RAUDASKOSKI, TIINA: Kuudennen kerroksen nainen

Kustantaja: WSOY 2022

Tiina Är on 33-vuotias suomalainen kirjailija. Hän asuu Pariisissa aviopuolisonsa biologi Bastian Chaponin kanssa, joka isänsä puolelta on Algerian ranskalaisia ja kokenut lapsuudessaan näihin kohdistuvaa syrjintää. Tiina on uskonut miehen oudon käytöksen johtuvan ranskalaisesta taustasta, mutta ihmetyttää kyllä, miten hän on tähän nuhjakkeeseen alkujaankaan ihastunut.

Katso nyt itseäsi: rasvainen tukka, liian pienet vaatteet, likaiset, reikäiset kengät, vääntyneet silmälasit, jotka eivät ikinä pysy suorassa, ryhti koko ajan kumara. Silti noin tärkeilevä ilma, noin imelät sanat. Aina yhtä lipevä, aina yhtä pinnallinen.

Kolmen Pariisissa vietetyn vuoden jälkeen avioliitto alkaa olla loppusuorallaan ja Tiina Är suunnittelee jo paluuta Helsinkiin, kun Bastian eräänä päivänä häipyy vieden pariskunnan yhdeksänkuukautisen tyttären mukanaan. Hän vie myös vaimonsa passin, asiakirjat ja pankkitililtä rahat. Huonosti ranskaa puhuva, rahaton ja työtön kuudennen kerroksen nainen jää selviämään yksinään ympäristössä, jonka ajattelumaailmaa ja toimintatapoja ei hallitse.

Tiina Är etsii apua niin läheiseltä poliisilaitokselta kuin prefektuurista, niin yleisestä oikeusavusta kuin Suomen suurlähetystön konsuliavusta, mutta kukaan ei suhtaudu hänen hätäänsä ymmärtäväisesti. Eihän mitään rikosta ole tapahtunut, kun lapsesta pitää huolta hänen oma isänsä! Eikä mikään huono isä – sitä ei Tiinakaan voi väittää. Hätääntynyttä äitiä pidetään lähes naurettavana.

Ranskan viidennen tasavallan on oltava oikeudenmukainen. Näin suurta epäoikeudenmukaisuutta ei voi olla olemassa. Lasta ei voi viedä äidiltä noin vain.

Jotkut yksittäiset ihmisetkin hankaloittavat Tiinan elämää. On portinvartija, joka ei suostu luovuttamaan Tiinalle kirjeitä, jos niissä on sukunimen Är sijasta Chapon. On psykologi, joka sekoittaa asiakkaansa keskenään ja seuraa Tiinan kohdalla muslimitaustaiselle kotiäidille tarkoitettua kysymyslistaa. Onneksi on myös ihmisiä, jotka yrittävät auttaa: algerialaistaustainen transnainen Sonia B, keuhkotautilääkäri Loiseau, suomalainen Ystävä ja myös Bastianin lempeä isä.

Pienen tytön huoltajuutta puidaan lopulta oikeudessa. Bastian maalailee pitkässä puheenvuorossaan Tiinaa naiseksi, jolla ei ole kunnollista ammattia, ei kielitaitoa, ei kykyä hoitaa asioitaan ja joka on lisäksi alkoholisti, mielisairas ja jopa väkivaltainen. Kuinka tällainen nainen voisi tarjota turvallisen kodin lapselleen? Lamaantuneen Tiinan ainoa puheenvuoto on nöyrä:

En yritä esittää itseäni täydellisenä äitinä, en edes hyvänä. Mutta uskon, että niiden kuukausien ajan, jotka tyttäreni sai viettää kanssani, olin hänelle riittävä äiti.

Tuo rehellisyys kääntyy Tiinan eduksi, sillä tuomari määrää tyttären huoltajuuden ”riittävälle äidille”. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, missä tyttö on, sillä Bastian on pettymyksensä jälkeen kadonnut häpeissään ulkomaille. Jälleen Tiina Är jonottaa viranomaisten tiskille, mutta on jo nousemassa lamaannuksestaan ja ryhtymässä toimimaan omin päin lapsensa löytämiseksi. Hän ryhtyy jopa opiskelemaan oikeustiedettä yliopistossa!

Minä elän. Minä olen itse se voima, joka luo tätä elämää, enkä minä pysty itse itseäni elämällä lannistamaan.

Kuudennen kerroksen nainen perustuu Tiina Raudaskosken omiin kokemuksiin, mutta on kuitenkin fiktiota. Paikoin huumori on varsin mustaa, kun kirjailija kuvailee henkilöitä ja tapahtumia, mutta esimerkiksi kuvaus humalaisesta Tiinasta keskustelemassa oman peilikuvansa kanssa on herkullinen. Kirjassa on paljon visuaalisuutta ja kohtaukset lipuvat ohi kuin elokuvassa; dramaturgin ote näkyy.

MEHR, MARISSA: Rusalka : kuiskaajan muotokuva

Kustantaja: Siltala 2021

Huhtikuussa 2010 kuusikymppinen arvostettu kapellimestari Gerard Monti saa kutsun hautajaisiin. Outoa kyllä, kutsun lähettäjä ja allekirjoittaja Anna on sama henkilö, jonka hautajaisista on kyse. Onko kyseessä pila? Gerard ei ole tavannut Annaa kymmeneen vuoteen, mutta muistaa kyllä naisen erikoislaatuisuuden.

Gerard lähtee omaksikin yllätyksekseen Brysselistä matkaan kohti Riiaa, vaikka hänen pitäisi panostaa täysillä Rusalka-oopperan pian alkaviin harjoituksiin. Matkasta tulee hankala, sillä Euroopan liikenne on kaaoksessa Islannissa purkautuvan tulivuoren takia. Raideliikenteessä vanhentunutkin kalusto on otettu käyttöön, mikä ahdistaa hygienian suhteen miltei neuroottisen tarkkaa Gerardia.

Gerardin reitti vie oikukkaasti pitkin Keski-Eurooppaa. Hänellä olisi yllin kyllin aikaa tutkia Rusalkan partituuria, mutta ajatukset kertaavatkin joko omaa laskujohteista uraa tai lyhyttä tuttavuutta Annan kanssa. Määrätietoisen ja röyhkeän Annan. Välttelevän ja omapäisen Annan. Kiehtovan ja ikimuistoisen Annan.

Parhaiten Gerard muistaa Annan kiukun, jos häneen viitattiin ”itätyttönä”. Gerardin on rehellisyyden nimissä myönnettävä omat ennakkoluulonsa ja omahyväisyytensä tässä asiassa – hän on tottunut pitämään entistä Itä-Eurooppaa jotenkin säälittävämpänä ja huonompana kuin länttä. Voiko hän kuitenkaan luokitella kuutta kieltä hallitsevaa oopperakuiskaajaa toisen luokan kansalaiseksi?

Kun asui musiikissa ei ollut niinkään väliä, missä kohtaa leveys- ja pituusasteita sijaitsi. Hän oli liikkunut tuulen lailla ympäri Euroopan, työstä ja kaupungista toiseen. Oli se ja sama, minne oli rekisteröitynyt. Se oli vain osoite, ei identiteetti. Ainakaan sen ei pitänyt olla.

Gerardin matkaan limittyy Annan näkökulma. Anna on aina tuntenut outoa yhteyttä rusalkoihin eli vedenneitoihin: omat epämuotoiset jalat, Antonín Dvořákin ooppera Rusalka, rusalkaa esittävä maalaus taidemuseossa (ehkä Anna Vinogradova)… Muuttaessaan idästä länteen hän on kuin vedestä maalle siirtynyt vedenneito, josta jokainen näkee, että hän on toisenlainen. Kuiskaajanakin hän on pinnan alla piilossa, näkymättömänä kuin henkiolento ja silti pitämässä langat käsissään.

Kun vedenneito tahtoo muuttua ihmiseksi, hän joutuu luopumaan äänestään. Niin käy lopulta Annallekin, jolta syöpä vie äänen. Valmistautuessaan kuolemaan Anna muistelee mennyttä, mutta Gerardille niissä muistoissa ei juuri ole sijaa – vain nuiva maininta ”yhdestä kapellimestarista”. Tärkeintä Annalle on aina ollut vapaus muovata itse elämäänsä.

Sitten tapahtuu jotain selittämätöntä: Anna paranee täysin! Hän ei kuitenkaan tunne riemua saatuaan lisää elinaikaa. Ei, hän tuntee itsensä huijatuksi! Hän masentuu, sulkeutuu itseensä, torjuu läheisensä, pakenee kaikkia piristysyrityksiä. Mehr kuvaa tarkkavaistoisesti ja kauniisti Annan sisimmässä risteileviä tunteita.

Aika joka ennen oli niin kiltisti kulkenut uomaansa järkähtämättömänä, välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tahtiaan, oli nyt pysähtynyt täysin. Tai ei pysähtynyt, vaan jonkinlaisella yliajalla – siltä Annasta tuntui… Anna lakkasi näkemästä elämää ja huomasi vain kuoleman: sen luvattoman poissaolon. Hän oli hämmentynyt ja surullinen, kunnes hänessä puhkesi viha. Päällimmäisenä oli tunne, että häntä oli huijattu pahemman kerran.

Annan yhteys vedenneitoihin on selkeä ja jollakin lailla ymmärrettävä, mutta miksi Mehr alkaa yhdistää häntä myös kissoihin? Koska kissa on itsenäinen oman tiensä kulkija? Koska kissalla on yhdeksän elämää? Koska kissa on salaperäinen eläin, joka liitetään myös noituuteen? Tulkinnat sopisivat kirjan maagista realismia lähenevään tyyliin.

Mehr tuntee klassisen musiikin maailman ja kirjoittaa siitä tavalla, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Kerronta on koko ajan tasaista ja saa aikaan tunteen kuin kaikkea katsottaisiin jotenkin vaimennettuna tai tässä tapauksessa ehkä veden alta. Gerard ja Anna ovat mielenkiintoisia hahmoja – eivät aina mukavia, mutta silti ihmisiä, joiden toivoisi saavuttavan mielenrauhan ja löytävän tulevaisuutensa kannalta oikeat ratkaisut.

LOCKWOOD, PATRICIA: Kukaan ei puhu tästä

Kustantaja: Tammi 2022

Alkuteos: No One is Talking About This

Suomennos: Einari Aaltonen

Kukaan ei puhu tästä -romaani tuntuu ensin hämmentävältä, sillä teksti koostuu lyhyistä kappaleista, jotka vaikuttavat toisistaan irrallisilta. Ironia ja tarkat huomiot saavat kuitenkin jatkamaan ja kirjailijan tavoite alkaakin vähitellen hahmottua: kappaleethan ovat kuin twiittejä, merkkimäärältään rajattuja viestejä, joissa nojataan iskevyyteen ja yllätyksellisyyteen.

Kirjan kertoja on nainen, jolle on syntynyt riippuvuussuhde portaaliin eli Twitteriin. Välillä hän huomaa viettävänsä portaalissa niin paljon aikaa, että raja nettimaailman ja todellisuuden välillä alkaa hämärtyä, mutta irti hän ei kuitenkaan yrityksistään huolimatta pääse. Hänen on saatava sanoa sanansa ja joskus nämä sanat saattavatkin riemastuttavasti ruveta leviämään portaalissa.

Kun hän sulki portaalin, keskusteluketju nyki häntä takaisin. Hänen oli pakko seurata sitä. Tämä saattoi olla juuri se, joka liitti kaiken yhteen, joka kietoi hänet osaksi järkähtämätöntä yhtenäisyyttä.

Nainen on saanut laajalti näkyvyyttä postauksella Voiko koira olla kaksoset? Teinitytöt pommittavat häntä itkuemojeilla ja esiintymiskutsuja sataa eri puolilta maailmaa. Nainen käy Australiassa ja Jamaikalla, Alankomaissa ja Irlannissa, Itävallassa ja Norjassa, Englannissa ja Suomessa ja puhuu väkijoukoille viestinnän uusista tuulista ja tiedon senhetkisistä virtauksista. Yhden ainoan lauseen ansiosta hänestä on tullut joka alan asiantuntija.

Kirja kuvaa hyvin nettimaailman hektistä vauhtia. Huvittavuus ja kauhu sekoittuvat omituisesti. Yhtä suurta huomiota saavat sotarikolliset kuin perinteiseen ruokareseptiin puuttuneet. Tarinoilla mässäillään, tirkistellään avomielisiä paljastuksia. Kauhistellaan sitä, että juuri Twitter mahdollisti hassun diktaattorin nousun valtaan. Ohi lipuvat kuvat ja striimit. Keskustelunaiheet vaihtuvat nopeasti ja reaktiot aiheisiin vielä nopeammin.

Markkinoille ilmestyi uusi lelu. Kaikki ilkkuivat sitä, mutta sitten alkoi kiertää huhuja, että se oli suunniteltu autisteille eikä sitä enää ilkuttu, vaan yhtäkkiä alettiinkin pilkata niitä, jotka olivat aikaisemmin ilkkuneet. Sitten joku löysi pölyisestä museosta lelun kivisen version miljoonan vuoden takaa, ja se tuntui todistavan jotakin. Sen jälkeen lelun alkuperä paljastui ja kävi ilmi, että se liittyi jotenkin Israeliin ja Palestiinaan, joten kaikki päättivät yksissä tuumin, ettei siitä puhuttaisi enää koskaan. Ja tämä kaikki välähti yleiseen tietoisuuteen ja vaipui unohduksiin neljän vuorokauden sisällä.

Perhe vilahtelee taustalla. Hämmentynyt mutta turvallinen aviomies. Roiseja emojeja käyttävä äiti. Vaikeneva isä. Bitcoineja rakastava eno. Sotaan osallistunut veli. Raskaana oleva pikkusisko. Kollikissa nimeltä Tohtori Pyllynsilmä. Perhe on yhtenäinen ja keskusteluyhteydet kunnossa. Sitten äiti viestittää naiselle: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?

Kukaan ei puhu tästä -teoksen toinen osa onkin ihan eri maailmasta kuin ironinen ensimmäinen ja nostattaa paikoin kyyneleitä silmäkulmaan. Siskon odottamalla vauvalla ei kaikki ole hyvin ja perheen täyttää suru ja pelko. Nainenkaan ei jaksa kiinnostua portaalista, jonka keskustelunaiheet tuntuvat nykyisessä tilanteessa kovin turhanaikaisilta. Vähitellen surun tilalle tulee kuitenkin kiitollisuus ja ilo, sillä pieni tyttö osoittautuu koko perheelle lahjaksi ja elämän valoksi. Hän opettaa, mitä sana Rakkaus tarkoittaa.

Lockwoodin teos on tarkoin mietitty kokonaisuus, jossa joutuu pohtimaan nykyhetken maailmaa sekä nettimaailman keinotekoisuutta tosielämän realiteetteja vastaan. Twiitteiihin uppoutuneelle saattaa jäädä päälle absurdiuden ja leikkisyyden korostaminen, mutta todellisuuden iskiessä se ei enää riitäkään. Jos identiteetti on rakentunut hassuttelun varaan, mitä jää jäljelle vakavaksi muuttuneessa maailmassa?

MANNINEN, LAURA: Viimeinen sulkee verhot

Kustantaja: Otava 2022

Arto on pätkätöitä tekevä eläintieteilijä. Yksi työjakso yliopistolla on taas ohi, mutta Arto jatkaa kotona oman osuutensa kirjoittamista artikkeliin, jossa käsitellään hiirten ultraäänistä lemmenlaulua. Varsinaisesti Artoa kiinnostavat linnut, joiden ääntelystä kirjassa onkin paljon kuvailuja: kaulushaikaran huohottavat töräytykset, ruokokerttusen säksätys ja siritys, lehtokertun jokellus ja pulputus, sarvipöllön poikasten naukuna…

Koska Arto on joka tapauksessa kotosalla, hänelle lankeaa vastuu Hanna-vaimon äidistä Sirkusta, joka ei kaatumisensa jälkeen voi enää asua omassa kodissaan. Aamuvarhaisella heräilevä Sirkku pistää Arton päiväjärjestyksen uusiksi, mutta silti anopin ja vävyn välille syntyy lämmin suhde. Avarakatseinen ja varsin nokkela Sirkku pelastaa lopulta Arton pahasta pulasta, johon tämä ajattelemattomuuttaan on ajautunut.

Hanna puolestaan on kaikkien tuntema aivovalmentaja, jota kotiasioiden sijasta kiinnostaa uran pönkittäminen. Äiti on hänelle lähinnä painolasti, kuten taitavat olla myös lapset Verna ja Väinö, jotka on sijoitettu kalliiseen yksityiseen sisäoppilaitokseen. Vanhemmat käyvät vierailemassa lastensa luona melko harvoin, mutta Hanna ei kanna huonoa omaatuntoa: maksaahan hän laskut ja reklamoi esimerkiksi rikkoutuneesta trampoliinista.

Arto sen sijaan alkaa aavistella, että koulussa kaikki ei ole kohdillaan. Karkuteillä olevan teinipojan kohtaaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa ruman totuuden: jatkuvan kilpailutuksen seurauksena opetus ja olosuhteet ovat romahtaneet. Henkilöstömitoitukselle asetetut määräykset on saavutettu haamutyöntekijöillä, kun samaan aikaan koulun omistava kansainvälinen sijoitusjätti puolestaan pyörittää miljardiomaisuuttaan maksamatta Suomeen veroja.

… lapset olivat koulussa vain säilössä. Kilpailutus tarkoitti uuden ajan lapsikauppaa: kuka halvimmalla suostui ottamaan, sai.

Kukaan koulussa ei tiedä oppilaiden määrää tai nimiä eikä huomaa, jos joku puuttuu. Lapset pidetään huoneissaan, jossa ruoka-automaatti valmistaa heille ateriat ja muistuttaa läksyistä, hampaiden pesusta ja nukkumaanmenoajoista. Häiriöiden välttämiseksi kaikille jaetaan iltaisin unilääkkeet ja aamuisin psyykelääkkeet.

Siellä lapsia oli eristetty huoneeseen mielivaltaisesti, estetty ulkoilemasta ja harrastamasta. Lukittu huoneeseen ennen päivällisaikaa, koska ei ollut henkilökuntaa. Jos lapset olivat uhmanneet eristämistä, heidät oli sidottu sänkyyn. Poika oli antanut lehdelle kuvia arpisista ranteistaan.

Lapsilla oli todettu aliravitsemusta yksipuolisen ruoan takia. Puheen kehityksen ongelmia yksinäisyyden vuoksi. Mädäntyneitä hampaita kehnon huolenpidon ansiosta.

Viimeinen sulkee verhot on satiiri, jossa nykyhetkelle täysin tavanomainen asetelma on käännetty päälaelleen: kirjassa vanhusten sijasta laitokseen on suljettu lapset ja lasten sijasta kotona hoidetaankin perheen ikäihmiset. Tämä herättää yllättävän paljon ajatuksia ja oivalluksia, kun muistissa on kuitenkin vielä parin vuoden takainen kohu yksityisten hoivakotien puutteista ja laiminlyönneistä.

Kirjassa päälaelleen ovat kääntyneet myös sukupuoliroolit. Hanna on se, joka keskittyy tienaamaan rahaa kaikesta idealismista luopuneena ja työnantajan epäeettisestä toiminnasta piittaamatta. Arto taas on hoivaaja ja vastuunkantaja, joka lopulta toteaa, että ihmiselle tärkeintä on toisen ihmisen läheisyys ja kosketus. Siinä satiirinen ote taittuu lempeäksi huumoriksi.

Mannisen romaanissa ikäihmisten ja lasten aseman kuvailun ohella on myös tietoa biologiasta, laboratoriotyöstä ja lintuharrastuksesta. Teos on siis varsin monipuolinen ja mielenkiintoinen ja eloisan tyylinsä ansiosta myös helppolukuinen.