KHEMIRI, JONAS HASSEN: Isän säännöt

Kustantaja: Johnny Kniga 2019

Alkuteos: Pappaklausulen

Suomennos: Tarja Lipponen

Isän säännöt -romaanissa päähenkilöitä ei kutsuta nimillä, vaan heitä luonnehditaan sukulaisuussuhteiden avulla. On isoisä, joka on isä. On äiti, joka on isoäiti. On poika, joka on isä. On naisystävä, joka on äiti, joka on ay-juristi. On sisko, joka on tytär, mutta ei enää äiti. On nelivuotias tytär, joka on lapsenlapsi. On yksivuotias, joka on lapsenlapsi, joka on pikkuveli. Näitä määreitä käännellään sitten moneen muotoon aina näkökulman mukaan. Nimet olisivat ehkä auttaneet päättelemään henkilöiden etnistä taustaa, mutta sehän ei ole mitenkään tarpeellista.

Kirja kertoo siitä, mitä isoisän kymmenen päivää kestävän ruotsinvierailun aikana tapahtuu. Kertojina vaihtelevat kaikki päähenkilöt (myös yksivuotias), mutta isoisän kuollut tytärkin sanoo sanansa. Näin saadaan samaan tilanteeseen useampia näkökulmia ja ymmärretään paremmin osallistujien tulehtuneita suhteita, jotka kiristyvät entisestään uusista väärinkäsityksistä ja vääristä tulkinnoista.

Isoisä on kauppamies, joka asuu ulkomailla ja saapuu verotussyistä Ruotsiin puolen vuoden välein muutamaksi päiväksi. Tänä aikana hän käy lääkärissä, allekirjoittaa pankkipapereita ja tapaa perhettään. Esikoispojan ja suosikkityttären on silloin oltava valmiina passaamaan isäänsä saamatta siitä vastineeksi yhtään kiitoksen sanaa. Poika saattaa lipsahtaa huolehtivaisuudessaan joskus holhouksen puolelle, mistä ei myöskään kiitosta heru.

Tällä kertaa isoisä on saapuessaan huonossa kunnossa. Häntä vaivaa diabetes, jalat ovat kipeät ja näkö reistaa. Kiittämättömät lapset eivät ole vastassa lentokentällä ja vaivalloisen matkan jälkeen vanhuksen on majoittauduttava pojan ahtaaseen ja ruoan puolesta huonosti varusteltuun toimistoon. Mitäpä pojan kaltaiselta ikuiselta epäonnistujalta voisi odottaakaan, ajattelee isä.

Poika taas elää koti-isän kaoottista arkea nelivuotiaan tyttären ja yksivuotiaan pojan kanssa. Naisystävä on kokopäivätöissä, koska ansaitsee juristina moninkertaisesti enemmän kuin tilitoimistoa pyörittävä mies.  Mies on väsynyt. Hän tietää, että hänen kuuluisi tuntea nautintoa siitä, että saa olla läsnä lastensa elämässä, mutta silti välillä kyllästyttää ja ärsyttää. ”Hyvä isä” – tunteen hän saavuttaa vain luetellessaan,  mitä kaikkea on päivän mittaan perheen eteen tehnyt.

Puoli kymmeneen mennessä yksivuotias on herännyt neljä kertaa. Kymmeneltä äiti ja isä käyvät nukkumaan. Yhdeltätoista yksivuotias herää ja saa velliä. Yhdeltä herää nelivuotias ja mumisee tahtovansa vettä ja kuoritun banaanin. Kahdelta herää yksivuotias ja muksii itseään suuhun kuin hampaita särkisi. Puoli kolmelta Alvedon alkaa vaikuttaa ja yksivuotias nukahtaa taas. Kolmelta nelivuotias herää ja on kauhuissaan käärmeistä verhojen takana. Varttia yli neljä yksivuotias herää, haluaa syödä aamiaista, lukea satua, tehdä aamukakan ja juosta perässä muutaman kierroksen ympäri asuntoa. Puoli viideltä nelivuotias herää, koska yksivuotias on hereillä. Alkaa uusi päivä. Ja taas uusi.

Isoisästä ei saa alkuun kovinkaan myönteistä vaikutelmaa, mutta kirjan loppupuolella hänestä paljastuu uusi puolia. Kenties hän ei ole ollut maailman paras aviopuoliso tai isä, mutta isoisänä hän kyllä osaa olla. Poikaan suhtautuu aluksi myötätuntoisesti, mutta vähitellen hänestä paljastuu ristiriitaisia piirteitä pakonomaisesta kontrollinhalusta lyhytjänteisyyteen. Ihan koko totuus ei kuitenkaan ole tämäkään. Ehkä kasvaminen ilman isän läsnäoloa on hänessä laukaissut hirveän suorituspaineen.

Tapoja oli valtavasti. Mutta oli myös paras tapa. Ja sen mies halusi löytää. Nainen alkoi ymmärtää että mies kulki maailmassa vakuuttuneena siitä että maailma koostui miljardeista vääristä tavoista ja yhdestä mahdollisesti oikeasta, ja naiselle kirkastui, miksi muille niin helpot pienet asiat olivat miehelle loputtoman vaikeita.

Naisystävän kärsivällisyyttä voi vain ihailla – tuntuu että hänellä on ajoittain luotsattavanaan kaksi pientä lasta ja yksi isokokoinen. Yksivuotias puolestaan tuntee usein olevansa porukan kypsin, vaikka sanavarastoon kuuluukin toistaiseksi vain eri tavoin varioitu ”muu”.

Kirjan teksti on eloisaa. Välillä lauseet ovat lakonisen lyhyitä ja toisinaan laajenevat monipolvisiksi vuodatuksiksi. Huumoria on paljon niin sanallisessa muodossa kuin itse tapahtumissa, etenkin kuvattaessa kahden pienen lapsen kanssa elettävää arkea. Mitkä sitten ovat isän säännöt? Ja isiäkin on itse asiassa kaksi plus yksi isäksi haluava – kenen säännöistä on kyse? Vaikuttaa siltä, ettei kukaan heistä oikein osaa rakastaa eikä myöskään ottaa rakkautta luontevasti vastaan. Kaikessa kepeydessään Khemirin kirja pistää myös ajattelemaan.

TALVITIE, EVELIINA: Kovakuorinen

Kustantaja: Into 2019

Eveliina Talvitie (s. 1970) on aiemmin julkaissut feminismiin liittyviä tietokirjoja, joista vuonna ilmestynyt 2013 Keitäs tyttö kahvia oli läpimurto. Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen kaunokirjallinen teos.

Kovakuorinen koostuu paloista, joista lukijan on muodostettava kokonaisuus. Yhdessä aikatasossa kuvataan ystävysten Eevan ja Miran elämää uudessa elementtilähiössä 1970-luvun Porissa ja myöhemmin Helsingissä. Perhe-elämä on rikkinäistä. Miran rehevä äiti on yksinhuoltajaksi jätetty alkoholisti ja Eevan julmanpuoleisella äidillä kumppanit vaihtuvat. Tytöt oppivat pitämään puolensa. He ovat häiriköitä huvikseen tai kostonhalusta. Välillä jompikumpi joutuu kiipeliin ja toinen pelastaa.

Tässä porukassa huonotkin jutut otettiin vastaan hyvinä. Rakkaus oli puremista, nipistelyä ja tönimistä. Mitä lujempaa tuli tönityksi, sitä turvallisemmalta tuntui.

Nykyhetki kirjassa ulottuu huhtikuusta 2006 huhtikuuhun 2007. Kulttuuritoimituksessa työskentelevä Eeva on tutustunut Joeliin ja tämän tyttäreen Siiriin. Perustetaan perhe. Saadaan vuokrattua äveriäiden alueelta soma pieni talo, jossa rakkaus voittaa kylmyyden ja vetoisuuden, huonosti vetävän uunin ja toimimattoman suihkun. Sitten tapahtuu jotain pahaa, josta saa selkoa vasta aivan kirjan lopussa. Onko kaikki pelkkää harhaa? Tätä käsitellään kirjan loppupuolelle sijoitetuissa kolmessa mielentilatutkimuksessa, joista kutakin edeltää täysmusta välilehti.

    Onnellisuus on kehitetty kaupallisiin tarkoituksiin. Minäkin olen mennyt siihen halpaan. Heittäydyin onnelliseksi ja yritin tosissani pitää vaikutelmaa yllä. Ehkä halusin tuntea itseni normaaliksi.

   Millä tavalla normaaliksi, toimittaja pyytää selventämään.

   Sellaiseksi diidaadingdong. Aurinko paistaa, linnut laulaa. Kaunis perhe asuu tiilitalossa. 

Jotta ei olisi liian helppoa, on kirjailija vielä limittänyt kertomukseen Mieheksi kutsumansa henkilön ajatuksia. Mies on teatterinohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka eräälle luennolle osallistuu pitkäsäärinen ja provosoivia kysymyksiä esittävä nainen. Naisesta tulee Miehelle miltei pakkomielle, vaikka tämä kolhii pahasti Miehen itsetuntoa. Ihailijoiden palvontaan tottunut herra ei voi ymmärtää naisen välinpitämättömyyttä ja ivallista suhtautumista. Kuka on tämä Mies ja kuka on Nainen?

Hän houkuttelee minut mukaan eksistentiaaliseen synkkyyteensä. Härnää. Ei vastaa koskaan suoraan. Ei edes katso silmiin kun kysyn häneltä jotain. Hän on mielivaltainen, narsisti, sanoisin. Kaiken pitää mennä hänen mielensä mukaan. Pisin häntä alun perin ujona ja kiehtovana, ehkä hieman epäsosiaalisena, mutta hän on jotain muuta. Eikä edes erityisen kaunis.

Kirjan nimi, Kovakuorinen, on eräänlainen sanaleikki. Eevasta on elämänkokemustensa myötä kehittynyt kovakuorinen ihan eri tavalla kuin aluksi melkoisen rääväsuiselta vaikuttavasta Mirasta. Toisaalta puhetta on myös kovakuoriaisista, joita Mies intohimoisesti kerää. Paikoin kirjan kappaleiden vaihtuessa välimerkkinä on kovakuoriaisen kuva ja samaa teemaa on kansikuvassakin. Kokeeko Nainen olevansa yksi Miehen lävistämistä kuoriaisista vai ajatteleeko hän jotakuta muuta?

Kovakuorinen ei ole suoraviivainen, vaan tarjoaa mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Ajatustyötä vaativasta rakenteestaan huolimatta se on viihdyttävä teos ja jännittävä kuin rikosromaani. Samalla siinä on kuitenkin vahva feministinen lataus, sillä tarinan naiset ovat vahvoja ja miehet sukupolvesta toiseen vastuun pakoilijoita.

Kovakuorisen lopussa on luettelo siteeratuista teoksista. Kirjoissa skaala liikkuu Golonin Angelika-sarjasta Virginia Woolfin Oma huone -teokseen, elokuvissa Uhrilampaista Ingmar Bergmanin ohjaamaan Persona – Naisen naamio -elokuvaan ja musiikissa Maaritin Jäätelökesästä Depeche Moden The Sinner in Me -kappaleeseen.

ZENITER, ALICE: Unohtamisen taito

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: L’art de Perdre

Suomennos: Taina Helkamo

Alice Zeniter (s. 1986) on ranskalainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja, dramaturgi ja ohjaaja.  Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi kuusitoistavuotiaana. Useita palkintoja voittanut neljäs romaani Unohtamisen taito perustuu jossain määrin hänen oman sukunsa tarinaan. Aluksi kirja saattaa tuntua hieman vaisulta asiallisen tyylinsä ja lukuisten historiallisten yksityiskohtiensa vuoksi, mutta alkaa kyllä kiinnostaa, kun henkilöt tulevat tutuiksi.

1930-luvulla Ali on Algerian Kabyliassa asuva köyhä nuorimies, joka uskoo ihmisen kohtalon olevan ennalta päätetty. Niinpä tulvan tuoma öljypuristin on lahja taivaasta. Suku rikastuu puristamalla naapureiden oliivisadosta öljyä, ostaa lisää maata ja saa kylässä tasavertaisen mahtiaseman aikaisemmin yksinään hallinneen suvun rinnalla. Alin oma perhe kasvaa vauhdilla, mutta suku on aina etusijalla.

Kaunoista ja riidoista huolimatta suku toimii yhtenäisenä joukkona, jolla ei ole muuta tavoitetta kuin pysyä elossa. Se ei etsi onnea, vaan ainoastaan jonkinlaista yhteistä rytmiä, ja siinä se onnistuu. Vuodenajat, naisten raskaudet ja eläinten poikimiset, sadonkorjuut ja kyläjuhlat rytmittävät suvun elämää. He elävät syklisessä ajassa, ja suvun jäsenet hoitavat yhä uudestaan toistuvat kierrokset yhteistyössä. He ovat kuin samassa koneellisessa pestävät vaatekappaleet, joita pesukoneen rumpu linkoaa, niin että ne muodostavat lopulta yhtenäisen tekstiilimassan, joka pyörii pyörimistään.

Levottomuudet alkavat Algeriassa 1950-luvulla. Useat eri kapinallisryhmät vaativat maan itsenäistymistä ja erkaantumista Ranskan hallinnosta ja militanteimmat sissijoukot turvautuvat myös väkivaltaan. Ranskalaiset puolestaan rankaisevat jokaisesta hyökkäyksestä ja kuolemantuottamuksesta moninkertaisesti. Puolueettomaksi ei voi jäädä kukaan.

FLN lupaa, että kurjuudesta voidaan päästä, jos ranskalaiset häädetään. Ranskalaiset lupaavat, että kurjuus voi loppua, jos menen kouluun, jos opettelen lukemaan ja kirjoittamaan, jos suoritan teknikon tutkinnon, jos hankin työpaikan hyvästä yrityksestä, jos ostan asunnon kaupungista, jos luovun Allahista ja jos alan käyttää umpinaisia kenkiä ja sellaisia hattuja kuin ne, jos opettelen puhumaan ranskaa ilman aksenttia enkä hanki enempää kuin yhden tai kaksi lasta ja jos annan rahani pankkiin sen sijaan, että jemmaan ne patjani alle.

Ranskan armeijassa toisessa maailmansodassa taistellut Ali ei usko kapinallisten voittoon, vaan asettuu tukemaan ranskalaisia. Väärä valinta, jonka vuoksi hänen on paettava kotimaastaan perheensä kanssa.

Ranskan valtio vastaa liittolaistensa kuljettamisesta Välimeren yli Ranskaan, mutta ei sitten tiedäkään, mitä tuhansille pakolaisille tekisi. Leirit, joille nämä ihmiset suljetaan, ovat taatusti yhtä hirveitä paikkoja kuin nykyiset pakolaisleirit. Kiireesti järjestetään hätäaputyötä kouluttamattomille ja kieltä osaamattomille ”arabeille”. Alikin joutuu ensin metsätyöleirille (lapsille mieluisa paikka) ja sitten tehdastyöhän. Asunto tarjotaan nopeasti perustetusta ja huonosti rakennetusta lähiöstä.

On muotoutunut jonkinlainen järjestys, jonka hän voi toivoa olevan vakituista, olkoonkin että hän itse on asteikon alapäässä, pysyvyyden ansiosta hän voi nähdä ainakin lapsillaan jonkinlaisen tulevaisuuden. Jotta ei häiritsisi uutta järjestystä, hän unohtaa itsensä. Se on tuskallista ja ottaa koville, ja toisinaan hänen ylpeytensä ja kiukkunsa nostavat päätään. Suurimman osan ajasta hän toistaa samoja eleitä, toimii samoin päivästä toiseen, puhuu aina vain vähemmän, pysyttelee sillä pienellä tontilla, joka nyt on hänen.

Alin lapset pääsevät vihdoinkin kouluun ja etenkin esikoinen Hamid kiinnittää opettajien huomiota ahkeruudellaan ja nopealla oppimiskyvyllään. Ennen pitkää poika osaa ranskaa niin hyvin, että pystyy hoitelemaan koko lähitienoon asukkaiden viralliset paperit ja kirjeenvaihdon. Samalla kuitenkin nuorukaisessa kasvaa halveksunta oppimatonta isää kohtaan ja häpeä tämän nöyryydestä muiden edessä. Lapsuuden ihanne ja mahtihahmo on luhistunut.

Ylioppilaaksi päästyään Hamid katkaisee siteet perheeseensä, asettuu Pariisiin ja menee ranskalaisnaisen kanssa naimisiin. Hänestä tulee keskituloinen virkamies, joka haluaa unohtaa niin Algerian kuin äidinkielen ja isien uskonnon. Perhe kasvaa neljällä tyttärellä, joista Naïma on Alice Zeniterin alter ego.

Naïma on moderni länsimainen nuori nainen. Uskonto ei merkitse hänelle mitään. Hän ei osaa kuin pari sanaa kabyylia tai arabiaa, hän ei tiedä mitään sukunsa taustoista, hän ei tiedä mitään Algeriasta tai siellä asuvista sukulaisista. Kuitenkin juuri Naïma matkustaa Algeriaan ja tiedostaa paikkansa sukupolvien ketjussa.

…hänkin on vuosikaudet osallistunut ymmärtämättään älyttömään farssiin, ollut mukana luomassa stereotypiaa ”kunnon arabista”, joka on vakavahenkinen, ahkera ja menestynyt ateisti, joka puhuu ilman minkäänlaista aksenttia, on eurooppalaistunut ja nykyaikainen, lyhyesti sanottuna arabi, joka ei ole pelottava, eli toisin sanoen arabi, joka on mahdollisimman vähän arabi ja johon muita voidaan sitten verrata ja joka vertaa itse itseään muihin… Toisinaan, sellaisina hetkinä kuin tämä tässä nyt, hän kokee pohjattoman epäoikeudenmukaiseksi, että ei voi olla vain yksinkertaisesti Naima, jonka ei tarvitsisi ajatella olevansa yksi piste siirtolaisten integraatiota kuvaavassa grafiikassa, jonka alimmalla viivalla on huonon arabin irvikuva ja ylhäällä kunnon arabin malliesimerkki.

Zeniterin kirja tarjoaa hyvää taustaa uutisotsikoille, kun Algeriassa jälleen kerran kuohuu. Kirja on asiallinen ja kiihkoton näkemys siitä, mitä suuret poliittiset liikkeet voivat merkitä tavallisille ihmisille. Millä perustella valita puolensa? Aate, hyöty, värvääjän vakuuttavuus, helpoimmalta tuntuva vaihtoehto tai täysin tiedostamaton tarve valita vastakkainen puoli jonkun kilpailijan kanssa?  Yhden ihmisen valinta voi vaikuttaa vielä sukupolvienkin päästä odottamattomalla tavalla. Onko silloin tarpeen unohtaa vai muistaa?

THÚY, KIM: Ru

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: Ru

Suomennos: Marja Luoma

Ranskan kielessä ”ru” tarkoittaa pientä puroa ja kuvainnollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana ”ru” tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista.

Ru on ohut kirja, vain 144 sivua. Lisäksi sen luvut ovat lyhyitä, joskus vain muutaman lauseen mittaisia. Silti se sisältää tavattoman paljon. Erään suvun vaiheita, erilaisia ihmiskohtaloita, pohdintaa pakolaisuudesta ja kuulumisesta jonnekin, kuvauksia sodasta ja rakkaudesta. Kertomus ei etene ajallisesti johdonmukaisesti, vaan virtaa vapaasti muistikuvasta toiseen. Kaikki asiat kerrotaan yhtä rauhallisesti ja tasapuolisesti, olipa tiedossa sitten hyvää tai pahaa. Niinpä lukijaa myös tuuditetaan tarinoiden virrassa.

Thúy-tyttösen syntyessä vuonna 1968 Vietnam oli jakaantunut kahtia ja sen puoliskot lähteneet eri suuntiin. Pohjoisosa oli köyhä ja kommunistien hallitsema, eteläosa vauras ja länsimainen. Yläluokkainen Kimin perhe eli Saigonissa loisteliaasti palatsissa palvelijoiden ympäröimänä, sillä Thúyn isoisä oli alueen maaherra. Kaikki muuttui Saigonin kukistuttua vuonna 1975. Myös Kimin perheen oli luovutettava osa talostaan kommunistisotilaiden käyttöön ja ennen pitkää myös lähes kaikki omistamansa tavarat. Nuorelle miestarkastajalle aiheuttivat hieman ongelmia naisten vaatekaapista löytyvät lukuisat rintaliivit – köyhältä maaseudulta tulleena hän luuli niitä kahvinsuodattimiksi.

Tapahtuman jälkeen emme enää tienneet, olivatko lapsisotilaat vihollisia vai uhreja, rakastimmeko vai vihasimmeko heitä, pelkäsimmekö vai säälimmekö heitä. He puolestaan eivät tienneet, olivatko he vapauttaneet meidät amerikkalaisista vai oliko käynyt niin päin, että me olimme vapauttaneet heidät Vietnamin viidakoista.

Kultaa ja timantteja perhe oli sentään onnistunut kätkemään ja hankkimaan paikat Siaminlahden yli kulkevaan veneeseen. Perhe oli niitä onnekkaita, jotka selvisivät turvaan, vaikka äärettömän sinisyyden keskellä kukaan ei enää oikein tiennyt oikeaa suuntaa. Kymmenvuotiaan Thúyn timanteilla täytetty vaaleanapunainen akryylirannerengas valitettavasti kyllä katosi.

Malesian kurjalta ja toukkia kuhisevalta pakolaisleiriltä perheen tie vei lumiseen Kanadaan. Se oli ihmeellinen elämys. Vaikka tavat olivat vietnamilaisille vieraita, paikallisten ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys korvasivat kaiken. Äidin tiukasti kouluttamana oli ujon Thúynkin opittava puhumaan ranskaa ja englantia ja rohkaistuttava hoitamaan asioita.

Thúyn äiti on kirjassa suuressa roolissa. Maaherran talouden pyörittäjä ja seurapiirikaunotar oli jo nuorena armoton realisti, joka osasi varautua myös onnen vaihtumiseen.

Hän valmisti minua ja veljiäni yhtä aikaa muusikoiksi, tieteentekijöiksi, poliitikoiksi, urheilijoiksi, taiteilijoiksi ja monen kielen osaajiksi.

Verta kuitenkin vuodatettiin ja pommeja pudotettiin yhä jossain kaukana, ja sen vuoksi äiti opetti meidät myös könyämään polvillamme palvelijoiden tapaan.

Kolmekymmentäneljävuotiaana palvelijoita määräilemään tottunut nainen joutui itse ruumiillisen työn tekijäksi, ensin siivoojaksi ja sitten tehtaaseen ja ravintolaan. Tiukasta itsekurista hän pystyi hellittämään vasta viidenkymmenenviiden vuoden iässä ja sallimaan itselleen oikeuden nauttia elämästä ja tunteiden osoittamisesta. Vaikka äidin ja tyttären välillä ei ole vahvaa kiintymystä, pystyy Thúy silti aikuisena kunnioittamaan ja ymmärtämäänkin äitiään.

Kim Thúyn oma urakirjo on ollut moninainen. Ensin hän oli ompelija ja sitten tulkki, sen jälkeen juristi ja vietnamilaisia ruokia tarjoavan ravintolan omistaja. Vietnamiin hän palasi aikuisena konsultin tehtävissä, mutta huomasi paikallisten ihmisten pitävän häntä täysin länsimaisena. Liian lihavanakin ollakseen vietnamilainen.

… puolet sitä, puolet tätä, ei yhtään mitään ja kaikkea samaan aikaan.

Kyyneliä on sisältänyt aikuisen Thúyn yksityiselämäkin, sillä hänen kahdesta pojastaan toinen on autistinen. Hän on lapsi, joka sulkeutuu omaan maailmaansa. Ei kuuntele eikä muutamaa yksittäistä sanaa lukuun ottamatta puhu. Äidin pitää rakastaa ja suojella häntä etäältä, koskettamatta, kuormittamatta edes hymyllään lapsen aisteja. Niinpä pojan jokainen satunnainen riemunilmaus on äidille arvokas lahja.

Ru on kieleltään kaunista, samalla niukkaa ja runollista. Paikoin se kauhistuttaa, paikoin liikuttaa, paikoin naurattaakin. Suuressa suvussa riittää persoonallisuuksia ja tapa ilmaista sukulaiset numeroin on hauska: eno numero kaksi (hurmaava, vastuuton), täti numero seitsemän (erikoislaatuinen)… On myös ihmisiä, joista kirjailija on kuullut tai joita on tavannut omassa elämässään. Sitkeitä naisia, jotka sodan aikana kantoivat maata harteillaan. Vankileiriltä selvinneitä miehiä. Kannustavia opettajia.

Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.

ERPENBECK, JENNY: Mennä, meni, mennyt

Kustantaja: Tammi 2019

Alkuteos: Gehen, ging, gegangen

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Itäberliiniläinen Richard on juuri eläkkeelle jäänyt klassisen filologian professori, leski, lapseton ja rakastajattarensa jättämä. Hän tarvitsisi täytettä päiviinsä, mutta lähijärvellä uiminen ja soutelu ovat nyt poissa laskuista, koska järveen äskettäin hukkuneen miehen ruumista ei ole löydetty. Eräänä päivänä Richard kuulee kymmenestä mustasta pakolaismiehestä, jotka ovat ryhtyneet nälkälakkoon Alexanderplatzilla.

Richard kiinnostuu. Uteliaisuuden lisäksi häntä askarruttaa se, miksi pakolaiset eivät kerro nimiään - ovatko he kuin antiikin sankari Odysseus, joka pelastui kykloopin kynsistä nimettömyytensä ansiosta? Toisaalta Richard muistaa myös omia kokemuksiaan: käyminen lähellä kuolemaa toisen maailmansodan kaoottisissa loppuvaiheissa, itäsaksalaisen muukalaisuudentunne yhdistyneessä Saksassa, oman lapsen menettäminen.

Professorinarvoonsa vedoten ja tutkimusprojektia tekosyynä käyttäen Richard pääsee kontaktiin pakolaismiesten kanssa. Hänellä on valmiina lähes kolmekymmentä kysymystä käsittävä lista, jossa ensimmäinen kysymys on ”missä te vartuitte aikuiseksi” ja viimeinen ”mihin teidät pitää haudata”.

Pakolaiset ovat lähtöisin lukuisista eri maista, mutta heidän tarinansa ovat yhteneväisiä. Kotimaansa väkivaltaisuuksia paenneet ovat onnekkaita, jos selviävät hengissä venematkasta Välimeren yli, mutta turvapaikan sijasta he Euroopassa kohtaavatkin lakien, määräysten ja asiakirjojen viidakon. Sääntöihin vedoten pakolaisia pompotetaan maasta toiseen ja oleskelulupakäsittelyn venyessä ei heille anneta myöskään mahdollisuutta tehdä työtä. Miehet joutuvat elämään epävarmuudessa kuukaudesta toiseen, täyttämään tyhjät päivät nukkumalla tai muistelemalla perhettään, joka on jäänyt kotimaahan, joka on kuollut tai jota ei ole vielä kuin unelmissa.

…Todellisuudessa pakolaiset eivät halua senaatilta neljän hengen huonetta, eivät lukittavia suihkukoppeja eivätkä linja-autopysäkkiä, joka on lähempänä asuntolaa. Todellisuudessa he eivät halua senaatilta mitään. Todellisuudessa he haluavat lähteä työnhakuun ja järjestää itse oman elämänsä aivan kuten jokainen, joka on täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Kuitenkin asukkaat tällä maa-alueella, jonka nimi on vasta noin sataviisikymmentä vuotta ollut Deutschland, puolustavat reviiriään pykälillä ja käyvät tulokkaiden kimppuun ihmeaseella, jota kutsuvat nimellä aika, tuikkaavat päivillä ja viikoilla silmät puhki, vyöryttävät kuukaudet heidän niskaansa, ja elleivät tulokkaat vielä sittenkään ole hiljaa, heille saatetaan antaa kolme erikokoista kattilaa, lakanasetti ja paperi, jossa lukee Fiktionsbescheinigung – väliaikainen oleskelulupa.

Pakolaisiin tutustuminen saa Richardin katsomaan uusin silmin omaa elämäänsä, Saksaa, Eurooppaa, koko maailmaa. Miksi kaikkialla kätkeydytään samojen maahanmuuttoa vastustavien fraasien taakse? Onko kyseessä tietämättömyys, pelko vai itsekkyys? Richardista tulee pakolaisten puolestapuhuja, joka vetää ystäviäänkin mukaan auttamaan. Enää hänelle ei olekaan tärkeintä ostaa uutta ruohonleikkuria, kun hän samalla rahalla saa hankittua pakolaismiehen perheelle tämän kotiseudulta palasen maata.

Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on Richardin. Toisinaan Richardin ajatukset limittyvät hänen lukemiinsa tai kuulemiinsa teksteihin niitä myötäillen tai toisinaan pelkästään hupaisana osoituksena hajamielisyydestä. Kaikkinensakin Erpenbeckin teksti on vetävää, eloisaa ja vaihtelevaa. Siinä on hyvä rytmi ja tehokas tapa hyödyntää toistoa niin yksittäisissä sanoissa kuin kokonaisissa lauseissa tai asioissa. Välillä kirjailija paisuttelee ja ironisoi asioita, mistä esimerkkinä seuraava huomio:

Pakolaisilla ei taatusti ollut käsitystä Hitleristä, mutta siitä huolimatta: mikäli he selviäisivät Saksassa nyt, silloin Hitler oli todella hävinnyt sodan.

Menna, meni, mennyt kertoo siitä, millaista on olla pakolainen. Ihminen, joka on joutunut pakenemaan väkivallan täyttämästä kotimaastaan. Ihminen, joka on menettänyt paljon, lähes henkensäkin. Ihminen, jolla ainoastaan kännykkä on enää hauraana yhdyssiteenä kotimaahan jääneisiin tai ympäri maailmaa hajaantuneisiin omaisiin ja ystäviin. Ihminen, jota turvallisuuteen tottuneet hyvinvointivaltion asukkaat eivät halua auttaa.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?

WARIS, HELENA: Nuorgamin vettä

Kustantaja: Like 2019

Suomen pohjoisimmassa kunnassa Nuorgamissa lomaileva kolmekymppinen Mikke Korhonen lyö kännispäissään kaverinsa Jeren kanssa vetoa siitä, että saa kuljetettua kävellen ämpärillisen Nuorgamin vettä Helsinkiin Havis Amandan patsaalle – ei kuitenkaan niin, että Mikke itse kantaisi lastia. Ei. hänen pitää saada vieraat ihmiset kuskaamaan ämpäriä puolestaan ja vielä maksamaankin työstä. Maksun ei tarvitse olla rahaa (mutta suotavaa se kyllä olisi), vaan mitä tahansa tavaraa tai ruokaa tai jokin aineetonta (kuten suukko). Jere lupaa maksaa Mikelle satasen, kun ämpäri saapuu Havis Amandalle.

Siinä sitä nyt on, perkele: Nuorgamin vettä.

Tuon kanssa pitäisi elää seuraavat viikot. Kuukaudet.

”Mikke Korhonen, sinä olet umpihullu.”

Olen. Tunnustan.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Mutta nyt on tie, ämpäri ja Mikke.

Ihmisiä lähtee yllättävän helposti kantoavuksi, kun Mikke vain saa ensin selvitettyä heille pähkähullun ideansa kokonaisuudessaan. Luonnikkainta sakkia ovat rullasuksilla kiitävät norjalaiset hiihtomaajoukkueen jäsenet… Jeren Facebookiin perustama Nuorgamin vettä -sivu alkaa kerätä seuraajia ja tykkäyksiä kiihtyvällä vauhdilla. Paikallislehti kiinnostuu ja lopulta valtamediakin. Someilmiö on syntymässä.

Olen yhä huoltamon pihassa ja tunnelma on kuin markkinoilla. Joku paistaa makkaroita grillissä. Kännykät käyvät kuumina, ihmiset kihisevät ja ottavat valokuvia ämpäristä, joka nököttää yksinäisenä pakuni vierellä. Kunhan eivät potkaisisi sitä nurin, kun noin tungeksivat. Hivuttaudun lähemmäksi sankoa suojellakseni sitä.

Maksuksi ämpärinkantajat luovuttavat vaikka mitä kertakäyttömukista robottiruohonleikkuriin, vessapaperista kihlasormukseen, rusinoista runkopatjaan. Kuulakärkikyniä, sytkäreitä, lippiksiä ja porontaljoja. Miken Transporter täyttyy ja luvassa on mielenkiintoinen näyttely, kunhan ämpärin sisältö ensin saadaan kaadettua Havis Amandan altaaseen.

Monet ovat varmoja siitä, että Miken tempauksella on jokin syvempi sisältö. Kerääkö hän rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen? Onko vedenkanto huuto luonnon puolesta? Muistutus siitä, miten ihmisten tulisi kohdata toisensa? Onko teossa uskonnollinen ulottuvuus? Ainakin nuorgamilaisiksi itseään kutsuva ryhmä pitää Mikkeä omana messiaanaan ja ämpärin sisältämää vettä pyhänä. Miken lähipiiri taas uskoo, että mies yrittää selvitä kriisistä, johon on syöksynyt seurustelusuhteen kariutumisen ja työttömäksi joutumisen jälkeen. Ettäkö muka vain vedonlyönti ja sen jääräpäinen toteuttaminen?

Ennen pitkää mukaan tulee tietenkin myös kaupallisuus. Tehtäisiinkö jutusta oikein sirkushuvi? Myytäisiinkö kantoetappeja etukäteen? Ehkä ihan huutokaupalla? Olisiko mahdollisuus oheistuotteille? Ihmisillä tuntuisi olevan halukkuutta vaikka mihin, mutta mikä Nuorgamin vedessä on heille lopulta tärkeintä? Miken persoona? Itse idea? Vesi? Ämpäri?

Matkansa aikana Mikke tapaa monenlaisia ihmisiä Kainuun kuninkaallisista Kreikkaan hullaantuneeseen Kristokseen ja itkuisesta teinitytöstä miestennielijään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä suhteita solmitaan ja pysyvää ystävyyttä syntyy. Mikke paljastuu  empaattiseksi ja huolehtivaksi kaveriksi, joka toisia auttaessaan saattaa itse joutua vaikeuksiin.

Nuorgamin vettä on hyväntuulinen veijariromaani, josta jollakin lailla tulee mieleen Forrest Gump. Miken kommellukset ja seikkailut saavat kyllä hymyn huulille, mutta samalla voi miettiä sitäkin, millaisen kuvan kirja antaa ajastamme ja sen arvomaailmasta.

PS. Kirjan kannessa komeilee Fanni-koira, joka on aiheuttaa katastrofin ämpärin sisällön suhteen. Fannin emännän maustekakku taas saattaa vaikuttaa Miken koko tulevaisuuteen.

BACKMAN, FREDRIK: Mummo sanoo hei ja anteeksi

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Min mormor hälsar och säger förlåt

Suomennos: Riie Heikkilä

Elsa on seitsemänvuotias ja ”kypsä ikäisekseen”. Hän on pakkomielteisen tarkka siitä, että asioista puhutaan oikeilla termeillä ja että sanoja taivutetaan kieliopillisesti oikein ja googlettaa heti, jos jokin asia tai sana on entuudestaan vieras. Elsa on erilainen ja varmaankin siksi laukaisee ikätovereissaan kiusaamisenhalua. Eikä Elsa ole varma, että häntä rakastetaan kotonakaan, sillä vanhemmat ovat eronneet ja perustaneet kumpikin uuden perheen.

Elsan äidinäiti, mummo, on seitsemänkymmentäseitsemän ja monet pitävät häntä hulluna. Hän on ollut kuuluisa kirurgi ja työskennellyt paljolti kriisialueilla, mutta samalla ehkä unohtanut olla äiti omalle tyttärelleen. Hänestä tulee kuitenkin erinomainen mummo Elsalle ja monet hänen omituisista ja lähes anarkistisista tempauksistaan ovat itse asiassa Elsan ilahduttamiseksi tai puolustamiseksi. Elsalle hän on supersankari.

Elsaa varten mummo myös luo Melkein-Hereillä-Maan, joka koostuu kuudesta erilaisesta kuningaskunnasta. Niistä joku on omistettu saduille, joku surujen säilyttämiselle, joku sankareiden kasvattamiselle… Kertomusten on tarkoitus rohkaista ja lohduttaa Elsaa, mutta mummo piilottaa niihin myös vinkkejä todellisuudesta ja todellisista ihmisistä.

Mummon käsittelyssä mistä tahansa tulee aarrejahti. Hän onnistuu muuttamaan parkkipaikan salaisiksi vuoriksi ja pyyhkeet lohikäärmeiksi, jotka täytyy voittaa. Ja mummon tarinoissa Elsa on aina sankari.

Mummon kuolema syöpään on hirveä isku, mutta mummo on ennakoinut asiaa. Elsa saa tehtäväkseen viedä kirjeen eräälle talon asukkaista, jolta mummo haluaa pyytää anteeksi. Sen jälkeen lisää talon asukkaille osoitettuja anteeksipyyntökirjeitä löytyy mitä oudoimmista paikoista ja saa kaiken muistuttamaan suurta aarrejahtia. Samalla tyttö kuulee monia surullisia tarinoita ja oppii näkemään ihmisistä aivan erilaisia puolia kuin on tottunut. Tämä pätee mummonkin suhteen.

Elsa muistaa mummon sanoneen, että ”parhaat sadut eivät milloinkaan ole täysin totta eivätkä täysin keksittyjä” Sitä mummo tarkoitti sanoessaan, että joillakin asioilla oli ”haasteita todellisuuden kanssa”. Mummolle mikään ei ollut täysin totta eikä sen puoleen täysin keksittyäkään. Sadut ovat samaan aikaan totta ja keksittyä.

Backmanin kirjaan on suhtauduttava kuin aikuisten satuun. Kirjassa on paljon Melkein-Hereillä-Maahan liittyviä tarinoita, joiden yhteys ”tosielämään” paljastuu vähitellen niin Elsalle kuin lukijallekin. Ote on ilakoiva ja paisutteleva, vaikka mukana on raskaita aiheita sotatraumoista perheväkivaltaan, rakkaiden menettämisen aiheuttamasta surusta petollisuuteen ja oman paikkansa menettämisen pelosta pakkomielteisiin.

Mummo sanoo hei ja anteeksi -romaani kirvoittaa naurua ja kyyneleitä, vaikka kuinka yrittäisi pysyä kriittisenä. Useimmat henkilöt kehittyvät kertomuksen edetessä ja onnistuvat pudottamaan harteiltaan ainakin osan menneisyyden taakasta. Ja jotkut kuulevat olevansa rakastettuja!

PS. Edes satumaailmassa koiralle ei saa antaa suklaata, mutta unelmia kyllä (kohtuudella). Pikkuleipäohje on Mamin reseptivihkosta vuodelta 1951.

UNELMAT

200 g voita tai margariinia

200 g sokeria

1-2 tl vaniljasokeria

1 tl hirvensarvensuolaa (nykyään ehkä mieluummin n. 2 tl leivinjauhetta)

350 g vehnäjauhoja

Koristeeksi: 30 mantelia

Hieman jauhoja jätetään erikseen leipomista varten. Voi ruskistetaan ja saa jäähtyä. Sokeri ja vaniljasokeri lisätään, seosta sekoitetaan hieman. Jauhot, joihin on sekoitettu hirvensarvensuola / leivinjauhe, lisätään taikinaan. Taikina pyöritetään pieniksi tasakokoisiksi palloiksi, joihin koristeeksi pistetään puolikas mantelia. Paistetaan miedossa lämmössä (n. 150 asteessa), kunnes matelit ovat vaaleanruskeita (n. 25 min).

BURTON, JESSIE: Muusa

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos. The Muse

Suomennos: Natasha Vilokkinen

Vuonna 1967 trinidadilainen Odelle pääsee konekirjoittajaksi lontoolaiseen Skeltonin taidegalleriaan. Viisi vuotta aiemmin hän saapui maahan suurin toivein – olihan Britannian kuningatar hänenkin kuningattarensa ja Shakespeare hänenkin klassikkokirjailijansa. Todellisuus ei vastannut odotuksia. Ainoa mitä ihmiset Odellesta tuntuivat huomaavan oli ihonväri eli alemman aseman tunnus. 

Taidegalleriassa Odellen elämä muuttuu. Toinen johtajista, elegantti ja pidättäytyvä Marjorie Quick, ottaa nuoren naisen siipiensä suojiin ja ryhtyy edistämään myös tämän kirjailijanuraa, joka on ollut jäämässä pelkäksi haaveeksi.

Olin kirjoittanut niin kauan nimenomaan hyväksyntää tavoitellen, että olin unohtanut alkuperäisen yllykkeen: vaivattoman, puhtaan luomisen, johon menestyksen tai epäonnistumisen mittarit eivät millään lailla vaikuttaneet. Ja jossakin matkan varrella ”hyvän” tavoittelu oli lamannut uskoni siihen, että osasin ylipäätään kirjoittaa.

Toinenkin merkittävä asia tapahtuu: Odelle tapaa ensi kertaa elämässään (valkoisen) miehen, joka on hänestä aidosti kinnostunut ja jonka kanssa hänen on helppo olla. Lisää mielenkiintoa suhteeseen tuo Lawrien äidiltään perimä taulu, hänen ainoa omaisuutensa. Eikä perintö olekaan mitätön – asiantuntijat arvelevat taulun maalaajaksi sodassa nuorena kuollutta Isaac Roblesia, Espanjan maalaustaiteen merkittävää uudistajaa.

Siirrytään menneisyyteen ja vuoteen 1936, Lawrien omistaman taulun syntyhetkiin. Wieniläisen taidekauppiaan Harold Schlossin perhe on muuttanut Espanjaan Malagan lähelle. Perheeseen kuuluvat Haroldin lisäksi hänen varakas ja kuvankaunis mutta mieleltään horjuva vaimonsa Sarah ja 19-vuotias tyttärensä Olive, joka haaveilee taidemaalarin urasta.

…minusta tuntuu kuin mielessäni olisi paikka, säihkyvä täydellisyyden linnoitus. Ja jokaisen kankaan ja luonnoslehtiön myötä hivuttaudun vähän lähemmäs, niin että maalaukseni kuvastavat paremmin sitä ihmistä joka olen, eri tavalla. Ja sitten minä lennän.

Paikallisen tilanomistajan aviottomat lapset, Teresa ja Isaac Robles, etsiytyvät pian töihin Schlossin huvilalle. Olivelle kummastakin sisaruksesta tulee pian hyvin tärkeä: Teresasta ystävä ja uskottu, Isaacista taiteellinen innoittaja. Isaac on taidemaalari, mutta vielä kiihkeämmin vasemmistolaisesti suuntautunut kapinoitsija. Hän hurmaa Oliven niin täysin, ettei nuori nainen millään suostuisi lähtemään Espanjan kasvavien levottomuuksien ja väkivaltaisuuksien tieltä Lontooseen. Mutta saako Olive vastakaikua? Haikaileeko hän turhaan miehen perään?

Muusan tärkeimmät hahmot ovat naisia: Olive, Teresa, Oliven äiti, Odelle, Marjorie... Heistä Teresalla on lopulta suurin vaikutus tapausten kulkuun, hän on kohtalotar jonka teot saattavat olla yhtä hyvin hyviä kuin pahoja. Mutta kuka on muusa?

Muusa on kelpo viihderomaani, jossa aikatasot limittyvät sulavasti toisiinsa. Lisää kiinnostavuutta tarjoaa pilkahdus taidemaailmaan. 

FARAH, NURA: Aurinkotyttö

Kustantaja: Otava 2019

Nura Farah (s. 1979) muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana, suoritti koulun hyvin arvosanoin ja kouluttautui laborantiksi. Hänen vuonna 2014 ilmestynyt esikoisteoksensa Aavikon tyttäret kertoo paimentolaisten elämästä 1940-1960-lukujen Somaliassa. Päähenkilö on Khadija-niminen kapinallinen nuori nainen, joka päätyy itseään huomattavasti vanhemman miehen toiseksi vaimoksi.

Aurinkotyttö on jatkoa Aavikon tyttäret -romaanille. Se sijoittuu 1970-luvulle ja kuvaa Khadijan vanhimman tyttären Shamsun kehittymistä nuoresta neidosta aikuiseksi. Kun muut tytöt tavoittelevat mahdollisimman varakasta aviopuolisoa, omaa majaa ja lapsia, haluaa Shamsu mieluiten opiskella, lukea kirjoja ja päästä kaupunkiin asumaan. Hänen ihastuksensa kohde on nuori Madar, joka kiertelee aavikkoleireissä opettamassa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Siis myös tyttöjä, vaikka vanhempien käsitys yleisesti onkin, että oppia saavat tytöt joutuvat harhaan ja tahraavat perheensä maineen.

Haaveileva sielu lennä rakkauden luo

levitä siipesi pettymysten yli

haaveileva sielu lennä kohti uskoa

sillä voitat kitkerän vihan

ilman rakkautta ei ole valoa

ilman uskoa ei ole mitään odotettavaa

Janoinen sielu jaksaa odottaa

kaikki on mahdollista mutta kärsivällisyyttä tarvitaan

Khadija on nyt jo yhdentoista lapsen äiti ja kunnioitettu matriarkka. Klaanin naisten keskuudessa hän on ehdoton johtohahmo, jonka luokse tullaan kauempaakin kysymään neuvoja niin kodinhoitoon kuin perheongelmiin. Vanha kapinallisuus heijastuu siinä, että Khadija kannustaa naisia pitämään puolensa eikä aina alistumaan miesten tahtoon.

Kotona Khadija on useimmiten se, joka saa tahtonsa läpi. Lastensakin kohdalla hän uskoo tietävänsä näiden tarpeet paremmin kuin lapset itse eikä juuri pane painoa näiden toiveille ja tunteille. Niinpä Shamsukin – äidin oma Aurinkotyttö - huomaa yhtäkkiä olevansa naimisissa Keysen sukulaispojan Abdullahin kanssa, joka tienaa hyvin Saudi-Arabiassa ja asuu omassa talossa kaupungissa. Miehen luonteesta sen paremmin Keyse kuin Khadijakaan eivät tiedä mitään, mutta se ei ilmeisesti ole oleellista. Shamsulla saattavat olla vaikeat ajat edessään.

Me naiset kärsimme maailmassa ja me saamme vähemmän. Sinäkin tulet saamaan osasi kärsimyksestä, mutta älä unohda toivoa. Mikään vaikeus ei ole ikuinen, vaikeiden aikojen jälkeen helpottaa. Kuivuuden jälkeen saapuu sade, pidä tämä mielessä, tyttöseni.

Kirjan keskiössä on naisen asema, joka oli etenkin maaseudulla vielä 1970-luvullakin alistettu ja huono. Kenenkään mieleen ei juolahdakaan luopua tyttöjen puhdistusriitistä eli ympärileikkauksesta, koska sukupolvesta toiseen noudatettu tapa on edellytys avioliittoon pääsemiselle. Nuoren tytön koskemattomuutta ja kunniaa valvotaan koko kylän voimin. Avioliitossa miehen määräysvalta on ehdoton niin lasten kuin vaimojen suhteen eikä väkivaltaisuudesta kannata nurkua.

Sateet tulivat ja menivät, aurinko nousi ja laski. Ja hakatut vaimot paransivat haavojaan painamalla puiden lehdillä turvonneita nilkkojaan ja käsiään. Valittamatta he jatkoivat elämäänsä, paimensivat eläimiä, hakivat polttopuita, hoitivat lapsensa ja valmistivat ruokaa. Ensimmäinen kulhollinen meni aina kuninkaalle, aviomiehelle. Lapset saivat odottaa vuoroaan. Heidän kuului ymmärtää, että kuningas oli ensimmäinen.

 Naiset jäivät viimeiseksi. Eivätkä he lähteneet mihinkään, sillä vaihtoehtoja ei ollut eikä parempaakaan tarjolla. Nyrkit saivat heilua ja haavoja paranneltiin yksin. Mutta toisilleen naiset kuiskailivat salaisuuksia, vaikka moni piti suunsa kiinni.

Aurinkotyttö-romaanin mielenkiintoista antia ovat kuvaukset tavoista ja uskomuksista, jotka maaseudulla ja kaupungissa saattavat jo poiketa toisistaan paljonkin. Kaikkialla kuitenkin juhlitaan esimerkiksi karnevaalinomaista Eidiä ja vauvan neljänkymmenen päivän ikään pääsemistä laulaen, tanssien ja runsaista ruuista nauttien. Arvostetuin aines on voi, sillä sitä käytetään ruuanvalmistuksen lisäksi myös hoitoaineena jalkoihin, käsiin, kasvoihin ja hiuksiin.

Farah on kehittynyt kirjailijana paljon esikoisteoksensa jälkeen. Kertomus etenee johdonmukaisesti ja säilyy loppuun asti jännittävänä. Kieli on runollista ja varmaa, rytmikästä. Henkilöhahmoissa naiset ovat etusijalla, kukin erilaista elämänvaihetta ja -katsomusta edustamassa. On katkeroitunut Fatima-mummi, jolle mikään ei riitä. On Keysen ensimmäinen vaimo Luul, joka luovuttaa johtoaseman Khadijalle ja on tämän lapsille ehkä läheisempi kuin oma äiti konsanaan. On Shamsun ystävätär Anab, joka perheen köyhyyden vuoksi hankkiutuu määrätietoisesti vanhan miehen neljänneksi vaimoksi. Ja monia muita.

Shamsun tarina katkeaa kesken tavalla, joka lupailee sille jatkoa. Jos näin on, niin tästä on kehittymässä todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava sarja.

SPIELMAN, LORI NELSON: Sanoja sydämestä

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: Quote Me

Suomennos: Outi Järvinen

Yhdeksäntoistavuotias Kristen kuolee junaonnettomuudessa ollessaan matkalla opiskelukaupunkiin Philadelphiaan. Vanhemmat tunnistavat pahoin palaneen ruumiin valokuvien avulla, lähinnä parin korun ja varpaankynsien sinisen lakan perusteella.

Kristenin äiti Erika tuntee valtavaa syyllisyyttä. Hän oli luvannut viedä sekä Kristenin että tämän adoptiosisaren Annien perille omalla autollaan, mutta juuri ennen lähtöä hänelle tarjoutui tilaisuus tehdä rahakas asuntokauppa ja sen myötä ehkä päästä tavoiteltuun kiinteistönvälittäjien Manhattan Top10:een. Hän valitsi työn.

Aluksi Anniekin tunsi olonsa syylliseksi. Hän patisti siskonsa lähtemään matkaan aamujunalla yksinään, koska Krissiellä oli Philadelphiassa sovittuna tärkeä tapaaminen ja Anniella itsellään taas  syynsä olla lähtemättä lainkaan. Nyt Annie on kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei sisko olekaan kuollut. Valokuvien perusteella tunnistaminen sentään oli aika huteraa eikä missään vaiheessa otettu DNA:ta tai tutkittu hammaskarttoja. Ehkä maanisessa vaiheessa oleva Krissie vain noudatti päähänpistoaan ja päätti kadota hetkeksi.

Erika ei voi Annien puheita kuunnella. Hän uskoo Annien pitävän häntä ainoana syyllisenä Kristenin kuolemaan eikä ymmärrä, että tämä tulkitsee äidin sulkeutuneisuuden hylkäykseksi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Erika kantaa syyllisyyttä, mutta lapsuuden vastaavat tapahtumat hän on sulkenut visusti pois mielestään.

Annien itsetunto on tainnut aina olla heikko, koska meksikolaistaustansa ja pyylevyytensä vuoksi ei täytä amerikkalaisia ihanteita. Äidin torjuvuus saa hänet lopulta pakenemaan tätinsä luo Mackinacin saarelle. Toisaalta hän on varma siitä, että siskokin on siellä. Ei Krissie ole, mutta seuraava Annien mieleen juolahtanut johtolanka viekin sitten jo Pariisiin.

Erika hukuttaa surunsa ja huolensa työhön ja asemansa lujittamiseen. Yhtäkkiä hänen sähköpostiinsa alkaa kuitenkin ilmestyä havahduttavia viestejä, lyhyitä mietelauseita, jotka ovat Erikalle hyvin tuttuja. Ne ovat muistikirjasta, jollaisen hän aikoinaan kokosi isoäitinsä ja äitinsä lausahduksista kummallekin tyttärelleen. Sähköpostin otsikko on ”Menetetty tytär” ja osoite "etsin.IHMEttä@iCloud".

Etsi puuttuva palanen.

Viisas matkaaja pohtii menneitä polkujaan ennen kuin syöksyy uuteen seikkailuun.

Tärkeät asiat eivät aina ole niitä, joilla on väliä.

Joskus täytyy pidellä kiinni henkensä edestä, mutta yleensä kannattaa vain päästää irti.

Rakkaus on mutkikas asia – jos ei uskalla menettää sydäntään, menettää kaiken.

Kuka viestien lähettäjä on? Voisiko se olla Kristen? Vai Annie? Lopulta Erikan on kohdattava lukittu menneisyytensä, kohdattava vihansa ja syyllisyytensä. Annettava anteeksi niin itselleen kuin muille. Katsottava tulevaisuuteen uusin silmin.

Sanoja sydämestä on tunteita herättävä teos. Se on toki viihdettä ja juoni paikoin ennakoitavissa, mutta asia on tärkeä. Ihmisillä on taipumus tehdä omia tulkintojaan toistensa ajatuksista ja yleensä negatiiviseen suuntaan. Puhuminen tunteista on vaikeaa, mutta vain puhumalla asiat saadaan selviksi. Ripaus romantiikkaa kirjassa on, mutta siinäkin sydänsurut miltei ottavat vallan. Ei siis aivan kevyttä luettavaa, muttei liian raskastakaan kesäiseen päivään.