WELLS, BENEDICT: Yksinäisyyden jälkeen

Kustantaja: Aula & Co 2021

Alkuteos: Vom Ende der Einsamkeit

Suomennos: Raimo Salminen

Saksalais-sveitsiläinen kirjailija Benedict Wells (s. 1984) oli alun perin nimeltään Benedict von Schirach, mutta muutti sukunimensä yhdeksäntoistavuotiaana, koska halusi tulla tunnetuksi omana itsenään eikä sukunsa jäsenenä. Ennen kaikkea nuori mies halusi tehdä eron isoisäänsä, joka oli natsi-Saksan aikaan Hitler-Jugendin johtaja ja Wienin kansallissosialistisen puolueen aluejohtaja. Uuden sukunimen hän otti Homer Wellsiltä, ihailemansa John Irvingin Oman elämänsä sankari -romaanin päähenkilöltä.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kertoja Jules on yksitoistavuotias, kun hänen vanhempansa kuolevat onnettomuudessa ja Jules joutuu kahden vanhemman sisaruksensa kanssa valtion sisäoppilaitokseen. Hän on pois tolaltaan orpoudestaan, mutta menettää vähitellen yhteyden myös sisaruksiin. Esikoinen Liz heittäytyy itsetuhoiseen ja kapinalliseen elämään ja katoaa vuosiksi. Isoveli Marty puolestaan on omalaatuinen erakko, joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi.

Tuskin yhtään kaveria, ei kerta kaikkiaan mitään. Ja haluatko kuulla, mistä syystä? Koska meiltä oli jäänyt oppimatta, miten saadaan kavereita, koska meillä kolmella oli aina toisemme.

Aiemmin rohkea ja sanavalmis Jules menettää internaatissa pitkäksi aikaa itseluottamuksensa. Hänen ainoana valopilkkunaan on ystävyys kauniin ja erikoislaatuisen Alvan kanssa. Tunne voisi syventyä rakkaudeksi, mutta kumpikaan nuorista ei uskalla paljastaa sisimpiä traumojaan. Väärinkäsitykset ja väärä ylpeys etäännyttävät heidät toisistaan. Mikä olikaan Julesin isän toistelema opetus:

Todellinen ystävä on sellainen, joka on aina tukenasi ja joka kulkee vierelläsi koko elämäsi ajan. Sinun on löydettävä hänet; se on tärkeämpää kuin mikään muu, edes rakkaus. Sillä rakkauden voi menettää.

Aikuisena Jules etsii pitkään sijaansa maailmassa. Hän yrittää opiskella oikeustiedettä. Hän kokeilee uraa valokuvaajana. Ennen kaikkea hän yrittää kirjoittaa. Kaikki on sielutonta ja keskinkertaista. Huonosti menee ihmissuhteissakin, koska Jules ei pohjimmiltaan välitä kenestäkään. Sisaruksista Marty yllättää menestymällä sekä tutkijana että liikemiehenä ja löytämällä suurenmoisen elämänkumppaninkin. Liz harhailee yhä.

Sitten yhteys Alvaan löytyy uudelleen vuosien hiljaisuuden jälkeen. On selvää, että tunneside on yhä olemassa, mutta nyt suhteen etenemiselle on esteenä Alvan avioliitto tunnetun venäläissyntyisen kirjailijan kanssa. Seuraa aika eriskummallinen ja käänteissään jopa hieman melodramaattinen tapahtumaketju. Yksinäisyys on ohi, mutta eri tavalla kuin odotettiin.

Yksinäisyyden jälkeen -romaanin päällimmäisin teema on ihmisen vaikeus luoda ja ylläpitää suhteita. Ehkä suhteisiin ladataan myös liian suuria odotuksia – niiden pitäisi sisältää sekä ystävyyttä että rakkautta ja lisäksi omia lapsia. Tunnelma on surumielinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Menneisyys on menneisyyttä ja ihmisen on elettävä sen kanssa parhaansa mukaan.

… vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti. Olen se mikä olen, kun sallin menneisyyteni vaikuttaa minuun, ja toisaalta olen se mikä olen myös vastustaessani sitä.

Benedict Wells joutui itsekin sisäoppilaitokseen vanhempiensa erottua. Tästä ajanjaksosta muodostui niin suuri henkinen painolasti, että vasta Yksinäisyyden jälkeen -romaanin kirjoittaminen vapautti Wellsin siitä. Tämä selittää myös sen herkkyyden, jolla kirjassa kuvataan erilaisia tunteita pienetkin yksityiskohdat huomioiden. Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016 voittanut Yksinäisyyden jälkeen on kuulaan kaunis ja koskettava teos.

KEISALA, KATJA: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille

Kustantaja: Atena 2021

Humalainen mies yrittää käpälöidä naista bussipysäkillä ja kuubalainen versio Tauno Palosta rientää pelastamaan naista sillä seurauksella, että päätyy itse ajotielle bussin eteen. Myöhemmin nainen ja mies päätyvät avioliittoon, kun nainen tulee raskaaksi. Syntyy Poika ja pari vuotta myöhemmin Otus. Rakkaus on kiihkeää ja molemminpuolista.

Useimmilla suomalaisilla on hyvin stereotyyppinen käsitys kuubalaisuudesta. Siihen kuuluvat elämänmyönteisyys ja yhteisöllisyys. Puheliaisuus, nauru, rytmi, musiikki ja tanssi. Jonkinlainen höpsö lapsenomaisuus. Kuubalaisiin verrattuna suomalaiset vaikuttavat tylsiltä ja sulkeutuneilta, kylmiltä ja itsekkäiltä. Suomalaiset naiset ovat liian itsenäisiä, heiltä puuttuu ylipursuavaan naisellisuuteen kätketty vaateliaisuus.

Yksinäisyys kuului Suomeen, jossa ihminen syntyi yksin, kuoli yksin ja yksin taakkansa kantoi, niin kuin mummuni tapasi sanoa. Kuubassa taas synnyttiin ja kuoltiin porukalla ja siinä välissä keskusteltiin loputtomasti siitä, kenen sitä taakkaa pitäisi kantaa ja eikö olisi parempi luopua sellaisesta surkeasta hommasta kokonaan.

Kirja kuvaa sitä, millaista on arjessa sovittaa yhteen erilaisia luonteita, kulttuuritaustoja ja opittuja tapoja. Väärinkäsityksiä ja väärintulkintoja tulee. Suomalainen nainen on järkevä ja järjestelmällinen, kuubalainen mies huoleton ja epäluotettava.  Miehellä ei ole ajantajua eikä suunnitelmallisuutta. Hän on kuitenkin aina iloinen ja toiveikas, mikä hellyttää naisen ja pitää yllä uskoa tulevaisuuteen.

Sitä nainen ei osannut odottaa, että joutuisi kantamaan yksinään vastuun lähes kaikesta. Hän hoitaa lapset ja kodin kunnostustyöt, käy töissä, kirjoittaa väitöskirjaa ja tinkii omista tarpeistaan säästääkseen rahaa. Mies sen sijaan hankkii itselleen parasta laatua ja lähettää sukulaisille loput yhteiseltä tililtä löytyvät varat. Hän ottaa kepeästi lainaa, mutta pitää lyhennysten maksamista tyhmänä.

Väitetään, että rakkaus on sokea, mutta ei se ole, se on vain päättelykyvytön ja helposti harhautettavissa.

Kirjan tapahtumat sisältävät paljon tilannekomiikkaa. Kuubalaiset miehet opastavat Pojan syntymän jälkeen naista lastenhoidossa. Matka Tukholmaan kuubalaisporukassa on yhtä kaaosta ja metakkaa. Sukulaisvierailu Kuubassa ei käy aurinkolomasta. Hermoheikon anopin käynti Suomessa on viedä hermot miniältäkin. Huonosti tehdyistä ja keskenjääneistä remontoinneista puhumattakaan.

Katja Keisalan kirja tuo mieleen Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaanin, mutta Keisala on huomattavasti pisteliäämpi kuin lempeän humoristinen Turunen. Lopulta teksti käy jo varsin sapekkaaksi, kun mies onnistuu sotkemaan asioita yhä pahemmin ja yhteiselo alkaa näyttää mahdottomalta. Oikeastaan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille on selviytymiskertomus, osoitus suomalaisen naisen sisukkuudesta, voimasta ja itsenäisyydestä.

NIEMI, MARJO: Kuuleminen

Kustantaja: Teos 2021

Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä.

Kuuleminen-teoksen näkijä ja tekijä on mainosalan ammattilainen Titta K (ensin Kansa ja sitten Kansas). Jo tässä voi nähdä sanallista leikkiä, titta på mig -meininkiä. Titan elämässä on tapahtunut jotain ikävää, minkä seurauksena hän on sulkeutunut vaatekomeroon pohtimaan asioita ja kirjoittamaan kirjeitä.

Kirjeitä lähtee kaikkiaan kahdeksalle eri henkilölle. Ensimmäisen kirjeen saa oma puoliso; se käsittelee rakkautta. Seuraavaksi Titta kirjoittaa isälleen, joka sotilaallisen kurinalaisesti kasvatti tytärtään selviämään vaaroja täynnä olevassa maailmassa. Miksiköhän Titta ajatuksissaan yhdistää isänsä kotitilan kauhua herättävään vanhaan kaivoon? Jotain symboliikkaa tässä on, sillä kaivo mainitaan muuallakin.

Haluankin kannustaa sinua elämän pariin, se on monin verroin moniulotteisempi asia kuin kuolema. Minä tiedän, että kenties juuri siksi oletkin kyllästynyt elämään, se todistetusti on vaikeampaa kuin kuoleminen. Kuoleman sinä kuitenkin joka tapauksessa saat, elämää et saa enää tämän yhden vaivaisen jälkeen.

Kolmannen kirjeen otsikko Laumasuoja on moniselitteinen. Tämän kirjeen saa kulttuuriset periaatteensa hylännyt ja viihdealalle lähtenyt lapsuus- ja nuoruusaikojen ystävä, mutta tekstiin on limitetty 1200-luvulla eläneen runoilija Rumin ajatuksia sekä tietoja Titan ihailemista taiteilijoista. Näitä ovat itsensä alttiiksi asettava performanssitaiteilija Marina Abramović ja omintakeinen Alpo Jaakola, jota Marja-vaimo jaksaa aina vain rakastaa.

Neljännen kirjeen saa ortodoksiluostarin igumeeni, jolta Titta anelee pääsyä turvaan maailmalta luostarin suojiin. Tässä tarjoutuu tilaisuus pohtia uskonnon ja uskomisen kysymyksiä vaikkapa luostarilaitoksen kaupallistumisen kannalta. Tekstiin limittyy tällä kertaa värikäs kuvaus speed date -lounaasta eli melko räväkkä yhdistelmä on kyseessä. Jälleen herää ajatuksia.

Seuraavissa kirjeissä Titta pohtii mielenterveyttä. Seuralaiseksi hankittu koira on pettymys, mutta entäpä erilaiset terapiat? Titalla on kehitteillä ikioma Kansas-terapia, jossa ihmiset voisivat turvallisessa ympäristössä paljastaa oman hirviömäisyytensä ilman puolusteluja ja ilman tuomitsemista. Omalle terapeutilleen Titta esittäytyykin jo tulevana kollegana ruotiessaan terapiaistuntojensa tuloksellisuutta (tai tuloksettomuutta).

Kahdeksas ja viimeinen kirje Raha on suunnattu paikalliselle yökerhonomistajalle, jolle Titta tarjoutuu stand up -esiintyjäksi setillä nimeltään Musta Hevonen. Titan elämä on mullistunut ensimmäisen kirjeen lähettämisen jälkeen, ja samalla on tapahtunut henkistä muutosta, sillä ensimmäisistä kirjeistä kuultanut epävarmuus ja ahdistus hylätyksi tulemisesta on muuttunut korostetuksi itsevarmuudeksi. Harkittavaksi jää, onko kaikki muutos hyvää.

Kuuleminen on omalaatuinen, hauska ja villi teos, jossa teksti vyöryy ja rönsyää ilman pidäkkeitä ja ampuu monesti oikein reippaasti yli. Kirja on kyllä rakenteeltaan selkeä, mutta niin täynnä yksityiskohtia, että saattaa vaatia toisenkin lukukerran. Muutama esimerkki Marjo Niemen nokkelasta sanankäytöstä ja huumorista:

Mä lähestyin vaimoa kirjallisesti. Hän lähti luotani kirjaimellisesti. / Etteikö muka kirjallisuudella ole enää valtaa? On sillä! Banksykö täällä kävi? Tuli bänksylit!

 …olen kuullut joidenkuiden kehuskelevan, että sydämellään näkee parhaiten. Enpä lähtisi sellaisen ihmisen kyytiin autoajelulle hyvälläkään ajosäällä!

 …kyllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu

Linnuista on minulle monenlaista iloa ja apua, päänsäryn ilmaantuessa menen tiettyyn vanhan lehtimetsän siipaleeseen ja alta aikayksikön pikkutikka ja käpytikka ovat kilpasilla, että kumpi saa nakutella akupisteitäni tällä kertaa, kumpi.

Kirjailija ja dramaturgi Marjo Niemi (s. 1978 Eurassa) voitti vuonna 2004 Tiiliskivi-palkinnon esikoisromaanillaan Juostu maa ja oli ehdolla Runeberg-palkintoon vuonna 2008 teoksella Miten niin valo. Niemi on myös tehnyt musiikkia yhtyeissä Hope Comes in Many Forms ja Ihmissyöjän ystävät.

TURUNEN, SAARA: Järjettömiä asioita

Kustantaja: Tammi 2021

Järjettömiä asioita -teoksen kertoja on kirjan alussa nuori dramaturgiaa opiskeleva nainen, joka rakastaa espanjan kieltä. Jo ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen hän pääsee vaihto-oppilaaksi Espanjaan - tai itse asiassa Barcelonaan, jossa espanjan sijasta puhutaan katalaania. Se ei estä perinteistä opiskelijaelämää, jonka pyörteissä nainen tapaa pian varakkaan perheen komean ja hymysuisen pojan ja muuttaa tämän luo. Yhdessä asuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Nainen haluaa ensisijaisesti tuntea olevansa rakastettu ja mies taas haluaa naisensa nauttivan fyysisesti, mitä nainen itse ei pidä kovin tärkeänä. Nainen pelkää monenlaisia asioita, mutta on toisaalta (tai juuri siksi) hyvin kontrolloiva, jämpti ja jopa ilkeä. Mies taas haluaa säilyttää mukavan tunnelman ja antaa mieluummin tyhjiä lupauksia kuin kieltäytyy suoraan mistään. Eikä mies edes yritä muuttua, koska pitää itsestään sellaisena kuin on.

Hän osaa tyytyä siihen mitä saa, ja onnistuu näkemään hyvät puolet niissäkin asioissa, joissa niitä ei ole. Itse en ole sellaisessa kovinkaan taitava. Janoan aina parhaita paloja, ja joskus se koituu onnettomuudekseni.

Suomen ja Katalonian erilaiset tavat ja käytännöt aiheuttavat omat ongelmansa. Naisen mielestä Kataloniassa yksinkertaisiakaan asioita ei pystytä hoitamaan järkevästi jäykän byrokratian ja huonon organisoinnin vuoksi. Miehen lyhyeen päättyvä yritys asua Suomessa taas osoittautuu mahdottomaksi jo kylmyyden ja pimeyden takia, mutta ennen kaikkea suomalaisten pelottavan hiljaisuuden vuoksi.

… koko ajan minulla on sellainen olo, että minua sahataan kahtia, ja lopulta olen muuttunut kahdeksi eri ihmiseksi, joista toinen on järkevä ja toinen ei ollenkaan, ja nuo kaksi henkilöä tekevät mitä lystäävät, ja minä raahustan mukana.

Seuraavat vuodet nainen kulkee Suomen ja Katalonian väliä. Hän saa dramaturgian opintonsa valmiiksi, kirjoittaa näytelmiä ja myös ohjaa niitä. Samaan aikaan mies ajelehtii ja päätyy lopulta pienipalkkaiseen työhön sairaalan arkistoon. Hän kuitenkin tuntee tekevänsä jotain hyödyllistä ja on elämäänsä tyytyväinen.

Monet ihmettelevät naisen ja miehen tapaa asua eri maissa ja kuitenkin olla toisiinsa sitoutunut pari. Koska tilanne paljolti johtuu naisen epäröinnistä, kääntyy hän kallonkutistajan puoleen saadakseen apua ratkaisun tekemiseen. Pitäisikö hankkia lapsi? Silloin nainen kuuluisi johonkin tiettyyn joukkoon, mutta menettäisikö hän samalla kontrollin elämästään? Ratkaiseeko järki vai tunne? Vai onko vain alistuttava siihen, että elämässä yksinkertaisesti tapahtuu järjettömiä asioita?

Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muille. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?

Saara Turunen on sanonut, että halusi Järjettömiä asioita -teoksessa käsitellä luokkamyyttiä. Ei rahan, vaan kulttuuristen asioiden kautta. Kirjan nainen on keskiluokkaisempi kuin miehensä, mikä näkyy niinkin arkisessa asiassa kuin ruokapöydän kattamisessa. Nainen on jo aikuistunut, mutta mies käyttäytyy yhä kuin vastuuton nuori. Ja näkyyhän se ero myös suhtautumisessa rahaan.

Järjettömiä asioita -teoksessa ei oikeastaan ole juonta, vaan se etenee päiväkirjamaisena tarinointina. Kirjoittajan ajatuksissa (ja unissa) kuljetaan koko ajan seuraamassa tilanteita ja tarkkailemassa ihmisiä – myös kertojaa itseään. Rakkauden ja elämän lisäksi puhutaan myös sairaudesta ja kuolemasta, mutta siitäkään ei ahdistu tekstin rauhallisuuden ja lempeän huumorin ansiosta. Etenkin lauseiden persoonalliset loppusitaisut hykerryttävät.

PS. Osuva on Saara Turusen kuvaus siitä, millaista kirjailijan työ oikeasti on:

Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.

SWÄRD. ANNE: Jackie

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: Jackie

Suomennos: Jaana Nikula

On kesä 1988. Itseään Jackieksi kutsuva yhdeksäntoistavuotias tyttö on junassa matkalla Skånesta Tukholmaan, missä toivoo saavansa kokea uudenlaista elämää. Matkan aikana Jackie tutustuu itseään kymmenkunta vuotta vanhempaan mieheen, joka Tukholman rautatieasemalla kohteliaasti tarjoaa tytölle yösijaa. Juna on useita tunteja myöhässä eikä tyttö halua herättää hienostoalueella sijaitsevan vuokrakämppänsä isäntäväkeä keskellä yötä, joten hän suostuu.

Tyttö ei ole lapsellisen hyväuskoinen, mutta kuitenkin nuori ja hieman epävarma itsestään. Mitään hälyttävää ei miehen ullakkoasunnossa kuitenkaan tapahdu. Vain kupponen teetä ja sänky nukkumiseen. Aamulla tytön herätessä sikeästä unestaan mies on jo poissa eikä palaa koko kesänä.

Jackie ei jää toimettomaksi. Hän etsii itselleen työpaikan, alkaa opetella piirtämistä elävän mallin mukaan ja pääsee yliopistoon opiskelemaan. Ennen kaikkea tyttö kirjoittaa. Pieni muistikirja seuraa häntä kaikkialle tapahtumien, ajatusten ja nopeiden piirrosten taltiointia varten. Tyttö on kärsimätön ja haluaa asioiden tapahtuvan nopeasti. Hän kaipaa Seikkailua!

Niin kauan kuin jaksaa muistaa, hän on aina odottanut jotain tapahtuvaksi. Aivan kuin odottaisi junaa, joka vain viipyy ja viipyy ja viimein on todettava, ettei juna ole pelkästään myöhässä vaan voi jäädä saapumatta kokonaan.

Palattuaan syksyllä kaupunkiin mies kyllä ottaa yhteyttä tyttöön, mutta pysyttelee etäisenä ja näennäisen välinpitämättömänä. Sehän herättää tytössä kiinnostusta! Mies pyörii hänen mielessään päivin ja öin ja suonissa tuntuu uudenlainen syke. Lopulta päädytään siihen, mihin mies on koko ajan tähdännytkin. Miltei kliseisen suurenmoiseen ja intohimoiseen rakasteluun.

Mies on hyvin huomaavainen. Hän tekee aikaa ja vaivaa säästämättä tytölle herkkuruokia ja ajeluttaa tätä ympäri Tukholmaa. Jackie ei tajua olevansa manipuloinnin kohteena, vaan suostuu olemaan miehen kanssa yhä tiiviimmin. Ystävyyssuhteet kärsivät, kun Jackie unohtaa tapaamiset. Piirtäminen jää. Työpaikka menee lintsaamisen vuoksi.

Mies oli ehtinyt huomata sen jo ensimmäisenä yönä ullakkoasunnossa, hän oli silloin aavistanut Jackiessa kaksi ominaisuutta: vamman ja vahvuuden, ja hän oli pitänyt niistä molemmista. Vahvuus kiehtoi häntä, mutta entä jos Jackiessa ei olisi ollut mitään muuta? Ei, jos hän ei olisi nähnyt vammaa, hän ei olisi koskaan uskaltanut lähestyä Jackieta. Jackien haavoittuvuus ei johtunut viattomuudesta vaan siitä, että häntä oli haavoitettu ennenkin.

Vielä Jackie ja mies kokevat ihania hetkiä, mutta väkivalta on hiipimässä suhteeseen. On kylmäävää seurata, miten Jackien tahto vähitellen murtuu eikä hän enää erota, mikä on totta ja mikä miehen syöttämää valhetta. Tyttö ymmärtää kyllä olevansa vaarassa, mutta on liian turta ja pelokas toimiakseen järkevästi ja onnistuakseen pakenemaan miehen valtapiiristä.

Rajaa ei ole. On vain tilanteita, jotka saavat Jackien myöhemmin ajattelemaan, että raja olisi pitänyt vetää juuri sinä tiettynä hetkenä, kun ero rakkauden ja kidnappauksen välillä hämärtyi. Juuri silloin kun mies katsoi häntä tai juuri silloin kun esti lähtemästä, Jackie olisi pitänyt vetää raja.

Toisaalta myös mies on onneton. Hän haluaisi omistaa rakastettunsa kokonaan, ruumiineen ja sieluineen, mutta ei pysty uskomaan kenenkään naisen uskollisuuteen. Hän vainuaa petosta kaikkialla, tulkitsee asioita vainoharhaisesti ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Hänkin ajautuu voimattomana tilanteeseen, jossa rakkaudesta on tullut vankila.

Swärd kuvaa rakkaussuhteen vähittäistä vinoutumista viiltävällä tarkkuudella. Lukija tietää asioista enemmän kuin tarinan henkilöt ja näkee vaaran merkit jo varhain. Jännitys kiristyy kiristymistään. Kuinka Jackien käy?  

PENNY, LOUISE: Kuolettava kertomus

Kustantaja: Bazar 2021

Alkuteos: The Brutal Telling (2009)

Suomennos: Timo Korppi

Kanadan syrjämailla sijaitsee pieni Three Pinesin kylä. Asukkaat koostuvat pääosin ihmisistä, jotka ovat osuneet sinne sattumalta etsiessään turvapaikkaa kokemansa stressin, tekemiensä erehdysten tai riuduttavan surun jälkeen. Joukossa on hanhen kanssa kuljeskeleva äkeä kansallisrunoilija, bistroa pitävä homopari, ihmisten sieluja hoiteleva kirjakauppias ja luovuusongelmien kanssa kamppaileva taiteilijapariskunta. Uusin tulokas on hyvinvointikeskusta suunnitteleva perhe, johon muut asukkaat suhtautuvat epäluuloisesti.

Eräänä syysaamuna Three Pines herää hirveään uutiseen: kylän tunnelmallisesta bistrosta on löytynyt kuoliaaksi lyötynä tuntematon mies. Lukija kylläkin tietää jo tässä vaiheessa, että joku kyläläisistä on ollut hyvinkin läheisissä väleissä tämän Erakoksi kutsumansa miehen kanssa. Vainaja vaikuttaa ensi silmäyksellä iäkkäältä kulkurilta, mutta tarkempi tutkimus paljastaa hänet keski-ikäiseksi mieheksi, joka on hoitanut itseään hyvin ja jonka vaatteet kuluneisuudestaan huolimatta ovat hyvälaatuiset.

Tapausta saapuu tutkimaan rikoskomisario Armand Gamache lähimpine apulaisineen. Ryhmä on käynyt kylässä ennenkin ja solahtaa luontevasti asukkaiden joukkoon, mutta vasta onnekas sattuma vie tutkimuksia eteenpäin. Lähimetsästä löytyy mökki, jossa vainaja on hyvin hoidetusta kasvimaasta päätellen asunut jo vuosikausia. Mökin sisätilojen lähempi tarkastelu taas tuottaa järisyttävän yllätyksen: kaikki esineet ovat mittaamattoman arvokkaita taideaarteita aina arkikäytössä olevia lautasia myöten, kirjat ovat ensipainoksia ja seinätilkkeet aitoja seteleitä.

Murharyhmä joutuu etsimään vastausta moniin kysymyksiin. Miten erakko onnistui elämään niin lähellä asutusta vuosikausia paljastumatta? Veikö joku kyläläisistä hänelle salaa ruokaa ja muita tarvikkeita? Miten erakko sai käsiinsä ainutlaatuiset taideaarteensa? Miksi joku murhasi hänet? Miksi murhaaja jätti tekonsa jälkeen taideaarteet paikalleen – vai veikö hän sittenkin jotain mennessään?

Erakon tekemät taidokkaat puukaiverrukset johdattavat Gamachen muinaisten tarinoiden maailmaan ja tarinat puolestaan matkalle toteemeistaan tunnetulle Kuningatar Charlotten saarelle. Lopulta hämäävän eleetön ja mietteliäs Gamache pystyy muodostamaan palasista kokonaisuuden, joka järkyttää koko Three Pinesin kylää. Ehkä kylän elämään perehtynyttä lukijaakin.

Kuolettava kertomus on tunnelmaltaan viipyilevä ja sen ihmiskuvaus psykologisesti uskottavaa ja oivaltavaa. Kaikilla pienillä yksityiskohdilla on kokonaisuudessa merkitystä, vaikka niihin ei lukiessa välttämättä kiinnitäkään huomiota. Runsaasti yllättäviä ja mystisiäkin käänteitä sisältävä juoni ei taida olla kovin uskottava, mutta onko sillä väliä? Hieman liikaa pituutta kirjalla kyllä on.

AUDRAIN, ASHLEY: Lapsi rakas

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Push

Suomennos: Oona Nyström

Lapsi rakas -romaanin ”minä” eli kertoja on Blythe-niminen nainen ja ”sinä” puolestaan hänen aviopuolisonsa Fox, jolle kertomus on suunnattu. Kursiivilla kirjoitetut luvut valottavat Blythen taustaa. Näkökulmat vaihtuvat vilkkaasti ja lukeminen etenee joutuisasti, sillä luvut ovat lyhyitä. Kirjassa on jännitystä ja häivähdys kauhuakin, mutta mitenkään sietämättömän jännittävä se ei ole.

Blythellä on sukurasitteita. Sekä hänen isoäitinsä Etta että äitinsä Cecilia ovat olleet ympäristön määritelmän mukaan ”hermoheikkoja”, tehneet kiukunpuuskissa lapsilleen pahaa ja lopulta hylänneet nämä. Kuinka Blythestä siis saattaisi tulla hyvä äiti? Aviopuolisonsa vuoksi hän kuitenkin yrittää.

En enää nähnyt itseäni äitini tyttärenä. Näin itseni sinun vaimonasi. Olin teeskennellyt vuosikausia sopivani sinulle täydellisesti. Halusin pitää sinut tyytyväisenä. Halusin olla kuka tahansa muu kuin oma äitini. Joten minäkin halusin lapsen.

Tytär, Violet, osoittaa pienestä pitäen, ettei voi sietää äitiään. Blythen kosketus saa pienokaisen hillittömän raivon valtaan ja iän lisääntyessä lapsen ilkeys tuntuu vain kasvavan ja olevan yhä tarkoituksenmukaisempaa. Fox-isä kuittaa Blythen puheet väsymyksen aiheuttamiksi väärinkäsityksiksi, mutta tyttö kohteleekin isäänsä aina mallikelpoisesti ja palvovasti.

… hän sulautui ihoosi ja näytti siltä kuin olisi halunnut jäädä siihen, osaksi sinua. Minun lämpöni ja tuoksuni eivät tuntuneet merkitsevän hänelle mitään. Ihmiset puhuvat siitä, miten lapsi tunnistaa äidin sydämen sykkeen ja kohdussa kuulemansa tutut äänet, mutta minä tunnuin olevan hänelle kuin vieras manner.

Tilanne on aivan toinen, kun perheen toinen lapsi, Sam-poika, syntyy. Blythe antautuu nyt äitiydelle täysillä, omii pojan itselleen ja sulkee kuplan ulkopuolelle niin miehensä kuin tyttärensä.  Violet vaikuttaa ensin kiinnostuneelta pikkuveljestään, mutta rupeaa sitten taas etääntymään. Selvästikin isä riittäisi hänen perheekseen. Muiden ihmisten ollessa paikalla hän kuitenkin osaa taidokkaasti esittää suloista ja huolehtivaista isosiskoa.

Hänen halveksuntansa oli muuttunut uuvuttavista raivokohtauksista, jotka olivat aiemmin saaneet minut itkemään, harkitun laskelmoivaksi kylmyydeksi. Se, miten tyynesti ja päättäväisesti hän jätti minut huomiotta oli jotain, mihin melkein seitsemänvuotiaan ei olisi uskonut kykenevän. Hyiset katseet. Pohjaton halveksunta. Passiivinen vastarinta kaikkeen, mitä pyysin häntä tekemään…

Kirjan mittaan lukijan mielessä vaihtelevat kysymykset. Onko Violet oikeasti jo pienestä pitäen kykenevä suunnitelmalliseen pahuuteen ja vahingontekoon? Vai onko niin, että Violet aistii äitinsä epäluulot ja torjuvuuden ja peittää haavoittuvaisuutensa kylmyydellä? Onko hän vain surullinen ja yksinäinen tyttöressu, jota tulisi sääliä? Onko Blythe itse tasapainoton ja arvaamaton nainen, jonka puheisiin ei kannata luottaa? Lopullista vastausta kysymyksiin joutuu odottamaan kirjan viimeiseen lauseeseen saakka.

Kanadalainen Ashley Audrain (s. 1982) on työskennellyt tiedotuspäällikkönä Penguin Books -yhtiössä. Lapsi rakas on hänen esikoisteoksensa. Se on luokiteltu jännitysromaaniksi, mutta enemmän se on kuitenkin kertomus äitiydestä. Joskus äitiys tuottaa onnea ja tyydytystä, mutta joskus asiat eivät suju yrityksestä huolimatta. Toisaalta kirjassa on myös lapsen näkökulma, kaipaus saada äidiltä huomiota ja rakkautta.