Kustantaja:
Atena 2016
Alkuteos:
All That Is Solid Melts Into Air
Suomennos: Ulla Lempinen
Irlantilainen teatteriohjaaja Darragh McKeon (s. 1979) on
tarttunut esikoisromaanissaan Kaikki
pysyväinen haihtuu pois
kaunokirjallisuudessa toistaiseksi hyvin vähän käsiteltyyn aiheeseen eli Tšernobylin
ydinvoimalaonnettomuuteen. Kirja on ajankohtainen siksi, että katastrofista
tuli 26.4.2016 kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa on
raivaustöihin osallistuneet jo unohdettu ja monenlaisista sairauksista
kärsiviltä työn sankareilta viety esimerkiksi oikeus ilmaisiin lääkkeisiin.
Lähteenä McKeon on käyttänyt mm. Nobel-kirjailija Svetlana
Aleksijevitšin teosta Tšernobylistä
nousee rukous, joten jotkut kuvaukset saattavat tuntua tutuilta. Myös
henkilöiden ja asioiden käsittelyssä voi havaita tietynlaista kliseisyyttä,
mutta kaikesta huolimatta Kaikki
pysyväinen haihtuu pois perustuu kuitenkin tosiasioihin. Ja ne tosiasiat
ovat kauheita.
Eräänä kevätaamuna pienen urainalaisen kylän taivas on
omituisen hohkaava, laiduntavien härkien korvista valuu verta ja teeret räpiköivät
sekavina pitkin maata. Ydinvoimalassa operaattorit etsivät kuumeisesti ohjekirjasta
tietoa, miten toimia reaktorin ytimen sulaessa. Kyseisen luvun teksti on kuitenkin
hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse.
Tällaista tapahtumaa
ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään,
sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei
voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.
Samanlainen ote jatkuu. Miehiä määrätään raivaustöihin ilman
jodikuuria ja käypiä suojavarusteita. Kyynisesti lasketaan, montako henkeä kunkin
työn hoitamiseksi uhrataan. ”Myrkyttyneet” kootaan leireihin, joista
lääkintähenkilökunta muutamaa harvaa lukuun ottamatta pakenee. Jotta
kansainvälinen kuva säilyisi puhtaana ja kansa levollisena esitetään mediassa
ihmisiä paistattelemassa päivää Pripet-joen rannalla takanaan savuava reaktori
ja näytetään matolasia, josta säteilymittari ei löydä normaalia suurempia
lukemia. Tätä taustaa vasten tavallisten ihmisten tietämättömyys ja joskus
typerältä vaikuttava toiminta on ihan ymmärrettävää.
Yksi kirjan päähenkilöistä on moskovalainen kirurgi Grigori,
joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan ja organisoimaan pelastustöitä. Hän on
vilpitön, mutta loppujen lopuksi liian innokas ollakseen järjestelmälle mieleen.
Joitakin ihmisiä hän pystyy auttamaan, kuten esimerkiksi Pripjatista kotoisin
olevaa Artjom-poikaa, mutta suunnaton määrä ihmisiä kuolee tuskallisiin sairauksiin.
Järkyttävästi epämuodostuneita lapsia syntyy. Äiti Maa itkee verta.
Yhtään viranomaista ei
ole näkynyt Grigorin päivittäisistä pyynnöistä huolimatta. Hän haluaisi heidän
astuvan tähän huoneeseen, paikkaan, missä ideologiat, poliittiset järjestelmät,
hierarkiat ja dogmit ovat pelkkiä sanoja ja kuuluvat pölyisen toimiston
arkistoon. Tätä ei selitettäisi millään uskomusjärjestelmällä.
Sairaalahenkilöstö tietää, että tähän verrattuna kaikki aiemmat
elämäntapahtumat kadottavat merkityksensä. Ei ole muuta kuin nämä kuukaudet,
nämä huoneet, nämä ihmiset.
Tšernobylin tapahtumien rinnalla kirjassa kuvataan elämää
Moskovassa, jossa glasnostin vaikutusta on jo aistittavissa. Grigorin ex-vaimo
Maria on maanalaisen julkaisutoiminnan vuoksi erotettu toimittajan työstä,
sijoitettu autotehtaan liukuhihnalle ja otettu erityisen tarkkailun kohteeksi. Maria
on miltei alistunut, miltei hyväksynyt kaiken rangaistuksena pahoista
teoistaan, mutta pohjimmaltaan yhä sopivan tilaisuuden tullen altis
vastarintaan. Marian yhdeksänvuotias sisarenpoika Jevgeni on lupaava pianisti,
mutta samalla kapinoiva nuori. Onko hän palanen poliittisessa pelissä? Onko
hänellä epäilyttävän henkilön sukulaisena mitään mahdollisuuksia hyödyntää
lahjakkuuttaan?
Kaikki pysyväinen haihtuu pois on niin koskettavasti
kirjoitettu, että tunteet kuohuvat väkisinkin. Siinä on paljon ahdistavaa ja
vihastuttavaa, mutta on siinä myös hyvyyttä ja pieniä iloja. Monenlaisia
ajatuksia se ainakin herättää.