26.9.2016

STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.











19.9.2016

TÓIBÍN, COLM: Nora Webster

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Nora Webster
Suomennos: Kaijamari Sivill

Ollaan Irlannissa 1960-luvulla. Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea yksinäisyyttä ja lepoa.

Oli niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli jotain nälkäistä.

Nora on sisukas, ennen kaikkea kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä. Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.

Tóibínin kirja kertoo varsin tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä. Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa, ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.

Nora polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti, miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli elämä edennyt.

14.9.2016

NIKULAINEN, TERHI Menneisyyteen tatuoitu

Kustantaja: Myllylahti 2016

Raumalaissyntyinen Terhi Nikulainen teki pitkän päivätyön Espoon kaupunginkirjastossa, viimeiseksi aluekirjastonjohtajana. Työn ohessa hän ennätti kirjoittaa kolme dekkariakin, jotka syntyivät täysin hänen omien tuntemustensa varassa, ilman ulkopuolista tukea. Vuonna 2011 Nikulainen haki Kriittisen korkeakoulun kaksivuotiseen kirjoittajakouluun, mikä merkitsi kovaa ponnistusta mutta myös hyvien neuvojen aarrearkkua. Nyt Nikulainen kirjoittaa päätoimisesti. Alkamassa on uusi sarja, jonka päähenkilönä loistaa Pietarissa syntynyt mutta Helsinkiin kotiutunut rikosylikonstaapeli Vera Ranta. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Menneisyyteen tatuoitu.

Vera Ranta on kaunis ja korostetusti elegantti nainen. Venäläisenä verenperintönä hänellä on tarkka vainu ihmisten suhteen, mutta myös taipumus ottaa riskejä. Onko kyseessä vaaran houkutus vai tarve todistaa, että nainen (vieläpä venäläinen nainen) kyllä pärjää? Työparinaan Veralla on eläkeikää lähestyvä Voitto Aaltonen, arkinen ja vakaa kuin pyöreä sämpylä. Henkilökaartiin kuuluu vielä halvaantunut, pyörätuolilla liikkuva murharyhmän johtaja. Yhteistyö sujuu kyllä, usein lempeän naljailun merkeissä.

Veran ja Voiton ensimmäisessä yhteisessä tutkimuksessa selvitellään nuoren helsinkiläisen tatuoijan Josefiina Malmbergin murhaa. Käy ilmi, että Amsterdamissakin on murhattu lyhyen ajan sisällä kaksi naispuolista tatuoijaa – onko tapauksilla yhteyttä keskenään? Vai liittyykö Josefiinan murha kenties kannabisbisnekseen? Vai olisiko sillä sittenkin yhteyttä toisen maailmansodan aikana Raumalla tapahtuneeseen ja ratkaisematta jääneeseen murhaan? Rönsyjä riittää. Ihan konkreettisestikin, sillä ruusuköynnös ja ruusut tulevat vastaan joka käänteessä.

Menneisyyteen tatuoitu on näppärästi rakennettu dekkari, jossa unohdetuiksi luullut asiat nousevat uudelleen pintaan ja muuttavat monien elämän. Nikulainen lupaa, ettei murhaajaa voi arvata. Totta on – kirjailija säästää viimeisen ja ratkaisevan yllätyksen kirjan loppuun. Murhaajan kylmääviä ajatuksia on kyllä saanut seurata kursiivilla kirjoitetuissa väliluvuissa. Jos kirjassa jotakin kritisoisi, niin joidenkin henkilöiden harlekiinisarjamaista luonnehdintaa - sisäistä paloa hehkuvia kasvoja ja leimahtelevia silmiä. Saattaa tämä olla ironiaakin.

Syksyisenä iltana on mukava tarttua tällaiseen nopealukuiseen ja sopivalla tavalla jännittävään dekkariin. Odotellaan jatkoa Vera Rannan seikkailuille! Ja ehkä kokonaan Raumalle sijoittuvaa tarinaa!

PS. Menneisyyteen tatuoitu saattaisi kiinnostaa myös nuorta lukijaa.

12.9.2016

LIPSON, KATRI: Detroit

Kustantaja: Tammi 2016

Palkitussa esikoisteoksessaan Kosmonautti Katri Lipson käsitteli ihmisten välisten suhteiden vaikeutta ja kätkettyjä salaisuuksia Neuvostoliittoon sijoitettuna. Kirjassa Detroit on tapahtumaympäristönä Amerikka, mutta ongelmat samankaltaisia.

Timothy Callahan on 19-vuotias ja vuoden lupaavimpia tulokkaita NHL-jäillä. Muutaman vuoden vanhempi Nathan Delorme puolestaan on joukkueensa kirkkain tähti, kuuluisuuteen ja ylelliseen elämään tottunut itsetietoinen suuruus. Nuoren tulokkaan ja kokeneen tähden yhteispeli kaukalossa sujuu kuin unelma ja vapaa-aikakin kuluu paljolti yhdessä. He ovat parhaat ystävät, mies ja hänen varjonsa. Sitten Detroitissa tapahtuu kauheita: Timin kaularanka murtuu laitataklauksessa ja hän halvaantuu kaulasta alaspäin. Miksi nopea ja voimakas nuorukainen ei väistä päälle tulevaa pelaajaa, joka on tunnettu juuri taklauksistaan? Miksi Nathan ei kertaakaan käy onnettomuuden jälkeen hoitokodissa katsomassa ystäväänsä?  Miksi Nathan sen sijaan romuttaa oman uransa? Tim odottaa odottamistaan. Hänellä ei ole paljonkaan mielenkiinnon kohteita tilanteessa, jossa normaali elämä on jo menetetty vaikka kaiken pitäisi olla vasta alullaan.

Timothy on katsellut kaikki Nathanin ottelut ja silloinkin kun Nathan ei pelaa – tänä keväänä niin on ollut usein – hän katselee nähdäkseen joukkueen, joka pelaa, istuu ja matkustaa samalla jäällä, penkillä, bussissa ja lentokoneessa Nathanin kanssa. Ja vaikka hän tietää, miten se aina päättyy, miten vaikea on muistella aikoja Nathanin kanssa ja katsella hänen peliään, on kuitenkin mahdollista, että niin kauan kuin Nathan pelaa, ei Nathankaan voi kokonaan unohtaa, millaista oli pelata Timothyn kanssa.

Kirja kuvaa jossain määrin jääkiekkopeliä, muttei mitenkään syvällisesti eikä aina ihan asianmukaisin termeinkään. Pääpaino on selvästi ihmisten välisissä suhteissa. Jääkiekkojoukkueen sisällä valitsee äijämäisen ronski ja samalla karhean suojeleva ilmapiiri, mutta kovin läheisiä miehet eivät kuitenkaan ole keskenään. Herkimpien tuntojen ilmaiseminen ja selvitteleminen ei ole helppoa ympäristössä, missä kaikesta väännetään kaksimielisiä vitsejä.

Detroit on paikoin hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin varsin vaikuttava kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja toiveiden särkymisestä. Henkilöistä päähuomion vievät Timothy ja Nathan, jotka ovat uskottavia nuorekkaassa uhossaan ja epävarmuudessaan, mutta sivuhenkilöissäkin löytyy herkullisia hahmoja. On Timin hysteerisen tarmokas äiti, joka on valmis turvautumaan mihin tahansa poppakonstiin, jos vain on vähänkin toivoa Timin tilan jonkinlaisesta kohentumisesta. On Timin henkilökohtainen hoitaja Nellie, jonka hoitomenetelmät ovat joskus epäortodoksisia, mutta tähtäävät aina hoidettavan parhaaseen. On sokea strippari Janet, jonka Nathan ”ostaa” tietty tarkoitus mielessään.

Detroit on romaani täynnä pakahduttavia tunteita, leimahduksia ja vetäytymisiä, katkeruutta ja anteeksiantoa. Loppua leimaa jo hiljainen surumielisyys.

Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.

5.9.2016

STRIDSBERG, SARA: Niin raskas on rakkaus

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj
Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsberg (s. 1972) on Ruotsin huomattavimpia nykykirjailijoita. Hän sai vuonna 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten, joka käsittelee feministi Valerie Solanasia, taiteilija Andy Warholin ampujaa. August-ehdokkaana Stridsberg on ollut neljästi, joista yksi osittain omaelämäkerrallisellsa teoksella Niin raskas on rakkaus

Jim on viehättävä, vastustamaton ja vastuuton. Hän ei luultavasti rakasta ketään – jollei sitten jossain vaiheessa ex-vaimoaan Lonea. Hän on alkoholisti. Hän kaipaa kuolemaa, yrittää itsemurhaa ja joutuu Beckombergan mielisairaalaan. Sairaalavuodet osoittautuvat yllättäen tälle potilaiden ja henkilökunnan rakastamalle Jimmy Darlingille hänen elämänsä parhaiksi ja turvallisimmiksi. Aika kuluu eikä tilanne olekaan niin toivoton.

Kukaan ei varmaan koskaan uskonut Jimin vanhenevan. Hän on aina elänyt ajan ulkopuolella noudattaen omia sääntöjään kuin iso vaarallinen ja vallaton lapsi, ja hän on aina rakastanut kuolemaa niin paljon, ettei kukaan ole pystynyt kuvittelemaan häntä vanhana.

Jackie on Jimin ja Lonen tytär. Isä on hänelle kaikki kaikessa vielä avioeron jälkeenkin, kun taas äiti jää melko etäiseksi. Beckombergaan joutunutta Jimiä 13-vuotias Jackie käy uskollisesti katsomassa kielloista ja torjunnasta huolimatta. Sairaalasta tulee hänelle lähes toinen koti ja monista sen asukkaista hyvin läheisiä. Vartuttuaan Jackie alkaa pelätä oman mielenterveytensä puolesta, onhan jo Jimin äiti ollut itsetuhoinen. Jatkuuko sukurasite vai onko Jackiella sittenkin turvanaan asioita, jotka ankkuroivat hänet maan pinnalle?

Keskellä yötä havahdun hereille ja kuvittelen että maapallo on törmäämässä tähteen, herään siihen että putoan, pelkään että talo romahtaa, pelkään että kaikki on poissa kun avaan silmäni, pelkään sotaa joka levittäytyy vähitellen kaikkialle maailmaan.

Kirjan rakenne on sirpaleinen ja lukijan on rakennettava tarina pienistä muruista ja katkelmista. Se sopii hyvin kirjan henkeen, koska sen henkilötkin ovat sirpaleina ja heidän maailmansa pelottavasti hajallaan. Stridsbergin kieli on tavattoman kaunista ja runollista, mistä kiitos myös suomentajalle Outi Mennalle. Vaikka käsitellään vaikeita asioita, ei kirja ole raskas lukea. Surumielinen kylläkin.

Muistoissani valkeat merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voi olla, mutta sen minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri kätkisi sisälleen avoimen haavan.