HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Kaikki oikein

Kustantaja: Otava 2014

Anna-Leena Härkönen osaa kirjoittaa tavalla, joka vie mukanaan ja tarjoaa samalla mietiskelyyn kannustavia oivalluksia. Viimeisin romaani Kaikki oikein sisältää pohdintaa lottovoittajan arjesta.

Kirjassa näkökulma on Eevin, lapsettomassa avioliitossa elävän nuorehkon kosmetologin. Työtoverit ja työtehtävät ovat alkaneet tympiä. Parkinsonin tautia sairastava äiti on hoitokodissa ja loittonee yhä kauemmaksi. Aviomies Kari on tusinabändissä soittava muusikko, jonka tie töistä kotiin johtaa turhan usein kapakan kautta. Raha riittää juuri ja juuri vaatimattomaan asuntoon ja ruokaan. Eräänä päivän Eevi pelkästä mielenjohteesta ottaa koneen arpoman lottorivin ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa.

 Ei ollut muuta kuin hän ja kädessä hiestyvä lottokuponki. Sen kokoiseksi maailma pieneni. Ja paisui.

  Kellot lakkasivat käymästä. Linnut jähmettyivät puihin. Kukaan koko kerrostalossa ei hengittänyt.

Miten näin suuria rahoja osaa käyttää, jos on koko elämänsä joutunut pihistelemään? Pientä ylellisyyttä pitää heti saada: Eeville merkkivaatteita, arvokoruja, minkkistoola, lomamatka viiden tähden hotelliin Thaimaahan. Vähän suurempaakin: luksusasunto Helsingin keskustasta, Karille punainen Lexus-auto, Eeville lelukauppa (jotta hän voi irtisanoa kaupassa työskentelevän entisen luokkatoverinsa, koulukiusaajan). Kaiken kaikkiaan pariskunta kyllä toimii raha-asioissa melko järkevästi, mutta muulla taholla ongelmia alkaa esiintyä. Karin päivät muuttuvat viinanhuuruiseksi oleiluksi, käytös käy arvaamattomaksi, puheet ilkeiksi. Työpaikasta tulee potkut. Ystävät ja sukulaiset eivät iloitse Eevin onnesta, vaan vaikuttavat kateellisilta ja pahansuovilta. Kalliita lahjoja ja ilmaisia ravintola-aterioita he pitävät itsestään selvinä, onhan Eevillä varaa. Lainaakin pyydellään.

Sitähän sanottiin että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta se piti paikkansa vain silloin kun kyse ei ollut rahasta. 

Kaikki oikein on paikoitellen oikein hauska, mutta kokonaisuudessaan aika alakuloinen. Eevin lapsuuteen ja nuoruuteen on sisältynyt paljon ankeutta eikä äkillinen rikastuminen voi traumoja heti parantaa. Kestääkö avioliitto? Kestääkö ystävyys? Voiko rahoilla tehdä jotain hyvää?

KAKSI ROMAANIA VAIETUISTA ASIOISTA

KÄHKÖNEN, SIRPA: Graniittimies

Kustantaja: Otava 2014

Kiitetyn ja palkitun kirjailijan Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksista sekä Kuopio-romaanisarja että tietoteos Vihan ja rakkauden liekit (2010) liittyvät paljolti hänen oman sukunsa vaiheisiin. Ne syntyivät halusta ymmärtää isoisän menneisyyteen liittyvää hiljaisuutta ja tarpeesta avata edellisiä sukupolvia traumatisoineita asioita tämän päivän lukijoille. Graniittimies-romaanin punaupseerioppilas Lavr eli Lassi Tuomi oli todellisuudessa Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka myöhempiä elämänvaiheita kuvataan Kuopio-sarjassa. Graniittimiehen päähenkilö on kuitenkin Lavrin käly Klara, jonka muistokirjoitus on luettavissa Mustat morsiamet -romaanissa.

Graniittimies-romaanin alkupuolisko on Klaran minämuodossa kirjoittama selostus tapahtumista alkaen siitä, miten hän aviopuolisonsa Iljan kanssa saapui hiihtäen Petrogradiin kevättalvella 1922. Aineellisesta niukkuudesta huolimatta tekemisen halu oli kaikilla vahva ja usko uuteen parempaan yhteiskuntaan horjumaton. Paljon oli opittavaa: uusi ympäristö, uusi kieli, uusi kulttuuri.

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui.

Se pieni asia löytyi katulapsia auttamaan perustetusta ”Ilon sepät” -yhteisöstä. Lisäksi Klaralle tarjoutui vielä mahdollisuus adoptoida kaksi lasta, orvot sisarukset. Ystäväpiirikin kasvoi. Suomesta saapui Iljan pikkuveli Lavr ihailemansa veljen perässä. Uhkea ja elämänjanoinen Jelena tuli sukupuolten välistä tasa-arvoa etsimään. Ydinjoukkoon kuului lisäksi sirkuksen nuori tähtiballerina, tietä yhteiskunnan huipulle tavoitteleva klovni, varakas liikemies ja idearikas kuvataiteilija. Ilon aikaa ei kuitenkaan jkestänyt kauan. Kun Klara allekirjoittaa raporttinsa vuonna 1935, on Stalinin vainojen aika jo alkanut. Lavr on karannut idealismin romahdettua takaisin Suomeen ja vankileiri uhkaa taustaltaan epäilyttäviä henkilöitä.

Kirjan loppupuolella ollaan datshalla Pietarin lähellä, vuosi on edelleen 1935. Ystäväpiiristä ovat jo erkaantumassa ne, jotka oman selviytymisensä vuoksi ovat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Muiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen alistuneisuus: mahdollisuudet parempaan on menetetty ja tehtävänä on enää jälkien siivoaminen. Tässä osiossa käydään vuoronperään kaikkien ajatuksissa, joten näkökulmia ja tyylilajeja on monta.

Ja toveruusliittoja solmiessaan ihmisen tuli olla tarkka ja laskelmoiva: uskollinen sai olla vain niille, jotka olivat uskollisia valtiolle. Niin että loppujen lopuksi ihmisen ainut toveri oli suuri valtio.

Kähkösen tekstiä on mukava lukea, se on niin hallittua ja sujuvaa. Graniittimiehessä myös kirjan rakenne on kiinnostava ja taidokas. Tietyt asiat toistuvat ja ne voi nähdä sekä konkreettisina että symbolisina, esimerkiksi tulvavedestä pelastumistietä etsivä sirkuskarhu. Henkilögalleria on sopivan kokoinen; ihmisten väliset suhteet hahmotuvat ja henkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä hyveineen ja paheineen. Jopa ne nimettömät, joita luonnehditaan vain muutamalla määreellä. Yhdeksi päähenkilöksi voi lukea myös kaupungin, joka nimeltään muuttuu joustavasti Petrogradista Leningradiksi, mutta pysyy sielultaan samana. Katulasten mielessä se elää myyttisenä Piter-hahmona, jonka nimeä he kantavat ikuisesti käsivarteensa tatuoituna.

Mikä sitten on graniittimies, jonka mukaan kirja on nimetty? Se on kattoa kannatteleva jättipatsas, joka korkealta paikaltaan seuraa tyynenä vuosien ja ihmisten lipumista ohi. Sitten eräänä päivänä pieni tyttö menettää henkensä keisarin ratsukkosaattueen jaloissa ja graniittimies laskeutuu maahan kostamaan hänen puolestaan. Keisari heitetään pois, tyrmien ovet avataan ja jätin johtama kulkue hulmuttaa valtavaa lippua, jossa lukee ”Svoboda”. Vapaus.

TERVO, KATI: Sukupuu

 Kustantaja: WSOY 2014

Kati Tervolta (s. 1954) on aiemmin ilmestynyt pakinakokoelmat Kesäpäiväkirja (2008) ja Jääkaapin henki (2011). Nyt Tervo on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa Sukupuu, jossa seitsemän naisen kautta kuvataan historian tapahtumia neljän sukupolven aikana niin Suomessa kuin Saksassa.

Kirja alkaa kuusivuotiaan Heidin kuvauksella mummunsa viimeisistä päivistä vuonna 1959. Muistisairas Adele on lapsen näkökulmasta toisaalta pelottavan susimainen rähisijä ja toisaalta leppoisa leivoksista nautiskeleva hahmo. Teoksen seuraavassa luvussa palataan menneisyyteen ja tilanteeseen, jossa nuori ja toiveikas Adele-morsian on saapunut tulevan anoppinsa luokse Tampereelle odottelemaan sulhasen toipumista sotavammoista. Poikaansa palvova Liisa-anoppi ei saksalaissyntyisestä miniästä ilahdu:

Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Olisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli. Olisi pysyny Saksanmaalla. Ei puhu kiältä. Palvoo kuvastinta, keimailee ja suipistelee suutaan. Kihartaa hiuksiaan raudalla, jota kuumentaa liärelläni. Haisee viaraalta. Kulkee kukkahattu päässä kaupunkilla. Soittaa soittopeliä, että hävettää naapurien takia.

Adele on lopun ikäänsä vieras uudessa kotimaassaan ja sivullinen perheessään. Hänen hermojaan suojellaan, häntä kohdellaan kuin lasta. Aviosuhde ei vastaa unelmia, anoppi omii salakavalasti lapset ja side sukulaisiin katkeaa sodan vuoksi. Myöhemmissä luvuissa Saksaan jääneet sukulaiset kertovat omat tarinansa, jolloin valottuu myös Adelen lapsuus ja nuoruus: miten hän rakastui Johannekseen, miten torjui muiden huolenpidon ja lähti rakastettunsa perään kauas vieraaseen maahan. Oliko Adelen osa siltikään muiden osaa huonompi?  Kirjan viimeisessä luvussa keski-ikäinen Heidi matkustaa Dresdeniin etsimään juuriaan ja rakentamaan sukupuutaan.

Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kati Tervo käyttää lyhyitä ja keveitä lauseita, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden rakentaa kokonaisuuksia omassa mielikuvituksessaan. Kukin naisista kertoo tarinansa omalla tavallaan ja painottaa tiettyjä itselleen tärkeitä asioita, kenties kaunisteleekin omaa toimintaansa. Toisen henkilön näkökulma kyseiseen henkilöön ja tämän toimintaan saattaa muuttaa käsitystä ratkaisevasti. Taustalla ovat maailmaa myllertäneet suuret historialliset tapahtumat, sodat ja luonnonmullistukset, jotka ovat muovanneet yksittäisten ihmisten kohtaloita ja tunteita. Erityisesti korostuu äidinrakkaus:

Äiti on lapsen majakka. Näyttää tiät kotia karien ohi. 

EKMAN, KERSTIN: Huijareiden paraati

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Grand final i skojarbranschen

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) aloitti uransa dekkaristina, mutta siirtyi myöhemmin yhteiskunnallisiin ja psykologisiin teemoihin. Psykologinen dekkari Tapahtui veden äärellä toi hänelle August-palkinnon vuonna 1993 ja seuraavana vuonna Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Pohjois-Ruotsin historiaa käsittelevällä Sudentalja-trilogian päätösosalla Raaputusarvat Ekman voitti toisen August-palkintonsa vuonna 2003 (toistaiseksi ensimmäisenä ja ainoana kirjailijana palkinnon historiassa). Ekmanista tuli Ruotsin Akatemian jäsen vuonna 1978, mutta hän lopetti  toimintaan osallistumisen vuonna 1989, koska akatemia ei hänen mielestään tukenut fatwa-kuolemantuomion saanutta Salman Rushdieta tarpeeksi voimakkaasti. Sääntöjen mukaan Ekman on kuitenkin akatemian nimellisjäsen elämänsä loppuun saakka.

Romaani Huijareiden paraati alkaa nykyhetkestä: arvostettu kirjailija Lillemor Troj saa kustantajaltaan mystisen käsikirjoituksen, jossa hän itse näyttää olevan tarinan päähenkilönä. Teksti antaa ymmärtää, että kaikki Lillemorin teokset on tosiasiassa luonut hänen ystävättärensä Babba Anderson ja Lillemorin kirjallinen osuus on rajoittunut puhtaaksikirjoittamiseen ja pieneen stilisointiin. Viehättävä ja sanavalmis Lillemor on ollut julkisuuden hahmo, kun taas roteva ja rääväsuinen Babba on vetäytynyt taustalle. Kaikki maine on koitunut Lillemorille, mutta vain Ruotsin akatemian jäsenyys on tuntunut hänestä hyvältä ja turvalliselta. Syyllisyydentunne on ollut ajoittain niin voimakas, että Lillemor yrittänyt irrottautua yhteistyöstä ja uhannut jopa paljastaa huijauksen. Hän on etsinyt lohtua feminismistä, vasemmistolaisuudesta ja ympäristönsuojelusta. Samaan aikaan Babba on nauttinut omasta nerokkuudestaan ja luomisvoimastaan, kokenut upeita ihmissuhteita, ottanut ja jättänyt huolettomasti aina tilanteen mukaan.

 He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Käsikirjoitusta lukiessaan Lillemor alkaa muistella mennyttä ja vie samalla lukijan matkalle halki Ruotsin kulttuuri-ilmaston aina 1950-luvulta nykypäivään. Miten ja miksi yhteistyö Babban kanssa alkoi? Millaisia kirjoja vuosien mittaan kirjoitettiin ja millaisin tarkoitusperin? Miten suuren yleisön ja kriitikkojen mielipide muuttui tuona aikana? Samalla Lillemor taistelee helpotuksen ja ahdistuksen välimaastossa. Mitä hänelle jää, jos huijaus nyt paljastuu? Meneekö koko identiteetti?

Kirja noudattaa paljolti Ekmanin oman kirjailijauran kulkua. Haluaako hän ilmaista, että kirjailijassa pitäisi yhdistyä sekä Lillemorin että Babban ominaisuudet, jotta menestystä tulisi? Kirjailijan olisi pystyttävä käyttämään hyväkseen omasta elämästä saamiaan kokemuksia, mutta myös lukemastaan, kuulemastaan ja näkemästään saatuja vaikutteita. Hänen olisi myös osattava edustaa ja myydä itseään. Ja silti edessä on luultavasti unohdus ja päätyminen kirjakaupan alelaatikkoon.

Ekman on maineensa ja palkintojensa arvoinen. Hän kuljettaa monikerroksista tarinaa taitavasti ja tuo henkilöt hyvin lähelle lukijaa. Kieli on kaunista ja oivaltavaa, mistä tietenkin kiitos lankeaa myös suomentajalle Pirkko Talvio-Jaatiselle. 

KYRÖ, TUOMAS: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kustantaja: WSOY 2014

”Sattui onnellinen vahinko”, sanoo Tuomas Kyrö. Vuonna 2009 Yleisradion Radioteatteri tilasi häneltä kaksikymmentä ”hieman humoristista tekstinpätkää” eli tarjosi vaatimattomasti palkittua kirjailijan perustyötä – näin Kyrö tuolloin luuli. Tällä hetkellä kuunnelmasarja on poikinut neljä huippusuosittua kirjaa, useita teatterisovituksia ja elokuvan, jossa Antti Litja narisee Mielensäpahoittajana. Viimeisin teos Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja poikkeaa aiemmista osista siinä, että se on juonellinen romaani eikä pakinakokoelma. Vire on kuitenkin sama.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja tekee syyssiivousta omassa elämässään. Ei hän toki aio lähiaikoina kuolla, mutta haluaa silti rakentaa hyvissä ajoin ruumisarkun sekä emännälle että itselleen, hankkia sopivan puvun viimeiselle matkalleen, tehdä testamentin ja kirjoittaa muistosanat. Emännän arkun tekijämies höylää ja lakkaa ja koristelee hellästi puupitsein. Oman arkkunsa hän jättää karummaksi, koska yhden päivän esilläoloa varten on turha enempiä vaivautua. Pukunsa vanha jääräpää saa naapurista ja lyö samalla sovinnon kättä pitkän kaunan päätteeksi (naapuri ei ole palauttanut lainaamiaan tarvekaluja). Testamentissa hän jakaa niin aineellisen omaisuutensa kuin henkisen perintönsä monien juurevien viisauksien höystämänä. Ja muistosanat hän tietenkin kirjoittaa itse, koska kukaan muu ei kuitenkaan osaisi.

Kyllä menee näin: asiat laitetaan kuntoon eikä niitä mietitä ennen kuin se on ajankohtaista.

Projektissa koetaan kyllä hankaluuksia. Testamentti pitää kirjoittaa oikealla musteella, jota joudutaan hakemaan parinsadan kilometrin päässä sijaitsevasta kodinkonetarvikeliikkeestä. Arkun toimivuuden testaus johtaa eskimokäännöksen kautta sairaalareissuun ja kuntoutukseen. Kaikessa on silti hyvätkin puolensa. Ensinnäkin Mielensäpahoittaja tutustuu nuoreen sivistyneeseen lättähattuun ja pääsee tämän avulla sinuiksi sylitelevision eli tablettitietokoneen kanssa. Toisekseen hän saa vihdoinkin yhteyden poikaansa ja osallistuu perhesuunnitteluun.

Kirjaan on ehkä kiireestä johtuen päässyt pari kömmähdystä, joissa yksityiskohdat eivät ihan stemmaa keskenään. Voipi tietysti ihmetellä sitäkin, että onnistuuko vanhalta ukolta tällainen (sinällään tosi herkullinen) lause:

Aina pitää sanoilla leikkiä ja tehdä vaikeaksi. Kun on kerran keksitty hyvä ja selvä sana niin kuin siivooja niin eikö se muuteta puhtaanapitotyöntekijäksi. Pian ei ole ihminen ihminen vaan taidoiltaan ja tahdoiltaan muuttuva kommunikointikykyinen organismi, jonka etuna on peukalo-sormiote.

Kaiken kaikkiaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on osuvaa sanailua ja hyvää henkilökuvausta ja saavuttaa näin juuri sen, mihin on pyrkinytkin. Asennekasvatustakin on: sallittakoon sodassa taistelleelle ja Suomea hiki otsalla rakentaneelle vanhukselle oikeus päättää omasta elämästään niin kauan kuin se käy päinsä! Kirjan loppu on lämmin ja ihana kädenojennus sukupolvien yli. 

KUMMU, ESSI: Lasteni tarina

Kustantaja: Tammi 2014

Eräänä päivänä kahdeksanvuotias Aino kysäisee äidiltään, oliko hän vauvana ihana. Äiti menee täysin lukkoon eikä pysty vastaamaan. Vasta pari vuotta myöhemmin hän on valmis kertomaan lastensa tarinan.

Vuonna 2002 Essi Kummun elämä on mallillaan. Hän odottaa kaksosia, rientää korkokengät jalassa paikasta toiseen ja harrastaa riehakasta seksiä. Sitten lapset syntyvät runsaat kaksi kuukautta etuajassa ja tuskallinen odottelu alkaa – selviävätkö pikkuiset oravanpoikaset vai onko edessä viimeinen hyvästely sairaalan siunaushuoneessa? Tyttären kohdalla kehitys etenee hyvin, mutta pikkuveli tarvitsee hengitykseen koneen apua, saa aivoverenvuodon, joutuu sydänleikkaukseen, vaatii elvytystä kerran ja toisenkin. Äiti ei uskalla edes pitää lapsia ominaan, vaan kutsuu näitä syntymättömiksi. Hän olisi valmis luopumaan talosta, avioliitosta ja urasta, jos vain vastineena olisi pulska ja terve vauva.

Tilanne ei helpotu, kun lapset lopulta pääsevät kotiin. Essi kyllä ponnistelee ja hoitaa käytännön asiat, mutta uupuu uupumistaan. Hän pelkää joka hetki. Kovia ääniä, julkisia paikkoja, perhetapahtumia ja eteisiä – eteinenhän merkitsee sitä, että joku lähtee. Joskus sisimmässä nousee silmitön viha, halu lyödä ja tuhota.

Arjen rytmi oli huumaava, ja totuin hyvin pian myös hakkaavaan tunteeseen sisälläni. Totuin myös kausiin, joina ahdistuksen ja lamaannuksen tunteet valtasivat minut täydellisesti, ja se tuntui vähän samalta kuin jos joku tai jokin olisi nostanut molemmat kädet korvilleen sisälläni ja päästänyt suu auki siellä täyttä huutoa. Tuo huuto oli täynnä kauhua. Se oli sietämätöntä kauhua, tai jotakin nimeämätöntä pahaa, ja kokemus oli omituinen, sillä tuollaisina hetkinä mikään ulkopuolisessa maailmassa ei tuntunut vastaavan tunnetilani kanssa.

Sukulaiset kehottavat ottamaan rennosti, kaikkihan on hyvin. Se lisää Essin paniikkia: ehkäpä hän on viallinen ja äidiksi sopimaton? Vasta myöhemmin Essi lukee posttraumaattisesta stressireaktiosta ja tunnistaa omat oireensa. Hän on työntänyt epämukavat tunteet väkisin pois, vaiennut ja kestänyt, aivan kuten vanhempansa ja näiden vanhemmat. Suvun traditioon on kuulunut hyssyttää murheellista ja tarjota lohduksi pullaa, mutta nyt Essi haluaa katkaista kierteen. Surullisen on annettava surra, tunteista on puhuttava.

Lasteni tarina on rohkea teos, sillä Kummu paljastaa siinä itsensä ja sukunsa ytimiä myöten. Se on avartavaa luettavaa kenelle tahansa, mutta saattaa tarjota todellista apua niille, jotka ovat joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen ja kokeneet vastaavanlaisia tunteita.

PHILLIPS, JAYNE ANNE: Murhenäytelmä

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Yhdysvaltalainen Jayne Anne Phillips (s. 1952) nousi yleiseen tietoisuuteen novellikokoelmallaan Mustat kuviot (1979, suomeksi 1982) ja vakiinnutti sen jälkeen teos teokselta asemansa amerikkalaisen proosakirjallisuuden kärjessä. Hän toimii Rutgers-Newarkin yliopistossa New Jerseyssä englannin kielen professorina ja johtaa luovan kirjoittamisen opetusohjelmaa.

Murhenäytelmä pohjautuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui vuonna 1931 Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa. Phillips kuuli tästä tapauksesta ensimmäisen kerran omalta äidiltään, joka oli kahdeksanvuotiaana viety kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi. Kirjassa henkilöistä käytetään heidän oikeita nimiään ja todellisuuden tuntua lisätään vielä aidoilla valokuvilla, dokumenteilla ja lehtileikkeillä. Vain neljä kirjan henkilöistä on täysin keksittyjä. Näistä sovinnaissäännöksiä vieroksuva mummi Lavinia Eicher ja tarmokas lehtinainen Emily Thornhill ovat kunnianosoituksia Phillipsin omalle äidille, kun taas Emilyn älykäs suojatti Mason on isän muistoksi. Emilyn huumorintajuinen kollega Eric Lindstrom on saanut innoituksen Phillipsin ystävistä.

Kirja alkaa vuoden 1930 jouluaatosta, jota vietetään vastikään leskeksi jääneen Asta Eicherin ja hänen kolmen lapsensa kodissa Park Ridgessä Illinoisissa. Huolellisesti valmisteltuun juhlaan osallistuu myös perheen ystävä ja entinen vuokralainen Charles O’Boyle, joka elättelee toiveita Astan suhteen. Astalla on kuitenkin jo omia suunnitelmia: avioliitto kirjeenvaihtokerhon avulla löydetyn varakkaan ja sielukkaan Cornelius Piersonin kanssa takaisi hänelle itselleen luotettavan aviomiehen ja lapsille turvallisen elämän. Unelma muuttuu hirveäksi murhenäytelmäksi. Koko perhe katoaa.

Uhrien löytymistä ja Harry Powersin (alias Cornelius Piersonin, alias Joe Gildawin, alias Harm Drenthin) oikeudenkäyntiä seurataan Chicago Tribunen toimittajan Emily Thornhillin silmin. Emily onnistuu saamaan tutkimuksia johtavan poliisin puolelleen ja pääsee seuraamaan tapahtumia muita median edustajia läheisemmin. Hän liikuttuu Eicherin perheen kohtalosta kenties liikaakin ja eläytyy taiteellisesti lahjakkaan Annabelin ajatusmaailmaan. Annabel edustaa muuten realistisessa romaanissa mystiikkaa, sillä hän jää vielä kuolemansa jälkeen seuraamaan ja osittain ohjaamaan tapahtumia.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi niin moni järkevänä pidetty nainen lankesi Harry Powersin kaltaisen liukaskielisen ”auervaaran” uhriksi. Ainakin Astan kohdalla syy oli suurimmaksi osaksi taloudellinen, sillä aviomiehen äkillinen kuolema oli jättänyt perheen tyhjän päälle. Toisaalta Harry Powersissa tuntui olevan hypnoottista säteilyä.

Murhenäytelmä alkaa synkän pahaenteisesti ja jatkuu voimakkaita vihan ja murheen tunteita herätellen. Murhajutun vastapainona kertomus lempeästä ja epäitsekkäästä rakkaudesta ja suuresta ystävyydestä helpottaa hieman. Phillipsin teksti vetoaa kaikkiin aisteihin ja osoittaa suurta tietämystä vaikkapa musiikista:

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soittaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.