MCKEON, DARRAGH: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

Kustantaja: Atena 2016

Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air

Suomennos: Ulla Lempinen

Irlantilainen teatteriohjaaja Darragh McKeon (s. 1979) on tarttunut esikoisromaanissaan Kaikki pysyväinen haihtuu pois kaunokirjallisuudessa toistaiseksi hyvin vähän käsiteltyyn aiheeseen eli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen. Kirja on ajankohtainen siksi, että katastrofista tuli 26.4.2016 kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta. Tässä ajassa on raivaustöihin osallistuneet jo unohdettu ja monenlaisista sairauksista kärsiviltä työn sankareilta viety esimerkiksi oikeus ilmaisiin lääkkeisiin.

Lähteenä McKeon on käyttänyt mm. Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin teosta Tšernobylistä nousee rukous, joten jotkut kuvaukset saattavat tuntua tutuilta. Myös henkilöiden ja asioiden käsittelyssä voi havaita tietynlaista kliseisyyttä, mutta kaikesta huolimatta Kaikki pysyväinen haihtuu pois perustuu kuitenkin tosiasioihin. Ja ne tosiasiat ovat kauheita.

Eräänä kevätaamuna pienen urainalaisen kylän taivas on omituisen hohkaava, laiduntavien härkien korvista valuu verta ja teeret räpiköivät sekavina pitkin maata. Ydinvoimalassa operaattorit etsivät kuumeisesti ohjekirjasta tietoa, miten toimia reaktorin ytimen sulaessa. Kyseisen luvun teksti on kuitenkin hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse.

Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.

Samanlainen ote jatkuu. Miehiä määrätään raivaustöihin ilman jodikuuria ja käypiä suojavarusteita. Kyynisesti lasketaan, montako henkeä kunkin työn hoitamiseksi uhrataan. ”Myrkyttyneet” kootaan leireihin, joista lääkintähenkilökunta muutamaa harvaa lukuun ottamatta pakenee. Jotta kansainvälinen kuva säilyisi puhtaana ja kansa levollisena esitetään mediassa ihmisiä paistattelemassa päivää Pripet-joen rannalla takanaan savuava reaktori ja näytetään matolasia, josta säteilymittari ei löydä normaalia suurempia lukemia. Tätä taustaa vasten tavallisten ihmisten tietämättömyys ja joskus typerältä vaikuttava toiminta on ihan ymmärrettävää.

Yksi kirjan päähenkilöistä on moskovalainen kirurgi Grigori, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan ja organisoimaan pelastustöitä. Hän on vilpitön, mutta loppujen lopuksi liian innokas ollakseen järjestelmälle mieleen. Joitakin ihmisiä hän pystyy auttamaan, kuten esimerkiksi Pripjatista kotoisin olevaa Artjom-poikaa, mutta suunnaton määrä ihmisiä kuolee tuskallisiin sairauksiin. Järkyttävästi epämuodostuneita lapsia syntyy. Äiti Maa itkee verta.

Yhtään viranomaista ei ole näkynyt Grigorin päivittäisistä pyynnöistä huolimatta. Hän haluaisi heidän astuvan tähän huoneeseen, paikkaan, missä ideologiat, poliittiset järjestelmät, hierarkiat ja dogmit ovat pelkkiä sanoja ja kuuluvat pölyisen toimiston arkistoon. Tätä ei selitettäisi millään uskomusjärjestelmällä. Sairaalahenkilöstö tietää, että tähän verrattuna kaikki aiemmat elämäntapahtumat kadottavat merkityksensä. Ei ole muuta kuin nämä kuukaudet, nämä huoneet, nämä ihmiset.

Tšernobylin tapahtumien rinnalla kirjassa kuvataan elämää Moskovassa, jossa glasnostin vaikutusta on jo aistittavissa. Grigorin ex-vaimo Maria on maanalaisen julkaisutoiminnan vuoksi erotettu toimittajan työstä, sijoitettu autotehtaan liukuhihnalle ja otettu erityisen tarkkailun kohteeksi. Maria on miltei alistunut, miltei hyväksynyt kaiken rangaistuksena pahoista teoistaan, mutta pohjimmaltaan yhä sopivan tilaisuuden tullen altis vastarintaan. Marian yhdeksänvuotias sisarenpoika Jevgeni on lupaava pianisti, mutta samalla kapinoiva nuori. Onko hän palanen poliittisessa pelissä? Onko hänellä epäilyttävän henkilön sukulaisena mitään mahdollisuuksia hyödyntää lahjakkuuttaan?

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on niin koskettavasti kirjoitettu, että tunteet kuohuvat väkisinkin. Siinä on paljon ahdistavaa ja vihastuttavaa, mutta on siinä myös hyvyyttä ja pieniä iloja. Monenlaisia ajatuksia se ainakin herättää.

FERRANTE, ELENA: Loistava ystäväni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: L’amica geniale

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferrante on salanimi, jonka taakse kätkeytyvän henkilön tietää vain kustantaja. Ferrante suojelee yksityisyyttään: ei esiinny julkisuudessa eikä suostu usein haastatteluihinkaan. Häntä pidetään Italian merkittävimpänä nykykirjailijana ja etenkin hänen Napoliin sijoittuva romaanikvartologiansa on osoittautunut maailmanmenestykseksi. Sarjan ensimmäinen osa on Loistava ystäväni, jossa kuvataan päähenkilöiden lapsuutta ja nuoruutta 1950-luvun Napolissa. Kirjan kertoja on Elena Greco (Lenuccia tai Lenù) ja hänen kuvaamansa loistava ystävä on Raffaella Cerullo (muille Lina, mutta Lenùlle Lila).

Romaanin alussa 66-vuotias Lila on kadonnut ja vielä ennen katoamistaan yrittänyt pyyhkiä pois koko menneisyytensä. Loukkaantunut Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävysten yhteistä tarinaa.

Loistava ystäväni sijoittuu Napolin köyhään kaupunginosaan. Väkivalta ja karkeus leimaavat ihmisten elämää. Koulusivistystä ei ole kellään eivätkä kaikki osaa edes italian kirjakieltä. Liehittelyä saavat osakseen hieman varakkaammat ja etenkin comorraan kuuluva perhe. Riitelyt, tappelut ja juonittelut ovat julkista näytelmää, joita kaikki seuraavat ja kommentoivat. Raivoisimpia ja pitkävihaisimpia ovat naiset.

Pahan tekeminen oli sairaus. Lapsena kuvittelin pikkuruisten, lähes näkymättömien eläinten nousevan yöllä lammista, hylätyistä junavaunuista maavallin takaa, pahanhajuisista heinistä joita kutsuttiin nimellä fetienti, sammakoista, salamantereista, kärpäsistä, kivistä, pölystä ja tunkeutuvan kotikorttelimme veteen ja ruokaan ja ilmaan tehden äideistämme ja mummoistamme raivoisia kuin vesikauhuiset koirat.

Vahtimestarin tytär Elena ja suutarin tytär Lila tutustuvat koulussa ja pienen tunnustelun jälkeen ystävystyvät. Lila on varhaiskypsä ja tavattoman älykäs. Hän oppii kaiken leikiten, jos vain haluaa. Lila on myös lujatahtoinen ja kuriton, ei kuuntele kieltoja eikä nuhteita vaan noudattaa jotain sisäistä ääntä. Jotkut luonnehtivat häntä pahaksi tai suorastaan vaaralliseksi.

Hänellä oli takkuinen tukka, hän oli likainen, polvet ja kyynärpäät olivat aina ruvella tai haavoilla, jotka eivät koskaan ehtineet kunnolla parantua. Suuret eloisat silmät siristyivät viivoiksi, ja ennen täsmällistä vastausta niissä välähti katse, jossa ei ollut lapsekkuutta eikä ehkä inhimillisyyttäkään. Hänen kaikki eleensä viestittivät,

että hänelle ei kannattanut tehdä pahaa, sillä mitä tahansa joku yrittäisikin, hän kyllä keksisi jotakin vielä pahempaa.

Lila saa käydä vain kansakoulun, kun taas Elenalle aukeaa tie lukioon ja ehkä pitemmällekin. Silti Elena menestyy niin hyvin kuin menestyy, koska toisaalta kilpailee koko ajan Lilaa vastaan ja toisaalta saa tältä opastusta ja tuoreita ajattelutapoja. Välillä Elena tuntee olevansa niskan päällä, kokeneempi ja kauniimpi, mutta sitten Lila yllättää taas.  Loppujen lopuksi jää auki, kumpi on kirjan nimessä mainittu ”loistava ystävä”.

Kirjassa on henkilöitä korttelin verran, mutta onneksi kaikki esitellään lyhyesti heti kirjan alussa. Tarina on niin todentuntuinen, että mielellään kuvittelisi sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin – tosin ei ole tietoa sitäkään, onko Ferrante nainen vai mies. Korttelin värikäs ja meluisa elämä, köyhyys eri muodoissaan, ihmiset ominaispiirteineen – kaikki tulevat tutuiksi ja hyvin lähelle lukijaa. Kiinnostavin hahmo on tietenkin Lila, vaikka hänen ja lukijan välissä toimiikin suodattimena Elena. Lilan syvimmät tunteet ja ajatukset – esimerkiksi mystiset kokemukset - eivät aukea hänellekään. Nähtäväksi jää, miten asioita kehitellään jatko-osissa, mutta varmasti sykähdyttäviä lukukokemuksia on vielä edessä. 

LEMAITRE, PIERRE: Camille

Kustantaja: Minerva 2016

Alkuteos: Sacrifices

Suomennos. Sirkka Aulanko

Pierre Lemaitre (s. 1951) on Ranskan suosituimpia rikoskirjailijoita. Erityisen kiitetty on Lemaitren Camille Verhoeven -trilogia, josta sekä toinen osa Alex että kolmas osa Camille on palkittu The International Dagger -palkinnolla. Näistä kumpikin on jo ilmestynyt suomeksi ja sarjan ensimmäinen osa Irène saadaan suomeksi vielä vuoden 2016 aikana.

Ylikomisario Camille Verhoeven on vain 145-senttiä pitkä, mutta älyltään terävä ja intuitioltaan suuri. Hän ei ole poliisintyössään kyynistynyt, vaan on yllättävän hyväntahtoinen ja tunteikas. Hänen oikeudentuntonsa on tinkimätön, mikä saattaa herättää joissakin kollegoissa turhautumista ja toisissa taas suojelunhalua. Hänen sydäntään on vuosia piinannut suuri suru, Irène-vaimon kuolema paholaismaisen sarjamurhaajan uhrina. Nyt hänen elämäänsä on kuitenkin astunut sädehtivän ihana Anna Forestier.

Tästä alkaa kirjan kuvaama kolmen päivän dramaattinen ajanjakso:

Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan. Tämän Camille Verhoeven oli lukenut joitakin kuukausia aiemmin eräästä ”historian kiihtymistä” käsittelevästä lehtiartikkelista. Tuon ratkaisevan, järisyttävän ja odottamattoman tapahtuman, käännekohdan joka saa ihmisen jokaisen hermon värisemään kuin sähköiskusta, erottaa välittömästi kaikista muista elämän sattumuksista sen voimakkaasta energialatauksesta, erityisestä tiheydestä: heti sen koettuaan ymmärtää, että seuraukset ovat mittasuhteiltaan valtavat ja laadultaan peruuttamattomat.

    Rakastamaasi naiseen ammutut kolme pumppuhaulikon laukausta voivat olla sellainen tapahtuma.

Anne osuu kohtalokkaasti keskelle koruliikkeen ryöstöä. Hänet pahoinpidellään raa’asti, kenties jopa tappamistarkoituksessa – onhan Anne nähnyt ryöstäjien kasvot. Tätä tukee sekin, että yksi ryöstäjistä yrittää myöhemmin tunkeutua Annen sairaalahuoneeseen. Annea suojellakseen Camille päättää tutkia tapausta omin päin esimiestensä tietämättä. Ryöstöhän ei kuulu Camillen yksikön tutkittavaksi ja hän olisi joka tapauksessa tässä tilanteessa jäävi.

Jäljet tuntuvat viittaavan tiettyyn suuntaan, mutta onko näin? Onko Annekaan ihan sitä, miltä vaikuttaa? Juoni on ovela ja loppuratkaisu yllättävä, mutta pysyy kuitenkin uskottavuuden rajoissa. Tapahtumat eivät ole ylenpalttisen raakoja ja repliikeissä esiintyvä huumori keventää vielä tarinaa sopivasti. Kirjan kieli on kaunista ja vivahteikasta, mistä suuri kiitos suomentajalle Sirkka Aulangolle. Camille on varmaan englantilaisen Kate Atkinsonin määritelmän mukainen ”kirjallinen dekkari”, sillä viittauksia maailmankirjallisuuteen on paljon: Böll, Faulkner, Le Carre, Proust, Sartre… Tämä on dekkarien parhaimmistoa!

SHAFAK, ELIF: Valkoinen elefantti

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Architect’s Apprentice

Suomennos: Maria Erämaja

Elif Shafak (s. 1971) kuuluu Turkin nimekkäimpiin ja kiinnostavimpiin nykykirjailijoihin. Hän yhdistää teoksissaan itämaista ja länsimaista tarinaperinnettä ja tarttuu rohkeasti myös arkoihin aiheisiin. Romaanissa Kirottu Istanbul Shafak nosti esiin Turkissa täysin vaietun armenialaisten kansanmurhan ja teoksessa Kunnia naisen alisteisen aseman kurdiyhteisössä. Historiallinen romaani Valkoinen elefantti on Shafakin teoksista kunnianhimoisin ja todennäköisesti taustatutkimuksiltaan vaateliain.

Valkoinen elefantti sijoittuu 1500-luvulle, jolloin osmanien valtakunta on kukoistavimmillaan. Sulttaanina hallitsee Süleyman Suuri: soturi, valloittaja, lainuudistaja, runoilija ja filosofi. Hänen pääarkkitehtinaan toimii ”idän Michelangeloksi” kutsuttu Mimar Sinan, joka Süleymanin jälkeen palvelee vielä kahta muuta sulttaania ja tulee 50 vuotta kestäneen uransa aikana suunnitelleeksi yli kolmesataa moskeijaa, lukuisia siltoja, akvedukteja ja köyhäintaloja. Osa näistä on yhä olemassa.

Tarinan alussa Intian šaahi päättää lähettää Turkin sulttaanille ystävyydenosoituksena valkoisen uroselefantin. Chotaksi (Pikkuiseksi) kutsuttua elefanttia seuraa salaa 12-vuotias Jahan-poika, joka on hoivannut lempeää jättiläistä sen syntymästä saakka ja oppinut pitämään sitä ainoana ystävänään. Süleymankin arvostaa Chotaa, mutta itsevaltiaan epäsuosioon joutuminen voi olla pienestä kiinni. Kateellisia juonittelijoita sulttaanin hovissa riittää ja vallantavoittelussa he voivat käyttää varsin raakoja keinoja, jopa noituutta. Lahjakas ja terävä-älyinen Jahan pääsee arkkitehti Sinanin oppipojaksi, mutta joutuu koko ajan kilvoittelemaan mestarin huomiosta ja kiintymyksestä muiden oppipoikien joukossa. Jahanille kunnianarvoisa ja työteliäs Sinan edustaa isähahmoa, mutta todellisena suojelijanaan hänellä on aivan toisenlainen henkilö: halveksittuun ja pelättyyn kansanosaan eli mustalaisiin kuuluva Balaban. Omaa ääripäätään Jahanin ystäväkirjossa edustaa sulttaanin kuriton ja omapäinen Mihrimah-tytär, joka käy näennäisesti katsomassa Chotaa, mutta tosiasiassa pikemminkin Jahania. Rakkautta on siis luvassa.

Valkoinen elefantti -romaani kuvaa mielenkiintoisesti Sinanin ja hänen ryhmänsä työskentelyä. Miehet (ja yksi nainen) tavoittelevat moskeijoissa jumalaista kauneutta koristeiden ja uusien arkkitehtonisten ratkaisujen avulla, mutta toisaalta he pitävät silmällä myös tavallisen kansan tarpeita. Aina tosin kansa ei ymmärrä uudistajien hyviä tarkoitusperiä, vaan ajautuu pahojen enteiden ja ennustusten lietsomana taikauskoiseen torjuntaan.

Istanbul kielsi itsensä joka askeleella, vaihtoi luonnetta joka korttelissa, oli rakastava ja sydämetön samaan aikaan – kaupunki antoi avokätisesti ja vaati samaan hengenvetoon lahjansa takaisin.

Toisaalta Shafak kuvaa kuin yhtenä kirjan henkilöistä Istanbulin suurkaupunkia, jossa monet kansallisuudet, uskonnot ja kulttuurit elävät vieri vieressä. Sota, rutto ja tulipalo ovat vitsauksia, jotka kaupunki kokee yhä uudestaan ja joista se nousee yhä uudestaan. Istanbul on ristiriitainen, värikäs ja unohtumaton.

Istanbul on kaupunki, joka unohtaa helposti. Siellä asiat kirjoitetaan veteen, lukuun ottamatta mestarini töitä, jotka on kirjoitettu kiveen.

Shafak onnistuu herättämään historian eloon. On loistoa ja kurjuutta, on sotaretkeä ja juhlaa, on temppeliä ja ilotaloa, on petosta ja on rakkautta. Juuri rakkaus osoittautuu lopulta Jahanin elämässä suurimmaksi ja rakentavimmaksi voimaksi.

Maailmankaikkeuden keskus ei ollut idässä eikä lännessä. Se oli siellä, missä antautui rakkaudelle.

PS. Yksi pieni yksityiskohta jäi kyllä vaivaamaan (ehkä suhteettomastikin), kun Jahanin varastama rukousnauha vaihtui kesken kaiken rubiineista safiireiksi.

KAKSI DEKKARIA LAPSIIN KOHDISTUVASTA VÄKIVALLASTA

WENNSTAM, KATARINA: Kivisydän

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: Stenhjärtät

Suomennos: Anja Metsäpirtti

Ruotsalainen Katarina Wennstam (s. 1973) tapaa pureutua yhteiskunnan kipukohtiin. Niin myös trilogiaksi aiotussa uudessa sarjassaan, jonka ensimmäinen osa Petturi ilmestyi suomeksi viime vuonna. Se käsitteli toisaalta jalkapalloiluun liittyviä lieveilmiöitä (etenkin lajin sisällä vallitsevaa homofobiaa) ja toisaalta ruotsalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Kivisydän on sarjan toinen osa. Osia yhdistää kulloisiakin tapauksia tutkiva naiskaksikko: rikostarkastaja Charlotta Lugn ja oikeusavustaja / apulaissyyttäjä Shirin Sundin.

Kuusikuukautinen tyttövauva, Gloria, kiidätetään tajuttomana ensiapuun. Röntgenkuvissa paljastuu niin suuri aivovaurio, ettei lääkäreillä ole kuin yksi selitys: joku on ravistellut pienokaista usean sekunnin ajan hyvin voimakkaasti. Kukaan ei tunnusta sellaista tehneensä. Isä tosin on suuri kuin karhu ja työtoverinsa mukaan tietämätön omista voimistaan. Hän myös suhtautuu lapsensa tilanteeseen omituisen välinpitämättömästi. Äiti puolestaan on pieni ja hento ja aivan uuvuksissa. Mahdollisia syyllisiä ovat vanhempien ja perheen kahden pojan ohella myös isovanhemmat ja perheen lastenhoitaja. Onko Glorian pahoinpitelijällä kivisydän, kun elämän ja kuoleman välimaastossa häilyvän lapsen kohtalo ei häntä muserra ja saa tunnustamaan?

Poliisit, oikeuslaitoksen edustajat ja sosiaaliviranomaiset tutkivat surullista tapausta sinnikkäästi, mutta askelia eteenpäin ei tunnu löytyvän. Rikostutkimuksen ohella seurataan myös tutkijoiden yksityiselämää. Apulaissyyttäjä Shirin Sundin on iranilaista syntyperää, mutta naimisissa ruotsalaisen lääkärin kanssa. Hän on vieraantunut perinteisistä iranilaisista tavoista ja hieman suvustaankin. Avioliitossakaan kaikki ei ole kunnossa, mutta mikä mättää? Rikostarkastaja Charlotta Lung puolestaan painiskelee äitiinsä kohdistuvan kaunan kanssa. Kumpikin nainen paneutuu pienen Glorian kohtaloon sydän vereslihalla. Ehkä se vaikuttaa myös heidän yksityiselämässään tekemiinsä ratkaisuihin.

Luoja tietää kuinka paljon on lapsia, joiden koettelemuksista emme koskaan saa tietää, hän huokaa mielessään. Kaikki ne, joita satutetaan, mutta ei niin pahasti että he joutuvat sairaalaan? Kuka heidät huomaa? Kuka heitä auttaa?

Wennstam käsittelee tunteita herättävää aihettaan taitavasti. Mitään toimintatrilleriä ei ole luvassa, vaan tapahtumat ovat hiljaisia ja suruntäyteisiä. Syyllinen on toki syyllinen, mutta samalla hän on myös uhri. Syyt tekoon pystyy ymmärtämään.

Other editions

Enlarge cover

Lomakkeen yläreuna

BJØRK, SAMUEL: Minä matkustan yksin

Kustantaja: Otava 2016

Alkuteos: Det henger en engel i skogen

Suomennos: Päivi Kivelä

Samuel Bjørk on kirjailijanimi, jonka takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut viisi näytelmää ja julkaissut kaksi arvostelumenestyksiksi noussutta romaania sekä kuusi musiikkialbumia. Minä matkustan yksin on hänen ensimmäinen dekkarinsa, mutta jatko-osia on luvassa. Sarjat nimittäin myyvät hyvin.

Metsästä löytyy puuhun ripustettuna pienen tytön ruumis, hieman myöhemmin toinenkin. Tytöt on puettu nukenvaatteita muistuttaviin hieman vanhanaikaisiin mekkoihin, kummallakin on selässään kirjoja sisältävä reppu ja kaulassaan lappu ”Minä matkustan yksin”. Kumpikin tyttö on kuusivuotias eli aloittamassa koulunkäyntiä. Onko tämä merkityksellistä? Tapausta kutsutaan tutkimaan poliiseista taitavimmat, keski-ikäinen Holger Munch ja nuori Mia Krüger. Mia on ylivertainen löytämään yksityiskohtien sekamelskasta tärkeimmät ja vetämään niistä intuitiivisesti uudenlaisia johtopäätöksiä. Toisaalta Mialla on myös paha henkilökohtainen ongelma: halu seurata huumeiden yliannostukseen kuollutta kaksoissisartaan rajan toiselle puolelle. Ensin on kuitenkin löydettävä ovela ja suunnitelmissaan pilkuntarkka murhaaja, ettei lisää lapsia kuolisi.

Poliisi joutuu puurtamaan hitaasti eteenpäin, uusia johtolankoja löytyy harvakseltaan ja ylimielinen murhaaja ilakoi sekä heidän että lehtimiesten kustannuksella. Lukijan taas on vaikea tietää, mitkä juonenhaarat liittyvät pienten tyttöjen tapaukseen ja mitkä ovat vain hämäämässä. Tarina pysyy kyllä hyvin kasassa ja lopussa kaikki langat vedetään selkeästi yhteen. Jännitys säilyy hyvin, vaikka loppuratkaisu ei täysin yllätäkään.

Bjørkin dekkarissa tietenkin kauhistaa ennen kaikkea se, että väkivalta kohdistuu pieniin lapsiin. Onneksi se ei kuitenkaan ole yhtä raaka ja ahdistava kuin esimerkiksi Erik Axl Sundin Varisyttö-trilogia. Kirja ottaa kantaa lasten kohteluun yleisemminkin. Keitä ovat ”kristityt tytöt” uskonnollisen yhteisön ylläpitämässä talossa ja mitä heille siellä tehdään? Urheat pienen veljekset Tobias ja Torben puolestaan joutuvat selviytymään omillaan, kun vanhemmat häipyvät pitkiksi ajoiksi omille teilleen, ja kärsimään pahoinpitelystä silloin, kun vanhemmat ovat kotona. Totta on lausahdus:

Kaikki ihmiset eivät sovi vanhemmiksi, joillakin ei pitäisi olla lapsia.