13.1.2020

ATWOOD, MARGARET: Noidan sikiö


Kustantaja: Johnny Kniga 2019
Alkuteos: Hag-Seed
Suomennos: Kristiina Drews

”Hogarth Shakespeare” on projekti, jossa tunnetut kirjailijat tulkitsevat uudelleen William Shakespearen näytelmiä. Nämä uudet versiot ovat proosamuotoisia ja sijoittuvat nykyhetken maailmaan tai joissakin tapauksissa tulevaisuuteenkin. Margaret Atwoodin Noidan sikiö -romaanin lähtökohtana on Shakespearen näytelmä Myrsky.

Felix Phillips on unelmatyössään Makeshiwegin teatterifestivaalin taiteellisena johtajana, huippuesitysten ohjaajana ja näyttelijänä. Hän on tunnettu tavanomaisesta poikkeavista, rohkeista ja keskustelua herättävistä ohjaustöistään, mutta myös kuohahtelevasta temperamentistaan. Viime vuosina Felixillä on ollut paljon surua, sillä ensin menehtyi hänen vaimonsa lapsivuodekuumeeseen ja kolme vuotta myöhemmin palvottu pikku Miranda aivokalvontulehdukseen.

Nyt Felix on valmistautumassa sesongin päätapahtumaan, Shakespearen Myrsky-näytelmään, joka olisi tavallaan kunnianosoitus Miranda-tyttärelle. Kaikki on loksahtamassa paikalleen, kun pommi paukahtaa: Felixin sopimus sanotaan irti, koska hän on ”menettänyt todellisuudentajunsa”. On helppo arvata, ketkä ovat erottamisen juonineet: Felixin kunnianhimoinen oikea käsi Tony Price ja yhteisen kouluajan tapahtumista asti kaunaa kantanut kulttuuriministeri Sal O’Nally. Tony pääsee Felixin tilalle teatterifestivaaliin taiteelliseksi johtajaksi ja ponkaisee sen siivittämänä politiikkaan aina ministeriksi asti.

Felix puolestaan katoaa julkisuudesta kokonaan. Hän valitsee asuinpaikakseen pienen hökkelin kaukana maaseudulla ja alkaa käyttää salanimeä Mister Duke. Hän antaa partansa kasvaa ja pukeutuu kuin maalainen. Kukaan ei häntä tunnista. Vuodet kuluvat ja Felix seuraa internetistä Tonyn ja Salin voittokulkua. Ajatus kostosta elää.

Kuinka alas hän onkaan vajonnut. Ilmat pihalla. Tyhjiin puristettu. Kursii kokoon kurjaa elämäänsä, majailee tässä läävässä peräkylillä, kaikkien unohtamana – kun taas Tony, se omahyväinen, tekopyhä pikku paskiainen hurvittelee maailman mahtavien kanssa, litkii samppanjaa, hotkii kaviaaria ja hyytelöityjä leivonkieliä ja maitoporsaita, käy gaalajuhlissa ja paistattelee lakeijoidensa ja hännystelijöidensä suosiossa…

Yksinäisyydessään Felix alkaa yhä voimakkaammin kuvitella Mirandan vierelleen. Hän näkee tytön kasvavan ja kehittyvän. Hän keskustelee tämän kanssa ja saa tältä hyviä neuvoja. He pelaavat shakkia. Toki Felix tietää, että Miranda on kuollut, mutta toisaalta kokemus tämän läsnäolosta on hyvin voimakas. Pystyykö hän koskaan päästämään tytärtään vapaaksi?

Miranda ei pidä siitä, että hän on masentunut. Se tekee tytön levottomaksi. Kenties juuri siksi Miranda on tekeytynyt näkymättömäksi – vaikka onhan hän muutenkin lähes näkymätön. Kuuluuko tytön ääni nyt tuolta toisesta huoneesta? Hyräileekö joku? Vai onko se vain jääkaapin hurinaa?

Kun hän on päässyt peiton alle ja sammuttanut valot, Miranda ilmestyy pimeästä. ”Hyvää yötä”, Felix sanoo. Leyhähtääkö tytön käsi keveästi hänen otsallaan? Kyllä, ehdottomasti.

Maanpaon yhdeksäntenä vuotena kohtalo puuttuu peliin. Felix saa työpaikan Fletcherin piirikunnan vankilan Kirjallisuus ja tekstitaidot -kurssin vetäjänä. Hänen ideansa on kunnianhimoinen: vangit alkavat tutkia, harjoitella ja esittää Shakespearen näytelmiä. He saavat uudistaa tekstiä, suunnitella lavastusta ja puvustusta, tehosteita, vastata esityksen videoinnista ja editoinnista. Lopulta videot esitetään kaikille vangeille ja henkilökunnalle. Kurssista tulee menestys.

Minä kunnioitan lahjakkuutta. Lahjakkuutta, joka muuten jäisi piiloon, ja jolla on valta kutsua pimeyden ja kaaoksen keskeltä esiin valon ja elämän lupaus. Sille lahjakkuudelle minä raivaan ajan ja tilan; minä annan sille asuinsijan ja nimen, vaikka vain tilapäisen; mutta toisaalta kaikki teatteri on tilapäistä.

Neljännen vuoden alkaessa Felix saa kuulla, että joukko korkea-arvoisia vieraita on saapumassa tutustumaan omin silmin Fletcherin vankilateatterin ihmeeseen. Keitä nämä vieraat ovat? Kyllä! Felixin vihan kohteet! On aika kaivaa taas Myrsky esille ja toteuttaa kosto sen avulla. Juoni on monimutkainen, mutta vankien erilaiset taidot tulevat nyt hyödyksi. Onnistuuko Felixin kosto? Onnistuuko myös anteeksianto, joka on yksi Myrsky-näytelmän teemoista?

Atwoodin Noidan sikiö on monivivahteinen ja hieno teos. Ensinnäkin lukija tutustutetaan syvällisesti Shakespearen alkuperäiseen näytelmään, sitten seurataan vankilateatterin esityksen railakasta muotoutumista ja lopulta päästään vielä varjonäytelmänkin pariin. Eri kerrokset limittyvät toisiinsa taidokkaasti ja lukunautinto on valmis. Herää ehkä halu oikeasti nähdäkin Shakespearen Myrsky-näytelmä.

6.1.2020

TUNGAL, LEELO: Toveri lapsi : vielä yksi kertomus onnellisesta lapsuudesta


Kustantaja: Arktinen Banaani 2019
Alkuteos: Seltsimees laps ja suured inimesed (2008)
Suomennos: Anja Salokannel, Heli Laaksonen (runot ja laulut)

Eletään 1950-lukua Virossa. Neuvostoliitoon toisen maailmansodansodan jälkeen liitettyä Viroa venäläistetään määrätietoisesti ja tarkkaillaan tiukasti. Kuka tahansa virolainen saattaa joutua kyyditysten, kotietsintöjen, pidätysten ja kuulustelujen kohteeksi tai joutua käsittämättömän pitkäksi aikaa vankileirille. Kenen tahansa menneisyydestä voi löytyä jotain raskauttavaa: vääränlaisia sukulaisia, urheilusaavutuksia itsenäisyyden ajalta, kunniakirjoja, mitaleja. Jollakulla saattaa olla vanha univormu tai Viron lippu komeron kätköissä.

Eräänä päivänä nelivuotiaan Leelon kotiin tulee kaksi mustapalttoista miestä pyssyineen. He mylläävät talon ylösalaisin kenenkään estämättä, vaikka Leeloa aina torutaan, jos hän jättää leikkikaluja lattialle tai käy äidin tai isin laatikoilla. Miehet kehtaavat nimitellä yleensä laululinnuksi ja kullanmuruseksi kutsuttua tyttöä kakaraksi, kulakinpennuksi ja kansanvihollisen äpäräksi eivätkä saa siitäkään toruja. Lopulta Leelon äiti vielä lähtee heidän mukaansa!

”Ole kiltti lapsi!” hän huusi minulle, kun oli kiivennyt rautatikkaita pitkin sellin ovelle. ”Ole kiltti lapsi, niin äiti tulee pian takaisin! Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna…Tärkeintä on, että olet kiltti lapsi ja tottelet isiä, eikö niin!”

Tästä lähtien (tai ainakin huomisesta) Leelo tulee olemaan maailman kiltein tyttö, jos se kerran on ainoa keino saada äiti takaisin. Kovin usein vain tuhmuuksia tulee tehtyä aivan huomaamatta. Leelo on tarkkakorvainen ja -silmäinen lapsi, mutta vielä ihan liian pieni ymmärtääkseen, mitä asioita saa julistaa koko maailmalle ja mitä ei. Aikuiset alkavat suorastaan pelätä tytön suurta suuta ja rallatuksia, joihin kätkeytyy Leelon mielestä mielenkiintoisia sanoja. Kuten esimerkiksi "enkooveedee" tai "tippurilila".

    ”Mutta eihän oikeata Viroa ole enää olemassa, joka puolella pelkkää ryssän meininkiä!”
   ”Niin se on!” isi virnisti. ”Enää ei tehdä töitä – nyt vain käydään sankarillista taistelua Stalinin suuren asian puolesta! Hiljaa!” huudahti hän säikähtäneenä katsoen minuun. ”Huomaan kyllä, että sinulla on jotain mielessä. Mutta ole nyt vähän aikaa kiltti lapsi äläkä ala laulaa, ethän!”

Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta Leelolla riittää puuhaa yksinkin ollessa. Aina ovat leikkikumppaneina jalat eli oikea jalka nimeltään Vossu ja Tirsu-niminen vasen jalka. Ovat värikynät, joilla piristää isin ja äidin tylsiä kirjoja (tai ovia). Ovat omat kirjat, joiden tekstiä Leelo yhtäkkiä huomaa ymmärtävänsä. Isän kanssa hän voi bussipysäkille juostessa leikkiä olevansa Emil Zatopek, joka kilpailee isän suuren idolin Paavo Nurmen kanssa. Ja entäpä, kun bussissa rahastaja nimittää Leeloa ”toveri lapseksi”!

Ajankuvaa kirjassa saa miltei huomaamattaan. Vielä eletään säännöstelyn aikakautta. Maitoa jonotetaan ja sokerijonossa vaaditaan omaa kilon annosta parikuukautiselle vauvallekin. Sukkien silmäpakoja korjaava liike menestyy. Kampaamossa kuumennetaan kiharatankoja ja syömässä käydään terveysravintolassa. Keskus yhdistää puhelun hurjan nopeasti: alle puolessa tunnissa!

Pelkojakin on. Ihmisiä kehotetaan varautumaan sotaan mutta ainakin Leelolle on epäselvää, kuka oikein uhkaa rauhaa. Tulevatko lännestä vapauttajat vai pahat kapitalistit? Hän itse on päiväsaikaan rohkea ja kaikkeen varautunut, mutta öisin unta häiritsevät ikkunasta mahdollisesti hyökkäävät mustat miehet ja Punahilkan sudet. Onneksi tytön ja isin välinen suhde on läheinen ja turvallinen ja muukin suku rientää hätiin, jos isä ei oikein jaksa yllättävää yksinhuoltajuuttaan.

Kirjassa tapahtumia seurataan Leelon näkökulmasta. Pieni tyttö ei asioita ymmärrä, mutta lukija poimii hänen kuulemistaan aikuisten keskusteluista asioiden tilan. Leelon äiti on vangittu, koska on opettanut koulussa lapsille Viron hymnin ja vienyt heidät laulamaan vapaussotilaiden haudoille. Lukija tietää myös, että äiti ei tule kotiin takaisin vielä vuosikausiin. Lapsen viattomat mietiskelyt, kömmähdykset ja eloisat mielikuvat luovat kuitenkin kirjaan leppoisan ja valoisan tunnelman. Mieleen tulee esimerkiksi Viivi Luikin teos Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986), jossa kertojana on Leelon kaltainen tomera viisivuotias tyttönen.

Leelo Tungal (s. 1947) on Virossa arvostettu lastenkirjailija, runoilija ja laulunsanoittaja.  Toveri lapsi on ensimmäinen osa kirjailijan omiin muistoihin perustuvasta trilogiasta, jonka pohjalta on tehty myös elokuva. Seltsimees laps valittiin vuonna 2018 parhaaksi virolaiseksi elokuvaksi ja se on saanut useita kansainvälisiäkin palkintoja. Lokakuussa 2019 Tungalille myönnettiin romaanitrilogiastaan Baltian maiden kirjallisuuspalkinto, joka annetaan tunnustuksena kolmen vuoden sisällä julkaistusta Viron, Latvian ja Liettuan identiteettiä ja tunnettuutta edistävästä merkittävästä kirjallisesta työstä.

1.1.2020

HAMID, MOHSIN: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä


Kustantaja: Otava 2019
Alkuteos: How to Get Filthy Rich in Rising Asia
Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Asiahan on niin, että itseapukirjat ovat looginen mahdottomuus jo nimensä puolesta. Luet itseapukirjaa, jotta joku muu kuin sinä itse, nimittäin kirjailija, voisi auttaa sinua.

Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä -romaani on muodoltaan itseapukirja. Se sisältää kaksitoista kohtaa, joista ensimmäinen on ”Muuta kaupunkiin”, toinen ”Hanki koulutus” ja kolmas hieman yllättäen ”Älä rakastu”. Sen lisäksi kirjailija korostaa sitä, että olivatpa miehen aikeet kuinka hyvät tahansa, niin rikkauksiin hän pääsee käsiksi vain lahjomalla ja oikeissa tilanteissa myös väkivaltaa käyttämällä. Liian pehmeä ei pelissä pärjää.

Vaikka väkivalta on aiheena vastenmielinen, on väistämätöntä, että tällaisessa itseapukirjassa huomaamme lopulta käsittelevämme myös sitä. Rahoiksi lyöminen vaatii tiettyä häikäilemättömyyttä niin nousevassa idässä kuin kaikkialla muuallakin. Vauraus on nimittäin peräisin pääomasta, ja pääoma on peräisin työstä, ja työ on peräisin tasapainosta, sisään virtaavista ja työn ulos häätämistä kaloreista, toisin sanoen, sisäänrakennetusta hoikkuudesta ja virtaviivaisuudesta, jotka sinun on taivutettava tahtoosi jonkinlaisen väkivaltakoneiston turvin, jotta sinä puolestasi voisit löysätä oman taloutesi vyötä ja huokaisten päästää itsesi laajenemaan.

Oikeastaan Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä -teos kuvaakin Pakistania erilaisine yhteiskunnallisine ja taloudellisine ongelmineen. Pakistan on ympäristökatastrofien maa. Se on maa, jossa erittäin varakkaat yksityishenkilöt ja korkeassa asemassa olevat virkamiehet pystyvät taivuttamaan sääntöjä mielensä mukaan. Toisaalta köyhät saattavat myös hyötyä rikkaiden joko syyllisyyttään tai uskonnollisuuttaan harjoittamasta hyväntekeväisyydestä. Kirjan ote on välillä miltei inhorealistinen, mutta tuskin vääristelee totuutta.

Hamidin romaani juonena on erään miehen, ”sinän”, tie maalaiskylän saastaisuudesta ja köyhyydestä kaupunkiin. Maalta muuttaneille tarjottavat työt ovat usein terveydelle vaarallisia eivätkä kelpaa muille kuin kaikkein epätoivoisimmille. Päähenkilömme sentään saa käydä pari luokkaa koulua ja parin hanttihomman jälkeen keksii todella hyvän tulolähteen: pullotetun veden. Holtittomasti kasvavassa kaupungissa ei hanasta tulevaa vettä todellakaan kannata juoda, mutta keitettynä, puhdistettuna ja pullotettuna siitä saa kelvollista. Markkinat ovat rajattomat, mutta valpas pitää olla!

Miehen tarinan rinnalla kulkee ”kauniin tytön” tarina. Mies ja tyttö tapasivat, kun kumpikin oli vielä köyhä ja tulevaisuudestaan epävarma. Myöhemmin tapaamiset olivat satunnaisia ja harvakseltaan, mutta silti kummankin sydämessä oli toiselle oma paikka. Aika kuluu, onko tällä rakkaudella joskus toteutumisen mahdollisuus?

Miten lyödä rahoiksi nousevassa idässä -romaanin ote on ironinen. Henkilöiden väärät ratkaisut elämänsä ja läheistensä suhteen huomioidaan tarkasti, mutta myötätunnon pehmentäminä. Ihmiset itse taas tyytyvät kohtalon vaihteluihin fatalistisella tyyneydellä, ilman suurempaa katkeruutta.

Kun lopputulos on selvillä, hyväksyt kohtalosi sanottavammin vastaan panematta, pyristellen sen vähän minkä jaksat etupäässä tavan vuoksi ja uskollisuudesta entisiä työntekijöitäsi kohtaan. Tuntuu melkein siltä kuin olisit jollakin kieroutuneella tavalla kaivannut tällaista nöyryytystä, että olisit kärsinyt järjenvastaisesta halusta vapautua rikkauksien kahleista aivan kuin eläin, joka pyrkii luomaan turkkinsa syksyllä.

30.12.2019

MORAN, CAITLIN: Kuinka olla kuuluisa


Kustantaja: S & S 2019
Alkuteos: How to Be Famous
Suomennos: Heli Naski

Kuinka olla kuuluisa on jatkoa Caitlin Moranin vuonna 2015 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Näin minusta tuli tyttö. Jatko-osaan pääsee kuitenkin ihan hyvin kiinni, vaikkei olisi aiempaa teosta lukenutkaan.

Johanna Morrigan on rohkea ja päämäärätietoinen nuori nainen, joka ei jää muun perheen tavoin varustautumaan ydinsotaan, vaan lähtee kuusitoistavuotiaana Lontooseen. Hän onnistuukin pääsemään musiikkitoimittajaksi D&ME -lehteen. Ensimmäinen haastateltava on tuntematon laulaja-lauluntekijä John Kite, jonka kanssa syntyy kestävä ystävyys (ja Johannan toiveissa jotain enemmänkin).

Me olemme tästedes-hehkuttajia ja yritämme tehdä omasta tästedes-jutustamme kaikkein houkuttelevimman. Sillä kaikki Lontooseen – ja mihin tahansa suurkaupunkiin – tulleilla on salaisuus: he tulivat tänne siksi, etteivät tunteneet itseään normaaleiksi kotipuolessa. Heidän ainoa keinonsa tuntea itsensä ikinä normaaleiksi on kaapata populaarikulttuuri outoudellaan, ujuttautua mikropiiristöön ja herättää musiikin, kuvien, sanojen ja muodin euforisoivien stimultanttien avulla muussa maailmassa äkillinen halu tulla yhtä oudoiksi kuin he. (Johanna Morrigan)

Nyt on vuosi 1995. Dolly Wildeksi muuttunut Johanna haluaa antaa itsestään rohkean ja räväkän kuvan, mutta tosiasiassa hän on varsin kokematon ja epävarma. Kun vanhempi kollega Tony tai kuuluisa koomikko Jerry Sharp osoittavat kiinnostusta, Jo suostuu seksiin. Aktin tunnekylmyys ja nöyryyttävyys saavat hänet kuitenkin vetäytymään – ja sepä miehiä kismittää. Tyttöparka ei osaa arvata, mihin asti hylätty mies voi kostossaan mennä!

Jerry Sharpin ja hänen hengenheimolaistensa näkemyksen mukaan naisen seksuaalinen halu on häpeällistä, mutta naisen seksuaalinen hyväksikäyttö miehinen etuoikeus. Yritys tuhota ja häpäistä Jo kilpistyy kuitenkin tämän peräänantamattomiin ja lojaaleihin ystäviin. Sekä yhä kasvavaan naisjoukkoon, joka uskaltaa nyt tunnustaa joutuneensa Jon tavoin hyväksikäytön kohteeksi.

Mutta sitten! Mutta sitten tajusin, ettei minun olisi koskaan pitänyt kantaa tätä häpeää. Kenenkään tällaista kokeneen naisen ei pitäisi. Ajatus, että naiset kantavat häpeän heille tehdyistä häpeällisistä asioista on yhtä vanha kuin Raamattu ja musta kuin Raamattu. Tämä häpeä kuuluu sinulle Jerry Sharp. Saat sen takaisin. Minulle se ei kuulu, eikä koskaan kuulunutkaan. (Johanna Morrigan)

Kuinka olla kuuluisa nostaa esiin myös sen, kuinka rockmaailmassa menestyviä naisartisteja on vain muutama ja miten paljon enemmän töitä he joutuvat uransa eteen tekemään miehiin verrattuina. Rockin maailma on miehinen ja asenne naisiin alentuva. Lauluissa kyllä kerrotaan naisista, mutta ainoa heihin liittyvä attribuutti on maailmaa valaiseva kauneus. Eivätkö rumat naiset ansaitsisi lauluja hekin? Miesten kohdalla rumuus ei merkitse mitään, tärkeintä on kuuluisuus.

Meidän täytyy tehdä myös rumista tytöistä kuuluisia. Kasvattaa omaa skaalaamme. Meidän täytyy tehdä noita-akoista yhtä kuumia kuin miessioista. Kuuluisuus on oikotie valtaan. Se on vallankumouksen käynnistys virtajohdolla. Minä aion tehdä naisasioista seksikkäitä. (Suzanne Barks)

Vielä yksi naisiin liittyvä asia: idolejaan fanittavat teinitytöt. Kirkuvia tyttöjä lavan edessä ei arvosteta yleisönä siinä määrin kuin miehiä. Heidän kontaktejaan bändin jäseniin ja mahdollisia seksisuhteita paheksutaan. Jon teesi on, että tytöillä on valintaan täysi oikeus ja mahdollisuus nauttia ehkä paremmasta seksistä kuin ikätovereidensa kanssa.

Mutta he [bändiläiset] tietävät, ja tytöt tietävät, että tänä iltana heidän kirkumisensa oli bändille kaikkein tärkein asia. Se oli energiaa, josta bändi sai käyttövoimansa. Se oli pyörre, jonka varassa se leijui ilmassa. Bändi ei olisi voinut olla loistava ilman tyttöjä. Tytöt siunasivat bändin taiallaan. He tekivät bändistä pyhän, ja loputtoman, ja seksikkään – ja siitä hyvästä se soitti kuumeisesti, tavalla, johon se ei olisi ikinä yltänyt liikkumattoman miesyleisön edessä, joka mumisee: ”Kiva välike. Hyvä riffi.”  (Johanna Morrigan)

Moran kirjoittaa räväkkää ja hieman provosoivaakin tekstiä. Asioista puhutaan suorasukaisesti niiden oikeilla nimillä ja varsin yksityiskohtaisesti. Tähän verrattuna kirjan ruusunpunaisena hohtava loppu on hieman yllättävä, mutta kaipa kirjailijalla on ollut oma tarkoituksensa tehdä näin. Kuinka olla kuuluisa on toisaalta keveää chick lit -kirjallisuutta, mutta toisaalta pureutuu todellisiin ongelmiin. Tämä on kiihkeä puheenvuoro tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.

25.12.2019

KILPI, EEVA: Sininen muistikirja


Kustantaja: WSOY 2019

Jouluna 1999 Eeva Kilpi sai lapsenlapsensa Sohvin sitoman kirjan omistuksella: Muistot tähän kirjaan pakkaa niin ikäväkin lakkaa. Muistiinpanoja alkoi kirjaan kertyä vasta huhtikuussa 2002, mutta sen jälkeen parin vuoden ajan kiitettävän tiheästi. Sitten tahti taas harveni, kunnes vuoden 2007 jälkeen tuli yli kymmenen vuoden tauko. Vuonna 2018 Eeva Kilpi löysi vanhan muistikirjansa uudelleen ja totesi tekstien olevan yhtä ajankohtaisia ja puhuttelevia. Vuonna 2019 Sininen muistikirja julkaistiin kaikkien luettavaksi.

Merkinnöissä vuonna 1928 syntynyt kirjailija pohtii vanhenemista, vanhuuteen kasvamista ja tyytymistä. Toisinaan hänestä tuntuu siltä, etteivät nuoremmat sukupolvet arvosta vanhuksia tarpeeksi eivätkä anna heille tilaisuutta hyödyntää vahvoja ominaisuuksiaan. Kuitenkin yleensä on niin, että iän myötä ihmisen ymmärrys asioiden suhteen kasvaa.

Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhukset virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Vanhuuteen sisältyy valitettavan usein yksinäisyyttä ja kaipuuta. Eeva Kilven kohdalla suuri kaipauksen kohde on luovutettu Karjala, menetetty maa, josta hän joutui sodan takia lähtemään ja jolla ei ole mitään tekemistä nykyisen rajantakaisen Karjalan kanssa. Omia vanhempiaankin kirjailija on vanhemmiten oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla ja alkanut kaivata myös heitä. Yksinäisyys, kaipuu ja kipu ovat raskaita kantaan, mutta positiivisesti ajatellen ne ovat olleet myös Eeva Kilven luomisvoiman perustana ja vieneet hänet kirjailijan uralle.

Minä olen ruvennut kirjoittamaan, jotta en olisi yksin.

Sota katkaisi lapsuuteni ja sieluuni jäi avohaava. Se kuplii yhä. Siitä tihkuu verta, pihkaa ja mahlaa. Se kuluttaa elinvoimaani ja tuottaa mielikuvia, ajatuksia, oivalluksia ja tekstiä. Siitä muodostui noro, puro, virta. Minun lävitseni virtaa koko ajan.

Sinisessä muistikirjassa on pitkä luettelo niistä asioista, joista ihmisen kannattaisi olla onnellinen. Siinä korostuvat läheiset ihmissuhteet, yhteys lapsiin ja lapsenlapsiin sekä hyvä terveys. Väistämättä lähestyvä kuolema ei Eeva Kilpeä pelota, koska kyse on kuitenkin vain luonnon normaalista kiertokulusta.

Ilman kuolemaa ei elämä olisi mitään. Ja vanhuus – se tuo eräänlaista hartautta elämään.

Eeva Kilven näkökulma on luonnontieteellinen, ei uskonnollinen. Hänen elämäänsä tuovat sisältöä tähdet, kukat ja eläimet, mutta tieto luonnon tuhoutumisesta herättää surua. Hänen kodissaan saavat ampiaisetkin rakentaa häiritsemättä pesää keittiöön ja vain kammariin tunkeutuneita saattaa odottaa äkkikuolema.

Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä näin maapallon ja se oli ihmeellinen.

Sinisessä muistikirjassa on sellainenkin hauska piirre, että jokaisessa muistiinpanossa on päiväyksen lisäksi myös tarkka kellonaika. Useita merkintöjä on tehty aamuvarhaisella, kun yöllä mieleen putkahtanut lause tai muisto on vielä tuoreena muistissa. Mietteet ovat henkilökohtaisia, mutta puhuttelevat kyllä kaikkia lähes runollisessa kauneudessaan.

23.12.2019

LEINE, KIM: Punainen mies, musta mies


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: Rød mand / sort mand
Suomennos: Katriina Huttunen

Punainen mies, musta mies -romaanissa on noin 680 sivua. Näiden sivujen aikana kerrotaan vuosista 1721-1735, jolloin Tanska oli perustamassa Grönlantiin siirtokuntaa. Ennen virallista päätöstä alueelle asettui jo musta mies eli norjalainen pappi Hans Egede vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Egede on hankalaluontoinen mies, joka edellisissä palveluspaikoissaan oli koko ajan riidoissa esimiestensä ja kollegoidensa kanssa ja joka toivoi Grönlannissa saavuttavansa lopultakin rauhan ja tyydytyksen. Ihan niin ei käynyt, vaan täällä piikkinä hänen lihassaan on paikallinen henkien manaaja Aappaluttoq eli punainen mies.

Aappaluttoqin kohdalla vihamielisyyden ymmärtäisi, sillä pappi on vienyt häneltä pojan, mutta miksi Egede vihaa villimiestä niin rajusti, että olisi valmis vaikka tappamaan? Yksi syy on tietenkin uskonnollinen – henkien manaaja edustaa tinkimättömän luterilaisen uskon omaksuneelle papille paholaista. Voisi kuitenkin olla toinenkin syy: kateus vastustajan tietojen ja taitojen edessä. Aappaluttoq ei ole tietämätön villi, vaan oppinut ja viisas mies, joka osaa lukea ihmisiä sietämättömän tarkasti. Hänessä on myös inhimillisyyttä, jota papilta puuttuu.

Olen Aappaluttoq, Punainen. Voin käydä kaikkialla, niin kuin pappi sanoo, tosin ivallisessa mielessä, mutta totta se on, ja sen hän tietää erinomaisesti, vaikka hän ei koskaan suostukaan tunnustamaan sitä… Ruumis on ihmisen lihallinen kuori, mutta sielu voi kulkea eetterissä niin kauas kuin haluaa… Voin käydä menneisyydessä, sillä mennyt aika on kuin huone nykyajaksi kutsumamme ajan vieressä, ja on vain tiedettävä, miten seinän läpi tunkeudutaan. Myös tulevaisuus on tavallaan olemassa, mutta sen huoneet ovat vielä tyhjiä, eikä niissä ole mitään erityistä, ellei tyhjyydelle ole käyttöä.

Varsinaisesti Grönlannin siirtokunta perustetaan 1726 kuningas Fredrikin käskystä, mutta alusta alkaen kaikki on huonosti suunniteltua. Johtajat valitaan melko sattumanvaraisesti ja siirtokunnan asukkaiksi määrätään rangaistusvankeja, jotka on joukkovihkiäisissä naitettu arpomalla työvankilan naisten kanssa. Siirtokunnan paikka on huonoin mahdollinen ja ihmisiä alkaa nopeasti kuolla ravinnon puutteen, kylmyyden ja huonon hygienian aiheuttamiin sairauksiin. Kuvernöörin ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lisätä viina-annoksia.

Tanskalaisten lyhyellä läsnäololla ehtii olla epäedullinen vaikutus myös alkuperäisiin saarelaisiin, sillä ennen täysin raittiit ihmiset opetetaan miltei pakolla juopottelemaan. Taudeista isorokko on etenkin alkuasukkaille tuhoisa. Monien epäonnistumisien ja raskaiden aikojen jälkeen alkuperäinen siirtokunta lopettaa toimintansa ja suurin osa hengissä jääneistä palaa Tanskaan.

Kirjassa on paljolti kysymys uskonnollisten suuntien taistelusta. Luterilainen Hans Egede vihaa papisteja eli katolilaisia ja on epäluuloinen hyväntuulisen huolettomien herrnhutilaisten suhteen. Alkuasukkaita hän kohtelee ylimielisesti ja kiivaasti eikä halua kastaa ketään, jonka kääntymyksestä ei ole täysin varma. Pelkkä myötämielisyys ei riitä.

   Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 
   Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 
   Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 
   Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?
   En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.


Leine käsittelee kirjassaan myös naisten asemaa. Hans Egeden puheissa toistuu lause: naiset ovat täynnä paskaa mutta vailla ajatuksia, ja sen vuoksi heillä on leveä takapuoli ja kapeat hartiat. Nuoren neitsyen raiskaajat tuomitsevat tämän hulluksi ja paholaisen riivaamaksi eikä tulevan lapsen isäksi tunnustaudu kukaan. Sivistynyt matami Gertrud taas hoitaa taidolla perhettään ja alueen asukkaita, mutta voisi olla myös kirjailija – jos vain aviomies sen sallisi. Papin tyttäret etsivät epätoivoisesti aviomiestä ja elättäjää. Kehruutuvan tytöillä taas ei ole mitään valinnanvaraa tulevaisuutensa suhteen.

Punainen mies, musta mies on vahva romaani, joka perustuu tosiasioihin. Useimmat sen henkilöistä ovat todellisia historiallisia henkilöitä, vaikka kirjailija onkin ottanut vapauksia heidän elämäkertatietojensa suhteen. Myös monet kirjan tapahtumista ovat todellisia, vaikka Leinen mukaan sepitteessä on usein enemmän totuutta kuin tosiasioissa. Tyyliltään teos liikkuu karkeasta realistisuudesta miltei runolliseen maalailuun. Synkkyyttä on, mutta myös huumoria ja oivaltavia kuvauksia ihmisyydestä, joka ei vuosisatojen mittaan ole miksikään muuttunut. 

Kim Leine (s. 1961) kasvoi Norjassa jehovantodistajien parissa, mutta muutti teini-ikäisenä isänsä luo Tanskaan. Myöhemmin hän pakeni menneisyyttään Grönlantiin, missä eli viisitoista vuotta. Kirjailija Leinestä tuli vasta, kun alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö vei häneltä lähes kaiken. Hänen neljäs romaaninsa Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuonna 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Punainen mies, musta mies on trilogiaksi suunnitellun Grönlanti-sarjan toinen osa.



16.12.2019

TAHVANAINEN, SANNA: Kirsikoita lumessa


Kustantaja: Otava 2019
Alkuteos: Körsbär i snön
Suomennos: Jaana Nikula

Sanna Tahvanainen (s. 1975) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on romaaneissaan tutkinut maailmanhistorian kiinnostavia naisia. Kuningatar (2013) käsitteli kuningatar Viktoriaa ja Pikkumusta (2016) Coco Chanelia. Uusin romaani Kirsikoita lumessa kertoo vuodesta 1953 runoilija Sylvia Plathin elämässä.

Sylvia Plath voittaa Mademoiselle-aikakauslehden novellikilpailun ja pääsee palkkioksi yhdeksäntoista muun tytön kanssa kuukaudeksi töihin lehden toimitukseen New Yorkiin. Etukäteen on jo tiukasti ohjeistettu siitä, että myös lehden harjoittelijoiden tulee olla tiptop-kunnossa aamusta iltaan. Käsineet ja elegantti hattu ovat pakolliset.

Sylvian perhe on köyhä. Tyttö asuu pienessä talossa äitinsä, veljensä ja isovanhempiensa kanssa ja joutuu tilanpuutteen takia nukkumaan samassa sängyssä äitinsä kanssa. Äiti on takertuva ja ylihuolehtiva, mikä ahdistaa itsenäisyyttä havittelevaa nuorta naista. Sylvian suunnitelmissa onkin tulevan neljän viikon aikana kirjoittaa valmiiksi romaani ja löytää sopiva mies. ”Kirsikkansa” hän on jo menettänyt äidin tietämättä, joten miehet eivät pelota mutta alkavat kyllä helposti kyllästyttää.

Ihannemieheni on kolossi. Joku niin riuska, että voi helposti nostaa minut ja kantaa olallaan.
Nyt mentiin liian suoraan asiaan.
Neroleimaus!
Minä. Olen.
Kaksi sanaa riittää.

Kaikki harjoittelijatytöt asuvat Barbizon-hotellissa eli Nukkekodissa. Säännöt ovat ankarat, mutta Sylvia niistä vähät välittää. Öisin hän pujahtaa paloportaita pitkin kaupungin humuun, nauttii musiikista, alkoholista ja miehistä. Hetkeäkään kallisarvoisesta ajasta ei saa hukata, kun haluaa kerätä kokemuksia kirjaa varten. Ensimmäinen lause siihen Sylvialla olisi jo valmiina.

Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.

Kirja alkaa valoisassa sävyssä. Harjoittelijoista eli Millie-tytöistä muodostuu toisiaan tukeva piiri, jossa Sylvia loistaa laajan lukeneisuutensa ja tietämyksensä ansiosta. Hän seuraa valppaasti ajan tapahtumia ja intoilee kuningatar Elisabetin kruunajaisista ja Marilyn Monroen Hollywoodin kadulle saamasta tähdestä. Sitten tapahtuu asioita, jotka masentavat Sylviaa ja saavat hänen sisimmässään piilevän Paniikkilinnun liikehtimään. Enää eivät piristä edes sukkaan piilotetut pillerit, joita Sylvia alkaa napsia kourakaupalla. Jaksaako hän toteuttaa matkalle asettamiaan tavoitteitakaan?

Tahvanainen luo nuoresta Sylvia Plathista varsin uskottavan hahmon; nuoren naisen, joka on tiedonhaluinen ja älykäs, mutta vajoaa pikkuhiljaa kohti raskasta masennusta. Muitakin persoonallisia hahmoja kirjasta löytyy, esimerkiksi Mademoiselle-lehden toimituskunnasta. Millie-tytötkään eivät jää kasvottomaksi massaksi, vaan muuttuvat Sylivan terävän katseen alla yksilöiksi erilaisine taipumuksineen ja päämäärineen.

PS. Kirjan nimi tulee Revlonin huulipunasta.

9.12.2019

STRIDSBERG, SARA: Rakkauden Antarktis


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: Kärlekens Antarktis
Suomennos: Outi Menna

Inna on heroinisti ja prostituoitu. Eräänä päivänä hän lähtee tuntemattoman miehen kyytiin ja tulee brutaalisti murhatuksi. Jollakin tasolla mies vaistoaa, että nainen on pelon ulkopuolella, koska elämä ei enää merkitse hänelle mitään. Jollakin tasolla Inna vaistoaa jo etukäteen miehen halun tappaa, mutta ei tee mitään pelastaakseen itsensä.

Läpitunkeva, pohjattoman syvä pettymykseni on yhtä kuin veren jäätymispiste, rakkauden äärimmäinen Antarktis.

Monenlaisia kysymyksiä herää. Miksi Inna on niin välinpitämätön elämänsä suhteen? Onko murhaaja suunnitellut tekoaan jo pitkään ja varustautunut sitä varten? Valinnut paikankin? Haluaisiko mies jäädä kiinni ja saada rangaistuksen vai kokeeko hän teon jotenkin vapauttavana?

… tuntui kuin me olisimme kumpikin odottaneet jotakin, kylmiä siiveniskuja vanhan enkelin saapuessa vihdoin pelastamaan minua. Mutta olin kyllästynyt enkeleihin, olin kyllästynyt toivomaan pelastusta sillä kukaan ei kuitenkaan voisi auttaa minua. Tämä paikka oli minun kuolinsijani, minun suuri ikkunani ikuisuuteen, aukko josta saatoin pudottautua jättääkseni maailman.

Kirjan yhdessä tasossa seurataan hetkiä syrjäisen järven rannalla Innan silmin. Ikään kuin ulkopuolisena hän seuraa kuolemaansa ja sen jälkeisiä tapahtumia sekä kuvailee kiihkottomasti raakoja yksityiskohtia. Hän palaa kirjan edetessä niihin yhä uudestaan, lisää yksityiskohtia ja muuttaa aiempaa kertomustaan. Oliko hän sittenkään niin halukas kuolemaan kuin ensin antoi ymmärtää? Millaisia ajatuksia hänen mielessään liikkuu, kun hän tulevien vuosien aikana seuraa äitinsä surua, sijaiskoteihin sijoitettujen lastensa varttumista ja murhaajansa kylmää elämää? 

Osaan kysymyksistä saa vastauksia, kun Inna kelaa läpi menneisyyttään. Vanhempiensa rajua alkoholihuuruista rakkautta, joka sulki heidät omaan kuplaansa lasten ulottuvilta. Innaa pikkuveljensä hoivaajana ja lohduttajana, kunnes tämä lähti pois ja jäljelle jäi vain syyllisyys. Äidin osoittamaa hyljeksintää. Lohdun löytymistä huumeista.

… yhtenä päivänä lakkasin sietämästä tavallisuutta ja astuin toiselle puolelle. Seisoin lasinsirusateessa ensimmäinen piikki kädessäni, ja jos pystyisin, kertoisin miten kaunista se oli, aivan kuin kaikki olisi yhtäkkiä valaistu sisältäpäin. Se oli kuin lasiseinä, joka särkyi äänettömästi ja avasi maailman.

Innan elämässä kovin moni asia tuntuu noudattavan edellisen sukupolven luomaa kaavaa. Hänkin on päihderiippuvainen, joka rakastuu toiseen päihderiippuvaiseen. Hänkin rakastaa kiihkeästi, mutta menettää lopulta rakastettunsa. Hänkin joutuu luopumaan lapsistaan ja elämään loppuelämänsä jatkuvan surun ja kaipuun vallassa.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsbergin kirjassa rumuus yhdistyy kauneuteen. Sen henkilöt ovat itsetuhoisia eivätkä elättele toiveita tulevaisuuden suhteen, vaan kaipaavat vain hetken unohdusta. Tapahtumat ovat raadollisia ja yksityiskohdat kuvottavia. Kaikki on kuitenkin kuvattu lumoavan runollisella tyylillä, miltei mystisellä kirkkaudella. Rakkauden Antarktis on kirja, joka puhuttelee, lumoaa ja kauhistuttaa.

Sanotaan, että ihminen kuolee kolmesti. Ensimmäinen kertani oli silloin kun sydämeni lakkasi lyömästä hänen käsiensä alla metsäisessä järvenrannassa, toinen kerta taas silloin kun maalliset jäännökseni haudattiin Solnan kirkon kupeeseen Ivanin ja Rakshan läsnä ollessa. Kolmas kerta on silloin kun joku lausuu viimeistä kertaa nimeni maan päällä. Odotan sitä.




2.12.2019

MACKINTOSH, CLARE: Lopun jälkeen


Kustantaja: Gummerus 2019
Alkuteos: After the End
Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Clare Mackintosh on tullut tunnetuksi jännitysromaaneistaan, joissa on aina jokin yllättävä käänne. Lopun jälkeen -romaani on kuitenkin ihan muuta: vakava kertomus siitä, kuinka vanhemmat huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla kuolemansairaan lapsensa hoidon suhteen.

Lentoemäntä Pip ja konsulttitoimistossa työskentelevä Max tapaavat lentokoneessa, rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat ihanan Dylan-pojan. Kaksi ensimmäistä vuotta menevät onnen ja riemun merkeissä, mutta sitten Dylan sairastuu.

Ensimmäisenä Dylanin tasapainovaikeuksista huolestuu Pip. Hän ei kuitenkaan halua nostaa metakkaa ja leimautua ylihuolehtivaksi äidiksi, jos muut pitävät kompurointia ihan pikkulapselle normaalina. Kun pojan päästä sitten löytyy kasvain, ei vanhempien itsesyytöksillä ole rajaa. Alkaa hoitojen aika, jossa huoli ja toiveikkuus vuorottelevat. Max jatkaa töissä, koska rahaa tarvitaan, mutta Pip jättäytyy täyspäiväiseksi hoitajaksi lapselleen.

Eräänä päivänä ollaan sitten tilanteessa, jossa lääkärillä on tarjottavana vain kaksi vaihtoehtoa: joko etsitään uusia (ehkä kyseenalaisia ja aivan varmasti kalliita) hoitomuotoja tai helpotetaan Dylanin viimeisiä hetkiä ja annetaan hänen kuolla. Max alkaa välittömästi etsiä netistä vinkkejä edistyksellisistä syöpähoidoista, mutta Pip kääntyy vertaistuen puoleen. Kummallekin muodostuu asiasta vankka näkemys. Max on valmis hoitoihin, vaikka ne lisäisivät Dylanin elinaikaa vain muutamalla kuukaudella. Pip taas haluaa antaa lapsensa kuolla arvokkaasti, koska elämä lisäajalla ei olisi kuitenkaan täysipainoista elämää. Dylan ei pystyisi liikkumaan eikä puhumaan, vaan olisi täysin autettava ja kipulääkityksen varassa.

   ”Ole kiltti, Max. Älä anna hänen kärsiä enempää. Nyt ei ole kyse meistä. Kyse ei ole siitä, miltä meistä tuntuu menettää hänet. Me puhumme nyt Dylanista ja sen hyväksymisestä, että olemme tulleet tien päähän.”
   ”Ei.” Kävelen huoneen poikki ja avaan oven. Enää minua ei vedetä kahtaalle. En enää tunne tarvetta pyyhkiä kyyneleitäni. ”En aio ikinä luopua pojastani.”

Pattitilanne johtaa lopulta siihen, että Dylanin kohtaloon haetaan ratkaisua oikeusteitse. Kummallakin vanhemmalla on oikeudessa omat asiantuntijansa, joiden käsitykset tukevat kyseisen osapuolen kantaa. Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteeseen, jossa tuomari on valmis lausumaan tuomionsa. Lukija ei tätä päätöstä missään vaiheessa kuule.

Kirjan toisessa osassa hahmotellaan mahdollinen tapahtumakulku kummankin vaihtoehdon kannalta. On selvää, että avioliitto joutuu koetukselle tilanteessa, jossa mielipiteet eroavat toisistaan näin tärkeässä asiassa. Pystyykö hävinnyt osapuoli olemaan kantamatta kaunaa? Entäpä, jos voittanut osapuoli alkaakin pelätä tehneensä väärän ratkaisun? Miten kauan aikaa surusta toipuminen vie kummaltakin ja viekö mahdollinen eritahtisuus kriisiin? Onko jompikumpi jossain vaiheessa halukas yrittämään uutta lasta ja miten käy siinä tapauksessa, jos toinen osapuoli kieltäytyy ehdottomasti? Onko uusi elinkumppani mahdollinen, vaikka rakastaisi kuinka kovasti puolisoaan?

Kirjan ensimmäinen osa on riipaiseva kuvaus vanhempien tuskasta miltei mahdottomassa tilanteessa. Heidän vuorottaiseen näkökulmaansa limittyy myös Dylania hoitaneen lääkärin, Leilan, kertomus. Hän on yhtä hankalassa tilanteessa kuin lapsen vanhemmat, sillä asiantuntijuudestaan huolimatta ei hänkään osaa varmasti sanoa, mikä ratkaisu on ehdottomasti oikea. Tapaus kalvaa empaattista ihmistä ankarasti myöhemminkin. Kirjan toinen osa on selvästi kevyempi, vaikka siinäkin käsitellään monia kipupisteitä. Pääpaino on kuitenkin toipumisessa ja eteenpäinmenossa.

Lopun jälkeen -teos perustuu Clare Mackintoshin omiin kokemuksiin. Hänkin joutui päättämään kuolemansairaan lapsensa kohtalosta, mutta hänen tapauksessaan puolisot olivat kuitenkin ratkaisussaan yksimielisiä. Silti ei ole mennyt päivääkään, jona Mackintosh ei olisi pohtinut sitä, oliko tehty päätös sittenkään oikea. Miten paljon raskaampaa olisikaan elää tilanteessa, jossa lastaan syvästi rakastavat vanhemmat joutuisivat eri puolille! Tätä ajatusta kirjailija ryhtyi teoksessaan kehittelemään. Valmiita vastauksia hän ei anna, vaan puntarointi jää lukijalle.

26.11.2019

KUISMA, HANNA-RIIKKA: Kerrostalo


Kustantaja: Like 2019

Ihmismuurahaiset koneineen pystyttävät tänne maakunnan ihmeen, Suomen ensimmäisen asumalähiön, jossa mikään osa ei ole erossa toisesta. Koko lähiö on yhtä ja samaa rakennusta kävelysiltoineen. Niin kuin Isossa-Britanniassa streets in the sky, kadut taivaalla. Joka paikkaan pääsee joka paikasta, kaikki on yhteydessä.

Porissa (tai jossakin muussa keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa) sijaitsevan työväestön unelman avajaisiin saapuu jopa presidentti Kekkonen. Asunnon saaminen sieltä on lottovoitto ja asukkaiden yhteishenki korkealla. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin aluetta kutsutaan betonihelvetiksi ja asfalttiviidakoksi, jossa asukkaat ovat pääasiassa työttömiä, alkoholisteja tai pienrikollisia. Kaikki rapistuu.

2000-luvulla laman lapset kasvavat täällä aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. He eivät käy koulussa tai töissä, vaan asuvat äitiensä luona, hakkaavat toisiinsa tatuointeja, käyttävät päihteitä ja kuvaavat väkivaltavideoita nettiin. Ympäristö on henkitoreissaan.

Sitten uusi salaperäinen omistajataho ostaa koko lähiön ja muutoksia alkaa tapahtua. Vanhan kerrostalon viereen nousee uusi tornitalo, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Ilmestyy aluetta ympäröivä aita lukittuine portteineen. Valvontakameroita joka puolelle ja mustapukuisia vartijoita kiertelemään pihoille. Yhä uusi kieltoja ja määräyksiä. Silti nuorisojengiläisiä tai huumediilereitä ei laiteta kuriin, vaan he saavat toimia ja mekastaa vapaasti. Vanhat asukkaat alkavat pelätä tulevaisuutensa ja turvallisuutensa puolesta.

Kirjassa puheenvuoron saa noin kolmekymmentä kerrostalossa asuvaa henkilöä, mikä pistää lukijan muistin ja hahmotuskyvyn koville. Joukossa on muutama talon alkuperäisistä asukkaista, joista yksi – Terttu – joutuu seuraamaan tapahtumia aidan takaa. Yhden ainoan vuokrarästin takia hänet on häädetty kotoa vain päällä olevat vaatteet mukanaan ja nyt kaikkia talon asukkaita kielletään päästämästä häntä sisään porteista tai ottamasta häneen mitään kontaktia.

Kerrostalon muu porukka on sekalaista. On vanha hellyttävä pariskunta. On työtön alkoholisti, joka kuvittelee yhä olevansa suuri naistenmies. On lähiön entinen mahtimies, jonka sallitaan asua muutaman muun laitapuolen kulkijan kanssa pihapiirin parakissa. On pari naista, joiden luona miehet vierailevat ahkeraan. On vankilassa raitistunut ja uskoon tullut kahvilanpitäjä. On rikollisten joukko hierarkioineen. On uusnatsi. On pari urheilullista kaunotarta. On hyväksikäytetty nainen monine ongelmineen ja suruineen. On aviottomia lapsia, jotka ovat jo luisumassa alamäkeä. Kaikkien yllä leijuu toivottomuuden ilmapiiri.

Joitakin henkilöitä kohtaan kasvaa tuntemaan myötätuntoa ja toivomaan heille parempaa tulevaisuutta. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaan toisaalta olosuhteiden ja toisaalta oman heikkoutensa uhreja. Pääseekö lastaan kaipaava Jessica vapaaksi kiristäjistään ja huumeidenkäytöstä? Selviääkö nuori Miko toivottomasta ensirakkaudestaan?  Miten käy koulukiusatun ja pakko-oireisen Jade-ressun?

Kerrostalo on pelottava kuvaus lähiöstä, jossa kaikki yhteiskunnan rakenteet ovat sortuneet ja ihmiset yrittävät selvitä omillaan. Vielä ei Suomessa tällaista ole, mutta entä tulevaisuudessa?  Kirja on myös jännittävä, sillä kerrostalo pitää sisällään monia salaisuuksia niin ihmisten välillä risteävissä suhteissa kuin omistajatahon taustoissa ja tarkoituksissa. Kuisma kertoo karua tarinaansa sekoittaen yllättävää runollisuutta miltei inhorealistisiin kuvauksiin ja alatyylisiin ilmauksiin. Hämmentävä, mutta taidokas teos!