LAHIRI, JHUMPA: Tulvaniitty

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: The Lowland

Suomennos: Sari Karhulahti

Moninkertaisesti palkittu Jhumpa Lahiri on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär. Hän syntyi Lontoossa vuonna 1967 ja kasvoi Rhode Islandissa eli Yhdysvaltain pienimmässä osavaltiossa Atlantin valtameren rannalla. Tulvaniitty-romaanikin sijoittuu osittain Rhode Islandiin, kirjailijalle tuttuun ympäristöön. Teos oli ehdolla vuoden 2013 Booker-palkinnon saajaksi.

Kalkutassa elää 1960-luvulla kaksi veljestä, joista toinen on rohkea ja utelias ja toinen varovainen ja syrjäänvetäytyvä. Runsaan vuoden ikäerostaan huolimatta he ovat aina yhdessä ja seikkailevat tutustumassa ympäristöönsä: ahtaisiin kujiin, vesihyasinttien peittämään tulvaniittyyn ja salaa jopa muurien ympäröimään rikkaiden urheiluklubiin. Yliopistovaiheessa tiet kuitenkin erkaantuvat. Kiihkeä Udaya ryhtyy ajamaan yhteiskunnallista muutosta ja liittyy ääriryhmittymään, tasainen Subhash lähtee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eikä enää palaa. Veljeksiä yhdistämään syntyy silti uusi yllättävä side, joka lupaa hyvää mutta kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Valhe nakertaa vanhempien ja lasten välisiä suhteita, kunnes siitä luopuminen antaa mahdollisuuden anteeksiannolle ja avoimuudelle.

Lahiri muistuttaa jollakin tapaa Alice Munroa arkisessa ja viipyilevässä eleettömyydessään. Tapahtumat käynnistyvät hitaasti, on aikaa pohjustaa tulevaa. Mainitaan pieniä asioita, joiden symbolista merkitystä ei tässä vaiheessa vielä tiedä – esimerkiksi sementtiin ikuistuneet jalanjäljet tai ylväät haikarat. Lahiri kuvaa yhtä taitavasti intialaista käyttäytymiskulttuuria ja sen eroavuutta amerikkalaisista tavoista kuin miehen ja naisen erilaista asemaa ja heille asetettuja erilaisia odotuksia. Hän ymmärtää ihmisen sisimmässä riehuvia ristiriitaisia tunteita, kun viha sekoittuu rakkauteen ja kaipaukseen tai pelko hylätyksi tulemisesta estää pysyvän ihmissuhteen rakentamisen. Kertojaääni vaihtelee ja lukija liikkuu joustavasti niin menneen kuin nykyisyyden välillä, niin Kalkutan kuin Rhode Islandin välillä. Lahirin kauniisti muotoilluista lauseista löytää useita kerroksia, sillä ne voivat kuvata yhtä aikaa luontoa, sielunmaisemaa, aikaa…

Harmauden keskellä on ihme kyllä päivänsininen juova. Lännessä punertava aurinko painuu jo mailleen. Tuntuu että hän näkee kolme erillistä ja erilaista osaa päivästä. Sen kaikki vaiheet horisontissa.

FLYNN, GILLIAN: Paha paikka

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: Dark Places

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaisen Gillian Flynnin psykologinen trilleri Kiltti tyttö kolahti suomalaisiin lukijoihin vuosi sitten. Se on taidokkaasti etenevä kertomus, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, vaan vie lukijan sympatioita puolelta toiselle. Paha paikka ei kiristä jännitystä ihan samalla lailla, mutta kiehtoo silti persoonallisten henkilöidensä ja kerroksellisen rakenteensa ansiosta.

Kirjan päähenkilö ja nykyhetkeen sijoittuva kertoja on kolmekymppinen Libby Day. Hän on se tyttö, joka selvisi hengissä tammikuun 2. päivänä 1985 Kansasin Kinnakeen Maatilamurhissa, joissa kuoli Libbyn äiti ja kaksi vanhempaa sisarta. Paljolti seitsenvuotiaan Libbyn todistuksen pohjalta murhista tuomittiin elinkautiseen 15-vuotias isoveli Ben, mutta oliko hän sittenkään syyllinen? Tapahtumasta on kulunut 25 vuotta, kun Libby osuu ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Club -seuran puhuteltavaksi ja lopulta myös palkkalaiseksi. Hänen tehtävänään on haastatella murhiin mahdollisesti liittyneitä henkilöitä, myös Beniä josta Libby on muodostanut mielikuvituksessaan todellisen hirviön. Pala palalta totuus alkaa selvitä ja osoittautuu melko yllätykselliseksi. Lukija tietää kutkuttavasti koko ajan hieman enemmän kuin Libby, sillä joka toinen luku ajoittuu murhapäivään ja näkökulma on joko Benin tai perheen Patty-äidin.

Libby Day ei ole mikään sympatioita herättävä hahmo, ainakaan aluksi. Hän on erakkomainen, varasteleva, valehteleva, siivoton ja laiska. Mitään varsinaista työtä hän ei missään nimessä halua tehdä, vaan elää mieluummin hyväntekeväisyysjärjestöjen keräämillä varoilla. Itseironisesti Libby sanoo näin:

En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat.

Jollakin lailla vaurioituneita ovat kirjan muutkin henkilöt: Libbyn vastuuta pakoileva ja sadistinen isä, vakoilemalla valtaa käyttävä Michelle-sisko, päihteistä ja seksistä jännitystä hakevat nuoret, muiden ihmisten kohtaloista itselleen sisältöä etsivät murhaklubilaiset. Aidosti sääliä herättää Patty-äiti, jonka ponnistelee voimiensa äärirajoilla voidakseen huolehtia lapsistaan, vaikka kuristava köyhyys hiipii yhä lähemmäksi. Perhe on jo luokiteltu paikkakunnan pohjasakkaan ja tuomitseva mieliala roihahtaa entisestään huhujen levitessä kulovalkean tavoin tuona kohtalokkaana päivänä tammikuussa 1985. Tragedian väistämätön läheneminen on kuvattu tehokkaasti ja samalla herätellään kysymyksiä. Onko ihmisiä ja perheitä, joissa on jo syntyjään pahaa verta? Onko paikkoja, joissa asuva pahuus myrkyttää asujansa?

DICKER, JOËL: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2012 teoksellaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Romaani sai Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt-palkinnon. Tosin Dickerin kirjallinen ura alkoi jo kymmenvuotiaana, kun hän perusti kuukausittain ilmestyvän luontolehden ja toimitti sitä seitsemän vuotta.

Marcus Goldmanin esikoisteos toi 28-vuotiaalle miehelle runsain määrin mainetta ja mammonaa, mutta nyt alkavat rahat loppua ja paineet uuden teoksen julkaisemisen suhteen kasvaa. Auttaisiko työskentely oppi-isän ja ystävän Harry Quebertin luona? Aihe uuteen kirjaan löytyykin, mutta odottamattomalla tavalla: Harry joutuu syytteeseen murhasta. Hänen puutarhastaan löytyneet jäänteet yhdistetään 33 vuotta aiemmin kadonneeseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Harrylla ja alaikäisellä Nolalla on ilmeisesti ollut kiihkeä rakkaussuhde, johon on perustunut yksi Amerikan kuuluisimmista teoksista, Harryn romaani Pahan juurilla. Marcus ei usko ystäväänsä syylliseksi murhaan ja onnistuukin kaivelemaan pikkukaupungin asukkaista esiin mitä erilaisimpia salaisuuksia, jopa henkensä uhalla. Onko suloinen Nolakaan ollut pelkkää aurinkoa vai onko hänellä ollut pimeä puolensa? Entäpä hänen häiriintyneeltä vaikuttava äitinsä? Tai musiikin pauhun säestyksellä ikuisesti moottoripyöräänsä korjaileva isä?Tai rikkaan liikemiehen rujo palvelija? Tai mahtava liikemies itse? Tai pyrkyrimäinen kuppilanomistaja? Välillä lukija pitää varmana syyllisenä yhtä ja sitten toista, kunnes taas uusi paljastus muuttaa kaiken. Marcuksen vakava pyrkimys totuuteen törmää vähän päästä kustantajan laskelmointiin, median levittämiin vääristelyihin ja viranomaisten kärsimättömyyteen.

Jotkut henkilöhahmot ovat todella hauskoja, esimerkiksi Marcuksen mediatietoinen kustantaja tai alati epäluuloinen äiti. Parasta antia on kuitenkin taidokkaasti rakennettu juoni, joka tarjoaa koukuttavia yllätyksiä toisensa perään. Juonen kuviot sinällään ovat tuttuja jo entisestään, mutta Dicker on yhdistellyt niitä tuoreesti ja hallitusti – kaikki palaset liittyvät jollakin tapaa toisiinsa ja loksahtavat lopulta täysin paikalleen. Kirja on yli 800-sivuinen tuhti paketti ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen hidastempoinen, mutta silti sujuva ja viihdyttävä mustan huumorinsa ansiosta. Dekkarimaisen juonen ja elämää suuremman rakkaustarinan lisäksi Dicker tarjoaa näkökulman kirjailijan luomistyöhön ja tarjoaa neuvoja aloittelevalle kirjailijalle.

Kirjailijan on kovin helppo suistua epätasapainoon, koska tunneperäinen ahdistus vaanii häntä kahdella tasolla eli kaksin verroin enemmän kuin muita: on lemmensuruja ja kirjasuruja. Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.

KAKSI TEOSTA HYYTÄVÄÄ JÄNNITYSTÄ

ADLER-OLSEN, JUSSI: Pullopostia

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Flaskepost fra P
Suomennos: Katriina Huttunen

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen (s. 1950) on aiemmin työskennellyt kustannustoimittajana, näytelmäkirjailijana, kitaristina, säveltäjänä ja kääntäjänä. Hänen apulaispoliisikomisario Carl Mørckistä ja Osasto Q:sta kertova dekkarisarjansa on saavuttanut suurta suosiota myös kotimaan ulkopuolella ja sarjan kolmas osa Pullopostia on voittanut mm. pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2010.

Kaksi pientä poikaa kyyhöttää venevajaan vangittuina, nälästä ja pelosta nääntyneinä. Viime hetkellä ennen kidnappaajan saapumista onnistuu vanhempi pojista kirjoittamaan omalla verellään lyhyen viestin ja pudottamaan sen pulloon suljettuna lautojen välistä veteen. Aikanaan pullo löytyykin ja toimitetaan Tanskan poliisille, mutta unohtuu vuosiksi ikkunalaudalle. Kun Carl Mørck saa tekstin käsiinsä, se on haalistunut miltei lukukelvottomaksi. Lisäksi epäilyttää, onko viesti edes vakavasti otettava avunhuuto vai vain poikien kolttonen.

Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, mistä on kyse. Vinoutuneella tavalla kiihkouskovaisten ja väkivaltaisten vanhempien poika kostaa tunnekylmää lapsuuttaan sieppaamalla eristäytyneisiin uskonlahkoihin kuuluvien perheiden lapsia. Mies on psykopaatti, mutta jollakin tavalla syyt hänen kieroutumiseensa tulevat ymmärrettäviksi kun hänen taustansa välähdyksittäin selviää. Poliisi onnistuu tuskallisen hitaasti kerimään auki pullopostista alkanutta vyyhtiä, sillä uskonlahkot sulkevat tiukasti rivinsä eivätkä paljasta keskuudessaan sattuneita murhenäytelmiä. Samaan aikaan poliisia työllistää vielä tuhopolttojen sarja.

Synkkien rikostapausten lomaan tuo helpotusta se huumori, jolla kuvataan osasto Q:ta. Äksy ja jääräpäinen Carl Mørck on perimmältään aika sympaattinen ja sihteeri Rose taas hämmentävän monipersoonainen, mutta komisarion apulainen Assad vie kyllä molemmista voiton. Miehen salaperäinen tausta alkaa kutkuttaa yhä enemmän, kun hänestä paljastuu odottamattomia taitoja ja miltei yliluonnollista terävyyttä. Samalla sanalliset (tahalliset vai tahattomat?) kompastelut ja huonot vitsit huvittavat.

 "Kerropa minulle, Assad", hän sanoi, "liittyvätkö kaikki sanontasi persereikään?"
Assad virnisti. "Osaan minä pari sellaista, joissa sitä ei ole. Ne ovat huonoja."
Okei. Jos tuo oli Syyriassa huumoria, hänen suunpielensä saisivat tosiaan ottaa rennosti, jos hän joskus onnettomuudekseen joutuisi sinne.
 

Pullopostia on melko laaja dekkariksi (551 s.), mutta onnistuu pitämään jännityksen yllä loppuun asti ja vielä yllättämäänkin. Teksti etenee jouhevasti kohtauksesta toiseen eikä pitkittämisen tai toiston tunnetta synny. Tässä on dekkari parhaimmillaan!

SUND, ERIK AXL: Unissakulkija

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Hungerelden

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset Håkan Axlander Sundquist (s. 1965) ja Jerker Erikson (s. 1974). Håkan on ääni-insinööri ja muusikko, jonka yhtye iloveyoubaby! edustaa elektropunkia. Jerker puolestaan on toiminut Håkanin yhtyeen tuottajana ja työskentelee nykyisin kirjastonhoitajana vankilassa. He saivat vuonna 2012 Ruotsin Dekkariakatemian erikoispalkinnon Victoria Bergman -trilogiastaan. Sarjan ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyi suomeksi keväällä 2014 ja toinen osa Unissakulkija sopivasti nyt kesälomalukemiseksi. Kolmannen ja viimeisen osan Varjojen huoneen arvioitu ilmestymisaika on lokakuussa. Kaikista parasta olisi, jos pystyisi lukemaan osat yhtäjaksoisesti, mutta kukapa malttaa odottaa syksyyn asti?

Unissakulkija jatkaa saumattomasti siitä hetkestä, johon Varistyttö jäi. Rikoskomisario Jeanette Kihlbergin poika on kadonnut salaperäisesti kesken huvipuistovierailun, kenties kokemaan samanlaista kohtaloa kuin Varistytössä julmasti murhatut maahanmuuttajapojat. Noiden murhien tutkiminen on rahallisista syistä virallisesti lopetettu, mutta Jeannette jatkaa silti omaa selvitystyötään. Samanaikaisesti poliisi joutuu tutkimaan säälimättömiä murhia, joiden kohteena tällä kertaa ovat aikuiset. Uhreilla tuntuu olevan yhteyksiä toisiinsa niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin ja kaiken aikaa nousee esiin nimi Victoria Bergman… Ystävänsä terapeutti Sofia Zetterlundin avulla Jeannette yrittää rakentaa murhaajasta psykologista profiilia, mutta kuinka luotettava yhteistyökumppani Sofia on? Hänhän on juuri havainnut itsessään sivupersoonan, jonka kokemuksista ja tekemisistä hänellä on vain hämäriä aavistuksia. Jälleen kerran kirja loppuu äkisti kesken tilanteen.

Unissakulkija sukeltaa syvälle rikkoutuneeseen mieleen. Isänsä ja muidenkin miesten hyväksikäyttämä tyttö pystyy elämään vain luomalla itselleen sivupersoonia, jotka ottavat kantaakseen tuskan, häpeä ja vihan.

Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. Unissakulkijasta hän pitää kaikkein vähiten, mutta samalla hän tietää, että sillä on parhaat mahdollisuudet jäädä henkiin, ja se on se osa jota hänen tulee kehittää. Muut on kuorittava pois.

Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä.

Varistyttöä ei voi hallita.

Nyt joutuu pohtimaan myös kiusaamisen olemusta. Miksi jostakusta tulee kiusaaja? Miten hän valitsee uhrinsa? Tuskinpa esimerkiksi koulukiusaajat osaavat aavistaa, miten kauaskantoisia vaikutuksia heidän teoillaan voi olla. He unohtavat menneen varsin pian, mutta kiusattu jää kiinni vihaansa.

Lumipallo heitettiin pyörimään neljännes elämää aiemmin työkaluvajassa Sigtunan humanistisessa lukiossa, ja vyöryessään se tempaisi mukaansa hänetkin ennen kuin jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä.

Tämäkin trilogian osa vie mukanaan eikä itse asiassa tunnu yhtä ahdistavalta kuin Varistyttö, vaikka käsitteleekin pimeyttä ja hulluutta. Lukija tietää huomattavasti enemmän kuin kirjan henkilöt, mikä aiheuttaa pelkoa heidän puolestaan.

PS. Kirjan kansi on jälleen mukailu Carl Larssonin maalauksesta. Peiliin ei nyt kuvastukaan taiteilija, vaan…