GIMISHANOVA, NINA: Tatko

Kustantaja: Kosmos 2021

Hämmästyin, kun isä lausui kesken suomenkielistä lausetta: tatko mi… ja sitten jatkoi taas suomeksi. Tajusin, että isälle oma isä oli tatko, ei isä; tuo ihminen ei kääntynyt suomen kielelle. Ja miksi hän käytti hellittelevää sanaa eikä muodollista isä-sanaa? Olinko erehtynyt – eikö hänen isänsä ollut raakalainen? Tai sitten se oli niin, ajattelin, että myös julmalle isälle saattoi sanoa hellästi: tatko.

Elenan bulgarialainen isä ja suomalainen äiti tutustuivat yliopistossa Moskovassa, menivät naimisiin ja muuttivat Suomeen. Isä ei kuitenkaan sovi suomalaiseen muottiin. Hän on suuriääninen ja suurieleinen ja vähät välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Isä ei perusta laeista eikä normeista, vaan rakentaa perheelleen omin käsin talon ilman lupahakemusta.

Isä on perheen ehdoton auktoriteetti, mutta kovin ristiriitainen vaatimuksissaan. Hän toisaalta pyrkii alistamaan muut tahtoonsa ja toisaalta halveksii alistujia. Hän haluaa pitää huolta perheenjäsenistään, mutta ovatko nolaukset, vahtimiset ja lyönnit oikeaa karaisua elämää varten? Kirjan kertoja Elena, perheen herkkä kuopus, kaipaisi huomiota ja hyväksyntää, mutta isä on julma kuin bulgarialaisten kansantarujen hirviö Perun. 

Minä tunsin näkymättömän köyden minun ja isän välillä. Oli kuin hänestä olisi väreillyt jonkinlaista pimeää energiaa, tummaa kirkasta säteilyä. Tunsin sen hänen ihonsa läpi, hänen väreilevistä lihaksistaan, ja vielä syvemmältä, verestä, ja senkin alta, veressä virtaavasta voimasta joka oli vanhempi kuin sitä kantava ihminen. Se voima ei ollut hyvä eikä paha, se oli vain lähtenyt kasvamaan sille osoitettuun suuntaan.

Ristiriitainen ja ongelmainen isäsuhde lyö leimansa Elenan koko elämään, mutta jossain vaiheessa hän ymmärtää kaivanneensa myös äitiään. Miksi äiti vetäytyi?  Miksi hän ei tullut lohduttamaan sängyn alle riitelyä paennutta pientä tytärtään? Miksi hän antoi miehelleen vallan harjoittaa perhettään kohtaan niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa?

On myös ympäristön taholta tullutta kiusaamista. Ulkonäöltään, tavoiltaan, pukeutumiseltaan ja harrastuksiltaan erilainen tyttö saa osakseen haukkumisia ja törkeyksiä. Eipä ihme, että aikuisena Elena ei enää halua asua Suomessa, jossa häntä ei miellytä sen paremmin ilmasto kuin omiin kupliinsa sulkeutuneet ihmisetkään. Levottoman kulkijan on kuitenkin vaikea kotiutua minnekään.

Näinkö yksinkertaista se oli, ihmettelin. Olin syntynyt väärään maahan, kasvanut väärässä maassa, väärien ihmisten ympäröimänä, sellaisten, joiden keskellä minä olin väärä, niin oli kuvitellut. Mutta minä en ollutkaan väärä.

Elena ryhtyy jo varhain lievittämään sisimmässään tuntuvaa pohjatonta nälkää tiheään vaihtuvilla miessuhteilla, mutta upeinkaan mies tai täydellisinkään seksi ei pysty nälkää poistamaan. Se vie Elenaa milloin mustalaisnuorukaisen syliin Bulgariassa, milloin juutalaisten pariin Israeliin, milloin asumaan Barcelonaan, milloin buddhalaiseen luostariin Andalusiassa.

Isän vanhetessa ja heiketessä Elena alkaa ymmärtää tätä hieman paremmin. Isähän jätti kotimaansa, sukunsa, kulttuurinsa ja kielensä ja tuntee Suomen tapaisessa maassa varmasti itsensä juurettomaksi ja ulkopuoliseksi. Hän puhuu jääräpäisesti suomen kieltä, vaikka ei koskaan opi sitä kunnolla. Hän ei valita, mutta on varmasti hyvin yksinäinen. Eikö isän olisi kannattanut tutustuttaa tyttäriä omaan kulttuuritaustaansa? Miksi hän vaikenee siitä?

Lapussa luki: Välttä tunteet. Ne tuotta kärsimystä.

Gimishanova on valikoinut Tatko-romaaniin melko synkkiä bulgarialaisia kansantaruja – ehkäpä ne kuvaavat parhaiten perheen isää ja hänen luomaansa ilmapiiriä. Isän hahmo on kiehtovan ristiriitainen, mitä korostaa vielä hänen puhumansa katkonainen ja silti ilmaisuvoimainen suomen kieli. Eloisa tyyli on muutenkin yksi romaanin voimavaroista, vaikka eri aikatasoissa liikkuminen vaatiikin lukijalta hieman tarkkaavaisuutta. 

Nina Gimishanova liittyy upeasti niiden maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden joukkoon, jotka rikastuttavat teoksillaan Suomen kirjallisuutta ja lisävät tietouttamme muista kulttuureista

LEFTERI, CHRISTY: Aleppon mehiläistarhuri

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: The Beekeeper of Aleppo

Suomennos: Leena Ojalatva

Missä on mehiläisiä, siellä on kukkia, ja missä on kukkia, siellä on toivoa ja uutta elämää.

Aleppon mehiläistarhuri -romaanin kertoja on Nuri-niminen syyrialainen mies. Alussa hänellä on kaikki hyvin: koti Aleppon kukkuloilla, kaunis taiteilijavaimo Afra, pieni Sami-poika ja serkkunsa Mustafan kanssa viidensadan yhdyskunnan mehiläistarha, jonka tuotteita myydään ulkomaillakin. Sitten äärijärjestö nimeltä Daesh alkaa voimistua ja Syyriassa syttyy sisällissota.

Mustafa vaistoaa jo varhain vaaran ja lähettää vaimonsa ja tyttärensä Englantiin. Itse hän lähtee matkalle vasta menetettyään mehiläispesät vandaalien tuhoiskussa ja poikansa Daeshin tappamana. Viikkoa myöhemmin räjähtää pommi, joka surmaa Samin ja sokeuttaa Afran. Surun jähmettämä Afra suostuu jättämään kotinsa vasta sitten, kun on itsekin kuolemanvaarassa.

Tie kohti Englantia on vaikea ja pelottava. Ensin Turkkiin, sitten täyteen ahdetussa veneessä Leroksen saarelle ja sieltä viranomaiskyydillä Ateenaan, jonka kaoottisille ja turvattomille pakolaisleireille rahattomat ja vailla kontakteja olevat ihmiset juuttuvat avuttomina pitkiksi ajoiksi. Onneksi on sentään pakolaisten välistä ystävyyttä ja huolenpitoa. Nurikin ottaa suojelukseensa Samin ikäisen Mohamedin, jolla ei ole ketään muuta turvanaan.

Pakolaiset oli luokiteltu. Syyriasta paenneilla oli etusija, niin meille oli kerrottu. Afganistanista ja Afrikan mantereelta tulleet joutuivat odottamaan pidempään tai ehkä ikuisesti. Mutta tässä puistossa tuntui siltä, että meidät kaikki oli unohdettu.

Nuri ja Afra kulkevat pitkän matkan myös henkisesti. Kummallakin on vammansa, mutta Afran sokeus on näkyvää ja Nurin ongelmat paljastuvat vasta tarinan mittaan. Koska Nuri on kirjan kertoja, muodostuu lukijalle kuva Afrasta hänen näkemyksensä perusteella eikä välttämättä aivan oikeudenmukaisena. Kuinka mies osaisikaan kuvitella, millaista äkisti sokeutuneen naisen on elää täysin toisten avun varassa? Millaista on taiteilijalla, joka ei näe ympäristöään?

Tajuan, että olen unohtanut rakastaa Afraa. Tässä on hänen vartalonsa, hänen kasvojensa uurteet, tässä on hänen ihonsa tuntu, tässä hänen poskeaan halkova haava, joka johtaa häneen – kuin tie se johtaa hänen sydämeensä saakka. Nämä ovat niitä teitä, joita me päätämme kulkea.

Aleppon mehiläistarhurissa eri aikatasot limittyvät toisiinsa sulavasti. On onnellinen aika ennen sotaa, on painajaismainen pakomatka ja on nykyhetki englantilaisessa majatalossa odottamassa turvapaikkapuhuttelua. Tarina vetää ja ahdistuksen jälkeen herää myös toivo. Ehkä Afra ja Nuri saavat vihdoin turvapaikan ja mahdollisuuden hyödyntää taitojaan. Ehkä he löytävät uudelleen keskinäinen yhteyden ja luottamuksen.

Tällaisen kirjan lukeminen muistuttaa siitä, miksi aivan tavallisista ihmisistä tulee pakolaisia, millaisiin vaaroihin he turvaa etsiessään joutuvat ja miten epäreilua kohtelua kokevat. Nämä ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka pakolaiset ovatkin pudonneet otsikoista muun uutisvyöryn tieltä.

Psykoterapeutti Christy Lefterin vanhemmat pakenivat Kyprokselta Britanniaan 1970-luvulla, joten hänelle muodostui jo lapsena käsitys siitä, millaisia traumoja sota voi aiheuttaa ihmisille. Idean Aleppon mehiläistarhuri -romaaniin Lefteri sai toimiessaan vuosina 2016 ja 2017 Unicefin vapaaehtoisena työntekijänä pakolaisnaisten ja -lasten parissa Ateenassa. 

CANTELL, SAARA: Kaikki tuoksuu lumelta

Kustantaja: Tammi 2021

Kolmekymppinen näyttelijä Olivia kertoilee vauvalleen tämän suvusta, etenkin äidistään Tuijasta ja äidinäidistään Kertusta. Puhuessaan hän tuntee solahtavansa paikalleen sukupolvien ketjuun, mutta miettii samalla tarinoidensa totuuspohjaa. Onko hänellä oikeus puhua ikään kuin tietäisi kaiken? Millaista valtaa hän käyttää siirtäessään eteenpäin tietoja suvustaan, tehdessään valintoja siitä mitä kertoo ja mitä ei?

Missä määrin todellisuutta on lupa muovata tarinaksi? Onko minulla oikeutta kertoa tätä hajanaista sukusaagaa? Tarinoida tapahtumista niin kuin ne olisivat totta, vaikka en voi mitenkään tietää, miten kaikki oikeasti meni – ja vielä vähemmän siitä, mitä joku ajatteli tai tunsi… Epäilyni vaientaa vain haparoiva vastakysymys: onko minulla oikeus olla kertomatta?

Kertun tarina alkaa vuodesta 1956. Hän on Taideakatemian lupaavimpia opiskelijoita ja saanut parikin apurahaa Pariisiin matkustamista varten. Yksi yö muuttaa kaiken. Kerttu viettää kiihkeitä hetkiä nuoren asianajajan Toivon kanssa ja tulee raskaaksi. Terveydenhuollossa ei panna painoa urahaaveiden romahtamiselle, vaan Kerttua kehotetaan vain kantamaan ”löyhämoraalisen käytöksen” seuraukset. Kertun omat yritykset keskeyttää raskaus eivät onnistu, mutta myöhemmin hän silti pitää toisen lapsensa kuolemaa rangaistuksena niistä.

Toivo menee ilomielin naimisiin Kerttunsa kansa ja Tuija-tytärtä hän suorastaan palvoo. Kerttu sen sijaan masentuu pitkäksi aikaa eikä suostu tarttumaan pensseliin, vaikka on selvästi tyytymätön ja pitkästynyt. Luovuutta ei kuitenkaan voi padota loputtomiin. Alkaa syntyä aivan uudenlaisia taideteoksia, joille myöhemmin löytyy hieno nimikin – arte povera. Itse avioliitto on silti vaakalaudalla.

Tuija puolestaan alkaa varttuessaan etsiä omaa elämänkatsomustaan. Kodin jäykän ilmapiirin vastapainona häntä viehättää yhteiskunnan säännöistä irtaantuminen, kerskakulutuksesta luopuminen ja tukea tarvitsevien auttaminen. Oikean yhteisön löytäminen on kuitenkin vaikeaa, jos lapsuudesta asti on tuntenut olevansa ulkopuolinen ja turha.

Kaikki tuoksuu lumelta -teoksessa paljastuvat elämän sattumanvaraisuus ja monimuotoisuus. Suhteet risteilevät. Puheilla ja teoilla on seurauksensa niin hyvässä kuin pahassa. Tehtyjen valintojen lopullinen merkitys saattaa paljastua vuosikymmenten kuluttua – ehkä vasta kuoleman jälkeen.

Mutta välillä elämä vaan kulkee mutkien kautta eikä se välttämättä ole paha asia. Samaan päämäärään voi päästä useampaa tietä.

Olivian kertoma tarina kattaa ajan 1950-luvulta nykyaikaan. Tuona aikana asenteissa tapahtuu suuria muutoksia. Suomen sisällissodan aiheuttamat traumat tasoittuvat, samoin luokkaerot. Naisen asema paranee ja sukupuoliroolit alkavat muuttua. On mahdollisuus muodostaa erilaisia parisuhteita. Homoseksuaalisuutta ei enää luokitella taudiksi tai synniksi. Perheväkivaltaan ja raiskauksiin puututaan ja #metoo-kampanja tarttuu sukupuoliseen häirintään.

Cantell on tehnyt kirjaansa varten paljon taustatyötä. Hän on selvittänyt eri aikakausilta ravintoloiden ruokalistoja ja teatteriohjelmistoja, jopa Helsingin raitiovaunulinjojen reittejä. Tiettyihin ajankohtiin teosta kiinnittävät maininnat kuulennoista, Chilen vallankumouksesta ja sen seurauksena Suomeen saapuneista pakolaisista, Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä ja nykyhetken koronapandemiasta.

Kaikki kirjan naiset ovat omalla tavallaan tarinankertojia: Kerttu maalaustensa avulla, Tuija tutkimalla kansantarinoita ja Olivia näyttelemällä. Heitä yhdistää toisiinsa myös se, että tärkeiden tapahtumien ja päätösten hetkellä tuntuu aina satavan lunta. Jonkin muinoin leijailleen lumihiutaleen vastinpari saattaa joskus osua myös Olivian lapsen kielelle.

… sen häivähtävän hetken kun lumihiutaleet tanssivat villinä tuulenpyörteiden mukana, ne ovat omalaatuisuudessaan täydellisiä.

Vähän niin kuin mekin.

STROUT, ELIZABETH: Olive, taas

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again

Suomennos: Kristiina Rikman

Olive, taas -kertomuskokoelma jatkaa suoraan siitä, mihin vuonna 2020 suomeksi ilmestynyt Olive Kitteridge päättyi. Kokoelmassa on kolmetoista tarinaa, joista kaikissa nimihenkilö on mukana – jollei muuten, niin ohimennen kohdattuna tai jonkun lausumassa lauseessa. Monet kirjan henkilöistä ovat esiintyneet jo Stroutin aiemmissa teoksissa ja tuntevat niin Oliven kuin toisensa erilaisten risteilevien suhteiden kautta.

Ensimmäisissä tarinoissa Olive on seitsemänkymppinen ja kirjan viimeisessä tarinassa 86-vuotias. Tuona aikana hän ennättää kokea monenlaista: auttaa synnytyksessä, lohduttaa syöpää sairastavaa entistä oppilastaan ja tarjota aineistoa kuuluisalle runoilijalle. Yhä Olive on tahditon ja töksäyttelevä, mutta pieni pehmeneminen näkyy siinä, että hän myöntää olleensa toisinaan ilkeä miehelleen Henrylle ja kärsimätön ja etäinen pientä Christopher-poikaansa kohtaan.

Mutta hän näki talon sielunsa silmillä ja häntä puistatti. Hän oli kasvattanut poikansa siinä talossa tajuamatta koskaan, että kasvatti äiditöntä lasta, joka nyt oli niin kovin kaukana kodista.

Henryn kuolema ja Christopherin poissaolo jättävät Oliven hyvin yksinäiseksi, mutta yllättäen hän löytää uuden puolison aiemmin öykkärimäisenä pitämästään Jack Kennisonista, joka hänkin on jäänyt leskeksi. Suhde merkitsee niin Olivelle kuin Jackille lähinnä turvaa yksinäisyyttä vastaan. Ensimmäistä puolisoaan kumpikin muistelee yhä usein ja saattaa hieman vertaillakin entistä ja nykyistä kumppaniaan. Mielialasta ja tilanteesta riippuu, kumpi nousee korkeammalle. Sitten Olivesta tulee leski jo toistamiseen.

Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Vanhetessaan Olivekin alkaa menettää kallisarvoista itsenäisyyttään. Sydänkohtauksen jälkeen hän tarvitsee lähihoitajien apua, mutta omassa kodissa sentään omilla ehdoilla. ”Oranssihiuksista miestä” kannattava Betty ei saa puhua politiikkaa eikä kohdella syrjivästi somalitaustaista Halimaa, sillä Olivelle kaikki ovat taustastaan tai asemastaan riippumatta vain ihmisiä. Jotain hän kyllä kaipaa, ehkä oloa huomion kohteena, mistä kertoo teinityttömäinen ihastuminen hoitavaan lääkäriin.

Oliven kunnon pettäessä yhä pahemmin seuraa uusi vaihe luopumisten tiellä: muutto palvelutaloon. Muut asukkaat taitavat hieman vältellä sosiaalisissa kontakteissa kömpelönä tunnettua naista, mutta sitten tulee ihana Isabelle, ystävä. Toinen ilon aihe on se, että Christopher alkaa vierailla äitinsä luona entistä useammin ja käyttäytyä entistä sopuisammin ja lämpimämmin. Lopulta Olivelle kuolemakaan ei ole suurta draamaa. Tämä on osa elämää ja sillä hyvä.

Tapahtumat sijoittuvat Crosbyn pikkukaupunkiin, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja toistensa salaisuudet melko tarkkaan. On salasuhteita, hyväksikäyttöä, insestiä, pedofiliaa, henkistä alistamista ja vuosikausien vihanpitoa. On lasten ja vanhempien etäisyyttä toisistaan, yksinäisyyttä ja kaipuuta tulla huomatuksi ja arvostetuksi. On epäitsekästä uhrautuvaisuutta, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea tätä Strout tarkastelee osuvin yksityiskohdin, mutta lempeästi ja arvostelematta. Antaen inhimillisyydelle tilaa.

OIKARINEN, RISTO: Piispa

Kustantaja: Otava 2021

Piispa-romaanin kertoja on pian eläköityvä Suomen ja koko Pohjoismaiden ensimmäinen naispiispa. Hän oli 1990-luvulla yllätysvalinta Helsingin piispaksi, iältäänkin vain kolmekymppinen, ja herätti monien mielessä toivoa kirkon muuttumisesta modernimmaksi ja vapaammaksi. Sitähän ihmiset eivät tienneet, että nainen oli varta vasten muokannut itseään oikeanlaiseksi ilmeitä myöten…

Surfasin uuden aallon ja suosioni harjalla piispaehdokkaaksi, ja yllätysvalintani jälkeen joka puolella puhuttiin, että ei vain kirkolle, vaan koko kristinuskolle oli koittanut kevät. Mutta kirkon kevät oli ollut harhaa. Kirkko eli loputonta talvea, eikä aika parantanut mitään.

Liberaali ja yhteiskunnallisesti kantaaottava nuori piispa tarttuu energisesti kirkon rakenteissa piilevään naissukupuolen ja homoseksuaalien syrjintään, mutta saa osakseen ”henkisen Dresdenin pommituksen”: vainoamisen, nimittelyn, erottamista vaativat adressit ja poliisille toimitetut tutkintapyynnöt. Pari vuotta tätä kestettyään hän vetäytyy taka-alalle ympäripyöreyksiä puhumaan. Uskonkriisiä hän ei tässäkään tilanteessa sentään koe, koska ei ole koskaan Jumalaan uskonut.

Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat vielä uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä.

Vertaistuki, tähtien tutkiminen ja laadukas punaviini kannattelevat naista eteenpäin, kunnes hän oivaltaa, millaista strategiaa ruveta jatkossa käyttämään. Helsingin piispasta tulee kameleontti, jonka toimet ja puheet vaihtuvat aina sen mukaan, mitä ihmiset kulloisissakin ympyröissä häneltä odottavat ja haluavat kuulla. Liian pieneksi ja nöyräksi hän ei kylläkään rupea, mutta näinkin arvostelu lakkaa ja arvostus kasvaa.

Evankeliumin julistaja ei saanut olla mielistelijä eikä tuuliviiri, vaan ystävällinen, kärsivällinen, karismaattinen kameleontti, tai pikemminkin hybridi, jossa yhdistyivät satakielen laulutaito ja kameleontin kyky mukautua vallitseviin oloihin. Piispan piti olla matelijan ja linnun khimaira, joka ei koskaan höllännyt otetta omasta missiostaan eri muotojen takana.

Oikarinen käsittelee kirjassaan monenlaisia aihepiirejä kaljurotista piispan tunnuksiin. Naisen asema kirkon ympyröissä saa luonnollisesti suuren roolin, samaten uskon ja uskomisen merkitys. Erityisen mielenkiintoinen on tutkielma siitä, miten eroottissävyinen Laulujen kirja on aikoinaan päätynyt Raamattuun ja siitä vanhoihin virsiin. Kukapa voisi olla riemastumatta piispan vanhempien nokkelasta tavasta käyttää veisaamista esileikkinä! Tähän liittynee kirjan melko hämmentävä loppukin (ja kansi).

Piispa on oivaltava ja kärkevän ironinen teos, jonka esittämään kuvaa naispiispasta ei kannata ottaa liian tosissaan. Kyllähän aikamääreetkin paljastavat sen, ettei tässä pureuduta historialliseen totuuteen eikä käytetä esikuvana todellista henkilöä. Teos sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan.

HJORTH, VIGDIS: Onko äiti kuollut

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: Er mor død

Suomennos: Katriina Huttunen

Äiti on kuollut minussa, mutta joskus hän liikahtelee.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut muistuttaa asetelmaltaan paljon kirjailijan edellistä teosta Perintötekijät. Kummassakin kertojana on nainen, joka jostain syystä on katkaissut välinsä perheeseensä ja yrittää sitten vuosikymmenten jälkeen saada omaisiinsa kontaktia. Pitäisi vihdoinkin puhua asioista, jotka ovat jääneet hiertämään.

Lapsena Johanna etsi äidin huomiota. Tarkkaili ja matki. Hän uskoi tuntevansa tämän paremmin kuin äiti itse ehkä tunsikaan, mutta äiti oli oikukas: välillä ylpeili Johannan piirustuksilla, välillä raivostui tämän tarkkanäköisyydestä. Oli marttyyri. Tuomitsi. Torjui. Ankara isä tuntui kontrolloivan tyttärien lisäksi myös vaimonsa ajatuksia ja käyttäytymistä.

Nuori Johanna noudatti vielä kiltisti isän toiveita ammatin ja aviomiehenkin suhteen, mutta sitten tapahtui jotain. Johanna rakastui maalauksenopettajaansa, hylkäsi perheensä, oikeustieteen opintonsa ja kotimaansa ja lähti miehen perässä Amerikkaan. Hukkaan menivät hänen kasvatukseensa uhratut rahat ja henkiset voimavarat! Vain pikkusisko Ruth katsoi enää velvollisuudekseen pitää Johannaan yhteyttä.

Et ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä äiti ja isä ovat sinulle antaneet ja tehneet hyväksesi vuosikausia, niistä lukemattomista lahjoista joita olit saanut äidiltä vuosikausia, ennen kuin hylkäsit aviomiehesi ja vanhempasi, päinvastoin olet ivannut heitä äärimmäisen loukkaavasti, tehdäksesi itsestäsi kiinnostavan, pöyhistelläksesi onnettomalla lapsuudella, koska ”taiteilijalla” täytyy olla sellainen.

Lisää nöyryytystä perheelleen Johanna aiheutti antamalla oslolaisen taidegallerian näyttelyyn triptyykkinsä Lapsi ja äiti 1–2, jotka perheen mielestä olivat aivan järkyttävät ja tekivät äidin naurunalaiseksi. Sitten uusi häpeänaihe: tytär ei saapunut isänsä sairasvuoteen äärelle eikä edes hautajaisiin! Mutta äitihän ei pyytänyt, ajatteli Johanna itse. Olikohan kumpikin osapuoli liian jääräpäinen ja ylpeä?

…hän on aina oleva minulle sama äiti kuin silloin ennen. Ehkä hän vihaa sitä että asia on niin. Äitiys on hänelle risti. Äiti on kyllästynyt olemaan äiti, minun äitini, eikä hän tavallaan enää olekaan äitini, mutta niin kauan kuin tytär elää, hän ei ole turvassa.

Nyt kolmekymmentä vuotta välirikon jälkeen Norjassa järjestetään Johannan töistä iso retrospektiivinen näyttely. Aviopuoliso on kuollut ja muusikkopoika lentänyt pesästä, joten Johanna on vapaa asettumaan entiseen kotikaupunkiinsa. Aikansa epäröityään hän soittaa äidilleen, mutta tämä ei vastaa. Pelkääkö äiti?

Äidistä tulee Johannalle vähitellen todellinen pakkomielle. Hän soittaa yhä uudelleen sekä äidille että Ruthille. Hän lähettää tekstiviestejä. Hän käy kilisyttämässä ovikelloa. Hänelle ei vastata. Hänet on suljettu perheen ulkopuolelle, hän on ilmaa. Johanna käy yhä röyhkeämmäksi äitiä vakoillessaan ja vähitellen lukijaa alkaakin jännittää, miten pitkälle hän on valmis menemään.

Mitkä ovat ne kysymykset, joihin Johanna haluaisi niin epätoivoisesti vastauksia? Lukija tietää asioista vain sen, mitä Johanna paljastaa, joten äidin kokema totuus voi olla aivan toisenlainen. Johanna vaikuttaa itsekeskeiseltä, mutta toisaalta hänessä on aistivinaan katumusta. Ehkä hän vain toivoo, että muutkin tunnustaisivat virheensä ja pyytäisivät anteeksi. Sitten kaikki ehkä saisivat sielulleen rauhan.

Vaikka voisinkin saada hänet kuuntelemaan tarinaani tai tavalla tai toisella tunnustamaan sen, uusi elämä tuskin olisi mahdollinen, siihen olemme liian vanhoja, mutta ehkä jonkinlainen rauha. Ehkä se hillitsisi hänen lakkaamattomia sisäisiä moitteitaan, koska ne ovat varmasti uuvuttavia myös hänelle: kiittämätön, epälojaali, huomionkipeä, kyyninen.

Onko äiti kuollut -romaanin teksti on vuolasta ja tunteikasta tajunnanvirtaa, jossa Johannan ajatukset kiertävät samaa kehää yhä uudestaan ja uudestaan, mutta paljastavat joka kierroksella kuitenkin jotain uutta niin Johannasta itsestään kuin hänen äidistään. Siihen liittyvät myös pohdinnat Johannaa puhutelleista maalauksista, kirjoista ja elokuvista - onkohan monikaan ajatellut Rakkautta vain -elokuvan äitikuvaa?

Kirjan luontokuvaukset ovat kuin maalarin näkemyksellä taltioituja; kaikki aistit avoimina ja pienetkin yksityiskohdat havaittuina. Onko äiti kuollut -romaani on monikerroksinen, kauniilla kielellä kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu teos, josta löytää paljon ajattelemisen aihetta.

PS. Elina Warstan kansikuva on hieno!

PS 2. Onko äiti kuollut -romaani on ehdolla vuoden 2021 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon.

 

 

LESTER, NATASHA: Ranskalainen valokuvaaja

Kustantaja: Gummerus 2021

Alkuteos: The French Photographer

Suomennos: Anuirmeli Sollamo-Lavi

Amerikkalainen Jessica May on malli, jonka kuvia toiseen maailmansotaan joutuneet sotilaat kantavat maskottina mukanaan. Uskomatonta kyllä, hänen mallinuransa päättyy kuukautissuojamainokseen, vaikka Jess ei edes ole poseerannut kyseistä mainosta varten, vaan kuvan Kotex-firmalle on salaa lähettänyt Jessin poikaystävä. Pariskunta on elänyt naimattomana yhdessä kolme vuotta, mitä jotkut ihastelevat ja jotkut pitävät ainakin Jessin kohdalla osoituksena taipumuksesta irstailuun.

Loppuvuodesta 1943 Jess pääsee Vogue-lehden kirjeenvaihtajana Ranskaan ja joutuu heti ensimmäisellä haastattelumatkallaan vahingossa keskelle taisteluja. Jessin ottamat kuvat sensuroidaan ja kuvaaja itse määrätään oikeuteen määräysten rikkomisesta, mutta onneksi taisteluhaudassa tutuksi tullut rehti kapteeni Dan Hallworth todistaa hänen puolestaan. Se ei miellytä PR-upseeria Warren Stonea, joka itse olisi kiinnostunut amerikkalaisesta kaunottaresta.

Naispuolisten kirjeenvaihtajien ja valokuvaajien on pitkän aikaa miltei mahdotonta hoitaa työtään. ”Reportteritytöt” eivät saisi haastatella muita kuin kenttäsairaalaan sairaanhoitajia ja nekin ”jutut” julkaistaisiin vasta kun miestoimittajien kirjoittamat artikkelit olisi saatu julki. Naisten älyä, fyysistä kestävyyttä ja moraalia vähätellään alentavin sanankääntein, mutta jokin näiden herkkien olentojen suojelussa menee kyllä vikaan:

Miesten lehdistöleiri oli kauempana etulinjasta ja näin ollen paljon turvallisempi kuin viides kenttäsairaala Carentanin liepeillä, jonne Jess oli sijoitettu. Naisena hänellä ei ollut mitään asiaa lehdistöleireihin, joten hän ei päässyt kuulemaan tiedotustilaisuuksia eikä näkemään karttoja: hän ei saanut tietoa kriisipesäkkeistä, todennäköisistä hyökkäyksistä eikä päivän tavoitteista tai mistään muustakaan, minkä perusteella hän olisi pystynyt päättelemään, mikä osa maasta oli turvallinen ja mikä ei.

Hankalissa olosuhteissa naistoimittajat tekevät parhaansa. Jessin joistakin otoksista tulee sotakuvien klassikoita ja hänen Voguelle toimittamansa raportit herättävät huomiota erilaisen näkökulmansa vuoksi. Jess nimittäin kirjoittaa naisista. Naisista, jotka kotirintamalla onnistuvat erinomaisesti mitä vaativimmissa tehtävissä, mutta joutuvat luopumaan niistä miesten palatessa sodasta. Kestokykynsä rajoilla uurastavista sairaanhoitajista kenttäsairaaloissa. Naisista, joita niin viholliset kuin voittajat raiskaavat – myös puhdasmaineiset amerikkalaiset.

Minulla on pistooli, eikä kukaan estä minua ottamasta tuota tai ketään muutakaan saksalaista tyttöä, jos se sattuu minua huvittamaan. Mehän voitimme sodan, eikö?

Jessin tarinaan limittyy vuoteen 2004 sijoittuva juonenhaara. Nuori australialainen taidekuriiri D’Arcy Hallworth matkustaa Ranskaan hakemaan salaperäisen valokuvaajan teoksia Australiassa järjestettävään laajaan näyttelyyn, mutta toteaakin matkan järisyttävän hänen koko elämänsä perustuksia. Hänen on käytävä läpi monimutkainen juonittelujen, väärinkäsitysten ja salaisuuksien vyyhti ennen kuin asiat loksahtavat kohdalleen.

Ranskalainen valokuvaaja on romanttinen lukuromaani. Sen sankarittaret ovat kuvankauniita, nokkelia ja epäsovinnaisia, sankarit komeita, empaattisia ja suurenmoisia rakastajia. Jessin sotakokemukset ja huomiot naisen asemasta ovat kuitenkin uskottavia ja ajatusta herättäviä. Eikä ihme – hänen hahmonsa on saanut innoituksen Lee Milleristä (1907–1977), joka oli kuuluisa malli ja Man Rayn rakastajatar, mutta myös Voguen reportteri toisen maailmansodan aikana. Monet aivan uskomattomilta tuntuvat asiat perustuvat tositapahtumiin.

PS. Lee Milleristä on tekeillä elokuva, jossa pääosaa näyttelee Kate Winslet. Elokuvan ohjaa Ellen Kuras ja Liz Hannahin käsikirjoituksen pohjana ovat Anthony Penrosen äidistään kirjoittama The Lives of Lee Miller sekä Lee Miller -arkiston sisältämät valokuvat ja päiväkirjat.

HUBARA, KOKO: Bechi

Kustantaja: Otava 2021

Isänsä puolelta jemeninjuutalainen ja äitinsä puolelta suomalainen Koko Hubara eli Shirley Meital Hubara syntyi Vantaalla vuonna 1984. Ihonvärinsä vuoksi kiusattu Hubara on tunnettu etenkin Ruskeat tytöt -blogista, joka palkittiin vuonna 2015 parhaana yhteiskunnallisena blogina. Esikoisteos Ruskeat tytöt ilmestyi vuonna 2017 ja samana vuonna Hubara valittiin vuoden yhteiskuntatieteilijäksi.

Hubaran romaani Bechi kertoo erään suvun naisista kolmen sukupolven ajalta. Samanlainen kaava näyttää toistuvan sukupolvesta toiseen: äiti salailee tyttäreltä asioita, jotka kokee liian kipeinä, ja tytär puolestaan epäilee äitiä, koska vaistoaa salailun. Syntyy väärintulkintoja puolin ja toisin, kun kumpikaan ei tunne olevansa tarpeeksi rakastettu tai arvostettu.

Onni ja siunaus. Sitähän lapset ovat. Ja lapsenlapset. Ja lapsenlapsenlapset. Mutta lapset ennen kaikkea. Elossa tai kuolleina. Kummituksina tai maailmoihinsa menneinä. Aina. Ei ole mitään parempaa kuin oma lapsi, ei mitään rakkaampaa eikä tärkeämpää. Äideillä ja lapsilla ei välttämättä ole mitään yhteistä, mutta rakkaita he ovat silti.

Jemeninjuutalainen Rivka on miltei lapsi mennessään naimisiin ja synnyttäessään omat lapsensa. Kaksi poikaa hän menettää, kunnes syntyy tytär Shoshana. Tällä välin perhe on jo muuttanut Maahan eli Israeliin, jonne Rivka ei kuitenkaan osaa kotiutua kaivatessaan entistä elämäänsä Jemenissä. Silti hän kieltäytyy ehdottomasti muuttamasta takaisin kertomatta kuitenkaan syytä. Äidin salamyhkäisyys saa Shoshanan raivon partaalle.

Shoshanalla itsellään on Suuri Suunnitelma: hän haluaa asumaan Pariisiin. Kibbutsilla hän tapaa suomalaisen Hannun ja päättelee, että Suomi voisi olla ihan hyvä välivaihe Suuren Suunnitelman toteuttamisessa. Hannu on kiltti aviomies ja pian syntyy myös tytär, jolle Shoshana antaa nimen Bechi. Tämä huutoa tai lohdutonta itkua tarkoittava nimi on ollut hänen tuntemattoman veljensä nimi.

Sinnikäs Shoshana opettelee suomen kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan kulttimaineeseen nousevan omaelämäkerrallisen teoksensa Shoshana Ayin. kävi täällä, jossa Suomi ja suomalaiset saavat terävää kritiikkiä osakseen. Kirjan nimi on suora viittaus Anja Kaurasen esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä, mutta monikerroksisuus ei lopu tähän. Bechi-romaanin kursiivilla painetut sivut näet ovat ”sitaatteja” Shoshanan teoksesta.

Yö toisensa jälkeen on kulunut, eri vuoteissa, eri maissa, eri vuosikymmenillä, mutta unet ja fantasiat, koko kesyttämätön aivokapasiteetti jota Shoshanalla on keskimääräistä enemmän, onhan hän sekä nomadi että tarinankertoja, halusi tai ei, eivät pysty luomaan sellaista kohtausta, missä äiti tulisi niin lähelle, että hänet voisi tuntea.

Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Bechistä kehittyy vahvatahtoinen tyttö, joka jo pienenä havaitsee äitinsä syömishäiriön ja masennuksen. Shoshana ei halua olla taiteilijaäitiklisee, vaan hyvä perinteinen pullantuoksuinen äiti, mutta tytär vaistoaa kyllä äidin oikeasti haluavan vain kirjoittaa. Ihan periaatteesta Bechi ei suostu lukemaan äitinsä kirjaa, vaan haluaa kuulla Shoshanalta suoraan tämän muistoista ja salaisuuksista.

… näin jälkikäteen ajateltuna, kyllä mä pelkäsin mutsia silloin kun se oli vihainen, tietenkin. Mutta vielä enemmän mä pelkäsin sen hiljaisuutta, hyvyyttä, hevosenpaskahellyyttä. Mä valitsin huonoista vaihtoehdoista mieluummin äidinraivon kuin äidinrakkauden, hengittävän mylvinnän kuin tappavan kiltteyden. Koska jälkimmäinen oli valhetta, kuolema. Ei-totta, ja ei-olemassa.

Nyt Bechi itse on raskaana. Hänelläkin on salaisuus, jota ei paljasta ainakaan äidilleen, mutta ehkä hän aikanaan kertoo sen lapselleen ja katkaisee silloin sukupolvien salailun ketjun. Onhan Bechi vahva taistelijaluonne, joka muokkaa elämäänsä mieleisekseen.

Bechi on kooltaan ohut, mutta tarjoaa paljon mietiskeltävää ja yhdisteltävää. Yllättävän hauskakin se on osuvine kuvauksineen. Kaikki kirjan kolme naista ovat moniulotteisia ja omaäänisiä - esimerkiksi Bechin puheessa sinkoilevat nykynuorten puheenparret ja kirosanat. Kirjallisuudesta puhutaan paljon ja siteerataan teoksia, joiden luettelo löytyy kirjan lopusta - mutta siinäkin saattaa piillä jokin kompa.

ALAKOSKI, SUSANNA: Pumpulienkeli

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Bomullsängeln

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Meitä työläisnaisia kutsutaan tupakkahuoriksi, tulitikkutytöiksi, pumpulitytöiksi. Täällä Vaasassa on kuitenkin aina olut vähän fiinimpiä. Täällä me olemme pumpulienkeleitä.

Susanna Alakosken äidin äiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa, mutta ei koskaan puhunut työstään. Tämä yllytti kirjailijaa tarttumaan aiheeseen, tutkimaan historian tapahtumia, yhteiskunnan muutoksia, työolojen kehitystä, naisen aseman paranemista... ”Suomi-kirjan” työnimellä ollutta teosta Alakoski kirjoitti yli kymmenen vuotta, kunnes hänelle selvisi, että tulossa ei ollutkaan yksi romaani vaan neljän kirjan sarja. Sarjan ensimmäinen osa Pumpulienkeli pohjautuu osittain kirjailijan isoäidin elämään.

Tarina alkaa 1910-luvulta. Kertomuksen alkaessa sen näkijä ja kokija Hilda on yhdeksänvuotias ja edustaa Sorolan tilan nuorinta polvea. Amerikkaan muuttaneesta isästään Hilda ei tiedä mitään eikä tuijotustautiin sairastuneesta Tyyne-äidistäkään ole paljon iloa. Määräysvaltaa talossa käyttää Tyynen vanhimman siskon leski, Viljo-isä. Lisäksi tilalla asustaa joukko Hildan tätejä ja heidän miehiään.

Hildalle tärkein ja läheisin ihminen on Sanna-täti, joka ei ole sukua, vaan syytingillä Sorolassa. Sanna-täti pyörittää taloutta taitavasti ja viihdyttää iltaisin puhdetöitä tekevää väkeä kertomuksilla vanhoista ajoista, tavoista, uskomuksista ja mielenkiintoisista henkilöistä. Sannalla on vahvat mielipiteet jopa naisasiasta ja luonnonsuojelusta ja varsin reipas tapa ilmaista ne.

Varttuessaan Hildasta tulee varsin sievä kiharatukkainen ja runsaspovinen neito, johon rippikoulun nuori pastorikin ihastuu. Syntyy pieni Emil, joka kuitenkin jaksaa elää vain muutaman päivän. Syntinen Hilda ajetaan pois kotoa, mutta läheisen Rikkolan talon hyväsydäminen emäntä ottaa hänet piiaksi. Työ on raskasta ja kuluttavaa ja sitä tehdään aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen seitsemänä päivänä viikosta.

Lypsää, separoi, kuumentaa padassa vettä. Pesee astiat, separaattorin. Kalevala lauloi Hildalle Kalevattaresta, joka orpoa opetti. Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! Maljat huuho – muista laiat, lusikkaiset – muista varret!

Rikkolan toinen piika, Helli, houkuttelee Hildan mukanaan Vaasan Puuvillatehtaalle, jossa naisillakin on rahapalkka, sama työaika kuin miehillä ja joskus jopa vapaa sunnuntai. Asuinhuone on karu ja kylmä, tehdas likainen ja meluisa, työ tarkkuutta vaativaa toistoa. Silti vähään tyytyvä Hilda kiittää Jumalaa saamastaan hyvästä. Helli sen sijaan on perustamassa työläisnaisten unionia ja vaatimassa epäkohtiin korjausta. Naiset hieman paheksuvat toistensa elämänasennetta, mutta säilyvät silti ystävinä.

Kuinka vähän ihminen elämästä tiesikään. Se saattoi päättyä tuosta vain. Ja silti tehtaat jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. He hengittivät yhdessä, yhdellä keuhkolla. Ne tuottivat päivin öin, öin päivin. Ja työläinen työläisen perään raatoi itsensä loppuun jättämättä mitään jälkeä itsestään.

Rakkaudenkin Hilda saa kokea, kun hänen elämäänsä astuu Pietarsaaresta kotoisin oleva komea monttööri Arvo, joka soittaa kannelta ja harrastaa uimahyppyjä. Kaikki on avointa, rehellistä ja selvää. Pariskunta menee naimisiin ja saa kaksi lahjakasta lasta, Gretan ja Jonnin.

Ja Hilda painautui liki Arvoa ja Arvo painautui liki Hildaa. Hildan sysimiilu haukkoi henkeä. Hildan tuli oli jollain tavalla kuumempi kuin Arvon, ja kun miilusta uhkasi happi loppua, Hilda suuteli Arvon mukaan. Hehku kasvoi ja levisi ja pian löivät korkeat lieskat kohti kattoa.

Historia kulkee kulkuaan, suhdannevaihtelut ja sodat vaikuttavat puuvillatehtaankin toimintaan ja samalla myös työläisten elämään. Hildallakin on koettelemuksia, mutta sitkeästi hän jatkaa eteenpäin lastensa vuoksi ja uskollisten ystäviensä avulla. Jälkeläistensä rohkeaa ja optimistista elämänasennetta hän voi vain ihailla ja ihmetellä. Nuoret eivät enää tyydy kotimaahan, vaan hakevat parempaa elämää Ruotsista tai Englannista.

Ja elämän aikana lapsia syntyi ja lapsia kuoli ja rakennettiin rautateitä ja pystytettiin huviloita ja konserttisaleja rikkaille. Käytiin kaupassa, kehrättiin, kudottiin ja ommeltiin vanhasta uutta. Polkupyörä maksoi vieläkin yhtä paljon kuin lypsylehmä. Mutta samapa se. Palosaaren tiet olivat yhä sellaisessa kunnossa, ettei pyöräilyä voinut ajatellakaan. Ja eikö ollut niin, että vaikka elämä oli yhtä työtä ja vaivaa, huolta ja murhetta, masentua ei pitänyt.

Alakoski on kerännyt paljon lähdeaineistoa ja se näkyy. Yksityiskohtia asunnoista, töistä maaseudulla ja kaupungissa, työkaluista ja koneista on miltei liiaksikin, mutta toisaalta ne luovat oivallista ajankuvaa. Kirjan kielikin on hauskan vanhahtavaa, kun Hildan ajatuksissa Raamatun ja Kalevalan tekstit sekä murresanat lyövät railakkaasti kättä. Kerronnan rytmi vaihtelee kiinnostavasti: välillä lauseet takovat ja välillä sanalitaniasta ei ole tulla loppua.

Alakoski on tekemässä todella kiinnostavaa romaanisarjaa, jonka jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Seuraavien sukupolvien vahvat naiset tulevat astumaan niissä vuorollaan esiin.  

GYASI, YAA: Maa ja taivas

Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Trancedent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Vuonna 1989 Ghanassa syntyneen Yaa Gyasin esikoisteos Matkalla kotiin (2017) kertoi Ghanan historiasta ja Yhdysvaltoihin orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä vaiheista. Gyasin toinen romaani Maa ja taivas keskittyy ghanalaistaustaisten ihmisten elämään Yhdysvalloissa. Amerikassa syntyneille nuorille Ghana on jo kaukainen ja sen tavat oudot, mutta silti edellisten polvien kotimaa vaikuttaa taustalla heihinkin.

Maa ja taivas -romaanin päähenkilö ja kertoja on Gifty.  Hänen äitinsä ja isänsä (Chin chin -mies) voittivat Green Cardin pian esikoisensa Nanan eli Buzzin syntymän jälkeen ja muuttivat Ghanasta Yhdysvaltain Alabamaan. Heidän odottamaansa paratiisia sieltä ei kuitenkaan löytynyt. Kielitaidottomina, köyhinä ja rodultaan valtaväestöstä poikkeavina he jäivät yhteisön ulkopuolelle eikä isä kestänyt sitä. Hän palasi Ghanaan ja perusti uuden perheen.

Äiti tekee yksinhuoltajana parhaansa ja keskittää kaikki toiveensa Buzziin, joka on äärettömän lahjakas pelaaja ensin amerikkalaisessa jalkapallossa ja sitten luontaisessa lajissaan koripallossa. Nivelsiteiden repeäminen johtaa nuorukaisen kuitenkin opioidien käyttöön ja siitä edelleen kovien huumeiden pariin ja kuolemaan yliannostuksen uhrina. Äiti vajoaa niin syvään masennukseen, että yksitoistavuotias Gifty joutuu joksikin aikaa tätinsä hoiviin Ghanaan. Kaikesta tästä jää hänen sieluunsa syvä jälki.

Myöhemmin lahjakas ja kunnianhimoinen Gifty pääsee Stanfordin huippuyliopistoon opiskelemaan. Oppiaineekseen hän valitsee neurotieteen selvittääkseen, voiko pakonomaiseksi muuttuneeseen mielihyvän tavoitteluun jotenkin vaikuttaa ja voiko itsehillintää kasvattaa lääketieteen keinoin. Toisaalta hän koettaa löytää aivoista sen osan, joka säätelee masennusta. Taustat tuntien Giftyn mielenkiinnon kohteet eivät juuri ihmetytä.

On samantekevää, kuinka monta kuvaa katson huumeriippuvaisista, reikäisistä, emmentalmaisista, näivettyneistä aivoista. On samantekevää, kuinka monta kertaa katson sinisen valon vilkkumista hiirenaivojen läpi ja panen merkille sen aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä, samantekevää, että tiedän, kuinka monta vuotta vaikeaa, vaivalloista tieteellistä työtä on tehty ennen kuin noihin pieniin muutoksiin on päästy, koska ajattelen silti, silti: Miksi Nana ei lopettanut? Miksi hän ei parantunut meidän tähtemme? Minun tähteni?

Äidin masennus uusiutuu ja seurakunta lähettää hänet Alabamasta Giftyn hoiviin Stanfordiin. Apaattinen äiti viettää päivät pitkät sängyssä seinään päin kääntyneenä, puhumatta ja lähes syömättä. Muutamat lupaavat tuokiot, jolloin äiti innostuu tekemään kotitöitä ja moittimaan tytärtään, menevät pian ohi. Vetäytyvä ja taustaansa peittelevä Gifty yrittää selvitä kaikesta yksin.

Rasismi nousee kirjassa esiin lähinnä mainintoina. Isokokoiseen mustaan mieheen suhtaudutaan pelokkaasti ja kaupassa häntä epäillään toistuvasti näpistyksistä ilman mitään syytä. Joukkuepelissä värilliselle pelaajalle huudellaan törkeyksiä, vaikka hän olisi kentän paras. Seurakuntalaisten puheissa ei ole kristillisyyden häivääkään ”heikäläisistä” puhuttaessa.

Oliko maailmassa paikkoja, missä naapurit olisivat tervehtineet eivätkä kääntyneet pois? Paikkoja, missä luokkatoverit eivät olisi pilkanneet nimeäni - sanoneet minua hiileksi, apinaksi, pahemmaksikin?

Uskonto ja uskonnollisuus on kirjassa suuressa roolissa. Äiti käy masennuskausiaan lukuun ottamatta säännöllisesti helluntailiikkeen kirkossa, tekee paljon vapaaehtoistyötä ja uskoo rukoukseen voimaan – onhan pitkään turhaan odotettu Nana-esikoinenkin saanut alkunsa paaston ja rukouksen ansiosta.

Lapsena myös Gifty etsii uskoa ja osoittaa naiivit päiväkirjamerkintänsäkin Jumalalle. Halu olla pelastunut ja synnitön rohkaisee häntä nuorena astumaan alttarille siunattavaksi ja pääsemään mukaan joukkohurmokseen, mutta kokemusten karttuessa kriittisyys kirkkoa kohtaan kasvaa ja usko rapistuu. Silti hän kokee jonkinlaista pyhän läsnäoloa laboratoriossa hiirien parissa työskennellessään.

… maan päällä kaikki on eräänlaisessa pyhässä yhteydessä. Pyhä on hiiri. Pyhä on jyvä jonka hiiri syö. Pyhä on siemen. Pyhiä olemme me.

Gyasi on hyvä tarinankertoja. Ihmiset ja tapahtumat tulevat eläviksi kevyin ja silti tarkoin piirroin, ilman liiallista painotusta ja silti todentuntuisina. Gifty on kirjan päähenkilö, jonka kehittymistä surullisesta pienestä tytöstä aikuiseksi vastuunkantajaksi saa seurata läheltä ja jolle toivoo valoisampaa tulevaisuutta. Uskallusta luottaa ihmisiin. Uskallusta jakaa taakkansa jonkun toisen kanssa. Uskallusta rakastaa.

WHITEHEAD, COLSON: Maanalainen rautatie

Kustantaja: Otava 2021

Alkuteos: The Underground Railroad

Suomennos: Markku Päkkilä

…orja on ihminen vain hetken kerrallaan orjuuden ikuisuudessa.

Maanalainen rautatie oli nimitys salaisten kulkuyhteyksien ja turvatalojen muodostamalle verkostolle, joka 1700-luvun lopulta sisällissotaan asti auttoi orjia pakenemaan Yhdysvaltain eteläosista pohjoisvaltioihin tai Kanadaan. Romaanissa Vesitanssija Ta-Nehisi Coates kuvasi tätä toimintaa hieman mystiikkaa mukaan ripottaen. Whitehead puolestaan lähtee kuvitelmasta, että maan alla todellakin kulki salainen juna osavaltiosta toiseen.

Maanalainen rautatie -teoksen tapahtumat alkavat Georgiassa sijaitsevalta puuvillaplantaasilta. Päähenkilö on Cora-niminen tyttö, orja jo kolmannessa polvessa. Hänen äitinsä Mabel onnistui tekemään jotain ainutlaatuista Coran ollessa kymmenvuotias: pakenemaan farmilta jäämättä missään vaiheessa kiinni. Miksi hän jätti tyttärensä isännän ja toisten orjien armoille eikä myöhemminkään yrittänyt pelastaa tätä? Cora ei voi lakata vihaamasta äitiään.

Elämä plantaasilla on hirveää, etenkin kun suhteellisen lempeän isännän tilalle tulee tämän ahne ja sadistinen veli. Caesar-niminen orja on jo pyytänyt Coraa pakenemaan kanssaan, mutta tyttö suostuu vasta tultuaan pahoinpidellyksi ja ruoskituksi. Tunteja kestävät ruoskimiset ovat valkoisille viihdykettä, jota voi seurata ruokailun ohella.

Caesar ja Cora pääsevät kuin pääsevätkin junaan, vaikka ovat pakonsa aikana joutuneet kahakkaan valkoisten kanssa ja ehkä aiheuttaneet nuoren miehen kuoleman. Perillä Etelä-Carolinassa olo tuntuu aluksi turvalliselta ja huolettomalta, mutta lopulta Cora tajuaa, ettei ole vieläkään vapaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Täällä valkoihoiset eivät käytä voimakeinoja, mutta mustien määrää maassa hekin pyrkivät rajoittamaan.

He nukkuivat siinä uskossa, että valkoihoisilla ei enää ollut valtaa valvoa ja määrätä sitä, mitä he olivat ja tekivät. Että he päättivät asioistaan itse. Todellisuudessa heitä paimennettiin ja koulittiin koko ajan. Ei kauppatavarana niin kuin ennen vaan karjana: heitä jalostettiin ja kastroitiin, heitä pidettiin asuntoloissa, jotka olivat kuin kanakoppeja tai karsinoita.

Coran turvallisuutta uhkaa myös maineikas palkkiometsästäjä Ridgeway, joka kokee henkilökohtaisena loukkauksena sen, ettei ole saanut aikoinaan kiinni Mabelia. Palkkiometsästäjä ja musta tyttö tapaavatkin lopulta, mutta heidän välilleen syntyvä suhde on erikoinen. Mies tuntuu kunnioittavan Coran sanavalmiutta ja ärhäkkyyttä eikä Cora puolestaan missään vaiheessa osoita pelkäävänsä. Kirjan lopussa selviävät niin Coran ja Caesarin kuin Mabelinkin kohtalot – pääseekö kukaan heistä lopulta turvaan?

Whiteheadin teos sisältää kaunistelemattoman todenmukaisia kuvauksia siitä, miten julmasti itseään kristittyinä pitävät ihmiset voivat kohdella toisia ainoastaan siksi, että näiden ihonväri tai rotu on toinen. Kehenkään ei voi luottaa, sillä orja voi kavaltaa toisen orjan palkkion toivossa ja valkoihoinen pettää orjia auttavat tuttavansa joko vakaumuksen tai hautomansa kaunan vuoksi.

Se oli vastaansanomatonta rotulogiikkaa. Jos neekerit olisi tarkoitettu vapaiksi, ne eivät olisi ikinä joutuneet kahleisiin. Jos punanahat olisi tarkoitettu maan herroiksi, se kuuluisi niille tänäkin päivänä. Jos valkoihoisten kohtalona ei olisi ollut vallata uutta maailmaa, he eivät olisi hallinneet sitä.

Whiteheadin romaani on palkittu muun muassa National Book Awardilla vuonna 2016 ja Pulitzerilla vuonna 2017. Kirja on tunteita herättävä, koska sen raaimmatkin kuvaukset perustuvat tosiasioihin, mutta samalla sujuvan tyylinsä ansiosta yllättävän vetävä. Taitava kirjailija osaa sirottaa tekstiin huumoria ja myös toivoa.

SÁNCHEZ, SERGIO AUGUSTO: Sade piiskaa asfalttia

Kustantaja: Aviador 2021

Alkuteos: Lluvia sobre el asfalto

Suomennos: Einari Aaltonen

Kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchezin (s. 1984) teos Sade piiskaa asfalttia muistuttaa novellikokoelmaa, mutta on kuitenkin romaani. Tapahtumat etenevät, uhkaava hahmo vaeltaa tietä pitkin ohittaen erilaisia ympäristöjä ja erilaisia ihmisiä. Kaiken yllä leijuu hyinen vaaran ja salaperäisyyden tuntu.

Kaikilla matkoilla koittaa hetki, jona kulkija alkaa kuvitella, että hän on maailmassa ypöyksin. Silloin täytyy terästää aistejaan ja kiinnittää erityistä huomiota tiehen. Matkan vaarallisin osuus on alkamassa. Vaarana ei ole, että nukahtaa rattiin tai että kesken tylsää ajorupeamaa vastaan sattuu holtiton kaahaaja. Vaara on jotain, mitä ei ole mahdollista analysoida tavanomaisessa mielessä loogisesti. Sitä ei saa vangittua rationaalisen ajattelun kehikkoon. (Kuoppa tiessä)

Kirjan alussa lippalakkipäinen mies ajaa vaimonsa kanssa wayuu-intiaanikylään, koska on kuullut kylän päällikön Carlosin voivan auttaa lapsensaannissa. Neuvotteluja käydään, raha vaihtaa omistajaa ja paluumatkalla etelän vuoristoalueelle auton takapenkillä tosiaan istuu kaksi lasta, neljä-viisivuotiaat poika ja tyttö. Asia ei ole kuitenkaan sillä selvä, sillä Carlos on myynyt valkoisille veljensä lapset ja tämä veli – harmaasilmäinen mies – lähtee heti salakuljetusreissulta palattuaan lastensa perään.

Olet yksin, nainen sanoi. Olet pitkällä matkalla maan halki. Mitä sinä etsit? Mitä olet hukannut? Nykyisyytesi on kärsivällistä, hiljaista vaellusta… Sinun täytyy jatkaa vaellusta, erakko taivaltaa, hiljaisuus on hänelle opiksi ja hän saattaa viisastua. (Ennustus)

Lippalakkipäinen mies putkahtaa esiin milloin missäkin ja aina hänen kannoillaan harmaasilmäinen mies. Löytääkö isä lopulta lapsensa ja mitä tapahtuu, jos löytää? Kaikkea ei kerrota, vaan paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Tietääkö vanha sokea ukko – jota kutsutaan alkuteoksessakin suomalaisittain taataksi – jo noidan antaman kortin merkityksen?

 Lapset tuijottivat korttia, tutkivat sen yksityiskohtia, pojan päätä yhdessä nurkassa ja tytön päätä toisessa. Jalat ja kädet olivat hujan hajan kedolla, kuvassa oli myös viikatemies ja numero kolmetoista. (Ennustus)

Tunteet leiskuvat kertomuksissa. Miehen ja naisen tahtojen taistelussa raivoisa viha kääntyy hetkessä yhtä kiihkeäksi rakkaudeksi. Viha kytee vuosia epäoikeudenmukaisuudesta kärsineen miehen sydämessä, kunnes hallituksen vaihtumisen myötä kostaminen käy mahdolliseksi. Naisen laskelmoivan petollisuuden vuoksi palaa maan tasalle kokonainen kylä. Onneksi on myös lempeämpiä tunteita: kiintymystä, myötätuntoa, lojaalisuutta ja vaikeuksien yli kantavaa peräänantamatonta toiveikkuutta. 

Kostonhaluinen mies voi nukkua rauhassa. Hän on tehnyt jo päätöksensä, hänen tarvitsee vain odottaa… Siinä tilassa viha on jo asettumaan päin, koska tavoite on kirkkaana mielessä ja mielenkuohu hallittavissa. (Matka etelään)

Sánchezilla on taito kertoa muutamalla osuvalla lauseella ihmisen elämäntarinasta se oleellisin. Kertomuksista liikuttavin on pojan ja koiran ystävyydestä kertova Matkan varrelta ja lempein Jäähyväiset, jossa koulutyttö saa isänsä hautajaisten jälkeen unessa selville tämän suurimman haaveen Isä on lapsesta asti halunnut nähdä meren, mutta joutunut erilaisten velvollisuuksiensa vuoksi luopumaan unelmastaan. Niinpä tyttö matkustaa pitkän matkan rannikkokaupunkiin isänsä tuhkat mukanaan.

Kaadoin tuhkat veteen, hitaasti, ja niistä muodostui hämärään johtava silta. Sitten näin isäni. Hän käveli veden päällä, hänen hahmonsa piirtyi valoa vasten, ja hän kohotti kätensä hyvästiksi. Olimme päässeet merelle. ”Näkemiin, isä.” (Jäähyväiset)

Merta katsomaan haluaa moni muukin. Merta kohti virtaavat joet puolestaan ovat reittejä, joita pitkin ihmiset yrittävät paeta tuhoavia, kiduttavia ja murhaavia sissijoukkoja. Pakenemistavat ovat moninaiset – ruumisarkkukin käy kulkuneuvoksi, jos venettä ei ole. Luontoa ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Sateet saavat joet tulvimaan ja silloin ihmisten yritykset hallita luontoa saattavat päättyä katastrofiin.

Sade piiskaa asfalttia -teoksessa on yksitoista lyhyehköä novellia ja kolme välisoittoa. Niissä aukeaa Kolumbia: toisaalta auringon paahtama ja toisaalta rankkasateiden koettelema, vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan runtelema, köyhä ja korruptoitunut. Taikausko ja myytit ovat yhä voimissaan. On noitia ja ennustajia, on tarinankertojia. Voi olla, että tien yli kömpivä vyötiäinenkin symboloi jotakin.

Sánchezin teos on taidokas ja karun kaunis. Taustalla soi vallenato, joka yhdistää afrikkalaisia ja eurooppalaisia vaikutteita Pohjois-Kolumbian rannikkoalueen alkuperäisväestön musiikkiperinteisiin.  Einari Aaltonen on kääntänyt suomentajan alkusoiton loppuun näytteeksi säkeen: Elämän polulla siellä / on tarvottava, pysyttävä tiellä / joka askel on ansaittava hiellä.

BERTELL, ANN-LUISE: Oma maa

Kustantaja: Tammi 2021

Alkuteos: Heiman

Suomennos: Vappu Orlov

Ann-Luise Bertell (s. 1971) on suomenruotsalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja, joka tällä hetkellä toimii Wasa Teaterin johtajana. Bertellin romaani Heiman oli vuonna 2020 ehdolla sekä Finlandia- että Runeberg- kirjallisuuspalkintoon ja on nyt julkaistu suomeksi nimellä Oma maa. Teoksessa kirjailija on hyödyntänyt isänisänsä elämää ja kokemuksia, mutta fiktiosta on kuitenkin kyse.

Sukutarina sijoittuu pääosin pohjanmaalaiseen Kimon kylään ja kattaa ajanjakson 1930-luvulta 1980-luvun loppupuolelle. Mannerheimin palkitsema (joskin tekojaan katuva) sisällissodan sankari Ruben kuolee keuhkotautiin ja jättää orvoiksi kaksi poikaansa, kymmenvuotiaan Elofin ja nelivuotiaan Ivarin. Äidin vei sokeritauti jo vuotta aikaisemmin, mutta hänen naapurikylässä asuvat vanhempansa ovat nyt halukkaita huolehtimaan pojista. Elofin perimä Westerbackien maatila jää odottamaan parempia aikoja.

Talo näki toiset punaiset tuvat, naapuritalot. Aitat, ladot, jonkun vilahtamassa ohi. Miten kaikki saattoi näyttää niin tavalliselta? Talo seisoi siinä niin kuin aina ennenkin. Ihmiset tulivat ja menivät, elivät ja kuolivat. Talo ei välittänyt.

Äidinäiti Rika kuuluu uskonnolliseen yhteisöön ja puhuu suurelta osin raamatunlausein. Myös Elof innostuu tutkimaan Raamattua ja haaveilemaan papin urasta. Kouluaika kuitenkin osoittaa, ettei kurittomasta – joskin hyväntuulisuutensa vuoksi jopa opettajan pitämästä - pojasta taida lukumiestä tulla. Tie vie yhdeksäntoistavuotiaana sotaan, mutta Elofista ei ole sotilaaksi. Hän ei pysty tappamaan.

Elämä koettelee rajusti Elofin henkistä kanttia: isän ja etenkin äidin menetys lapsena, mummolassa Rafael-enon tragedia, nuoren sairaanhoitajan kuolema pommituksissa ja kaikkein pahimpana John-ystävän menetys sodan perääntymisvaiheessa. Elofista tuntuu, että hänen parhaatkin pyrkimykset ovat tuomittuja osumaan harhaan ja jättämään jälkeensä vain syyllisyyttä ja häpeää. Hän on pelkuriparka, vaikka näyttelee rempseää.

Sodasta palattuaan Elof ottaa vastuun rapistumaan päässeestä kotitilastaan. Vaimokseen hän saa fyysisesti ja henkisesti vahvan ja juurevan Olgan, jonka kanssa on hyvä ruveta rinta rinnan uurastamaan ja kasvattamaan perhettä. Silti onnikaan ei poista Elofin ahdistusta, jota hän suomalaiskansalliseen tapaan alkaa sotatoveriensa kanssa yhä enenevässä määrin turruttaa viinalla. Onneksi on Olga.

…elämä kulkee aina jollain tavoin eteenpäin, että vaikka pahin on tapahtunut, päivä seuraa kuitenkin toistaan.

Kotitila on Elofille kaikki kaikessa; se on hänen omaa maataan, jonka jokaisen kolkan hän tuntee. Siksi kaikki tilaa uhkaavat asiat ovat pelottavia. Siirteleekö joku rajapyykkejä? Pystyykö paras ystävä Viktor maksamaan lainansa vai kaatuuko kaikki takaajana toimineen Elofin maksettavaksi? Jääkö Sten-poika maatilalle vai lähteekö Ivar-setänsä lailla teknikoksi Kiirunan kaivoksille Ruotsiin? Entä Stenin lapset?

Tämä on hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, perattuina kivenjärkäleistä ja pajupuskista.

Oma maa kuvaa karhean realistisesti ihmisten köyhyyttä ja kurjuutta 1900-luvun alkupuoliskolla, sodan kauheutta ja sen jälkeensä jättämiä haavoja ja myöhemmin kovaa työtä maatilalla. On kuitenkin myös iloa ja toiveikkuutta: elintaso paranee vähän kerrassaan ja Westerbackien sukuun saadaan ensimmäinen ylioppilas. Pieni yliluonnollisuudenkin pilkahdus kirjassa on, kertomuksia henkiolennoista ja viikatemiehestä ja taitaapa jäniskin jotain symboloida.

Bertell kertoo löytäneensä kirjalle muodon työssään teatterin dramaturgina. Niinpä tarina etenee lyhyinä lukuina näytelmän tavoin kohtauksesta toiseen ja jättää osan asioista lukijan mietittäväksi. Eiväthän tarinan henkilötkään tiedä, ymmärrä tai muista kaikkea ympärillään tapahtuvaa, vaan kokonaisuus muodostuu heidän erilaisista näkökulmistaan. Hieno ja antoisa teos monikerroksisuudessaan!