IBRAHIMI, ANILDA: Punainen morsian

Albanialaisista kirjailijoista on tähän asti tunnettu lähinnä Ismail Kadare. Roomassa asuva albanialaissyntyinen Anilda Ibrahimi (s. 1972) on uusi tulokas, joka esikoisromaanissaan Punainen morsian kuvaa hurtilla huumorilla ihmisiä ja heidän kohtaloitaan historian pyörteissä. Tarinat ovat kuin kansan suussa kulkeneita ja sisältävät valtavan määrän asioita ja ihmisiä, mikä saattaa hieman haitata lukijaa. Tapahtumat ovat monasti traagisia, mutta Ibrahim näkee niissä myös absurdeja piirteitä.

Kaltran kylä sijaitsee kaukana vuoristossa, minkä ansiosta kylä säästyy pahimmilta poliittisilta mullistuksilta, sotatoimilta ja uudistuksilta. Vanhat tavat säilyvät siellä pitkään. Itkuvirsiä lauletaan, haudoilla käydään kertomassa uusimmat kuulumiset perheen vainajille ja pojan syntymää juhlitaan kiväärin laukauksin. Pienessä eristäytyneessä yhteisössä kaikki tietävät toistensa asiat, mikä joidenkin kohdalla osoittautuu kohtalokkaaksi.

Kirjan ensimmäinen osa ajoittuu 1900-luvun alkupuolelle. Päähenkilö on Saba, joka 15-vuotiaana joutuu avioon synnytyksessä menehtyneen isonsiskonsa lesken kanssa. Hänet on valittu jatkamaan sukua ja pitkinä vuosina ennen pojan syntymää hän on vain halveksittu ”pöllähtänyt kana”. Saba kuitenkin kasvaa oivalliseksi suurperheen äidiksi ja vanhuudessaan hän on koko sukua yhdistävä viisas matriarkka.

Toisen osan päähenkilö Dora on Saban 1970-luvulla syntynyt pojantytär. Hän asuu kaupungissa ja joutuu siksi keskelle kaikkia poliittisia uudistuksia ja suunnanmuutoksia. Rankinta on Enver Hoxhan diktatuurin aikana 1970–1980-lukujen taitteessa, jolloin Albania on täysin eristäytynyt muusta maailmasta. On fanaattisia ja brutaaleja iskuja uskontoja vastaan. On ihmisten liikkumis- ja ilmaisuvapautta rajoittavia toimia. On henkilökohtaisiin suhteisiin ja perhe-elämään liittyviä rajoitteita, joista Dorakin joutuu kärsimään. Dora on ensimmäisten joukossa juhlimassa sosialismin murtumista ja maan rajojen avautumista. Hän ja monet muut sukulaiset hakeutuvat maailmalle ja perheyhteys löyhtyy.

PS. Kirjan nimi johtuu ilmeisesti siitä, että Saban morsiuspuku on väriltään punainen…

RIMMINEN, MIKKO: Nenäpäivä

Mikko Rimmisen kirja Nenäpäivä voitti vuoden 2010 Finlandia-palkinnon. Valinnan tehnyt kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi kiitti palkintopuheessaan erityisesti Rimmisen kerrontatyyliä. Teksti on värikästä, rönsyävää ja hyvin humoristista. Harva kirja saa nauramaan ääneen, mutta Nenäpäivä pystyy siihen. Rimminen käyttää paljon uudissanoja – jopa niin paljon, että se saattaa hieman ärsyttää, vaikka sanat ovatkin täysin ymmärrettäviä ja kuvailevia.

Keski-ikäinen Irma on yksinäinen. Ei ole ystäviä, ei työpaikkaa eikä oikein perhettäkään, sillä ainoa poika on vain ääni puhelimessa. Syytä ei kerrota, Irman tausta jää hämäräksi. Tarina alkaa siitä, kun Irma sattuu soittamaan Keravalla väärän ihmisen ovikelloa ja esittäytyy hämmennyksissään Taloustutkimuksen tietojenkerääjäksi. Kaikki menee niin hyvin, että Irma jatkaa ovikellojen soittelua. Hänen esittämänsä kysymykset ovat tökeröitä, mutta haastateltavia se ei haittaa – ilmeisesti he kaipaavat kuulijaa. Irma puolestaan alkaa kantaa huolta näistä ihmisistä ja osallistuu sydämestään heidän iloihinsa ja suruihinsa. Lukija pääsee Irman pään sisälle seuraamaan hänen poukkoilevia ja huolekkaita ajatuksiaan eikä voi olla tuntematta myötätuntoa (ja ajoittain myötähäpeää). Kirjan loppu on toiveikas: kaikesta päättäen ainakin pari ystävää on valetutkija saanut. Yllättävän paljon Rimmisen ihmiset tuntuvat välittävän toisistaan – Irmaltakin vähän väliä joku tiedustelee myötätuntoisesti: ”Onks teillä kaikki okei?” Näiden huolehtijoiden joukossa on kaikenikäisiä koulupojasta vaariin.

Kirjan nimi on hieman kaksiselitteinen. Sen olettaisi viittaavan Ylen Hyvä Säätiön hyväntekeväisyyskampanjaan. Itse asiassa puhutaan Irman nenästä, joka on punainen ja turvonnut jouduttuaan kosketukseen oven kanssa. Jotkut kohtaukset kirjassa ovat turhan pitkitettyjä, pieni tiivistäminen olisi parantanut kirjaa entisestään.

VARGAS LLOSA, MARIO: Tuhma tyttö

Perulainen Mario Vargas Llosa voitti vuoden 2010 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on Latinalaisen Amerikan arvostetuimpia kirjailijoita, jonka erityispiirteenä on ollut yhdistellä kokeilevia kerrontatekniikoita yhteiskunnallisesti kantaaottavaan sisältöön.

Tuhma tyttö ei kikkaile tyylillä eikä ole erityisen kantaaottavakaan. Tarina on yksinkertainen ja se kerrotaan yksinkertaisesti. Mies rakastaa naista, joka osoittautuu huijariksi jo koulutyttönä ja joka jatkaa huijaamista elämänsä loppuun saakka. Tuhma tyttö janoaa rahaa ja pintaliitoa ja halveksii keskiluokkaista turvallisuutta, jota kiltti poika pystyisi tarjoamaan. Mies ei suinkaan ole sokea, mutta on silti aina yhtä halukas tarjoamaan turvapaikan seikkailuissaan sekoilevalle naiselle. Pakkomielteestähän tässä täytyy olla kysymys.

Tarina alkaa 1950-luvun Limasta ja jatkuu viisikymmentä vuotta eteenpäin hieman samaan tyyliin kuin esimerkiksi Kjell Westöllä eli tapahtumat ankkuroituvat tiettyyn ajankohtaan muotisuuntausten, musiikin ja poliittisten tapahtumien esittelyllä. Niinpä Pariisissa asuva Ricardo tietää kotimaansa sotilasdiktatuurista, Paul Escobarista ja Loistava polku – sissiliikkeestä, vaikka kaikki tuntuukin hänestä epätodelliselta ja kaukaiselta. Hänen elämänsä täyttää tuhma tyttö saapuessaan milloin minkäkin uuden henkilöllisyyden omaksuneena ja kadotessaan taas jäljettömiin. Tuhman tytön perässä hän matkustaa Kuubaan ja Japaniin ja Helsinkiinkin: ”Siinä maassa kaikki oli kaunista: arkkitehtuuri, luonto, ihmiset ja ennen kaikkea vanhukset.” Rakastamansa naisen oikean henkilöllisyyden ja nimen Ricardo saa selville vasta vuosien kuluttua.

Tuhma tyttö on viihdyttävä lukuromaani, muttei suinkaan nouse kirjailijan parhaiden teosten joukkoon. Se on eräänlainen muunnelma Madame Bovarysta eli tarina naisesta, joka kyllästyy helposti ja kaipaa aina vain lisää kiihdykettä.

ADORJÁN, JOHANNA: Rakkaudessa erottamattomat

Vuonna 1940 Johanna Adorjánin isovanhemmat esiteltiin toisilleen Budapestissa juutalaisessa porvariskodissa pidetyssä konsertissa. He ehtivät olla naimisissa vain pari vuotta, kun saksalaiset miehittivät Unkarin ja isoisä joutui keskitysleirille. Isoäiti sen sijaan onnistui hankkimaan väärennetyt paperit ja piileskelemään pienen poikansa kanssa isoisän paluuseen asti. Lääkäriperheen elämä sosialistisessa Unkarissa oli kuitenkin vaikeaa ja vuonna 1956 perhe pakeni Tanskaan venäläisten joukkojen vyöryttyä tukahduttamaan unkarilaisten kansannousua.

Vuosi 1991. Isoisän sydän on pettämässä, elinaikaa on luvassa parhaimmillaankin vain kuukausia. Isoäiti on virkeä ja terve, mutta haluaa poistua elämästä yhdessä miehensä kanssa. Tehdään tarkat suunnitelmat. Mikä menetelmä takaa helpoimman ja siisteimmän lähdön? Mitkä asiat on hoidettava kuntoon ennen itsemurhaa?

Kuusitoista vuotta myöhemmin pojantytär lähtee etsimään lisävalaistusta isovanhempiensa tarinaan. Tyhjentäviä vastauksia hän ei löydä, mutta silti monia uusia ja mielenkiintoisia tietoja omasta taustastaan. Sensaatioita ja sentimentaalisuutta Rakkaudessa erottamattomat – teoksessa ei ole, vain haikeutta. Tämä pieni kirja on rakenteeltaan harkittu ja kieleltään runollisen kaunis.

JOKINEN, SEPPO: Räätälöity ratkaisu

Seppo Jokisen rikosromaaneissa on jotain miellyttävää. Ehkä syynä on päähenkilön, komisario Sakari Koskisen, inhimillinen ja sympaattinen hahmo. Tamperetta tuntevalle yksi osatekijä on tarkka ympäristönkuvaus, jonka avulla lukija tietää koko ajan, missä mennään. Sekin vaikuttaa, että Jokisen kuvaamat rikokset ovat oikeasti mahdollisia, ehkä jo todellisuudessa tapahtuneita. Teoksissa leijuu miltei arkinen henki ja tässä tapauksessa se on hyvä asia.

Räätälöity ratkaisu kuljettaa rinnakkain kahta juonta, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kerrotaan kahden öykkärin vetämästä konsulttifirmasta, joka lupaa räätälöidä ratkaisun kaikkeen mahdolliseen. Ideointi on aika yliampuvaa, esimerkiksi Tampereen liikennettä helpottamaan esitetään ilmarataa Hervannan ja Nokian välille. Kaupungin edustajille kustannetaan tutustumismatkoja maailmalle: “Tampereelle on ihan yksi ja sama mitä kuntalaiset sanovat ja mitä valtuustoehdokkaat ennen vaaleja lupaavat". Yhteiskuntakritiikkiä siis! Firma ajautuu kuitenkin vaikeuksiin ja johtajat ryhtyvät selvittelemään välejään epäilyttävin ottein.

Liikemiesten katkeran sodankäynnin lomaan limitetään kuvauksia pankkikorttirikoksista. Koulupojat vakoilevat kaupoissa vanhusten tai vammaisten tunnuslukuja ja saavat osan saaliista, kun vähän vanhemmat kaverit varastavat kortit ja tyhjentävät uhrien tilit. Koko tapausvyyhti alkaa keriytyä auki, kun yksi pojista löydetään kuolleena – kenties murhattuna.

Komisario Koskinen päättää palata sairaslomalta tapausta selvittämään. Miten mahtaa miehinen työyhteisö suhtautua esimieheen, joka on ollut poissa mielenterveydellisistä syistä? Jokinen kuvaa hyvin tunnelmia: arastelua, karskia huumoria, vihjailuja. Jälleen kerran Koskisen salaperäinen intuitio toimii ja rikos saadaan ratkaistua. Myös juonikuviot solmiutuvat uskottavasti yhteen.

FALCK, ILKKA: Pieniä puutarhaunelmia

Pieniä puutarhaunelmia -kirja esittelee kymmenen suomalaista siirtolapuutarhaa. Siirtolapuutarhoja alettiin perustaa Suomeen vuonna 1914 ja ne ovat yhä hyvin suosittuja – tarjoavathan ne kaupunkilaisille mahdollisuuden viljellä omaa pientä kasvimaata ja rentoutua poissa kaupungin hälystä. Jotkut käyvät tontilla vain päiväseltään ja palaavat kaupunkiin yöksi. Jotkut viettävät kuusi kuukautta puutarhassaan ja sievässä pikku mökissään. Jotkut ovat hankkineet mökkiin kaikki mukavuudet ja pystyvät hyödyntämään tiloja ympäri vuoden – vesiverkosto tosin on poissa käytöstä talvella.

Pienen puutarhan suunnittelu on vaikeampaa kuin suuren, mutta kyllä sielläkin voi tehdä monenmoista. Joitakin sääntöjä toki on; siirtolapuutarhoissa ei esimerkiksi saa kasvattaa muita puita kuin hedelmäpuita. Joku panostaa hyötypuutarhaan ja nauttii syksyn sadosta, joku luo tunnelmaa näyttävillä istutuksilla. Eräässä esitellyssä puutarhassa on hyödynnetty neliöt perinteisen inkapellon avulla: maata peittää kurpitsa, ylöspäin kasvaa maissi ja sen varsia pitkin kiipeää papu. Mökeissä tilankäyttöä on suunniteltava tarkkaan, sillä enimmilläänkin niissä on vain 25–30 neliötä. Tontille on kuitenkin luvallista rakentaa esimerkiksi erillinen sauna, huvimaja, kesäkeittiö tai kasvihuone. Miltä kuulostaa turvekattoinen maja tekolammen rannalla?

Ruokatoimittaja Katri Schröder on loihtinut herkullisia aterioita käyttämällä hyväkseen kunkin esitellyn siirtolapuutarhan satoa ja kuunnellen omistajan mieltymyksiä: vuohenjuusto-tomaattipannaria, raparperilimonaatia, krustadeihin tehtyjä vadelmasuupaloja… Kirjan lopussa on säilöntävinkkejä ja ohjeita. Tunnelmalliset kuvat ovat Eiler Forsiuksen.

JOENSUU, MATTI YRJÄNÄ: Harjunpää ja rautahuone

Matti Yrjänä Joensuu on rikoskirjailija, jota arvostavat niin suuri yleisö kuin kriitikotkin - mistä todisteena esimerkiksi kaksi Finlandia-ehdokkuutta. Joensuun viimeisimmät teokset ovat ilmestyneet harvakseltaan, sillä Harjunpää ja pahan pappi – teosta odotettiin kymmenen vuotta ja sitten odotettiin seitsemän vuotta tätä viimeisintä eli Harjunpää ja rautahuone – teosta.

Harjunpää ja rautahuone ei oikeastaan ole dekkari, vaikka siinä murhia ratkotaankin. Jännityskirjakaan se ei ole, koska lukija tietää murhaajan jo varhaisessa vaiheessa. Se on illuusioton romaani ihmisestä, jonka sisällä piilee rautahuone eli tiukasti suljettu sopukka, jonne piilotetaan kaikkein raadollisimmat halut ja toiveet. Joensuun kirjat ovat aina olleet synkkäsävyisiä, mutta nyt pahuutta on jo miltei liikaa.

Joensuun kirjojen sankari eli rikosylikonstaapeli Harjunpää on sympaattinen. Harjunpää on nähnyt ihmisen ja yhteiskunnan pahimmat puolet, muttei ole muuttunut kovaksi ja kyyniseksi. Hän on pessimistinen pohdiskelija, joka tuntee myötätuntoa elämän vaurioittamia ja kärsiviä kohtaan. Kirja alkaakin tunnekuohuisella tekstillä, josta ei heti pysty hahmottamaan, mitä on tapahtunut. Vauvan kätkytkuolemasta on kysymys ja vanhempien tuskasta, joka kanavoituu vihana poliisia – kuolemanenkeliä - kohtaan. Apea tunnelma helpottuu vasta kirjan lopussa, jossa saadaan pienen pieni toivon pilkahdus.

Kirjan toinen päähenkilö on kolmekymppinen sairaanhoitaja ja hieroja Orvo. Hänen elämänsä on lapsesta asti ollut ahdistavaa ja synkkää. Äiti reagoi jokaiseen itsenäistymisyritykseen uhkailemalla itsemurhalla ja halvaantunut isoisä palkitsee palvelukset nöyryytyksillä ja ivalla. Ystävä houkuttelee arveluttavaan bisnekseen, joka ei paljonkaan itsetuntoa kohenna. Onnistuuko Orvo silti löytämään onnen? Mikä on hänen yhteytensä Helsinkiä kuohuttaviin keski-ikäisten ja hyvätuloisten sinkkunaisten kuolemantapauksiin?

Helsingin maisemat ja tunnelmat ovat Joensuun teoksessa tärkeässä asemassa. Luontoa kuvataan todella värikkäästi, ilmaisuvoimaisesti ja luovasti, miltei onomatopoeettisesti – kaikkia sanoja tuskin löytyy sanakirjasta.

MEACHAM, LAILA: Ruusut

Ruusut on sukutarina, josta tulevat mieleen sellaiset saagat kuin Tuulen viemää tai Okalinnut. Se sijoittuu pääosin 1900-luvulle, mutta kertoo lyhyesti myös texasilaisen Howbutkerin kaupungin perustajasukujen historiasta. Menneisyys pohjustaa niitä ratkaisuja, joita nykyhetkessä elävät henkilöt tekevät.

Nuori Mary Tolliver perii isänsä koko omaisuuden – ennen kaikkea puuvillaplantaasin, jota on lapsesta asti rakastanut pakkomielteisesti. Testamentti on epäoikeudenmukainen äitiä ja veljeä kohtaan, jotka jäävät täysin Maryn armoille, mutta päämääränä onkin viljelmien säilyttäminen suvussa. Katkeroituneet sukulaiset lähtevät ja lopulta tulee ero rakastetustakin. Onko jatkuva hermoilu puuvillasadon onnistumisesta ja kiikkerästä rahatilanteesta tämän arvoista?

Mary elää pitkän elämän, mutta pystyy katsomaan omia ratkaisujaan kriittisesti vasta etsiessään itselleen perillistä. Veljenpojantytär Rachel rakastaa plantaasia yhtä intohimoisesti kuin Mary ja on yhtä valmis taistelemaan muuttuvaa maailmaa vastaan. Toistaako hän Maryn tekemät virheet? Voiko suvun kirouksen katkaista?

Ruusut-teos on miellyttävä lukuromaani, vaikkei se täysosuma olekaan. Kirjan naishahmot jäävät hieman ohuiksi ja kliseisiksi, mutta monet miehistä ovat varsin sympaattisia. Joskus tapahtumien käänteet ovat liian helposti arvattavia ja joskus taas epäuskottavia. Silti tarina vetää.

Kirjan nimi viittaa Howbutkerin vanhojen mahtisukujen perinteeseen käyttää ruusua anteeksipyynnön ja anteeksiannon välineenä – ja myös anteeksiantamattomuuden.

JAMES, PETER: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Peter Jamesin palkittu teos Kuoleman kanssa ei kujeilla aloittaa rikosromaanien sarjan, jonka päähenkilö on Brightonissa asuva rikostarkastaja Roy Grace. Ura elokuvatuottajana lienee vaikuttanut Peter Jamesin kirjoitustyyliin, sillä kirjan luvut ovat lyhyitä, kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja yksityiskohdat puhuttelevat kaikkia aisteja.

Michael Harrison on synnynnäinen johtaja: itsevarma, sulavakäytöksinen ja komea. Hän tekee mielellään kepposia ja kuvittelee muiden nauttivan härskeistäkin piloista. Michaelin polttari-iltana muutamat ystävistä päättävät maksaa samalla mitalla takaisin, mutta kaikki menee pahasti vikaan. Ystävät kuolevat auto-onnettomuudessa haudattuaan ensin Michaelin arkussa metsään. Kukaan muu ei tunnu tietävän suunnitelmista mitään, ei viehättävä morsian eikä Michaelin liikekumppani (jonka on tarkoitus toimia häissä bestmanina). Lukijakin kokee klaustrofobisia hetkiä pelätessään arkussa kituvan Michaelin puolesta. Ehtiikö apu ajoissa? Rikostarkastaja Gracelle tilanne on erityisen raskas, sillä hänen oma rakastettunsa on vuosia aikaisemmin kadonnut jäljettömiin. Vielä kirjasarjan ensimmäisessä osassa ei tähän tapaukseen tule mitään selvyyttä, mutta toivottavasti jatkossa sekin ratkeaa.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään uutta, sillä samantapaisia ideoita on hyödynnetty aikaisemminkin. Teos on kuitenkin vetävästi kirjoitettu, juonenkäänteet hyvin ajoitettuja ja hyvin perusteltuja (jopa meedion käyttäminen apuna poliisitutkinnassa). Ainoa, mikä jäi kiusaamaan, oli kovin äkkinäinen loppuratkaisu.

TAMMINEN, PETRI: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tammisen teos Muita hyviä ominaisuuksia sisältää parikymmentä lyhyttä juttua. Tamminen kirjoittaa hyvin avoimesti omasta elämästään, mutta tunteeko hän todella itsensä näin epäonnistuneeksi? Ei onnistumisia aviopuolisona, ei isänä, ei kirjailijana? Aina vain noloja tilanteita ja häpeän hetkiä!

Tamminen kuvaa elämää nimenomaan miehen kannalta. Ollaan arjen askareissa perheen parissa, toimittajan ominaisuudessa kirjallisia esikuvia haastattelemassa, seminaareissa eri puolilla Eurooppaa. Yritetään pärjätä lamaannuttavan ujouden kanssa ja elää miehelle tarkoitettujen normien mukaan eli salataan niin ilon tunteet kuin surutkin. Henkilökohtaisista tuntemuksista näkökulmaa laajennetaan kaikkea suomalaisuutta ilmentämään: ”Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika.” Naisten koetaan olevan aivan eri planeetalta eli elävän, tuntevan ja käyttäytyvän täysin ennakoimattomalla tavalla.

Kirjan jutuista voisi nostaa esille kertomuksen Tammisen isästä, joka joutuu keskelle ryöstöyritystä viedessään veikkauskuponkia kioskille - eipä äijä paljon hätkähdä. Kirjan kieli on herkullista. Lakoninen teksti piilottaa sisäänsä paljon huumoria ja lempeitä oivalluksia.

MANKELL, HENNING: Savuna ilmaan

Henning Mankellin kirjoittama tv-sarja Labyrinten esitettiin vuonna 2000 Ruotsin televisiossa ja samana vuonna julkaistiin tähän sarjaan perustuva romaani. Nyt teos ilmestyy suomeksi nimellä Savuna ilmaan.

Kirja koostuu nopeasti vaihtuvista elokuvamaisista kohtauksista. Luvuista lyhyimmät ovat muutaman rivin mittaisia ja pisimmätkin vain pari sivua. Teos on nopealukuinen ja säilyttää hyvin jännittävyytensä loppuun saakka, missä auttaa esimerkiksi se, että lukija tietää koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Savuna ilmaan alkaa kuvauksella Bengt Ingemarsson -nimisen henkilön salamyhkäisestä paosta pois Ruotsista. Seuraavaksi siirrytään vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa meren luodolta löytyy vanha pääkallo. Nuori naissyyttäjä Louise Rehnström kiinnostuu asiasta. Onko pääkallo Ingemarssonin, jonka suurisuuntaiset suunnitelmat ja liiketoimet jättivät aikoinaan jälkeensä paljon pettyneitä ja velkaantuneita? Louisen tutkimusten tielle kasaantuu kuitenkin koko ajan esteitä ja omituisia sekaannuksia. Vaikuttaa siltä, että on olemassa salaliitto, johon kuuluu hyvin korkeassa asemassa olevia henkilöitä – jopa Louisen lähimpien ihmisten joukosta.

Mankell käsittelee ajankohtaista aihetta eli talousrikollisuutta ja hänen sävynsä on katkera. Lainsäädäntö tuntuu aina tarjoavan porsaanreikiä tarpeeksi ovelille; vain pikkurikolliset jäävät kiinni. Juoni on hyvä, mutta miksi Louise-parasta on tehty niin moniongelmainen?

BEAUTIFUL BLOGGER AWARD

Kiitos Lumikille kauniista palkinnosta! Valitettavasti olen hieman hidas hämäläinen näissä asioissa, joten kesti kuukauden saada aikaiseksi jatkaa palkintoa eteenpäin. Jätän nuo seitsemän tunnustusta salaperäisyyden varjoon (eipä ole juuri tunnustettavakaan...). Koska en seuraa blogeja juuri lainkaan, lähetän jatkotunnustuksen vain yhdelle eli omalle pomolleni! Karrin blogi

JALONEN, OLLI: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja kuvaa elämää pienessä kaupungissa 1960-luvulla. Onkohan teos hieman omaelämäkerrallinen, kun minäkertojakin on nimeltään Olli ja tapahtumaympäristö suuresti Hämeenlinnaa muistuttava?

Murrosikää lähestyvä Olli tarkkailee maailmaa oman kokemuksensa valossa, usein syvempiä merkityksiä ymmärtämättä. Lukija pystyy kyllä vähitellen muodostamaan näistä palasista jonkinlaisen kokonaiskuvan, mutta kärsivällisyyttä se vaatii. Ollin perhe on maltillisesti vasemmistolainen työläisperhe, jonka arki ja juhla pyörivät tiettyjen rituaalien mukaan ja kohtuutta noudattaen. Sopusointu rupeaa rakoilemaan, kun huoli lapsista kasvaa. Miten käy perheen autistisen kuopuksen, joka vajoaa yhä syvemmälle omiin maailmoihinsa? Miten käy poikien perään olevan siskon?

Koulupäiviä hallitsee opettaja, johon sota on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kylmäävää on lukea, miten hän sallii heikkojen kiusaamisen ja vieläpä rankaisee uhria ja tämän puolustajia. Pojista useimmat kuitenkin kunnioittavat kurinpitäjää ihan eri tavalla kuin toverillista suhdetta tavoittelevaa opettajaa eivätkä kyseenalaista sotilaallista ”miesautomaattiohjelmaa”. Voiko tilanne päättyä muuhun kuin murhenäytelmään?

Vapaa-aikana pojat sotivat keskenään ja pamauttelevat omatekoisia pommeja edes vahingoista viisastumatta. Tyttöihin otetaan varovasti kontaktia. Olli oppii kaiken aikaa jotakin ja pukee päätelmänsä herkullisen naiiviin muotoon: ”Näin minä opin että maailman ajassakin on katkiviiva ja se voi olla juuri nyt.” tai ”Näin minä opin maailmasta, että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Jalonen on aikamoinen sanataituri, jonka tekstistä löytyy monia eri tasoja ja koukuttavia yksityiskohtia. Huumori ja tragedia kulkevat käsi kädessä ja ovat koskettavia juuri siksi, että näkökulma pysyy koko ajan nuoren ja viattoman ihmisen näkökulmana.

LEHTOLAINEN, LEENA: Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolaiselta ilmestyi viimevuotisen Henkivartija-teoksen jälkeen taas Maria Kallio – dekkari. Minne tytöt kadonneet käsittelee samaa ajankohtaista asiaa kuin Anja Snellmanin Parvekejumalat eli Suomeen muuttaneiden musliminaisten asemaa.

Maria Kallio tutustuu kouluttamiensa naispoliisien elämään Afganistanissa ja näkee saksalaisen kollegansa kuolevan pommi-iskussa. Kotimaahan palattuaan hän suostuu johtamaan Espoon poliisin uutta yksikköä, joka tutkii epätyypillisiä rikoksia. Ensimmäisenä selviteltäviksi tulevat kolmen nuoren muslimitytön katoamiset ja neljännen murha. Onko tapauksilla muuta yhteistä kuin se, että kaikki ovat osallistuneet tytöille suunnatun kerhon toimintaan? Tutkimuksia vaikeuttaa muslimiyhteisön sulkeutuneisuus. Etenkin vanhempi polvi noudattaa tiukasti oman uskontonsa ja kulttuurinsa säännöksiä eikä aina edes ymmärrä Suomen lainsäädännön koskevan myös heitä. Tämä suututtaa monia suomalaisia, joiden mielestä ”maassa pitää elää maan tavalla”. Miten pitkälle fanaatikot ovat valmiita menemään?

Tapahtumat kuvataan Maria Kallion silmin. Hän yrittää olla objektiivinen toisaalta maahanmuuttajien epäluuloisuuden ja toisaalta heidän kunniantuntonsa suhteen. Samalla hän yrittää tasapainoilla valtaväestön vaatimusten keskellä, kun osa suomalaisista syyttää poliisia maahanmuuttajien suosimisesta ja osa rasismista. Oman ongelmansa muodostaa sosiaalinen media, joka levittää huhuja ja kiihotusta salamannopeasti ja saattaa vaikeuttaa pahasti poliisin työtä.

Lehtolainen kuvaa ihmisiä, tunnelmia ja tilanteita elämäntuntuisesti ja hallitsee etenkin luontevan replikoinnin. Juonen suhteen kirja ei ole aivan onnistunut, sillä tutkittava murha ratkeaa melko varhaisessa vaiheessa ja jännite latistuu sen jälkeen. Toki lopussa on aikamoista rähinää, kun Afganistanissa koetut tapahtumat saavat jatkoa Suomessa, mutta oikein uskottavaa se ei ole. Tarkoitus lienee osoittaa, ettei Suomikaan enää ole lintukoto erillään muun maailman pahuudesta.

NESBØ, JO: Panssarisydän

Jo Nesbøn uusin suomennettu teos Panssarisydän on kahdeksas osa Harry Hole – sarjasta. Jokainen osa on ollut edeltäjäänsä raaempi ja murhatavat edellistä erikoisempia, mutta vaaditaanko nykylukijan säväyttämiseen todella näin paljon verta ja kidutusta? Panssarisydämen juoni on kuitenkin ovelasti kehitelty pienintä yksityiskohtaa myöten ja vie herpaantumatta mukanaan, vaikka teoksessa on yli 600 sivua. Lukija uskoo melko varhaisessa vaiheessa tietävänsä syyllisen, mutta mahtaakohan kirjailija huijata?

Harry Hole on Norjan poliisikunnan nerokkain murhatapausten ratkaisija ja ainoa, jolla on kokemusta myös sarjamurhaajasta. Nyt näyttää uusi sarjamurhaaja olevan liikkeellä, mutta Harry piileskelee Hongkongin huumekortteleissa pahaa oloaan hukuttamassa. Tarvitaan melkoista taivuttelua, ennen kuin Harry suostuu palaamaan töihin – huomatakseen joutuneensa valtataistelun pelinappulaksi. Hänen päättäväisyyttään eivät kuitenkaan enää petokset ja uhkailut horjuta.

Harry Holen alakuloinen ja ristiriitainen hahmo on kiinnostava. Harry ei tavoittele mainetta eikä kunniaa itselleen, vaan pitää pääasiana rikollisten kiinnisaamista. Hänelle ei ole merkitystä sillä, onko syyllinen yhteiskunnan pohjasakkaa vai sen kermaa vai peräti virkatoveri. Moni poliisi on langennut tavoitellessaan valtaa, rahaa ja rakkautta, mutta mikä lienee oikeamielisen Harryn heikko kohta?

PS. Ennen loistavaa rikoskirjailijan uraa Jo Nesbø toimi pörssimeklarina ja oli yksi Norjan tunnetuimmista rockmuusikoista. Kokemusta eri aloilta siis on…

RAITASUO, ILKKA & SILTALA, TERHI: Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan teos kertoo naisesta, joka vietti yli 50 vuotta elämästään mielisairaalassa suuruusharhan vallassa ja pystyi silti ilahduttamaan kanssaihmisiään monin eri tavoin. Kellokosken prinsessa – teos ei ehkä ole kaunokirjallisesti merkittävä, mutta sisällöltään mielenkiintoinen esitellessään myötätuntoisesti ja myötäeläen erään erikoisen elämäntarinan ja samalla myös palan suomalaisen mielenterveystyön historiasta.

Anna Lappalainen syntyi Kuopiossa vuonna 1896. Kaksivuotiaana hänet sijoitettiin kasvattiperheeseen, koska äiti ei puolison kuoltua pystynyt yksin elättämään kaikkia lapsiaan. Anna reagoi tähän muutokseen levottomalla käytöksellä ja uhmakkuudella, mikä puolestaan johti kasvattikotien tiheään vaihtumiseen. Suhteet omaan perheeseen jäivät kireiksi ja loppuivat myöhemmin kokonaan. Avioliitto 15 vuotta vanhemman miehen kanssa epäonnistui ja jätti jälkeensä vain nimen – Anna Lappalaisesta tuli Anna Svedholm. Elantonsa Anna ansaitsi ensin ravintolalaulajana ja myöhemmin hierojana, mutta joutui toistuvasti sairaalahoitoon harhojen ja levottomuuden takia. Pysyvästi mielisairaala oli Annan kotina 40-vuotiaasta 91-vuotiaaksi asti.

Ehkäpä rikkinäiset elämänvaiheet ja turvattomuus aiheuttivat Annan suuruudenharhan: hän kuvitteli olevansa englantilainen prinsessa, jonka korppikotka oli ryöstänyt Suomeen. Hän piti Kellokosken sairaalaa kesäpalatsinaan, sen hoitohenkilökuntaa palvelusväkenään ja läheisen kylän asukkaita alamaisinaan. Suosikki-ihmisilleen hän soi arvonimiä, jotka myös muisti erehtymättä. Kyläläiset puolestaan suhtautuivat Annaan luontevasti ja ymmärtäen – heille hän oli Prinsessa ja sen kutsumanimen omaksuivat lopulta muutkin.

Nykyään Prinsessan kohdalla puhuttaisiin luultavasti skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta omana aikana diagnoosi oli skitsofrenia. Häneen kokeiltiin lähes kaikkia 1900-luvulla kehiteltyjä hoitomenetelmiä lobotomiaa lukuun ottamatta eli insuliinihoitoa, malarian istuttamista, sähköshokkeja ja eristämistä. Näistä asioista lukeminen on todella järkyttävää. Onneksi 1970-luvulla hoitotavat muuttuivat inhimillisemmiksi ja Prinsessaa rauhoiteltiin lääkkeillä vain erityisen levottomina jaksoina. Muuten hän sai liikkua vapaasti jopa ulkomaita myöten.

Arto Halosen ohjaama elokuva Prinsessa perustuu Ilkka Raitasuon muistiinpanoihin. Se sai ensi-iltansa elokuussa 2010.

NICOLL, ANDREW: Rouva Agathen rakkaus

Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteos Rouva Agathen rakkaus valittiin Skotlannissa vuoden 2008 parhaaksi romaaniksi ja se nousi aikamoiseksi menestykseksi muuallakin maailmassa. Kirjan viehätys piilee paljolti siinä, että sitä on mahdotonta lokeroida. Alku muistuttaa surrealistista satua, sitten seuraa vanhanaikaisen haikea rakkaustarina ja lopuksi siirrytään synkkään mysteeriin. Kaikkia tekstin yksityiskohtia ei välttämättä noteeraakaan. Esimerkiksi paikannimet ovat jostain syystä kielitieteellisiä termejä: Dot (= piste), Umlaut (= äänteenmukautus), Dash (= ajatusviiva)…

Rouva Agathen rakkaus leijuu ajan ja paikan tuolla puolen. Kuvauksen perusteella se sijoittuu Baltian saarelle vaikeakulkuisen vesireitin taakse, mutta Dotin kaupunki raitiovaunuineen, hienostuneine kahviloineen ja oopperoineen muistuttaa silti vanhaa eurooppalaista kulttuurikeskusta. Kirjoituskoneet ja lankapuhelimet ovat käytössä ja postikortit kuljettavat viestejä. Elämän tahti on verkkaista ja ihmiset tuntevat toisensa. Kaikkea tarkkailee ja hallitsee parrakas naispyhimys Walpurnia. Paratiisista ei kuitenkaan ole kyse, vaan pimeä puoli löytyy täältäkin.

Dotin pormestari Tibo Krovic, jota oikeudenmukaisuutensa vuoksi kutsutaan hyväksi, rakastaa tulisesti uhkeaa sihteeriään Agathe Stopakia. Hän joutuu kuitenkin salaamaan tunteensa, sillä ihana Agathe on naimisissa. Kovin suoraviivaisesti tästä ongelmasta ei selvitä, vaan vuosia kuluu ja lopulta tarvitaan noitakonsteja ja ihmetekoja.

Rouva Agathen rakkaus etenee tapahtumiensa puolesta paikoin melko hitaasti, mutta kuohuttaa koko ajan suuria tunteita. Nicoll hallitsee hienosti tyylivaihtelut ja oudot juonenkäänteet. Tämä kirja sopii sellaiselle, joka pitää esimerkiksi Pienestä suklaapuodista.

HALTTUNEN, ELINA: Äidiltä tyttärille - reseptilaatikon aarteita, aterioita ja tarinoita

Elina Halttunen sai idean keittokirjaansa, kun tyttäret alkoivat soitella reseptien perään. Äidiltä tyttärille -teokseen hän otti vain perheen hyväksymät ja ajan mittaan parhaiksi kehitellyt ruokaohjeet. Ateriakokonaisuuksia on 26 ja ne on jaoteltu vuodenaikojen mukaan; on ”Sadonkorjuupäivällinen” ja ”Talven viimeinen menu”, on ”Hellepäivän lounas” ja ”Hyvästit kesälle” ja jopa ”Dagen efter – menu”. Reseptejä on kerätty lippusista ja lappusista, kerjätty ystäviltä, kaiveltu mielen perukoilta. Kirjallisuusluettelo on vaikuttava.

Jotkut reseptit vaikuttavat suuritöisiltä ja niiden ainesosat hankalasti saatavilta ainakin muualla kuin Helsingissä: kania, saksanhirveä, peuraa, sorsaa, ankkaa, hanhea, ostereita, jokiravun pyrstöjä… Onneksi mukana on myös perinteisiä ruokia: äidin lihapullia, lohikeittoa, Janssonin kiusausta, raparperipiirakkaa ja pannukakkua. Kokeilla voisi vaikkapa Saaran bataattilaatikkoa, samettista hernekeittoa tai vadelmaunelma-jälkiruokaa. Reseptit kannustavat suosimaan sesonkituotteita ja lähiruokaa. Alkoholia lorautellaan mausteeksi ahkerasti.

Kirja sisältää myös perhetarinoita, mikä saattaa kiinnostaa sellaista lukijaa, joka ei niin resepteistä välitä. Selviää, kuinka laihasta ja ruokahaluttomasta tytöstä tuli herkkusuu ja kokki, kuinka äiti hurmasi isän omenapiirakalla ja isä teki vaikutuksen äitiin valmistamalla Cour de filet provençalen (äidin bravuuri siihen aikaan oli nakkilaatikko). On taiteilijaperheen arkea ja juhlaa, elämää kaupungissa ja maalla. Valokuvia perheen albumeista.

SNELLMAN, ANJA: Parvekejumalat

Anja Snellmanin uusin romaani Parvekejumalat sijoittuu Helsinkiin Virtasaaren (Vuosaaren?) kaupunginosaan. Aiheena on ensinnäkin islamilaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys, jossa kummankin kulttuurin edustajat lukkiutuvat omiin ennakkoluuloihinsa. Toiseksi kyseessä on vanhempien ja lasten välinen ongelma: aikuiset eivät tarjoa tukea eivätkä turvaa nuorelle ihmiselle sen paremmin suomalaisessa perheessä kuin somalisuvussa. Kolmantena on Snellmanille tyypillinen miesten ja naisten vastakkainasettelu: miehillä on valtaa ja naisilla velvollisuuksia. Naissukupuoleen perustuvaa alistamista ja julmuutta on myös tasa-arvon ihannemaassa Suomessa, vaikka täällä ei sukupuolielimiä leikelläkään.

Anis Muumin on somaliperheen murrosikäinen tytär, joka unelmoi farkuista, huulipunasta, bileistä ja poikaystävästä. Hän on älykäs ja tiedonhaluinen ja kiinnostunut esimerkiksi ilmastonmuutoksesta. Kuitenkin perinteet (Koordinaatisto) edellyttävät, että Anis pysyttelee siveästi kotona ja liikkuu kaupungilla vain veljiensä vahtimana. Hänellä ei ole mitään määräysvaltaa omaan ruumiiseensa eikä elämäänsä. Snellman kuvaa uskottavasti ja myötäeläen Aniksen kaipuuta saada elää kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret ja olla sillä tavoin näkymätön.

Alla Pohjola on suomalaisen taiteilijaperheen tytär, jolle valinnanvapaudesta on tullut vankila. Hän on saanut kenenkään estämättä kokeilla kaikkea ja kokemuksissaan vammautunut niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Islamiin kääntyminen merkitsee hänelle paluuta kotiin eli turvaa ja puhdistumista, kaapuun pukeutuminen taas vapauttavaa näkymättömyyttä. Allasta tulee ensin Alla-Zahra ja lopulta pelkästään Zahra. Valitettavasti hänen hahmonsa jää aika etäiseksi ja hänen tekojensa motiivit kyseenalaisiksi.

Parvekejumalat-nimi tulee kirjalle ennen kaikkea sen traagisesta loppuratkaisusta, mutta saattaa viitata myös Aniksen isän ammattiin parvekkeiden lasittajana tai Aniksen haluun oleilla parvekkeella. Aniksen isän kommentti: ”Parveke on turhan maallisen rihkaman tarjotin – paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan.”

Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa seurataan vuorotellen Anista ja Alla-Zahraa. Elävä ja herkullinen henkilökuva syntyy siinä ohessa myös Allan yliboheemista ja ylisallivasta äidistä. Snellman kirjoittaa vetävästi ja rakentaa juonen taitavasti. Ehkä hän hieman kärjistää, mutta se ei vähennä teoksen koskettavuutta.

GAVALDA, ANNA: Karkumatka

Ranskalaisen Anna Gavaldan uusin suomennettu teos Karkumatka oli alun perin novelli, jota France Loisirs – kustantamo jakoi tilaajilleen vuonna 2001. Myöhemmin Gavalda korjaili tekstiä ja muokkasi novellista pienoisromaanin. Karkumatka ei nouse kirjailijan parhaitten teosten tasolle, mutta viehättää haikeansuloisella tunnelmallaan.

Kolme noin kolmekymppistä sisarusta on matkalla häihin, mutta vailla juhlamieltä. He ovat varmoja siitä, että häät tulevat olemaan tylsät ja sukulaiset rasittavia.Omassa elämässä on ongelmia. Tunnollisuuden perikuva Lola käy läpi avioeroa, tyyniluontoinen Simon kärvistelee teräväkielisen vaimonsa rinnalla ja boheemi Garance kaipaa kiintopistettä elämäänsä. Sisarukset lähtevätkin yksimielisesti karkumatkalle, kun juhlapaikalla selviää, ettei pesueen neljäs jäsen pääse työkiireiden vuoksi mukaan. Päivästä tulee lämmin ja huoleton, tavallaan hyvästijättö lapsuudelle. Muistellaan menneitä, selvitellään muistikuvien eroja, syitä ja seurauksia. Hetkeksi unohdetaan aviopuolisot ja lapset, huolet ja velvollisuudet. Siskosten välinen sanavaihto voi vaikuttaa toisinaan jopa häijyltä, mutta yhteishenki pitää. Häihinkin päästään…

Gavalda hallitsee tyylinsä: lyhyitä lauseita, nasevia repliikkejä, ilmavia kuvauksia. Henkilökuvat tosin jäävät tällä kertaa ohuehkoiksi – kaikkein elävimmäksi tulee se (ensi näkemältä) kaikkein epämiellyttävin eli Simonin säntillinen, kärkevä, hienosteleva ja hygieniahullu vaimo Carine.

KYRÖ, TUOMAS: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on monologimuotoinen novellikokoelma, joka pohjautuu Yleisradiossa vuonna 2009 esitettyyn kuunnelmasarjaan Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Antti Litja oli kuunnelmien äänenä ja on nyt cd-äänikirjan lukijana. Taitavaa näyttelijää kuunnellessa novelleihin avautuu kieltämättä aivan uusi ulottuvuus, mutta teksti naurattaa ja puhuttelee kyllä kirjasta luettunakin.

Novellien päähenkilö on noin 80-vuotias itsenäinen ja itsepäinen äijä, jonka mieli menee matalaksi milloin mistäkin: lumentulosta, rintaruokinnasta julkisilla paikoilla, uusista moottoriteistä, mainoksista ja veronpalautuksista. Ystävänpäivänkortti miniältä aiheuttaa pahaa mieltä, samaten kalkkuna jouluaterialla. Kaiken kaikkiaan päähenkilö ennättää kirjan aikana pahoittaa mielensä lähes 40 kertaa. Perustelut näille tunteille osoittautuvat kuitenkin useimmiten aivan loogisiksi ja järkeviksi.

Vaikka kirja koostuukin lyhyistä novelleista, onnistuu se silti tekemään eläväksi niin päähenkilön luonteen kuin hänen elämäntarinansa. Vanhus yksinään omassa talossaan, vaimo dementoituneena hoitokodissa, lapset perheineen maailmalla ja paras ystävä kuollut. Miehen fysiikka alkaa pettää, mutta henki on vireä ja vahva eikä siedä holhoamista. Tässä tuleekin väistämättä kahnausta yhteiskunnan kanssa ja mielipahaa. Kuitenkaan mies ei vaadi mitään tavatonta, vaan nimenomaan ihan tavallinen riittää.

Kirjan novellit alkavat (miltei aina) sanoilla ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun” ja jatkuvat sitten odottamattomilla väitteillä. Samaten toistuvat ilmaisut ”kyllä en” ja ”kyllä ei”, esimerkiksi näin: ”Kyllä en vastusta kehitystä, mutta tyhmyyttä aina, ja liian helpoksi tekeminen on tyhmyyksistä suurinta.” Monet kohtaukset ovat lakonisesta kielestään huolimatta (tai juuri siksi) vastustamattoman koomisia, mainittakoon vaikka uudenlaiseen hanaan tutustuminen junan vessassa.

WALKER, MARTIN: Poliisimestari Bruno

Poliisimestari Bruno on leppeää luettavaa, vaikka tutkimuksen kohteena oleva rikos onkin raaka ja kauhea. Päähenkilö on harvinaisen sympaattinen: nokkela, kätevä käsistään ja erinomainen kokki, herkkätunteinen mutta tarvittaessa kouliintunut taistelija. Hän pitää kyläläisistään huolta kuin kanaemo. Kylä puolestaan on tähän asti ollut kaunis ja turvallinen lintukoto, jossa kaikkia on suvaittu taustastaan huolimatta. Ei ole kärsitty rasismista eikä poliittisista väkivaltaisuuksista. Yksissä tuumin on puijattu EU:n tarkastajia ja suojeltu niitä, joiden tiedetään olleen virkamiehiin kohdistettujen kolttosten takana.

Vanhan arabimiehen murha muuttaa kylän ilmapiirin peruuttamattomasti, sillä murhaa selviteltäessä törmätään muihin rikoksiin ja rikollisiin: huumekauppaan, ääriliikkeiden kiihotustoimintaan, alaikäisten seksiorgioihin. Brunon paikallistuntemus on se tekijä, joka oleellisesti vaikuttaa rikoksen ratkaisemiseen. Kaiken toiminnan keskellä poliisimestari sentään ennättää flirttailla peräti kolmen kauniin naisen kanssa ja syödä herkullisia aterioita.

MICHAELS, ANNE: Routaholvi

Anne Michaels on kanadalainen runoilija ja muusikko. Routaholvi on hänen toinen romaaninsa.

Jean ja Avery tapaavat 1950-luvun loppupuolella patotyömaalla Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla. Jean on kasvitieteilijä, joka suojelee ja säilyttää luontoa ja Avery on insinööri, joka hyödyntää luonnonvaroja tekniikan avulla. He puhuvat eri kieltä, mutta kuuluvat silti yhteen. Vuonna 1964 he ovat aviopari ja Assuanin patotyömaalla Egyptissä. Avery osallistuu Abu Simbelin temppelin siirtämiseen, mutta käy työn edetessä yhä epäilevämmäksi. Onko uudelleen rakennettu temppeli valhe, pyhyytensä menettänyt? Onko oikein edistyksen nimissä riistää ihmiset pois juuriltaan ja tuhota heidän menneisyytensä?

Jean alkaa odottaa lasta, mutta saa keskenmenon. Menetys aiheuttaa puolisoiden välille niin suuren tunnetyhjiön, että he katsovat parhaaksi erota ja etsiä omin päin uutta suuntaa tulevaisuuteen. Avery opiskelee arkkitehtuuria pystyäkseen tuhoamisen sijaan rakentamaan uutta. Jean etsii ihmistä, joka näkisi hänessä muutakin kuin lapsensa menettäneen äidin. Puolalainen emigranttitaiteilija Lucjan pystyy auttamaan, sillä hänen tarinansa on selviytymistarina. Lucjan koki toisen maailmansodan kauhut Varsovan ghetossa ja näki kaupungin tuhon, mutta myös nopean uudelleenrakentamisen. Hänen kertomuksensa noista ajoista auttavat Jeania suhteuttamaan oman menetyksensä muiden kokemiin kärsimyksiin ja uskomaan tulevaisuuteen uudella tavalla.

Kirja koostuu pitkälti vuoropuheluista, muisteluista ja kertomuksista. Se on kieleltään lyyrisen kaunis, täynnä oivalluksia ja hienoja ajatuksia. Sitä ei voi lukea nopeasti, vaan mietiskellen ja uutta keksien. Esimerkiksi: Ihminen kaipaa elämässään eniten anteeksiantoa... Rakkaus voi hajota osiksi, mutta hellyys on pettämätön... Kaikki mikä on tehty rakkaudesta on elossa… Jos kirjaan olisi halunnut jotain lisää, niin hieman huumoria.

PS. Suomalaista ilahduttaa se, että kirjassa mainitaan Alvar Aallon arkkitehtuuri ja Marimekon kankaat esimerkkeinä modernista ja raikkaasta suunnittelusta. Tapahtumat sijoittuvat siis 1960-luvulle…

LANDER, LEENA: Liekin lapset

Liekin lapset – teos tuli julkisuuteen jonkinlaisen kohun saattelemana. Osa henkilöistä ja tapahtumista on nimittäin samoja kuin vuonna 1987 ilmestyneessä ja Tammen kustantamassa teoksessa Jumalattoman kova tinki, josta Landerin oli tarkoitus muokata uusittu versio. Syystä tai toisesta tuo hanke kariutui ja Liekin lapset-teoksen julkaisi Landerin uusi kustantaja Siltala. Kirjan kaunis nimi tulee Raamatusta Jobin kirjan säkeestä: ”Sillä onnettomuus ei kasva tomusta, eikä vaiva verso maasta, vaan ihminen syntyy vaivaan, ja kipinät, liekin lapset, lentävät korkealle”.

Liekin lapset sijoittuu yhdessä aikatasossa Halikon Vartsalan sahayhteisöön ajalle 1903–1929 ja ennen kaikkea vuoden 1918 tragediaan. Silloin teloitettiin Märynummella kymmeniä punaisia, joiden joukossa jopa lapsia. Kuitenkin puolueeton historiantutkimus on myöhemmin osoittanut, että paikkakunnalla työväestön vallankumous rajoittui ideologisiin puheisiin – aseellista toimintaa ei ollut. Mikä sitten johti teloituksiin?

Toisessa aikatasossa eletään vuotta 2009. Risto Paju eroaa työstä ja vaimosta ja rupeaa tutkimaan sukunsa historiaa. Ennen pitkää hän oivaltaa, että sisällissodan aikaan liittyy jokin perhesalaisuus, mutta mikä? Lander on ilmeisesti tarvinnut tätä kehyskertomusta voidakseen Riston suulla kysyä: eivätkö vuoden 1918 teloitukset olleet murhia, jotka pitäisi selvittää – olkoonkin, että niistä on kulunut yli 90 vuotta?

Lander on perehtynyt perinpohjaisesti aiheeseensa, mutta osaa käsitellä sitä kevyesti ja sujuvasti (loppuosan ”saarnaa” lukuun ottamatta). Kyse oli tavallisista ihmisistä, jotka kaoottinen aika tempasi pyörteisiinsä ja pakotti valitsemaan puolensa, tahtoipa sitä tai ei. Siitä Lander muistuttaa varsin painokkaasti, etteivät sisällissodan tapahtumat olleet samanlaisia joka paikkakunnalla: Väinö Linnan Pentinkulma ei ole ainoa totuus.

SWARUP, VIKAS: Syyllisten seurue

Vikas Swarup on intialainen diplomaatti, jonka esikoisteos Tyhjentävä vastaus (2005) oli kahdeksan Oscaria voittaneen Slummien miljonääri- elokuvan pohjana. Swarupin toinen teos Syyllisten seurue on realistisempi. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja, vaan tilanteen mukaan jotain siltä väliltä. Kirjailija haluaa ennen kaikkea kiinnittää huomiota rikkaiden ja köyhien väliseen kuiluun, mutta käsittelee myös rasismia ja korruptiota. Useimmat henkilöistä tavoittelevat ”amerikkalaista” unelmaa eli haluavat kyltymättä lisää rahaa tai lisää valtaa. Heidän itsekkyyttään ja pinnallisuuttaan vastaan asettuu puhdassydäminen alkuasukasmies, joka on houkuteltu syrjäiseltä saareltaan häikäilemättömän pelin nappulaksi. Kirja kuvaa intialaista nykyelämää, mutta monet teemat ovat täysin yleismaailmallisia.

Syyllisten seurue -kirjan alussa murhataan rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen hulttiopoika kesken voitonjuhlien. Mies on juuri saanut murhaoikeudenkäynnissä vapauttavan päätöksen, vaikka on ilman muuta syyllinen. Kuudelta juhlavieraalta löytyy ase, heidän joukossaan murhatun isä, kuuluisa Bollywood-näyttelijätär ja amerikkalainen turisti. Epäillyt kertovat kukin vuorollaan tapahtumista, syistä ja seurauksista, jotka johtivat tuohon tilanteeseen. Kaikilla on täysin uskottavat motiivit ja oivalliset mahdollisuudet ja lisäksi usean epäillyn kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa. Lukijalle tarjotaankin useita mahdollisia loppuratkaisuja, ennen kuin totuus selviää.

MAZZARELLA, MERETE: Matkalla puoleen hintaan : eläkkeellä olemisen taidosta

Filosofian tohtori, pohjoismaisen kirjallisuuden professori, kolumnisti ja kriitikko Merete Mazzarella jäi eläkkeelle pitkän akateemisen uran jälkeen ja julkaisi aiheesta kirjan Matkalla puoleen hintaan.

Teos alkaa ajasta, jolloin Mazzarellan henkilökohtainen eläkeikä vasta lähestyy, mutta nostattaa jo ristiriitaisia tunteita. Itse eläkkeelle jääminen tapahtuu pehmeästi ja vaiheittain, mutta sitten vastaan tulee sekä myönteisiä että kielteisiä yllätyksiä. Ajatukset käyvät yhä useammin myös kuolemassa. Kirjailija kommentoi asioita hyvin avoimesti ja itseironisesti, mutta samalla lämpimästi ja erilaisuutta ymmärtäen. Omien mietteittensä tueksi ja selventämiseksi Mazzarella tarjoilee kirjallisuussitaatteja ja eri lähteistä poimimiaan anekdootteja. Aiheesta ja tapahtumasta toiseen hän hypähtelee sujuvasti aina mielijohteiden mukaan, mutta rönsyily ei vaikeuta lukemista.

Mazzarella kannustaa nykyajan ikäihmistä pitämään puolensa, sillä nuoret ovat antiikin ajoista asti sanelleet sen, minkälaisia vanhusten kuuluisi olla. Toiseksi hän rohkaisee niin nuoria kuin vanhojakin elämään hitaasti eli luopumaan kiireestä – oli se sitten todellista tai kuviteltua. Toki Mazzarella myöntää olevansa etuoikeutettu eli hyvin toimeentuleva, hyväkuntoinen ja ”sosiaalista pääomaa” omaava. Hänen näköalansa on toinen kuin vähätuloisella, sairaalla ja yksinäisellä, mutta monet kokemukset ovat silti yhteisiä ja tuttuja. Kirja sopii erityisen hyvin eläkeikää lähestyvälle tai jo eläkkeellä olevalle, mutta kyllä Mazzarellan tyyliin ihastunut nuorikin saa tästä mielihyvää ja uutta ajateltavaa.

GALLAY, CLAUDIE: Tyrskyt

Ranskalainen Claudie Gallay (s. 1961) saavutti arvostelu- ja myyntimenestyksen viidennellä teoksellaan Tyrskyt sekä kotimaassaan että muualla maailmassa. Kirjasta on suunnitteilla elokuva.

Tyrskyt-kirjan hitaaseen tempoon täytyy ensin hieman totutella. Nuoren naisen silmin seurataan meren ja tuulen muokkaaman normandialaiskylän vaiteliaita ihmisiä, karua arkielämää ja vaatimattomia huveja. Melko pian selviää, että nainen on menettänyt rakastettunsa ja sen vuoksi ottanut työn lintujen tarkkailijana kaukana tutuista seuduista ja ihmisistä. Voimistuva elämänhalu saa hänet kiinnostumaan kylän menneisyyteen liittyvistä arvoituksista. Johtuiko erään perheen hukkuminen 40 vuotta aiemmin siitä, että majakka oli sammutettuna? Ja miksi majakan valo ylipäätään olisi sammutettu? Millainen kolmiodraama johti yhden ihmisen mielenvikaisuuteen ja toisen eristäytymiseen? Kuka oli pieni poika, josta ei haluta puhua? Nykyhetkikin sisältää arvoituksen: kuka on kiehtovan salaperäinen mies, joka saapuu kylään myrsky-yönä? Onko luvassa romantiikkaa?

Kirjaa voisi luonnehtia tyyliltään ”ranskalaiseksi”. Se on toisaalta kepeä ja toisaalta villin mystinen. Kieleltään se on toisaalta hyvin runollinen ja elegantti ja toisaalta karun lakoninen. Tunnelma on käsin kosketeltavan vahva.

FLETCHER, SUSAN: Irlantilainen tyttö

Irlantilainen tyttö on Susan Fletcherin esikoisromaani, jolla hän voitti Whitbread-palkinnon 2004. Aiemmin häneltä on suomennettu teos Meriharakat.

Kirjan kertoja on Eve Green, oikealta nimeltään Evangeline ja lapsena kutsuttu Evieksi. Eve odottaa esikoistaan, mikä herkistää hänet muistelemaan erästä käänteentekevää vuotta lapsuudessaan. Evie oli seitsenvuotias kun hänen alle kolmekymppinen äitinsä menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen. Onneksi isovanhemmat ottivat tyttärentyttären avosylin vastaan ja opettivat kaupungin kasvatille, millaista kauneutta pienen walesilaisen kylän karun ulkokuoren alla piilee. Tosin jotkut ihmiset tuntuivat vihaavan Evietä heti ensi silmäyksellä, mutta miksi? Miksi kukaan ei halunnut puhua Evien isästä, josta tytöllä oli muistona vain kenkälaatikossa säilytetyt vaatimattomat tavarat? Ja irlantilaiselle tyypilliset punaiset hiukset, tietysti.

Kirjassa on salapoliisiromaanin aineksia. Evien koulutoveri oli Rosie – kaunis ja rikas tyttö, joka suhtautui Evieen kuin kilpailijaan ja tunkeilijaan. Olikohan syynä lammastilan sympaattinen työntekijä Daniel? Sitten Rosie katosi, mutta karkasiko hän kotoaan vapaaehtoisesti vai murhattiinko hänet? Eviellä saattoi olla aavistus tapahtumista, mutta henkilökohtaiset syyt saivat hänet kertomaan valheen. Eihän hän voinut aavistaa, miten traagiset seuraamukset tuosta valheesta olisivat!

Irlantilainen tyttö on lempeä kirja monissa eri muodoissa esiintyvästä rakkaudesta. Se vie lukijan keskelle sumuista ja surumielistä maisemaa ja kuvaa herkän yksityiskohtaisesti tuoksuja, ääniä, tunnelmia, ajatuksia, muistoja. Kenties sitä ei lue toistamiseen, mutta ainakin ensimmäisellä kerralla sitä oli vaikea laskea käsistään.

ENRIGHT, ANNE: Valvojaiset

Irlantilainen Anne Enright oli vuonna 2007 Booker-palkinnon yllätysvoittaja neljännellä romaanillaan nimeltä Valvojaiset. Kirjassa on omalaatuista vetovoimaa, vaikka se onkin hidas, raskas ja paikoin suorastaan epämiellyttävä.

Valvojaiset kertoo Hagertyn kaksitoistalapsisesta suurperheestä, jonka kaikki jäsenet ovat joutuneet elämässään jollakin lailla harhaan. Yksi pojista, ihastuttava Liam, on ajautunut alkoholismiin ja lopulta itsemurhaan - luultavasti lapsuudessa koetun häpeällisen tapahtuman vuoksi. Ruumiin hakee Englannista Dubliniin Liamin läheisin sisar Veronica, joka matkan aikana ennättää mietiskellä sukunsa historiaa monelta kantilta. Hän yrittää olla mahdollisimman rehellinen, mutta huomaa muistojen ajan myötä vääristyneen ja sumentuneen. Tästä syystä kertomus on täynnä arveluita, vaihtoehtoja ja korjauksia. Voimakkain tunne on viha: Veronica vihaa niin aviomiestään, lapsiaan ja vanhempiaan kuin itseäänkin. Tunteiden läpikäyminen kuitenkin vapauttaa ja kirjan loppu on suorastaan toiveikas.

Kirjan voima on sen kielessä. Teksti on täynnä yksityiskohtia, huomioita ja mielleyhtymiä. Ne ovat hyvin fyysisiä: ruumis ja sen toiminnot, eritteet, aistit. Usein mennään kirjaimellisesti ihon alle ja kuvataan tunteiden vaikutusta kehon toimintaan. Seksin ja seksuaalisuuden osuus on korostetun suuri, mutta samalla pelätään kosketusta ja koskettamista. Haave romanttisesta rakkaudesta kytee kyynisyyden alla.

DAHL, KJELL OLA: Musta enkeli

Poliisi ammutaan kuoliaaksi keskellä yötä ja syylliseksi arvellaan läheisessä baarissa aggressiivisesti käyttäytynyttä maahanmuuttajaa. Tapausta tutkivaa murharyhmää johtaa apulaispoliisipäällikkö Gunnarstranda, jonka älyä ja intuitiota jotkut ihailevat ja omavaltaisuutta vielä useammat inhoavat. Tämän tapauksen tiimoilla kollegat suhtautuvat Gunnarstrandaan erityisen nyreästi, sillä kuollut poliisi oli monien mielestä sankari, joka Gunnarstrandan vasikoinnin vuoksi pakotettiin sairauslomalle. Vihamielisyys muuttuu vahingoniloksi, kun apulaispoliisipäällikköä itseään epäillään todisteiden peukaloinnista. Mutta tämä mieshän ei jätä hommia kesken – hän on saanut vainun ja jatkaa tutkimuksia pakkolomalla ollessaankin.

Gunnarstrandan pitkäaikainen työtoveri Frølich puolestaan tutkii hämäräperäisistä toimista epäillyn asianajajan katoamista. Voisiko tämä tapaus liittyä Gunnarstrandan tutkimaan juttuun?

Musta enkeli on tasokas salapoliisiromaani. Juonikuviot muodostavat sellaisen vyyhdin, että lukija on miltei solmussa yrittäessään pysyä mukana. Irrallisia langanpäitä riittää viimeiselle sivulle asti.

GENOVA, LISA: Edelleen Alice

Lisa Genova on koulutukseltaan neurotieteiden tohtori ja Meisner-metodilla koulutettu näyttelijä. Hänen esikoisteoksensa Edelleen Alice perustuu sekä Alzheimerin tautia käsitteleviin tutkimuksiin että laajaan haastattelumateriaaliin. Kertomus on todentuntuinen ja uskottava, vaikka tuskinpa sairaan ihmisen pään sisään pystyy täysin ujuttautumaan edes tutkija.

Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, suosittu luennoitsija, kunnianhimoisen tutkijan vaimo ja kolmen aikuisen lapsen äiti. Hän pistää muistikatkoksensa ensi alkuun stressin tai vaihdevuosien tiliin, mutta eksyminen kotinurkilla paljastaa, että  kyse on vakavammasta asiasta. Diagnoosiksi tulee varhainen Alzheimerin tauti. Pahamaineinen sairaus herättää voimakkaita tunteita ja reaktioita, joita Edelleen Alice kuvaa hienovaraisesti ja vivahteikkaasti. Joku kieltää koko sairauden, joku uskoo pelkän ryhdistäytymisen auttavan, joku häpeää, joku pelkää, joku tukee ja kannustaa.

Koska Alice toimii kertojana, voi lukija huomata jo ennen Alicea itseään, milloin tämä ei tunnista jotain ihmistä tai unohtaa sovitut luennot. Tämä on ilmaistu tekstissä todella taitavasti. Alicessa paljastuu taistelija, hän oppii etsimään korvaavia keinoja arkielämästä selviämiseen ja hän vie läpi ideansa vertaisryhmän perustamisesta. Alicen apuna on myös huumorintaju, joka laukaisee noloja tilanteita. Kirja loppuu siihen, kun Alice ei enää tunnista lähimpiäkään ihmisiä. Hän tunnistaa vain tunteet: rakkauden, turvallisuuden ja lämmön – ja on silti edelleen Alice, kiinni elämässä.

PS. Tässä kirjassa on hämäävästi samannäköinen kansi kuin Jean-Dominique Baubyn teoksessa Perhonen lasikuvussa (1997).

BARBERY, MURIEL: Siilin eleganssi

Renée Michel on 54-vuotias ja toiminut 27 vuotta pariisilaisen luksustalon ovenvartijana. Hän pyrkii tietoisesti vastaamaan yleisesti hyväksyttyä mielikuvaa ovenvartijarouvasta: olemukseltaan vanha, ruma ja äreä, omistaa laiskan kissan, katselee televisiota ja syö vuoroin lihakeittoa, kaalisoppaa tai papupataa. Tosiasiassa hän on himolukija ja kulttuurin suurkuluttaja, joka pohtii elämän tarkoitusta vaikkapa fenomenologian avulla.

Kansanedustajaperheen kaksitoistavuotias tytär Paloma Josse asuu samaisessa kerrostalossa. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotissyntymäpäivänään, koska ei halua päätyä rikkaiden kultakalamaljaan. Tällainen kohtalo näyttää väistämättömältä, vaikka Paloma onkin normaalia älykkäämpi ja tiedostavampi.

Sekä Renéen että Paloman elämä muuttuu kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu. Hienostunut herra Ozu näkee Paloman yksinäisyyden ja turhautuneisuuden ja myös Renéen haavoittuvuuden. Ehkäpä tulevaisuudessa näkyy kaikkien kohdalla valoa? Tarina on liikuttava, mutta pienen satiirin maustama. Kerrostalosta löytyy monenlaista (lähinnä koppavaa ja luokkatietoista) tyyppiä tarkkailtavaksi ja kuvailtavaksi. Tarinaa kertovat Renée ja Paloma vuorotellen ja lukijaa helpottaa tyylien erilaisuuden lisäksi se, että Renéen ajatuksilla fontti on erilainen kuin Paloman mietteillä. Hienostunut, kepeähkö kirja.

IIVARI, ANNAKAISA: Juhannus italialaiseen tapaan

Kristiina Kallio on kontrollifriikki. Hän suunnittelee viimeistäkin piirtoa myöten Toscanaan suuntautuvan lomamatkan, jolle eliittilähiössä asuvat naapurukset ovat innostuneet lähtemään. Mikään ei kuitenkaan suju Kristiinan toivomalla tavalla. Ympäristö ja asunnoksi vuokrattu palazzo viehättävät vieraita, mutta Kristiinan aitoitalialaiset ruoat ja retket kulttuurikohteisiin eivät. Monia kiinnostaa pizza tai hampurilaiset enemmän kuin bruschetta ja vesipuisto enemmän kuin taidemuseo.

Ihmissuhteetkin aiheuttavat ongelmia. Kristiina ja aviomiehensä Aulis riitelevät joka asiasta ja pientä epäilyä uskottomuudestakin on. Yksi naapureista kännää aamusta iltaan ja toinen saarnaa fanaattisesti terveellisistä elämäntavoista. Kaikista paljastuu uusia piirteitä. Pääosin loman vaikutukset ovat positiivisia, yllättävällä tavalla.

Annakaisa Iivari kuljettaa esikoisromaanissaan juonta perinteisen naisviihteen malliin, mutta upottaa mukaan myös opaskirjamaisen tarkkaa tietoa Italiasta ja maan kulttuurista (etenkin ruuasta). Juhannus italialaiseen tapaan on mukavaa luettavaa pienestä epätasaisuudesta ja epäuskottavuudesta huolimatta. Toivottavasti jatkoa seuraa.

INGEMARSSON, KAJSA: Vettä vain

Stella Friberg on Ruotsin menestyksekkäin kirjailija. Hänellä on luksuskoti, luksusauto ja unelmien poikaystävä. Hän on nirso ja hyväksyy vain parasta, olipa kyse ruoasta tai vaatteista. Stella ei ole mukava ihminen, vaan ylimielinen, töykeä ja epäluuloinen.

Sitten luksusasunnossa paljastuu paha vesivahinko. Stellalla on onnea, kun saa palkattua remonttia tekemään tunnollisen ja empaattisen Johnnyn. Kulissit alkavat nimittäin sortua vähän joka rintamalla. Uusi kirja etenee kankeasti. Poikaystävällä on luuranko kaapissaan. Tiedotusvälineet vainoavat. Sukulaiset ovat ahneita. Stella on yksinäinen. Olisiko Stellalla kasvamisen paikka?

Vettä vain on kepeää viihdettä, mutta hyvin kirjoitettua. Kertomuksen lomaan sijoitetut otteet Stellan työn alla olevasta dekkarista valottavat kirjailijan työtä ja käsikirjoituksen kehittymistä hauskasti. Ja mitä on olla superjulkkis? Ajoittain loistokasta, mutta useimmiten rasittavaa ja pelottavaakin. Ihmisestä on tullut tuote, jonka on vastattava suurelle yleisölle markkinoitua mielikuvaa ja jonka yksityiselämä on kaikkien omaisuutta.

FRANZÉN, PETER: Tumman veden päällä

Näyttelijä Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani on tarina, ”joka hänen oli pakko kertoa”. Tumman veden päällä – teosta lukiessa on aluksi hieman pettynyt, koska kirjan kieli on kovin lakonista ja pienen Pete-pojan silmin nähdyt tapahtumat kovin arkisia. Vähitellen tarinan kokonaisuus alkaa kuitenkin hahmottua ja jännite kasvaa.

Aluksi kuvataan hyvä ja onnellinen perhe: lempeä äiti, sankarihahmoinen isäpuoli ja hauska pikkusisko. On tovereita ja harrastuksia. Kake-niminen mies tuo hienon syntymäpäivälahjan ja paljastuu oikeaksi isäksi: onpa hienoa omistaa kaksi isää! Sitten kuvaan tulee tummia sävyjä: poliisi-isä haisee kummalliselta ja heiluu ase kädessä, äidillä on suu veressä ja sitten äiti ja lapset lähtevät yön selkään mummolaan. Aamulla isä on oven takana kyyneleet silmissä anomassa anteeksi ja taas tuntuu hetken turvalliselta.

Franzénin henkilöt puhuvat luontevasti murteella, suurin osa pohjoisella tavalla ja jokunen etelän slangilla. Herkullisimmat jutut ovat Peten isoisällä, jonka hahmossa on muutenkin ulottuvuuksia enemmän kuin muissa aikuisissa – ehkäpä 6-7-vuotias lapsi näkee isot ihmiset yksiulotteisina? Pete tuo mieleen Hannu Väisäsen teoksista tutun Anteron, vaikka Väisäsen kaltaiseen sanataituruuteen Franzén ei ainakaan vielä yllä. Hienovaraisesti hän osaa kuitenkin käsitellä arkaa ja kipeää aihettaan.

MARKLUND, LIZA & PATTERSON, JAMES: Postikorttimurhat

Kaksi kansainvälisesti tunnettua dekkaristia on lyönyt mielikuvituksensa yhteen ja saanut tulokseksi Postikorttimurhat. Teos on vauhdikas ja jännittävä, juonen kuviot karmeita ja yllättäviä. Mukaan on saatu myös raisu takaa-ajo Suomen puolelle.

Murhaajat kulkevat pitkin Eurooppaa ja viiltävät auki nuorten turistipariskuntien kurkkuja. Sitten he lähettävät irvokkaasti asetelluista uhreistaan Polaroid-kuvan paikallisen sanomalehden toimitukseen. Jo ennen tekoaan he ovat lähettäneet medialle postikortin ikään kuin varoitukseksi. Kestää kauan ennen kuin Euroopan poliisit osaavat yhdistää keskenään eri maissa ja kaupungeissa tapahtuneet raa’at rikokset – itse asiassa siihen tarvitaan amerikkalainen murhatutkija Jacob Kanon, jonka tytär on yksi kuolleista. Tämä Columboa muistuttava rähjäinen hahmo saa avukseen tukholmalaisen rikostoimittajan Dessie Larssonin. Miksi uhrit asetellaan niin teatraalisiin asentoihin? Mikä on murhien tarkoitus ylipäätään?

Murhaajakaksikkoa kohtaan ei voi tuntea sympatioita, he ovat liian kylmiä ja tunteettomia. Syy heidän häiriintyneisyyteensä löytyy kaukaa menneisyydestä. Eihän tarina ihan uskottava ole, mutta dekkarissa pieni pinnallisuus ei haittaa. Kyseessä on kuitenkin näppärä ja sujuvasti kirjoitettu teos, joka poikkeaa tavanomaisesta.

FRIMANSSON, INGER: Rotanpyytäjä

Inger Frimanssonin teos Rotanpyytäjä on sijoitettu kirjastossa dekkarihyllyyn, mutta oikeastaan se on psykologinen trilleri. Kirjassa ei ole verisiä murhia eikä salaperäisiä ilmiöitä, vaan kaikki myllerrys tapahtuu ihmisen pään sisällä. Teksti kuvaa tätä myllerrystä kiihkottomasti, miltei arkipäiväisesti.

Kirjankustantaja Titus Bruhn on saattohoidossa ja haluaa ennen kuolemaansa tavata ex-vaimonsa Rosen – lähinnä varmistuakseen siitä, ettei tämä kanna kaunaa. Titus kuvataan niin itsekkääksi ja viettien viemäksi mieheksi, että hänen vaimojaan käy pakostakin sääliksi. Ensimmäinen näistä tosin osasi itse ajoissa irtaantua avioliitosta ja pystyi jopa ystävystymään seuraajansa eli Rosen kanssa (mikä ei ilahduttanut Titusta). Rosen hyväksyivät kakkosäidikseen myös Tituksen tyttäret. Siksi miehen erkaantuminen perheestä ja uusi avioliitto Ingridin kanssa nostattaa tyttärissä suorastaan sairaalloista vihaa, joka purkaantuu syrjimisenä, kiusantekona ja piikittelynä. Lempeäluontoinen Ingrid suostuu kuitenkin lähtemään sanansaattajaksi Rosen luo. Vähänpä hän osaa aavistaa, mitä siitä seuraa!

Kirjan alussa Rose vaikuttaa rauhalliselta ja vahvalta naiselta, joka suhtautuu eroon Tituksesta lähinnä välinpitämättömäsi. Hänen eristäytymisensä muusta maailmasta rotat ainoina kumppaneinaan voi herättää ihmetystä ja lievää inhoa, muttei pelkoa. Vähitellen Rosen mielen pirstoutuneisuus alkaa kuitenkin näkyä. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

VÄISÄNEN, HANNU: Kuperat ja koverat

Hannu Väisäsen osittain omaelämäkerralliset teokset Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007) kertovat Antero-nimisen pojan elämästä Oulun kasarmilla. Kuperat ja koverat – kirjassa Anteron tie vie Savonlinnan taidelukion kautta Helsinkiin Kuvataideakatemian opiskelijaksi. Kirjan lopussa Antero pitää ensimmäisen oman näyttelynsä ja käy viimeisen välienselvittelynsä isän kanssa.

Eroottinen jännite väreilee kirjassa alusta loppuun. Antero etsii suuntaansa ja varmistuu siitä viimeistään siinä vaiheessa, kun pohtii, onko rakastunut duffelitakkiin vai takin sisällä olevaan mieheen. Hän tarkkailee maailmaa jonkinlaisena syrjästäkatsojana ja peittelee epävarmuuttaan hassuilla höpinöillä. Opintolainalla ei leveästi eletä, vaan välillä Antero joutuu turvautumaan tuttavien armeliaisuuteen. Kortteerit vaihtuvat tiheään ja välillä yövytään taivasalla, mutta onko kyseessä perimmiltään sitoutumisen pelko? Todellisen hätätilanteen uhatessa voi sentään palata Ouluun, missä Antero hyväksytään ukkokodin osaksi ilman vaatimuksia ja kommentteja.

Anteron kokemukset originelleista taiteilijoista - etenkin unisesta performanssitaiteilija-Ootlasta ja sokeasta Doris-nimisestä maalarista - valottavat ironisesti 1970-luvun taide-elämää Helsingissä. Laajemmalti maailmaa Antero pääsee näkemään stipendiaattina Budapestissä, mutta taide-elämykset jäävät vähäisiksi ja sydänsurut suuriksi. Lukija pääsee myös elämään sitä taiteilijalle raskasta tilannetta, kun inspiraatio ei ota millään tullakseen.

Väisänen näkee yksityiskohtia ja värejä kaikkialla ja osaa siirtää näkemänsä osuviksi sanoiksi. Hänen tyylinsä on humoristista, kekseliästä ja samalla hienovaraista. Trilogia muodostaa Suomen kirjallisuudessa ainutlaatuisen kokonaisuuden.

HIETAMIES, EVE: Yösyöttö

Yösyöttö kertoo miehestä, joka joutuu yllättäen pienen vauvan yksinhuoltajaksi. Toimittaja Antti Pasanen ei ole juuri vauva-asioihin perehtynyt – oletusarvohan on se, että vaimo tulee hoitamaan lapset ja kodin ja Antti jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan niin töissä kuin vapaa-aikana. Käy vain niin, että Pia-vaimon henkinen kantti ei kestä äitiyttä eikä vaimoutta, vaan tarvitsee pitkän eristäytymisen sairaalaan. Pakon edessä Antin on hetkessä opittava muun muassa äidinmaidon ja äidinmaitovastikkeen ero. Onneksi hänellä on laajasydämisiä naapureita ja onneksi pikku-Paavo on ihanan rauhallinen lapsi.

Kirjan henkilöhahmot eivät ole kovin syvällisiä eivätkä tapahtumat maata järisyttäviä, mutta silti teksti vetää. Lukijan uteliaisuutta herättävät tekstin lomaan ripotellut keskustelunpätkät, joissa puhelevat Antti ja joku Enni – jossain tulevaisuudessa, hyvin tuttavalliseen sävyyn. Onko luvassa romantiikkaa?

Eniten Yösyöttö kiinnostaa tietenkin pienten lasten vanhempia. Voi olla, että Paavon miltei päivän tarkkuudella kuvatusta kehityksestä irtoaa uutta tietoa ja hoitoniksejäkin.