LATVALA, TAINA: Venetsialaiset

Kustantaja: Otava 2018

Tämä on tarina kolmesta sisaresta.

   Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät.

   Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat.

   Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä.

   Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, joilla oli yhteinen isä. Heillä oli isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua.

Kolme sisarusta: Iiris, Paula ja Elina. Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, mutta isä on heille kaikille yhteinen ja kaikille rakas. Kaikkiin lapsiinsa isä myös pitää yhteyttä kuolemaansa saakka, vaikka salaakin asioita. Isän kuoltua siskokset hieman etääntyvät toisistaan, mutta tänä elokuisena iltana he ovat päättäneet kokoontua isän rakentamalle kesämökille. Kertoja antaa jo tässä vaiheessa ymmärtää, että kerta on viimeinen. Mitä tulee tapahtumaan?

Mökillä on tarkoitus suunnitella Elina-kuopuksen lähestyviä häitä. Epäkäytännöllinen morsian on jättänyt kaiken suunnittelun järjestelmällisen ja huolehtivaisen isonsiskonsa Paulan käsiin. Paulalla tosin on kokoontumiselle toinenkin tarkoitus, jota ei ole vielä paljastanut. Mökin ylläpito on kallista ja käyttö vähäistä, joten Paulan mielestä se pitäisi myydä. Tiedossa on, että vanhin tyttäristä eli Iiris tulee tätä hanketta vastustamaan.

Iiris tietenkin myöhästyy, hänhän on tunnettu epäluotettavuudestaan. Iiris ei edes ryhdy keskustelemaan vakavista asioista, vaan tahtoo kylän venetsialaisiin nauttimaan alkoholista, tanssimaan ja vokottelemaan miehiä. Iiris on boheemin elämänsä rapauttamanakin vielä vetovoimainen nainen. Paula vastustelee aikansa, mutta lähtee lopulta velvollisuudentunnosta muiden mukaan.

Juhlapaikalla sisarukset herättävät kateudensekaista huomiota, ovathan he nuoruudestaan asti olleet paikkakunnan julkkiksia – älykkäitä, hurmaavia ja muodikkaita. Jotain kärhämää syntyy tanssien lomassa, Paula tapaa nuoruudenrakastettunsa (jota ei ole avioliitostaan ja perheestään huolimatta koskaan unohtanut) ja alkaa väsyä vastuunkantajan rooliin, Elina kiinnostuu tanssiorkesterin laulusolistista ja alkaa miettiä häiden perumista, Iiris juo tajun kankaalle ja alkaa epäillä elämän mielekkyyttä.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

   He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

   He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

  Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Kertomuksessa vuorottelevat nykyhetki ja menneisyys, josta poimitaan sisarusten elämään vaikuttaneita tärkeitä tapahtumia. Näkökulma on paljolti Elinan, mutta Paula ja Iiriskin sanovat sanansa. Esimerkiksi vuonna 1983 isä tuo Iiriksen tutustumaan sisariinsa, jotka eivät ole hänestä koskaan kuulleetkaan. Ymmärrettävästi Iiriksen näkemys tilanteesta poikkeaa jonkin verran Paulan muistikuvista. Ja jotain tapahtuu myös vuonna 1999, kun vietetään isän viisikymmenvuotisjuhlia.

Venetsialaiset on pieni ja nopealukuinen teos. Se on kepeästi kirjoitettu, vaikka paljastaakin yksinäisyyttä, epävarmuutta ja juurettomuutta. Hyviä aikeita, liiallista ylpeyttä ja petosta. Menneisyyden vaikutus tuntuu yhä. Tulevaisuus on siskosten omissa käsissä.

OZ, AMOS: Juudas

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda (2014)

Suomennos: Minna Tuovinen

Vuosi 1959 on loppumassa ja vuosi 1960 alkamassa. Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash tekee Jerusalemin yliopistossa maisteritutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Työ takkuilee ja muitakin murheita on. Rakastettu hylkää Shmuelin ja nai entisen poikaystävänsä. Sosialismin kerhossa tapahtuu hajaannus. Shmuelin isä ei vararikon takia pysty enää lähettämään avustusta, joten pojan on luovuttava vuokra-asunnostaan ja etsittävä ansiotyötä. Yhtäkkiä hän perheen ja opettajien kauhuksi päättää lopettaa myös opiskelun.

Sattumalta Shmuel saa paikan raajarikon Gershom Waldin seuralaisena. Ennakkoon kaikki vaikuttaa kutkuttavan salaperäiseltä, kun vaitiololupaus vaaditaan jo ennen haastattelua, mutta työ onkin lähinnä teenkeittoa ja muutaman tunnin keskustelua tai paremminkin väittelyä vanhan herran kanssa. Tämän esiintyminen on usein ylimielistä ja häijyä, mutta tietous maailmasta kattavaa ja looginen ajattelu häikäisevää. Esimerkiksi näkemys uskonnoista:

Juutalaisuus ja kristinusko, ja samoin islam, tiukuvat armon ja laupeuden makeaa nektaria vain niin kauan kuin niillä ei ole hallussaan kahleita, kidutuskammiota, herruutta ja hirttoköysiä. Kaikki uskonnot, mukaan lukien viimeisten sukupolvien aikana syntyneet, nämä jotka näihin päiviin asti ovat lumonneet ihmisiä, ovat kaikki tulleet pelastamaan meidät ja saman tien alkaneet vuodattaa vertamme.

Suurin vetovoimatekijä talossa Shmuelin kannalta on sen toinen vakinainen asukas, 45-vuotias Atalja Abrebanel. Nainen on lumoava arvoitus. Välillä hän vaikuttaa miestenvihaajalta, välillä viettelijältä. Välillä Shmuel saa toivoa ja heti perään taas torjuntaa.

Niin kuin Atalja olisi ohimennen kumartunut silittämään kulkukissaa: kun kissa alkoi kehrätä kosketuksesta, Ataljan sydän heltyi, hän pisti taskustaan palasen juustoa tai makkaraa kissan eteen, taputti sitä pari kertaa päähän ja meni sitten matkoihinsa.

Vähitellen Shmuelille avautuvat talon asukkaiden salaisuudet ja henkilökohtaiset surut. Niiden taustalla on paljolti Israelin omaksuma voimapolitiikka, jota Amos Oz on useasti kritisoinut. Kirjassa hänen äänitorvensa on Ataljan isä Shealtiel Abrabanel, joka vastustaa Israelin valtion perustamista ja uneksii juutalaisten ja arabien yhteisestä tasa-arvoisesta valtiosta. Hänet leimataan petturiksi.

Vahvana teemana Juudas-romaanissa on kristinuskon ja juutalaisuuden välinen kipeä suhde. Suunnitteliko Jeesus tosiasiassa itse lainkaan uuden uskonnon perustamista vai syntyikö kristinusko nimenomaan Juudaksen suunnitelmien ansiosta? Oliko Juudas opetuslapsista se, joka kaikkein lujimmin luotti opettajansa jumalaisiin voimiin ja tämän lupaamaan valtakuntaan? Eikö hän ollutkaan petturi?

… ainoa jonka sydän särkyi Jeesuksen kuollessa, oli juuri se, jota sadat miljoonat ihmiset viidellä mantereella ovat tuhansien vuosien ajan pitäneet arkkityyppisimpänä juutalaisena, kaikkein katalimpana ja halveksuttavimpana. Petoksen ruumiillistumana, juutalaisuuden ruumiillistumana, juutalaisuuden ja petoksen välisen suhteen ruumiillistumana.

Kirja on täynnä yksityiskohtia ihmisistä, heidän elämästään ja ympäristöstään. Kipeitä asioita tapahtuu, mutta tunteet pysyvät hallinnassa ja sävy säilyy ilkikurisena. Henkilökuvaus on eloisaa. Esimerkiksi Shmuel, kömpelö touhottaja, joka nauttii luennoinnista ja pohdinnasta, mutta joka väsähtää heti toisten päästessä ääneen.

Hän oli hyväsydäminen, antelias, täynnä suopeutta ja lempeää tahtoa kuin villasormikas, teki aina enemmän kuin parhaansa muita auttaessaan, mutta hän oli myös hämmentynyt ja kärsimätön. Hän unohti, mihin tarkkaan ottaen oli jättänyt toisen sukkansa, mitä vuokraisäntä oikeastaan oli halunnut häneltä tai keneltä oli lainannut luentomuistiinpanonsa. Silti hän ei koskaan hämmentynyt silloin, kun piti täsmällisesti siteerata Kropotkinin kuvausta Netšajevista heidän ensimmäisen tapaaminensa jälkeen tai seuraavan kahden vuoden kuluessa. Tai todeta, kuka Jeesuksen opetuslapsista oli muita vähäpuheisempi.

Juudas on kenties hieman provosoiva herätellessään lukijan ajatuksia. Se saa pohtimaan Israelin valtion syntyä ja sen olemassaolon oikeutusta. Se saa pohtimaan juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon välisiä suhteita. Voimakkaasti uskonnollinen tai poliittinen se ei kuitenkaan ole, vaan yllättävän helppolukuinen ja jännittävä kasvukertomus ja eräänlainen rakkaustarinakin.

SNELLMAN, ANJA: Kaikkien toiveiden kylä

Kustantaja: WSOY 2018

Kreetalainen Pneuman kylä sijaitsee korkealla vuoristossa. Joskus se oli liki kolmensadan asukkaan yhteisö, mutta nyt siellä asuu enää yksi ihminen: 93-vuotias vuorimuori Agave Lunataki. Seuranaan hänellä ovat Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen -niminen aasi, Adonis-niminen koira, Katti-niminen kissa sekä joukko kanoja ja vuohia.

Eräänä päivänä Agave löytää vuoren rinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen. Hän hoitaa tämän ruhjeita ja haavoja oliiviöljyllä, hunajalla ja yrteillä vanhan sairaanhoitajan varmuudella. Potilaan sekavuus ja muistinmenetys jäävät ajan hoidettavaksi. Se kuitenkin selviää, että nainen on Monika ja kotoisin jostain hyvin pohjoisesta maasta.

Monika on suklaasilmäisen krekupojan panopuu. Monika on ajelehtiva pölkkypää. Monika on ammattitaitoinen uskottelija, maanittelija, rahastaja.

Vuorimummo ja löytönainen ystävystyvät. Eron hetkeä pitkitetään. Toki kummallakin on omat tapansa, jotka ajoittain ärsyttävät toista valtavasti. Monika on vaatelias ja valittaa vähän kaikesta. Hän on äärimmäisen järjestelmällinen ja järjestää lupaa kysymättä Agaven tavarat uuteen uskoon. Agave taas on alinomaa äänessä. Ei ole väliä, kuunteleeko Monika – Agave puhua pulisee ja laulaa itsekseen.

Agaven muistot ryöppyävät. Niihin kuuluu maailmansota, jonka aikana saksalaiset miehittivät Kreetan saaren ja tuhosivat kokonaisia kyliä rakennuksineen ja asukkaineen. Niihin kuuluu haavoittunut vihollissotilas. Niihin kuuluvat sisällissota, sotilasjuntta ja velkakriisi. Niihin kuuluu kylässä nuorena usein sukuloimassa käynyt Mikis, jota Agave taitaa rakastaa vielä vuosikymmenienkin perästä.

Kylällä on myös salaisuus, jota ei ulkopuolille helposti paljasteta. Varsinaisen kylän alla piilee laaja luolasto, jota Agave nimittää Kaikkien toiveiden kyläksi. Se oli sodan aikana turvapaikka ja siellä on museoituna kyläläisiin, sotiin ja Agaveen itseensä liittyvää aineistoa. Sinne voi yhäkin paeta, jos kylään saapujat epäilyttävät.

Monika ei juuri paljasta sisintään. Epäselväksi jää sekin, miten hän päätyi tajuttomana vuorenrinteelle. Ajatuksissaan Monika kyllä palaa yhä uudestaan kiehtovaan Akhilleukseen, joka kuuluu talonvaltaajiin ja massaturismia väkivallattomasti vastaan taistelevaan Rosa Nera -ryhmään – ja kenties myös johonkin sitä anarkistisempaan ryhmään.

Kaikkien toiveiden kylä vetoaa aisteihin. Lukija haistaa sypressien tuoksun, kuulee tuulen kohinan ja lintujen laulun, näkee lumihuippuiset vuoret ja tuntee granaattiomenan pinnan. Ajalla ei ole mitään merkitystä, on vain päivästä toiseen soljuva rauha.

   Välillä Monikasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, että ei koskaan olisi mitään muuta ollutkaan kuin rauniokylä, maiseman poimut, oliivipuiden sinivihreä hämy, kaukana horisontissa aavistettava meri. Tuulen jylhä humina ylhäällä vuorilla, yrttien tuoksut, kukko joka tepastelee polkua edestakaisin koira perässään, jossain rinteillä kalkattavat vuohenkellot. Kylä on kietonut käsivartensa Monika nympärille.

Tässä kirjassa Snellman ei tartu arkoihin ja ajankohtaisiin aiheisiin, vaan tarjoaa lempeän lukuromaanin. Sen sijoittuminen Kreetan saarelle ei ole sattumaa, sillä kirjailija on viettänyt siellä kesät vuodesta 1993 lähtien ja nähnyt niin muutokset kuin pysyvyyden. Monella asialla on totuuspohjaa, mutta mitään Pneuman kylää ei ole, ei ole Agavea, ei Monikaa. Míkis Theodorákis on toki todellinen henkilö, mutta hänestä luotu kuva kuitenkin Agaven muistojen ja mielikuvituksen värittämä.

   Lopuksi, kylänsä viimeisen sukkaan Agave Lunatakin sanoin: mitä jäi Pandoran ruukun pohjalle kun kaikki kauheudet sieltä ensin esiin purkaantuivat?

   Elpida. Toivo.

CLEMENT, JENNIFER: Rakkaudesta aseisiin

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Gun Love

Suomennos: Terhi Kuusisto

Pearlin äiti on seitsemäntoistavuotias koululainen synnyttäessään yksinään tyttärensä ison talon etäisessä huoneessa. Vauva viettää ensimmäiset kuukautensa vaatekomerossa sillä aikaa, kun Margot varustautuu pakenemaan. Tie vie lähelle kaatopaikkaa talovaunualueelle, missä Pearl ja Margot viettävät seuraavat neljätoista vuotta Mercury Topaz -autossa. Tytär nukkuu auton etupenkillä, äiti takapenkillä. Ruokatavarat ja äidin kotoaan kahmimat aarteet ovat takakontissa.

Talovaunualue on omanlaisensa yhteisö. Ihmiset pitävät huolta toisistaan, mutta kaikki ei ole hyvää. Lähes kaikilla tuntuu olevan ase – jopa Pearl saa aikanaan oman pienen käsiaseen, jolla opetella ampumaan. Pastori Rex kylläkin yrittää ostaa ihmisiltä aseita ja saada sillä tavoin väkivaltaa pois kaduilta. Vai yrittääkö?

Pearlia ei ole koskaan ilmoitettu väestörekisteriin, jotta sosiaaliviranomaiset eivät löytäisi häntä ja veisi pois äidiltä. Niinpä hän ei tiedä edes isoisänsä nimeä, mutta äiti onkin kaikki mitä Pearl tarvitsee. Äiti on aina valmis leikkiseuraksi, puheseuraksi ja lohduttajaksi. Kaikki muuttuu, kun pastori esittelee seurakunnalleen surullisen elämäntarinan ja hurmaavan äänen omaavan Eli Redmondin.

Margot lumoutuu Elistä ensi sanasta lähtien ja elää sen jälkeen vain miehelle. Työ sairaalassa jää. Tytär jää oman onnensa nojaan, kunnes hyväsydäminen naapuri Corazón ottaa hänet huomaansa.

   Kun se sanoi nimekseen Eli, äiti putosi polvilleen.

   Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.

  Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä.

Eli ei ole suoranaisesti syyllinen, kun Margot kuolee täysin sattumanvaraisen ammuskelun uhrina, mutta Pearlin sydämeen jää viha kytemään. Koska Margotin taustasta ei tiedetä mitään, joutuu Pearl sijaiskotiin. Se ei ole paha paikka, mutta vain väliaikainen. Pearl valitsee paon. Aseista hän ei edelleenkään pääse eroon.

   Aseet kertoivat minulle seitsemänvuotiaasta tytöstä ja kaksikymmentäkaksivuotiaasta miehestä jotka oli ammuttu ohi ajavasta autosta, kahdesta teinpojasta jotka poliisit olivat ampuneet, kaksivuotiaasta pojasta joka oli ammuttu jengien selvitellessä välejään puistossa, kahdestakymmenestä koulubussissa surmatusta oppilaasta, supermarketissa kuolleesta äidistä… rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Clement kuvaa yhtä aikaa karusti ja kauniisti yhteiskunnan kelkasta pudonneitten elämää. Kaatopaikka levittää myrkyllisiä huurujaan ja joki on saastunut, mutta Pearlille ja ystävälleen April Maylle kaikki on kiinnostavaa ja seikkailun arvoista. Samalla he oppivat selviytymisen taitoja.

Tietysti Rakkaudesta aseisiin on kannanotto amerikkalaista aselakia ja -käytäntöä vastaan. Uutisethan sen osoittavat yhä uudestaan: jos aseita on, niin niitä myös käytetään. Ehkä teoksen vaikuttavuus syntyy juuri kerronnan rauhallisen tyylin ja raa’an todellisuuden ristiriidasta.

Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan.

JÄRVELÄ, JARI: Kosken kahta puolta

Kustantaja: Tammi 2018

Jarilla ei ole yhtään isoisää, mutta hänellä on kaksi mummia. Kumpikin asuu Vammalassa, äidinäiti Aino (tai Voiton-mummi, kuten Jari sanoo) Nälkälänmäessä ja isänäiti Sofia keskustassa kosken toisella puolella. Mummit eivät ole tekemisissä keskenään eivätkä hevin ylitä kosken yli kulkevaa siltaa. Kesällä 1977 seitsemänvuotias Jari oivaltaa, miksi näin on. Silloin mummit kertovat hänelle kokemuksistaan vuonna 1918.

 Ainon perhe on punaisten puolella, vaikkei aktiivisesti sotimiseen osallistukaan. On kuitenkin tapahtumia, jotka jäävät pienen Ainon mieleen ja kannattelevat myöhemminkin vihaa kaikkia valkoisia tukeneita kohtaan. Suurin syy on nähdä naapurinpojan (ja ihastuksen kohteen) Vilhon tulevan ammutuksi maakellarin seinää vasten.

Sofia puolestaan on ruotsinkielisestä virkamiesperheestä. Perhe on ilman muuta valkoisten puolella ja osallistuu salassa hieman toimintaankin. Punaisten sotilaiden suorittamat kovakouraiset kotietsinnät eivät lievennä Sofian epäluuloa. Hänen suuri ihanteensa on marsalkka Mannerheim.

Pieni Jari imee mummiensa muisteloita tuosta molemminpuolisen väkivallan täyttämästä ajasta niin vahvasti, että ne tulevat uniinkin. Ennen kaikkea ikätoveri Vilho, joka kärsii yhä tuskia vatsassaan olevan reiän takia.

   - Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.

   Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä. Poika kääntelee sitä silmiensä edessä kuin rubiinia. Se työntää luodin vatsansa reikään ja hengähtää.

   - Miltä se tuntuu? kysyn.

   - Polttavalta kuin paukkupakkanen, poika vastaa. – Hyytävältä kuin palava kirkko.

Kosken kahta puolta -romaanin asetelma on mainio kuvaamaan Suomen sisällissodan mielettömyyttä ja sen vaikutuksia vielä sukupolvienkin päähän. Pieni kaupunki, joka tuhoutuu lähes kokonaan. Ihmiset, jotka ensin erottaa koski ja sitten vakaumus. Nuoret, jotka ylittävät kosken, rakastuvat taustoistaan huolimatta ja perustavat perheen.

   Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha.

Kirjan loppu lupaa hyvää. Mummit ovat kahdeksankymppisiä osallistuessaan Jarin ylioppilasjuhliin. He istuvat ensimmäistä kertaa elämässään rinnakkain.

Alussa kuvattu onnettomuus, jossa pieni tyttö osallistuu rohkeuskilpailuun ja murskautuu junan alle, tuntuu ensin irralliselta. Mutta olisikohan se jonkinlainen vertauskohta menneeseen? Nykynuori hakee turhanpäiväistä jännitystä henkensä uhalla, kun taas vuonna 1918 nuoret panivat henkensä alttiiksi aatteen puolesta.

Vakavasta sisällöstä huolimatta kirjassa on myös huumoria niin lauseiden heitoissa ja repliikeissä kuin ihmiskuvauksessa. Kummallakin mummilla on omituisuutensa. Sofiaa pitää imarrella nuorekkaasta ulkonäöstä ja taiten hoidetusta puutarhasta. Aino taas järkyttyy syvästi joutuessaan nukkumaan vierashuoneessa Mannerheimin kuvan alla.

Hauskaa on myös nuoren Frans Sillanpään ujuttaminen mukaan kertomukseen. Sofian isoäiti opettaa poikaa lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tämä on niin levoton, että jaksaa lukea sanat vain puoleenväliin ja arvuuttelee loput. Metsästä tulee metso, tammasta tammipuu. Kuulemma tämä näkyy vielä kirjailija Sillanpään romaaneissankin…  

Jari Järvelä (s. 1966) hyödyntää Kosken kahta puolta -teoksessa omia lapsuudenmuistojaan ja omien mummiensa elämänvaiheita. Kyseessä on silti fiktiivinen teos, romaani.

VÄISÄNEN, HANNU: Leimikot

Kustantaja: Otava 2018

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen sarja Anterosta jatkuu kuudennella (ja näillä näkymin viimeisellä) osalla Leimikot. Siinä kirjailija liukuu sulavasti aikatasosta toiseen kerratessaan elämänsä koskettavimpia ja pelottavimpia tapahtumia.

Nykyaika: marraskuun 13. päivä vuonna 2015. Terroristit räjäyttävät pommeja ja ampuvat ihmisiä eri puolilla Pariisia kohteenaan niin ravintoloita kuin jalkapallostadion ja konserttisali. Vanhassa pappilassa vaeltelee Antero huolissaan puolisostaan. Televisio ja kaikki eri huoneista löytyneet radiot suoltavat samaa: 130 kuollutta, yli kolmesataa loukkaantunutta. Hetken Antero yrittää levähtää vanhassa nojatuolissa, mutta sinkoutuu kohta taas liikkeelle.

Nojatuoli on kuitenkin ennättänyt herättää muistoja. Antero palaa ajatuksissaan Pariisiin ja vuoteen 1996. Eräänä iltana hän on tulossa kotiin, kun kaksi afrikkalaista nuorta miestä käy häneen käsiksi. Antero köytetään kiinni nojatuoliinsa, mistä hän avuttomana ja harmissaan seuraa poikien temmellystä. Hänen omaisuuttaan pengotaan ja köykäiseksi havaitaan. Hänen levykokoelmansa todetaan huonoksi ja taulut omituisiksi. Anteron henki ei kuitenkaan taida olla vaarassa – etenkin kun paljastuu, ettei hän ole ranskalainen vaan kotoisin jostain oudosta pohjoisesta maasta.

Penkomisen lomassa Anteron Othelloksi ja Monostatokseksi ristimät nuorukaiset kyselevät ”papalta” monenlaista. Ehkä yllättävin ja Anterolle itselleen mielenkiintoisin kysymys on, mikä hänestä on suomen kielen kaunein sana.

   Ja aivan kuin juuri kaivosta nostettu kirkas vesi olisi puhdistanut kielen, tai keittosoodasta olisi nostettu kirkastunut hopealusikka, Antero sanoi hetkeäkään etsimättä:

   - Leimikot!

   Siinä oli kaikkein kaunein sana. Siinä ei ollut kaksoiskonsonantteja. Se oli kenen tahansa helppo lausua. Sehän itse asiassa saattoi olla mitä tahansa muinaista tai uudempaa kieltä. Ei ainoastaan suomea. Siinä oli hieman loimun ja lemmen tuntua. Ja kuitenkin siinä kuuli ensimmäiseksi nuoren, kaikuisan metsän, näki havupuiden ja lehtipuiden runkoja, mataran väristä rapisevaa kanervikkoa tai kippuraan taittunutta sananjalkaa.

Tuosta sanasta palaa Anteron mieleen myös se, miten hän nuorena oli isänsä kanssa koivikossa tekemässä maailman parhaita saunavihtoja. Othellon ja Monostatoksen löytämä maapallo taas tuo muistumia siitä, millaista oli matkustella ympäri Afrikkaa etsimässä sopivaa materiaalia romun renessanssi -aiheiseen näyttelyyn. Samaan tapaan välähtelee muistikuvia taitavasta veitsenteroittajasta, epäonnisesta kirjahyllynrakentajasta ja karismaattisesta suomalaisesta näyttelijästä. Nolosta tapauksesta nuoruudessa. Kustantajan järjestämistä juhlista, joiden seurauksena syntyi ensimmäinen oma romaani.

Kutsumattomat vieraat jäävät koko yöksi. He viihdyttävät itseään vitseillä ja kertomuksilla, mutta ennen kaikkea he odottavat tarinoita Anterolta. Niinpä tämä puhuu, mitä mieleen juolahtaa esimerkiksi Kalevalan sankareista, lumesta ja suksien tervaamisesta. Aamun koittaessa vieraat häipyvät saaliineen. Antero on selvinnyt kunnialla, nojatuoli ei niinkään.

Väisänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa yksityiskohtia huomioiden, asioita yllättävästi yhdistellen ja jokaiseen aistiin vedoten. Leimikot-romaanissa on totta ja hieman tarua maukkaana seoksena, jossa viihdyttävyys yhdistyy pohdiskeluun ja kaihoon. Taiteen tekemisestä ei tällä kertaa puhuta paljon, tunteista sitäkin enemmän.

HASSINEN, PIRJO: Parit

Kustantaja: Otava 2018

Ei kukaan sanan varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee pareiksi… Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten mädäntynyt intohimo…

Romaani kertoo Grahnin perheen tarinan 1930-luvulta nykypäivään asti. Läpi teoksen kantavana voimana on Leena, joka alussa on vasta koulutyttö ja lopussa 94-vuotias matriarkka.

Kirja kuvaa nimensä mukaisesti perheen sisällä muodostuneita pareja eri sukupolvissa. Ihmisellehän ei ole olemassa vain yhtä oikeaa paria, vaan elämän mittaan on tarvetta monenlaisille suhteille. Esimerkiksi Leenan suurin rakkaus tuntuu olevan keuhkotautiin sairastunut äiti.

- Minä rakastin lopussa omaa äitiäni kuin lastani, en niin kuin tytär, Leena sanoi. – Kukaan äiti ei voisi olla hellempi eikä kärsiä enemmän kuin minä kärsin äitirukkani puolesta… Sellaista rakkautta minä en toivo kenellekään… Että liität oman eksistenttisi hänen kylkeensä, ilman mitään rajoja lihassa ja hengessä, että elätte samoilla keuhkoilla ja sydämellä.

Olihan Leenalla tietysti sodan alla nuoruudenrakkaus Heino ja sitten Werner, jonka kanssa vanhemmiten olo on kodikkaan toverillinen. Viimeisinä vuosina on vielä hyvin lämmin ja läheinen suhde lapsenlapsen aviopuolisoon Markoon.

Rakkautta ja erotiikkaa Hassinen kuvaa kirjassa laajalla skaalalla raikkaasta nuoruudenrakkaudesta riuduttavaan intohimoon, mutta usein tuntuu vallitsevan jonkinlainen epätasapaino. Toinen osapuoli rakastaa ehdoitta ja sitoutuneesta ja toinen on koko ajan valmis lähtemään. Kuten Leena kuivasti toteaa: niin kauan kuin sukupuolielimet ja romantiikka esiintyivät samoissa lauseissa ja samoissa huoneissa, kaikki oli hyvin.

Mukana on myös lempeämpää ja henkisempää tunnetta, joka lähentelee ystävyyttä. Ja loppujen lopuksi jokainen on yksin rakastaessaankin.

Vaikka olisi liimaantuneena toisen kylkeen, ensin äidin ja sitten ystävän ja rakastetun, oli aina yksin, niinäkin hetkinä kun luuli sulautuneensa toisen kanssa niin kuin kaksi puuntainta yhtyvät ja niiden erillisyydet katoavat. Eikä yksin oltu siksi, että jossain vaiheessa muut kumminkin pettävät ja käyttävät hyväkseen, vaan siksi, että elämä oli pelkkä matka olemassaolon kahden portin lävitse. Ja aivan niin kuin tänne ei tultu käsi kädessä, ei täältä myöskään käsikynkkää armastellen lähdetty.

Kirjassa naisnäkökulma on vahva. Leenalla on jo nuorena näkemys siitä, miten jokainen syntyy lihaksi ja vereksi vain emomme lihan ja veren kautta.  Leena on itsenäinen nainen, joka latautuu ja rauhoittuu ajelemalla autolla ympäriinsä – melko ainutlaatuista 1930-luvun lopulla! Hän kouluttautuu ja luo kunnioitettavan uran, mutta sysii liikkeelle myös öykkärimäisen lapsensa Ollin apatiaan vajonnutta vaimoa ja tukee Markoa, jonka vaimo Aino tuntuu kantavan enemmän huolta maailma tilasta kuin miehestään.

Kertomus sijoittuu osittain Kuopioon, mutta suurimmaksi osaksi Jyväskylään. Vaikka ei näitä kaupunkeja juuri tuntisikaan, tarjoaa Parit värikästä kulttuurihistoriaa köyhälistökortteleineen, ravintoloineen ja porvariskoteineen. Myös Kinkomaan keuhkotautiparantolasta kertova osuus on mielenkiintoinen: hoitokäytännöt, potilaiden väliset suhteet, tavat etsiä kevennystä päiviin.

Parit ei ole voimakkainta ja intohimoisinta Hassista, mutta mukava ja sujuva lukuromaani se silti on. Tähän voisi liittää vielä pari lainausta rakkauden olemuksesta:

Kun ihminen rakastaa, vain rakkauden oma puolisko on näkyvissä. Minä tiedän, miten minä rakastan, mutta sitä en voi tietää, miten tuo toinen minusta välittää.

Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on suurimman osan elämää etärakkautta, se on fyysisesti heikompaa kuin puolisoiden välinen. Sano siis minulle, miksi sen etääntyjän pitäisi välttämättä olla omatekoinen?

MÄKELÄ, J. PEKKA: Hunan : romaani

Kustantaja: Like 2018

Historiallinen romaani Hunan perustuu kirjailija J. Pekka Mäkelän kummitädin Helvi Södermanin (1902-1986) autenttisiin päiväkirjoihin, joita tämä kirjoitti lähetystyökentällä Kiinassa vuosina 1935-1946. Helvin lisäksi romaanissa on lukuisia muita henkilöitä, joiden lyhyiden puheenvuorojen lomaan päiväkirjakatkelmia on sijoitettu.

Helvi Söderman toimii Suomessa opettajana saadessaan sisäisen kutsumuksen lähteä lähetystyöntekijäksi Kiinaan. Ei opettamaan lukemista ja matematiikkaa (kuten monet uskovat ja toivovat), vaan levittämään Jumalan sanaa. Elämä syrjäisellä lähetysasemalla Tsinghissä on niukkaa, mutta kiinnostavaa. Pieni seurakunta on jo muodostunut eivätkä paikalliset suhtaudu muutenkaan vihamielisesti. Kielen opettelu vain vie aikansa.

Työ jatkuu entisellään, tai ainakin niin entisellään kuin näissä oloissa on mahdollista. Vaikka voi hyvin sanoa, ettei tässä maassa ole kovin usein koettu sellaisia oloja joissa työtä voisi tehdä ikään kuin tavalliseen tapaan. Aina on jotakin erikoista, aina on jotakin pelottavaa, aina on sotia ja väkivaltaa, aina on pakolaisia tuolta tai täältä. (Ilta Auermäen kirjeestä 24. maaliskuuta 1942)

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttuu pelottavammaksi. Japanin armeija miehittää maata pala palalta ja kuullaan huhuja tavattomasta raakuudesta. Kiinan joukot ovat huonosti varustautuneita ja taistelevat kaiken lisäksi keskenään. Monen mielestä nimittäin kommunismin kannattajat ovat maalle suurempi uhka kuin japanilaiset. Lähetystyöntekijöitä yritetään evakuoida maasta, mutta laivaliikenne on uhattuna ja maarajan takana Neuvostoliitto käy sotaa Saksaa ja sen liittolaista Suomea vastaan. Helvi pakenee vuorille.

Aamulla lähdimme kodista suunnaten kulkumme vuorille suojaan. Tulimme muiden pakolaisten kanssa tämän vuoren rinteelle pieneen mökkiin. Edemmäksi ei vuoritietä voinut mennä, sillä vuoren tuolla puolen oli kiinalaisia sotilaita. Tuosta mökin rinteeltä näkivät miehet, miten japsu joukkoineen kulki valtatietä kohti Tzeliä. Kaikki pakenivat ylös vuorille, ja niin tulin minäkin tähän rinteelle. Raamattu on mukanani, ja tässä suuren luonnon keskellä olen lukenut Daavidin historiaa. (Helvi Södermanin päiväkirjasta 16.11.1943 Kai-p’ain läheltä)

Kirjan henkilögalleria on suuri. Suomalaisista lähetystyöntekijöistä Ilta Auermäki harmittelee Helvin pidättyväisyyttä – edes Iltan esille penkomissa päiväkirjoissa tämä ei paljasta mitään henkilökohtaista ja kiinnostavaa. Iltalla on kyllä Suomessa sulhanen jolle kirjoitella kirjeitä, mutta silti hän on kateellinen miesten Helviin kohdistamasta huomiosta. Maisterisihminen kai kiinnostaa…

Kiinalaiset henkilönnimet ovat vaikeita, mutta joukosta tunnistaa pian Liu Chin-Chin -nimisen tyttösen, joka joutuu sotilaiden raiskaamaksi ja pelastuu ainoastaan sveitsiläisen valokuvaajan ja kirjailijan Johann Caspar Wolffin ansiosta. Tytön tie yhtyy hetkeksi Helvinkin tiehen.

Henkilöillä on kullakin oma paikkansa kudelmassa. Helvi edustaa vankkumatonta (ja jopa hieman naiivia) luottamusta Jumalan johdatukseen ja suojeluun. Herra Wolff puolestaan on levoton etsijä, joka ei usko lopullisen totuuden ja elämän tarkoituksen löytyvän yhden ainoan uskonnon piiristä. Liu Chin-Chin on sodan viaton ja voimaton uhri. Nuoret lähetysasemalla oppia saaneet miehet taas paljastavat, miten eri suuntiin ja eri ideologioiden kannattajiksi saman lähtökohdan omaavat ihmiset voivat lähteä.

Kiinalaiseen ajatusmaailmaan kuuluvat kiinteästi esi-isien henget ja kuolleiden haamut. Niitä näkevät ja niiden kanssa keskustelevat useat kirjan kiinalaissyntyisistä henkilöistä, mutta alkavatpa niitä lopulta erottaa eurooppalaisetkin.

Hunan on historiallisten romaanien ystävälle mieluista luettavaa. Kyseisestä ajanjaksosta Kiinan ja Japanin historiassa ei ole suomeksi juurikaan kertomakirjallisuutta, joten tässä saa paikattua aukon tiedoissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta itse Helvi jää loppujen lopuksi melko etäiseksi.

SUND, LARS: Missä musiikki alkoi

Kustantaja: Teos 2018

Lars Sundin Pietarsaari-trilogian itsenäinen toinen osa Missä musiikki alkoi jatkaa vuonna 2014 ilmestyneessä Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa tutuiksi tulleiden Ulla-Majn, Maggin ja Iriksen tarinaa. Nuo kolme naista ystävystyivät vuonna 1948 osallistuessaan pietarsaarelaisen harrastajateatterin kunnianhimoiseen hankkeeseen, Anton Tšehovin Kolme sisarta -näytelmään. Traagisten tapahtumien vuoksi näytelmä ei saanut edes ensi-iltaa. Missä musiikki alkoi puolestaan sijoittuu 1960-, 70- ja 80-luvuille ja siinä pääroolin ottaa jo seuraava sukupolvi. Pietarsaaren lisäksi ollaan myös New Yorkissa ja Vaasassa.

Missä musiikki alkoi -romaanin nimetön kertoja on jo koulupoikana ollut lähes pakkomielteisesti kiinnostunut Alf Holmista, kauniista ja jollakin salaperäisellä tavalla muista poikkeavasta nuorukaisesta. Aikuisena hän päättää kirjoittaa Alfin elämänkerran, tien rautalankabändien harrastajasta Tom of Finland -oopperan juhlituksi säveltäjäksi. Mistä Alfin musiikki alkoi, mistä hän poimi innoituksen sävellyksiinsä?

Alfin musiikillinen lahjakkuus oli jo varhain selvää kaikille muille paitsi hänen äidilleen. Ulla-Maj sulki korvansa tiukasti kaikelta, mikä vihjasikaan siihen suuntaan, että pojasta saattaisi tulla loistava konserttipianisti tai säveltäjä. Alfista tulisi äitinsä tavoin opettaja! Piste! Mutta eihän neroutta niin vain padota, sen joutuu Ulla-Maj pettyneenä ja katkerana toteamaan.

Alfin tarinaan liittyy kiinteästi Ulla-Majn ystävän Maggin perhe. Maggi on naimakaupan ansiosta varakas seurapiirirouva, joka uskottelee itselleenkin elävänsä loistavaa parisuhdetta ja perhe-elämää. Maggin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että totuuden lopulta iskiessä hän kestää sen uljaasti. Sitä hän ei tiedä, että kaikki perheen kolme tytärtä ovat kukin vuorollaan ihastuneita Alf Holmiin.

Hieman maagisiakin piirteitä kirjassa on. Tarinan kertoja on saanut poikien leikin seurauksena kivensirun silmäänsä ja samalla kyvyn nähdä ihmisten pään sisään. Eikä ainoastaan nykyhetkeä. vaan myös menneisyyden ja ajoittain myös tulevaisuuden. Haamujakin seudulla liikuskelee.

Mistä Alfin musiikki siis sai vaikutteensa? Lentokoneen äänistä, avaruusolioista, merestä, Frank Zappasta, hautajaisvirrestä, jazzista, Erik Satien ja Steve Reichin musiikista…

…sinfonia on oudon hypnoottinen sävellys, jossa Alf yhdistää musiikin virtaan aitoa lentoradioliikennettä, suihkumoottorin ujellusta, kaikuvia kuulutuksia, poliisiauton sireenin ulvontaa, John F. Kennedyn äänen hänen vannoessaan presidentin virkavalaa 20. tammikuuta 1961 sekä tunnussävelmän Kippari-Kalle-piirretystä, joka oli hänen suosikkinsa amerikkalaisen TV:n animaatiosarjoista.

Sundin romaani noudattaa hyväksi havaittua keinoa kirjoittaa lähihistoriasta: mainintoja ajankohdan musiikista, viittauksia kotimaan ja maailman tapahtumiin sekä tunnetuihin henkilöihin. Vertailukohtana tulee mieleen toinen suomenruotsalainen kirjailija Kjell Westö, joskin Sundin kerronta on rönsyilevämpää ja enemmän eri aikatasoissa liikkuvaa. Alfin elämäkertaa kirjoittava kertoja sanoo matkivansa työssään sinfonian rakennetta eli palaavansa aina uudestaan tiettyihin teemoihin ja niin tekee myös Lars Sund. Taitavaa tarinointia.

KETTU, KATJA: Rose on poissa

Kustantaja: WSOY 2018

…tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen, ojiwba-intiaanin ja anishinaaben, Kolmen Tulen Lapsen, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua. Heidän kauttaan se on samalla esi-isieni tarina, heidän jotka asuivat täällä Ensimmäisinä Ihmisinä ja kuolivat valkoisten antamiin isorokkopeittoihin, ja Ettun kautta se on myös isoäitini Helmin tarina, joka saapui laivalla valtameren ylitse sodan jälkeen ja sairastui kuppaan eikä koskaan antanut sitä kenellekään anteeksi eikä oppinut muita kieliä kuin sen kitkerän minkä toi mukanaan Suomesta, ja niin ikään tämä on isoisäni Heinarin tarina, lakkopukarin ja syndikalistin jonka mursivat FBI:n kommunistivainot…

Lempi palaa vuonna 2018 Minnesotassa sijaitsevaan intiaanireservaattiin oltuaan sieltä vuosikymmeniä poissa. Lempi on fintiaani eli suomalaisen Ettun ja ojiwba-intiaanin Rosen lapsi. Aina hän on tuntenut itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi, ei amerikkalaiseksi, ei finskiksi, ei punanahkaksi. Reservaatissa hän sentään on Pikku Käpälä, Rosen tytär ja Pattin, Suden klaanin Näkijän ja Muuttujan, tyttärentytär.

Lempi palaa reservaattiin, koska poliisi epäilee pahasti muistisairasta Ettua syylliseksi nuoren tytön katoamiseen. Vielä enemmän Lempiä vetää kuitenkin takaisin tieto siitä, että on löytynyt hänelle itselleen osoitettuja kirjeitä. Kirjeitä Rose-äidiltä, joka katosi neljäkymmentäviisi vuotta sitten.

Kirjeissään Rose eli intiaaninimeltään Kolmen Tulen Lapsi tai Sudenruusu kertoo, miten hänet on viety muiden intiaanilasten tavoin pois kotoaan ja sijoitettu katoliseen sisäoppilaitokseen. Siellä hänelle on annettu valkoisille sopiva nimi Rose Feathers, hänet on erotettu veljistään, hänet on pakotettu puhumaan Jeesuksen kieltä eli englantia ja omaksumaan valkoisten tavat. Uhmasta ja pakoyrityksistä on seurannut ankara rangaistus.

Aikuinen Rose on rohkea ja ehdoton taistellessaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Eniten häntä huolettavat kotireservaatissa tapahtuvat tyttöjen ja nuorten naisten katoamaiset, joita poliisi ei tunnu pitävään mitenkään hälyttävinä. Ei ole tutkimuksia, ei tutkimusraportteja. Rose uskoo, että liikkeellä on myyttinen hahmo Weendigo, joka kyltymättä janoaa tuoretta lihaa ja verta. Miten voittaa hirviö? Suden avullako – kuuluuhan Rose suden klaaniin?

…se oli ikiaikainen luuraajainen henki, joka saattoi muuttua valkeaksi pöllöksi tai kojootiksi tai mikä pahinta, ottaa ihmisen muodon… Etenkin se väijyi tyttölapsia, jotka kuumina kesäöinä menivät haarat levällään ulos nukkumaan.

Lempi jatkaa äitinsä työtä, sillä tyttöjä katoaa edelleenkin. Kuka tai ketkä ovat oikeasti kaiken takana? Onko Lempi itse vaarassa?

Katja Ketun runsas ja maalaileva kieli sopii hyvin kuvaamaan intiaanikulttuuria. Mukana on suomalaista murretta, ojiwba-intiaanien sanastoa ja uudelleenmuodostettuja ilmauksia: vitsanpitoinen hoiva, villankirveltävä pyhämekko, juoksevanlämmin helpotuksen aalto, ilmaväsyjen haukkominen… Rosen vuonna 1973 kirjoittamien kirjeiden teksti on tyyliltään tunteikkaampaa ja vuolaampaa kuin Lempin lemmitylleen Jim Harmaaturkille laatima ”raportti” tapahtumista vuonna 2018.

Rakkaudesta Kettu kirjoittaa verevästi ja samalla hellästi. On äidin väkevä rakkaus lastaan kohtaan. On lapsen kaipaus äidin syliin. On tyttären ja isän välinen kunnioitus ja kiintymys. Ennen kaikkea on miestä ja naista yhdistävä hurmio.

Sinä liikut minussa ja minä sinussa niin kuin ei kukaan koskaan ennen, lintu sisälläni herää vuosikymmenten jälkeen. Sisälleni kasvaa mesikukkia joiden emit avautuvat ja täyttävät linnun, ja sen ääni purkautuu minusta samanlaisena kiihkeänä elämänriemuna kuin silloin kerran, kauan sitten sinut kohdatessani.

Rose on poissa -teos kertoo romaanimuodossa siitä, mistä kertoi Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja dokumentaristi Maria Seppälän vuonna 2016 julkaisema tietokirja Fintiaanien mailla. Kummassakin teoksessa kuvataan intiaanien ja suomalaisten pitkää yhteistä historiaa ja heidän kohtaamiaan vääryyksiä niin ihmisoikeuksien kuin maanomistusoikeuksien saralla. Yhteisenä uhkana ovat huumeet ja alkoholi. Onneksi tulevaisuus ei näytä täysin synkältä, vaan selviytymistarinoitakin on.

FERRANTE, ELENA: Kadonneen lapsen tarina

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Storia della bambina perduta

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kadonneen lapsen tarina. Kouluaikoina ystävystyneet Elena ja Lila ovat tilanteessa, jossa Elena on naimakaupan ansiosta päässyt arvostetun ja varakkaan suvun jäseneksi ja saavuttanut kirjoillaan hieman omaakin kuuluisuutta. Lila puolestaan on loistavan muistinsa ja oivalluskykynsä ansiosta saamassa nimeä tietotekniikan alalla. Ystävät ovat etääntyneet toisistaan, satunnaiset yhteydenotot tapahtuvat puhelimen välityksellä.

Kaikki muuttuu, kun Elena tapaa jälleen lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ihastuksen Ninon. Nuoren Elenan Nino näki ainoastaan Lilan ystävättärenä, mutta sivistyneen seurapiirirouvan hän kokee kiinnostavana valloituksen kohteena. Hullaantunut Elena on valmis jättämään perheensä ja seuraamaan Ninoa jopa Napoliin, jonka luuli jo jättäneensä lopullisesti taakseen. Ninon rakastajattarena Elena tuntee olevansa moderni ja vapaa nainen.

Huumaa kestää aikansa, sitten seuraavat epäilyt. Elena on pitänyt itseään tasapainoisena ja diplomaattisena ihmisenä, mutta yhtäkkiä hän onkin karkea, musasukkainen raivotar, joka vahtii joka hetki kumppaniaan. Suhteen alusta alkaen tuominnut Lila lisää öljyä tuleen vihjailuillaan.

Elena ei itse sitä tajua pitkään aikaan, mutta hän on osa Lilan laatimaa suunnitelmaa kotikorttelin epäkohtien poistamiseksi. Huumekauppa laajenee. Korruptio ulottuu vallan huipulle saakka. Kaiken annetaan rapistua. Ihmiset on vallannut turtumus.

Elena ja Lila unohtavat miehet, asuvat lähes yhteistaloudessa, tekevät töitä paremman tulevaisuuden hyväksi yhdessä, hoitavat ja kasvattavat lapsiaan yhteisvoimin ja huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan. Välillä tuntuu, että lasten ja vanhusten kiintymys kohdistuukin enemmän ystävään kuin omaan äitiin tai tyttäreen.

Sisimpäänsä Lila paljastaa Elenallekin vain kerran, keskellä vuoden 1980 maanjäristystä. Silloin tavallisesti niin itsevarma nainen lamaantuu täysin.

Hän mutisi, että hänen täytyi aina pysyä tarkkaavaisena, sillä jos hänen ajatuksensa harhautuivat, niin todelliset asiat, jotka hirvittivät häntä rajuine, kivuliaine vääristelyineen, pääsivät voitolle niistä kuvitelluista asioista, jotka fyysisessä ja henkisessä kiinteydessään rauhoittivat häntä, ja hän vajosi sekavaan, tahmeaan todellisuuteen jossa hän ei pystynyt enää erottamaan tuntemuksiaan selvärajaisesti. Tuntoaisti sekoittui näköaistiin ja näköaisti hajuaistiin…

Loppujen lopuksi Elenasta ei ole täyttämään Lilan suuria toiveita ja ystävyys viilenee. Tapahtuu asioita, joiden seurauksena Lila katkaisee välit lopullisesti ja katoaa hävitettyään ensin kaikki todisteet olemassaolostaan. Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävyyden tarinaa.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Pitkän kirjoitusurakkansa aikana Elena tarkastelee myös itseään kriittisin silmin. Onko hän ollut tarpeeksi hyvä tytär, aviopuoliso, äiti ja ystävä? Entä teokset, joista hän oli aikoinaan niin ylpeä. Onko niillä mitään arvoa?

… minun kirjani – joka toki oli saanut paljon huomiota – oli surkea, ja se oli surkea juuri siksi että se oli niin hyvin jäsennelty ja maanisen huolellisesti kirjoitettu, siksi etten ollut osannut jäljitellä elämän sekavaa, epäesteettistä, epäloogista, muodotonta banaaliutta.

Elenan kaipaama elämän epäloogisuus ja muodottomuus heijastuu Napoli-sarjassa. Valmista ei tule kenenkään kohdalla, vaan monia kysymyksiä jää vaille vastausta. Mitä tapahtui kadonneelle lapselle? Kuka murhasi Elenan ja Lilan tuntemia ihmisiä? Miksi Lila katosi ja mihin? Siksiköhän sarja ei todellakaan ole surkea, vaan pala todentuntuista elämää?

STARNONE, DOMENICO: Solmut

Kustantaja: WSOY 2018

Alkuteos: Lacci

Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä

Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa, avioliittodraama Solmut (2014).

Solmut-romaanin ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta. Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.

Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan.

Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä, joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.

Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut – vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.

Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa, koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi tulemisesta.

Kun sitten paljastin syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi. Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni: tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.

Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…

Uuden elämämme jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee niin kuin minä sanon, tervemenoa.

Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla puhumatta mitään, ajattelematta mitään.

Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme elää yhdessä.

Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?

Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.

Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.

Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus: kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät ja tehdä pientä vertailua.

ESCOBAR, MELBA: Kauneussalonki : manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

Kustantaja: Aula & Co 2018

Alkuteos: La Casa de la Belleza (2015)

Suomennos: Taina Helkamo

Kauneussalonki-romaania ei ole aluksi ihan helppo hahmottaa, koska näkökulmia on monia ja ajallisestikin tapahtuu edestakaisliikettä. Kirja alkaa petollisen kevyenä, kun kuvataan kuusikymppistä Clairea, varakasta psykoanalyytikkoa. Hän on asunut pitkään Pariisissa, mutta palannut takaisin kotimaahansa Kolumbiaan suurin toivein. Hän huomaa inhoavansa siellä lähes kaikkea: keinotekoisia lapsinaisia, machomiehiä, poliitikkoja, nöyristeleviä palkollisia, ylimielisiä sotilaita…

Inhoan sitä, että ihmiset erotellaan teitittelyllä ja sinuttelulla niin, että teitittelyä käytetään yksinomaan palvelusväestä. Inhoan mielisteleviä tarjoilijoita, jotka säntäilevät hädissään ravintoloissa ja hokevat palvellessaan ”mitä herralle saisi olla”, ”mistä herra vain pitää”, ”niin kuin herra haluaa”. Inhoan hyvin monia asioita, hyvin monella tavalla, asioita jotka ovat minusta epäoikeudenmukaisia, typeriä, mielivaltaisia ja julmia. Ja inhoan vielä enemmän inhotessani itseäni, koska olen itsekin väistämättä osa sitä maailmaa.

Yksinäisillä vaelluksillaan kotikulmilla Claire osuu Kauneussalonkiin ja saa hoitajakseen elämää uhkuvan nuoren Karenin, johon heti mieltyy. Clairesta tulee vakioasiakas, joka käy hoitolassa jopa kolme kertaa viikossa – ainahan on ihokarvoja poistettavana, kireitä hartioita hierottavana, kynsiä lakattavana.

Karen puolestaan on köyhästä perheestä, avioton lapsi ja vielä mulatti, mikä Kolumbiassa oikeuttaa haukkumaan ”intiaaniksi”. Nuori nainen on muuttanut maaseudulta pääkaupunkiin saadakseen sellaisen työn, jonka palkalla pystyisi ottamaan luokseen nelivuotiaan poikansa. Eräänä päivänä Karenin hoidettavaksi tulee ensimmäistä rakastelua poikaystävänsä kanssa haaveellisena odottava teini-ikäinen Sabrina. Miksi tyttö pian tapaamisen jälkeen tekee itsemurhan masennuslääkkeen yliannostuksella?

Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Clairen ystävä Lucía, joka rakkauden huumassa on antanut aviopuolisonsa julkaista omissa nimissään Lucían kirjoittamia elämäntaito-oppaita ja hyväksynyt tiettyyn rajaan asti jopa naisseikkailut. Lopulta Lucía tekee pesäeron ja ryhtyy yhdessä Clairen kanssa kirjoittamaan muistiin Karenin tarinaa eli juuri sitä teosta, jota lukija parhaillaan käy läpi.

Kauneussalonki ei ole dekkari, vaikka siinä tapahtuu useammanlaisia rikoksia. Edetään melko hitaasti, paljon asioita paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa ja jännitettäväksi jää vain se, saavatko rikolliset rangaistuksensa. Rikkaat ja mahtavat tuntuvat aina löytävän poliisin, lääkärin tai asianajajan, joka on heille jonkin palveluksen velkaa.

Kaikista eniten machokulttuurissa joutuvat kärsimään naiset. Clairen tapaisilla varakkailla ja itsellisillä naisilla ei ole täyttä turvaa heilläkään, mutta köyhän on turha odottaa oikeudenmukaisuutta. Hänen elämänsä on nälkäpalkalla raatamista, hyväksikäytetyksi tulemista, surua, mielenterveysongelmia ja ehkä päihteitäkin. Ulkonäkö on kaikki kaikessa, joten Luojan tekosia parannellaan ahkerasti. Esimerkiksi kihara afrotukka on ehdottomasti suoristettava, jos haluaa saada työtä ja menestyä avioliittomarkkinoilla.

Kurja, likainen, haiseva, kuhiseva Bogota on tehokas tausta tapahtumille. Miltei tuntee nenässään hien, patsulin, valmisruokien ja tupakan hajun ja kuulee katujen kakofonisen hälyn.

… autontorvien tuuttaaminen, pakokaasun katku, vihreät linja-autot, jotka olivat vanhoja kuin almua anovien kerjäläisten nälkä, ikkunanpesuvälinein varustautuneet rammat jahtaamassa kolikkoja.

Kauneussalonki on kolumbialaisen Melba Escobarin (s. 1976) maailmanlaajuista huomiota herättänyt teos, joka palkittiin Kolumbiassa vuoden 2016 parhaana romaanina. Jos odottaa kevyttä ja hauskaa ajanvietettä, ei kannata tarttua tähän teokseen. Se on miltei raa’an realistinen kuvaus korruptoituneesta ja väkivaltaisesta yhteiskunnasta, missä etenkin naisten kokema kohtelu jättää lukijan avuttoman suuttumuksen valtaan.

TŠIŽOVA, JELENA: Naisten aika

Kustantaja: Into 2018

Alkuteos: Vremâ ženŝin : romany

Suomennos: Kirsti Era

Venäjän kirjailijoiden sananvapausjärjestö Penin Pietarin osaston puheenjohtaja Jelena Tšižova (s. 1957) aloitti kirjoittamisen 1990-luvulla tehtyään sitä ennen töitä opettajana ja liike-elämässä. Hänen romaaninsa Naisten aika palkittiin Venäjän tärkeimmällä kirjallisuuspalkinnolla Bookerilla vuonna 2009. Se sijoittuu Leningradiin 1960-luvun alkupuolelle.

Antonina on tehtaalla töissä. Ammattiosaston tarmokkaan virkailijan ansiosta hän saa itselleen ja vauvalleen peräti yhdeksän ja puolen neliön huoneen kokonaan omaan käyttöön. Miinukseksi ei katsota sitäkään, että Suzanna on avioton lapsi, jonka isästä Antonina ei tiedä kuin etunimen.

Tehdas tarjoaa työntekijöilleen myös maitoa päivittäin, lastenvaunut ja hoitopaikan seimessä. Hoito on kylläkin melko puutteellista, koska yksi ainoa hoitaja joutuu vastaamaan kaikesta, myös useasta imeväisestä. Suzanna sairastuu vakavasti ja Antonina harkitsee jo lapsen lähettämistä äitinsä hoiviin maalle.

Naapurissa asuvat kolme vanhaa rouvaa tarjoutuvat ottamaan Suzannan hoidon vastuulleen. He ovat menettäneet sodassa omaisensa ja kuluttavat aikaansa muistelemalla menneitä, juoruilemalla ja kinastelemalla keskenään. Lapsenhoito on tervetullutta vaihtelua. Muorit haluavat tytölle parasta, myös kristillisen kasteen, vaikka se onkin annettava salassa. Kovin modernilta ja maailmalliselta kuulostavan Suzannan sijaan he nimeävät tytön Sofiaksi.

Muorien tarjoaman avun vastineeksi Antonina tekee kotityöt.

…menen töihin ja töistä kauppoihin, jonotan siellä sun täällä, ja kotona olen kuin palvelustyttö. Pyykkään kaikkien vaatteet, siivoan, laitan ruuat. Niitten eläkkeet on ihan onnettomat. Joutuu laittamaan omistaan. Toisaalta lapsi on kuin prinsessa. Saa sanoa että kolme hoitajaa yhtä lasta kohden – kyllä tulee tyttö hoidetuksi ja tukka kammatuksi. Ulkoiluttavat, lukevat kirjoja. Opettavat ranskaakin, kukapa voisi kuvitella.

Suzanna/Sofia on ilmiselvästi älykäs ja oppii kirjaimet jo nelivuotiaana, mutta puhumaan hän ei rupea. Antonina haluaa pitää tämän salassa eikä suostu viemään tyttöä sen paremmin lastentarhaan kuin esikouluunkaan, koska pelkää tämän joutuvan silmätikuksi ja jatkuvaan tutkimuskierteeseen.

Noin seitsenvuotiaaksi asti vaikenin mutta sitten aloin puhua, vaikka en muista sitä. Asia ei jäänyt mummojenkaan mieleen, edes ensimmäiset sanani. Kyselin heiltä tietenkin, ja he vastasivat, että ymmärsin aina kaiken ja piirsin kuvia, joten heistä tuntui kuin olisin jutellut heille. He tottuivat vastaamaan puolestani. Kysyivät itse ja vastasivat itse…

Aikuiset ovat tytön tulevaisuudesta huolissaan. Miten hänen käy, jos Antoninalle tapahtuu jotain ja vanhukset eivät enää jaksa tai saa hoitaa tyttöä? Olisiko Antoninan mentävä naimisiin? Siihen näyttää tähtäävän tehtaan naiskomiteakin, jolla hanakasti puuttuu ihmisten elämään myös työn ulkopuolella.

Neuvostoliiton järjestelmää Tšižova kuvaa toisaalta turvalliseksi ja kansalaisista huolehtivaksi, mutta myös ankeaksi. On jonotettava asuntoa, on jonotettava televisiota. Eläkkeet ja palkat ovat niin pienet, ettei kunnon ruokaa pysty hankkimaan (eikä sitä välttämättä ole tarjolla liikkeissäkään, ainakaan kaikille). Vaatteista ja kankaista on huono valikoima, joka silti myydään nopeasti loppuun. Monen unelmana ovat unkarilaiset tai tšekkiläiset kengät. Ja koko ajan urkitaan ja tarkkaillaan rahankäyttöä ja käyttäytymistä.

Naisten aika on kirja, jonka tunnistaa heti venäläiseksi. Venäläisyys huokuu ihmisten puheissa, käyttivätpä he kirjakieltä tai murretta. Venäläisyys kuvastuu ihmisten tavassa ajatella ja katsella maailmaa. Kertoja vaihtuu koko ajan miltei huomaamatta liukuen.

   Muorit taas ajattelevat omalla tavallaan: ”Mimmoseksi syntyi, semmoseksi kasvaa. Joskus voi kuuseenkin kasvaa omena, mutta joskus kasvaa omenapuuhun käpy.”

   Mitäpä tointaa yrittääkään tai pitää lasta silmällä, jos se kuitenkin on esmerkiksi käpy, niin eihän siitä omenaa saa”, minä sanon.

   Myöntelivät: ”Ei saakaan. Mutta jos on omena, niin se on sitten ihmisistä kiinni, jääkö se happamaksi villiomenaksi vai kasvaako mehukas puutarhaomena…”

Muorit pitävät huolen siitä, että Sofiasta kasvaa hyvä omena. He ovat itse selviytyneet tilanteessa kuin tilanteessa ja opettavat myös tyttöä selviytymään. Heissä on isoäitien ikiaikaista ja kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta.

ULITSKAJA, LJUDMILA: Meidän tsaarimme väkeä

Kustantaja: Siltala 2018

Alkuteos: Ljudi nashego tsarja

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman mottona on Nikolai Leskovin lausahdus: ”Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi!”. Niinhän se on. On nöyrää sielua, joka vaikeuksia kohdatessaan toteaa vain, että niillä on jokin tarkoitus. On rasistia, joka löytää epäilyttävää kaikista kansoista ja kansallisuuksista venäläisiä lukuun ottamatta. Epäilyttäviin kuuluu tietenkin kirjailija itsekin – onhan hän juutalainen, joka tunnustaa kristinuskoa. Ihmisten lisäksi väkeen voi kuulua vaikkapa huonotapainen kissakaunotar tai sotamuistojen raskauttama koira.

Ulitskajan kertomukset ajoittuvat toisen maailmansodan ajoista nykyhetkeen. Heti sodan jälkeen pulaa on ruuasta ja asunnoista. Jonkinlaista kiitosta menetetyistä jaloistaan odottava sotainvalidi joutuu asustamaan puoliksi palaneen rakennuksen yläkerrassa, jonne pääsee vain tikkaita pitkin. Yhteisasuntohuoneistossa kuunnellaan seinän takaa kantautuvia ääniä ja yritetään varjella omaisuutta joutumasta naapurin käsiin – kun jopa saippuankannikat saattavat kelvata.

   Yhteisasunnossa kaikki tiesivät toisistaan kaiken. Kaikki tiesivät senkin, että Klava varastelee voita. Äiti selitti Ženjalle, että Klava saa varastella, me taas emme.  Ženja ymmärsi heti tämän suhteellisuusteorian. Etenkin kun muisti erään aiemman episodin: hän oli onkinut naapurien tiskivadista likaisten astioiden joukosta hopealusikan, jossa oli isoäidin monogrammi, ja ilmoittanut äidille voitonriemuisesti suureen ääneen:

   - Katso, meidän lusikka oli Marija Vasiljevnan vadissa!

   Äiti oli katsahtanut häneen kylmäkiskoisena.

   - Pane heti takaisin sinne mistä otit!

   Ženja kiukustui:

   - Mutta tämähän on meidän lusikka!

   - Niin on, äiti myönsi, - mutta Marija Vasiljevna on jo tottunut siihen, niin että mene nyt viemään se takaisin sinne mistä otitkin!

Ihmiset elävät elämäänsä parhaansa mukaan. Rakastutaan ja mennään naimisiin. Erotaan ja mennään uusiin naimisiin. Tehdään lapsia. Joillakin molemminpuolinen rakkaus kestää koko loppuelämän ajan ja eroon joutuminen sairauden takia on kummallekin tuskallista.

He olivat jutelleet hiljaa, melkein kuulumatta, välillä nauraneetkin mutta vielä hiljempaa, toisiaan silmiin katsoen. Vierustoveritkin naureskelivat: olihan se hassua että mies toi kassillisen ruokaa, josta sitten oitis, potilaan vuoteen vierestä poistumatta, söi suurimman osan itse. He eivät käsittäneet miehen olevan nälkäinen, koska hän ei osannut syödä yksin, ilman vaimon seuraa.

Novellissa Jalomielisten lapsi kerrotaan lapsettomuudesta kärsivästä pariskunnasta. Vaimo hankkiutuu raskaaksi toisen miehen kanssa, mutta lasta pidetään pariskunnan omana. Korkeassa asemassa oleva biologinen isä vaikuttaa taustalla aina tarpeen vaatiessa.  Miša-pojalle ei koskaan suoraan kerrota tilannetta, mutta hän arvaa sen omia aikojaan – ja kunnioittaa kumpaakin isäänsä.

Kokoelman pisin novelli on 32 sivun mittainen Kirjailijoiden tytär. Stalin-palkitulla kirjailijattarella on kaksi tytärtä Saša ja Maša. Heillä on eri isät (mitä kukaan ei ihmettele tai paheksu), mutta kumpikaan isistä ei pidä yhteyttä jälkeläiseensä.

   Kolme tyttöä, Saša, Maša ja heidän mitäänsanomaton ystävättärensä Vorobjova kävelivät pitkin kirjailijoiden huvila-asutuksen takamailla kulkevaa polkua, kun heitä vastaan asteli pitkä mies. Auringonvalo heijastui hänen päälaestaan, ja siskokset kinasivat laiskasti siitä, onko mies harmaapäinen vai kalju. Miehen tullessa kohdalle he vaikenivat.

   - Harmaapäinen! totesi ystävätär. Siskokset jatkoivat eteenpäin vaiti ja toisiinsa katsomatta, aivan kuin olisivat kokonaan unohtaneet kinan syyn. Lopulta Mašan suu vääntyi hymyn tai surullisen virnistyksen tapaiseen, ja hän sanoi hiljaa:

   - Se taisi olla minun isä.

   - Niin minäkin luulen, sisko vastasi.

Sašan ja Mašan elämä on häikäistyneen ystävättären silmissä kaikista huolimatta hohdokasta ja etuoikeutettua. Kaikki ovet ovat heille avoinna, jopa ulkomaille Pariisiin. Lopulta siskosten kohtalo on kuitenkin surullinen, kun taas ”mitäänsanomaton” Ženja Vorobjova menestyy sitkeytensä ja ahkeruutensa ansiosta.

Usko korkeampiin voimiin ja enkeleihin on aiheena monessa novellissa. Syksyisenä yönä Ranskan vuoristossa voi koolla olla pyhä perhe seurassaan paimen, musta velho ja karitsa. Eläimiä siunannut Fransiskus Assisilainen voi auttaa löytämään pienen heroiininkäyttäjän suuresta New Yorkin kaupungista. Joskus sattumalta mukana on kylpyhuoneen tulppa juuri kun sille löytyy tarvitsija. Serbimustalaisen ennustus tuntuu käyvän toteen kohta kohdalta, kunnes…

Kirjan 37 novellia muodostavat kokonaisuuden, yksikään kertomus ei ole joukossa turha. Ne kuvaavat tarkkanäköisesti ihmisiä kodeissa ja kulkuneuvoissa, kaupungeissa ja maalla, kotimaassa ja ulkomailla. Ulitskaja tuntee läpikotaisin kanssaihmisensä ja venäläiseen kansanluonteeseen kuuluvan sekoituksen kiihkeyttä, fatalismia ja melankolisuutta. Ulitskaja ei tuomitse eikä arvostele kurjintakaan asunnotonta tai melskaavaa juoppolallia, vaan tarkkailee kaikkia suvaitsevaisesti ja hymynpilke silmäkulmassa. Toisinaan huumoriin kyllä liittyy traagisia piirteitä ja tapahtumat voivat saada outoja ja hämmentäviä käänteitä. Kaikki ei välttämättä ole sitä, mitä ensi silmäyksellä näyttää.

RYTISALO, MINNA: Rouva C.

Kustantaja: Gummerus 2018

Minna Rytisalon romaani Rouva C. kuvaa Minna Canthin (1844-1897) elämää ennen kirjailijanuraa ja kuuluisuutta. Teoksen alussa vuonna 1863 kuopiolainen kauppiaantytär Mina Johnson lähtee opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Kirjan lopussa leskeksi jäänyt Minna Canth muuttaa vuonna 1880 seitsemän lapsensa kanssa Kuopioon hoitamaan konkurssikypsää lankakauppaa. Paljon ennättää tässä välissä tapahtua.

Mina saa isänsä varallisuuden ansiosta käydä herrasväen tytöille tarkoitettua koulua, mutta sen käsitöihin ja seuratapoihin keskittyvä opetus ei hänen tiedonjanoaan tyydytä. Hän pääsee ensimmäisten naisten joukossa juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Samalla etunimikin vaihtuu vähemmän herraskaiseksi Minnaksi.

Seminaarissa Minnaa kiinnostavat eniten lehtori Ferdinand Canthin selkeät opetukset luonnosta ja sen ilmiöistä. Nuori lehtori on tavoiteltu poikamies, jota myös Minnan ystävätär Flora yrittää määrätietoisesti vampata. Canthin huomion vie kuitenkin tiedonhaluinen, vilkas ja norja Minna. Tämä puolestaan haluaa mieluummin päästä aikanaan opettajaksi kuin jonkun vaimoksi (naisopettajalle perheellisyys ei ole sallittua) ja antaa Canthille rukkaset.

Vallaton Minna ei malta olla uhmaamatta joitakin seminaarin sääntöjä ja joutuu rehtori Uno Cygnaeuksen nuhdeltavaksi. Epäasiallista lähentelyäkin saattaa Cygneuksen taholta olla. Joka tapauksessa Minna päättää olla palaamatta enää seminaariin – kunnes kotona selviää ainoa tarjolla oleva vaihtoehto: naimisiin ja töihin isän kauppaan.

Ferdinand Canthin uusi kosinta on pelastus. Vielä avioituneenakin Minna aikoo miehensä tukemana uhmata sovinnaissääntöjä jatkamalla opiskelua, mutta haave katkeaa lapsen ilmoittaessa tulostaan. Lapsia karttuukin sitten seitsemän kappaletta. Elämä on raskauksia ja synnytyksiä, korsetteja ja käyttäytymissääntöjä. Aina välillä Minna syöksyy syvään masennukseen eikä jaksa edes nousta sängystä.

Minnalle äitiys ja kodinhoito eivät riitä. Yrityksistä huolimatta kakut eivät onnistu ja lastenhoito on paljolti luotettavan piian harteille. Minnaa kiinnostavat tarkka rahankäyttö, oman talon rakentaminen ja yhä enenevässä määrin yhteiskunnalliset asiat. Järvikaupunki saa kauhistua yhä uudestaan, kun sanomalehdessä ilmestyy Minnan kirjoituksia alkoholinkäytön kiroista, köyhien työttömyydestä ja naisten tasa-arvottomasta asemasta. Jopa Flora alkaa vieroksua ja hävetä ystäväänsä.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen. 

Avioliitto Ferdinandin kanssa alkoi ehkä Minnan puolelta jossain määrin laskelmoidusti, mutta siitä muodostuu hyvä. Ferdinand on huomaavainen mies. joka sallii vaimolleen vapautta ja tukee tätä horjumatta epäsovinnaisissakin pyrkimyksissä. Minna on hänen puuhakas kottaraisensa, joka tarttuu asioihin silloin kun Ferdinand itse vielä harkitsee ja arkailee.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa se hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

Aika järvikaupungissa loppuu kohtalon iskiessä syvästi. Kuolee sisko, kuolee isä ja vielä Ferdinandkin. Minnan seitsemäs lapsi syntyy isän ollessa jo poissa. Nyt ei voikaan vajota pitkään lamaannuttavaan masennukseen, vaan on kerättävä voimat ja järjestettävä perheen elämä uudelleen. On palattava Kuopioon.

Minna Maijalan teos Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (2014) on tarjonnut Rytisalolle faktatietoa, mutta kirjailija on jatkanut siitä eteenpäin tavoittelemaan henkilöiden sisintä. Kaikki tuntuu perustellulta, vaikka tietenkään ei voi varmaksi sanoa, lähentelikö Cygnaeus tai oliko Canthien avioliitto näin sopusointuinen ja kannustava. 

Rytisalon kieli on kaunista ja vivahteikasta. Hienovaraisesti kerrotaan kahden ihmisen vähittäisestä lähentymisestä ja turvallisesta yhteishengestä, joka kannattelee pariskuntaa kiireisen elämän pyörteissä. Hauskasti Rytisalo ujuttaa mukaan myös tapahtumia ja henkilöitä, jotka aikanaan esiintyvät Minna Canthin teoksissa. Lukija vierailee niin säätyläisnaisten kokouksissa kuin köyhien ja sairaiden parissa ja ymmärtää sen jälkeen hyvin Minnan sisimmässä riehuvan myrskyn.

Hän oli käyttänyt aikansa saarnatakseen valistuksen kammoa, taikauskoa ja juopumusta vastaan, kirjoittanut markkinamiehet ja tietäjäukot, salapolttajat ja murtovarkaat eläviksi henkilöhahmoiksi, heidän juominkinsa, loitsuseuransa, petoksensa ja varkautensa, suden ulvonnan, raadellut lapset ja karjan…