RATINEN, SUVI: Hyvä tarjous

Kustantaja: Otava 2021

Suvi Ratinen hurmasi lukijansa lestadiolaisuutta raikkaasti ja huumorilla käsittelevällä romaanillaan Matkaystävä (Otava 2019). Kirja perustui Ratisen omiin kokemuksiin ja niihin perustuu myös hänen uusin romaaninsa eli Hyvä tarjous, jossa hän pui ihmisen suhdetta rahaan.

Kati Viktoria Määkkönen syntyi muutamaa viikkoa myöhemmin kuin Ruotsin prinsessa Victoria, mistä äiti sai idean tyttärensä toiseen etunimeen. Muuten eivät Katin ja prinsessan elämät ole kulkeneet samoja latuja. Kati on kyllä sukunsa ensimmäisiä maistereita, mutta ei ole kansatieteen arvosanalla saanut kolutusta vastaavaa työtä, vaan työskentelee rautakaupan myyjänä. Ja viihtyy ihan hyvin.

Prinssi Danieliakaan Kati ei ole rinnalleen löytänyt, vaan eronnut kummastakin pitkästä avosuhteestaan. Omia lapsia ei ole. Mutta valtakunnan Kati saattaisi vielä saada, sillä hän on alkanut suunnitella ostavansa suvun satavuotiaan torpan, entisen mummolan ja nyt Katin vanhempien asuttaman Vähälän Keski-Suomessa.

Katin mahdollisuudet talon ostoon ovat parantuneet, sillä hän on ylenemässä päälliköksi. Lisäksi Kati on lapsesta asti tottunut elämään nuukasti. Perheen pyhä periaate on aina ollut, ettei kalliilla osteta mitään, vaan odotetaan kunnon alennuksia (-60 %) ja hyödynnetään tarjouksia. Vahinkotavaratalosta ostettu joululahja on riittävän hyvä, vaikka haisisikin savulta.

Vanhemmat ovat nuukailleet myös kiitoksissa ja kannustuksissa. Serkkutyttö Ninan lahjakkuutta, menestyksekästä uraa ja perhettä kehutaan estottomasti, mutta Katin ja isosiskonsa Sarin saavutuksille ja suunnitelmille hymähdellään väheksyvästi. Vähälän osto olisi Katille tilaisuus näpäyttää vanhempiaan.

Minun kehoni on rakennettu tarjousruolla ja mieli vähättelyllä.

Innossaan Kati on jo myynyt kaikki arvokkaimmat tavaransa saadakseen käsirahan kokoon, neuvotellut pankin kanssa lainasta ja löytänyt takaajan. Vähälän kunnostamiseen hänellä on tarkat suunnitelmat: naurettava autotalli maan tasalle, sisällä talossa avaruutta seiniä poistamalla, isoisän isän veistämiä hirsiä esiin, rojut pois ja parhaat tavarat kauniisti esille. Tyttären suunnitelmista tietämättömät vanhemmat ovat kuitenkin tehneet jo ratkaisuja, jotka saattavat järkyttää Katin tulevaisuudenhaaveita.

Olen taas se lapsirukka, joka tajuaa, ettei meidän perheessä edes joulupukilla ole varaa ostaa muualta kuin vahinkotavaratalosta. Ei meillä ole rahaa uskoa satuihin ja unelmiin. Me väistämme sivuun ja meille kyllä kelpaa se, mikä muilta jää yli, jos jotakin jää… Olen loisten ja irtolaisten sukua, ikuinen toisten nurkissa kyyhöttävä hyyryläinen, jolta on viety maat ja mökit.

Hyvä tarjous -romaania on helppo lukea. Siinä on arkisia asioita, joita moni voi omalta elämäntaipaleeltaan tunnistaa, mutta myös riehakkaita ylilyöntejä ja lapasesta lähteneitä tilanteita. Henkilöt on kuvattu lempeän ironisesti. Esimerkiksi Katin äiti säästää miltei pakkomielteisesti vanhat lahjapaperit ja härskiintyneet hoitoaineet, mutta leikkelee surutta Marimekon vintagekankaita tilkkupeittoa luodessaan.

Kirjassa käsitellään köyhyyttä monen sukupolven näkökulmasta. Katin isoisän isä Huuko eli raskaan ja puutteenalaisen elämän huutolaispojasta vaivaistalon asukiksi. Seuraavat sukupolvet puolestaan nousivat suurten uhrausten ja uurastusten ansiosta keskiluokkaan, kunnes 1990-luvun lama ja pankkikriisi olivat viedä kaiken. Nykyään taas yhä useampi jää työttömyyden tai sairauden takia tyhjän päälle ja joutuu turvautumaan ruoka-apuun. Koettu hätä tuntuu jääneen ihmisten perimään niin, että yhä nuukaillaan, vaikka todellista tarvetta ei enää olisikaan.

Katin kohdalla vanhat asenteet kyllä ovat jo muuttumassa, vaikka se ei käykään helposti. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen pärjäisi!

SCHULMAN, ALEX: Eloonjääneet

Kustantaja: Nemo 2021

Alkuteos: Överlevarna

Suomennos: Jaana Nikula

Alex Schulman (s. 1976) on Ruotsissa tunnettu kirjailija, televisiopersoona ja podcastien tekijä. Häneltä on suomennettu autofiktiiviset teokset Unohda minut, jossa hän käsittelee äitinsä alkoholismia, ja Polta nämä kirjeet, jossa kuvaa isovanhempiensa kolmiodraamaa. Omaelämäkerrallisuutta on myös Schulmanin viimeisimmässä romaanissa Eloonjääneet, vaikka se onkin aiempia teoksia fiktiivisempi.

Kello on 23.59, kun poliisi kaartaa vuosikausia käyttämättömänä olleen kesämökin pihaan saatuaan hälytyksen siellä tappelevista miehistä. Tästä lähdetään kelaamaan kulunutta vuorokautta taaksepäin hetkeen, jolloin äitinsä hautajaisiin valmistautuvat miehet – kolme veljestä - löytävät kirjeen, jossa äiti ilmaisee viimeisen tahtonsa. Ei hautajaisia. Tuhkat ripoteltava mökkirantaan niin että veljekset tekevät sen yhdessä.

Nykyhetkeen limittyvät kuvaukset perheen viimeisestä kesästä mökillä parikymmentä vuotta aikaisemmin. Isä ja äiti ottavat aurinkoa, ryyppäävät ja viettävät siestaa, ryyppäävät lisää ja riitelevät. Pojat ovat oman onnensa nojassa. Vanhin veli, kolmetoistavuotias Nils, vetäytyy tilanteista omaan kuplaansa ja kaipaa vain pääsyä pois kotoa. Nuorin veli, seitsemänvuotias Pierre, on kovanyrkkinen ja uhmakas. Yhdeksänvuotias Benjamin yrittää havaita riidat jo ennakolta ja toimia sovittelijana joka suuntaan.

Veljekset kinastelevat keskenään ja muodostavat rintamalinjoja, mutta tositilanteessa kuitenkin pitävät yhtä. Riipaiseva on kuvaus siitä, miten isä lähettää pojat uimaan kilpaa, ja nämä selviävät odottamattoman pitkästä matkasta vain toisiaan tukemalla. Takaisin päästyään he huomaavat isän ja äidin menneen sisälle ja unohtaneen pojat jo kokonaan.

Poikien elämästä puuttuu lämpö ja turvallisuus. Isä on kyllä rakastava, mutta luonteeltaan kiivas, ja äiti taas arvaamaton mielialavaihteluissaan. Hän voi määrätä inhottavia rangaistuksia lapsellisista rikkomuksista ja kutsua poikia ”kammottaviksi mukuloiksi”. Jos äiti joskus innostuu lukemaan ääneen, pakkautuvat veljekset sylikkäin hänen lähelleen odottamaan rapsutuksia.

Aika mökillä päättyy äkillisesti. Tapahtuu jotain hirveää, mikä saa perheen lähtemään sekasorron vallassa pois palaamatta enää koskaan, mutta kirjan näkijä ja tekijä Benjamin ei muista tästä juuri mitään. Kotielämä joka tapauksessa muuttuu tämän jälkeen aina vain huonommaksi. Asunnosta tulee siivoton. Lakanoita ei vaihdeta ja roskapussit kasaantuvat eteiseen. Ihmiset ovat sottaisia ja hielle haisevia. Sitten perhe alkaa hajota eivätkä välit enää palaudu entiselleen.

Kuva on otettu mökkirannassa… Pojat nauravat katketakseen käsivarret toistensa ympärillä. Veljekset hohtavat omaa valoaan.

Mitä heille tapahtui?

Kun äiti oli juuri kuollut, he olivat sairaalahuoneessa yhdessä, mutta silti yksin… He eivät voineet auttaa toisiaan. Sellaista se on ollut niin kauan kuin hän jaksaa muistaa, niin kauan kuin hän on ollut aikuinen. Kukaan heistä ei oikein tiedä mitä tehdä jotta he pystyisivät edes katsomaan toisiaan silmiin tavatessaan, he juttelevat katse pöytäliinassa, keskustelu on nopeaa ja töksähtävää. Toisinaan Benjamin ajattelee kaikkea mitä heille on tapahtunut, miten he lapsena hakivat turvaa toisistaan ja miten omituista kaikki on nyt, kun he kohtelevat toisiaan kuin vieraita.

Alex Schulman on taituri kuvaamaan ihmisen tunteita ympäröivän maailman yksityiskohtien välityksellä. On surumieltä, yksinäisyyttä ja hapuilua, mutta myös yllättäviä läheisyyden hetkiä ja lämpöä. Lukijalle tulee koko ajan uutta kiinnostavaa tietoa ja jännitettävää aina kirjan loppuun saakka. Siellä paljastuu yllätys, johon ei ole osannut mitenkään varautua ja joka olisi jopa epäuskottava, jollei tietäisi perheen vaikenemiskulttuurista. Voi vain toivoa, että veljekset saavat vihdoinkin purettua sydämeltään kaikki todelliset ja kuvitellut kaunansa ja löytävät toisensa uudelleen. Jäävät eloon.

HIIDENSALO, VENLA: Suruttomat

Kustantaja: Otava 2021

Venla Hiidensalon (s. 1975) neljäs romaani Suruttomat kertoo Suomen taidemaailman kapinallisesta ja uudistajasta Tyko Sallisesta ja hänen elämänsä tärkeimmistä naisista. Kirjan nimi tulee nuorten miesten porukasta, joka juhlii Brondassa illat ja aamuisin istuu Ateneumin portaikon kaiteella viheltelemässä ja huutelemassa naisopiskelijoille, joita on 1900-luvun alussa alettu ottaa piirustuskouluun.

Yksi uusista naisopiskelijoista on Sortavalasta kotoisin oleva Helmi Vartiainen. Heti ensimmäisenä koulupäivänä Helmi ja eräs mustasilmäinen mies huomaavat toisensa. Muutaman päivän päästä tämä mies vie jo Helmin mukanaan paikkoihin, joihin kunniallisen nuoren naisen ei kuuluisi mennä. Tunnettu naistenmies Tyko Sallinen on saanut Helmin koukkuunsa.

Tykon oikukkuus paljastuu melko pian, mutta rakkaudesta huumaantunut Helmi ei välitä. Hän suostuu pika-avioliitoon ja seuraa miestä tämän stipendiaattimatkalle Pariisiin, vaikka Taideyhdistyksen matkastipendiä itse asiassa oli suunniteltu Helmille itselleen. Rouvana Helmi ei voi enää jatkaa opiskelua, mutta hän haaveileekin nyt työskentelystä yhdessä Tykon kanssa.

Tyko silittää poskeani ja painan käteni hänen kädellensä. Rakkaus kiertyy ympärillemme kuin lämmin köysi, ja olemme yhtä niin kuin kaksi pimeydessä kasvanutta lasta.

Avioliitto osoittautuu helvetiksi. Tyko on vuoroin kylmä ja halveksuva, vuoroin kiihkeän mustasukkainen. Hän pahoinpitelee vaimoaan fyysisesti ja alentaa tätä sekä sanoillaan että maalauksillaan. Pienikokoinen Helmi muuttuu Tyko Sallisen tauluissa turpeaksi ja tyhjäsilmäiseksi Mirriksi, jolla on kärsä kuin sialla. Kuitenkin Helmi antaa miehelleen yhä uudestaan anteeksi ja unelmoi yhteisestä tulevaisuudesta, johon kuuluvat taloudellisesti turvattu elämä, lapsi, rauhoittunut Tyko ja oma taiteilijanura.

Kauheimmat tekonsa Tyko Sallinen tekee viedessään Helmiltä tämän lapset. Esikoistyttö Tirsun antamisesta Tykon sisaren kasvatiksi Kööpenhaminaan Helmi saa kuulla vasta jälkikäteen Jalmari Ruokokoskelta. Avioliiton lopulta päätyttyä Helmi piiloutuu Viipuriin ja yrittää pitää nuoremman tyttärensä Tajun turvassa Tykolta, mutta turhaan. Tyko kaappaa lapsen itselleen vedoten Helmin vähävaraisuuteen ja yleiseen avuttomuuteen. Onko ihme, jos Helmiltä menee elämänhalu? Silti hän ei koskaan lakkaa rakastamasta Tykoa.

Tyko pitelee sydäntäni nyrkissään niin kuin kiveä, ja kun hän laskee sen rinnalleni, se on yhä lämmin.

Helmin tarinaan limittyy välähdyksiä hänen tyttäriensä elämästä. Tirsu (uudelta nimeltään Eva) saa vasta aikuisena selville, että hänen enoksi luulemansa mies onkin hänen oikea isänsä. Taju puolestaan kasvaa isänsä kanssa siinä uskossa, ettei ole kelvannut äidilleen. Kumpaakin tytärtä ahdistaa tunne hylätyksi tulemisesta, vaikka Evan elämä kasvattikodissa on ollut turvallista ja rakkaudentäyteistä. Paljon kovemman tien joutuu kulkemaan Taju, joka aikuisena tulee tunnetuksi kirjailija Irja Sallana.

Isä sanoi, että äiti oli helpottunut, kun pääsi hänestä eroon. Tajun pitäisi olla kiitollinen, että isä sentään otti hänet luokseen. Vain isä jaksoi häntä, Taju oli ajatellut. Isä kesti häntä, vaikka hän oli paha, paha, paha. Isä sulki hänet arestiin saunaan ja heitti hänelle ruoaksi perunankuoria, jotta hän katuisi tekojaan ja oppisi niistä. Sen kaiken isä teki koska rakasti Tajua.

Tarina on kovin surullinen ja suututtava. Tyko Sallinen kuvataan kirjassa paholaismaiseksi mieheksi, jonka motiiveja on vaikea ymmärtää. Hänen takiaan Helmin lupaavasti alkanut taiteilijanura kuihtuu. Hänen takiaan Helmi jää vaille turvallista perhe-elämää ja äitiyttä. Hänen takiaan Helmin itsetunto kärsii ja näkemys omasta itsestä vääristyy. Miten turhauttava kohtalo!

Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö ja tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni.

Suruttomat-romaani perustuu tiedossa oleviin faktoihin ja on niiden innoittama. Vaikka Helmin elämäntarina onkin monelta osin fiktiivinen, se on kuitenkin hyvin todentuntuinen, uskottava ja tunteita herättävä. Kiitos, että nainen ja taiteilija nimeltä Helmi Vartiainen saa vihdoinkin astua varjoista valoon!

TÖRMÄLEHTO, TERHI: Taavi

Kustantaja: Otava 2021

Terhi Törmälehdon romaani Taavi perustuu hänen isoisänsä Taavi Törmälehdon (1922–2007) elämään, mutta on kuitenkin monelta osin fiktiota. Useimmat henkilöistä ovat ainakin osittain sepitettä ja jotkut tilanteetkin keksittyjä – kuitenkin niin, että ne olemassa olevien tietojen perusteella saattaisivat olla myös totta. Todellisia ja oikeilla nimillä mainittuja hahmoja ovat Taavin lisäksi hänen äitinsä Ruusa ja pikkuveljensä Veikko.

Haapaveteläinen suurperheen poika Taavi on levoton sielu, joka kaipaa elämäänsä säpinää ja vieroksuu kurinalaisuutta. Vain pari kuukautta talvisodan syttymisen jälkeen tämä seitsemäntoistavuotias nuorukainen lähtee perheeltä salaa täydennysmieheksi armeijaan ja valitsee aseekseen konepistoolin, koska pääsee silloin lähelle vihollista. Hänestä tulee Hiipijä.

He seisovat rivissä, hiihtävät jonossa, makaavat kerroksissa. Kaikilla kylmä ja hiki yhtä aikaa, kaikilla nälkä ja halu halata jotakuta, ja olla sitten edes hetki yksin. Kaikki yhtä ja samaa, massauhria, uhrimassaa, materiaalia niin kuin on hiekka korsujen seinissä, maan kerroksia niin kuin graniitti. Kivi, ja sen päällä jäkälä, ja sen päällä lumi, ja pinnalla he… Paitsi että Taavista alkaa nyt tuntua, että hän on vähän eri.

Nopeasti Taavi saavuttaa mainetta kylmähermoisena ampujana, joka järjestelmällisesti tappaa vihollisen toisensa jälkeen. Kotona Ruusa-äiti, harras uskovainen, vetää virsikirjaansa vastaavan määrän viivoja ja rukoilee palavasti näiden miesten puolesta, joiden kuoleman hänen oma poikansa on aiheuttanut. Välillä tuska käy niin suureksi, että Ruusan on mentävä maakellariin huutamaan se ilmoille.

Enkä saa tietää, millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut kasvaa ihmiseksi ilman tätä sotaa. Sotanäyttämö, niin kuin herrat sanovat, on hänen nuoruutensa näyttämö, ja minä luulen, että sille näyttämölle hän jää. Sanotaan että sota muuttaa miehiä. Mutta Taavi on sama. Sama villi lapsi, kouhottaja, ensinmenijä. Pitelemätön hyvässä ja pahassa.

Taavi on 19-vuotias, kun hänestä tulee Mannerheim-ristin ritari urotekojensa ansiosta: omien haavoittuneiden evakuoinnin suojaaminen konepistoolitulella, panssaritorjuntatykin valtaus ja vihollisen konekivääripesäkkeiden tuhoaminen suomalaisten hyökätessä voimalaitokselle Syvärillä. Hänestä tulee kaikkien tuntema sankari. Hänestä tulee kateuden kohde – onhan hän pelkkä sotamies ja silti saanut korkeimman mahdollisen huomionosoituksen. Kotona Ruusa kestitsee läheltä ja kaukaa saapuvia uteliaita, vaikka pulaa alkaa olla lähes kaikesta.

Ilman muuta kuuluisuus vaikuttaa Taavin käyttäytymiseen. Hän ei kunnioita ketään, vaan letkauttelee näsäviisaasti ylemmilleen ja yksinkertaisesti kieltäytyy turhina pitämistään töistä. Kotona hän vierailee harvoin ja malttaa viipyä vain hetken. Tuskinpa hän itse tajuaa, miten loukkaavalta hänen välinpitämättömyytensä tuntuu etenkin äidistä ja aikuistuvasta pikkuveljestä.

Tiedustelupartion johtajana Taavi kantaa syyllisyyttä jokaisesta kaatuneesta joukkuetoveristaan, mutta mikään taho ei auta häntä tässä henkisessä kriisissä. ”Sodassa sattuu”, kuittaa komentaja. Toki sattuu Taavillekin, vaikka sodan lopulla jotkut jo ihmettelevät, miksi hän ei kuole. Sirpaleita jää haavoittumisien seurauksena eri puolille kehoa: käsivarteen, selkään ja päähän.

Herkän ja taiteellisen pikkuveljensä Veikon Taavi ei soisi koskaan joutuvan sotaan, mutta anomuksista huolimatta kutsu käy. Veikon kuoleman olosuhteet alokasleirillä jäävät epäselviksi, mutta jotain kertonee se, ettei hänelle suoda sankarihautaa. Mitä ajattelee siitä isoveli, jolle siviiliin joutuminen on pelottavampaa kuin sotiminen?

Sota on ainoa mitä minulla on. Sota on ainoa mitä minä olen, hän ajattelee.

Taavin talvi- ja jatkosodan vaiheisiin limittyy vuosi 1967 Göteborgissa, jonne Taavi on tullut avioeronsa jälkeen työskentelemään telakalla levyseppänä. Sota-ajan hän yrittää tietoisesti unohtaa, vaikka loukkaantunut jalka ja kehossa liikkuvat sirpaleet siitä muistuttavatkin, mutta tappamisen taito on hänellä yhä selkärangassa. Taavin ja hänen ryyppykaverinsa hakannut ruotsalaismies kuolee puukotuksen uhrina ja kunnian sijasta Taaville lankeaa vankilatuomio.

Terhi Törmälehto kertoo Taavin tarinan kauniisti ja jopa runollisesti. Välillä hän puhuttelee Taavia miltei hellästi, kannustaa ja kehottelee, mutta myös paheksuu. Kirja on yritys ymmärtää sitä, miten sota muuttaa nuorta miestä ja vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä vielä rauhankin aikana. Siksi on ollut tärkeää kertoa myös Göteborgin tapahtumista, joista tähän asti on vaiettu. Yhtä tärkeää on ollut kertoa kahdesta veljeksestä, joista toinen on elämänsä loppuun saakka sankari ja toinen kaikkien muiden paitsi veljensä unohtama.

Tässä on erilainen sotakirja, kiehtova kerroksellisuudessaan. 

HUTTUNEN, KATRIINA: Mustaa valoa : muistiinpanoja hautausmaalta

Kustantaja: S & S 2020

Päivä on pimeä, mustaa valoa / Vanhan naisen silmät näkevät yksinäisyyden, surun, / kuin esineet, / ainoat esineet maailmassa. / Hänen ovat suru ja yksinäisyys, / viimeiset pukimet, sydämen viimeiset vaatteet. (Helvi Hämäläinen)

Kirjailija Katriina Huttunen suuntaa päivittäin askeleensa Hietaniemen hautausmaalle, missä hänen tyttärensä hauta sijaitsee. Muistikirjaansa hän tallentaa mietteitä surusta, mutta myös tietoja hautaustapojen ja erityisesti Hietaniemen hautausmaan historiasta, kuvauksia yksittäisistä haudoista ja puistomaisen alueen eläimistä ja kasveista.

Mustaa valoa -teoksen ensimmäinen osa on nimeltään ”Meno”. Hautausmaan portista astuttuaan nainen suuntaa kohti 26-vuotiaana itsemurhan tehneen lapsensa viimeistä leposijaa ja katselee matkalla hautakiviä. Presidenttien, taiteilijoiden ja muiden suomalaisten merkkihenkilöiden komeita ja ympäristöstä erottuvia hautoja. Vanhoja hautoja, joihin on merkitty oppiarvo, asema tai ammatti: senatorn, sjömanshustrun, skalden, metsänhoitaja, mummi äiti ja puoliso, urkuinpolkija. Pienenä kuolleiden lasten koskettavia hautoja.

Nainen näkee myös hautausmaan kasvit ja eläimet. Isomaksaruoho on hänen kummikasvinsa ja surunsa symboli, jonka avulla seurata vuodenaikojen vääjäämätöntä vaihtelua. Entä sitten sammalet ja jäkälät! Entä hautausmaalla liikuskelevat eläimet ja siellä pesivät linnut! Entä kunnianarvoisat puut!

Täällä ovat kaikki: sammal, saniainen, isomaksaruoho, mustarastas, tilhiparvi, hauta, hauta, hauta, tuhka, jäkälä, kääpä, orava, päästäinen. Käpytikka! Hauta. Uusi hauta, vanha hauta. Pyökki. Angervo, apila, hautojen välissä pieniä kaupunkiniittyjä. Kolmen hautausmaakasvin, tammen, plataanin ja muratin, samanmuotoiset kolmiolehdet. Lapinlahden vedenpinnan korkeus. Mustarastas. Kärppä. Kuolemansurun keskittynyt, häiriintymätön vaitonaisuus.

Kirjan toinen osa: ”Perillä”. Nainen on saapunut Hietaniemen sisähautausmaalle, kolumbaarioon, jonka yhdessä lokerossa hänen tyttärensä tuhkat ovat. Hän tarkistaa kukat ja kynttilät, juttelee lapselleen. Istuu syrjäiselle penkille katselemaan muita kävijöitä, tekemään muistiinpanoja tai lueskelemaan. Tuntee, miten lapsen ennen kuolemaa kokema kipu on nyt siirtynyt hänelle. Tuntee vihaa ja pettymystä. Itkee, mutta kerää myös onnen pipanoita.

Enemmän kuin itseäni suren lastani, sitä että juuri hän on tappanut itsensä. Sitä että juuri hän luopui ainoasta elämästään…Suren sitä että kuolema oli hänelle parempi vaihtoehto kuin elämä. Että se vaihtoehto oli hänelle ainoa.

Sureminen on muistamista. Kuollut sanoo, hauta sanoo: Niin kauan kuin muistat, olen jossakin, olen olemassa, olen ollut. Tämän hauta sanoo.

Istuskellessa naisella on aikaa pohtia menetyksen eri muotoja. Lapsensa menettäneen vanhemman siviilisääty ei muutu, kuten ei myöskään siskonsa tai veljensä menettäneiden. Entä suhtautuminen itsemurhaan? Omaisille itsemurhaan päätynyt jättää perinnöksi valtavan syyllisyydentunteen, vaikka siihen ei olisi aihettakaan, mutta voiko vainajaa tuomita? Eikö hänellä ole oikeus tähän viimeiseen vapauden- ja itsenäisyydenosoitukseen?

Kolmas osa: ”Paluu”. Nainen lähtee kolumbaariosta kiertelemään hautausmaata. Häntä kiinnostavat unohdetut haudat, uudet haudat ja uudet hautaustavat. Etenkin hän ihastuu ajatukseen anonyymistä muistolehdosta, jossa ei mainita erikseen ketään, vaan muistetaan kaikkia. Hän ihailee Hietaniemen hautausmaan moninaisia merkityksiä – onhan se helsinkiläisten olohuone, vaellusreitti, hiilinielu ja patsaspuisto, mutta myös osa historiaa kaikille suomalaisille.

Olen täällä, jotta muistaisin sen mitä en saa unohtaa. Hyvän surun ylläpitäminen on minulle hautausmaan tärkein yksittäinen henkinen tehtävä.

Huttunen osaa käyttää sanoja. Kirjan kieli on kaunista, tunteellista ja runollista, välillä vyöryvää ja välillä aforismiksi tiivistyvää. Huttunen siteeraa kirjassaan monia kirjailijoita, jotka ovat menettäneet lapsensa tai perehtyneet surun olemukseen. Tiedot näistä löytyvät kirjan loppuun liitetystä listasta, kuten myös lista hautausmaakirjallisuudesta. Tässä on tarjolla vertaistukea surun kokeneille.

En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut.