STATOVCI, PAJTIM: Lehmä synnyttää yöllä

Kustantaja: Otava 2024

Kosovossa vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia sai vuonna 2014 Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaana esikoisteoksena. Vuonna 2019 Statovcista tuli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-palkinnon voittaja romaanllaan Bolla ja nyt hän on ehdolla vuoden 2024 Finlandia-palkintoon romaanilla Lehmä synnyttää yöllä.

Lehmä synnyttää yöllä -romaanina kertoja on Kujtim, jonka nimi merkitsee muistia. Hän on vuonna 1996 lähes yhdeksänvuotias ja päässyt muun perheen mukana Kosovoon vierailemaan äidinisän luona. Hän on erityisesti odottanut tutustumista isoisän lehmään ja haluaa ehdottomasti olla yöllä läsnä lehmän synnyttäessä (eli poikiessa), mutta tositilanne jättää häneen pysyvän trauman.

Ikävä muisto Kujtimille jää myös isoisästä, jonka hellyydenosoitukset ovat epämiellyttävän tunkeilevia. Poika vaistoaa, että on aikuisten mielestä jotenkin vääränlainen ja kelvoton, mutta mitä hän voi tehdä? Eikä hän aina ymmärrä syytä rajuihin kurituksiin, joita isoisä ja äitikin harrastavat. Kujtimin paras ystävä on kuin onkin isoisän lehmä.

Paras asia isoisän luona on lehmä jonka seurassa vietän suurimman osan ajastani, olen lehmän lapsi ja kerron sille suomeksi keksimiäni tarinoita... ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset…

Sekavien tunteiden riepottama Kujtim löytää lopulta ystäväkseen myös metsässä asuvan kolmipäinen kimeerin, joka hellii, lohduttaa ja rohkaisee poikaa. Pelko kuitenkin on pojan elämässä päällimmäisenä: on lähestyvän sodan uhka ja on isoisän mustanpuhuva kiukku, jota Kujtim lopulta pakenee hyppäämällä kaivoon. Myöhemmin äiti tunnustaa, että lasten tuominen Kosovoon oli iso virhe.

Kotona ilmapiiri on vihainen ennen kaikkea isän vuoksi, jota ei voi puhutellakaan ennen kuin siihen saa luvan. Isä pahoinpitelee ennen kaikkea alistuvaa äitiä, mutta myös lapsiaan pienimmästäkin uhman merkistä. Koko lapsuusikänsä ajan Kujtim toivoo itsekeskeisen, raa’an ja valehtelevan isänsä kuolemaa, minkä myöhemmin paljastaa kuolleelle isälle suunnatuissa kirjeissään.

Koulussakaan ei ole helppoa sille, jonka kaikki tietävät kaukaa tulleeksi. Muut oppilaat huutelevat kosovolaisille pilkkasanoja ja opettajan ennakkoluulojen värittämä asenne antaa siihen suorastaan luvan. Pakolaisia epäillään levottomuuksien aiheuttamisesta ja juonittelusta. Opettaja korostaa yhä uudestaan, ettei Kujtim ole suomalainen eikä Suomi hänen kotimaansa.

…sinä olet keskinkertainen, oikeinkin välkky pakolaiseksi muttet mitenkään erityisen terävä kun suomalaisiin vertaa…

Kujtim oppii esittämään nöyrää kohdatessaan alistamista, nöyryytystä tai väkivaltaa, mutta hänen sisimmässään on silti jotain lujaa. Puolittain vahingossa hän löytää kirjaston, lukemisen ja kirjoittamisen pyrkiessään viettämään mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa. Vielä tässä vaiheessa Kujtimia kannustaa luottamus siihen, että hänen kuvitelmansa tulevat joskus toteutumaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä, ja olen tyytyväinen, että välillämme vallitsee yhteisymmärrys siitä, että mitä enemmän aikaa lapsuutemme ja nykyhetken väliin jää, sen parempi, me emme ole järjen lapsia vaan väkivallan ja valheen, minä ja sisarukseni – koko lapsuutemme me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin…

Nykyhetkeen tultaessa Kujtim on kyllä menestynyt kirjailijana, mutta tuntee itsensä silti masentuneeksi ja väsyneeksi. Niinpä hän lähtee mielellään äidin seuraksi tämän lähtiessä vielä kerran käymään synnyinseuduillaan Kosovossa. Matka on kuitenkin pettymys. Paikalliset ihmiset yrittävät lypsää ”rikkaalta” kirjailijalta rahaa ja jälleen Kujtim tuntee tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Kiukustumisen seuraukset saa tuntea Suomen pääministerikin.

Statovcin teksti vyöryy ja kuohuu. Paikoin virkkeet ovat pilkkujen jaksottamaa useamman sivun mittaista hengästynyttä vuodatusta, mutta silti kaiken tuntee olevan täysin kirjailijan hallinnassa. Kujtimin tarinaa sävyttää ulkopuolisuuden tunne, mutta sitä keventävät suorastaan absurdeja mittasuhteita saavuttavat tapahtumat. Onkohan Kujtimilla on taipumusta liioitteluun? 

KÖNGÄS, HEIDI: Tango Frisk

Kustantaja: Otava 2024

Kaksikymmentävuotias Alina Kauranen on kotoisin Saarijärveltä, mutta saapunut vuonna 1916 Fyrrykyröön eli Vähäkyröön karjakkokouluun. Eräänä iltana hän tapaa nurkkatansseissa pitkän ja komean Jalmar Friskin. Alinaa kuusi vuotta vanhempi Jalmar eli Jalle tuli 17-vuotiaana jäätä pitkin potkukelkalla Ruotsista Vaasaan ja työskentelee nyt setänsä omistaman tehtaan konttorissa. Hän tanssittaa Alinaa toisin kuin kukaan koskaan: minä lennän, lennän ja koko maailma vilisee silmissäni

Jalle ei ole Suomessa viettämiensä vuosien aikana oppinut – tai halunnut oppia - puhumaan suomea, vaikka ymmärtääkin sitä melko hyvin. Alina puolestaan ei osaa kuin pari sanaa ruotsia. Silti nuorten välillä herää heti kiinnostus ja halu, jota on vaikea pidätellä. Jo kolmannella tapaamisella Jalle kosii ja Alina suostuu, vaikka alaikäisenä tarvitseekin kihlaukseen ja avioliittoon luvan isältään.

Paha sitä on itsellekään tunnustaa, että juuri hänet minä kuitenkin aion ottaa tulevien lasteni isäksi.

Venäjän vallankumouksen Suomessa nostattamat levottomuudet siirtävät häitä, mutta lopulta Alina ja Jalmar pääsevät avioon ja asumaan yhtiön lahjoittamaan taloon, jonka Alina sisustaa mieleisekseen. Seitsemän vuoden aikana Alina synnyttää ja hoitaa viisi lasta ja kahdeksan vuotta myöhemmin vielä perheen iltatähden. Enää hänellä ei ole aikaa jakaa tietouttaan karjanhoidon uusimmista tavoista, vaikka siitä haaveilisikin.

Palavin tunne avioliitossa on jo hiipunut, kun Alinalle paljastuu Jallen salaisuus: mies käy edelleen kirjeenvaihtoa nuoruudenaikaisen rakastettunsa kanssa! Alina on ilmeisesti vain huushollista vastaava maalaisvaimo, kun taas Jallen todellinen rakkaus elääkin Ruotsissa. Mies ei paljon kotona viivy, käväisee vain töiden jälkeen kurittamassa lapsia ja komentelemassa vaimoa sekä syömässä ja juomassa häipyäkseen sitten taksilla Vaasaan juhlimaan.

Näin kuluvat vuodet, kunnes syttyy talvisota. Esikoispoika Simo kutsutaan armeijaan ja toiseksi vanhin poika Usko lähtee vanhempiensa kieltoja ja pyyntöjä uhmaten alaikäisenä Saksaan kouluttautumaan SS-joukkoihin. Kristiina-tytär haluaisi sairaanhoitajakouluun, mutta Jalle-faari pitää tyttöjen kouluttamista turhana, koska nämä kuitenkin menevät naimisiin.

Lasten mielestä Alina palvoo Jallea ja nöyristelee tämän edessä pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja kodin piirissä. He eivät ole tietoisia tämän aina vain katkerammista ajatuksista. Alina joutuu muiden töittensä ohella hoitamaan luumädästä kärsivää anoppiaan, koska mies ei halua tämän joutuvan sairaalaan tai kunnalliskotiin, mutta vaimon hermot alkavat pettää. Kädet tärisevät ja sydän muljahtelee kamferttitipoista huolimatta.

Päässä kiertää aina vain sama levy siitä, kuinka minä annoin hänelle kaikkeni, synnytin kuusi lasta, mutta mies on aina nojannut taaksepäin, ollut puoliksi jossain muualla.

Tulee lyhyt rauha, tulee uusi sota. Alinan kolme poikaa ovat kaikki armeijassa ja Kristiina-tytärkin rintamalla lääkintälottana. Surulta ei Friskinkään perheessä vältytä. Sitten koittaa viimeinkin rauha, mutta Alinan huolet jatkuvat. Lapsilla on vaikeuksia elämässään ja Jalle tekee Alinan mielestä täysin älyvapaita ratkaisuja, joista selviämisen jättää vaimon vastuulle. Kerran Alinalla sitten napsahtaa ja seuraukset ovat järkyttävät.

Ohjaaja ja kirjailija Heidi Köngäs piirtää kymmenennessä romaanissaan kuvan naisesta arjen pyörittäjänä niin sodan kuin rauhan aikana. Taustalla elävät pienin yksityiskohdin kuvattuina Suomen historia sotineen ja kehityskaarineen sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ja eri seuduilla asuvat ihmiset. Kertojina toimivat Alinan lisäksi hänen lapsensa Kristiina, Usko ja Aatos, joten tapahtumiin saadaan eri näkökulmia.

Köngäs kuvaa uskottavasti, miten tarmokkaan nuoren naisen elämänusko vähitellen hiipuu, kun hän jää vaille kiitosta, tukea ja rakkautta. Ja miten kukin lapsista tuntee olevansa syyllinen tapahtuneeseen. Suurin syyllinen on kai itsekeskeinen puoliso, mutta hänen sisimpäänsä lukija ei pääse katsomaan. Tango Frisk on surullinen tango, mutta myös intohimoinen ja paikon jopa hauska.

 

SAISIO, PIRKKO: Suliko

Kustantaja: Siltala 2024

Pirkko Saision romaani Suliko kulkee kahdessa aikatasossa, mutta ei mitenkään tiukkaa kronologiaa noudattaen. Toisessa tasossa kerrotaan lyhyin välähdyksin niistä ratkaisevista elämänvaiheista ja ihmissuhteista, jotka muovaavat Georgian kartveleihin kuuluvasta lapsesta ja nuorukaisesta koko Venäjänmaan otteessaan pitävän julman diktaattorin.

Kymmenvuotias Ioseb Besarionis dze Jughasvili on köyhästä perheestä ja tottunut nälkään ja kuritukseen. Gorin teologisessa koulussa muut oppilaat yrittävät kiusata lainavaatteissa kulkevaa ja venäjää taitamatonta tulokasta, mutta tämä on karaistunut sellaista vastaan. Opettajien kuritoimenpiteet eivät nekään lannista lahjakasta poikaa, joka imee voimaa Mtkvari-joesta.

Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä.

Pappisseminaarista erotettu nuori Ioseb luopuu uskonnosta ja alkaa ajaa sosialismin asiaa, joutuu Siperiaan ja pakenee. Hänestä tulee Vladimir Iljitš Uljanovin oppilas, joka päättää ryhtyä venäläiseksi ja vaihtaa nimensäkin muotoon Josif Vissarionivitš Džugašvili. Hän saa aina vain enemmän valtaa ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen. Hänestä tulee Josif Vissarionivitš Stalin. Teräsmies, joka uskoo pystyvänsä muokkaamaan maan ja sen kansan uusiksi.

Vladimir Iljitš on älystään, suuresta tietämyksestään, rohkeudestaan ja peräänantamattomuudestaan huolimatta sopimaton johtamaan vastasyntynyttä, internationalistista suurvaltaa, joka on väistämättä synnyttävä myös uuden ihmisen, joka… luottaa omaan voimaansa ja jakaa voimastaan niillekin, joiden tietoisuus on vielä heikko.

Perhe-elämä ei Stalinilta luonnistu. Kaunis Jekaterina (Ketevan) kuolee synnytyksen jälkeen ja toinen vaimo Nadežda tekee itsemurhan. Esikoispoika Jakov kuolee saksalaisella vankileirillä, koska isä ei halua pelastaa viholliselle antautunutta poikaansa. Nuoremmat lapset Vasili ja Svetlana saavat isältään ehkä aineellista hyvää, mutta tuskinpa hellyyttä. Kuka lienee Stalinin ajatuksissa alati viipyvä Suliko? Laulun hahmoko vain?

Kirjan nykyhetkessä ollaan vuodessa 1953. Stalinista on tullut itsevaltias, jonka edessä kaikki matelevat ja jonka äkkipikaisuutta ja oikullisuutta kaikki pelkäävät. Aina välillä joku pääsee paistattelemaan johtajan suosiossa, mutta edes ystäviksi luokitellut eivät ole turvassa öisiltä pidätyksiltä, vankeudelta tai yllättäviltä kuolemilta. Vain lähipiiri tietää 74-vuotiaan Stalinin muistiongelmista ja harhoista

Stalin ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka vertakin on hänen käskystään jouduttu vuodattamaan. Eikö ole sentään juuri hänen ansiotaan, että vuosituhansia nälässä ja pelossa elänyt kansa saa nyt nauttia hyvinvoinnista? Se kylläkin miestä huolettaa, vievätkö heikot johtajat maan kaaokseen hänen kuolemansa jälkeen, mutta kuolema sinällään ei häntä pelota.

Saisio on pysynyt historiallisissa tosiasioissa, mutta sukeltanut samalla syvälle Josif Stalinin sisimpään ja luonut diktaattorista kuvan, jossa paljastuvat hänen häikäilemättömyytensä ja raakuutensa, mutta myös yksinäisyytensä. Missään vaiheessa tunteellinen huokailu ei saa unohtamaan miehen pahuutta, mutta kirjan loppu on todella kaunis.

Mtkvarin kirkkaaseen veteen uppoan ja unohdun, sinun kanssasi, Suliko, ja Goridžvarin kellot soivat, heleästi ja surullisesti, ja joen pinnan alla niiden ääni vaimenee ja yhtyy hiljaiseen, viileään solinaan, se on jatkuva ajasta aikaan.

Tulisit jo, Suliko.

Suliko ei ole ihan yhtä puhutteleva kuin vuonna 2021 ilmestynyt lumoava Passio-romaani, mutta kyllä tämäkin teos sopisi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.  Kirja on taidokas, salavihkaisesti ironinen.

KYTÖMÄKI, ANNI: Mirabilis

Kustantaja: Gummerus 2024

Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis näyttää ja tuntuu noin 400-sivuiselta opukselta, mutta siinäpä onkin lähes 700 sivua! Tämä selittyy sillä, että kirjaan on ekologisista syistä käytetty silkkimäisen ohutta kierrätyspaperia. Kerrottu tarina sijoittuu ajanjaksoon vuodesta1865 vuoteen 1935, joskin ensimmäisessä luvussa pistäydytään 1700-luvulla. Jokaisen luvun otsikossa ilmoitetaan tapahtuma-aika ja -paikka.

Tarinassa limittyvät erilaiset näkökulmat. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa toisaalta Juurelan Riikan mukana Suomesta Itä-Aasiaan ja takaisin ja toisaalta Leonhard Stejnegerin mukana Amerikassa, Venäjällä ja Euroopassa. Riikan tytär Ella puolestaan kertoo kokemuksistaan omalla äänellään. Riipaisevimpia ovat kirjan alku- ja loppuluvut, sillä niissä näkökulma on ihmisen tuhoamisvimman uhriksi joutuneen eläimen.

Riikan vanhemmat ovat Falkenhöjdin perheen uskollisia palvelijoita Korraharjun kartanossa, mutta nälänhädän ja kulkutautien levitessä 1860-luvun loppupuolella he jäävät oman onnensa nojaan isäntäväen muuttaessa turvaan Helsinkiin. Riikan vanhemmat kuolevat ja tyttö joutuu hankkimaan elantonsa valtion hätäaputöissä Riihimäki-Pietari-radan rakentajana.

Pitkä ja roteva Riikka on vahvempi kuin kukaan miehistä, mutta viehättyy kauniista ja pienikokoisesta Danielista, joka sujuvan luku- ja kirjoitustaitonsa ansiosta nousee sakin esimieheksi. Iso-Riikka ja Keiju-Daniel löytävät hetkeksi lohtua toisistaan, mutta Riikka on heti valmis lähtemään, kun kapteeni Herman Eriksson alkaa kerätä Amurinmaalle lähtevää joukkoa.

Pysyvää työpaikkaa rautateiltä havitteleva Daniel ja Amurinmaalta uusia mahdollisuuksia toivova Riikka eroavat ilman suurempaa haikeutta, mutta laivan ollessa ankkurissa jossain Aasian rannikolla Riikka yllättää kanssamatkustajansa palaamalla metsästä sylissään vastasyntyneet kaksoset. Vanttera poika saa nimen Artturi ja tytönrääpäle nimen Ella.

Elämä Amurinmaalla osoittautuu niukaksi, mutta Riikka tuskin huomaa vaikeuksia. Heti siirtokuntaan tultuaan hän kuuli metsästä kumppania etsivän tiikerin karjaisun ja on ollut sen jälkeen oudon ilon ja halun vallassa. Öisin Riikka seisoo pihalla tähyilemässä metsänrajaa ja päivisin samoilee tiheiköissä tavoittaakseen tiikerin, vaikka maan alkuperäisiin asukkaisiin kuuluva Saša varoitteleekin: amba ei taltu.

Kymmenvuotiaat Ella ja Artturi kyllä uskovat tiikerin vaarallisuuteen. Vaikka mökin pihamaata ympäröikin korkea aita, he alkavat kehitellä keinoja joiden avulla paeta kimppuunsa mahdollisesti hyökkäävää petoa. He harjoittavat kilpaa juoksunopeuttaan ja kiipeilytaitoaan. Kuin vahingossa liikevalikoimaan alkaa ilmaantua akrobaattisia temppuja ja Ellan kohdalla myös käärmemäisen notkeita venytyksiä.

Ja minä menen, kierrän aukion voltein, hypyin ja kuperkeikoin, sydän lyö rintalastassa ja keuhkot haukkovat hellettä, tukka hajaantuu palmikosta ja liehuu kasvoilla.

Tiikerikö on syynä siihen, että Ella ja Artturi lähetetään isänsä luo Suomeen? Ja siihen, että Riikka ja Saša seuraavat jonkun ajan kuluttua perässä? Kaksosten liikunnalliset taidot osoittautuvat nyt hyödyllisiksi, sillä he pääsevät esiintymään sirkukseen ja yksityisin tilaisuuksiin, joihin Ellasta kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd hankkii kutsut. Riikka tuntee hyvin paronin, ikätoverinsa, ja varoittaa tytärtään tämän pimeästä puolesta, mutta uskooko Ella?

Aksel Falkenhöjd on luonnontieteilijä. Hän on toiminut kasvipaleontologina ja kartoittajana Vega-laivalla Nordenskiöldin purjehtiessa koillisväylää vuonna 1878 ja Suomen kansallispuistokomitean edustajana hän kiertää 1900-luvun alussa Lapin tuntureilla tutkimassa suojeltaviksi sopivia kohteita. Samalla hän kuitenkin etsii kultasuonia, valtaa itselleen maa-alueita kaivoksia varten ja tuhoaa metsiä ja eläimiä. Periikö luonto vielä häneltä velkansa?

Riikan ja Ellan tarinoihin limittyy tuokioita eläintieteilijän Leonhard Stejnegerin (1851–1943) elämästä. Mies matkustaa keräämässä tietoja lintuista ja matelijoista eri puolilla maailmaa, mutta etenkin saksalaisen luonnontieteilijän Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) jalanjäljissä Kommodorinsaarilla.  Hän löytää merilehmän ja Pallasin kormorantin luurangot sekä seuraa turkishyljekannan kehitystä. Hän ymmärtää, miten nopeasti ihminen pystyy hävittämään eläinlajeja sukupuuttoon, jollei asiaan puututa.

Mirabilis-romaanissa Leonhard tapaa Mirabella-nimellä esiintyvän Ellan luonnontieteilijöiden kokoontumisessa Bergenissä. Heitä yhdistää se, että kumpikin on käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa ja saanut sisimpäänsä varjon: Leonhard Georg Stellerin ja Ella lentokyvyttömän kormorantin. Leonhard kuitenkin nauttii maailmasta, kun taas Ellaa raskauttaa pohjaton suru. Joka tapauksessa tästä alkaa pitkä ystävyys ja kirjeenvaihtokumppanuus.

Pimeä vetäytyy näkökentän laidoille lepattamaan, sen mustat siivet lyövät ilmaa, ja vaikka ne eivät riitä kannattelemaan minua, tihenen linnuksi. Se on sama josta kuulin jo lapsena. Äiti kertoi kormorantin kadonneen ehkä kaikkialta, mutta minua se on seurannut meren yli.

Kirja sijoittuu aikaan, jolloin yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia, jolloin tekninen osaaminen kehittyy ja tieto luonnonhistoriasta ja sen muutoksista kasvaa. Sen ansiosta aletaan satsata luonnonsuojeluun, mutta samalla kasvaa myös ihmisten mahdollisuus tuhota ja hävittää. Ihminen siis heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä.

Mirabilis on Kytömäen aiempien romaanien tapaan kieleltään kaunis ja juoneltaan monikerroksinen. Leonhard Stejneger tuntuu aluksi irralliselta palalta, mutta kyllä hänen merkityksensä tarinalle vähän kerrassaan selkenee. Kytömäki pyörittelee ja pohdiskelee teemojaan, mutta ujuttaa tarinaan myös salaperäisyyttä. On naisia, jotka kätkeytyvät vuoren sisään. On miehiä, jotka eivät itsekään tiedä elämäänsä sisältyvää salaisuutta. Osa mysteereistä selviää kirjan lopussa, mutta eivät suinkaan kaikki.

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä.

Sattumalla on ollut sormensa pelissä siinäkin, kun muutaman vuoden sisällä kolme suomalaista kirjailijaa sivuaa teoksessaan Georg Stelleriä. Aura Koivisto julkaisi vuonna 2019 hänestä tietokirjan Mies ja merilehmä ja Iida Turpeinen vuonna 2023 stellerinmerilehmän kohtaloa käsittelevän romaanin Elolliset. Nyt Anni Kytömäki kertoo Leonhard Stejnegerin välityksellä Stelleristä Mirabilis-romaanissaan. Kaikki nämä teokset kannattaa lukea, sillä ne tukevat toisiaan hienolla tavalla!

ELSTON, ASHLEY: Ratkaiseva valhe

Kustantaja: Publiva 2024

Alkuteos: First Lie Wins

Suomennos: Salla Korpela

Ryan Sumnerin ja Evelyn Porterin eli Evien ensitapaamisesta on vain pari kuukautta, kun Evie jo muuttaa hulppeaan taloon, jonka Ryan on perinyt isoisältään. Ryan on perinyt myös paksun tukon rahaa ja hyvin menestyvän kuorma-auto- ja kuljetusliikkeen, joten on ymmärrettävää, että hänet lapsuudesta asti tunteneet ystävät ovat huolissaan Evien tarkoitusperistä – etenkin kun tämä on varsin niukkasanainen menneisyytensä suhteen.

Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen valhe voittaa. Sillä ei viitata niihin pieniin valkoisiin valheisiin, joita sanotaan ihan huomaamattakin, vaan oikeaan emävalheeseen. Siihen joka muuttaa pelin kulun. Sellaiseen, joka kerrotaan tarkoituksella. Valheeseen, joka luo pohjan kaikelle, mitä sen jälkeen tulee. Kun tuo valhe on kerrottu, useimmat uskovat sen olevan totta. Ensimmäisen valheen on oltava vahvin. Tärkein. Se, joka on pakko kertoa.

Ilmeisesti Ryanin tapaaminen rekkakuskien taukopaikalla on tosiaan ollut Evien järjestämä juttu, mutta miksi? Tilanteen outous vain kasvaa, kun suuressa seurapiiritapahtumassa Evie tapaa Ryanin hyvän ystävän Jamesin ja tämän Lucca Marinoksi esittäytyvän uuden tyttöystävän. On nimittäin niin, että Evie Porter on vain peiterooli ja sen esittäjän oikea nimi nimenomaan Lucca Marino. Mitä ihmettä on meneillään?

Kymmenen vuotta aiemmin seitsemäntoistavuotias Lucca eli rintasyöpää sairastavan äitinsä kanssa asuntovaunussa hyvin vähissä varoissa. Pystyäkseen hankkimaan ruokaa ja lääkkeitä tyttö alkoi hankkia rahaa laittomin keinoin ja nokkeluutensa ansiosta selvisikin pari vuotta jäämättä kiinni. Äidiltään hän oli oppinut muuttamaan ulkonäköään vaatteiden, peruukkien ja meikkien avulla.

Luccan toiminta ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta, vaan äidin kuoleman jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta tehdä tuottoisia keikkoja salaperäisen organisaation suojeluksessa. Luccalle annettiin tehtäviä, tarkat tiedot kulloisestakin kohdehenkilöstä ja tämän ympäristöstä ja aina uusi henkilöllisyys tarvittavine asiapapereineen ja ulkonäköön liittyvine ohjeineen. Joskus piti etsiä muistioita, joskus järjestää tärkeässä asemassa oleva henkilö alttiiksi kiristykselle.

Lucca on kahdeksan työvuotensa aikana yleensä ollut luotettava, mutta viimeisimmällä keikallaan hän ei saanut hankittua sitä, mitä pyydettiin. Lucca on jo ymmärtänyt, että toimintaa johtava ”herra Smith” on säälimätön epäonnistujia kohtaan eikä epäröi turvautua murhiinkaan. Miksi hän on lähettänyt Evien perään tuon naisen, joka on omaksunut Luccan henkilöllisyyden ja myös ulkonäöltään muistuttaa tätä hämmästyttävän paljon?

Evie on fiksu ja juonikas, mutta pystyykö hän kuitenkaan taistelemaan Smithin joukkoa vastaan, joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle ja havaitsevan jokaisen Evien tekemän liikkeen? Keihin Evie uskaltaa luottaa tietäessään Ryaninkin salailevan häneltä tärkeitä asioita? Evie ei todellakaan ole puhdas pulmunen, mutta silti hänen toivoisi selviävän.

Ratkaiseva valhe on vetävä trilleri, jossa jännitys kasvaa kerronnan vuorotellessa nykyhetken ja kronologisesti etenevän menneisyyden välillä. Herra Shithin henkilöllisyys askarruttaa ja myös hänen toimintansa tarkoitus: pelaako hän pelejä vain omaksi huvikseen vai onko takana jokin vielä suurempi ja vakavampi voima?

SOUDAKOVA, ANNA: Haikara levittää siipensä

Kustantaja: Atena 2024

Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi 1995 ja kymmenvuotias Andréi on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät unohdusta viinasta ja päihteistä.

Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään. Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?

Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa, harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.

Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?

Koulusta päästyään Andréi keskittyy tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän. Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata, vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat sisarusten välistä yhteyttä.

Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi. Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille, haikaralle.

…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä, suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää. Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin lyhyen aikaa.

Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?

Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.

Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.

PALMGREN, REIDAR: Veli jota minulla ei ollut

 Kustantaja: Otava 2024

Muistan paljon. Olen kuitenkin unohtanut vielä enemmän. Olen unohtanut paljon junamatkasta, mutta myös sitä seuraavista tapahtumista, kohtaamastani miehestä ja meidän välillämme syntyvästä yhteydestä, sodasta, sen seurauksista ja tulevista vuosikymmenistä… Kerron kuitenkin asiat sellaisina kuin ne muistan. Kerron ne sellaisina kuin katson voivani ne kertoa. Kerron ne sellaisina kuin katson ne kertomisen arvoisiksi, ja se jolle tämä ei kelpaa, voi minun puolestani haistaa pitkän paskan ja kertoa oman tarinansa.

Veli jota minulla ei ollut -kirja alkaa vuodesta 1918, jolloin sen kertoja Axel Kannasto eli Aksu on oikeustieteen opinnot aloittanut yhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Matkustaessaan Mikkeliin hän tapaa junassa lukiolaisen Urho Kekkosen, joka hänkin on jo perehtynyt oikeustieteeseen ja Axelin tavoin kutsuttu toimimaan apuna punaisten vankien oikeuskäsittelyssä. Kokemattomat nuorukaiset aiheuttavat sekasotkun, jonka seurauksena vapauteen livahtaa punaisten häikäilemätön päällikkö Lehikoinen.

Sisällissodan loputtua Axel ja Urho pääsevät Etsivän keskuspoliisin palvelukseen jahtaamaan valtakunnan vihollisia. He muodostavat työparin, jossa kovanyrkkinen ja röyhkeä Urho taiteilee lain rajamailla pyrkiessään nopeisiin ratkaisuihin ja harkitseva Axel puolestaan kokoaa hitaasti ja kärsivällisesti palapeliä, joka olisi tarpeeksi vakuuttava oikeudessa.

Aksulle Urho on kuin veli, jolle annetaan paljon anteeksi ja jonka vuoksi uhraudutaan, mutta Urholle ystäväkin on kilpailija etenkin naisasioissa. Kun Aksu vielä empii, on Urho jo hurmannut naisen, vaikkei oikeastaan olisi tästä edes kiinnostunut. Käviköhän näin Sylvinkin kohdalla? Onneksi vahvatahtoinen Sara rakastuu Aksuun ja tarjoaa mahdollisuuden onnelliseen avioliittoon – mitä Kekkosilla ei ole.

Useampikin seikka vaikuttaa siihen, ettei Axel pääse lahjakkuudestaan ja luotettavuudestaan huolimatta nousemaan urallaan. Kekkonen sen sijaan etenee askel askeleelta yhä korkeammalle. Valtaa saadessaan hän kyllä järjestää ystävälleen töitä, tarjoaa virkamiesapua ja rahaa, mutta selän takana kaivaa kuoppaa. Aksun puhdasmielisyys tuntuu häiritsevän Kekkosta:

Sinä olet aina oikeassa, silloinkin kun olet väärässä. Muistatko? Tajuatko sinä? Se sinun ongelmasi on. Et tajua olevasi väärässä, koska olet oikeassa. Mutta maailma ei piittaa siitä, oletko oikeassa vai et. Se piittaa vain siitä, kuka voittaa.

Kirjan lopussa Kekkosesta on tullut Suomen tasavallan presidentti, joka uskoo vakaasti, että vain hän pystyy pelaamaan tasaveroisena maailman mahtimiesten kanssa ja pitämään Suomen pystyssä. Urho ei tunne syyllisyyttä valheista, petoksista tai tuhotuista ihmisistä, mutta Aksu ei pysty sellaista miestä tukemaan. Ollaan merkityksellisessä kohdassa, josta alkaa hänen oma tarinansa.

Katsoin taakseni, torin poikki, kauppiaiden ohi ja Presidentinlinnaan päin. Yläkerran ikkunassa näkyi yksinäinen, kalju, silmälasipäinen mies.

Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut -romaani on mielenkiintoinen. Toinen päähenkilöistä on Urho Kekkonen, jonka kohdalta mainitaan kyllä tärkeimmät historialliset rajapyykit, mutta joka henkilönä suodattuu Axelin silmien läpi. Hahmo solahtaa fiktiiviseen tarinaan saumattomasti ja on varsin uskottava. Aksu on kuitenkin se, jonka elämänvaiheisiin lukija eläytyy ja jolle toivoo hyvää.

Kirjan alussa kerrotut Mikkelin tapahtumat vaikuttavat jatkossakin monin tavoin henkilöiden elämään. Esimerkiksi Lehikoinen putkahtelee useammankin kerran esiin aiheuttamaan sekaannusta ja uusia kiemuroita tarinaan. Jotkut tapahtumat ovat yhtä aikaa kauheita ja omituisen humoristisia. Joskus taas liikuttuu vahvoista tunteista. Todennäköisesti tekstiin on kätketty ovelia yksityiskohtia, joita ei lukiessa huomaakaan, mutta nautinnollista lukeminen kyllä on!

NAPOLITANO, ANN: Kaunokaisia

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Hello Beautiful (2023)

Suomennos: Minna Kujamäki

William Waters ja Julia Padavano tapaavat vuonna 1978 Chicagon yliopistossa. Heidän taustansa ovat varsin erilaiset. William on melko varakkaasta perheestä, mutta viettänyt lapsuuden ja nuoruuden yksinäisenä vanhempien keskittyessä suremaan tytärtään Carolinea, joka kuoli pian Williamin syntymän jälkeen. Koripallo tuo Williamin elämään hyväksyntää ja huomiota, mutta alakulo on ennättänyt jo pesiytyä hänen sisimpäänsä.

Padavanon työläistaustaisessa perheessä taas pidetään kiinteästi yhtä, lapsille puhutaan ja heitä rakastetaan. Rose-äiti on hieman jyrkkä mielipiteissään, mutta isä Charlie hyväksyy kaikki juuri sellaisina kuin he ovat - jokainen perheen naisista on hänen kaunokaisensa. Neljästä tyttärestä Julia on ongelmien ratkoja ja Sylvie suurta rakkautta odottava haaveilija, kun taas kaksosista Emeline on hoivaaja ja Cecelia taiteilija. He ovat myös napanneet L. M. Alcottin Pikku naisia -teoksesta esikuvia itselleen.

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Eloisat Padavanot ottavat Williamin oitis perheenjäseneksi, onhan tämä kunnollinen ja raitis. Ehtymättömän tarmokas Julia näkee Williamin keinona päästä pois vanhempien luota, joiden kaltainen hän ei kiintymyksestään huolimatta tahdo olla, ja alkaa ohjailla tätä kohti omaa käsitystään ihanneaviomiehestä. William taas on kiitollinen, kun joku todella haluaa hänet ja tekee päätökset hänen puolestaan.

Julian tarkat suunnitelmat näyttävätkin etenevän kohti mieluisaa lopputulosta, mutta sitten tapahtuu asioita, jotka rikkovat perheenjäsenten välit. Jotkut pettävät heihiin kohdistuneet odotukset, Joistakin paljastuu puolia, joita muut eivät ainakaan heti voi hyväksyä. Jotkut pakenevat ongelmia kauas pois Chicagosta. Puhevälejä katkeaa. Asioita salaillaan. Jokaisen elämään jää jonkinlainen aukko, mutta yllättävästi kaikki silti löytävät ennen pitkää uuden sijansa maailmassa.

Yksi Padavanon siskoksista on kuin onkin Beth, jonka poismeno kerää toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet uudelleen yhteen. Nyt vihdoinkin puhutaan välejä hiertäneistä asioista. Nyt uskalletaan nähdä niitäkin virheitä, joita on itse tehnyt. Nyt annetaan anteeksi toisille ja myös itselle. Löytyy surun ohella myös iloa siitä, mitä on saatu yhdessä kokea. Ja joku pääsee ensi kertaa kokemaan suvun läsnäolon ja voiman!

Yhdysvaltalaisen Ann Napolitanon teos Kaunokaisia on kerännyt paljon kiitosta, ja sekä Barack Obama että Oprah ovat valinneet sen kirjalistoilleen. Eikä syyttä, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu ja lämminhenkinen perheromaani, josta löytyy elämän eri kerrostumia. Tarina etenee kronologisesti helmikuusta1960 marraskuuhun 2008, mutta kertojat vaihtuvat, jolloin tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia. Lukija pysyy kyllä kärryillä lukujen otsikoiden avulla.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja sopivasti särmikkäitä: esimerkiksi Charlie on varmaankin vastuuton alkoholisti ja taivaanrannanmaalari, mutta silti monet muistavat nimenomaan hänen hyvyytensä. Tunteiden heilahdukset kuvataan tarkasti ja myötäeläen, mutta toisinaan myös pieni hymy huulilla. Kirjan loppu on ehkä liiankin sopuisa, mutta silti herää ajatus: Mitä näille ihmisille jatkossa tapahtuu? Tässä on ehkä tämän vuoden ihastuttavin lukuromaani!

LYKKE, NINA: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Vi er ikke her for å ha det morsomt

Suomennos: Sanna Manninen

Knut A. Pettersen on kuuttakymmentä lähestyvä kirjailija, jonka ainoa menestysteos ilmestyi jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän on saanut äkkinäisen kutsun Lillehammerin festivaaleille keskustelemaan aiheesta ”Uskottomuus elämässä ja kirjallisuudessa”. Knut ymmärtää kyllä olevansa jonkun korvike, mutta kirjallisuustapahtuman palkkiot ovat hyvät ja Knut on rahapulassa.

Miestä kuitenkin huolettaa se, että samaan paneelikeskusteluun tulevat osallistumaan hänen ex-vaimonsa nykyinen puoliso Terje (jota Knut vihaa) ja "Todellisuuskirjailija" eli nainen, joka viimeisimmässä romaanissaan esitteli Knutin nuorta ja epävarmaa naiskirjailijaa ahdistelevana vanhana irstailijana (mikä Knutin mielestä ei ole totta).

Mikä totuus tapahtumista sitten onkin, on Knut kirjan ilmestymisen jälkeen muuttunut mies. Hän luulee olevansa koko ajan tarkkailun kohteena ja pelkää, mitä muut hänestä ajattelevat. Sen seurauksena hän alkaa itsekin tarkkailla tekemisiään, mutta ei silti ymmärrä, mikä hänessä saa ihmiset loukkaantumaan. Hänestä tulee ärtyisä.

Tuntuu kuin hän menettäisi päivä päivältä aina vain enemmän jonkinlaista sietokykyä, jota hänellä on täytynyt olla ennen. Ihmisten ulkonäkö ja käyttäytyminen ovat alkaneet ärsyttää häntä siinä määrin, että tuntuu hankalalta mennä ulos.

Knutilla on hyvin vähän läheisiä ihmisiä. Suhde omaan isään ja ainoaan lapseen Lukasiin on etäinen – tuntuu siltä, ettei kumpikaan halua tavata Knutia. Ex-vaimo Lene on pysynyt lojaalina ystävänä ja välillä mies ihmetteleekin, miksi he aikoinaan erosivat. Jonkinlainen ystäväntapainen on naapurissa asuva Frank, joka on vuosikausia elänyt on-off-homosuhteessa perheellisen M:n kanssa.

Lillehammerissa Knut juo ihan liikaa ja nukkuu liian vähän. Paine sisimmässä kasvaa. Paneelikeskustelusta tulee mielipiteitä herättävä ja värikäs näytös, jonka aikana Knut tuntee jakaantuneensa kahteen osaan: on tavallinen Knut ja on ilmeisesti otsalohkodementiaa sairastava Knut. Kenelle mahtaa tilaisuudesta olla eniten hyötyä?

Kirjassa ruoditaan mustan huumorin keinoin kirjailijantyön eettisiä puolia. Voiko todellisesta henkilöstä kirjoittaa mitä vain, jos sanoo teoksen olevan romaani tai kirjailijan oma näkemys asiasta? Entäpä, jos mieskirjailija luonnehtisi naista samaan tapaan kuin Todellisuuskirjailija Knutia? Onko tämä #metoo-liikkeen kääntöpuoli?

Onko kirjallisuuden arvostus romahtanut? Kirjoja jaetaan kirpputoreilla ilmaiseksi. Lukiolaisen ei edellytetä lukevan teosta, josta on tekemässä esitelmää. Kulttuuriministeri vaatii provosoivaa ja myyttejä murtavaa kirjallisuutta, mutta suurta yleisöä tuntuu kiinnostavan pikemminkin paljastuksia ja seksiä sisältävä autofiktio. Knut ei ole vakuuttunut:

Tarvitaanko taas yksi valkoinen keski-ikäinen mies kertomaan meille ahdistuksestaan, huoraamisestaan ja alkoholin väärinkäytöstään?

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -teoksen alkupuolella alkaa hieman väsyä Knutin tuskailuihin, mutta sitten sukelletaan lähes absurdeihin tilanteisiin, joissa Lykken terävän (mutta ei tuomitsevan) katseen kohteeksi joutuvat niin kirjailijat ja kustantajat kuin kulttuurityöntekijät ja kulttuurin kuluttajatkin. Ajatuksia herättävä teos!

HAUSMANN, ROMY: Verenpuna

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Perfect Day (2022)

Suomennos: Veera Kaski

Ann menetti äitinsä jo pienenä, mutta hänellä on edelleen maailman paras isä! Berliinin yliopiston suosittu ja moninkertaisesti palkittu filosofisen antropologian professori Walter Lesniak on horjumatta tukenut tytärtään (lempinimeltään Leppäkerttu eli Leppis) tämän eri kehitysvaiheissa äitiään surevasta pikkutytöstä kapinalliseksi teini-ikäiseksi ja aikuiseksi saakka.

Alati hallittu ja luotettava. Kertaakaan, yhtä ainoa kertaa elämässäni isä ei ole huutanut minulle, ei yhtään edes korottanut ääntään tai menettänyt malttiaan, puhumattakaan mistään oikuttelevan murkkunaamani läpsimisestä tai muusta käsiksi käymisestä.

Muiden berliiniläisten tavoin myös Ann on tietoinen kaupunkia kuohuttavasta rikossarjasta, jossa rusettimurhaajaksi kutsuttu henkilö on siepannut ja surmannut lukuisia 6–10-vuotiaita-pikkutyttöjä. Kolmentoista vuoden aikana on muutamaa välivuotta lukuun ottamatta kuollut yksi tyttö joka vuosi. Lasten ruumiit on löydetty punaisesta nauhasta tehtyjen rusettien avulla, joita on sidottu puiden oksiin.

Joulukuussa 2017 poliisi pidättää Walter Lesniakin rusettimurhista epäiltynä. Ann on järkyttynyt: hänen lempeä isänsä, jolla itselläänkin on tytär, ei todellakaan aiheuta sellaista tuskaa muille vanhemmille! Todisteet ovat pelkkiä aihetodisteita, mutta isä pahentaa tilannettaan kieltäytymällä puhumasta ja hänen asianajajansa tuntuu tyytyvän pyörittelemään peukaloitaan.

Annille jää vain yksi mahdollisuus: hänen itsensä on löydettävä oikea syyllinen. Kohtalollakin on sormensa pelissä, kun Ann pääsee haastattelemaan joidenkin surmansa saaneiden tyttöjen omaisia ja löytää murhaajan profiiliin sopivia henkilöitä. Apuna hänellä on Jakob, joka haluaa kirjoittaa rusettimurhaajasta lehtiartikkelin tai peräti kirjan.

Verenpuna on ennen kaikkea psykologinen tutkielma ihmismielestä. Miten ihmiset käyttäytyvät kriisitilanteissa? Mihin huhut ja väärät tulkinnat voivat johtaa? Voiko kuka tahansa ajautua tilanteeseen, jossa katsoo väkivallan oikeutetuksi?  Kirjailija sirottelee tarinaan murhaajaan liittyviä pieniä vinkkejä, mutta onnistuu silti yllättämään.

Varsinaiseen kertomukseen limittyy myös erilaisia tekstejä, jotka lisäävät sen monipuolisuutta. On Annin seitsemänvuotiaana kirjoittamia lyhyitä määritelmiä tunteista ja on Me-otsikoituja lukuja, joissa joku aikuinen lepertelee pikkutytölle. Hyytävimpiä ovat haastattelut, joissa ylimielinen murhaaja paljastaa vähitellen syyt tekoihinsa.

Romy Hausmann syntyi vuonna 1981 entisessä Itä-Saksassa. Hän työskenteli elokuvayhtiössä ja lapsensa syntymän jälkeen freelance-toimittajana. Kirjailijanura ei auennut Hausmannille ihan helposti, sillä vasta 18. käsikirjoitus löysi kustantajan, mutta Lapsikulta-trilleri osoittautui ilmestyttyään myyntimenestykseksi. Nykyisin Hausmann on yksi Saksan suosituimmista jännityskirjailijoista.

ENORANTA, SIIRI: Keuhkopuiden uni

Kustantaja: Gummerus 2024

Tamperelaiskirjailija Siiri Enorannan (s. 1987) yhdestätoista romaanista monet on luokiteltu genreen nuoret aikuiset tai nuorten fantasia, mutta soveltuvat tosiasiassa yhtä hyvin aikuisten luettaviksi. Keuhkopuiden uni -romaani puolestaan sijoittuu aikuisten osastolle, mutta sopii aivan mainiosti myös nuorille lukijoille. Kirjailija voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2018 romaanillaan Tuhatkuolevan kirous.

Keuhkopuiden uni jakaantuu kahteentoista lyhyehköön lukuun. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu edestakaisin vuosien 1023–1025 välillä. Tämä ajanlasku perustuu kuulemma 300-luvulla eläneen trubaduurin laskelmaan, jonka hän takautuvasti aloitti ensimmäisen koskaan lauletun laulun syntymävuoden perusteella. Ihastuttavaa!

Kyseisen maailman asukkaat kuuluvat Homo arboris -heimoon. He ovat iholtaan vihreitä, heillä on siivet ja suonissaan mahlaa. Jokainen asukas elää symbioosissa oman keuhkopuunsa kanssa, johon kytkeytyy illalla imeäkseen siitä siipiensä rihmastolla voimaa ja saadakseen siiville kukkien siitepölyä. Samalla hän aistii puiden välittämää kollektiivista viestiä. Irrottautuminen puusta tapahtuu yhteisymmärryksessä, kun kumpikin on valmis.

Hän ei koskaan hereillä ollessaan saattanut täsmälleen tavoittaa sitä, millaista oli luopua minuudestaan ja tulla osaksi maailman keuhkoja, mutta kiistattomasti hän tiesi, että oli ollut turvassa.

Yhä on olemassa kaikkien keuhkopuiden vanha emopuu, mutta jo satoja vuosia sitten heimon enemmistö lähti sen luota laajentaakseen elinpiiriään. Lähtijöistä menestyneimmät ja vaikutusvaltaisimmat nimesivät itsensä aatelisiksi, ottivat itselleen hienoja titteleitä ja nimiä ja rakensivat palatseja. Emopuun luokse jäivät juurtuneet, jotka eristivät palvomansa puun tiukasti ympäröivästä maailmasta.

Koskenpuolen alueen merkkihenkilö on tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio, jonka dekadenttia hedonismia henkivien juhlien etikettiin kuuluvat niin naisilla kuin miehillä puuteroidut peruukit, korsetit ja vannehameet laajoine helmoineen. Berenicen kehittelemän siirapin avulla ihmiset jaksavat olla yötä myöten erossa puistaan, päihtyä, ahmia herkkuja (esimerkiksi torakkakeksejä), tanssia ja paritella kaiken muun unohtaen.

Tarinan päähenkilö on parikymppinen kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius eli Katica, eloisa ja kapinallinen neitokainen, joka halutessaan hurmaa sekä miehet että naiset ja saa nämä matkimaan itseään. Kun Katica kaksikymmentäkolmevuotiaana tapaa mesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen eli Seran, on kummallekin selvää, että heistä tulee rakastavaiset. Liitto sisältää kiihkoa ja hellyyttä, mutta myös kilpailua valta-asemasta.

Katican pikkuveli Aingeru puolestaan on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut lentämisestä. Esivanhemmat pystyivät vielä käyttämään siipiään, mutta nykyihmisten surkastuneet siivet on kahlittu tohtorimarkiisin suunnittelemilla valjailla suppuun selkää vasten. Aingurun unelmissa on rakentaa lihasvoimalla toimiva lehtokone, mistä Berenice ei ollenkaan innostu.

Jo kirjan toisessa luvussa paljastuu, ettei Katicalla ole enää siipiä, mutta selitystä niiden katoamiseen saa odottaa pitkään. Siivettömänä Katica ei ole enää riippuvainen keuhkopuustaan, mutta on toisaalta menettänyt syvällisen yhteyden luontoon. Enää hän ei näe pimeässä, ei kuule hyönteisten ja sienien elämää maan alla, ei haista puiden hengitystä. Hän on Aikaterina Siivetön, seurapiirien inhon ja hämmästelyn kohde.

Katkeroitunut Katica alkaa punoa monimutkaista juonta, jonka seurauksena Homo arboris -heimon maailma muuttuu peruuttamattomasti. Kosto kenties on yksi Katican vaikuttimista, mutta sitäkin suurempana halu avata yhteisöille tie uuteen aikakuteen. Onko hänellä kuitenkaan oikeutta pakottaa muita muutoksiin, joiden täysiä seuraamuksia kukaan ei pysty ennustamaan?

Keuhkopuiden uni kuvaa kauniisti luontoa, mutta on tunnelmaltaan jännittynyt, väkivaltaa enteilevä. Enoranta hyödyntää taitavasti kirjan rakennetta tarjoamalla uutta tietoa vähän kerrassaan ja pitämällä samalla lukijan uteliaisuutta yllä. Ajatuksia herää. Etääntyykö ihminen vapauden ja vallan kaipuussaan niin kauas luonnosta, ettei enää ymmärrä sen viestejä? Voiko luonto toipua, jos ihminen jättää sen rauhaan?

Vaikka Keuhkopuiden unessa eletäänkin fantasian maailmassa, löytyy sen käsittelemistä teemoista yhtymäkohtia omaan aikaamme ja ehkä uutta näkökulmaakin. Kannattaa lukea!

KARI, SALLI: Vedestä ja surusta

Kustantaja: Siltala 2024

Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan  entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä, joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia kestävän leikkauksen yksityiskohdista.

Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista, kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy, esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:

Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.

Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.

Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen. Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.

Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.

Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin jäätiköt ja kuumat joet.

Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä, sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä sittenkin kantaa!

Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille, sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on  vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus lauseet kiteytyvät aforismeiksi:

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.

Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla

Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?

Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut, se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle. Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.

Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.

JOHNSON, THELLA: Rauha

Kustantaja: Johnny Kniga 2024

Alkuteos: Fred (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Rauha-romaanin kertoja on Elina Kansa, joka syyskuun lopulla vuonna 2015 kertailee sukunsa tarinaa kemiläisen lähikaupan takahuoneessa. Kuulijoina ovat Elinan irakilaistaustainen isäpuoli Bodi ja Tornion vastaanottokeskuksen johtaja Lahtela, Elinan rakastaja. Ulkopuolella metelöivät pakolaisten saapumista vastustavat mielenosoittajat. Kolmen sukupolven mittainen tarina rinnastuu koko kansakunnan ja myös muun maailman tapahtumiin.

Minulla on yliluonnollinen ajan- ja tilantaju, jonka vuoksi näen sellaista mitä muut eivät näe. Minua on viety itään ja länteen. Olen nähnyt sekä menneeseen että tulevaan… Voitte halutessanne kutsua tätä vaikka pohjoismaiseksi kansansaduksi, tarinaksi siitä mitä sota ja rauha tekivät meille. Ja mitä me teimme rauhalle, kun se viimein koitti.

Keväällä 1942 kaksikymppinen Tapani Kansa (ei todellakaan se 1960-luvun lopulla tunnetuksi tullut laulaja!) viettää lakkiaisia Yyterin meriravintolassa hieman kitkerin mielin, sillä sodan vuoksi ylioppilaslakki ja -todistus on annettu ilman tutkintoa. Ravintolassa Tapani kuitenkin tutustuu hovimestarina toimivaan eloisaan, punasaappaiseen Helmiin.

Rauha-romaani jakaantuu neljään lukuun, joita kirjailija nimittää matkoiksi. Ensimmäinen matkantekijä on vuonna 1945 sodasta palannut tykkimies Tapani Kansa. Hän saapuu Poriin, saa Helmin vaimokseen ja muuttaa tämän kanssa Helsinkiin. Siellä Tapanin itsetunto kohentuu, kun hän suorittaa diplomi-insinöörin tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Kolmella tyttärellä kasvanut perhe muuttaa 1960-luvulla Raaheen, missä Tapani on Rautaruukin leivissä yksi idänkaupan hierojista eli ”kylmän sodan tykinruokaa”. Helmi puolestaan käpertyy itseensä näön ja kuulon huononnuttua ja alkaa harrastaa spiritismiä. Esikoistytär Minerva pakenee kotoa heti kun voi, mutta taiteellisesti lahjakas Senja viettää suuren osan elämästään Lapinlahden sairaalassa.

Romaanin toisen matkan tekee tyttäristä nuorin eli Marjatta, joka 1970-luvulla saapuu Ruotsiin työskenneltyään rahtilaivoilla kokkina. Hän ottaa puolisokseen ruotsalaisen Johan Vilhelm Snellmanin (ei sukua 1800-luvulla eläneelle suomalaiselle valtiomiehelle!). Johan ei ehkä ole Elinan biologinen isä, mutta pitää tytöstä huolta avioeronkin jälkeen.

Elinan ensirakkaus on Marko, joka luultavasti on Elinan velipuoli ja jonka äiti Kaarina on Marjatan paras ystävä. Poika ajautuu jo kouluaikoina huonoille teille, mistä saa lisänimen Kauhu-Marko. Helposti punasteleva ja ajoittain ennenäkyjä näkevä Elina puolestaan saa kutsumanimen Puna-Elina. Markosta tulee riesa, mutta koskaan Elina ei pysty häntä täysin torjumaan.

Lasten mielipidettä ei kysytä, kun Marjatta ja Kaarina päättävät 1990-luvun alussa yhtäkkiä palata takaisin Suomeen. Eivätkö he ole tietoisia Suomen syvästä lamasta, työttömyydestä, konkursseista ja leipäjonoista? Onko muuton takana se, että Marjatta on tässä vaiheessa jo tavannut Suomessa vuodesta 1968 asti asuneen Bodin?

Kirjan kolmas matka on merkitty Bodi Adnanin nimiin. Bodin työ hammaslääkärinä loppuu laman vuoksi, mutta hänen leipomistaitonsa pelastaa tilanteen: yhteen Kemin tyhjäksi jääneistä liiketiloista perustetaan leipomo! Sen leipä on edullista ja makea Pavlova Runeberg -leivos hurmaava. Bodin ja Marjatan hyväuskoisuutta käytetään monin tavoin hyväksi, mikä kenties saa Marjatan innostumaan New Age -yhteisöstä.

Neljännen matkan tekee Elina Kansa itse. Mahtaako hän kokea äitinsä yhtäkkisen kuoleman jälkeen muistinmenetyksen ja siksi päätyä vuonna 2003 Venäjälle siivoamaan Neuvostoliiton ajalta jäänyttä roinaa Monrepos’n puistosta? Hän palaa vasta yhdeksän vuoden päästä kotiin poikalapsen kanssa ja juuri ajoissa pelastamaan Bodin Markon kynsistä.

Vuonna 2015 Suomeen virtaa Ruotsista Tornion kautta pakolaisia, joita Bodi auttaa niin ruoan kuin neuvojen muodossa tutustuen samalla Lahtelaan. Kumpikin joutuu piileskelemään Isänmaalliset-ryhmittymän vihaa puodin takahuoneessa, missä Elina kertoo tarinaansa. Elina tuntee olonsa hauraaksi ja pelkää seuraavasta koettelemuksesta menevänsä palasiksi, mutta sitä ennen leivotaan leipää!

Elina on valitettavasti aika huono kertoja, joka tulee sitä epävarmemmaksi mitä lähemmäksi nykyaikaa saavutaan. Hän hyppii ajassa edestakaisin, eksyy sivupoluille, kommentoi ja tarkentaa omia puheitaan, kuvailee ja vertailee, mikä ajoittain tekee lukemisen hieman raskaaksi. Kokonaisuudessaan Rauha on kuitenkin hauska, tuore ja yllätyksellinen johdatus Suomen historiaan.

Toimittaja, kirjailija ja muusikko Thella Johnsonin (s. 1979) äiti on suomalainen ja isä ruotsalainen. Lapsuuden ja nuoruuden kesät Johnson vietti Suomessa isovanhempien luona sekä oli useamman vuoden Suomessa Svenska ylen toimittajana ja Ruotsin radion kirjeenvaihtajana. Hän halusi kirjoittaa kirjan rauhasta, mutta sodat häiritsivät tarinan kulkua: talvisota, jatkosota, Lapin sota, Irakin sota, Syyrian sota… Onko rauha niin vaikea koetinkivi ihmiskunnalle?

Sanon itselleni, että haluan kertoa meidän tarinamme, kirjoittaa rauhanajan kertomuksen, mutta mikä siinä panee vastaan? Vastakohta, tietenkin. Sota, kuolema, poikkeusolot. Tarinankulku pysähtelee jatkuvasti, kertomus ei pääse alkamaan, jatkumaan tai päättymään.

 

 

LEVY, DEBORAH: Mies joka näki kaiken

Kustantaja: Kustantamo S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything (2019)

Suomennos: Sari Karhulahti

Juutalaistaustainen Saul Adler on huomiota herättävän kaunis mies, jota oma isä kutsuu ”neitipojaksi”. Saulilla ei ole miellyttäviä muistoja sen paremmin isästään kuin veljestään Mattista, sillä kumpikin on kohdistanut häneen henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa. Ennen kuolemaansa äiti pystyi hieman hillitsemään tapahtumia, mutta nyt äidistä on muistona vain hänen helminauhansa Saulin kaulassa.

Syyskuussa 1988 kaksikymmentäkahdeksanvuotias Saul väistää Abbey Roadin suojatielle ajavaa autoa, kaatuu ja loukkaa lonkkansa ja kätensä. Autoa ajanut mies - Wolfgangiksi esittäytyvä, harmittelee Milanosta tilaamansa sivupeilin särkymistä, mutta tarjoaa kuitenkin apuaan. Saul kieltäytyy avusta ja muutaman omituisen kysymyksen jälkeen Wolfgang lähtee.

Hetken kuluttua Saulin tyttöystävä, valokuvausta opiskeleva Jennifer Moreau saapuu Abbey Roadille kuvatakseen ”muusaansa” samassa paikassa, missä aikoinaan kuvattiin The Beatles -yhtyeen levyn kansi. Onnistunutta kuvausta juhlistetaan rajunpuoleisella seksillä, mikä innoittaa Saulin ehdottamaan avioliittoa. Jennifer katkaisee välit välittömästi. Hän on joka tapauksessa lähdössä taiteilijaresidenssiin Massachusettsiin.

Hämmentynyt Saul lähtee itsekin matkalle. Hän on kommunistiseen Itä-Eurooppaan erikoistunut tukija ja saanut kahden viikon viisumin DDR:ään selvittääkseen, miten sivistyneistö oli vastustanut kansallissosialismin nousua 1930-luvulla. Toisena tehtävänään hänellä on viedä tulitikkurasiassa äskettäin kuolleen isänsä tuhkaa maahan, jota isä aina oli ihannoinut.

Saul puhuu kohtuullisen hyvin saksaa, mutta hänelle on joka tapauksessa määrätty tulkiksi (ja varjostajaksi) Walter Müller. Nuorilla miehillä synkkaa heti hyvin, ehkä paremmin kuin olisi hyväksikään. Saul on jostain syystä herkällä mielellä ja puhkeaa itkuun heti, jos joku on hänelle ystävällinen. Walter on läsnä suojelemassa möröiltä – Saul nimittäin uskoo näkevänsä Wolfgangin täälläkin.  

Kun näin sinut ensimmäisen kerran Friedrichstraßen asemalla, näytit enkeliltä – täyteläiset huulet, korkeat poskipäät, siniset silmät, vartalo kuin antiikin patsaalla – mutta sitten tajusin, että olit loukannut siipesi.

Walterin lisäksi Sauliin on iskenyt silmänsä tämän sisar Luna (oikeasti Katrin, mutta perheen mielestä lunaatikko), joka tahtoo ehdottomasti päästä Liverpooliin. Avioliitto Saulin kanssa olisi helpompi ratkaisu kuin siirtyä länteen salakuljetusta harrastavan Rainerin pakettiautossa. Käsistä karanneet suhteet saavat Saulin pakenemaan Englantiin jo ennen viisumin umpeutumista.

Tämä kirjan ensimmäinen osa tuntuu ensin tavalliselta kronologisesti etenevältä kertomukselta, mutta sitten muutamat asiat alkavat askarruttaa. Kuinka Saul osaa niin tarkkaan kertoa Walterille ja Lunalle runsaan vuoden päästä tapahtuvista asioista? Mitä ovat hänen häilyvät näkynsä aivan toisesta ajasta ja paikasta? Tunnelma on outo.

Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 2016. Se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin: Saul joutuu Abbey Roadilla Wolfgang-nimisen miehen ajaman auton tönäisemäksi, mutta tällä kertaa hänet joudutaan viemään sairaalaan. Hänellä on sisäelimissä auton rikkoutuneesta sivupeilistä lähtöisin olevia lasinpalasia. On sepsis ja repeämä pernassa. Päähän osunut kolaus on sekoittanut todellisuudentajun.

Saul uskoo olevansa Itä-Saksassa vuonna 1988. Hoitava lääkäri on hänen mielestään Rainer, Stasin kätyri. Mutta kuinka hänestä on huolehtimassa aivan elävänä oma isä? Miksi Saulin luona yötä päivää viipyvällä Jenniferillä on harmaantuneet hiukset ja miksi joku potilas kohtelee Jenniferiä kuin julkkista? Miksi omat kädet ovat vanhan miehen? Missä ovat Walter ja Luna?

 Äärettömän lempeät miehet kohtelivat minua kuin lasta, vaikka olin melkein kuudenkymmenen. Mitä minulle oli tapahtunut kolmannenkymmenennen ja viidennenkymmenennenkuudennen syntymäpäiväni välissä?

Vähitellen palasia menneisyydestä palaa mieleen, joitakin tapahtumia ja joitakin ihmisiä. On ollut suurta surua ja suurta katkeruutta. Saulista paljastuu itse asiassa vähemmän mairittelevia puolia: itsekeskeisyyttä, keskittymistä omaan nautintoon, pitkävihaisuutta ja jopa pahansuopaisuutta. Kovin vainoharhainenkin hän on.

Kirjan viimeisessä kohtauksessa Saul on taas kerran ylittämässä Abbey Roadia, mutta kuka odottaa häntä kadun toisella puolella? Hetkessä on viehättävää herkkyyttä ja kauneutta.

Ilmassa oli äitini rakkautta, ja se kuljetti minua eteenpäin, vaikka äidin kuolema tuntui petokselta. Otin uuden askeleen. Kuulin raitiovaunujen kellojen kalkattavan Itä-Berliinissä, autojen torvien törähtelevän Lontoossa ja koirien murisevan kumeasti puistokaduilla Euroopassa, kuisteilla Yhdysvalloissa ja sohvilla Britanniassa.

Mies joka näki kaiken -romaania lukiessa kannattaa olla tarkkana, sillä tekstiin on kätketty erilaisia vinkkejä niin menneestä kuin tulevasta. Joitakin asioita mainitaan ohimennen erilaisissa yhteyksissä, esimerkiksi ruusut, jaguaari, pienoisjuna, veri…  Jo kirjan nimikin saa aprikoimaan: mitä kaikkea mies (Saul Adler) todella näki? Näkikö hän ympäröivästä maailmasta ja omasta elämästään pelkkiä sirpaleita? Näkikö hän missään vaiheessa kunnolla itseään?

Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat.

Etelä-Afrikassa vuonna 1959 syntyneen ja Englannissa kasvaneen Deborah Levyn romaaneista kolme viimeisintä on ollut ehdolla arvostettuun Booker-palkintoon, niiden joukossa myös Mies joka näki kaiken. Suomessa Levy on tähän asti tunnettu erityisesti hänen elämäkertatrilogiastaan.

 

HADLEY, TESSA: Kun on ilta

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Late in the Day (2019)

Suomennos: Marianna Kurtto

Kun on ilta -romaani seuraa kahden keskiluokkaisen perheen vaiheita kriisin hetkenä. Eräänä kesäiltana Lydia soittaa ystävälleen Christinelle, että hänen miehensä Zachary on kuollut omistamassaan taidegalleriassa sydänkohtaukseen. Lähtiessään kertomaan uutista puolisolleen Alexille – Zacharyn parhaalle ystävälle – Christine lukitsee työhuoneensa oven eikä palaa maalaustensa pariin pitkään aikaan.

Meidän elämämme syöksyvät kaaokseen ilman Zacharya. Kaikista meistä juuri hän oli se, jota meillä ei ollut varaa menettää.

Christine tarjoutuu majoittamaan Lydian kotiinsa niin pitkäksi aikaa, kuin tämä haluaa. Alex puolestaan ajaa Lontoosta Glasgow’hun ilmoittamaan Lydian ja Zacharyn tyttärelle tapahtuneesta – eihän isäänsä rakastavalle Gracelle voi tietoa kuolemasta välittää puhelimitse. Parhaiten Gracea lohduttavat Christinen äidillinen Isobel-tytär ja poikapuoli Sandy, jota Grace on ihaillut lapsesta saakka.

Grace jaksaa kuitenkin osallistua muun lähipiirin mukana Zacharyn muistotilaisuuden ja hautajaisten suunnitteluun ja monien käytännön asioiden järjestelyyn, esimerkiksi Zachin vaatteiden lajitteluun. Varakkaan miehensä palvontaan ja huolenpitoon tottunut Lydia sen sijaan kieltäytyy ajattelemasta tulevaa ja tekemästä päätöksiä, mutta ottaa kaiken irti surevan lesken roolista.

.. hän oli viettänyt tuhoisan passiivista elämää ja luopunut vallastaan valita itse oma polkunsa… Ja mitä hänestä enää olisi jäljellä, jos hän jäisi aivan yksin?

Zacharyn kuolema vaikuttaa yllättävästi suremaan jääneisiin. Kuka lohduttaa ketä, kun Lydia ja Alex heittäytyvät toistensa syliin? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka jälkikäteen katuisikin – Lydia tosin saattaa pitää kaikkea kohtalon määräämänä. Siihen kuitenkin päättyy niin Christinen ja Alexin avioliitto kuin Christinen ja Lydian ystävyys.

En halua ”tehdä sopua”, niin kuin vanhemmat sanovat kinasteleville lapsille. Ja lapset muutenkin tietävät, ettei ystäviä saa sopua tekemällä vaan ne löydetään – tai kadotetaan jälleen.

Kriisin hetkellä ihmiset tutkivat uusin silmin itseäänkin. Nuoret hakevat yhä suuntaansa, mutta aikuisten kohdalla tapahtuu jotain hyvää. Jyrkkäluontoinen Alex tuntee raja-aitojen kaatuvan sisimmässään, kun häneen ei kohdistu vaatimuksia. Lydia alkaa opiskella ja saa lisää itseluottamusta. Palkittu kuvataiteilija Christine avaa työhuoneensa oven uudet ideat mielessään.

Takaumin kerrotaan, miten näiden kovin erilaisten ihmisten väliset suhteet aikoinaan muodostuivat ja kehittyivät. Joku joutui luopumaan intohimostaan ja tyytymään järkevään ratkaisuun. Joku huomasi jäävänsä lähimmässä ihmissuhteessaan vaille tunnustusta ja saavansa tukea aivan muualta. Missä oikein kulki kulloinkin ystävyyden ja rakkauden raja? Pinnan alle jäi muhimaan kaunaa, joka odotti purkautumista.

Kun on ilta -romaanin vaikutus jää jotenkin laimeaksi verrattuna vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Vapaa rakkaus, mutta sisältää kyllä tarkkoja huomioita ihmismielen hienovaraisista liikkeistä ja muutoksista. Tarinassa liikutaan eri aikatasojen välillä, on runsaasti yksityiskohtia ja henkeviä johtopäätöksiä. Ajoittain pilkahtaa kuiva huumorikin.

ANNOLA, ELINA: Luopuneet

Kustantaja: Teos 2024

Elina Annolan (s. 1985) romaanissa Luopuneet liikutaan vuorotellen kahdessa eri ajassa ja kahden eri naisen elämässä. Nämä naiset ovat joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä, mutta eivät silti ole luopuneet toivosta tai elämänhalusta. Aikanaan heidän tiensä johtavat yllätyksellisesti yhteen.

Vuonna 1929 yksitoistavuotias Vieno astuu ensi kertaa uuteen kotiinsa. Apteekkari-isä on muuttanut perheineen Pohjanmaalta Helsinkiin ja hankkinut juuri valmistuneesta kerrostalosta päivänpaisteen puolelta sen suurimman asunnon. Kotihengetär Hiljaa huvittaa, kun tyttö ”kollaa” joka paikkaa, mutta Vieno on jo mielistynyt lastenkamariin ja etenkin liinavaatekomeroon.

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Vain muutaman vuoden päästä isä kuolee keuhkotautiin ja äiti jää Vienon ja pienen Vilhon yksinhuoltajaksi. Lapsilla on silti mahdollisuus käydä koulua ja opettajan urasta haaveileva Vieno valmistuu ylioppilaaksi. Juuri ennen lakkiaisia hän kuitenkin tapaa Kallen, joka on ”vain” kirvesmies mutta jonka suupielissä leikkii hymynkare ja silmissä asuu vihreä meri. Vieno luopuu ainakin tässä vaiheessa urahaaveistaan.

Vuonna 1951 Vieno on sodassa murtuneen miehen vaimo ja kuusivuotiaan Liisan äiti. Vatsassa odottaa syntymäänsä Veikko-poika. Perhe asuu Vienon perimässä asunnossa, mutta tuloja tuovat vain Vienon ompelutyöt ja soitto-oppilaat. Liisa-tytärkin oppii pitkin hampain luopumaan monista haluamistaan asioista. Todellinen kriisi iskee, kun pankki ilmoittaa pakkolunastavansa asunnon jollei perintöveroa makseta.

Ammattitaitoiselle kirvesmiehelle olisi sodan jälkeisessä Suomessa kysyntää, mutta Kalle katsoo olevansa liian sairas pystyäkseen kokopäivätöihin. Hän haluaisi vain nukkua loputtomiin, juoda viinaa ja puida menneitä muiden sotaveteraanien kanssa. Vienon taitaisi olla helpompaa luopua puolisostaan kuin lapsuudenkodistaan?

Toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2013. Anniina on tullut miehensä Leevin kanssa katsomaan kerrostaloasuntoa, jonka on bongannut myynti-ilmoituksista. Vanha talo on kaunis ja asunnossa paljon vanhaa jäljellä, vaikka huonejärjestystä onkin jossain vaiheessa muutettu ja lisätty sauna. Pois puretun komeron kohdalla notkahteleva lattia kuitenkin huolettaa.

Isännöitsijä ja hänen tilaamansa asiantuntijat saavat Anniinan ja Leevin vakuuttuneiksi siitä, ettei asunnossa ole vikaa, joten kauppakirjat allekirjoitetaan, tehdään pieni pintaremontti ja muutetaan sisään. Perheeseen kuuluvat Anniinan ja Leevin lisäksi mäyräkoira Sisu ja Leevin nelivuotias Milja-tytär aiemmasta liitosta. Nyt olisi sopiva aika yrittää yhteistä lastakin.

Äkkiä halusin avata kaiken, laittaa kaiken niin kuin se oli ollut ja olla itsekin osa ketjua, kulkemassa keittiöstä saliin, kastelemassa pelargonioita ikkunalaudalla, astumassa askelia, jotka kerran oli jo astuttu.

Vuotta myöhemmin Anniina leikataan kuukausia jatkuneiden poskiontelotulehdusten takia, mutta oireet jatkuvat silti. Kun Sisu-koirallakin todetaan silmä- ja korvatulehdus, alkaa asunnon todellinen kunto epäilyttää Onko siellä kosteusvaurio? Hometta? Onko raskausongelmissakin takana jokin asunnossa piilevä haitta? Pitääkö unelmakodista luopua?

Luopuneet-romaanissa on surumielistä runollisuutta, mutta myös hieman särmää ”pohojanmaan” murteen muodossa. Kummassakin kirjan aikatasossa ihmisten arkisen elämän kuvaus on uskottavaa ja henkilöhahmot niin todentuntuisia. että etenkin Vienoon ja Anniinaan suorastaan kiintyy. Heidän kokemansa vaikeudet ovat aikakaudelleen valitettavan tyypillisiä, ehkä tuttuja lukijoillekin.

Kirjassa kaksi tarinaa kulkee rinnakkain, joten lukija voi matkan varrella poimia vihjeitä niin menneestä kuin tulevasta. Vauhdikkaan viihteen ystävää Luopuneet ei välttämättä puhuttele, mutta sopii kauniista kielestä ja hienovaraisesta realismista kiinnostuneelle. Vaikka ajoittain on synkkää, jää päällimmäiseksi toivo.

Vielä joskus olen jossakin toisessa kodissa, jonka seinissä asuu kaikki hyvä. Ikkunalla anopinkieli ja kliivia, viikunapuu ja onnenapila. Soitan mustia ja valkoisia koskettimia, sävelmää, joka kohoaa korkealle.

 

CHEN, KEVIN: Aavekaupunki

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: Kuei tifang (2019)

Suomennos: Rauno Sainio

Kevin Chen (s. 1976) on syntyjään taiwanilainen, mutta asuu nykyisin Saksassa. Uransa hän aloitti näyttelijänä taiwanilaisissa ja saksalaisissa elokuvissa, mutta on sittemmin julkaissut useita romaaneja, esseitä ja novellikokoelmia. Osittain omaelämäkerrallinen Aavekaupunki-romaani voitti vuonna 2020 Taiwanin kirjallisuuspalkinnon ja on ensimmäinen Cheniltä suomennettu teos.

Aavekaupunki-teoksesta puuttuu länsimaiselle lukijalle tuiki tarpeellinen henkilöluettelo, mutta tässä kirjan keskeisimmät hahmot:

Vuori. Perheen isä. Suku omistanut laajoja maa-alueita, mutta menettänyt kaiken hallituksen pakkolunastuksissa. Käynyt yläkoulun, kova lukemaan. Hiljainen.  Pienimuotoista liiketoimintaa.

Kaskas. Perheen äiti. Soijakastiketehtailijan tytär. Lähes luku- ja kirjoitustaidoton, mutta hallitsee unien tulkinnan, loitsut ja rituaalit. Kova puhumaan. Juonikas. Kiivas.

Shu-mei eli Ensimmäinen sisko. Asuu yhä perheen kotitalossa, ansaitsee elantonsa ompelijana. Hallitsee rukoukset ja rituaalit.  Etsii tapoja päästä eroon maanisesti käyttäytyvästä puolisostaan pikku-Kaosta.

Shu-li eli Toinen sisko.  Väestötietojen käsittelijänä Taipeissa. Väritön ja huomaamaton, ei hätkähdä vähästä. Tyytyväinen elämäänsä tylsänä pidetyn miehensä rinnalla.

Shu-ch’ing eli Kolmas sisko. Vanhempien hemmottelema. Käynyt yliopistoa. Elää seurapiirirouvana Taipeissa väkivaltaan taipuvaisen puolisonsa Ankkurin kanssa. Lapseton.

Su-chieh eli Neljäs sisko. Naimisissa vauraan pikku-Wangin kanssa. Asuu miehen rakennuttamassa ylellisessä Valkoisessa talossa pimennysverhojen takana eikä koskaan poistu kotoaan.

Ch’iao-mei eli Mehevä, Viides sisko. Oli lumoava kaunotar. Kuoli nuorena.

T’ien-i eli Vanhempi veli. On hyvä arkuntekijä, mutta houkutellaan mukaan politiikkaan. Äänivyöryllä kaupunginjohtajaksi, mutta joutuu korruption vuoksi vankilaan.

T’ien-hung eli Nuorempi veli. Ajetaan pois perheestä homouden takia. Opiskelee Taipein yliopistossa ja kirjoittaa kirjoja. Saa stipendin Berliiniin, missä tapaa tulevan aviomiehensä T:n. Joutuu puolisonsa taposta vankilaan.

Paatti, Betelpalmu, Käärmeentappaja: Vuoren perheen elämään vaikuttaneita miehiä, joita voidaan tuntea myös muilla nimillä.

Chenin suku on pitkään asunut Taiwanin saaren keskiosassa Yungchingin pikkukaupungissa. Kaupungin nimi tarkoittaa ”ikuista rauhaa”, mutta se on täynnä aaveita ja ikäviä muistoja. Alueella tehtiin 1970-luvulla suuria suunnitelmia ja rakennettiin mm. ”taivastaloja” eli kolmikerroksisia omakotitaloja. Yhteen näistä taloista muutti Vuoren yhdeksänhenkinen perhe.

Entä miten hän kertoisi pähkähullusta lapsuudestaan? Viidestä isosiskosta, yhdestä isoveljestä, vaitonaisesta isästä sekä äidistä, joka papatti isänkin puolesta. Miten hän pukisi sanoiksi naapurin Käärmeentappajan, Punasortsin, kastelukanavat, häät, jaavanpallerosateen? Entä Valkoisen talon, virtahevon, uimalan, kellarin, tähtihedelmätarhan, Naisen muurilla, Huomisen kirja-aitan, hopeanvärisen vesisäiliön?

Nykyhetki alkaa tilanteesta, jossa tarinan pääasiallinen kertoja T’ien-hung on päässyt Saksassa vankilasta ja matkustaa Yungchingiin. Seutu tuntuu hänestä pitkän poissaolon jälkeen vieraalta ja rapistuneelta. On aavejuhlan aika, jolloin kuolleet ovat tavallista lähempänä eläviä. Kun T’ien-hung tapaa kolme vanhinta siskoaan, on läsnä myös kaksi äänetöntä aavetta.

Siskot rakastavat pikkuveljeään, mutta tämän paluu huolettaa: pääseekö veli nyt perille suvun salaisuuksista? Vuosikymmenten aikana monet ihmissuhteet ovat kietoutuneet toisiinsa yllättävillä ja arveluttavillakin tavoilla. Perheenjäsenet ovat joutuneet uskomattoman usein keskelle raadollisia tapahtumia tai kohdanneet tunteettomia ja petollisia ihmisiä.

Miksi ihmiset palaavat kotiin? Mitä koti ylipäätään tarkoittaa? Hänellä ei ollut vastauksia. Hän ei palannut sovituksen tähden tai katumuksen ajamana, ei löytääkseen vastauksia tai selityksiä. Eikä hän liioin tehnyt sitä velvollisuudentunnosta. Pelkkä ajatus kotiinpaluusta ahdisti häntä. Silti hänen oli palattava… Hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä.

Aavekaupunki-teoksessa on kerroksia ja kiemuroita, mutta kovin vaikealukuinen se ei kuitenkaan ole. Luvut ovat lyhyitä ja kertojat vaihtuvat; saadaan eri näkökulmia muun muassa homoseksuaalisuuteen, naisen asemaan, perheväkivaltaan ja ihmisten luokitteluun varakkuuden, oppineisuuden tai asuinpaikan perusteella sekä somemaailmaan maalittamisineen ja vihapuheineen.

Kevin Chen kuvaa Taiwanin valtion historiaa ja kulttuuria, joka poikkeaa varsin paljon länsimaisesta maailmasta. Hänen henkilöidensä arkea ohjaavat perinteiset uskomukset, enteet ja unet. Ruokakulttuuri on täkäläisestä näkökulmasta outoa eikä aina kovin houkuttelevaakaan (esimerkiksi käärmekeitto). Monet kasvit, puut ja hedelmät ovat vieraita, mutta niitä kuvataan mielenkiintoisesti aisteihin vedoten.

Kirjan ydinajatus on ehkä se, että jossain vaiheessa on katkaistava sukupolvesta toiseen jatkuva vaikeneminen. Lukijalle Chenin suvun ja koko kaupungin kätkemät salaisuudet paljastuvat vähän kerrassaan ja raskaista tai lähes absurdeista hetkistä huolimatta hän voi kokea myös yllättävää kauneutta. Siitä ansio lankeaa Chenin hienostuneelle kerrontatyylille, jonka suomentaja Rauno Sainio on oivallisesti tavoittanut.

Sanat eivät pääse ulos, vaan ne kasaantuvat sydämiinne. Sinulla on sydämessäsi hiekkakumpu, siskollasi kokonainen vuori. Hän haluaisi kertoa, haluaisi että olisi joku, jolle kertoa. Mutta samalla hän toisaalta ei halua kertoa, ei kenellekään, ikään kuin ääneen lausuttuna ja kerrottuna sanoista tulisi totta. Silloin sitä jättää asioita mieluummin sanomatta. Vaikeneminen on pakenemista. Jos salaisuuden kätkee sydämeensä, vie sen lopulta mukanaan hautaan saakka.

NUNEZ, SIGRID: Paras ystävä

Kustantaja: Aula & Co 2024

Alkuteos: The Friend (2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin teos Paras ystävä voitti vuonna 2018 National Book Award for Fiction -palkinnon. Tarina on yksikertainen: isäntänsä menettäneen koiran ja ystävänsä menettäneen naisen ystävystyminen, mutta se ei etene kronologisesti ja suoraviivaisesti, vaan löytyy pala palalta muistojen ja pohdintojen keskeltä. Teettää hieman työtä, mutta kannattaa!

Kirjan kertoja on yliopistossa luovaa kirjoittamista opettava keski-ikäinen nainen. Hänen kollegansa ja läheinen ystävänsä on tehnyt itsemurhan ja nainen heittelehtii erilaisten tunteiden välillä. Hän on ymmällään, surullinen, vihainen ja ikävöivä. Välillä hänestä tuntuu, että hän elää toinen jalka hulluuden puolella.

… kävi niin, että huomasin olevani jossakin – muistamatta, miten olin sinne joutunut, tai lähdin kotoa asioille mutta unohdin mille asioille.

Ystävä, jota nainen puhuttelee sinä-muodossa, oli suosittu yliopisto-opettaja ja kirjailija. Hän oli myös todellinen naistenmies; kolme kertaa naimisissa, lukuisia pitkäaikaisia rakastajattaria ja lukemattomia yhdenyönsuhteita. Kerran naisopiskelijat toivat hänelle allekirjoittamansa kirjeen, jossa valitettiin seksuaalisesta häirinnästä. Mies ällisteli: onko häirintää käyttää sanaa kultaseni?

Kertojan ja miehen suhde oli nimenomaan ystävyyssuhde ja ehkä juuri siksi miehen suhteista pitkäaikaisin ja vakain. Vuosien aikana kehittyneeseen luottamukseen perustui varmaan sekin, että mies oli testamentannut koiransa Apollon naiselle. Tosin kysymättä tämän mielipidettä ja huomioimatta naisen vuokrasopimukseen kuuluvaa kohtaa, joka kieltää lemmikkieläimen pitämisen asunnossa.

Ongelma on myös se, ettei Apollo ole mikään sylikoira vaan komea tanskandoggiuros. Se on viisivuotias, mikä kyseisellä rodulla merkitsee jo vanhuutta ja vanhuudenvaivoja. Ensisijaisesti kissaihmisenä itseään pitävä nainen suostuu lopulta ottamaan koiran luokseen vain, koska toinen vaihtoehto olisi ylvään eläimen lopettaminen.

Uskonko minä, että jos olen hyvä Apollolle, jos toimin epäitsekkäästi ja teen uhrauksia sen puolesta – uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuoloista Apolloa – herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?

Uudessa kodissaan Apollo pysyttelee omissa oloissaan, mistään kiinnostumatta – se on uupunut surusta. Naista se käy nuuhkimassa öisin ikään kuin salaa ja nainen sallii sen reagoimatta mitenkään. Läheisyys syntyy vasta, kun nainen alkaa lukea tulostamaansa tekstiä ääneen. Ensimmäistä kertaa Apollo tulee liki, hymyilee ja vaatii lisää!

Apollon sisimpää pesiytynyt menettämisen pelko saa sen ulisemaan kaipauksesta, jos nainen on hieman pidempään poissa kotoa. Nainen puolestaan kiintyy yhä syvemmin kauniiseen ja viisaaseen olentoon. Häätöä asunnosta ei onneksi laiteta täytäntöön, kun Apollo määritellään isännöintitoimiston tietoihin palveluskoiraksi, jonka menettäminen uhkaisi naisen mielenterveyttä.

Vähitellen Apollon kunto huononee, kävely vaikeutuu ja pidätyskyky alkaa pettää. Yhtäkkiä nainen ei enää puhuttelekaan kuollutta ystäväänsä käyttäessään sanaa ”sinä”, vaan kohteena on kohti kuolemaa käyvä Apollo. Vielä on kuitenkin yksi kesä, jonka nainen ja koira saavat yhdessä viettää rauhaisasti auringon lämmössä, merituulen tuoksussa ja linnunlaulussa, Tarinan loppu on sydäntä riipaiseva ja kaunis.

Kertoja liittää naisen ja koiran tarinaan kirjoista, elokuvista ja tosielämästä löytämiään ajatuksia ja tietoja. Joskus lähdemateriaalista syntyy lähes essee, kuten esimerkiksi J. R. Ackerleyn suhteesta Tulip-koiraan tai Lilja 4-ever -elokuvassa kuvatusta nuoren naisen pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kirjailijan työstä ja kirjallisuuden merkityksestä Paras ystävä -teoksessa on roppakaupalla sitaatteja puolesta ja vastaan, Virginia Woolfista Joan Didioniin ja Ludwig Wittgensteinista Georges Simenoniin. Monet kirjallisuuden opettajat ja kirjailijat ovat pettyneitä nykytilanteeseen: nuoret eivät halua lukea kirjoja, lukijat eivät osaa tulkita lukemaansa, teosten julkaiseminen on liian helppoa.

…kirja teki kuolemaa, kirjallisuus teki kuolemaa ja kirjailijan arvostus oli vajonnut pohjalukemiin… maailmankaikkeuden suurin mysteeri olikin miksi joka iikka ja joka iikan isoäiti oli ryhtymässä kirjailijaksi takuuvarmana tienä kultaan ja kunniaan.