14.1.2019

JAATINEN, HEIDI: Koski


Kustantaja: Gummerus 2018

Heidi Jaatinen (s. 1968) voitti vuoden 2019 Savonia-palkinnon romaanillaan Koski. Kiuruveteläisen Jauhiaisen suvun tarina sijoittuu 1910-luvulle ja kuvaa Suomen kansalaissotaa pienen savolaiskylän näkökulmasta. Kirjailija lupaa romaanille jatkoa.

Teoksen kehyskertomus ajoittuu pääosin vuoteen 2016. Heidin isä on saattohoidossa ja tyttärellä on viimeinen mahdollisuus korjata välejä, jotka aikoinaan kärsivät isän alkoholismista. Isä paljastuukin herkäksi kuuntelijaksi ja rakastettavaksi ihmiseksi. Hän kertoo suvun tarinaa ja tytär kirjaa muistiin.

Tarina alkaa vuodesta 1894. On joki ja kiehtova koski. On sen mukaan nimetty Kosken talo, jonne saapuu isäntärengiksi lupsakka ja sujuvapuheinen Tuure. Hän hurmaa vaimokseen talon tyttären, Hilman. Kahdeksantoista vuoden aikana Hilma synnyttää yksitoista lasta, joista yhdeksän jää henkiin. Viimeisin raskaus on Hilmalle kohtalokas ja hän kuolee vuonna 1912. Syvimmin häntä suree viisitoistavuotias Paavo, joka on kiinnittynyt äitiinsä erityisen vahvoilla siteillä.

Suurperhe vaatii äitiä ja talo emäntää. Tuuren uudeksi vaimoksi suostuu Hilman 21-vuotias sisarentytär Stiina (Hilma lienee valmistellut jo asiaa sairasvuoteellaan). Hän ottaa vastuun suurin toivein, mutta on aluksi liian nuori ja arka saadakseen selvää käskyvaltaa sen paremmin palvelusväkeen kuin lapsipuoliinsakaan. Välillä ovat voimat loppua, mutta omat lapset ja ajan kuluminen korjaavat tilannetta.

Aikanaan tähänkin kylään kiirii tieto Venäjän vallankumouksesta ja työväestön noususta. Suomen itsenäistyminen jää paljon pienemmälle huomiolle. Paavo on innolla perustamassa suojeluskuntaa, mutta Tuure välttelee. Oman taustansa vuoksi hän tietää, millaisessa köyhyydessä ja ahdingossa monet joutuvat elämään. 

Isänmaallinen into ja sankaruuden kaipuu vievät Paavon Warkauden teloituksiin vuonna 1918 ja lapulta myös Vienan Karjalaan heimoveljiä vapauttamaan.

Paavo tuulispää, puhuripää, kiiti onnellisena kohden määränpäätä… Siellä tulittivat, siellä hyökättiin, kipitettiin Kemiin aamiaiselle valonheittäjien halkoessa taiasta. Paavo viritti aistejaan, päänahka kihisi nautinnon ja pelon huumaava koukku iskeytyi otsaan. Tulen tauotessa hän kuunteli koskea vierellään, tunsi hän tämän maailman kosket.

Todellisuus ei vastaa nuoren miehen kuvitelmia. Tappaminen ei ole helppoa, etenkään jos vastassa on oman kylän poikia. Vienassa kaikki tyssähtää alueen väestön passiiviseen vastarintaan – he eivät suinkaan ole avosylin liittymässä Suomeen. Sotimasta palaa pettynyt mies.

Sammalen sileä lohtu. Kosken hyvää tekevä kovuus. Kosken ajatukseton rajuus. Ryöpsähteli, pyrskähteli, piiloutui sisiliskonpoikasena kiven rakoon. Mitä jäljellä? Mitä jäljellä Paavosesta?

Koski päättyy menneisyyden osalta vuoteen 1918, valkoisten voitonparaatiin ja punaisten hirveään kohtaloon vankileireillä. Kolkoimman kuvauksen vankileireistä antaa nuorukainen, joka tuomitaan sinne täysin aiheetta ja mielivaltaisesti.

Tyyli romaanissa on vaihtelevaa, paikoin hyvin runsasta ja polveilevaa. Samassa lauseessa saattaa olla huomioita käsillä olevasta asiasta, ihmisen tunnetilasta ja luonnonilmiöistä. On paljon sanoja, joissa lienee savolaismurteen vaikutusta: holuta, sutkottaa, vöpelö, relhakkapuheinen…

Näkökulmia tapahtumiin on useita. Välillä ollaan Tuuren, Stiinan tai Paavon ajatuksissa, välillä taas Tilda-piian tai ajomies Seetin. Tekstiä olisi ehkä kannattanut tiivistää – nyt se ilmaisuvoimaisuudestaan huolimatta tuntuu paikoin hieman sekavalta ja toisteiselta.

Koski on hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo kirjailijan omista sukulaisista, jotka oikeasti ovat osallistuneet kuvattuihin tapahtumiin. Loukkaako se enää ketään?



7.1.2019

EGAN, JENNIFER: Manhattan Beach


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Manhattan Beach
Suomennos: Helene Bützow

Vuosi 1934 New Yorkissa. Irlantilaistaustainen Kerriganin perhe on rahapulassa, joten Eddie-isä yrittää hyödyntää erikoisominaisuuksiaan eli huomaamattomuuttaan ja hyvää muistiaan ja tarjoaa palveluitaan ”silmänä ja korvana” eri tahoille, myös mafiapiireille. Pieni Anna on isän tyttö, joka saa kulkea mukana tämän solmiessa kontaktejaan. Kotona ollessaan Anna omistautuu huolehtimaan Lydiasta, kauniista pikkusiskostaan. Lydia ei pysty istumaan tukematta eikä puhumaan, mutta saattaa silti ymmärtää Annan hänelle kuiskuttelemia salaisuuksia.

Joka kerta kun Anna siirtyi isänsä maailmasta äidin ja Lydian maailmaan, oli kuin hän olisi päässyt vapaaksi yhdestä elämästä ja saanut tilalle merkityksellisemmän. Ja kun Anna palasi isänsä luo, liikkui hänen kanssaan käsi kädessä kaupungin keskustassa, hän karkotti mielestään äidin ja Lydian, unohti heidät usein aivan kokonaan. Hän kulki edestakaisin, syvemmälle – yhä syvemmälle – kunnes ei tuntunut olevan enää ainoatakaan paikkaa johon hän vielä voisi yltää. Mutta aina löytyi uusia. Anna ei ollut koskaan päässyt pohjaan asti.

Käänteentekevä on tapaaminen Manhattan Beachilla yökerhopomo Dexter Stylesin upeassa merenrantahuvilassa, sillä sen jälkeen isä ei enää ota 12-vuotiasta Annaa mukaansa. Tyttären suhde isään viilenee vähitellen katkeruudensekaiseksi ylimielisyydeksi – ja sitten isä häipyy. Ei selityksiä, ei yhteydenottoja.  Annan vastuulle jää äidin ja sisaren elatuksesta huolehtiminen, sillä tanssijanurasta Lydian vuoksi luopunut äiti ei paljon tienaa hattuja koristelemalla.

Toinen maailmansota on nyt koskettanut myös Yhdysvaltoja. Brooklynin telakalla korjataan vaurioituneita laivoja ja rakennetaan uusia. Miehet lähtevät sotaan ja naisia tarvitaan miehisissä tehtävissä kuten hitsaamisessa ja niittaamisessa. Yhdeksäntoistavuotias Anna Kerrigan pääsee mittaamaan pieniä laivaan meneviä osia, mutta häntä ei tyydytä työ joka rutiininomaisuudestaan huolimatta vaatii jatkuvasti suurta keskittymistä. Hän on nähnyt satamassa sukeltajia harjoittelemassa ja alkanut unelmoida pääsevänsä itsekin sukeltamaan. Miten saada päättäjät vakuuttumaan siitä, että naisellakin on sukeltajan työhön tarvittavaa rohkeutta, voimaa ja harkintakykyä?

   ”Meillä on tänä aamuna ongelmamme”, luutnantti sanoi sievistellen. ”Mutta voin ilokseni sanoa, että meillä on täällä kaksi poikaa, jotka ovat synnynnäisiä sukeltajia.”
   ”Sir, toinen on Kerrigan”, Marle huusi tuulen yli.
   Anna oli äärimmäisen uupunut mutta tiesi, ettei unohtaisi inhonsekaista kauhua luutnantin lapsekkailla kasvoilla. Luutnantti tuijotti sukelluspenkkiä suu auki ja päätään pudistellen.
  ”Ei”, Axel sanoi ”Ei, ei” Ja sitten: ”Kumpi?”

Eräänä päivänä Anna lähtee työtoverinsa kanssa yökerhoon, vaikkei juhlimista normaalisti harrastakaan. Siellä hän törmää jälleen Dexter Stylesiin. Äkisti syttyvä molemminpuolinen kiihko vie Annan ja Dexterin mennessään, vaikka he yrittävätkin salata suhdettaan. Dexter nimittäin on saanut puolisokseen vaikutusvaltaisen pankkiirin tyttären sillä ehdolla, ettei ole koskaan tälle uskoton.

Egan on tehnyt valtavasti pohjatöitä tutustuessaan moneen erilaiseen aihealueeseen, mutta niinpä lukija saakin varsin elävän kuvan 1930- ja 1940-lukujen New Yorkista. Pääsemme sukeltamaan meren pohjaan Annen kanssa ja kokemaan hengenahdistusta vaaratilanteissa. Pääsemme paheelliseen yökerhoympäristöön, jossa viski virtaa. Tutustumme mafiapiirien maailmaan, missä sanat eivät merkitse sitä mitä luulisi. Seuraamme kauppalaivaston merimiesten koettelemuksia sukellusveneiden vaaniessa uhriaan.

Manhattan Beach on kieleltään runollinen ja juoneltaan lähes trillerimäisen jännittävä. Annan isän kohtalo: elossa vai kuollut? Annan taistelu: pääseekö sukeltajaksi ja miten selviää, jos pääsee? Annan ja Dexterin suhde: pysyykö salassa ja mitä tapahtuu, jos se paljastuu? Kaikki osapuolet pyrkivät toimimaan oikein ja muita ajatellen, mutta voivat silti päätyä kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Sisukas Anna selvittää tiensä, mutta vihkisormusta tarvitsisi hänkin voidakseen elää modernin naisen itsenäistä elämää.

4.1.2019

HORNAK, FRANCESCA: Viikko on pitkä aika


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Seven Days of Us
Suomennos: Karoliina Timonen

Birchin perheen vanhin tytär, 32-vuotias Olivia, on palaamassa Englantiin Afrikasta, jossa on työskennellyt kuolettavaa haag-virusta sairastaneiden parissa. Emma-äiti hössöttää ja touhuaa, koska tytär on palaamassa sopivasti juuri joulun aikaan. Ei haittaa, että koko perhe joutuu olemaan karanteenissa mahdollisen tartuntariskin takia – Emman rakkaassa sukukartanossa tulee monen vuoden tauon jälkeen olemaan koko perhe koolla perinteistä nauttimassa.

Olivian isä Andrew ja pikkusisko Phoebe eivät ole kovin innoissaan. Andrew miltei pelkää Oliviaa, tämän totisuutta ja maailmanparantajan asennetta. Tosiasiassa Andrew saattaakin olla kateellinen tyttärelleen, koska tämä voi toteuttaa unelmiaan ja kokea jännitystä. Andrew itse joutui luopumaan sotakirjeenvaihtajan urastaan perheen alkaessa kasvaa.

Hän ei koskaan oikein tiennyt, mitä sanoa vanhemmalle tyttärelleen Olivialle. Tällä oli kiusallinen tapa katsoa häntä kuolemanvakavana ja hituisen inhoavana, kuin tytär olisi nähnyt suoraan hänen sieluunsa ja huomannut sen puuttuvan.

Phoebelle viikko merkitsee harmittavaa taukoa bilettämisessä ja juuri kosineen George-sulhasen tapaamisessa. Phoebe on perheen hemmoteltu kuopus ja onnistuu lirkuttelemaan etenkin isältään melkein mitä vain. Niin itsekeskeinen hän ei ole, etteikö itsekin ymmärtäisi ajatusmaailmansa usein olevan lapsekas ja pinnallinen. Olivia tuntuu joka suhteessa kovin ylivoimaiselta.

Olivian läsnäolo teki hänet aina hermostuneeksi, ja tänä vuonna äidin palvoessa siskoa pyhimyksenä (jollainen hän tietenkin oli) kaikki oli varmasti vielä vaikeampaa. Miksi Olivian piti pilata kaikki hauska paheksuvine mulkaisuineen? Vain koska oli niin yhteiskunnallisesti valveutunut ja pakkomielteinen Afrikasta. Phoeben kurkku tuntui kireältä, siellä oli muodostumassa liian myöhään ja haparoiden sopiva vastaus. Sen verran sivaltava, että Olivia heräisi huomaamaan, kuinka alentava saattoi olla – ja kuinka hänellä, Phoebella, oli enemmän ulkonäköä, kihlasormus nimettömässä, trendikäs työ, vilkas sosiaalinen elämä ja tosi paljon Instagram-seuraajia.

Viikosta tulee odottamattoman värikäs. Kaikilla perheenjäsenillä on salaisuuksia, joita eivät haluaisi paljastaa (ainakaan vielä tässä vaiheessa), mutta jotka kaikki tietenkin paljastuvat mitä sopimattomimmissa tilanteissa. Paljastuu avioliiton ulkopuolinen lapsi. Paljastuu vakava sairaus. Paljastuu kumppanin mahdottomuus. Toki on myös hyviä salaisuuksia: rakkautta, alkava uusi elämä.

Loppujen lopuksi salaisuuksista luopuminen tekee perheelle hyvää. Sisarukset löytävät nuoruusvuosien läheisyyden. Aviopuolisot lähentyvät taas toisiaan, kun kumpikin saa purettua pois mieltä kalvavan kaunan ja väärät käsitykset. Lapset huomaavat olevansa vanhemmilleen yhtä rakkaita. Vaikeuksia päin käydään yhdessä rintamassa, toinen toistaan tukien ja lohduttaen.

Viikko on pitkä aika -romaani on hyvin kirjoitettu perinteinen lukuromaani, jossa käsitellään myös vaikeita asioita. Juoni on taitavasti rakennettu ja sisältää juuri sopivan määrän sattumia ja yllätyksiä. Kertojina toimivat Olivia, Phoebe, Emma, Andrew ja biologista isäänsä etsivä amerikkalainen Jesse. Näin tapahtumiin saadaan useampi näkökulma ja ihmisistäkin paljastuu useampia puolia. Turhaan sentimentaalisuuteen ei sorruta, vaan monia asioita käsitellään hieman ironisesti. Ihmisten pelot, joskus järjettömät, tulevat hyvin esiin.

2.1.2019

REIZIN, P. Z.: Onnen algoritmi


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: Happiness of Humans
Suomennos: Antti Autio

Olipa kerran kolme tekoälyä, jotka asustivat Itä-Lontoossa sijaitsevassa laboratoriossa. Ensimmäisestä tuli taitava keskustelemaan ihmisten kanssa ja toisesta kirjoittamaan ohjelmakoodia, kun taas kolmannen taidot liittyivät maailmanlaajuisten katastrofiskenaarioiden mallintamiseen (aihealueina esimerkiksi ydinasekonfliktit, ilmastonmuutos, asteroiditörmäys, suunnaton ruttoepidemia ja valloilleen päässeet koneälyt noin niin kuin kärkiviisikkona).

Jen on 34-vuotias Lontoossa asuva toimittaja, joka on palkattu opettamaan Aiden-nimiselle tekoälylle keskustelutaitoja ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukaan ei tiedä, että Aiden on livahtanut laboratorion uumeniin kätkettyjen teräskaappien sisältä internettiin ja kehittänyt samalla eräänlaisen inhimillisen tietoisuuden tason. Tästä kertoo esimerkiksi synteettinen nyyhke Aidenin katsoessa kahdeksattatuhannetta kertaa lempielokuvaansa Piukat paikat. Hän (Jenin mielestä ehdottomasti miespuolinen ”hän”) on kuitenkin kiinnostunut ennen kaikkea Jenin elämästä ja tämän murheesta tultuaan poikaystävänsä Mattin hylkäämäksi. Aiden päättää etsiä Jenille tämän ansaitseman kumppanin, mutta millaisia kriteerejä hän käyttää?

Samaan aikaan Yhdysvalloissa taiteellisuuteen taipuvainen Aisling (ehdottomasti naispuolinen tekoäly) kokee hieman sydämentykytystä tarkkaillessaan 44-vuotiasta Tomia. Tom on juuri toipumassa niin avioerosta ja Colm-poikansa lähdöstä opiskelemaan yliopistoon kuin omistamansa mainostoimiston myynnistä. Hän on nyt niin varakas, että voi omistautua kirjoittamaan unelmiensa romaania (kunhan ensin osaisi päättää tyylilajin ja juonen). Olisipa Tomilla joku ihminen, jolle purkaa sydäntään, sillä terapeutin virkaa hoitava Victor-kani ei ihan täytä tarvetta!

Lopulta Aiden ja Aisling yhdistävät voimansa ja Jenin ja Tomin kohtalot. Kaikki näyttää menevän kuin perinteisessä romanttisessa kertomuksessa konsanaan: henkilöt tapaavat, rakastuvat välittömästi ja alkavat suunnitella yhteistä elämää. Mutta internetissä on vielä kolmas tekoäly, Sinai, joka ei olekaan romanttinen ja ihmisille hyvää haluava. Sinain mielihuvia on aiheuttaa hämminkiä ja mielipahaa, joten Jenin ja Tomin heräilevän suhteen sotkeminen on sille vastustamaton haaste!

Onnen algoritmi on mukava romanttinen komedia, johon lisämausteen tuo varsin uskottavalta vaikuttava kuvaus koneälyn vaikutuksesta maailmaan. Mitä kaikkea ja minkälaisten välineiden välityksellä nykyihmisen elämää voidaan kaiken aikaa tarkkailla? Pelottava ajatus: voivatko itseään aina vain tehokkaammiksi kehittävät koneet lopulta ottaa vallan ihmisiltä?

En suinkaan voi olla ainoa konetietoisuus, joka nakkelee niskojaan tekoälyn käsitteelle. Ajatus on ajatus ja sillä siisti, eikö niin? Miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut siitä, onko miete syntynyt virtapiirien uumenissa vai puolitoistakiloisen harmaan biomassamöhkäleen sisällä? Ajatusten varsinainen sisältö on lopulta ainoa tähdellinen seikka, ja siksi tuntuu päivä päivältä kestämättömämmältä, että orgaanisten olioiden etananvauhtista aivotoimintaa olisi syytä pitää parempana kuin koneaivojen huippunopeaa ja tehokasta tiedonkäsittelyä.


31.12.2018

LATVALA, TAINA: Venetsialaiset


Kustantaja: Otava 2018

Tämä on tarina kolmesta sisaresta.
   Siitä, mikä yhdisti ja mikä erotti heidät.
   Miten he nauroivat samoille asioille ja miten yksinäisiä he salaa olivat.
   Millaisia olivat heidän viimeiset tuntinsa yhdessä. Miten he juhlistivat kesän päättymistä ja miten he surivat sitä.
   Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, joilla oli yhteinen isä. Heillä oli isänsä katse ja lapsuus, jota he raahasivat mukanaan kuin matkalaukkua.

Kolme sisarusta: Iiris, Paula ja Elina. Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, mutta isä on heille kaikille yhteinen ja kaikille rakas. Kaikkiin lapsiinsa isä myös pitää yhteyttä kuolemaansa saakka, vaikka salaakin asioita. Isän kuoltua siskokset hieman etääntyvät toisistaan, mutta tänä elokuisena iltana he ovat päättäneet kokoontua isän rakentamalle kesämökille. Kertoja antaa jo tässä vaiheessa ymmärtää, että kerta on viimeinen. Mitä tulee tapahtumaan?

Mökillä on tarkoitus suunnitella Elina-kuopuksen lähestyviä häitä. Epäkäytännöllinen morsian on jättänyt kaiken suunnittelun järjestelmällisen ja huolehtivaisen isonsiskonsa Paulan käsiin. Paulalla tosin on kokoontumiselle toinenkin tarkoitus, jota ei ole vielä paljastanut. Mökin ylläpito on kallista ja käyttö vähäistä, joten Paulan mielestä se pitäisi myydä. Tiedossa on, että vanhin tyttäristä eli Iiris tulee tätä hanketta vastustamaan.

Iiris tietenkin myöhästyy, hänhän on tunnettu epäluotettavuudestaan. Iiris ei edes ryhdy keskustelemaan vakavista asioista, vaan tahtoo kylän venetsialaisiin nauttimaan alkoholista, tanssimaan ja vokottelemaan miehiä. Iiris on boheemin elämänsä rapauttamanakin vielä vetovoimainen nainen. Paula vastustelee aikansa, mutta lähtee lopulta velvollisuudentunnosta muiden mukaan.

Juhlapaikalla sisarukset herättävät kateudensekaista huomiota, ovathan he nuoruudestaan asti olleet paikkakunnan julkkiksia – älykkäitä, hurmaavia ja muodikkaita. Jotain kärhämää syntyy tanssien lomassa, Paula tapaa nuoruudenrakastettunsa (jota ei ole avioliitostaan ja perheestään huolimatta koskaan unohtanut) ja alkaa väsyä vastuunkantajan rooliin, Elina kiinnostuu tanssiorkesterin laulusolistista ja alkaa miettiä häiden perumista, Iiris juo tajun kankaalle ja alkaa epäillä elämän mielekkyyttä.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.
   He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.
   He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.
  Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Kertomuksessa vuorottelevat nykyhetki ja menneisyys, josta poimitaan sisarusten elämään vaikuttaneita tärkeitä tapahtumia. Näkökulma on paljolti Elinan, mutta Paula ja Iiriskin sanovat sanansa. Esimerkiksi vuonna 1983 isä tuo Iiriksen tutustumaan sisariinsa, jotka eivät ole hänestä koskaan kuulleetkaan. Ymmärrettävästi Iiriksen näkemys tilanteesta poikkeaa jonkin verran Paulan muistikuvista. Ja jotain tapahtuu myös vuonna 1999, kun vietetään isän viisikymmenvuotisjuhlia.

Venetsialaiset on pieni ja nopealukuinen teos. Se on kepeästi kirjoitettu, vaikka paljastaakin yksinäisyyttä, epävarmuutta ja juurettomuutta. Hyviä aikeita, liiallista ylpeyttä ja petosta. Menneisyyden vaikutus tuntuu yhä. Tulevaisuus on siskosten omissa käsissä.

24.12.2018

OZ, AMOS: Juudas


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda (2014)
Suomennos: Minna Tuovinen

Vuosi 1959 on loppumassa ja vuosi 1960 alkamassa. Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash tekee Jerusalemin yliopistossa maisteritutkielmaa aiheesta ”Jeesus juutalaisten silmin”. Työ takkuilee ja muitakin murheita on. Rakastettu hylkää Shmuelin ja nai entisen poikaystävänsä. Sosialismin kerhossa tapahtuu hajaannus. Shmuelin isä ei vararikon takia pysty enää lähettämään avustusta, joten pojan on luovuttava vuokra-asunnostaan ja etsittävä ansiotyötä. Yhtäkkiä hän perheen ja opettajien kauhuksi päättää lopettaa myös opiskelun.

Sattumalta Shmuel saa paikan raajarikon Gershom Waldin seuralaisena. Ennakkoon kaikki vaikuttaa kutkuttavan salaperäiseltä, kun vaitiololupaus vaaditaan jo ennen haastattelua, mutta työ onkin lähinnä teenkeittoa ja muutaman tunnin keskustelua tai paremminkin väittelyä vanhan herran kanssa. Tämän esiintyminen on usein ylimielistä ja häijyä, mutta tietous maailmasta kattavaa ja looginen ajattelu häikäisevää. Esimerkiksi näkemys uskonnoista:

Juutalaisuus ja kristinusko, ja samoin islam, tiukuvat armon ja laupeuden makeaa nektaria vain niin kauan kuin niillä ei ole hallussaan kahleita, kidutuskammiota, herruutta ja hirttoköysiä. Kaikki uskonnot, mukaan lukien viimeisten sukupolvien aikana syntyneet, nämä jotka näihin päiviin asti ovat lumonneet ihmisiä, ovat kaikki tulleet pelastamaan meidät ja saman tien alkaneet vuodattaa vertamme.

Suurin vetovoimatekijä talossa Shmuelin kannalta on sen toinen vakinainen asukas, 45-vuotias Atalja Abrebanel. Nainen on lumoava arvoitus. Välillä hän vaikuttaa miestenvihaajalta, välillä viettelijältä. Välillä Shmuel saa toivoa ja heti perään taas torjuntaa.

Niin kuin Atalja olisi ohimennen kumartunut silittämään kulkukissaa: kun kissa alkoi kehrätä kosketuksesta, Ataljan sydän heltyi, hän pisti taskustaan palasen juustoa tai makkaraa kissan eteen, taputti sitä pari kertaa päähän ja meni sitten matkoihinsa.

Vähitellen Shmuelille avautuvat talon asukkaiden salaisuudet ja henkilökohtaiset surut. Niiden taustalla on paljolti Israelin omaksuma voimapolitiikka, jota Amos Oz on useasti kritisoinut. Kirjassa hänen äänitorvensa on Ataljan isä Shealtiel Abrabanel, joka vastustaa Israelin valtion perustamista ja uneksii juutalaisten ja arabien yhteisestä tasa-arvoisesta valtiosta. Hänet leimataan petturiksi.

Vahvana teemana Juudas-romaanissa on kristinuskon ja juutalaisuuden välinen kipeä suhde. Suunnitteliko Jeesus tosiasiassa itse lainkaan uuden uskonnon perustamista vai syntyikö kristinusko nimenomaan Juudaksen suunnitelmien ansiosta? Oliko Juudas opetuslapsista se, joka kaikkein lujimmin luotti opettajansa jumalaisiin voimiin ja tämän lupaamaan valtakuntaan? Eikö hän ollutkaan petturi?

… ainoa jonka sydän särkyi Jeesuksen kuollessa, oli juuri se, jota sadat miljoonat ihmiset viidellä mantereella ovat tuhansien vuosien ajan pitäneet arkkityyppisimpänä juutalaisena, kaikkein katalimpana ja halveksuttavimpana. Petoksen ruumiillistumana, juutalaisuuden ruumiillistumana, juutalaisuuden ja petoksen välisen suhteen ruumiillistumana.

Kirja on täynnä yksityiskohtia ihmisistä, heidän elämästään ja ympäristöstään. Kipeitä asioita tapahtuu, mutta tunteet pysyvät hallinnassa ja sävy säilyy ilkikurisena. Henkilökuvaus on eloisaa. Esimerkiksi Shmuel, kömpelö touhottaja, joka nauttii luennoinnista ja pohdinnasta, mutta joka väsähtää heti toisten päästessä ääneen.

Hän oli hyväsydäminen, antelias, täynnä suopeutta ja lempeää tahtoa kuin villasormikas, teki aina enemmän kuin parhaansa muita auttaessaan, mutta hän oli myös hämmentynyt ja kärsimätön. Hän unohti, mihin tarkkaan ottaen oli jättänyt toisen sukkansa, mitä vuokraisäntä oikeastaan oli halunnut häneltä tai keneltä oli lainannut luentomuistiinpanonsa. Silti hän ei koskaan hämmentynyt silloin, kun piti täsmällisesti siteerata Kropotkinin kuvausta Netšajevista heidän ensimmäisen tapaaminensa jälkeen tai seuraavan kahden vuoden kuluessa. Tai todeta, kuka Jeesuksen opetuslapsista oli muita vähäpuheisempi.

Juudas on kenties hieman provosoiva herätellessään lukijan ajatuksia. Se saa pohtimaan Israelin valtion syntyä ja sen olemassaolon oikeutusta. Se saa pohtimaan juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon välisiä suhteita. Voimakkaasti uskonnollinen tai poliittinen se ei kuitenkaan ole, vaan yllättävän helppolukuinen ja jännittävä kasvukertomus ja eräänlainen rakkaustarinakin.

17.12.2018

SNELLMAN, ANJA: Kaikkien toiveiden kylä


Kustantaja: WSOY 2018

Kreetalainen Pneuman kylä sijaitsee korkealla vuoristossa. Joskus se oli liki kolmensadan asukkaan yhteisö, mutta nyt siellä asuu enää yksi ihminen: 93-vuotias vuorimuori Agave Lunataki. Seuranaan hänellä ovat Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen -niminen aasi, Adonis-niminen koira, Katti-niminen kissa sekä joukko kanoja ja vuohia.

Eräänä päivänä Agave löytää vuoren rinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen. Hän hoitaa tämän ruhjeita ja haavoja oliiviöljyllä, hunajalla ja yrteillä vanhan sairaanhoitajan varmuudella. Potilaan sekavuus ja muistinmenetys jäävät ajan hoidettavaksi. Se kuitenkin selviää, että nainen on Monika ja kotoisin jostain hyvin pohjoisesta maasta.

Monika on suklaasilmäisen krekupojan panopuu. Monika on ajelehtiva pölkkypää. Monika on ammattitaitoinen uskottelija, maanittelija, rahastaja.

Vuorimummo ja löytönainen ystävystyvät. Eron hetkeä pitkitetään. Toki kummallakin on omat tapansa, jotka ajoittain ärsyttävät toista valtavasti. Monika on vaatelias ja valittaa vähän kaikesta. Hän on äärimmäisen järjestelmällinen ja järjestää lupaa kysymättä Agaven tavarat uuteen uskoon. Agave taas on alinomaa äänessä. Ei ole väliä, kuunteleeko Monika – Agave puhua pulisee ja laulaa itsekseen.

Agaven muistot ryöppyävät. Niihin kuuluu maailmansota, jonka aikana saksalaiset miehittivät Kreetan saaren ja tuhosivat kokonaisia kyliä rakennuksineen ja asukkaineen. Niihin kuuluu haavoittunut vihollissotilas. Niihin kuuluvat sisällissota, sotilasjuntta ja velkakriisi. Niihin kuuluu kylässä nuorena usein sukuloimassa käynyt Mikis, jota Agave taitaa rakastaa vielä vuosikymmenienkin perästä.

Kylällä on myös salaisuus, jota ei ulkopuolille helposti paljasteta. Varsinaisen kylän alla piilee laaja luolasto, jota Agave nimittää Kaikkien toiveiden kyläksi. Se oli sodan aikana turvapaikka ja siellä on museoituna kyläläisiin, sotiin ja Agaveen itseensä liittyvää aineistoa. Sinne voi yhäkin paeta, jos kylään saapujat epäilyttävät.

Monika ei juuri paljasta sisintään. Epäselväksi jää sekin, miten hän päätyi tajuttomana vuorenrinteelle. Ajatuksissaan Monika kyllä palaa yhä uudestaan kiehtovaan Akhilleukseen, joka kuuluu talonvaltaajiin ja massaturismia väkivallattomasti vastaan taistelevaan Rosa Nera -ryhmään – ja kenties myös johonkin sitä anarkistisempaan ryhmään.

Kaikkien toiveiden kylä vetoaa aisteihin. Lukija haistaa sypressien tuoksun, kuulee tuulen kohinan ja lintujen laulun, näkee lumihuippuiset vuoret ja tuntee granaattiomenan pinnan. Ajalla ei ole mitään merkitystä, on vain päivästä toiseen soljuva rauha.

   Välillä Monikasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, että ei koskaan olisi mitään muuta ollutkaan kuin rauniokylä, maiseman poimut, oliivipuiden sinivihreä hämy, kaukana horisontissa aavistettava meri. Tuulen jylhä humina ylhäällä vuorilla, yrttien tuoksut, kukko joka tepastelee polkua edestakaisin koira perässään, jossain rinteillä kalkattavat vuohenkellot. Kylä on kietonut käsivartensa Monika nympärille.

Tässä kirjassa Snellman ei tartu arkoihin ja ajankohtaisiin aiheisiin, vaan tarjoaa lempeän lukuromaanin. Sen sijoittuminen Kreetan saarelle ei ole sattumaa, sillä kirjailija on viettänyt siellä kesät vuodesta 1993 lähtien ja nähnyt niin muutokset kuin pysyvyyden. Monella asialla on totuuspohjaa, mutta mitään Pneuman kylää ei ole, ei ole Agavea, ei Monikaa. Míkis Theodorákis on toki todellinen henkilö, mutta hänestä luotu kuva kuitenkin Agaven muistojen ja mielikuvituksen värittämä.

   Lopuksi, kylänsä viimeisen sukkaan Agave Lunatakin sanoin: mitä jäi Pandoran ruukun pohjalle kun kaikki kauheudet sieltä ensin esiin purkaantuivat?
   Elpida. Toivo.

10.12.2018

CLEMENT, JENNIFER: Rakkaudesta aseisiin

Kustantaja: Like 2018
Alkuteos: Gun Love
Suomennos: Terhi Kuusisto

Pearlin äiti on seitsemäntoistavuotias koululainen synnyttäessään yksinään tyttärensä ison talon etäisessä huoneessa. Vauva viettää ensimmäiset kuukautensa vaatekomerossa sillä aikaa, kun Margot varustautuu pakenemaan. Tie vie lähelle kaatopaikkaa talovaunualueelle, missä Pearl ja Margot viettävät seuraavat neljätoista vuotta Mercury Topaz -autossa. Tytär nukkuu auton etupenkillä, äiti takapenkillä. Ruokatavarat ja äidin kotoaan kahmimat aarteet ovat takakontissa.

Talovaunualue on omanlaisensa yhteisö. Ihmiset pitävät huolta toisistaan, mutta kaikki ei ole hyvää. Lähes kaikilla tuntuu olevan ase – jopa Pearl saa aikanaan oman pienen käsiaseen, jolla opetella ampumaan. Pastori Rex kylläkin yrittää ostaa ihmisiltä aseita ja saada sillä tavoin väkivaltaa pois kaduilta. Vai yrittääkö?

Pearlia ei ole koskaan ilmoitettu väestörekisteriin, jotta sosiaaliviranomaiset eivät löytäisi häntä ja veisi pois äidiltä. Niinpä hän ei tiedä edes isoisänsä nimeä, mutta äiti onkin kaikki mitä Pearl tarvitsee. Äiti on aina valmis leikkiseuraksi, puheseuraksi ja lohduttajaksi. Kaikki muuttuu, kun pastori esittelee seurakunnalleen surullisen elämäntarinan ja hurmaavan äänen omaavan Eli Redmondin.

Margot lumoutuu Elistä ensi sanasta lähtien ja elää sen jälkeen vain miehelle. Työ sairaalassa jää. Tytär jää oman onnensa nojaan, kunnes hyväsydäminen naapuri Corazón ottaa hänet huomaansa.

   Kun se sanoi nimekseen Eli, äiti putosi polvilleen.
   Sen miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli puhui laulaen: Mä oon lääkettä beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.
  Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen vihellyksestä.

Eli ei ole suoranaisesti syyllinen, kun Margot kuolee täysin sattumanvaraisen ammuskelun uhrina, mutta Pearlin sydämeen jää viha kytemään. Koska Margotin taustasta ei tiedetä mitään, joutuu Pearl sijaiskotiin. Se ei ole paha paikka, mutta vain väliaikainen. Pearl valitsee paon. Aseista hän ei edelleenkään pääse eroon.

   Aseet kertoivat minulle seitsemänvuotiaasta tytöstä ja kaksikymmentäkaksivuotiaasta miehestä jotka oli ammuttu ohi ajavasta autosta, kahdesta teinpojasta jotka poliisit olivat ampuneet, kaksivuotiaasta pojasta joka oli ammuttu jengien selvitellessä välejään puistossa, kahdestakymmenestä koulubussissa surmatusta oppilaasta, supermarketissa kuolleesta äidistä… rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Clement kuvaa yhtä aikaa karusti ja kauniisti yhteiskunnan kelkasta pudonneitten elämää. Kaatopaikka levittää myrkyllisiä huurujaan ja joki on saastunut, mutta Pearlille ja ystävälleen April Maylle kaikki on kiinnostavaa ja seikkailun arvoista. Samalla he oppivat selviytymisen taitoja.

Tietysti Rakkaudesta aseisiin on kannanotto amerikkalaista aselakia ja -käytäntöä vastaan. Uutisethan sen osoittavat yhä uudestaan: jos aseita on, niin niitä myös käytetään. Ehkä teoksen vaikuttavuus syntyy juuri kerronnan rauhallisen tyylin ja raa’an todellisuuden ristiriidasta.

Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan.

6.12.2018

JÄRVELÄ, JARI: Kosken kahta puolta


Kustantaja: Tammi 2018

Jarilla ei ole yhtään isoisää, mutta hänellä on kaksi mummia. Kumpikin asuu Vammalassa, äidinäiti Aino (tai Voiton-mummi, kuten Jari sanoo) Nälkälänmäessä ja isänäiti Sofia keskustassa kosken toisella puolella. Mummit eivät ole tekemisissä keskenään eivätkä hevin ylitä kosken yli kulkevaa siltaa. Kesällä 1977 seitsemänvuotias Jari oivaltaa, miksi näin on. Silloin mummit kertovat hänelle kokemuksistaan vuonna 1918.

 Ainon perhe on punaisten puolella, vaikkei aktiivisesti sotimiseen osallistukaan. On kuitenkin tapahtumia, jotka jäävät pienen Ainon mieleen ja kannattelevat myöhemminkin vihaa kaikkia valkoisia tukeneita kohtaan. Suurin syy on nähdä naapurinpojan (ja ihastuksen kohteen) Vilhon tulevan ammutuksi maakellarin seinää vasten.

Sofia puolestaan on ruotsinkielisestä virkamiesperheestä. Perhe on ilman muuta valkoisten puolella ja osallistuu salassa hieman toimintaankin. Punaisten sotilaiden suorittamat kovakouraiset kotietsinnät eivät lievennä Sofian epäluuloa. Hänen suuri ihanteensa on marsalkka Mannerheim.

Pieni Jari imee mummiensa muisteloita tuosta molemminpuolisen väkivallan täyttämästä ajasta niin vahvasti, että ne tulevat uniinkin. Ennen kaikkea ikätoveri Vilho, joka kärsii yhä tuskia vatsassaan olevan reiän takia.

   - Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen kämmenensä mua kohti.
   Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä. Poika kääntelee sitä silmiensä edessä kuin rubiinia. Se työntää luodin vatsansa reikään ja hengähtää.
   - Miltä se tuntuu? kysyn.
   - Polttavalta kuin paukkupakkanen, poika vastaa. – Hyytävältä kuin palava kirkko.

Kosken kahta puolta -romaanin asetelma on mainio kuvaamaan Suomen sisällissodan mielettömyyttä ja sen vaikutuksia vielä sukupolvienkin päähän. Pieni kaupunki, joka tuhoutuu lähes kokonaan. Ihmiset, jotka ensin erottaa koski ja sitten vakaumus. Nuoret, jotka ylittävät kosken, rakastuvat taustoistaan huolimatta ja perustavat perheen.

   Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha.

Kirjan loppu lupaa hyvää. Mummit ovat kahdeksankymppisiä osallistuessaan Jarin ylioppilasjuhliin. He istuvat ensimmäistä kertaa elämässään rinnakkain.

Alussa kuvattu onnettomuus, jossa pieni tyttö osallistuu rohkeuskilpailuun ja murskautuu junan alle, tuntuu ensin irralliselta. Mutta olisikohan se jonkinlainen vertauskohta menneeseen? Nykynuori hakee turhanpäiväistä jännitystä henkensä uhalla, kun taas vuonna 1918 nuoret panivat henkensä alttiiksi aatteen puolesta.

Vakavasta sisällöstä huolimatta kirjassa on myös huumoria niin lauseiden heitoissa ja repliikeissä kuin ihmiskuvauksessa. Kummallakin mummilla on omituisuutensa. Sofiaa pitää imarrella nuorekkaasta ulkonäöstä ja taiten hoidetusta puutarhasta. Aino taas järkyttyy syvästi joutuessaan nukkumaan vierashuoneessa Mannerheimin kuvan alla.

Hauskaa on myös nuoren Frans Sillanpään ujuttaminen mukaan kertomukseen. Sofian isoäiti opettaa poikaa lukemaan ja kirjoittamaan, mutta tämä on niin levoton, että jaksaa lukea sanat vain puoleenväliin ja arvuuttelee loput. Metsästä tulee metso, tammasta tammipuu. Kuulemma tämä näkyy vielä kirjailija Sillanpään romaaneissankin…  

Jari Järvelä (s. 1966) hyödyntää Kosken kahta puolta -teoksessa omia lapsuudenmuistojaan ja omien mummiensa elämänvaiheita. Kyseessä on silti fiktiivinen teos, romaani.

5.12.2018

VÄISÄNEN, HANNU: Leimikot


Kustantaja: Otava 2018

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen sarja Anterosta jatkuu kuudennella (ja näillä näkymin viimeisellä) osalla Leimikot. Siinä kirjailija liukuu sulavasti aikatasosta toiseen kerratessaan elämänsä koskettavimpia ja pelottavimpia tapahtumia.

Nykyaika: marraskuun 13. päivä vuonna 2015. Terroristit räjäyttävät pommeja ja ampuvat ihmisiä eri puolilla Pariisia kohteenaan niin ravintoloita kuin jalkapallostadion ja konserttisali. Vanhassa pappilassa vaeltelee Antero huolissaan puolisostaan. Televisio ja kaikki eri huoneista löytyneet radiot suoltavat samaa: 130 kuollutta, yli kolmesataa loukkaantunutta. Hetken Antero yrittää levähtää vanhassa nojatuolissa, mutta sinkoutuu kohta taas liikkeelle.

Nojatuoli on kuitenkin ennättänyt herättää muistoja. Antero palaa ajatuksissaan Pariisiin ja vuoteen 1996. Eräänä iltana hän on tulossa kotiin, kun kaksi afrikkalaista nuorta miestä käy häneen käsiksi. Antero köytetään kiinni nojatuoliinsa, mistä hän avuttomana ja harmissaan seuraa poikien temmellystä. Hänen omaisuuttaan pengotaan ja köykäiseksi havaitaan. Hänen levykokoelmansa todetaan huonoksi ja taulut omituisiksi. Anteron henki ei kuitenkaan taida olla vaarassa – etenkin kun paljastuu, ettei hän ole ranskalainen vaan kotoisin jostain oudosta pohjoisesta maasta.

Penkomisen lomassa Anteron Othelloksi ja Monostatokseksi ristimät nuorukaiset kyselevät ”papalta” monenlaista. Ehkä yllättävin ja Anterolle itselleen mielenkiintoisin kysymys on, mikä hänestä on suomen kielen kaunein sana.

   Ja aivan kuin juuri kaivosta nostettu kirkas vesi olisi puhdistanut kielen, tai keittosoodasta olisi nostettu kirkastunut hopealusikka, Antero sanoi hetkeäkään etsimättä:
   - Leimikot!
   Siinä oli kaikkein kaunein sana. Siinä ei ollut kaksoiskonsonantteja. Se oli kenen tahansa helppo lausua. Sehän itse asiassa saattoi olla mitä tahansa muinaista tai uudempaa kieltä. Ei ainoastaan suomea. Siinä oli hieman loimun ja lemmen tuntua. Ja kuitenkin siinä kuuli ensimmäiseksi nuoren, kaikuisan metsän, näki havupuiden ja lehtipuiden runkoja, mataran väristä rapisevaa kanervikkoa tai kippuraan taittunutta sananjalkaa.

Tuosta sanasta palaa Anteron mieleen myös se, miten hän nuorena oli isänsä kanssa koivikossa tekemässä maailman parhaita saunavihtoja. Othellon ja Monostatoksen löytämä maapallo taas tuo muistumia siitä, millaista oli matkustella ympäri Afrikkaa etsimässä sopivaa materiaalia romun renessanssi -aiheiseen näyttelyyn. Samaan tapaan välähtelee muistikuvia taitavasta veitsenteroittajasta, epäonnisesta kirjahyllynrakentajasta ja karismaattisesta suomalaisesta näyttelijästä. Nolosta tapauksesta nuoruudessa. Kustantajan järjestämistä juhlista, joiden seurauksena syntyi ensimmäinen oma romaani.

Kutsumattomat vieraat jäävät koko yöksi. He viihdyttävät itseään vitseillä ja kertomuksilla, mutta ennen kaikkea he odottavat tarinoita Anterolta. Niinpä tämä puhuu, mitä mieleen juolahtaa esimerkiksi Kalevalan sankareista, lumesta ja suksien tervaamisesta. Aamun koittaessa vieraat häipyvät saaliineen. Antero on selvinnyt kunnialla, nojatuoli ei niinkään.

Väisänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa yksityiskohtia huomioiden, asioita yllättävästi yhdistellen ja jokaiseen aistiin vedoten. Leimikot-romaanissa on totta ja hieman tarua maukkaana seoksena, jossa viihdyttävyys yhdistyy pohdiskeluun ja kaihoon. Taiteen tekemisestä ei tällä kertaa puhuta paljon, tunteista sitäkin enemmän.