Kustantaja: Kosmos 2021
Hämmästyin, kun isä lausui kesken suomenkielistä
lausetta: tatko mi… ja sitten jatkoi taas suomeksi. Tajusin, että isälle
oma isä oli tatko, ei isä; tuo ihminen ei kääntynyt suomen
kielelle. Ja miksi hän käytti hellittelevää sanaa eikä muodollista isä-sanaa?
Olinko erehtynyt – eikö hänen isänsä ollut raakalainen? Tai sitten se oli niin,
ajattelin, että myös julmalle isälle saattoi sanoa hellästi: tatko.
Elenan bulgarialainen isä ja suomalainen äiti tutustuivat
yliopistossa Moskovassa, menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen. Isä ei
kuitenkaan sovi suomalaiseen muottiin. Hän on suuriääninen ja suurieleinen ja
vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Isä ei perusta laeista
eikä normeista, vaan rakentaa perheelleen omin käsin talon ilman lupahakemusta.
Isä on perheen ehdoton auktoriteetti, mutta kovin
ristiriitainen vaatimuksissaan. Hän toisaalta pyrkii alistamaan muut tahtoonsa ja
toisaalta halveksii alistujia. Hän haluaa pitää huolta perheenjäsenistään,
mutta ovatko nolaukset, vahtimiset ja lyönnit oikeaa karaisua elämää
varten? Kirjan kertoja Elena, perheen herkkä kuopus, kaipaisi huomiota ja hyväksyntää, mutta isä on julma kuin bulgarialaisten
kansantarujen hirviö Perun.
Minä tunsin näkymättömän köyden minun ja isän välillä.
Oli kuin hänestä olisi väreillyt jonkinlaista pimeää energiaa, tummaa kirkasta
säteilyä. Tunsin sen hänen ihonsa läpi, hänen väreilevistä lihaksistaan, ja
vielä syvemmältä, verestä, ja senkin alta, veressä virtaavasta voimasta joka
oli vanhempi kuin sitä kantava ihminen. Se voima ei ollut hyvä eikä paha, se
oli vain lähtenyt kasvamaan sille osoitettuun suuntaan.
Ristiriitainen ja ongelmainen isäsuhde lyö leimansa Elenan
koko elämään, mutta jossain vaiheessa hän ymmärtää kaivanneensa myös äitiään. Miksi äiti vetäytyi? Miksi hän
ei tullut lohduttamaan sängyn alle riitelyä paennutta pientä tytärtään? Miksi
hän antoi miehelleen vallan harjoittaa perhettään kohtaan niin henkistä kuin
fyysistä väkivaltaa?
On myös ympäristön taholta tullutta kiusaamista. Ulkonäöltään, tavoiltaan, pukeutumiseltaan ja harrastuksiltaan erilainen tyttö saa osakseen haukkumisia ja törkeyksiä. Eipä ihme, että aikuisena Elena ei enää halua asua Suomessa, jossa häntä ei miellytä sen paremmin ilmasto kuin omiin kupliinsa sulkeutuneet ihmisetkään. Levottoman kulkijan on kuitenkin vaikea kotiutua minnekään.
Näinkö yksinkertaista se oli, ihmettelin. Olin syntynyt
väärään maahan, kasvanut väärässä maassa, väärien ihmisten ympäröimänä,
sellaisten, joiden keskellä minä olin väärä, niin oli kuvitellut. Mutta
minä en ollutkaan väärä.
Elena ryhtyy jo varhain lievittämään sisimmässään tuntuvaa
pohjatonta nälkää tiheään vaihtuvilla miessuhteilla, mutta upeinkaan mies tai
täydellisinkään seksi ei pysty nälkää poistamaan. Se vie Elenaa milloin
mustalaisnuorukaisen syliin Bulgariassa, milloin juutalaisten pariin Israeliin,
milloin asumaan Barcelonaan, milloin buddhalaiseen luostariin Andalusiassa.
Isän vanhetessa ja heiketessä Elena alkaa ymmärtää tätä hieman paremmin. Isähän jätti kotimaansa, sukunsa, kulttuurinsa ja kielensä ja tuntee Suomen tapaisessa maassa varmasti itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi. Hän puhuu jääräpäisesti suomen kieltä, vaikka ei koskaan opi sitä kunnolla. Hän ei valita, mutta on varmasti hyvin yksinäinen. Eikö isän olisi kannattanut tutustuttaa tyttäriä omaan kulttuuritaustaansa? Miksi hän vaikenee siitä?
Lapussa luki: Välttä tunteet. Ne tuotta kärsimystä.
Gimishanova on valikoinut Tatko-romaaniin melko synkkiä bulgarialaisia kansantaruja – ehkäpä ne kuvaavat parhaiten perheen isää ja hänen luomaansa ilmapiiriä. Isän hahmo on kiehtovan ristiriitainen, mitä korostaa vielä hänen puhumansa katkonainen ja silti ilmaisuvoimainen suomen kieli. Eloisa tyyli on muutenkin yksi romaanin voimavaroista, vaikka eri aikatasoissa liikkuminen vaatiikin lukijalta hieman tarkkaavaisuutta.
Nina Gimishanova liittyy
upeasti niiden maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden joukkoon, jotka rikastuttavat teoksillaan Suomen kirjallisuutta ja lisävät tietouttamme muista kulttuureista