COLLINS, KARIN: Säilyt sydämessäin

Kustantaja: S & S 2023

Alkuteos: Snart har sommarn blommat ut

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Toukokuussa 1939 Hangossa valmistaudutaan hyvillä mielin tulevaan kesään: se tulee olemaan kaikkien aikojen paras! Kylpylän iloluontoinen huvi-intendentti Gustaf Knorre suunnittelee tapahtumia ja Bellevuen pensionaatissa johtajatar Disa Wallén ohjaa apulaisiaan laittamaan tilat talven jäljiltä viimeisen päälle kuntoon.

Toukokuussa vielä mikään ei ole mennyt pieleen. Mahdollisuudet ovat rajattomat, ja odotukset liitävät korkealla yhdessä pääskyjen kanssa… Niin, vielä on ajateltavissa, että alkavasta kesästä tulee kaikista parhain.

Disa on yksi Säilyt sydämessäin -teoksen keskeisistä hahmoista. Hän on pikkutarkka ja tiukka neiti-ihminen, joka ehkä asemaansa pönkittääkseen teeskentelee olevansa naimisissa. Etenkin öisin Disa kärsii voimakkaista kuumista aalloista eikä saa helpotusta muuten kuin pakenemalla meren aaltoihin.

Toinen kirjan päähenkilöistä on seitsemäntoistavuotias lukiolainen Aino, joka kesän ajan työskentelee kauppa-apulaisena. Hän kiinnostuu miehestä, joka päivittäin kävelee mietteissään kaupan ohi, ja utelee tästä tietoja. Mies on 25-vuotias keksitehtaalla työskentelevä Berndt, jonka vaimo on kuollut verenmyrkytykseen ja jolla on kolmevuotias poika Nisse. Ainon aloitteesta kävelyretket muuttuvat yhteisiksi.

Keskeinen hahmo on myös kalastaja Hjalmar Blomqvist, Berndtin isä. Hän kuuluu rannalla ryypiskelevään ja maailman menoa ruotivaan äijäporukkaan, mutta velvollisuudentunnosta myös VPK:hon kipeästä lonkasta huolimatta. Pitäisikö Hjalmarin puuttua poikansa seurusteluun nuoren likan kanssa?

Hangon kesä etenee hienosti, mutta syksyn lähestyessä yhä useampi alkaa pelätä sodan lähestyvän myös Suomea ja etenkin Itämeren valvonnan kannalta strategisesti sijaitsevaa Hankoa. Naiset ompelevat kaasunaamareita. Elintarvikkeita säännöstellään. Miehet lähtevät palvelukseen, Berndt heidän joukossaan. Kaupunki pimenee.

Margariinitehtaan alle rakennetaan suuri väestönsuoja sotatoimien hallintokeskukseksi ja Bellevuen talvikuntoon saattamisenkin jälkeen Hankoon jäänyt Disa alkaa johtaa sen toimintaa. Marraskuun viimeisenä päivänä se sitten tapahtuu: Neuvostoliitto hyökkää ilman varoitusta rajan yli.  Hankoon putoavat ensimmäiset pommit, tulevat ensimmäiset kuolonuhrit.

Siinä, missä aikaisemmin oli rakennuksia, on nyt kivikasoja, lasinsirpaleita ja katkeilleita hirsiä. Kattojen sijasta näkyy kuoppia ikään kuin koko katu olisi käännetty nurin. Lumisilla jalkakäytävillä leijuu savunkatku…

Kaupunki tyhjenee asukkaista, mutta jotkut jäävät. Aino pysyy sairaan isänsä luona ja odottelee tietoja Berndtistä. Hjalmar taas ei voi hylätä kotikaupunkiaan, vaikka onkin toimittanut perheensä turvaan. Tulipalojen sammutustöitä ja raunioiden raivausta haittaavat miehistö- ja kalustopula, kunnes Ruotsi rientää auttamaan. Mutta mitä mieltä olla lapsenlapsen lähettämisestä Ruotsiin?

Säilyt sydämessäin -romaani vetää lukijan keskelle sekasortoa ja hätää, pommien putoilua ja kakofoniaa. Ihmiset alkavat nääntyä ja sitten tulee tieto rauhansopimuksen ehdoista: Hanko on luovutettava kolmeksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliitolle eikä sen asukkailla ole kuin kymmenen päivää aikaa pakata tavaransa ennen poistumistaan. Silti häviönkin tuntuu moraaliselta voitolta.

Omatuntomme on puhdas, eikä sitä voittoa voi riistää. Me – te suomalaiset – ette ole hyökänneet kenenkään kimppuun. Olette puolustaneet veljiänne ja sisarianne, eikä sellaista taistelua voi hävitä.

Karin Collins (s. 1976) on Hangossa asuva suomenruotsalainen kirjailija.  Säilyt sydämessäin on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja Hankoon sijoittuvan romaanisarjan aloitusosa. Teoksesta kuvastuu kirjailijan perehtyneisyys Hangon historiaan ja taito edetä kylmistä faktoista lähelle ihmistä. Sympaattinen teos!

SOININEN, PIRKKO: Kipulintu

Kustantaja: WSOY 2023

Tämä on tarina naisesta, joka löysi rakkauden ja kadotti sanat. Vai sittenkin tarina naisesta, joka löysi sanat ja kadotti rakkauden?

Pirkko Soiniselta (s. 1969) on aiemmin ilmestynyt runokokoelma Avataan siiven alta (Sanasato 2016) sekä elämäkerralliset romaanit Ellen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä (WSOY 2018) ja Valosta rakentuvat huoneet arkkitehti Wivi Lönnistä (Bazar 2021). Uusin teos Kipulintu puolestaan kertoo runoilija Maila Pylkkösestä (1931–1986). Se ei ole elämäkerta, vaan tarina, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva sekä arkinen elämä ja runous kieppuvat kuin kaleidoskoopin palat.

Kipulintu-romaanissa on kaksi näkökulmaa. On tunteita ja tunnelmia läheltä kuvaileva minäkertoja ja on asioita etäämpää katsova ”hän”, mutta puhuja on silti aina Maila. Asioita kommentoiva ja välillä sekä Mailaa että lukijaa puhutteleva ääni on ikääntyneen Mailan, joka on jo kokenut ne myötä- ja vastamäet, jotka nuorella Mailalla ovat vielä edessään. Siksi kannustukset, moitteet ja varoitukset.

Maila eli nuoruutensa kasvattiäidin hoivissa ja tunne siitä, että oli tullut biologisen äitinsä hylkäämäksi, vaikutti ehkä myöhemmin hänen omiin ratkaisuihinsa. Lahjakas tyttö kirjoitti ensimmäisen runonsa yhdeksänvuotiaana ja lähetti sen lastenlehden joulurunokilpailuun. Sen jälkeen runous kuului kiinteästi Mailan elämään: On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.

Lyhyestä rakkaussuhteesta syntyi Mailan esikoinen Riiko, jonka kanssa eläminen oli yksinhuoltajan aherrusta, mutta samalla tasapainoista ja onnellista. Tämän seurauksena Maila löysi runoihinsa aivan uuden aihealueen ja uuden tyylin. Runoilija alkoi kirjoittaa arkisista asioista ja katsoa läheltä arjen pieniä yksityiskohtia huumorin pilke silmäkulmassa. Oikean rytmin ja muodon hän etsi yksinkertaisesti puhumalla runonsa ääneen – silloin huomasi heti, jos jokin tökki. Kriitikot mieltyivät; tuli kiitosta ja apurahoja.

Sitten Mailan elämässä tapahtui käänne, jonka kaikki vaikutukset selvisivät vasta vuosien jälkeen: hän rakastui, hullaantui aivan järjettömästi. Valitettavasti miehen myötä Mailan elämään tuli myös alkoholi. Päihtyneenä hän ei osannut käyttäytyä ja menetti näin ystäviään. Hän menetti sanojaan. Hän menetti lopulta myös lapsensa, esikoisensa Riikon ja Karolus-vauvansa. Miehestä hän ei pystynyt luopumaan, koska rakastamisen ja hoivaamisen tarve oli niin suuri..

Mailan mieli sairastui 1970-luvulla ja hän vietti pitkiä aikoja Nikkilän sairaalassa Sipoossa. Siellä hän koki rinnallakulkijakseen ja tuekseen runoilija L. Onervan, joka itsekin oli ollut sota-aikana hoidettavana Nikkilässä. Jossain vaiheessa Maila kuitenkin pystyi irtaantumaan tästä kuvitelmasta, olemaan itse vahva ja selvärajainen. 

Luojani, minä todella olen tässä, makaan Nikkilän vaahteran alla, ja tuolla jossain, maailmassa, avaruusasemat putoavat maahan, eikä minun pidä välittää siitä, minun pitää nyt välittää vain itsestäni, tuntea ääriviivani, olla läsnä itsessäni, tuntea olevani kokonainen, ehjä… Auringosta leikattu paperinukke – se olen minä!

Kipulintu-teoksessa Soininen yhdistelee oivaltavasti puhekieltä runollisuuteen. Hän solmii Mailalta lainaamiaan säkeitä omaan tekstiinsä, mutta kertoo kyllä aina, mistä kokoelmasta otteet ovat peräisin. Toisinaan lauseet tiivistyvät mietelauseenomaisiksi ja toisinaan laajenevat pitkiksi rimpsuiksi. Esimerkiksi sota-aikaa elävä Maila-tyttö on makaronivelli, pommisuojan kostea seinä, täikamman tiheä piikistö. Aikuinen Maila puolestaan aloittaa luonnehtimisen tähtisumusta ja päätyy nyrkkiin pusertuneeseen käteen ja rinnasta suihkuavaan maitoon.

Maila Pylkkösen elämästä jäi jäljelle vain vähän – hautakiveäkään ei ole missään.  Laatikkokaupalla käsin kirjoitettuja papereita tuhoutui vesivahingossa. Tallella ovat kuitenkin runot, jotka ovat olleet Soinisen tärkeintä lähdeaineistoa yhdessä Mailan tunteneiden henkilöiden haastattelujen kanssa. Teoksessa on katkelmia Mailan runoista ja niistä kirjoitetuista kritiikeistä ja teksteistä. Teoksen nimi Kipulintu löytyi kokoelmasta Jeesuksen kylä.

Ampiainen nousee

maasta, maapesästä,

piirtää spiraalia, poraa irti ilmasta kehät,

     pistää avaruuteen,

kellonjousi piirtää ampiaisen,

kipulintu, ampiainen,

alituinen särky.

PS. Kirjasta löytyy selitys myös Martti Ruokosen suunnittelemaan kansikuvaan eli hippiäisen jalkoihin.

BLUM, HILA: Kuinka rakastaa tytärtään

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: Ech le’ehov et bitech (2021)

Suomennos: Minna Tuovinen

Kun näin tyttärentyttäreni ensimmäisen kerran, seisoin toisella puolella katua, sen lähemmäksi en rohjennut mennä.

Israelilaisen Hila Blumin (s. 1969) romaani Kuinka rakastaa tytärtään alkaa tilanteesta, jossa Joela-äiti seisoo hollantilaisen pikkukaupungin kadulla ja katsoo ikkunan takaa tytärtään Leaa, jota ei ole nähnyt yli kuuteen vuoteen. Hän katsoo Lean miestä ja etenkin kahta pientä tyttärentytärtään, joiden olemassaolosta on kuullut vasta äskettäin. Miten näin on käynyt?

Joela palvoi Lea-vauvaansa ja soi tälle kaiken huomionsa päivin ja öin. Hänen rakkautensa oli ylitsepursuavaa, yhtä suukottelua ja halailua, lepertelyä ja kujertelua. Eivätkä halailut Lean varttuessa vähentyneet, vaan vähintäänkin nukkumaanmenoaikaan Joela etsiytyi tyttärensä luo, käpertyi viereen ja parhaiden toverusten tapaan jutustellen sai kuullakseen Lean ilot ja surut.

Mutta oliko oikeasti näin? Välillä Joelan puheeseen lipsahtaa aika ikävältä kuulostavia lauseita. Millainen äiti sanoo tuntevansa mielihyvää siitä, että saa korottaa äänensä ja ripittää tytärtään tämän ollessa liian levoton tai suuriääninen?  Tai loukkaantuu, kun tytär ei kaipaakaan äitinsä seuraa?

Kun hän vaimeasti, ei ärsyttääkseen, vaan täysin tosissaan sanoi minulle, ”mene pois, anna minun olla rauhassa”, en kyennyt enää katsomaan häntä, vaan käänsin hänelle selkäni pitkäksi aikaa ja sain hänet tuntemaan olonsa kurjaksi.

Eipä Leakaan kertonut äidilleen kaikkea, vaan teki jo varsin nuorena itsenäisesti ratkaisuja, joista Joela kuuli vasta myöhemmin. Joela oli kerskaillut tyttärensä älykkyydellä ja omanarvontunnolla, mutta pitänyt tätä kuitenkin koko ajan silmällä ja estänyt itsenäistymästä. Ehkäpä Lea ei halunnutkaan toteuttaa asioita, jotka koki enemmänkin äitinsä unelmiksi kuin omikseen?

Kun Lea aikanaan löysi bestiksen, jonka kanssa opetella nuoren naisen elämää, oli Joela yksinomaan ärtynyt. Kaunis ja lahjakas Arza ärsytti häntä, koska Lea ihaili ystäväänsä eikä pahoitellut edes tämän varjoon jäämistä. Ja kenen tulevaisuutta Joela oikeastaan ajatteli neuvoessaan sydänsuruista tai syyllisyydestä kärsivää lukioikäistä tytärtään? Vaan Leapa kätki tunteensa ja suunnitteli itse tulevaisuutensa suuntaviivat!

Joela ei missään vaiheessa tunnu ymmärtävän, miksi tytär pakeni hänen vaikutuspiiristään heti kun vain voi tai miksi salasi häneltä olinpaikkansa ja perheensä olemassaolon. Joela ei näe itsessään mitään syytä, vaan päinvastoin pitää tytärtään arvoituksena. Mitä on odotettavissa nyt, kun Joela on sattumalta päässyt taas tyttärensä jäljille?

Päätin, etten enää piittaisi merkeistä. Entä sitten vaikka olinkin aivan sattumalta osunut hänen jäljilleen. Vaikka aivan sattumalta hänet ja hänen tyttärensä oli nähty kaukana sieltä, missä hän kaikki nämä vuodet oli sanonut olevansa. Vaikka aivan sattumalta olin onnistunut löytämään hänen osoitteensa, talonsa ja koko uuden elämänsä. Minulle oli samantekevää, oliko hän jättänyt minut tietoisesti vai ajautunut luotani niin kauaksi että oli ollut helpompaa vain jatkaa vastarannalle. Enää ei ollut väliä, oliko hän pelännyt paljastuvansa vai suorastaan odottanut sitä, oliko hän toivonut, että etsisin hänet käsiini, toivonut että olisin sinnikäs äiti.

Miksi Joelasta tuli manipuloiva ja takertuva? Ehkä yhtenä osatekijänä oli pitkä suhde, joka Joelalla oli armeija-aikanaan omaan komentajaansa, naimisissa olevaan mieheen. Joela ei selvinnyt siitä ilman mielenterveysongelmia, jotka uusiutuivat myöhemmin muun muassa raskausaikana. Joelan suhde omaan äitiinkin oli ongelmallinen: hän saattoi luottaa äitiinsä täysin, mutta ei päässyt koskaan tätä lähelle.

Kuinka rakastaa tytärtään -teoksessa viitataan moniin elokuviin ja tunnettuihin kirjailijoihin Alice Munrosta Margaret Atwoodiin ja Susan Sontagista Elizabeth Stroutiin. Omalta osaltaan nekin auttavat ymmärtämään Joelan ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä. Lukijalle piirtyy hienovaraisesti Joelan omien sanojen ja ajatusten kautta kuva naisesta, jonka rakkaus on muuttunut pakkomielteeksi. Rakkaudeksi, joka ei osaa päästää irti.

 

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Sukella silmät auki

Kustantaja: WSOY 2022

Marialle on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa miltei samaan aikaan: hän on väitellyt kasvatustieteen tohtoriksi viidentoista vuoden valmistelutyön jälkeen ja hänen isänsä on kuollut. Nyt isän pitkäaikainen elämänkumppani Liisa haluaa Marian kirjoittavan isän elämäkerran ja tavallaan täydentävän työn, joka jäi tältä kesken. Tarkoitusta varten Liisa on jo vuokrannut Jyllannin länsirannikolta saman hytten (mökin), jossa kerran vietti lomaa puolisonsa kanssa.

Isä oli tarkkailuluokan opettaja, joka intomielisesti taisteli kouluväkivaltaa vastaan ja tasa-arvon puolesta. Hän unelmoi akateemisesta tutkijanurasta ja valmistuikin työn ohella maisteriksi, mutta lisensiaatintyö jäi elämänmuutosten vuoksi kesken. Niitä papereita Marian pitäisi nyt selvitellä ja kirjoittaa puhtaaksi.

Maria matkustaakin Tanskaan kahdeksanvuotiaan tyttärensä Inkan kanssa. Meren tuntumassa dyynien suojassa sijaitseva olkikattoinen hytte on pieni ja sievä ja sen omistaja Hanne hyvin avulias. Mariasta hän on oikeastaan aika tungetteleva saapuessaan keskeyttämään Marian töitä milloin minkin tekosyyn nojalla ja miltei omimalla Inkan. Yleensä hieman varautunut tyttö mieltyy Hanneen heti eikä pelkästään tämän tuomien lahjojen vuoksi.

Meri oli litteä, hopeinen tasanko. Se jatkui hiekan ja heinän rajaamana horisonttiin ja palautti laineita rantaan. Ulapalla aallot paisuivat vaahtopäiksi, sitten loivenivat ennen kuin kasvattivat uuden kruunun. Etäällä liisi surffaaja, aurinko piiskasi hänen kirjavaa purjettaan.

Järjestellessään isän papereita Maria törmää ihmetyksekseen päiväkirjaan, jota isän on kirjoittanut gradunsa kääntöpuolelle. Isä kirjoittaa toiveistaan ja pettymyksistään, kohtaamistaan epäoikeudenmukaisuuksista, ärsyttävistä ihmisistä. Melko pisteliäästi silloisesta vaimostaan Ellistä ja arvostelevasti myös Mariasta. Eniten Maria alkaa kuitenkin ihmetellä mainintoja jostain toisesta tytöstä, jonka rauhalliseen ja kohteliaaseen käytökseen isä vertaa äkkipikaista Mariaa.

Mitä pidemmälle luin isän päiväkirjaa, sitä vahvemmin mennyt nousi pintaan. Päähäni pulppuavat kuvat lapsuudesta olivat kuin ilmakuplia suon syvyyksistä, multaisia röyhtäisyjä, metaanin puhahduksia, ja mieleeni tulvi asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin.

Marian mieleen alkaa vähitellen nousta muistoja. Tilanteita, joissa hänen vierellään oli joku toinen. Kuka tämä oli? Miksi päiväkirjan mukaan isän ja äidin avioliitto hajosi tämän pienen tytön kohtalon vuoksi ja isästä tuli Marian holhooja lukioikään asti? Tekikö äiti jotain väärää, mitä katui myöhemmin?

Kaksi tyttöä. Kaksi pientä tyttöä. Toisella punainen hiekkalapio, toisella korsi. Toinen ojentaa lapiota toiselle.

Lähteenmäki osaa kirjoittaa vakavista asioista ja raastavista tunteista sujuvasti ja tarkkanäköisesti. Sukella silmät auki -teoksessa on osuvaa psykologiasta kuvausta, mutta toisaalta joidenkin henkilöiden toiminta tuntuu käsittämättömältä – eikö asioista olisi voinut puhua suoraan eikä järjestää erilaisia kiertoteitä? Tunteidensa varassa elävää Mariaa tekisi välillä mieli ravistaa, mutta inhimillinen hän kyllä on. Kaiken kaikkiaan oivaa kesälukemista!

BENNETT, BRIT: Äidit

Kustantaja: Tammi 2023

Alkuteos: The Mothers (2016)

Suomennos: Maria Lyytinen

Yhdysvaltalaiselta Brit Bennettiltä (s. 1990) on aiemmin suomennettu kiehtova romaani Mikä meidät erottaa (Tammi 2021). Nyt on vuorossa Bennettin esikoisteos Äidit, jonka ilmestyessä vuonna 2016 kirjailija oli vain 26-vuotias. Ehkä juuri siksi romaani on uskottava kuvaus nuoruudesta ja ajasta, jolloin tulevaisuus vielä aukeaa edessä täynnä mahdollisuuksia. Ympäristökin on kirjailijalle tuttu, sillä tarinan tapahtumapaikkana on afroamerikkalainen yhteisö Etelä-Kaliforniassa.

Kirjassa on äitejä lapsensa hylänneistä liiankin hanakasti lastaan suojeleviin. On myös vanhojen äitien joukko, eräänlainen kuoro, jonka tarkat silmät havaitsevat kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Aina ”äidit” eivät osaa tehdä näkemästään oikeita tulkintoja, mutta pitkän elämänkokemuksensa ansiosta heillä riittää ymmärrystä nuorempiaan kohtaan. Myös kokemusta siitä, miten petollista ja lyhytaikaista kaikki voi olla.

Jos meidän kaikkien elämät panisi jonoon varpaista kantapäihin, me synnyimme jo ennen suurta lamaa, sisällissotaa, jo ennen Amerikkaa itseään. Me olemme totisesti eläneet ja tunnemme miehet. Voi tyttö pieni, vähän rakkauttakin me olemme kokeneet. Sitä tyhjään purkkiin jäänyttä hunajatilkkaa, joka saa makeuden viipymään kielellä vain hämätäkseen näläntunnetta hetkeksi.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on Nadia Turner, joka tapahtumaketjun alkaessa on seitsemäntoistavuotias ja kokenut jo jotain aivan käsittämätöntä: hänen äitinsä on aivan yllättäen tehnyt itsemurhan. Äiti ei ole jättänyt mitään selitystä teolleen, mutta Nadia pohtii tulevina vuosina usein, onko hän itse ollut siihen syyllinen. Olihan äitikin vain seitsemäntoistavuotias, kun päätti synnyttää lapsensa ja luopua samalla mahdollisuudestaan opiskella!

Kesän alkaessa Nadia valmistautuu jo lähtemään stipendiaattina arvostettuun Michiganin yliopistoon, mutta tutustuu ensin kotikaupunkinsa laitapuoliin. Kuppilanpahaisessa hän kohtaa Luke Sheppardin, Upper Roomin pastorin pojan. Luken tulevaisuudentoiveet ovat jo 21-vuotiaana murskana, sillä paha loukkaantuminen on vienyt häneltä sekä peliuran että yliopistostipendin. Nadiaa Luken nilkutus kiehtoo, koska häntä vetivät puoleensa ihmiset, jotka kantoivat kipujaan näkyvästi, mihin hän ei itse kyennyt.

Nuorten seurustelevat muilta salassa, mutta Nadian raskaus muuttaa tilanteen. Tyttö haluaa abortin, sillä mikään ei saa estää häntä lähtemästä ikäviä muistoja sisältävästä kotikaupungista kohti uutta elämää. Luke onnistuu hankkimaan tarvittavat rahat, mutta ei lupauksistaan huolimatta tule klinikalle Nadian tueksi – koska ei pastorin poikana uskalla näyttäytyä sellaisessa paikassa vai koska olisi oikeastaan halunnut pitää Pienen?

Kesän aikana Nadia löytää yllättäen myös ystävän. Minkään ei uskoisi yhdistävän hurskasta, siveää ja vastuuntuntoista Aubrey Evansia älykkääseen ja nautinnonhaluiseen Nadiaan, mutta niin vain naisten ystävyys tulee kestämään aikaa, eroja ja kolhuja. Käy ilmi, että myös Aubreyn menneisyyteen sisältyy ikäviä asioita – ja hän myös kertoo niistä avoimesti. Toisin kuin Nadia.

Syksyn koittaessa Aubrey ja Luke jäävät tuttuihin ympyröihinsä, mutta Nadia lennähtää maailmalle. Hänellä on nyt täysi vapaus keskittyä sekä opiskeluun että hauskanpitoon ja etsiä uusia haasteita vailla sitoumuksia. Kotiseudulle hän palaa enää vain muutamassa aivan pakottavassa tilanteessa. mutta evätpä häntä siellä ole avosylin vastaanottamassakaan muut kuin isä ja Aubrey. Useimmat yhteisön jäsenistä joko paheksuvat Nadian itsekkyyttä tai ovat hänelle kateellisia.

Heidän silmissään hän tuhlaajatyttö, tai jotain vielä pahemaa, koska ei ollutkaan palannut kotiin pennittömänä ja nöyryytettynä. Mutta Nadia oli jättänyt kotinsa ja palannut parempiosaisena, kiehtovine yliopistokuulumisineen, menestyksekkäine harjoittelujaksoineen, kosmopoliittipoikaystävineen ja maailmanmatkoineen.

Nadian nuoruudensalaisuuden luulisi olevan vain pala menneisyyttä, mutta sepä johtaa vielä vuosienkin päästä uusiin salaisuuksiin ja uusiin sotkuihin, kunnes pulpahtaa päivänvaloon. Tiedon levitessä lumivyöryn lailla mullistuu jopa Upper Roomin seurakunta ja aivan yllättävät henkilöt joutuvat tuomiolle. Äidit ovat oikeuden asialla: Kun salaisuus on paljastettu, kaikista tulee profeettoja.

Äidit-romaani käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia asioita, jotka tälläkin hetkellä tuntuvat Yhdysvalloissa olevan vaakalaudalla: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, rotujen välistä epätasa-arvoa, puutteellista terveydenhuoltoa. Yliopistoon pääsyä urheiluansioilla. Kirkon asemaa ihmisten elämässä. Kirjailijan taidosta kertoo se, miten luontevasti teemat uppoavat itse tarinaan. Ja se tarina kyllä vetää!

PESONEN, EMMI: Taikurin tyttäret

Kustantaja: Otava 2022

Taikurin tyttäret -romaanin alussa ollaan Helsingissä vuonna 2021. Näkökulma on lähes kolmekymppisen Innan (viralliselta nimeltään Indra), joka elää parisuhteessa Marian kanssa ja työskentelee arkeologisten löytöjen tutkijana. Innalla on lonkkavika, jota on leikattu tytön ollessa nelivuotias, mutta joka silti aiheuttaa yhä kipua. Henkinen paine näyttää vaikuttavan kivun määrään, sillä isoisän kuolema ja etenkin isoisän varastosta löytyvä hämmentävä valokuva voimistavat sen sietämättömäksi.

Isoisä oli koulutukseltaan lääkäri, mutta kiinnostus yliluonnollisiin asioihin sai hänet työskentelemään hypnotisoijana ja jopa taikurina. Niinpä Innalle on luontevaa kääntyä lonkkakivussaan hypnoterapeutin puoleen. Istunnossa paljastuu, että Innan koko elämä on rakentunut valheelle, jota kaikki hänelle läheiset ihmiset ovat pitäneet yllä. Inna päättää hyödyntää tutkijan taitojaan ja kaivautua salailujen taakse.

Ei minulla ollut kuin tarinan alku tai loppu – miten sitä nyt halusi katsoa – eikä minulla ollut aavistustakaan sitä tiedolla tekisin, joten ainoa keinoni selviytyä oli yrittää katsoa aihetta kuin arkeologista löytöä, joka minulle ole annettu tutkittavaksi.

Menneisyyden avaaminen alkaa vuodesta 1975, jolloin Innan tuleva äiti Linda on noin viisivuotias ja hänen pikkusiskonsa Magda syntyy. Tyttöjen äiti on synnytyksen jälkeen masentunut ja voimaton, mutta kyseessä saattaa olla hieman huomiontavoitteluakin. Isä taas ei kiireiltään ennätä osallistua perhe-elämään, vaikka lupaileekin monenlaista. Näin vastuu kodinhoidosta ja vauvasta jää pienelle Lindalle. Sisarusten välille syntyy tuona aikana vahva side; he ovat toistensa tärkeimmät ihmiset.

Linda ei koskaan saanut tarpeekseen pikkusiskonsa naurusta. Pulleat jalat sätkivät, ja sormet sohivat ilmaa, kun Linda kutitti pehmeää vatsaa: ilo pulppuili, kupli ja poreili, eikä mikään murhe tai huoli yltänyt heihin, ei vaikka Linda olisi yöllä kuullut vanhempien riidan, äidin itkun tai kiinni paukahtavan oven ja pihalta pois ajavan auton. Uusi aamu pyyhki aina menneen yön tullessaan.

Lindan ollessa kaksitoistavuotia äiti muuttaa Porvoon kodista Helsinkiin ja ottaa Magdan mukaansa. Äidin mukaan Magda tarvitsee häntä, koska ei vieläkään osaa pukea vaatteita kunnolla päälleen eikä lukihäiriön vuoksi pärjää koulussa ilman tukea. Tosiasiassahan nimenomaan Linda on tähän asti auttanut ja lohduttanut siskoaan, mutta hänet äiti haluaa jättää pitämään huolta isästä. Vai onko asiaan jokin muu syy?

Linda kirjoittaa Magdalle joka päivä kirjeen, vaikkei pikkusiskon vaikeudet tietäen odotakaan vastausta. Puhelinkeskustelut ovat lyhyitä ja jäykkiä ja tapaamisia äiti suostuu järjestämään vain harvakseltaan. Äiti on päässyt uuden miehen rinnalla uudenlaisen elämän makuun, joten Magdan kaipaus siskon perään taitaa hieman loukata häntä. Lopulta äiti kieltää sisarusten tapaamiset, koska uskoo nimenomaan heidän ”sairaalloisen läheisen” suhteensa aiheuttavan Magdan kouluongelmat.

Teini-ikä on vaikeaa kummallekin sisarukselle. Lindalla ei ole kuukautisia vielä viisitoistavuotiaanakaan, mikä tietenkin saa hänet tuntemaan itsensä vääränlaiseksi, kunnes isä lopulta ymmärtää tilanteen ja auttaa hypnoosilla tytärtään. Sen jälkeen Lindan elämä solahtaa näennäisesti kohdilleen, mutta tosiasiassa hänen sisimmässään ammottaa iloton tyhjyys, jota hän yrittää täyttää jatkuvalla työnteolla.

Magda puolestaan on koulukiusattu anorektisuutensa ja lukihäiriönsä vuoksi. Hän alkaa lintsata koulusta ja sekaantuu päihteisiin ja väkivaltaankin, mutta itsekeskeinen äiti ei huomaa tyttärensä ahdistusta rellestäessään viinapäissään miesystäviensä kanssa. Turvallisen aikuisen viisitoistavuotias Magda löytää lopulta eräästä äidin ryyppykaverista, joka on ainakin aluksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen eikä käytä tyttöä hyväkseen. Hänen kauttaan Magda kuitenkin tutustuu kokaiiniin.

Magdan huumeidenkäyttö on paljastuessaan järkytys sukulaisille. Välttääkseen kuulemasta moitteita ja sanojen takana kuultavia pettymyksen ja häpeän tunteita Magda lakkaa soittamasta Lindalle ja vastaamasta tämän puheluihin. Onhan hän jo vuosia selvinnyt ilman siskoaan, jonka kiintymyksen uskoo jo aikaa menettäneensä. Eikä hän halua tuntea syyllisyyttä tekemistään valinnoista, vaan ainoastaan elää omaa ainutkertaista elämäänsä.

Tarinan kaari tuo lopuksi lukijan takaisin Innaan. Hän on jäljittänyt Lindan ja Magdan tarinaa, mutta samalla myös omia hajanaisia muistojaan ja niiden oikeellisuutta. Lopulta hän päätyy siihen, ettei oikeastaan ole väliä, onko jokin tieto totta vai ei – tärkeintä on rakentaa tarina, johon voi uskoa ja jonka kanssa voi elää. Tämän hyväksymisellä on hyvä seuraus: lonkkakipu alkaa hellittää!

… minä tiedän, että kaikki mitä minä muistan on totta ja tapahtunut minulle tai meille. En enää välitä kuka nuo kuvat on päähäni piirtänyt ja milloin. Ei sellaisella lopulta ole merkitystä. Olen jokaisen muiston itselleni ominut, ja niistä on tullut osa minun tarinaani.

Taikurin tyttäret -romaani kertoo siitä, miten rikki lapsi voi mennä, kun häneltä riistetään turvallisuudentunne ja rakkaan ihmisen läheisyys. Tästä saattaa joutua kärsimään myös seuraava sukupolvi, vaikka se ei tietäisikään syytä ahdistukseen, joka tuntuu niin sielussa kuin kehossa. Kaihoisa tarina erilleen revityistä sisaruksista pysyy jännittävänä, kun uusia tietoja paljastuu sopivin välein ja tunteiden kiemurat avautuvat.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Emmi Pesonen (s. 1977) on saanut Taikurin tyttäret -romaaniin vaikutteita omasta työstään, mutta myös suvustaan: leikkisästä äidistään ja sisäänpäin kääntyneestä isästään sekä isoisästään Claes Cedercreutzista, joka aikoinaan toi hypnoosin Suomeen ja perusti Suomen ensimmäisen teinisirkuksen.

 

PERRIN, VALÉRIE: Vettä kukille

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Changer l’eau des fleures (2018)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Violette Trenet’n elämä alkoi takkuisesti, sillä hän syntyi hengettömänä. Tässä vaiheessa äitinsä jo hylkäämälle vauvalle antoi nimen synnytyksessä avustanut kätilö: etunimen ihonvärin mukaan ja sukunimen luultavasti laulaja Charles Trenet’n inspiroimana. Lapsi koki kyllä kohta ihmevirkoamisen, mutta nimet saivat silti jäädä.

Kun lomaketta täyttävän kätilön piti kiireessä keksiä minulle nimi, hän kirjoitti ruutuun Violette… Minä arvatenkin sinersin kiireestä kantapäähän… Vaikka minä sitten vaihdoin väriä, vaikka ihoni muuttui vaaleanpunaiseksi ja kätilön pitikin kuolintodistuksen sijaan täyttää syntymätodistus, hän piti etunimen ennallaan.

Violetten lapsuus ja nuoruus kuluivat vaihtuvissa sijoitusperheissä ja alati uusissa kouluissa. Luku- ja kirjoitustaito jäi vähäiseksi, mutta laskea Violette kyllä osasi. Ja hänellä oli hienot, valkeat hampaat! Vuonna 1985 seitsemäntoistavuotias Violette työskenteli väärennetyillä papereilla yökerhossa ja pohdiskeli mahdollisuutta oman vuokra-asunnon hankkimiseen ja pääsyyn pois nuorisoasuntolasta.

Sitten yökerhon asiakkaaksi saapui enkelimäisen kaunis Philippe Toussaint. Violette rakastui oitis ja mies puolestaan halusi neitosen omakseen. Varakkaan perheen jälkeläisenä Philippe Toussaint oli tottunut laiskotteluun, joten isän järjestettyä pariskunnalle työtä tasoristeyspuomin vartijoina Violette oli se, joka hoiti kaiken. Philippe sen sijaan ajeli ympäriinsä moottoripyörällään, lojui sohvalla pelailemassa ja tapaili muita naisia.

… minulla oli työpaikka, avaimet, talo maalattavaksi, lapsi vatsassa, kokolattiamatto poistettavaksi, heikko mies jolle piti muistaa palauttaa vaihtorahat ostoksista, sanakirja, musiikkia ja Oman onnensa sankari luettavaksi.

Vuosi tapaamisen jälkeen syntyi Violetten ja Philippen tytär Léonine. Tyttö lumosi täysin äitinsä, jonka mielestä vauva näytti taivaalta ja maailmankaikkeudelta ja hirviöltä. Oli myös pelkoja: osaisiko Violette hoitaa lastaan, joutuisiko hän jostain syystä eroon tyttärestään, oppisiko hän lukemaan lapselleen iltasatuja… Philippe taas ei osoittanut juurikaan kiinnostusta tytärtään kohtaan – hän oli toivonut poikaa.

Violette oli melko tyytyväinen elämäänsä, vaikka rakkaus Philippeen olikin laimentunut ja yhteiset puheenaiheet kadonneet. Vuonna 1993 tapahtui kuitenkin hirveä tragedia, joka oli musertaa Violetten kokonaan, mutta josta hän lopulta toipui parin ystävänsä ja oman päättäväisyytensä ansiosta: suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jää pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan.

Kun Violetten vartioima tasoristeys automatisoitiin, löytyi uusi työpaikka hautausmaan hoitajana. Violette viihtyi työssään heti ja viihtyy yhä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin. Hän tuntee hautausmaan jokaisen haudan ja pitää niistä huolta kuin hyvistä naapureista. Hänellä on portin kupeessa oma pieni asunto ja satoisa puutarha. Hänellä on ystävinään hautausmaalla työskentelevät ihmiset ja siellä asustavat kissat ja koirat. Philippe puolestaan inhosi kaikkea eikä kestänytkään kauan, kun hän katosi enää palaamatta. Violette ei häntä etsinyt.

Nautin elämästä, siemailen sitä pieninä kulauksina kuin hunajalla höystettyä jasmiiniteetä. Ja iltaisin, kun hautausmaani portit on lukittu ja avain roikkuu naulassaan kylpyhuoneen ovessa, olen kuin taivaassa. En toki samassa taivaassa kuin naapurini. Ehei.

Uusi vaihe alkaa Violetten elämässä, kun eräänä aamuna ennen porttien avaamista hänen oveensa kolkutetaan. Siellä on Julien Seul, jonka äiti on testamentissaan ilmoittanut haluavansa tulla haudatuksi juuri tälle hautausmaalle ja vieläpä erään tietyn miehen viereen. Vähän kerrassaan Julien kertoo Violettelle äitinsä epäsovinnaista rakkaustarinaa ja samalla alkaa rakentua myös Violetten ja Julienin oma tarina.

Kirjan alussa näkökulma on Violetten, minkä perusteella Philippe ei saa juurikaan sympatiaa osakseen. Lopulta mies pääsee kuitenkin itse ääneen ja silloin häneen alkaa suhtautua hieman myötämielisemmin. Häntä korventavat syyllisyys, kaipaus ja viha, jonka koettu tragedia on hänessä herättänyt, mutta hänellä on kerrottavanaan myös rakkaustarina.

Tarinoita, huumoria ja viisaita lauseita Vettä kukille -teoksessa on paljon. Kirja sulkee lukijan syliinsä kuin auringon valaisema ja leudon tuulen tuudittama vehreä puutarha, täynnä tyyntä hiljaisuutta. Ja puutarhassa käyskentelee kukkia kastelemassa kirjan suloinen sankaritar Violette, joka vähitellen oppii luottamaan itseensä ja rakkauden voimaan.

Missä minun sydämeni asustaa, siellä sinun sydämesi lyö edelleen.

 

RYTISALO, MINNA: Jenny Hill

Kustantaja: WSOY 2023

Viidenkympin ikärajaa lähestyvä Jenni Mäki on ollut kaksikymmentäneljä vuotta naimisissa Jussin kanssa ja saanut tämän kanssa kaksi lasta, mutta nyt Jussilla on uusi rakas ja tulossa uusi lapsi. Eräänä päivänä Jenni sitten pakkaa laukkunsa, jättää kotinsa ja muuttaa vuokra-asuntoon. Samalla Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Tämä taitaa olla hänen siihenastisen elämänsä rohkein teko.

… eikä Jenny enää ole kenenkään vaimo eikä juuri äitikään, tytär hän on ja sisko ja ehkä ystäväkin, ja hän on tässä ja hengittää. Yhtäkkiä on aivan rauhallista, ja joskus tällaisissa kohdissa jokin tarina alkaa kirjoittua uudelleen.

Jenny on ollut arka tyttö, joka on halunnut miellyttää kaikkia. Hän on ollut äärimmäisen tunnollinen, pikkutarkka ja ulkonäöltään huoliteltu perheenäiti ja työntekijä. Usein hänestä on kuitenkin tuntunut, ettei tiedä sääntöjä, jotka muille ovat itsestään selviä, ja on siksi vääränlainen ja ulkopuolinen. Ainoa asia, jossa Jenny on tuntenut olleensa pätevä, on ollut äitiys. Siksi hän olisikin halunnut vielä kolmannen lapsen, mutta Jussi kieltäytyi ehdottomasti…

Terapeutin luona Jenny on käynyt jo vuoden verran, mutta edistystä ei ole tapahtunut. Nyt hän on terapeuttinsa kehotuksesta alkanut kirjoittaa ajatuksiaan eräänlaisiin kirjeisiin, joita ei ole tarkoitus lähettää eteenpäin. Jenny osoittaa kirjeensä Brigitte Macronille, jonka rohkeutta ihailee, mutta jota toisaalta moitiskelee lastensa hylkäämisestä. Keino tuntuu tepsivän: vähitellen lyhyet, ynseähköt kirjeet muuttuvat pidemmiksi ja avoimemmiksi. Niissä kuuluu Jennyn oma ääni.

Keskusteluja Jenny käy myös vuotta nuoremman siskonsa Johannan kanssa, etenkin menneisyydestä, josta kummallakin on hieman erilaisia muistoja. Ovatko tapahtumista kerrotut tarinat muokanneet todellisuutta?  Johanna on saanut mainetta ”jumalatarkursseillaan”, joissa pyritään vapauttamaan naisten käyttämättä jääneitä voimavaroja. Jenny ei usko koskaan muuttuvansa jumalattareksi – mutta miksi pitäisikään? Eikö tavallinen riitä?

On vielä yksi taho, joka on kiinnostunut Jennyn hyvinvoinnista: ajattaret, joihin kuuluvat tutut satuhahmot Ruususesta Punahilkkaan. He eivät suinkaan ole mitään yksiulotteisia kiiltokuvaprinsessoja, vaan tavallisia naisia, jotka ovat kapinoineet ja joita on alistettu tai kohdeltu väkivaltaisesti. Myöhemmin heistä on tehty viihdettä tai sitten opettavaisia esimerkkejä – Punahilkkakin on tytöille suunnattu varoitus naiivin luottamuksen ja varomattomuuden vaaroista.

Kukin ajatar yrittää ohjailla Jennyä omalla tavallaan puuttuessaan johonkin naiseuden puoleen. Kerttu murehtii naisten ulkonäköpaineita, nuorekkuusvaatimuksia ja etenkin syömisen kontrollointia. Tähkäpää korostaa ilon ja nautinnon merkitystä ja Ruusunen itsenä hyväksymistä. Lumikki varoittaa toisen ihmisen varaan ripustautumisesta, sillä ihmisen voi pelastaa vain ihminen itse. Ei ole prinssiä tulossa.

Ja hyvinhän siinä käy: Jenny huomaa, ettei hänen tarvitsekaan yrittää miellyttää muita ja elää joidenkin näkymättömien sääntöjen mukaan sen paremmin ulkomuodoltaan kuin teoiltaankaan; hänellä on oikeus tehdä omat valintansa. Edessä on vielä ikäviä yllätyksiä ja raskaita aikoja, mutta Jenny on kyllin vahva kestämään ne itseensä ja tulevaisuuteensa luottaen.

Enää ei ole oikeastaan pettymystä eikä väsynyttä vihaakaan, ei alistumista eikä surua, voi katsoa taakseen ja nähdä, millainen itse silloin oli ja mitä vaille luuli jääneensä, ja sitten voi katsoa eteenpäin ja nähdä yllätyksiä, suloisia sattumia, kaikkea mitä vielä voi olla tulossa, ja paljon on.

Rytisalon teksti on kaunista, sujuvaa ja ajatuksia herättelevää. Millä tavoin sanat sukupuolittuvat? Avioliiton sanotaan pelastavan naisen, mutta miltä? Missä vaiheessa alkaa vanhempien luopumisprosessi – silloinko, kun lapsi alkaa kontata poispäin äidistä? Miksi vaihdevuosia elävä nainen otetaan vitsin kohteeksi? Kuinka moni – tai minkä tyyppinen – nainen kaipaa nimenomaan miehen katseen kohteena olemista? Ihan eri asiahan on haluta tulla nähdyksi ylipäätään – sitä kaipaavat kaikki.

Jenny Hill -romaanissa miellyttävät leikillisyys, monikerroksellisuus ja oivaltavat yksityiskohdat. Esimerkiksi Jennyn tuntemusten sekoittuminen, kun sukkahousut hiertävät ikävästi ja samaan aikaan suussa sulaa ylellinen suklaa. Tai Hill-sukunimellä leikittely: suora käännös Mäestä, muistuma vaihto-oppilasvuoden amerikkalaisesta isäntäperheestä ja viittaus seksistiseen koomikkoon Benny Hilliin.

Minna Rytisalo (s. 1974) työskenteli liki kaksikymmentä vuotta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, mutta irtisanoutui vuosi sitten oltuaan ensin työuupumuksen vuoksi sairauslomalla ja sitten apurahan turvin virkavapaalla. Irtisanoutumisen syynä oli työn luonteen muuttuminen: lukio ei enää ole yleissivistävä oppilaitos. Näistä asioista puhutaan elokuussa ilmestyvässä Huokauksia luokasta -teoksessa, joka perustuu Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen väliseen kirjeenvaihtoon.

 

McALLISTER, GILLIAN: Väärässä paikassa väärään aikaan

 Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Wrong Place Wrong Time

Suomennos: Riina Vuokko

Gillian McAllisterin romaani Väärässä paikassa väärään aikaan sijoittuu Liverpoolin lähelle ja alkaa lokakuun 30. päivästä vuonna 2022 hieman keskiyön jälkeen eli päivästä nolla. Kirjan kertoja Jen kovertaa kurpitsaa halloweenia varten ja odottelee kahdeksantoistavuotiasta poikaansa Toddia kotiin. Ikkunasta hän näkeekin Toddin lähestyvän, mutta myös toisen hahmon juoksevan tätä kohti.

Jenin alitajunta varoittaa vaarasta. Hän huutaa puolisoaan Kellyä apuun ja ryntää ulos poikaansa vastaan, mutta liian myöhään. Veitsi välähtää ja mies makaa maassa kuolleena. Todd ei puolustele tekoaan mitenkään, vaan sanoo tehneensä vain sen, mikä oli pakko tehdä. Kuka kuollut mies on? Tunsiko Todd hänet? Miksi Toddilla oli veitsi?

…Todd katsoo Jeniä isänsä olan yli. Ilme hänen kasvoillaan ei kerro mitään. Hän irrottaa otteensa veitsestä. Pudotessaan jäiselle jalkakäytävälle se soi kuin kirkonkello. Todd pyyhkäisee kädellä kasvojaan, ja niihin jää verinen tahra.

Todd vangitaan ja järkyttyneet vanhemmat joutuvat palaamaan kotiin odottelemaan aamua. Juristina toimiva Jen yritti kyllä jo yölläkin tavoitella tuntemiaan rikosasianajajia saadakseen jonkun poikansa tueksi, mutta Todd ilmoitti poliisien välityksellä, ettei halua ketään.

Aamulla Jen muistaa heti herätessään illan kauheudet, mutta yllättäen Todd onkin kotona ja käyttäytyy niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päinvastoin: hänen mielestään äiti puhuu ja käyttäytyy kummallisesti. Vähitellen Jenille selviää, että menossa on vasta perjantai 28. lokakuuta. Kuinka se on mahdollista? Onko Jen tullut hulluksi?

Onko tulevaisuus jatkanut ilman häntä. Onko jossakin toinen Jen. Unessa, tai shokissa, täysin toimintakyvyttömänä? Siinä maailmassa, jossa Todd on luultavasti vangittu, pidätetty, saanut syytteen, tuomittu. Yksin.

Päivän mittaan Jen miettii elämäänsä, avioliittoaan ja äitiyttään aivan uudelta kannalta. Tästä näkökulmasta katsottuna monet aikoinaan pitkäveteisiltä tuntuneet ja päivästä toiseen samankaltaisina toistuneet hetket ovatkin oikeasti olleet arvokkaita. Mitä Jenin pitäisi tehdä saadakseen vanhan elämänsä takaisin? Selvittää, miksi Todd teki murhan ja estää se? Miten?

Seuraavana aamuna Jen toteaa siirtyneensä taas vuorokauden verran kauemmas menneisyyteen ja jatkossa sama toistuu. Jossain vaiheessa siirtymä on jo useamman päivän mittainen, sitten jo kuukausia ja lopulta vuosia. Koti vaihtuu ja vanhanaikaisten esineiden käyttötapaa tuskin enää muistaa. Jen itse nuortuu nuortumistaan. Viimein päädytään vuoteen 2003, jolloin Jen ja Kelly tapasivat ensi kertaa Jenin isän omistamassa asianajotoimistossa.

Vähitellen Jen oivaltaa, että jokainen hänen uudelleen elämistään päivistä on jollakin tavalla merkityksellinen murhan ymmärtämisen ja ehkä estämisenkin kannalta. Hän havaitsee nyt enemmän yksityiskohtia ja osaa paremmin tulkita niitä. Hän puuttuu tapahtumien kulkuun aktiivisemmin ja tarvittaessa hyödyntää tietojaan tulevaisuudessa tapahtuvista asioista.

”Niin, kaikkina niinä päivinä, jotka olen elänyt uudestaan, ainakin tähän saakka, olen saanut jotain selville, kun olenkin itse toiminut eri tavalla kuin tavallisesti… olen seurannut jonkun perässä ja nähnyt sellaista, mitä en ensimmäisellä kerralla nähnyt. Kiinnittänyt huomiota pieniin merkkeihin.”… ”No, sitten on kai perusteltua ajatella, että jokainen päivä, johon heräät, on rikoksen kannalta jollakin tavalla merkittävä.”

Tässä uudelleen eletyssä elämässä Jen ymmärtää sekin, että on ollut niin kiireinen, ettei ole osallistunut riittävästi poikansa elämään. Onko Todd ajautunut tekemään murhan, koska Jen on ollut huono äiti? Tällä kertaa Jen on enemmän läsnä ja yrittää ymmärtää poikansa tiedeharrastustakin, mutta muuttaako tämä tulevaisuutta mitenkään?

Lukija saa uusia tietoja ja törmää yllätyksiin yhdessä Jenin kanssa. Samat henkilöt alkavat tuntua epäilyttäviltä. Lukija joutuu myös ihmettelemään, mikä merkitys on Jenin kokemusten väliin lomitetuilla kuvauksilla vastavalmistuneen poliisin Ryan Hilesin ensiaskelista käytännön töissä. Entä tarina kadonneesta vauvasta?

Väärässä paikassa väärään aikaan -dekkarin juoni on mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu. Liikaa ei kannata asettua pohtimaan sen realistisuutta eikä kiinnittää huomiota mahdollisiin epäloogisuuksiin, vaan antaa vain tarinan viedä. Leppoisaa kesälukemista!

SIMOLA, JUSSI: Haudatut haaveet

Kustantaja: Myllylahti 2023

Ne ihmiset, joiden pää on sekaisin ja jotka tappavat toisen ihmisen, heillä on helpompaa kuin minulla. Sillä minun päässäni ei ole mitään vikaa. Joudun tappamaan olosuhteiden pakosta. Voisi luulla, ettei sellaisia olosuhteita ole olemassakaan, mutta on. Minulla on.

Haudatut haaveet -teoksen alussa tapaamme henkilön, joka on kuristamassa nuorta naista. Hän ei nauti teostaan, mutta kokee sen ainoaksi vaihtoehdokseen: naista ei saa päästää kertomaan kenellekään tiedoistaan – mitä ne tiedot sitten ovatkin.

Seuraavaksi ollaankin rikoskomisario Lara Hongan tiimin mukana tutkimassa nuoren, kauniin Julia Rantavaaran kuolemaa. Aalto-yliopistossa kolmatta vuosikurssia suorittava Julia asuu minimalistisen siistissä vuokra-asunnossa Helsingin keskustan kerrostalossa ja seurustelee poikaystävänsä Santeri (Santiago) Väärämäen kanssa. Ystävien mielestä yleensä iloluontoinen Julia on viime aikoina ollut oudon mietteliäs tai jopa alakuloinen.

Varakkaat vanhemmat pitävät ilman muuta Julian poikaystävää syyllisenä tyttärensä murhaan. Isä suorastaan uhkaa ryhtyä itse toimiin, jollei poliisi ota kiinni epämääräistä tyyppiä, joka ei tee töitä eikä opiskele, vaan elää tukien varassa. Poikansa Eliaksen he taas yrittävät pitää poliiseista erossa, ilmeisesti peläten tämän hauraan mielenterveyden järkkyvän kuulustelun seurauksena.

Poliisit haastattelevat Julian naapureita, sukulaisia ja ystäviä ja monenlaista persoonaa tuleekin vastaan. On kivijalkakaupan pakko-oireinen omistaja Jouko-Iivari. On kauppiaan oikea käsi Henrik, jonka alibina toimii kiihkeä seurustelu tyttöystävän kanssa. On yhdeksänkymppinen Hilma, joka luulee yhä elävänsä sota-aikaa. On kaikille vierailijoille kahvia ja pullaa tyrkyttävä Tyyne, joka paljastuu Julian vuokraemännäksi. Entä kuka on Valtonen?

Poliisit puurtavat, palapelin kuviot eivät tunnu mitenkään asettuvan paikoilleen. Aivan pienistä yksityiskohdista saattaa lopulta tulla hyvinkin merkittäviä, kuten esimerkiksi kissankarvoista, lohenpunaisista ruusuista ja Spotifyn soittolistasta. Sitten tulee tieto uudesta murhasta ja kuvio menee uusiksi.

Laralle oli jo uran alkuvaiheessa muodostunut tavaksi peilata tutkintaa yhtenä suurena palapelinä. Siinä he aluksi saivat haalittua pienen hajanaisen kasan erimuotoisia, -värisiä ha -kokoisia paloja pöydälleen. Paloja oli tietenkin mahdollisuus käännellä, pyöritellä ja sovitella, ja tutkimuksen edetessä niitä tulla tupsahteli lisää. Kokonaiskuva saattoi alkaa hahmottua jo varhain, varsinkin kun samaan aikaan kävi selville, että osa paloista ei kuulunut tähän palapeliin lainkaan ja ne voitiin poistaa joukosta.

Poliisin rikostutkintatiimissä on monenlaista persoonaa, joista kukin auttaa omilla erityistaidoillaan ratkaisun löytämisessä ja joista kullakin on myös oma henkilökohtainen elämänsä iloineen ja suruineen. Ilmapiiri on yleisesti ottaen rento ja myönteinen, vaikka pientä naljailua harrastetaankin. Lara itse on kunnioitettu ja tasapuolinen pomo, jolle saattaa tiiminsä johtamisessa olla hyötyä aiemmasta työstään lukion aineenopettajana.

Raumalla vuonna 1971 syntyneen Jussi Simolan esikoisteos Haudatut haaveet on sujuvasti etenevä dekkari, jossa ei mässäillä verisillä yksityiskohdilla. Huumoria on sopivasti ja lopussa vielä aikamoinen yllätys. Kivaa luettavaa kesäksi siis!

STUART, DOUGLAS: Nuori Mungo

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Young Mungo

Suomennos: Laura Jänisniemi

Douglas Stuartin (s. 1976) esikoisromaani Shuggie Bain voitti Booker-palkinnon vuonna 2020. Nyt suomeksi on ilmestynyt Stuartin toinen romaani Nuori Mungo. Teoksissa on paljon yhtäläisyyksiä: tapahtumapaikkana lähiö Skotlannin Glasgow’ssa ja samankaltainen perheyhteisö eli poissaoleva isä, alkoholisoitunut äiti, kovapintainen isoveli, älykäs ja huolehtiva sisko ja herkkä pikkuveli, jonka kautta asioita katsotaan. Silti kyseessä on ihan omanlaisensa tarina.

1990-luvun Glasgow'ta jakavat kahtia niin varallisuuserot kuin uskontokin. Hamiltonin perhe on köyhä; käytettävissä ovat vain äidin työttömyyskorvaukset ja jotkin satunnaiset tulolähteet. Uskonnoltaan perheenjäsenet ovat protestantteja, mutta uskonsuunta on vain nimeke, jolla he voivat puolustella katolilaisia kohtaan tuntemiaan ennakkoluuloja ja joka oikeuttaa perheen esikoisen Ha-Han (Hamishin) johtamien joukkojen veriset tappelut katolilaisia nuoria vastaan.

Perheen äiti Mou-Mou (Maureen) sai ensimmäisen lapsensa viisitoistavuotiaana ja oli yhdeksäntoistavuotiaana jo kolmen lapsen äiti. Nyt hän on 34-vuotias ja katsoo ansainneensa sen, että voi omistautua vain itselleen. Se tarkoittaa reipasta ryyppäämistä ja halukkaan miehen etsimistä. Lapset joutuvat pitämään huolen itsestään ja kärsimään välillä nälkääkin.

Niinä päivinä kun Mou-Mou alkoi juoda, riivaaja ehkä vaikeni hetkeksi. Mutta joskus hän joi itsensä niin humalaan, että hänestä tuli ihan eri ihminen, ihan eri olento. Ensimmäinen merkki oli ihon veltostuminen, ikään kuin hänen oikeat kasvonsa olisivat liukuneet sivuun ja paljastaneet pinnan alla vaanivan vieraan naisen. Mungo ja hänen veljensä ja siskonsa kutsuivat tätä velttoa versiota Variksenpelätiksi, se oli kuin sydämetön, hitaasti laahustava linnunpelätin.

Mou-Mou käy kyllä AA-kokoontumisissa, vaikkei yritäkään tosimielessä raitistua, sillä elämä ilman alkoholia on hänen mielestään tylsää. Tärkeintä hänelle on tavata ihmisiä. Erotuksena muista Maureen-nimisistä osanottajista hänen kutsumanimensä on Maanantai-torstai-Maureen.

Kirjan nimihenkilö Mungo on viisitoistavuotiaana huomiota herättävän kaunis. Hänellä on kuitenkin joitakin ongelmia: Touretten oireyhtymä, vaikeus ymmärtää ihmisten puheiden todellista sisältöä ja ahdistuneisuus, joka saa pureskelemaan pyyhkeitä, ikkunankarmeja, kaukosäädintä… Kiusantekoon koulutoverien taholta riittäisi jo sekin, että poika on saanut nimensä Glasgow’n suojeluspyhimyksen mukaan!

Kirjassa liikutaan vuorotellen viiden kuukauden päässä toisistaan olevissa aikatasoissa. Ensimmäiseksi Mungo tavataan toukokuussa, kun hän on lähdössä kalastamaan Loch Lomondin rannoille kahden aikuisen miehen kanssa, jotka Mou-Mou on tavannut AA:n kokouksessa.  Mou-Mou ei tiedä miehistä yhtään mitään, mutta uskoo näiden pystyvän tarjoamaan Mungolle tosimiehen mallia ja opettamaan oikeanlaisia miehisiä taitoja. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan taustoja, Mungo olisi säästynyt paljosta!

Tämä oli Mungon omaksi parhaaksi, ja silti hän kehtasi tuijottaa äitiään murheellisen näköisenä. Oli niin kuuma ettei Mou-Mou jaksanut moista hölynpölyä. Mungo kävi hänen hermoilleen. Ala mennä! äiti toisti äänettömästi ja otti kulauksen kylmää teetä.

Syy siihen, miksi Mungoa halutaan niin epätoivoisesti miehistää, selittyy saman vuoden tammikuussa alkaneista tapahtumista. Mungo oli silloin hyvin turhautunut toisaalta isoveljen johtamien jengiläisten tuhoamisvimmaan ja toisaalta jengiläisten poliisien taholta saamaan kohteluun, toisaalta äidin selittämättömiin poissaoloihin ja toisaalta Jodie-siskon äitiin kohdistamiin parjauksiin, toisaalta isoveljen jakelemiin selkäsaunoihin ja toisaalta omaan pelkuruuteensa. Kyyhkysiä hoitelevan Jamesin tapaaminen oli jotain, mitä hän tarvitsi jaksaakseen.

Nuorukaiset olivat kuin löytöretkellä; täynnä kokeilunhalua, hellyyttä ja toiveikkuutta. Muutaman kuukauden Mungoa vanhempi James oli jo valmistautunut etsimään maailmalta jotakin suvaitsevaisempaa paikkaa, mutta odottaisiko hän, kunnes Mungokin täyttäisi kuusitoista vuotta? Pystyisikö Mungo jättämään äitinsä, jota rakasti täydestä sydämestään ja josta tunsi olevansa vastuussa?

Mungon rakkaus ei ollut epäitsekkyyttä; hän ei vain mahtanut sille mitään. Mou-Mou tarvitsi niin vähän, ja Mungo rakasti niin paljon, että se tuntui hirveältä haaskaukselta. Se oli satoa, jota kukaan ei ollut kylvänyt, ja se kukoisti köynnöksessä, jota kukaan ei hoitanut.

Mungoa ei häirinnyt se, että James on katolilainen, mutta perheessä syntyi paniikki, kun nuorukaisten ystävystyminen paljastui ja syntyi myös epäilyksiä suhteen laadusta. Mungon lähettäminen kalastusreissulle pohjoiseen oli hätäratkaisu, mutta loppujen lopuksi se johti aivan yllättäviin ja toivoa herättäviin käänteisiin.

Douglas Stuartilla on taito yhdistää yhteiskunnallista näkemystä henkilöidensä yksityiselämään. On järkyttävää ja yllättävää, miten köyhää ja näköalatonta on joidenkin ihmisten elämä ollut 1990-luvun Skotlannissa. Eikä uskontojen välistä ennakkoluuloisuuttakaan yhdistäisi Skotlantiin vaan Pohjois-Irlantiin.