SAHLBERG, ASKO: Pilatus

Kustantaja: Like 2016

Pari vuotta sitten Asko Sahlberg sai Johannes Kastajan teloittajan Herodes Antipaan tuntumaan inhimilliseltä ja sympaattiseltakin. Nyt hän tekee saman Pontius Pilatukselle. Useimmathan tietävät Pilatuksesta ainoastaan sen, että hän aiheutti Jeesuksen tuomitsemisen kuolemaan ristinpuulla, minkä jälkeen kirjaimellisesti pesi kätensä koko asiasta.

Pontius Pilatus on kotoisin Hispaniasta eikä alempaan aatelissukuun kuuluvana kuvittelekaan saavuttavansa Roomassa kovin merkittävää uraa. Menestyminen Germaniaan tehtävällä sotaretkellä saattaisi auttaa, mutta läpihuutojuttuna pidetty retki päättyy Rooman joukkojen lähes täydelliseen tuhoon. Pilatus selviää hengissä lähinnä arkuutensa ansiosta. Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, että hän retken aikana tutustuu Seianukseen, keisari Augustuksen adoptiopojan Tiberiuksen ystävään. Otollisten suhteiden ansiosta Pilatus saa ensinnäkin puolisokseen ihanan Claudian ja toisekseen nousee ensin tribuuniksi ja sitten Judaean prefektiksi. Tosin prefektinä oleminen ei ole lainkaan niin leppoisaa kuin etukäteen kuvittelisi.  

Eripurainen ja yrmeä juutalaisväestö ei tunnusta Rooman valtaa, vaan nousee kapinaan pienimmästäkin syystä. Pilatus puolestaan ei ole lainkaan sopiva henkilö luovimaan tässä ympäristössä, koska on toisaalta liikaa johdateltavissa ja toisaalta liian äkkipikainen ja harkitsematon. Kiivastuksissaan hän tulee tehneeksi pahoja virheitä, jotka kasvattavat hänen epäsuosiotaan juutalaisten keskuudessa mutteivät ihan heti johda oikeustoimiin Rooman taholta. Profeetta Jeshuan tapaus ei Pilatuksen elämäkerrassa saa kovin suurta sijaa. Toki tämä itsetietoinen ja suorapuheinen kirvesmies tekee Pilatukseen niin suuren vaikutuksen, ettei hän missään tapauksessa toivo tälle mitään pahaa. Hän kuitenkin tulee houkutelluksi ansaan ja tuomituttaa Jeshuan kuolemaan. Pian Pilatuksen ura ja ehkä elämäkin on hätiköinnin vuoksi vakavasti vaakalaudalla. Turvaa ei löydy ainakaan Roomasta, missä Tiberiuksen kuoleman jälkeen vanhat mahtitekijät sortuvat ja valta siirtyy uusiin käsiin. Minne paeta?

Sahlberg kuvaa Pilatuksen miehenä, joka oikeastaan haluaisi vain tasaista ja mukavaa elämää maaseudun rauhassa. Raakuus, kidutus ja juonittelu kauhistuttavat häntä ja kunnianhimo ja vallanhalu lakkaavat kannustamasta jo varhaisessa vaiheessa. Ystävyyssuhde Seianuksen kanssa osoittautuu pettäväksi eikä keisarien suosio ole maailman muuttuessa mikään suositus. Pilatuksesta ihmisenä välittää vain muutama alati uskollinen henkilö: vapautettu orja, nuoria poikia rakastava elostelija ja viisas Claudia-vaimo.

Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.

Minua ovat lietsoneet ahneus, ylpeys, ylimielisyys, kateus, kostonhimo ja kaikki muut ominaisuudet, joita ilman ihmiset tuntuisivat alastomilta.

Sahlberg on taitavasti hyödyntänyt niitä vähiä tietoja, joita Pontius Pilatuksesta on olemassa. Rooman valtakunnan henki leijuu kirjassa uskottavana: usko omaan ylivertaisuuteen, kulissien takana käytävä juonittelu ja sukulaisuussuhteista hyötyminen, tapojen höltyminen ja moraalin rappio, uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin (hallitsijat korotetaan jumalan asemaan). Hieman alkaa pyörryttää laskelmoiden tehtyjen adoptioiden, naimakauppojen ja epäsuosioon joutuneiden karkottamisten keskellä, mutta sitä peliähän Roomassa todella pelattiin. Teksti on vetävää ja repliikeistä löytyy hauskuuttakin. Historiallisen romaanin ystävälle tämä on lukunautinto!

ULITSKAJA, LJUDMILA: Daniel Stein

Kustantaja: Siltala 2016

Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik

Suomennos: Arja Pikkupeura

Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin, tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia. Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti. Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on juuri oikea.

Daniel Stein -teos on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista, haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan saksalaiselle koululaisryhmälle.

Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:

   Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan, nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat nyreiksi…

   Millaista sitten on olla arabi?... Millaista on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia. Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.

Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää huumoriakin löytyy.

Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin viimeisiä ajatuksia:

Kun kuluneeksi käynyt maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet, vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.

PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.

OBIOMA, CHIGOZIE: Kalamiehet

Kustantaja: Atena 2016

Alkuteos: The Fishermen

Suomennos: Heli Naski

Chigozie Obioma syntyi vuonna 1986 Akuressa, Nigeriassa. Hän valmistui Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen ja toimii nykyisin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina. Kalamiehet on hänen esikoisteoksensa.

Veljistäni ja minusta tuli kalamiehiä tammikuussa 1996 isämme muutettua pois Lounais-Nigeriassa sijaitsevasta Akuren kaupungista, jossa olimme asuneet yhdessä koko ikämme.

Näin aloittaa muisteluksensa Ben, yksi Agwun perheen viidestä pojasta. Isän muuttaminen työn perässä kauas perheestä on käännekohta, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Poikien tavat höltyvät, kun ei enää tarvitse pelätä saavansa piiskaa jokaisen rikkeen jälkeen, ja viimein he uhmaavat myös kieltoa mennä kaupunkia ympäröivälle joelle. Saastunut joki ei juuri kalansaalista tarjoa, mutta tärkeintä onkin salainen seikkailu. Siitä on seurauksensa. Ilmitulo ja rangaistus, kosto ilmiantajalle ja osuminen hullun Abulun tielle. Abulu on mieleltään sairas kurjimus, joka tuntuu omaavan huomattavia ennustajan lahjoja. Jostain syystä hän ennustaa pojat nähdessään, että heistä vanhin, Ikenna, saa surmansa kalastajan kädestä.  Niin suuri on mielen voima, että epäluulo, kyräily ja viha alkavat miltei heti kalvaa veljesten välejä. Johtaako se lopulta ennustuksen toteutumiseen? Miten käy isän suuren unelman: Ikennasta lentäjä, Bojasta lakimies, Obembestä lääkäri ja Benistä professori? Miten käy nuorempien lasten, joille Ikenna on tarjonnut sitä turvaa, jota he eivät ole saaneet poissa olevalta ja ankaralta isältään?

Kalamiehet-romaanin tapahtumapaikkana on Nigeria, ”hullun miehen järjetön keksintö” eli brittiläisten siirtomaaisäntien luoma ja ylläpitämä liittovaltio. Aluetta asuttavat etniset ryhmät eivät pysty elämään sovussa keskenään, vaan käyvät jatkuvasti verisiä ja rajuja taisteluita valta-asemasta. Maan hajaannusta voi verrata Agwun perheen sisällä tapahtuvaan hajoamiseen. Perhesiteiden katkeamiseen vaikuttaa voimakkaasti myös maan kulttuuri, jossa taikausko kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin kirkossakäynti pyhäpäivään. Suomalaisen näkökulmasta katsottuna kulttuuri on myös sallivaa tai ehkä paremminkin välinpitämätöntä: Abulun kaltaisen sairaan ihmisen tekemiä kuvottaviakin temppuja seurataan vain sivusta.

Obioma kertoo tapahtumista sulavan vauhdikkaasti ja ankkuroi niitä todellisuuteen erilaisten yksityiskohtien avulla. Lukujen otsikoiden jälkeen seuraa jokin luonnehdinta: ”Isä oli kotka”, ”Äiti oli haukankasvattaja”, ”Ikenna oli varpunen”. Tätä aihetta Ben sitten luvussa pohtii ja päätyy esimerkiksi Ikennan kohdalla siihen, että tämä on hauras ja helposti särkyvä lintu – varpunen. Benin toimiminen kirjan minäkertojana on hyvä ratkaisu. Aikuisten asiat jäävät hänelle monesti epäselviksi, mutta lapsen tavoin hän havaitsee yksityiskohtia niitä arvottamatta. Ben on ihastuttava hahmo rehellisyydessään ja rohkeudessaan.

PS. Kirjan kansi on oivaltava: toisiinsa sotkeutuneet onget koukkuineen kuvaavat juuri sitä, mistä kirjassa on kysymys.

LIFLÄNDER, TIINA / PARKKINEN, LEENA

LIFLÄNDER, TIINA: Kolme syytä elää

Kustantaja: Atena 2016

Helsinkiläinen Tiina Lifländer (s. 1976) on tullut tunnetuksi blogeistaan, ensin Rooibos kirjoittaa -blogista ja nyttemmin omalla nimellä julkaistusta. Kolme syytä elää on hänen esikoisromaaninsa, parin vuoden kiihkeän kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos. 

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat vuodesta 1958. Helmi näkee rautatieasemalla miehensä Laurin suutelemassa Kerttua, sihteeriään. Helmin murhe on suunnaton – hän on palvonut komeaa ja menestyvää miestään ehkä liikaakin ja näkee nyt mielikuvituksessaan toisen naisen ottamassa paikkansa tämän rinnalla. Helmihän on turha, lapseton ja ammattitaidoton kotirouva. Hänen ainoa lohtunsa on ajella kyyhkynharmaaalla Volvollaan pitkin maaseutua. Pyöreäposkinen Volvo ei sentään koskaan petä!

Päivät olivat pitkiä ja tahmeita kuin saunaneteisen ikkunalautaan takertunut pöly, mutta silti aseman pihasta tuntui olevan kauan, vaikka siitä oli kulunut vain kaksi viikkoa tai kolme, ja kuitenkin Laurin ja Kertun suudelma oli ollut olemassa aina.

Tilanne kuitenkin rauhoittuu. Kerttu menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, saa lapsia. Missään vaiheessa Helmi ei paljasta Laurille tietävänsä tämän seikkailusta. 

Siirrytään vuoteen 2003. Kerttu on jäänyt leskeksi ja palannut takaisin Suomeen. Olo on yksinäinen, lapset asuvat kaukana eivätkä juuri pidä yhteyttä. Sitten Kerttu tapaa sattumalta Helmin ja varovainen ystävystyminen alkaa. Olisiko aika purkaa vuosia kannettu painolasti ja keskustella asiat selviksi niin Helmin ja Laurin kuin Helmin ja Kertun kesken? Vai seuraako puhumisesta vain uutta surua? 

Lifländer kuljettaa kolmiodraamaa harkitusti ja hienostuneesti. Tarinaa kerrotaan vuoroin Helmin ja vuoroin Kertun näkökulmasta. Kolmantena äänenä on Helmin naapuri, nuori Tomi. Avioeron jälkeen Tomi on viikonloppuisä, joka joutuu taistelemaan hieman arveluttavinkin keinoin tyttärensä ajasta ja suosiosta. Miksi Tomi on tarinassa tarpeellinen? Vastapainona vanhoille rouville? Antamassa erilaista näkemystä avioliitosta?  Antamassa toivoa tulevaisuudesta? Nuoruudenuskoa edustaa kirjassa myös Helmille tärkeä ja rakas Noora, Laurin sisaren tyttärentytär.

Ajankuvaus 1950-luvulta on herkullista. Kotirouvuus itsestäänselvyytenä.  Maton hapsujen oikomisen tärkeys. Iltakävelyt. Jatkuva kirjeiden kirjoittelu. Vuohennahkaiset ajohansikkaat, sievät mekot ja hatut. Kuumat voileivät, Coca-Cola. Pannumyssyn peittämä kahvikannu. Sanomalehden käyttäminen ikkunoiden pesussa. Vihreä Palmolive. Vitalis huulirasvana… Pienet yksityiskohdat elävöittävät tekstiä hauskasti pitkin matkaa.

PARKKINEN, LEENA: Säädyllinen ainesosa

Kustantaja: Teos 2016

Leena Parkkisen (s. 1979) romaani Sinun jälkeesi, Max voitti vuonna 2009 Helsingin Sanomain jakaman parhaan esikoisteoksen palkinnon ja oli Akateemisen kirjakaupan myydyin esikoisteos. Vuonna 2013 Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Säädyllinen ainesosa -romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan Kustantamo Rosalundin kekkereillä Porvoon saaristossa vuonna 1941. Kunniavieraana on saksalainen Herr Junger, jonka kaksiosaisen teoksen julkaisuoikeudet kustantamo on onnistunut saamaan. Illallisten aikana tapahtuvien asioiden todellinen merkitys selviää vasta paljon myöhemmin.

Siirrytään vuoteen 1956. Saara on juuri muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin. Perheen varallisuus on äkillisesti romahtanut ja entisestä kodista on ollut pakko lähteä, mutta Saara ei tiedä tarkalleen syytä. Elämä Töölössä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa. Juhani tekee pitkiä työpäiviä, Saara keskittyy tarmokkaasti uuden kodin kunnostamiseen ja hoitamiseen ja ennen kaikkea totiseen pikku Eliakseensa. Tasaiseen päivärytmiin tulee muutos, kun Saara tutustuu yläkerroksessa asuvaan Elisabethiin. Jostain syystä elegantti maailmannainen Elisabeth etsii Saaran ystävyyttä eikä hurmaantunut Saara paljon vastustele. Kaipaahan hän aikuista seuraa, vaikkei arkuutensa vuoksi osaakaan lähestyä ihmisiä eikä odottaa osakseen kenenkään huomiota. Suhde aviopuolisoonkin on oudon etäinen ja varovainen. On kuin Saara tuntisi pikemminkin nöyrää kiitollisuutta kuin rakkautta, mutta miksi?

Kyse oli siitä, että Juhanin rakkaus oli niin suurta, paljon enemmän kuin Saara koskaan ansaitsi. Sen kohdatessaan Saara tunsi niin suurta kykenemättömyyttä. Miten voi korvata kenellekään sen upottavan lämpimän peiton, johon tämä haluaa kietoa rakastettunsa.

Kuvaukseen Saaran ja Elisabethin ystävystymisestä limitetään väläyksiä heidän aikaisemmasta elämästään. Kumpikin on kokenut ikäviä ja tuon ajan yhteiskunnassa häpeällisinä pidettyjä asioita, jotka ovat muokanneet heidän persoonallisuuttaan. Lukija puolestaan pääsee näkemään sveitsiläisen sisäoppilaitoksen elämää, sodanaikaista Pariisia ja Tukholmaa sekä rauhaan totuttautuvaa Helsinkiä. Välillä mieli yhdistää kuvauksia nykyhetkeen: sodan jaloissa kärsineiden ihmisten näennäisen auttavainen vastaanottaminen, vaikka takana piilee täydellinen ymmärtämättömyys tai jopa oman hyödyn tavoittelu.

Kirja kuvaa hyvin 1950-luvun loppupuolta Helsingissä. Doris Day laulaa ”Que Sera Sera”. Kotiliesi-lehdessä jaetaan tiukkoja neuvoja. Naistenvaivoihin otetaan intiaanipulveria. Asunnossa on kylmäkaappi ruuille ja likasanko jätteille. Porvaristo juo Wirkkalan tai Franckin laseista ja pukee päälle Marimekkoa. Upo uuden asuintalon sisustuksen on suunnitellut itse maestro Aalto. Saaralla on korkeaksi tupeerattu ja lakalla kovitettu tukka, liehuvat helmat ja jalassa korkokengät. Boheemia elämäntapaa edustava Elisabeth puolestaan on kuin filmistä: lyhyt tukka, jalassa farmarit ja piippu suussa. Hänen torstaikerhonsa ovat villi sekoitus drinkkejä, juoruja ja meteliä. Sitten ovat arkipäivän nuoret äidit:

Päivikkejä, virpejä ja ainoja tarmokkaine, vahvoine käsivarsineen, huivi papiljottien päällä ja kori täynnä aurinkorasvaa, sinkkivoidetta, termospulloja, froteepyyhkeitä, vohvelikankaisia makuualustoja, uimarenkaita ja kaikkea mitä nuoret rouvat tuntuivat jatkuvasti tarvitsevan.

Parkkisen kirja on jännittävä, sillä todelliset syyt tapahtumiin pysyvät piilossa viime sivuille saakka eivätkä olekaan niin uskomattomia kuin välillä luulisi. Tyylissä on välillä purevaa satiiria ja välillä syvää ymmärtämystä. Henkilöiden tunteet paljastuvat heidän ajatuksistaan eivätkä aina vastaa sitä, mitä he tietoisesti yrittävät todistella. Ruuat ovat tässä tärkeässä asemassa. Jokaisen luvun otsikkonakin on jokin ruokalaji, kuten ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera”, ”Munaleivät” tai ”Blinit kaikilla lisukkeilla”. Kyseinen ruoka esiintyy tavalla tai toisella itse luvussa, mutta melkoinen herkkuateri on kirja kokonaisuudessaankin. Mikä lie se ”säädyllinen ainesosa”?

PULKKINEN, RIIKKA: Paras mahdollinen maailma

Kustantaja: Otava 2016

Aurelia on vapaan Euroopan ikätoveri eli syntynyt vuonna 1989. Hän on sukupuoli-identiteetillä leikittelevä pohdiskelija. Hän on lupaava nuori näyttelijä, tähtiainesta. Hän tulee olemaan pääroolissa kohutussa suurtapahtumassa, Berliinin muurin murtumiseen liittyvässä näytelmässä., jonka ohjaa itäsaksalaissyntyinen kulttiohjaaja Joachim. Valmista käsikirjoitusta ei ole, vaan esityksen on tarkoitus muotoutua ohjaajan tarjoamien ideoiden ja henkilöhahmojen pohjalta. Ne taas perustuvat Joachimin omiin muistoihin Berliinin muurin murtumisesta, omaan syyllisyydentunteeseen ja omaan murheeseen. Aurelia on valmis sukeltamaan mihin henkilöllisyyteen tahansa, kaikki käy ja onnistuu, mutta uppoaako hän liiankin syvälle? Tuntuu, kuin joku kulkisi koko ajan vierellä ja johdattaisi tiettyyn suuntaan. Lapsuuden mielikuvitusystävä Veronika? Toinen Aurelia, oman itsen kuvajainen?

Oli aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka vain itse tiesi.

Aurelian houreiselta tuntuvaan vaellukseen limittyy hänen äitinsä ääni. Se kertoo suuresta rakkaudesta ja onnesta, mutta myös onnen katoavuudesta. Se kertoo matkasta Berliiniin vuonna 1992 ja siitä musertavasta asiasta, joka siellä tapahtui.  Se kertoo tapauksesta, joka vaikuttaa yhä Aurelian elämään, mutta josta tämä ei halua puhua. Jonka takia hän mieluummin katkaisee välinsä äitiin kuin sallii muistojen tulla.

Paras mahdollinen maailma -romaani ei vedä ihan heti mukaansa, mutta muuttuu kyllä pian mielenkiintoiseksi. Kyseessä on menneisyyden ja nykyisyyden muodostama palapeli, jonka palat lukijan itsensä on löydettävä ja yhdistettävä. Teatteriesityksen valmistelusta Pulkkinen kertoo turhan yksityiskohtaisesti, vaikka monimutkaisen prosessin seuraaminen on toisaalta aika mielenkiintoista. Tervehtyvätkö samankaltaisten kokemuksien haavoittamat Joachim ja Aurelia sen aikana? Löytyykö vapahdus äidin murheeseen, isän murheeseen, veljen murheeseen, siskon murheeseen?

Pulkkisen kieli on tavattoman kaunista ja puhdasta. Paikoin teksti vyöryy vuolaana, paikoin maalailee runollisena, paikoin on hyvinkin iskevää. Pohdiskelut ja filosofoinnit tuntuvat välillä hieman raskailta, mutta niillekin on selityksensä ja perustelunsa.

Suurenmoisimmat asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta ilmaantuvat ja ihmiset haukkovat henkeään. No niin, rakas äiti, rakas sisko, rakas isä, nyt on aika mennä. hop!

PETTERSEN, SIRI: Mätä / Mahti

Norjalaisen Siri Pettersenin suuren suosion saavuttaneesta Korpinkehät­-fantasiatrilogiasta julkaistiin suomeksi vuonna 2015 ensimmäinen osa Odininlapsi. Se päättyi tilanteeseen, jossa päähenkilö Hirka ja ystävänsä Kuro-korppi poistuivat saagojen aikaisesta Yminmaasta maailmoiden välisen portin eli Korpinkehän kautta. Hirka uskoi näin pelastavansa sekä Yminmaan että rakastettunsa Rimen, josta oli tulossa Neuvoston uusi johtaja. Hirka nimittäin on ihmisneito, odininlapsi, ja vanhan yminmaalaisen uskomuksen mukaan siis tappavan mädän levittäjä.

Annelin lukuvnkit 28.9.2015

MÄTÄ

Kustantaja: Jalava 2016

Alkuteos: Råta

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Mätä alkaa yllättävästi, sillä Hirka ei suinkaan putkahda Korpinkehästä viikinkiaikaan vaan nykyhetken Eurooppaan. Mikä pettymys Hirkalle: täälläkään hän ei sulaudu joukkoon. Hän on rahaton ja paperiton, kielitaidoton ja käyttäytymistavoista tietämätön, taitamaton nykyajan vempainten kanssa. Ruoka haisee ja maistuu pahalta. Joitakin hyviä ja auttavaisia ihmisiä on, mutta kohta vainoojat ovat taas Hirkan kintereillä. Kaiken takana tuntuu häämöttävän kaikkivoipa Graal, joka myöhemmin paljastuu aivan eri maailman asukiksi eli kuolleena syntyneeksi. Mitä hän tahtoo Hirkasta? 

Kuro-korpin yllättävä muodonmuutos Naíelliksi, Näkijäksi, näyttäisi tarjoavan Hirkalle vahvan suojelijan mutta onko niin? Seuraa hurja matka yllättävine käänteineen, läheltä-piti-tilanteineen ja vaihtuvine lojaalisuussuhteineen. Rimekin aiheuttaa päänvaivaa pyrkimällä itsepintaisesti keinolla millä hyvänsä rakastettunsa luokse, vaikka todennäköisesti aiheuttaisi ihmisten maailmassa Hirkalle enemmän surua ja päänvaivaa kuin iloa. Kaiken tohinan keskellä Hirkalle paljastuu myös oma syntyperä: puoliksi ihminen, puoliksi kuolleena syntynyt. 

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet. 

Mätä-romaanissa on vahva luonnonsuojelullinen näkökulma. Ihmisen asuttama maa on myrkyttynyt ja kuollut, sen antimet epäterveellisiä. Ihmiset eivät kaipaa luontoa ja puhtautta, vaan lisää tavaraa, rahaa ja valtaa. Kirjan symboliikka liittyy paljolti siihen, mikä oikeastaan on mätää. Esimerkiksi nimi Graal tuo mieleen puhdassydämisille tarkoitetun Graalin maljan, parantavan veren ja ikuisen elämän, mutta miten lienee Graal-hahmon laita?  

MAHTI

Kustantaja: Jalava 2016

Alkuteos: Evna

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Hirkan arvomaailmassa rauha ja kärsivien auttaminen ovat aina olleet korkeimmalla, mutta nyt kaikki maailmat tuntuvat valmistautuvan sotaan. Löytyisikö ratkaisu Hirkan isän synnyinmaasta Dreysílistä, kuolleena syntyneiden maailmasta? Se on jäinen ja hedelmätön paikka ja sen asukkaat ovat ikivanhoihin tapoihin ja uskomuksiin jähmettyneitä – mikä ei ole ihme, jos nuorimpienkin asukkaiden ikä lähentelee kolmeasataa vuotta! He ovat näkeviä sokeita, he ovat karaistuneita, haavoittumattomia ja pelottomia. Hierarkian huipulla ovat ylimykselliset Dreyrit, kaikkien maailmoiden ensimmäisten asuttajien jälkeläiset ja vanhan verilinjan jatkajat..

… korppi tuli ennen ensimmäisiä, tietenkin. Korppi loi maailman. Mahti oli korpin henkäysss…s. Ja Mahdista hän loi ensimmäiset.

Mahdin siirtyminen Dreysílistä petoksen seurauksena Yminmaahan on kauheaa juuri Dreyreille, sillä ilman sitä he eivät poikkea työväestöstä ja palvelijoista muuten kuin komeiden talojensa ja mukavan elämänsä puolesta. Eikä nälkää näkevältä kansalta ole tämä jäänyt huomiotta; kapinointia on ilmassa. Siksi ylhäisö ottaa Hirkan toiveikkaana huomaansa, vaikka hän onkin muihin verrattuna heikko ja mitätön. Missään hän ei ole pystynyt kokemaan Mahtia yksinään, ainoastaan Rimen avulla. Miten hän siis saisi Mahdin parannettua niin, että se pystyisi taas virtaamaan porttien läpi maailmasta toiseen? Runsaasti uhreja vaativan sodan avullako?

Hän oli ajatellut sotaa aaltona. Kuolettavana seinänä, joka vyöryi kohti. Kaikessa oli kyse sen estämisestä. Hän oli taistellut löytääkseen ratkaisun, joka muuttaisi sodan turhaksi. Hän oli etsinyt keinoa jakaa Mahti. Parantaa se, jotta kaikki voisivat elää rauhassa. Kuin nyt sodan makuun päässeen kansan voisi saada elämään rauhassa.

Hirkan rajaton määrätietoisuus tekee lopulta mahdottomasta mahdollisen: hänestä tulee uusi korpista syntynyt. Samalla hän ymmärtää myös Mahdista sen oleellisen sisällön, joka vuosituhansien aikana on eri maailmoissa unohtunut:

Mahti ei ollut koskaan kaivannut veriuhreja. Se ei kasvanut kuolemasta. Se kasvoi kuolevien tuntemisesta. Ystävän tai vihollisen. Kaikki olivat yhtä. Kukaan tuolla ulkona ei vahingoittanut toista. He vahingoittivat itseään. Jokainen isku oli itsemurha.

Hirka on kiinnostava hahmo. Odininlapsessa hän vielä ajatteli ja käyttäytyi kuin itsekeskeinen teini konsanaan, mutta Mätä-romaanissa hän on selvästi aikuistunut. Vieläkin hän on turhan impulsiivinen ja luottavainen, mutta erilaisiin maailmoihin tutustuttuaan myös ymmärtäväisempi ihmisten motiivien ja käyttäytymismallien suhteen. Mahdissa hän kasvaa lopulliseen mittaansa. Hän on pitänyt itseään heikkona, koska on kaikkialla ollut muihin verrattuna erilainen. Nyt hän ymmärtää, että pelottomuutta on juuri omien heikkouksiensa myöntäminen eikä niiden peitteleminen hinnalla millä hyvällä. Korppien siunaamana hän on saanut voiman, mutta vielä on maailmoita, joita vetää mukaan Mahdin piiriin. Onkohan Rime hänen kanssaan tässä seikkailussa?

JALONEN, RIITTA: Kirkkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Teos pohjautuu elämäkertatietoihin, mutta Jalonen syventää tarinaa onnistuneesti asettautumalla päähenkilönsä asemaan, sukeltamalla tämän pään sisään.

Janet on köyhääkin köyhemmästä kodista. Lapset kulkevat ryysyisinä ja likaisina, hampaat mätänevät suussa. Perheessä on kuitenkin taiteellista lahjakkuutta, sillä isä soittaa säkkipilliä ja äiti ansaitsee elantoa myymällä kirjoittamiaan runoja. Janet on herkkä lapsi. Kahden sisaruksen hukkuminen nuorena saa mietiskelemään omaa kuolemaa ja itsemurhaa ratkaisuna ongelmiin. Näin on etenkin silloin, kun sanat pakenevat ja sisällä myllertäville ajatuksille ei löydy ilmaisumuotoa.

Uni ei suostu tulemaan, vaan huone on pian täynnä ylös alas poukkoilevia lintuja, jotka kantavat nokassaan paperiliuskoja, tulevan kirjani palasia. katson kirjavien lintujen nokissa heiluvia arkkeja ja yritän saada niitä kiinni. Aina kun olen hipaisemassa paperin reunaa, lintu syöksähtää pakoon ja piiloutuu tapetin taakse. Tuijotan pienen huoneeni seiniä, jonakin päivänä kotini on niin täynnä kadonneita lintuja ja paperiarkkeja, että tapetit pullistuvat ja halkeilevat ja antavat kaikkien sinne kätkettyjen sanojen tulla keralla luokseni.

Janetin uppoutuminen omaan sisäiseen maailmaansa määritellään lopulta skitsofreniaksi. Hänet suljetaan parikymppisenä äidin suostumuksella mielisairaalaan, hänelle annetaan sähköshokkeja (kahdeksan vuoden aikana 217 kertaa!) ja lobotomiaakin suunnitellaan. Onneksi Janet saa esikoisteoksestaan huomattavan palkinnon juuri ennen operaatiota ja lobotomia perutaan. Myöhemmin kumotaan juhlallisesti myös skitsofreniadiagnoosi. Silti vielä jatkossakin koittaa kausia, jolloin luomisen vaikeus synnyttää niin suurta ahdistusta, että itsemurha tuntuu ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kuolleet omaiset kulkevat mukana ja meri pauhaa taustalla. Janet selviytyy sanojen ansiosta.

Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Jalonen kirjoittaa minä-muodossa, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden osallistua Janetin pienimpiinkin tunnevärähdyksiin ja ajatuskuvioihin. Muistot saattavat hämmentävästi vallata tilan kesken nykyhetken tapahtumien, mutta kyllä kärryillä sentään hyvin pysyy. Janet on elävä ihminen, välillä hieman rasittavakin, mutta useimmiten ihailtavan vahva kokemuksistaan huolimatta. Tämä kirja olisi ansainnut olla Finlandia-ehdokkaiden joukossa! Toivoa voisi myös Janet Framen teosten kääntämistä suomen kielelle.

PS. Uusiseelantilaisen elokuvaohjaaja Jane Campionin palkittu elokuva Enkelin kosketus (1990) perustuu Janet Framen kolmeen omaelämäkerralliseen teokseen.

VIIKILÄ, JUKKA: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kustantaja: Gummerus 2016

Jukka Viikilä (s. 1973) on helsinkiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, joista ensimmäinen oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirja- palkintoon vuonna 2008. Vuonna 2011 ilmestyi Viikilän yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa kirjoittama kaunokirjallinen tietosanakirja Ensyklopedia, joka sai Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon vuoden parhaana proosateoksena. Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Maaliskuussa 1816 preussilaissyntyinen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel muuttaa perheineen Helsinkiin. Hän on ottanut vastuulleen tuon ulkosaariston kallioniemen kohottamisen Venäjän tsaarille sopivaan loistoon ja kenties jopa valtakunnan toiseksi pääkaupungiksi. Mieluiten hän olisi Berliinissä, mutta sieltä ei arkkitehdille töitä löydy eikä siis elantoakaan.

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

Engel ei tosiaankaan näe Helsingissä paljon hyvää. Hän ei opi maan kieltä, vaan joutuu turvautumaan tulkkiin. Hän kärsii kaiken aikaa vilusta ja epämukavuudesta. Kodin lähellä saastunut kaivo levittää tautia ämpärinkantomatkan päähän, koleravaunut vierivät, perhe lukittautuu sisätiloihin. Vaimoa vaivaa suunnaton koti-ikävä. Pieni Emilie-tytär on alituiseen sairaana ja isän sydäntä kalvaa hätä. Osoittautuuko jäätävään Pohjolaan asettuminen kohtalokkaaksi virheeksi? Rakennustyötkään eivät etene toivotulla tavalla. Keisari muuttelee piirustuksia ja hylkää suunnitelmia, vaikka korostaa koko ajan, että rahaa olisi nyt käytettävä säästelemättä! Rakennusmiesten ja eläinten kuolemat työtapaturmissa koskettavat Engeliä tavattoman paljon. Lopulta arveluttavat itse rakennuksetkin: sopivatko ne ollenkaan Helsinkiin?

Ei tullut Helsinkiä, tuli keikkalainen kaupunki. Käytännössä Helsinkiä ei rakennettu, se kaivettiin maasta. Ajattelen rakastavaisia sadan vuoden kuluttua, tällä torilla, toisiaan kädestä pitäen. Mikä epävarmuuden ja lohduttomuuden monumentti.

Suunnitellut kuusi vuotta venyvät kahdeksikymmeneksineljäksi ja vasta sitten työ on valmis. Tänä aikana Engelin ainoat todelliset ilonaiheet tuntuvat olevan perhe ja puutarha, jonka kasvihuoneessa itse suunniteltujen uunien ansiosta kukoistavat talvellakin pelargoniat, oleanterit, alppiruusut, neilikat, hortensiat, sinisarjat, enkelinpasuunat ja kymmenet muut lajikkeet. Sitten kuolee Charlotte ja pari kuukautta ennen isäänsä myös Emilie.

Akvarelleja Engelin kaupungista koostuu Engelin öisin kirjaamista mietteistä, yöpäiväkirjasta. Osa teksteistä on lyhyitä arkisia huomioita, osa pitempiä periaatteellisia pohdintoja ja osa öisten painajaisten kuvauksia (mitähän symboloi Helsinkiin rantautuva valas?).  Näitä merkintöjä ei ole tarkoitettu nopeasti lukaistavaksi, sillä silloin saattaa tuntua jopa tylsältä – uuvuttaahan päiväkirjan toisteisuus Engeliä itseäänkin! Pitää lueskella hitaasti pieninä makupaloina ja syventyä runollisen kauniiseen kieleen. Näin tekstin läpi alkaa kuultaa kuin akvarellissa ikään yksinäisen ja surumielisen miehen hahmo.

Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule.

SANDSTRÖM, PETER: Laudatur

Kustantaja: S & S 2016

Alkuteos: Laudatur

Suomennos: Outi Menna

Suomenruotsalaisen Peter Sandströmin (s. 1963) romaani Valkea kuulas sai vuonna 2015 Svenska litteratursällskapetin palkinnon ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Keski-ikäinen mies, runoilija, yrittää siinä tulkita omia tunteitaan ja menneisyyttään. Näin on myös Sandströmin viimeisimmässä romaanissa Laudatur, joka on ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Laudatur -teoksen minäkertoja on nimeltään Peter – siis eräänlainen kirjailijan alter ego. Tarinassa liikutaan toisaalta vuodessa 2014, jota Peter elää yksinäisenä, erillään perheestään ja ystävistään. Isä on kuollut ja äiti happamen etäinen. Vaimo pistäytyy kotona lähinnä tuomassa pyykkiä pestäväksi ja lapset pysähtyvät vastaan tullessaan vaivautuneina vaihtamaan pari sanaa. Työpaikasta Peter on näkemyserojen takia lähtenyt ovet (tai paremminkin lasiruudut) paukkuen. Entinen pomo lahjoittaa hyvästiksi Gösta Ågrenin kirjan Tääl. Mikä on johtanut Peterin tällaiseen ahdinkoon? Voiko mahdollisia erehdyksiä vielä korjata?

Toisena aikatasona on vuosi tyhatyhdeksänsataa- kahdeksankymmentäkahdeksan (Sandström kirjoittaa vuosiluvut aina näin). Silloin Peter oli toiveikas runoilijanalku ja ihanan naisen poikaystävä. Silloin paljastui isän rakkausseikkailu. Silloin äiti menetti hermonsa. Silloin isä päätti opettaa Peteriä ampumaan revolverilla. Silloin Peterin tulevaa vaimoa ruvettiin kutsumaan Seepraksi.

Laudaturin perusidea on siinä, että menneisyys ja nykyisyys ovat kosketuksissa toisiinsa, kietoutuvat yhteen, vaikuttavat ihmisen toimintaan.

… aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isän katsetta viestittääkseni, että meidän pitäisi ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset.

Sandström tarkastelee tapahtumia jollakin tapaa matkan päästä, viileästi. Tästä syystä kukaan henkilöistä ei nouse erityisen läheiseksi, vaikka heidän joukossaan monenmoista persoonaa onkin. Kirja etenee eleettömästi, mutta sisältää kyllä myös hervottoman hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Oman värinsä tekstiin tuo pohjalainen murre, jota etenkin Peterin Uudessakaarlepyyssä asuva isä käyttää. Muuten tapahtumapaikkana on suurelta osin Turku. Tyylikäs ja kieleltään kuulaan kaunis teos!

PUIKKONEN, EMMA: Eurooppalaiset unet

Kustantaja: WSOY 2016

Emma Puikkonen (s. 1974) on koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja ja filosofian maisteri ja työskentelee monipuolisesti kirjallisuuden ja teatterin parissa. Puikkosen neljäs romaani Eurooppalaiset unet on ehdokkaana vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkintoon.

Eurooppalaiset unet on lähihistoriaan sijoittuva episodiromaani. Se koostuu luvuista, joissa esiintyy samoja henkilöitä eri aikakausina ja eri paikoissa, eri ihmisten parissa. Joku heistä saattaa olla yhdessä luvussa päähenkilö ja myöhemmin vain vilahtaa varjona ohi tai varjo saattaa kasvaa todelliseen mittaansa eläväksi ihmiseksi. Ihmisestä ihmiseen johtavat monenmoiset langat ja yhden tekemä ratkaisu vaikuttaa väistämättä johonkuhun toiseen.

Toinen huomio on se, että kirjassa tunnelma tummuu matkan varrella. Ensimmäisissä luvuissa voitolla on toiveikkuus. On tultu historialliseen käännekohtaan: Gdanskin telakalta alkaneet lakot muuttavat koko maan järjestelmää, Berliinin muurin kaatuminen yhdistää kauan erossa olleita perheenjäseniä, sotaa paennut somalinainen saa Ruotsissa uuden mahdollisuuden, Gornje Obrinjessa ei ehkä tapahdukaan verilöylyä. Sitten toiveikkuuden hautaavat alleen toisen ihmisen halventaminen, erilaisuuden pelko ja summittainen väkivalta. Ollaan pian maailmassa, jossa korkeaa palkkiota vastaan niin valtioita ja firmoja kuin yksityisiä ihmisiä koskevat negatiiviset uutiset voidaan käsikirjoittaa hengeltään myönteisiksi ja saada kyseiset tahot esiintymään edustavassa valossa.

-          Se on enemmän niin, että uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä siinä näkyy, millainen maailma me nähdään… todellisuus on valintaa ja kertomuksia joka tapauksessa, JA on parempi että ihmisille valitaan vähän parempi maailman.

Lopulta nousee kuitenkin vahvimmaksi toive jostain maailmanlaajuisesta muutoksesta, heräämisestä ja uudesta ajatustavasta. Palataanko toivon aikakauteen?

Eurooppalaiset unet on sirpaleisesta rakenteestaan huolimatta nopealukuinen ja hyvin hallittavissa. Jotkut henkilöt jäävät mieleen paremmin kuin toiset – esimerkiksi Johannes, joka ensin tavataan seikkailunhaluisena liftarina, sitten perheenisänä ja vielä murheellisena potilaana. Hän kokee asioita, joita voisi pitää aistiharhoina tai sitten yliluonnollisen ilmentyminä. Muutakin maagista tapahtuu. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä teos!

NOUSIAINEN, MIIKA: Juurihoito : suku- ja hammaslääkäriromaani

Kustantaja: Otava 2016

Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Pekka Kirnuvaaralla ei siis ole isää. Hänellä on katkera äiti, ihmishirviön nimellä kulkeva ex-vaimo, kaksi lasta joka toinen viikonloppu, työ mainostoimistossa ja nyt myös tulehtunut poskihammas. Yksityisellä lääkäriasemalla hänet ottaa vastaan hammaslääkäri Esko Kirnuvaara. Sukunimen lisäksi myös hampaat sen todistavat: Pekka ja Esko ovat veljeksiä – kummaltakin puuttuvat vitoset. Eskokin on isänsä hylkäämä, mutta muuta yhteistä velipuolilla ei tunnu olevan. Pekka on sujuvasanainen liitäjä ja Esko vakavamielinen erakko. Pekkaa kiinnostavat kaiken maailman asiat ja Eskoa vain hampaat. Pakka haluaa tietää isästä enemmän, Esko tahtoisi karttaa koko asiaa. Etsimään kuitenkin lähdetään ja vauhtiin päästyään nimenomaan Esko vie projektia eteenpäin. Ruotsista löytyy sisarpuoli Sari, hylätty. Thaimaasta sisarpuoli Fana, hylätty. Australiasta sisarpuoli Sunday, hylätty. Jokainen reagoi omalla tavallaan siihen, että on tullut lapsena isänsä jättämäksi. Johonkuhun on juurtunut syvä arvottomuudentunne, joku yrittää elää kokonaan vailla tunteita. Joku on kaunainen, joku anteeksiantava. Täyttävätkö uudet sisarukset jotain tyhjää kohtaa elämässä? Kasvaako usko tulevaisuuteen?

Nousiainen paisuttaa uskomatonta kertomusta äärimmilleen ja kertoo kaiken niin, että se vaikuttaa lähes uskottavalta. Tilannekomiikan lisäksi kirjassa on paljon sanallista nokkeluutta etenkin dialogeissa. Huumorin vastapainona on kuitenkin vakavaa asiaa ja hienoja mietelmiä elämästä ja ihmissuhteista.

   Ennen nypittiin päivänkakkarasta lehtiä ja sanottiin tykkää, ei tykkää, tykkää. Tuntui kohtalokkaalta, jos päivänkakkara osoitti nuoren rakkauden toivottomaksi. Mutta se oli harmitonta, nykyään tykkäykset ovat ihmisarvon mittari.

Nousiainen ehtii sujuvasti ja nopeasti etenevän tarinan lomassa pohtia vielä niin poliittisia eroja kuin turismin vaikutuksia, niin alkuperäiskansojen kohtelua kuin hampaiden hoitoa. Kaiken keskipisteessä on kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Kirnuvaaran sisarukset joutuvat moneen otteeseen ihmettelemään ja naureskelemaan toistensa outouksia, mutta hyväksyntää se ei mitenkään estä. Samaa toivoisi koko maailmalle.

… Vihaa tuntiessa kannattaa usein pysähtyä miettimään onko se kateutta, yleensä on.

   Kateuttakin enemmän se liittyy erilaisuuteen. Onko kukaan koskaan halunnut todella ymmärtää ketään erilaista? Vai vain sillä tavalla kuin itselle ja omalle taloudelle ja omalletunnolle sopii.

TUULA-LIINA VARIS / MARJA BJÖRK

VARIS, TUULA-LIINA: Huvila

Kustantaja: WSOY 2016

Isän kanssa keskustellaan taiteesta ja suurista elämänkysymyksistä, äidin kanssa kyökkiasioista, muodista ja seurapiiritapahtumista. Ei tyttölapsen tarvitse äidin mielestä olla muuta kuin sievä, siisti, hyväkäytöksinen ja tanssitaitoinen.

Vanhanaikaset odotukset eivät tyydytä Raakelia. Hän opiskelee yliopistossa suomen kieltä ja sukukieliä sekä kirjallisuutta. Uraksi ehkä lehtoraatti Turussa – joka tapauksessa itsenäisen naisen elämää. Perhe kuuluu seurapiireihin, rahasta ei ole pulaa. Sitten Raakel tutustuu taiteilija Aksel Korkeakorpeen, erikoisten maalausten ja kielellisten teorioiden mieheen. Kokenut Aksel kiinnostuu Raakelista - näkee ehkä viattoman pinnan alle kätkeytyvää tulta - ja hurmaa pian suojeltua elämää viettäneen neitokaisen. Mennään avioon ja asetutaan Akselin komeaan Korpivillaan asumaan. Nuori rouva on jo raskaana.

Raakel kuvittelee tulevansa elämään hienona rouvana ja suuren taiteilijan muusana, mutta ennen pitkää hän huomaakin puurtavansa kasvimaalla, kotieläinten hoidossa ja keittiössä. Avuksi otetaan naapurista terhakka Selma, joka myöhemmin osoittautuukin kultaa kalliimmaksi.  Leea-tyttären synnyttyä Aksel alkaa viipyä matkoillaan Helsingissä yhä pitempään ja yhä salaperäisempänä. Kansallissosialismi on vallannut taiteilijan mielen. Hitler on hänen sankarinsa ja Saksa ihannemaansa. Ratkaisevan askelensa Aksel ottaa, kun Raakelin syntyperä selviää hänelle:

Minä olen nainut naisen, jolla on juutalainen verenperintö ja ryssänkirkkolaiset sukujuuret. Olen siittänyt lapsen, jonka suonissa virtaa juutalaista verta.

Toista maailmansotaa edeltävä aika elää tässä kirjassa. Mainitaan tunnettuja henkilöitä: Minna Craucher epäilyttävine salonkeineen, Mika Waltari, Urho Kekkonen ja etenkin Raakelin ihailema runoilija Katri Vala. Maailmalla tapahtuu asioita, joita ei voi Suomessakaan jättää huomiotta. Yhdysvalloissa pörssi romahtaa. Mussolini nousee valtaan Italiassa, Franco Espanjassa ja Hitler Saksassa. Suomessa Lapuan liike saa kannattajia. Syttyy sota. Miehet taistelevat, naiset hoitavat työt kotona. Miehet palaavat sodasta arkussa tai muuten särkyneinä. Kukaan ei ole entisellään.

Varis käyttää taidokkaasti vanhahtavaa kieltä, mikä sitoo teosta kuvaamaansa aikaan. Näkökulma on suurimmalta osalta Raakelin, mutta kirjan lopussa puheenvuoronsa saavat jo aikuiseksi kasvanut Leea-tytär ja aina yhtä tarkkanäköinen ja luotettava Selma. Heidän kerrottavakseen jää Raakelin tarinan viimeinen vaihe. Surumielestään huolimatta Huvila ei ahdista, vaan kuljettaa vauhdilla mukanaan.

BJÖRK, MARJA: Lainaa vain

Kustantaja: Like 2016

Kirja sijoittuu 1990-luvun alkuun, pankkikriisin ja laman aikakauteen. Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä, mutta työskentelee Visulahden Postipankissa loma-aikoinaan. Hänen käsiensä kautta kulkevat lainahakemukset, kauppakirjat, kiinnitettävät velkakirjat ja panttaukset sekä vekselit. Erityisesti yksi vakituinen vekselinuusija alkaa kiinnostaa: boheemi Sakari Rahula, puulintujen veistäjä. Pian ollaankin jo aviossa, ostetaan lainarahoilla entinen kyläkauppa maalta ja odotetaan lasta.

Arki astuu kuvioihin. Talo on huonosti remontoitu. Kaivo on saastunut. Rotta jyrsii tiskikoneen letkut ja uunissa asustaa hiiriperhe. Sakari ei menesty itsenäisenä yrittäjänä, koska pikkutarkan harkinnan ja sisukkuuden sijasta uskoo asioiden järjestyvän rukouksen ja Jumalan avulla. Koriste-esineiden sorvaaminen hidastuu ja vaivojen valittelu alkaa. Rahat loppuvat kerta kaikkiaan. Lainoja pitäisi lyhentää ja taloudellista tukea antaa myös Sakarin alkoholisoituneelle ex-vaimolle ja syömishäiriöiselle tyttärelle. Joko alkaa rakkaus hiipua?

Rakkaus oli kuin hääkakku. Siitä otettiin pala kerrallaan ja lopulta siitä oli jäljellä vain muruja ja likainen pitsipaperi. Murut pantiin roskiin ja paperi poltettiin.

Ainoan turvan tarjoaa Anja-täti, äidin sijaisena jo Eevan lapsuudesta asti toiminut ronski baarinpitäjä. Hän on koko kirjan mielenkiintoisin hahmo. Anja on itse joutunut raatamaan ankarasti pärjätäkseen eikä hyväksy saamattomuutta tai tarjottujen mahdollisuuksien tuhlaamista. Hän näkee kaiken tarkasti ja sanoo armottomasti mielipiteensä. Räväkän pinnan alle kätkeytyy kuitenkin lämmin ja auttavainen sydän.  

Björk tuntee asiansa. Kuvaus pankkikriisiin johtaneista toimintatavoista ja kriisin vaikutuksista ihmisten elämään on tarkka ja viiltävä. Pankit ohjeistetaan antamaan lainoja mahdollisimman paljon,välittämättä lainanottajan tai takaajien maksukyvystä. Kierteeseen suistuneen vuodet kuluvat kituuttaessa ja velkoja lyhentäessä. Eeva aikoo Roope-poikansa vuoksi selvitä, edetä suunnitelmallisesti askel kerrallaan. Hän on vastuunkantaja.

DICKER, JÖEL: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Le Livre des Baltimore

Suomennos: Kira Poutanen

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) singahti julkisuuteen vuonna 2012 romaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suomennos 2014). Siinä nuori amerikkalainen kirjailija Marcus Goldman hakee neuvoja ja innoitusta oppi-isältään ja ystävältään Harry Quebertilta jäätyään jumiin toisen teoksensa kirjoittamisessa. Matka muuttuu kuitenkin murhamysteerin selvittelyksi. Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo Marcus Goldmanin aiemmista vaiheista, lapsuudesta ja nuoruudesta. Se kertoo alemmuudentunteesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös kaiken voittavasta rakkaudesta ja ystävyydestä.

Marcus ihaili lapsena suunnattomasti Baltimoressa asuvaa Saul-setäänsä ja tämän perhettä. Baltimorelaisilla kaikki tuntui olevan suurempaa ja loisteliaampaa. Oli enemmän rahaa, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän mahdollisuuksia. Saul-setä oli kaikkitietävä ja kaikkivoipa, mutta silti lempeä ja huolehtiva. Anita-täti oli kaunis ja suurenmoinen, Hillel-serkku varhaiskypsä ja epätavallisen älykäs. Jopa perheen kasvattipoika Woody oli sankariainesta komeutensa ja liikunnallisen lahjakkuutensa ansiosta. Montclairin Goldmanit eli Marcus vanhempineen olivat heidän rinnallaan avuttomia ja keskinkertaisia, suorastaan hävettäviä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana ”Baltimore” kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas ”Montclair” kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. Saul-sedän tuomat limput olivat aina erinomaisen herkullisia, ja jos televisio alkoi taas toimis, se johtui varmasti siitä, että Hillel oli korjannut sen.

Kirja limittää jännittävällä tavalla nykyhetkeä ja mennyttä. Nykyhetkessä Marcus on kuuluisa kirjailija, varakaskin. Hänen pitäisi keskittyä uuden teoksen kirjoittamiseen, mutta hän alkaakin elää muistoissaan. Joskus syynä on jokin keskustelu, joskus jokin tietty tapahtuma tai paikka, joskus jopa koira. Eräänlainen kronologinen järjestys tapahtumissa onneksi on niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin – kärryillä pysyy melko hyvin, kun apuna ovat vielä lukujen alussa olevat tiedot tapahtumapaikasta ja -ajasta. Näistä palasista alkaa rakentua tarina Baltimoren sukuhaaran Tragediasta, johon kertoja viittailee salaperäisesti ja kohtalonkaikuisesti pitkin matkaa. Salaisuudet paljastuvat ja monet Marcuksen hellimistä uskomuksista osoittautuvat vääriksi. Marcus ymmärtää tehtäväkseen näiden asioiden taltioinnin, hänelle rakkaiden henkilöiden muiston säilyttämisen.

Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle. Ne kertovat mielen muureista, muistin tuhoutumattomasta linnakkeesta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on hyvä lukuromaani. Juoni on taidokas: menneisyys ja nykyisyys kulkevat rinnakkain ja punoutuvat yhteen ja kummankin aikatason suhteen riittää jännitettävää. Paljon ei haittaa, vaikka kertomus välillä hieman junnaa ja henkilöhahmot jäävät melko ohuiksi. Dickerin tapa kertoa asioita on kevyt ja vauhdikas, minkä Kira Poutanen onnistuu siirtämään suomennokseensa täydellisesti.

RYTISALO, MINNA: Lempi

Kustantaja: Gummerus 2016

Sodankylässä syntynyt ja nykyisin Kuusamossa asuva Minna Rytisalo (s. 1974) on lukion äidinkielenopettaja. Kaksikymmentä vuotta hän haaveili kirjan kirjoittamisesta ja nyt se on totta – esikoisteos Lempi ilmestyi kesällä. Sen tapahtumapaikkana on syrjäinen kylä Lapissa ja tapahtuma-aikana jatkosodan viimeiset vuodet, jolloin syrjäisyyskään ei säästä tuholta ja hävitykseltä.

Lempi on kauppiaan tytär, ylioppilas ja hyvään elämään tottunut. Miksi hän nai yhtäkkiä Viljamin, joka on kyllä tilanomistaja, mutta kovin ujo ja kömpelö? Kaikki näyttää kuitenkin menevän hyvin. Lempi ottaa tilan työt haltuunsa ja rakkaus kukoistaa. Sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan ja esikoista odottava Lempi jää hoitamaan asioita yksinään, vain aputyttö seuranaan. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun saksalaiset eivät enää olekaan aseveljiä, vaan Lappia tuhoavia vihollisia? Lähteekö Lempi tosiaan saksalaisten matkaan ja jättää niin pienen kasvattipoikansa kuin juuri syntyneen vauvansa aputyttö Ellin hoiviin? Viljami ei tätä jaksaisi mitenkään uskoa, mutta poissa Lempi kuitenkin on ja vain muistot satumaisesta rakkaudesta jäljellä. Viljami kertoo tapahtumista tunteikkaasti, sydän vereslihalla.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Seuraavaksi tunteitaan vuodattaa Elli, aputyttö. Hänen kuvauksensa Lempistä ei ole kovinkaan imarteleva: emäntä vain laiskottelee ja huokailee kun hän itse hoitaa kaikki työt lehmän poikimisesta leipomiseen. Ilkeäkin Lempi on ja rahanahne. Mutta Ellillä on haaveensa.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli, miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva.

Viimeisen puheenvuoron käyttää Lempin kaksonen, muutaman minuutin nuorempi Sisko. Sisarukset ovat juuri kaksosuutensa vuoksi toisilleen tavallista läheisempiä, vaikka muuten hyvin erilaisia. Sisko on järkevä ja tasainen, ei suuremmin tunteile vaan ottaa asiat sellaisenaan. Suhde saksalaiseen Maxiinkin on enemmän harkinnan kuin rakkauden tulosta. Lempi on eri maata.

Sinunlaisesi virvatuli saattaisi kiinnittyä hetkeksi aloilleen, mutta mitä kun pitäisi rikkoa jääkansi avannon päältä, että saa karjalle vettä, sellainenkin asia. Se kysyisi paljon kestävämpää rakkautta kuin sinulla olisi antaa,

Siskon mukana koetaan matka haaveen perässä Saksaan, haaveen murskaantuminen ja elämä sodan jälkeisessä Suomessa ”saksalaisen morsiameksi” leimattuna. Sisko myös asettaa paikalleen viimeiset palat Lempin, Ellin ja Viljamin tarinassa.

Rytisalo hallitsee hienovaraisen kerronnan taidon. Asioita ei tarvitse sanoa suoraan, vaan lukija saa ilon oivaltaa niitä itse pienien vihjeiden perusteella. Mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka, koska viimeiset palaset annetaan vasta siellä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa ja lauseiden rytmi vie mukanaan. Kullakin henkilöllä on oma äänensä, joista etenkin Elli tuo mieleen Katja Ketun kätilön. Lapin luonto puhuttelee kaikkia aisteja, mutta toimii myös pohjana mielialoille ja tunteille.

Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä.

Lempi on hieno romaani, jonka lukeminen tuottaa suurta nautintoa ja iloa. Sille voi povata vielä suurta menestystä.

MORTON, KATE: Salaisuuden kantaja

Kustantaja: Bazar 2016

Alkuteos: The Secret Keeper

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Eräänä helteisenä kesäpäivänä Suffolkissa vuonna 1961: kuusitoistavuotias Laurel piileskelee puuhun rakennetussa majassa haaveksimassa. Muu perhe on mennyt joen rantaan syntymäpäiväpiknikille. Sitten äiti, Dorothy, palaa hakemaan unohtunutta kakkuveistä, tapaa pihalla vieraan miehen, veitsi välähtää ja mies on kuollut. Mikä sai hellän ja lumoavan naisen tekemään murhan?

Suffolkissa vuonna 2011: arvostettu näyttelijä Laurel istuu yhdeksänkymppisen äitinsä kuolinvuoteen äärellä.  Vanhan kirjan välistä löytynyt valokuva äidistä ja tämän ystävästä Vivienistä sekä äidin puolihorteessa huokailemat sanat saavat Laurelin uteliaisuuden heräämään. Viidenkymmenen vuoden takainen muisto palaa mieleen. Olisiko valokuvalla ja äidin surmaamalla miehellä jotain tekemistä keskenään? Laurel ryhtyy etsimään tietoja äitinsä aiemmasta elämästä, etenkin ajasta Lontoossa 1940-luvun alussa. Onko Dorothykin ollut seikkailunhaluinen ja kuriton nuori nainen, vaikka tyttären mielestä hän on aina ollut tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä maalla ja osaansa suurperheen äitinä?

Vuoden 2011 hetkiin limittyy nuoren Dorothyn elämää 1930-luvun lopulta vuoteen 1941. Työväenluokkainen Dolly tuntee olevansa tarkoitettu paljon loistokkaampaan elämään ja rakentelee mielikuvituksessaan houkuttelevia tarinoita. Mahtaako varattoman Jimmyn, valokuvaajan, rakkauskaan hänelle kelvata? Toisaalta seurataan orvon perijättären ja seurapiirikaunotar Vivienin elämää, joka alkaa oudosti kietoutua yhteen Dorothyn elämän kanssa.

Salaisuuden kantaja on aluksi hieman hämmentävä, henkilöistä ei ole saada otetta. Sitten kirjan idea alkaa selvetä ja juoni vetää. Henkilöiden oudoksuttavat teot saavat selityksensä. Monenlaisia yllätyksiä on luvassa ja aika taitava saa olla, jos ne kaikki arvaa etukäteen. Tämä on herkkupala romanttissävyisestä jännityksestä pitäville!

STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.

TÓIBÍN, COLM: Nora Webster

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Nora Webster

Suomennos: Kaijamari Sivill

Ollaan Irlannissa 1960-luvulla. Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea yksinäisyyttä ja lepoa.

Oli niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli jotain nälkäistä.

Nora on sisukas, ennen kaikkea kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä. Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.

Tóibínin kirja kertoo varsin tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä. Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa, ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.

Nora polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti, miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli elämä edennyt.