8.7.2020

BOMANN, ANNE CATHRINE: Agathe


Kustantaja: Gummerus 2020
Alkuteos: Agathe
Suomennos: Sanna Manninen

Tanskalainen Anne Cathrine Bomann on psykologi ja kirjailija sekä pöytätenniksessä moninkertainen maansa mestari. Nuoruudessaan hän asui jonkin aikaa Ranskassa seudulla, jonne sijoitti myös esikoisteoksensa Agathen. Rakastettava ja lämminhenkinen romaani voitti italialaisen Scrivere per Amore -palkinnon vuonna 2019.

Ollaan Pariisin lähistöllä Fontenay-sous-Bois’n pikkukaupungissa vuonna 1948 ja seurataan käännekohtaa erään psykiatrin elämässä. Mies on 71-vuotias ja laskeskelee jo viimeisiä työtehtäviään ennen eläkkeelle jäämistä: 22 työviikkoa ja 800 keskustelua. Luotettava ja tehokas sihteeri madame Surrugue haluaa kuitenkin ehdottomasti ottaa tohtorille vielä yhden uuden potilaan. Kyseessä on vakavasti masentunut ja itsemurhayrityksiin taipuvainen keski-ikäinen saksalainen nainen nimeltään Agathe Zimmermann.

Oudosti Agathe herättelee tohtorissa uusia tunteita. Nainen on suora ja rehellinen, välillä ahdistunut ja välillä suorastaan ilkikurinen. Hän sanoo menettäneensä elämänhalunsa. Hän sanoo olevansa uupunut ja vihainen. Miksi?  Koska jätti nuorena huomattavan lahjakkuutensa hyödyntämättä ja jättäytyi mitättömyydeksi. Koska tilannetta on nyt jo myöhäistä korjata.

Luulen, että elämä on yhtä aikaa aivan liian lyhyt ja aivan liian pitkä. Liian lyhyt, jotta ehtisi oppia elämään. Liian pitkä, koska rappio muuttuu päivä päivältä näkyvämmäksi.

Agathe ei kuitenkaan pelkästään puhu itsestään, vaan tarttuu myös suorasukaisesti tohtorissa vaistoamaansa alakuloon. Miten mies pystyy auttamaan potilaitaan, jos ei ole itsekään kunnossa? Asiaa miettiessään psykiatri joutuu tunnustamaan, että hänen otteensa on tosiaan livennyt ja uran alkuaikojen kiihkeä halu auttaa ja ymmärtää kadonnut.

Tämä paikka oli minulle hyvin rakas. Täällä olin ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minun omaani ja minkä ehkä jopa osasin hyvin. Miksi olin antanut sen lipua käsistäni? Johtuiko se vain laiskuudesta, vai olinko todella niin ylimielinen, että minua oli alkanut tympiä muiden ihmisten onnettomuus?

Lisää ravistelua psykiatri saa vierailullaan kuolemansairaan tuttavansa luona. Puhe ohjautuu luontevasti ihmistä vaivaaviin pelkoihin. Tohtorikin pelkää, mutta mitä? Lähestyviä eläkepäiviä, tyhjän päälle jäämistä!

Tajusin olleeni siinä käsityksessä, että oikea elämä, palkinto kaikesta raatamisesta, odottaisi minua eläkepäivinä. Nyt en pystynyt kuolemaksenikaan ymmärtämään, mitä sellaista se elämä voisi pitää sisällään, mistä kannattaisi iloita. Eikö ollutkin niin, että täysin varmasti tiedossa oli vain pelkoa ja yksinäisyyttä?

Tohtori on ollut yksineläjä ja haluton sekaantumaan mihinkään henkilökohtaiseen työelämänsä ulkopuolella, ollut ehkä hieman itsetuhoinenkin. Agathella on suuri osuus siihen, että nyt tapahtuu muutos. Tohtori uskaltaa etsiä ystäviä, auttaa apua tarvitsevia, iloita elämästä. Ehkäpä rakastuakin.

Pienestä koostaan (122 sivua) huolimatta Agathe sisältää monia kerrostumia ja mietiskelyyn johdattavia yksityiskohtia. Esimerkiksi: ahdistunutta voi auttaa jo sekin, että häntä kuunnellaan ja hänen annetaan puhua rauhassa tarjoamatta heti ratkaisuvaihtoehtoja. Tai: pelkojen syyn tunnistaa, kun tietää mistä elämässä pitää eniten.

6.7.2020

SINISALO, JOHANNA: Vieraat


Kustantaja: Karisto 2020

Essi ja Siiri ovat naimisissa ja kahden lapsen äitejä. Essin tytär Sissi on kuusivuotias tomera esikoululainen, mutta Siirin kaksivuotias poika Luukas aiheuttaa huolta puhumattomuudellaan. Kumpikin äideistä näyttää asettavan etusijalle aina sen lapsen, jonka on itse synnyttänyt ja unohtavan käsitteen ”meidän yhteiset lapsemme”. Melko normaalia lapsiperheen elämää silti eletään.

Sissi ja Luukas eivät kuitenkaan ole tavallisia lapsia! Sissiä vaivaa hermonpäissä tuntuva hurina, jota vain kova kipu tuntuu lievittävän. Kivulla on myös toinen yllättävä vaikutus: pikkuveli Luukas osoittaa tuntevansa omassa ruumiissaan kipua aina samassa kohtaa missä Sissikin tuntee. Nämä ovat asioita, joita Sissi haluaisi testata, mutta tutkijan tie on kivikkoinen.

Eskarissa henkilökunta joutuu paniikkiin tavatessaan Sissin teräaseen kanssa itseään viiltelemästä. Onko tytöllä mielenterveydellisiä ongelmia? Onko kotona vaikeuksia? Onko tehtävä ilmoitus lastensuojeluun? Essi ja Siiri pelkäävät joutuvansa viranomaisten silmätikuiksi.

Koko perhe tullaan tutkimaan läpikotaisin, meistä tullaan etsimään tiheällä kammalla epäilyttäviä merkkejä, ja silloin sosiaali-ihmiset kiinnittävät väistämättä huomiota myös Luukkaaseen. Miltä näyttävät heidän silmissään sateenkaariparin kasvattamat lapset, itseään viiltelevä kuusivuotias ja hänen mykkä pikkuveljensä?

Hämmästyttävän ovelasti Sissi keksii kuitenkin aikuisia tyydyttävän selityksen viiltelylleen ja jatkaa testejään. Voisiko kipua käyttää Luukkaan puhekyvyn kehittämiseen? Jokaisen kokeen jälkeen Sissi näkee jonkin häilyvän hahmon sisällään muuttuvan selkeämmäksi ja kuulee paremmin sen jakamia ohjeita. Myös pikkuveljen sisällä hahmo kiinteytyy eli Sissi näyttää olevan oikeilla jäljillä.

   Mun päähän humahtaa kirkas lämpö ja mä olen jossakin.
   Kaikki on ruskeeta ja punertavaa ja käytävikästä, ja mun hermonpäät hurisee ja sirittää kiihtyneesti ku kokonainen heinäsirkkalauma asuis mun ihon alla niissä käytävissä ja se tuntuu hyvältä ja keinuttavalta, sydän ei enää hakkaa miljoonaa, ja ihan ku joku kurkistais minuun sisältä päin…

Sissin tapana on etsiä vanhempiensa hyllystä tietokirjoja, joista kuusivuotiaan ei olettaisi ymmärtävän mitään. Näin hän perehtyy muun muassa suoliston toimintaan ja alkaa kutsua näkemiään hahmoja suolistoasukeiksi, joita pitää ruokkia oikealla tavalla ja suojella kaikilta häiriöiltä. Aikuisten mieliksi Sissi kuitenkin teeskentelee, että kyseessä on tuiki tavallinen mielikuvitusystävä nimeltään Floora.

Kirjassa vaihtelevat kertojina Essi, Siiri ja Sissi sekä sähköpostien välityksellä Sissin ja Luukkaan yhteinen isä Ville. Kommentit paljastavat, miten perheen ilmapiiri alkaa Sissin kokeilujen seurauksena vähitellen muuttua. Aikuiset eivät oikein tiedä, mikä on vialla, mutta vaisto hälyttää. Sissi taas on varhaiskypsyydestään huolimatta vielä liian pieni osatakseen selittää aikuisille päätelmiään.

Vieraat valittiin Kariston kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019, mutta erityisen pelottava se ei ole. Jännittäväksi tarinan tekee viime kädessä se, ettei sen käänteitä ja loppua pysty mitenkään ennakoimaan. Saadaanko esimerkiksi järkiperäinen selitys yliluonnollisilta vaikuttaville asioille? Suoliston ja aivojen välinen yhteys sen sijaan on täyttä faktaa ja tällä hetkellä biotieteiden kuumimpia tutkimusaiheita.

Sujuvasti kirjoitettu tarina vie mukanaan – suositus niillekin, jotka eivät kauhukirjallisuudesta piittaa.


1.7.2020

MPOYI, KAYO: Virtaavan veden sukua


Kustantaja: Atena 2020
Alkuteos: Mai betyder vatten
Suomennos: Ulla Lempinen

Virtaavan veden sukua -romaanin kertoja Adi asuu 1980- ja 1990-lukujen taitteessa vanhempiensa ja siskonsa Dinan kanssa Tansaniassa Dar es-Salaamissa, missä isä työskentelee neuvonantajana Zairen suurlähetystössä. Isän ansiosta perhe kuuluu niihin mustiin, joita belgialaiset siirtomaaisännät kutsuivat kehittyneiksi kongolaisiksi ja joita rasistiset lait eivät koskeneet. Perheen seitsemästä lapsesta neljä vanhinta asuu Kinshasassa Zairessa.

Kirjan varsinaisen tarinan alkaessa vuonna 1989 Adi on viisivuotias kuriton ja utelias tyttönen. Hän on kaiken aikaa silmät ja korvat tarkkoina seuraamassa elämää ympärillään, mutta pientä tyttöä on myös helppo juksata. Niinpä seitsemän vuotta vanhempi Dina saa siskonsa uskomaan, että äidin vatsassa on pähkinä, joka kasvaa ja josta aikanaan tulee vauva.

Adi ei ole ilahtunut uudesta tulokkaasta, joka heiveröisenä ja sairastelevana vie äidin huomion. Lisäksi Adi on vakuuttunut siitä, että tyttö on henki eikä oikea lapsi. Kirkkoon kuulumisesta huolimatta taikausko on osa perheen elämään; noituus, enteet, pahat talot ja kirotut lapset. Nyt toivotaan, että perheen kokema huono onni loppuisi, kun uusi pienokainen ristitään isänpuoleisen isomummon mukaan Maiksi.

Perheen ilmapiiriin vaikuttaa eniten ahkerasti rukoileva, ankara ja jopa fyysistä kuritusta harrastava isä. Hän on omalla tavallaan pyrkinyt suojelemaan lapsiaan, mutta nämä pettävät odotukset ja pakenevat kotoa yksi toisensa perään päämääränään Etelä-Afrikka, Eurooppa tai Amerikka. Myös teini-ikäinen Dina lähtee kotoa salaa. Adi on kyllä sisukas, mutta silti vastuu Main ainoana vanhempana siskona on hänelle raskas.

Olet mitättömin olento maailmassa.
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Et ole mitään.
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Olet vain tyttö
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.

Adilla ei ole oikein ketään, keneltä kysyä apua ongelmiinsa. Yksi ongelmista on naapurin kaksikymmentäviisivuotias Monsieur Éléphant, joka viekoittelee mairitteluilla ja makeisilla Adin mukaansa harrastamaan jotain, joka selvästikin on kiellettyä ja silti kiehtovaa. Syyllisyydentunne saa Adin kuvittelemaan rinnallaan kulkevan ja vihkoonsa syntejä kirjaavan jumalan, mutta onko tämä arkinen hahmo kovinkaan pelottava?

Olenko minä paha? En pitänyt häntä kädestä ja hän katosi.
Jumala on vaiti.
Minne hän meni, kun hän katosi?
Toiselle puolelle, jumala sanoo.
Kuoleeko Mai?
Jumala puristaa märän puvuntakkinsa hihasta vettä mutta ei vastaa.
Voiko joku pelastaa hänet?
Sinä voit, jumala vastaa.
Adin ajatusmaailmaa muokkaavat myös perheessä kerrotut tarinat, joissa toistuvat perheen siirtomaa-aikaiset kipeät kokemukset ja niistä saadut opetukset. Hyvin usein tarinat liittyvät veteen ja etenkin veden ja naisen väliseen yhteyteen. Naiseuteen ja naisena olemiseen. Jopa nimi Mai, joka annetaan suvun tytöille polvesta toiseen, merkitsee vettä. Naiseuteen liittyvät myös spiraalimaiseksi muotoillut kampaukset, sillä ne symboloivat historiaa, jatkuvuutta ja jopa ihmisen sisintä.

Äidinäiti oli puhunut äidin koko elämän ajan naisen ja veden yhteydestä. Siitä että vesi kuuntelee aina. Että nainen on luotu vedestä ja mies maasta. Että nainen on juokseva, muotoutuva ja ikuinen, mies kiinteä, muuttumaton ja murtuva.

Kymmenvuotiaana Tansaniasta Tukholmaan muuttanut Kayo Mpoyi (s. 1986) hyödyntää esikoisteoksessaan omaa taustaansa ja oman sukunsa tarinoita. Kirjassa ollaan toisaalta tavallisessa arkipäivässä ja toisaalta maagisessa ulottuvuudessa. Toisaalta ollaan suvun jatkumossa ja toisaalta nuoren tytön kehityskertomuksessa. Kiehtova teos!

PS. Sukutarinoissa on viljalti yksityiskohtia ja nimiä, mutta kirjan avussa oleva sukupuu auttaa.

29.6.2020

COATES, TA-NEHISI: Vesitanssija


Kustantaja: Tammi 2020
Alkuteos: The Water Dancer
Suomennos: Einari Aaltonen

Ta-Nehisi Coates (s. 1975) on yhdysvaltalainen kirjailija, esseisti ja toimittaja, jonka teosten aiheena on afroamerikkalaisten asema ja valkoisen väestönosan ylivalta. Häneltä on julkaistu kolme tietokirjaa, joista Between the World and Me voitti vuonna 2015 National Book Awardin. Vesitanssija on Coatesin esikoisromaani ja ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Ollaan 1800-luvun alkupuolella Yhdysvaltain syvässä Etelässä, Virginiassa. Tarinan päähenkilö on Hiram Walker, jonka isä on Locklessin tupakkaplantaasin omistaja ja äiti yksi plantaasin orjista tai kuten kirjassa sanotaan – komentolaisista. Äiti myydään pois, kun Hiram on yksitoistavuotias, ja samalla katoaa pojan mielestä täysin myös muisto äidistä. Naapurien kertoman perusteella Hiram tietää, että äiti oli kaunis ja lempeä ja osasi erinomaisesti tanssia vesikannu päänsä päällä.

Ja hän tanssi sillalla savikannu päänsä päällä, kun usva nousi joesta näykkimään hänen paljaita kantapäitään, jotka polkivat mukulakiviä ja saivat hänen kaulakorunsa simpukankuoret kalisemaan. Savikannu ei liikkunut; se tuntui olevan osa häntä, ja vaikka hänen polvensa nousivat korkealle, vaikka hän keinahteli ja hytkyi ja kohotteli käsivarsiaan, kannu pysyi paikoillaan pään päällä kuin kruunu.

Yksin jäänyt Hiramin turvautuu plantaasin naisista yrmeimpään eli Thenaan. Ehkäpä hän vaistoaa Thenassa samanlaisen sisäisen tuskan kuin itsessään, sillä tämän kaikki viisi lasta on viety pois ja myyty eikä heidän kohtaloistaan ole mitään tietoa. Thena suostuu huolehtimaan pojasta, mutta taistelee kauan kiintymystä vastaan. Ei enää uutta kipua!

Hiram unelmoi kuitenkin suuremmasta eikä hämmästy, kun saa pestin taloon velipuolensa Maynardin eli plantaasin perijän palvelijana. Samalla Hiram alkaa saada kotiopettajalta opetusta aineista, joiden katsotaan kuuluvan sivistyneen miehen tietouteen. Poika osoittautuu todelliseksi muistihirmuksi, joka kutsutaan illanviettoihin hämmästyttämään ja huvittamaan vieraita.

Karkeasta, sivistymättömästä ja elostelevasta Maynardista tuskin olisi plantaasin pitäjäksi, vaikka ei oltaisi jo muutenkin pahassa tilanteessa. Loppuun kulutettu maaperä ei enää tuota tupakkaa entiseen malliin ja tilat köyhtyvät. Samalla kasvaa sisällissodan uhka. Yhdeksäntoistavuotiaana Maynard kuitenkin kuolee joen yli vievän sillan sortuessa hevoskärryjen alla. Kuskina ollut Hiram pelastuu hämmästyttävällä tavalla.

Hiram saattaa kuvitella merkitsevänsä isälleen Maynardin korviketta, mutta tasa-arvoinen hän ei voi olla koskaan. Ei koskaan plantaasin perijä, vaikka omistajan poika onkin. Isäntien silmissä orjat eivät ole ihmisiä, vaan omaisuutta: kauppatavaraa, työvoimaa, uusien orjien synnyttäjiä.

He tiesivät nimemme ja ketkä olivat vanhempamme. Mutta he eivät tunteneet meitä, koska meihin tutustuminen olisi vääjäämättä rapauttanut heidän valtaansa. Jotta pystyy myymään lapsen äitinsä helmoista, äitiin ei voi muodostua kummoistakaan sidettä. Jotta pystyy määräämään miehen riisuttavaksi ja pahoinpideltäväksi, elävältä nyljettäväksi, ei häntä kohtaan voi tuntea samaa kuin läheisiään kohtaan.

Hiram pakenee mukanaan sisäorja Sophia, johon on rakastunut. Sophia ei kylläkään juuri Hiramia rohkaise, sillä hän on joutunut elämään vuosia valkoisen miehen halujen tyydyttäjänä eikä vapauteen päästyään tahdo enää ”kuulua” kenellekään. Kehenkään ei kuitenkaan pitäisi luottaa, ei edes toiseen orjaan. Karkulaiset joutuvat petoksen uhreiksi.

Monen kiduttavan kokemuksen jälkeen Hiram toteaa olevansa orjien pakomatkoja järjestävän maanalaisen armeijan leivissä. Tieto nuorukaisen mystisestä pelastumisesta hukkumiselta on levinnyt ja todistanut, että hänellä on sukuperintönä kanavoinnin lahja eli voima siirtää ihmisiä paikasta toiseen. Tarvitaan vain vettä, omat kipeät muistot, heimon laulut ja tarinat, sumu ja sininen valo. Vaatii kuitenkin pitkää harjoittelua ennen kuin nuorukainen oppii hallitsemaan voimaansa. Voiko hän joskus auttaa rakkaan Sophian pakenemaan orjuudesta?

Coates kirjoittaa Amerikan mustien historiasta vaikuttavasti, joskin paikoin hieman liian yksityiskohtaisesti ja pitkästi. Kielellisesti teos on moni-ilmeinen ja vaihteleva aina sen mukaan, kuka kulloinkin on äänessä. Sivistynyt kotiopettaja puhuu ihan eri tavalla kuin valkoinen roskaväki ja orjien joukko taas oman perinteensä mukaan. Todella kiehtova on omaisten ja läheisten kuoro, joka avustaa kanavoinnin mestaria ja Hiramin opettajaa Moosesta tämän viedessä joukkoa turvaan. Einari Aaltosen suomennos on hieno.

Vesitanssija-romaanissa on maagisia piirteitä, mutta muuten se perustuu faktoihin. 1800-luvun alkupuoliskolla oli tosiaan olemassa turvatalojen ja salaisten reittien verkosto, joiden kautta orjia autettiin pakenemaan Etelästä. Jopa Mooseksen esikuvana on oikea henkilö eli vapaustaistelija Harriet Tubman (1822-1913), joka itse karkasi orjuudesta ja auttoi myöhemmin kymmeniä muita pakenemaan. Yhdysvaltain sisällissodan aikana hän toimi sairaanhoitajana ja samalla vakoojana Pohjoisen hyväksi.

Menneisyyttä ei saisi koskaan unohtaa, olipa se kuinka synkkä ja häpeällinen tahansa. Nykyhetki valitettavasti todistaa siitä, ettei Yhdysvalloissa ole parissa sadassa vuodessa tapahtunut suurtakaan muutosta parempaan. Yhä ihon väri määrää sen, miten ihmistä kohdellaan.

24.6.2020

MCEWAN, IAN: Kaltaiseni koneet


Kustantaja: Otava 2019
Alkuteos: Machines Like Me
Suomennos: Juhani Lindholm

Kaltaiseni koneet -teoksessa eletään 1980-lukua, mutta moni asia poikkeaa muistamastamme. Tässä vaihtoehdossa koodinmurtaja Alan Turing ei tehnyt itsemurhaa vuonna 1954, vaan jatkoi tietokoneiden kehittelyä ja saavutti aatelisarvon. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ei kuollut Dallasin salamurhayrityksessä. Englanti ei voittanut taistelua Falklandin saarista, vaan hävisi suuria miestappioita kärsien. Beatles-yhtyeen jäsenet palasivat yhteen ja julkaisivat uuden albumin. Britannian poliittinen elämä Margaret Thatcherin pääministerikauden jälkeen sujui myös hieman meidän historiankirjoistamme poikkeavalla tavalla, jopa aika tavalla brexitin sekoilua muistuttaen.

Kirjan 1980-luku on pitkälle kehittyneen teknologian aikaa. On kuljettajattomia autoja, internet on käytössä ja tekstiviestejä lähetellään. On onnistuttu kehittelemään ihmisenkaltaisia tekoälyisiä robotteja eli kaksitoista Aatamia ja kolmetoista Eevaa. Tavallisetkin (tarpeeksi varakkaat) henkilöt voivat ostaa niitä ja asentaa niihin ominaisuuksia omien toiveidensa mukaan.

Charlie on 32-vuotias mies, jolla elämä tuntuu kaiken aikaa heittelehtivän pienten onnistumisten ja suurten epäonnistumisten välillä. Hänen on tyydyttävä asumaan pienessä murjussa huonolla asuinalueella, mutta on talossa puolensa: yläkerran asukas, kaunis 22-vuotias opiskelija Miranda. Charlie on toiveikas lähentymisen suhteen.

Aatameista ja Eevoista kuultuaan Charlie hullaantuu täysin. Sir Alan Turingkin on ostanut juuri tätä mallia olevan androidin ja Charlie haluaa samanlaisen hinnasta riippumatta! Toiveissa olisi ollut ensisijaisesti Eeva (vaikka se ei olekaan seksilelu), mutta kyllä Charlielle Aatamikin kelpaa. Saattaisihan tästä tulla hänen kaipaamansa ystävä ja työtoveri osakekauppoja ratkomaan..

Lähentääkseen välejä Mirandaan Charlie pyytää tätä tekemään puolet Aatamin persoonallisuuteen liittyvistä asetuksista. Lopputulos on hieman erilainen kuin Charlie odotti, sillä Aatami rakastuu Mirandaan ja onnistuu vakuuttamaan naisen taidoillaan. Ovatko koneen tunteet kuitenkaan aitoja? Ja miksi Aatami varoittaa Charlieta siitä, että Miranda saattaa olla ”systemaattinen, pahantahtoinen valehtelija”?

Vanhassa testamentissa, varmaan Sananlaskuissa, sanotaan että valehteleminen on Jumalalle kauhistus. Kuitenkin ihmisten keskinäisessä elämässä on pilvin pimein harmittomia tai jopa hyödyllisiä epätotuuksia. Miten ne pystytään erottelemaan muista? Kuka kirjoittaisi algoritmin pienelle valkoiselle valheelle, jonka avulla ystävän ei tarvitse punastella? Tai valheelle, jonka avulla raiskaaja joutuu vankilaan, kun hän muuten pysyisi vapaana? Emme vielä toistaiseksi osaa opettaa koneita valehtelemaan.

Aatami unelmoi ihmisen ja koneen välisestä kiinteästä liitosta, jossa kummallakin olisi esteetön pääsy toisensa mieleen. Jopa kirjallisuus kävisi silloin tarpeettomaksi, paitsi haiku – ”olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat”. Haikuja Aatamilta syntyykin satamäärin!

Aatamit ja Eevat on siis ohjelmoitu olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, mutta ihmisten maailma on tunnetusti kaikkea muuta.  Mitä tapahtuu, jos androidit kokevat konfliktin liian suurena? Entä mitä tekevät ihmiset, jos he pelästyvät koneen tinkimätöntä oikeudentajua?

Jo kauan ennen kuin mitään laitteistoja oli käytössä, professorit ja heidän postdoc-tutkijansa olivat kehittäneet softaa, joka jäljitteli ihmisten parhaita piirteitä – suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta, huomaavaisuutta, kaikenlaisen juonittelun, pahantahtoisuuden ja ennakkoluulojen puutetta… Sellainen äly voisi opettaa meille miten olla, miten olla hyvä.

McEwan pohtii teoksessaan ihmisyyden syvintä olemusta ja oikean ja väärän käsitteitä, mutta liittää eettisiin kysymyksiin yllättävän luontevasti myös kvanttiteorian. Kirjan henkilöt – Aatami etunenässä - intoutuvat helposti esitelmöimään eivätkä silloin puhetyyliltään juurikaan erotu toisistaan tai kertojasta itsestään. Sävy on asiallinen, hieman surumielinen ja ehkä pettynytkin, mutta ei vailla toivoa – kyllä ihmiset pystyvät virheistään myös oppimaan.  

22.6.2020

LEINO, PIIA. Yliaika


Kustantaja: S & S 2020

Ollaan vuodessa 2052. Helsingin tunnetuin rakennus on Tarja-Tower, autot ovat itseohjautuvia, Mars-planeettaa muokataan maan kaltaiseksi ja eläkeikä on 54 vuotta. Tärkein ero vuoteen 2020 nähden on kuitenkin se, että nyt kaikkien seitsemänkymmentäviisi vuotta täyttävien odotetaan poistuvan kuormittamasta yhteiskuntaa myrkkykapselin avulla. Suomen kansalaisuus katkeaa tuohon ikään ja sen jälkeen vielä elossa oleva ihminen on paperiton ja rahaton yliaikaa elävä lainsuojaton.

Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä kyllä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä?... Jos edes pieni osa kituvista vanhuksista päättäisi päivänsä ajoissa, siinähän tulisi ilmastoteko ja eläkepommin purku samassa paketissa.

Lex75 oli aikoinaan Annastiinan idea, mutta toki pehmeämpi muodoltaan. Hänen tarkoituksenaan oli vain tarjota ikäihmisille ”eliniän itsemääräämisoikeutta” eli vapautta valita kuolemansa ajankohta. Jyrkemmät rajat tulivat myöhemmin oikeasuomalaiset-puolueen tahdosta, kun hyötynäkökohdat vaikuttivat niin suurilta.

Jos vanhuksia olisi vähemmän, energiankulutus laskisi, Helsingin asuntopula helpottaisi, vesistöihin ajautuisi vähemmän lääkejäämiä, terveyskeskuksiin ei tarvitsisi jonottaa niin pitkään, kolikoitaan kaivelevat ikäihmiset eivät enää hidastaisi kassajonoja.

Nyt Annastiinalla itsellään on viimeinen elinviikko menossa. Entisenä ministerinä ja pääministerin leskenä hänen on erkaannuttava elämästä näyttävästi ja julkisesti. On suunniteltava läksiäisjuhlat, mietittävä viimeiset sanat ja valmistauduttava exitukseen sopivia lakanoita ja kukkia myöten. Vaikeinta on keksiä tarpeeksi persoonallisia ja mieleenpainuvia viimeisiä sanoja, kun edes Annastiinan ikioma Amimoni eli Heath Ledger -hahmoinen hologrammi ei osaa auttaa.

Kuolinpäivän vaatteisiin, koruihin ja kampaukseen voidaan sijoittaa yhtä lailla kuin hääpäivään, ja hyvinvointikeskukset tarjoavat viime päivän paketteja, joissa lähtöön valmistaudutaan perusteellisilla hemmottelu- ja kauneushoidoilla. Pitopalvelut tarjoavat viimeisiä aterioita, ja monet otattavat itsestään tyylikkäät viimeiset kuvat, usein luonnossa tai muissa lempipaikoissaan.

Yhtäkkiä Annastiina ei osaakaan kuvitella tilannetta, jossa häntä ei enää olisi. Paniikki iskee ja Annastiina pakenee metsien suojiin; hänestä tulee poliisia ja tiedotusvälineitä pakoileva metsämummo. Kohu on tietenkin valtava ja suuri yleisö suutuksissaan siitä, että lain alkuunpanija rikkoo nyt itse sääntöjä. Miten Annastiinan mahtaa käydä? Selviääkö hän, kun ainoana apulaisena on hieman rajoittunut Heath? Saadaanko Annastiina kiinni? Pakotetaanko hänet itsemurhaan?

Annastiina ei ole elämänsä aikana ollut mikään mukava nainen, vaan opportunisti ja röyhkeä pyrkyri, joka uransa vuoksi on tehnyt monenlaisia ikäviä asioita. Aika metsässä saa hänet ehkä miettimään asioita uudella tavalla. Ystävätkään eivät häntä ole hyljänneet ja jopa Heath muuttuu hetki hetkeltä inhimillisemmäksi.

Varastettu aika alkaa olla lopussa, Annastiina miettii. Tuhlattu. Käytetty. Mitä eroa niillä lopulta oli? Aikaa ei voinut säästää, koska sille ei ollut astiaa. Sitä ei voinut käyttää, koska siitä ei saanut kiinni. Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.

Piia Leino kuvaa vetävästi maailmaa, jossa aiemmin mahdottomina pidetyistä asioista on vähitellen tullut normaali käytäntö. Koronapandemian vaivaamaa nykymaailmaa rupeaa katselemaan uusin silmin: onko suhtautuminen ikäihmisiin muuttunut laskelmoivammaksi, onko talouden vakaus noussut tärkeämmäksi kuin ihmishenki?  Yliaika-teos ei vakavasta sanomastaan huolimatta ole kuitenkaan synkkä, vaan yllättävän hauska ja nokkela. Kuvaukset niin median tekopyhyydestä kuin talouselämän reaktiovalmiudesta, niin ihmisten pikkumaisuudesta kuin poliitikkojen laskelmoinnista osuvat tarkasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!


19.6.2020

HARRIS, JOANNE: Mansikkavaras


Kustantaja: Otava 2020
Alkuteos: The Strawberry Thief
Suomennos: Satu Leveelahti

Vuonna 1999 ilmestynyt menestysromaani Pieni suklaapuoti kertoo Vianne Rocherin saapumisesta ranskalaiseen Lansquenet-sous-Tannes -kylään kuusivuotiaan tyttärensä Anoukin kanssa, suklaapuodin perustamisesta ja kyläläisten luottamuksen voittamisesta. Viannen tarinaa jatkavat teokset Karamellikengät (2008), Persikoiden aikaan (2013) ja nyt vuonna 2020 ilmestynyt Mansikkavaras.

Anouk on lähtenyt Pariisiin poikaystävänsä perässä, mutta Viannella on sentään vielä seuranaan kuusitoistavuotias Rosette-tytär, joka tuskin tulee jättämään äitiään. Rosette ei juurikaan puhu, vaan ilmaisee itseään lähinnä erilaisilla äännähdyksillä, viittomilla ja piirtämillään kuvilla. Hän nauttii vapaudesta ja on hieman kuriton, mutta suuremmat kolttoset saa Bam-niminen apina ottaa tililleen. Bam on useimmille ihmisille näkymätön, mutta puhdas mielikuvitusystävä se ei ole.

Yhtäkkiä uneliaassa maalaiskylässä tapahtuu mielikuvitusta kutkuttavia asioita. Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuoleman jälkeen paljastuu, että hän on testamentannut omistamansa tammimetsän Rosettelle! Narcissen tytär saa toki kaiken muun omaisuuden, mutta tämä hiertää nyt pahasti. Mitä vammainen tyttö tekee metsällä? Kuka hyötyy, jos metsä myydään: Rosetten äiti Vianne vai edunvalvojaksi määrätty kiertolainen Roux eli Rosetten isä?

Sitten Narcisselta jäänyt liiketila vuokrataan ja tilalle avataan tatuointiliike. Kuinka sen omistajalle, Morgane-nimiselle naiselle, on ylipäätään pälkähtänyt päähän perustaa tatuointiliike Lansquenet-sous-Tannes’in kaltaiseen pikkukylään? Nainen kuitenkin onnistuu. Liike vetää vastustamattomasti ihmisiä puoleensa aina kirkkoherra Reynaudia myöten, sillä Morganella on näkemisen lahja. Hän tietää jokaisen ihmisen kohdalla, millaisen tatuoinnin tämä tarvitsee.

   Kaikesta on kuitenkin maksettava. Maailmassa on herkkä tasapaino. Yksi lapsi jää, toinen lähtee. Nainen saapuu, mies hyvästelee. Ja nyt tämä äänetön mutta tärkeä kohtaaminen: chocolaterie ja tatuointiliike toisiaan vastapäätä aukiolla, ja kumpikin kutsuu viettelevästi:
   Ota, kokeile, maista.
   Kummallakin on oma murteensa, vaikka puhumme samaa kieltä, samaan tapaan kuin aukiolla olevan kirkon kellot ja moskeijan muezzin, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen: Löydä minut, kohtaa minut, tunne minut.

Vianne kokee Morganen läsnäolon uhkaavana. Onko kyseessä valtataistelu kahden samantapaisia voimia hallitsevan naisen välillä? Onko Vianne mustasukkainen Rosettesta, joka vierailee Morganen luona kielloista huolimatta? Onko jotain, minkä Vianne on salannut ja minkä Morgane saattaisi paljastaa?

Muutokset saavat minut aina rauhattomaksi: ne ovat sen merkki, että tuuli on lähtenyt liikkeelle. Ja me olemme niin kauan kieltäneet sen kutsun. Siitä on monta vuotta, kun me vastasimme tuulen kutsuun. Ja silti kuulen sen edelleen, kuulen, kuinka tuuli kutsuu minua äänellä, joka ei ole enää houkutteleva vaan avoimesti ja synkällä tavalla uhkaava.

Mansikkavaras-teoksen kertojina toimivat Vianne, Rosette, kirkkoherra Reynaud ja Reynaudille osoitetun tunnustuskirjeen muodossa myös Narcisse. Näin paljastuu ihmisten elämästä erilaisia salaisuuksia ja vuosikausia kannettuja syyllisyydentuntoja. Paljastuu voimia, joita ei koskaan saisi käyttää omaksi eduksi, vaan aina vain muiden hyödyksi. Muuten saavutettu voitto voi kääntyä karvaaksi tappioksi.

Mansikkavaras on kirjan teema. Rosette on mansikkavaras ihan konkreettisesti nauttiessaan Narcissen metsästä löytämästään marjasaaliista, mutta Morganen liikkeen seinällä oleva William Morrisin tapetti toimii erilaisten kerrostumien symbolina. Lempeän sadunomainen teos varoittaa itsekeskeisyyden vaaroista, mutta antaa sijaa myös anteeksiannolle.

Minusta aaveet ovat vain ihmisiä, joilta jäi keskeneräisiä tarinoita kertomatta maailmalle. Ehkä he sen vuoksi yrittävät tulla takaisin. Ja ehkä minä voisin sanoa Narcisselle, että kaikki on hyvin, että huolehdin mansikkametsästä, että voin kertoa loppuun hänen tarinansa.

17.6.2020

HEIKURA, JOUKO: Lahja äidilleni


Kustantaja: Gummerus 2020

Lontoolainen Tim (Timothy, äidin kutsumana Feather) on ihmisoikeusrikkomuksiin erikoistunut asianajaja. Suuntautumisen taustalla ovat varmaan Timin omat kokemukset rasismista, sillä suomalaisen äidin ja jamaikalaisen isän lapsena hän kyllä erottuu joukosta aina väärällä tavalla. Valkoisille hän ei ole tarpeeksi valkoinen, mustille ei tarpeeksi musta.

Äidillä oli tapana sanoa, että tulisin aina olemaan yhtä valkoinen kuin hän ja yhtä musta kuin isäni. Saisin itse valita värini, mutta en saanut antaa päiväni mennä pilalle kohdatessani värisokeita. 

Nyt Tim jostain syystä haluaa tarkkailla taloa, jonka ovessa on korpin muotoinen kolkutin, ja kuinka ollakaan! - juuri kyseistä taloa vastapäätä vapautuu vuokrattavaksi yläkerran kaksio. Onnekkaasti Tim saa myös allekirjoitettua vuokrasopimuksen kiinteistöfirman edustajan kanssa, sillä talon alakerrassa asuva rasistinen vuokraisäntä Edward Locke olisi taatusti estänyt sopimuksen, jos olisi ehtinyt. Myöhemmin Locke voi vain yrittää provosoida Timiä tekemään jotain, jonka perusteella hänet voisi häätää.

Vihasin itseäni kun ymmärsin, että musta symboloi pahaa, rumaa, väärää ja köyhää, valkoinen hyvää, kaunista, valtaa ja vaurautta. Mikki hiirestä tuli salainen ystäväni ja lohduttajani, joka auttoi minua hyväksymään värini. Musta sarjakuvasankarini oli älykäs ja sukkela, valkosulkainen Aku Ankka tyhmä ja laiska luuseri.

Timin äiti Mary (Maija) on syövän vuoksi hoidossa samassa sairaalassa, jossa aikanaan teki pitkän ja kunniakkaan uran rempseänä ja rakastettuna sairaanhoitajana. Toiveita parantumisesta ei enää ole, mutta sisukkuutta on Maryltä edellytetty aikaisemminkin. Hän oli vielä lapsi, kun perhe joutui isän tahdosta muuttamaan Kemistä Manchesteriin, Englantiin. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja muuttoon nyreästi suhtautunut äitikin piristyi. Marylle jäi hänestä hyvä muisto.

   Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi. Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia, eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen takaa kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.
   Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää. 

Sitten hirveä tragedia kohtasi perhettä. Ensin kuoli Maryn äiti ja myöhemmin menehtyivät myös isä ja veli. Suomeen jääneet sukulaiset eivät halunneet olla missään tekemisissä kotimaansa hylänneen petturin kanssa, joten orpo maahanmuuttajatyttö joutui englantilaiseen lastenkotiin. Siellä selviäminen vaati sisua.

On selvää, että lähestyvä syntymäpäivä tulee olemaan Maryn viimeinen. Tim haluaa silloin ilahduttaa äitiään aivan erityisellä tavalla, johon on saanut idean äitinsä papereiden joukosta löytyneestä kirjeestä. Kirjeen päällä kylläkin lukee, että sen saisi avata vasta Maryn kuoleman jälkeen, mutta Tim uhmaa kieltoa. Lukija on ihan ymmällään. Mitä kaikkea Mary on salannut jopa pojaltaan?

Lahja äidilleni on juoneltaan jännittävä ja yllätyksellinen, vaikka murhien sijasta siinä selvitelläänkin ihmisoikeuksien loukkauksia. Tim joutuu työkseen puolustamaan värillisten, vammaisten, homojen, raiskattujen naisten ja hyväksikäytettyjen lasten oikeuksia, mutta ei Marykään ole tietämätön oikeuslaitoksen osoittamasta räikeästä epätasa-arvosta. Pienestä koostaan huolimatta Heikuran kirja on varsin monipuolinen.

15.6.2020

KOCH, HERMAN: Suomen päivät


Kustantaja: Siltala 2020
Alkuteos: Finse dagen
Suomennos: Antero Helasvuo

Vuonna 1953 syntynyt Herman Koch on tunnettu hollantilainen kirjailija, kolumnisti ja näyttelijä. Hänen läpimurtoteoksensa oli mustan huumorin riemuvoitto Illallinen (2009, suomeksi 2012), josta tehtiin Richard Geren tähdittämä elokuva. Teos Suomen päivät on omaelämäkerrallinen kertomus surusta, itsensä etsimisestä ja löytämisestä.

Vuonna 1973 matkustaa 19-vuotias Herman Koch puoleksi vuodeksi Suomeen, koska haluaa tehdä jotain käsillään ja olla yksin. Kaverit ovat lähteneet työskentelemään ranskalaisille viinitiloille tai kibbutsille Israeliin, mutta Herman suuntaakin kauas Pohjois-Karjalaan, syrjäiselle maatilalle Lieksaan.

Matkaan on kaksi muutakin suurta syytä. Ensinnäkin Hermanin on pakko päästä pois sietämättömästä tilanteesta. Hänen äitinsä on hiljattain kuollut ja isänsä vakinaistanut pitkäaikaisen suhteensa varakkaaseen leskinaiseen. Naisessa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta Herman on silti katkera. Toiseksi isä patistaa poikaansa päättämään, mitä haluaisi päättötutkinnon jälkeiseltä elämältään. Herman itse tietää jo tässä vaiheessa haluavansa kirjailijaksi, mutta isä nalkuttaa yliopisto-opinnoista.

Lieksassa Herman joutuu heti tositoimiin, mutta kukaan kotona Hollannissa ei ota todesta hänen kertomuksiaan traktorilla ajelusta tai metsä- ja peltotöistä. Eikä ihme, niin onnettomuusalttiiksi ja kömpelöksi hintelä nuorukainen paljastuu.

Ensimmäisinä päivinä minulta putosi kaikki käsistä: maitotonkat, sangot, haravat, heinähangot, luudat ja irralliset osat sähkökäyttöisestä lypsykoneesta, joka yhdistetään nännikumeilla lehmän utariin… En uskonut mihinkään sen vähempään kuin jälleensyntymiseen: kaksi vasenta kättä syntymässään saanut, motorisesti häiriytynyt entinen minäni nakattaisiin pois ja se jäisi kivelle kuin nahkansa luoneen käärmeen vanha vaippa.

Töiden lisäksi Herman saa kokeilla myös menestystään kyläkoulun tanssiaisissa ja opettajaporukan mukana hiihtoreissulla Lapissa. Kyllä tytöt vaaleaan kaitakasvoiseen honkkeliin kiinnittävätkin huomiota, vaikka yhteistä puhuttua kieltä ei aina löytyisikään (jotain muuta kieltä kyllä). Etenkin Lapissa tavattu Anna on Hermanin mielessä vielä lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Vuonna 2012 kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut Koch saapuu toistamiseen Suomeen esiintyäkseen Turun kirjamessuilla. Messuosastoilla kierrellessä hänen käteensä osuu pieni runokokoelma, jonka nimenä on Suomen päivät. Kirjaa selaillessaan Koch oivaltaa sen kertovan hänestä itsestään ja ajasta Pohjois-Karjalassa neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Runoilijan nimi on tuttu, mutta miksi hän on kirjoittanut tämän teoksen? Sitä Koch selvittelee matkustaessaan neljä vuotta myöhemmin Suomessa vaimonsa kanssa.

Suomen päivät -romaani kertoo monista muistakin tapahtumista Herman Kochin elämässä. Häneen seksuaalisia kontakteja hakeneista miehistä, alkoholismista, liftausmatkoista ja moottoripyöristä. Hänen kyvystään kertoa uskottavia valheita tai ainakin muunnella totuutta. Hän on Suomen päivät -teoksen Herman, mutta ei kuitenkaan täysin.

Koko tässä kirjassa Suomen päivät en ole pelkästään seurannut faktoja vaan myös tehnyt niistä fiktiota siellä missä se on sopinut minulle paremmin. Joskus olen käyttänyt fiktiota liimatakseni irtonaiset osat paremmin yhteen, toisin paikoin olen paisutellut faktoja saadakseni aikaan paremman tarinan… Fiktiokirjailijoiden suu on usein täynnä totuutta, mutta ainoa totuus on kyseisen kirjan totuus, ei totuus tapahtumista sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa tapahtuneet.

14.6.2020

HARPER, JANE: Luonnonvoimat


Kustantaja: Tammi 2020
Alkuteos: Force of Nature
Suomennos: Tuulia Tipa

Jäljelle jääneet neljä naista olivat myöhemmin täysin yhtä mieltä vain kahdesta asiasta. Ensinnäkin: kukaan ei nähnyt maaston nielaisevan Alice Russellia. Ja toisekseen: Alicen luonteessa piili viiltävää häijyyttä.

Australialainen perheyritys BaileyTennants on hienostunut kirjanpitoyhtiö, jolla on tapana järjestää henkilökunnalleen virkistys- ja ryhmäytymistapahtumia. Tällä kertaa kahden joukkueen – toisessa viisi miestä ja toisessa viisi naista – on tarkoitus kulkea Giralangin ylängöllä kolmen vuorokauden reitti ja suorittaa samalla erilaisia tehtäviä. Puhelimia osallistujat eivät saa ottaa mukaan, koska heidän on opittava luottamaan itseensä eikä teknologiaan. Reittikarttojakin on vain yksi porukkaa kohti.

Yksi vaellukselle määrätyistä naisista on firman keskijohtoon kuuluva Alice Russell. Hän on lähtenyt mukaan vastentahtoisesti ja anelee heti ensimmäisenä päivänä esimieheltään useaan otteeseen, että saisi palata takaisin. Lupaa ei tule, mutta toisena yönä Alice kuitenkin jättää ryhmän. Sen jälkeen ei jälkeäkään. Edes kokeneet etsintäpartiot eivät häntä löydä.

Muu porukka ei (luultavasti) tiedä, että Alice on ottanut yhteyttä keskusrikospoliisin talousosastoon ja syyttänyt BaileyTennantsia rahanpesusta. Hän on luvannut toimittaa ratkaisevia todisteita heti vaelluksen jälkeen. Tästä syystä katoamista saapuvat tutkimaan osavaltion poliisin ohella myös Alicen kanssa yhteydessä olleet talousosaston Aaron Falk ja Carmen Cooper.

Yksi oletuksista siis on, että Alicen katoaminen liittyisi jotenkin BaileyTennetsiä uhkaavaan oikeusjuttuun. Tätä tukee Falkin aamuyöstä saama puhelu, josta kohinan keskeltä erottuvat heikosti sanat ”hänelle käy huonosti”. Alice on uhmannut sääntöjä ja ottanut salaa puhelimensa mukaan vaellukselle, vaikka ylängöltä löytyykin kenttää huonosti jopa hätäpuheluita ajatellen.

Poliisit pohtivat vaihtoehtoja. Erosiko Alice ryhmästä omasta halustaan ja sitten eksyi tai loukkaantui matkalla? Tekikö joku Alicelle pahaa? Giralangilla on karmiva kaiku, sillä sarjamurhaaja Martin Kovac tappoi siellä parikymmentä vuotta aikaisemmin ainakin kolme naista. Kovac itse on kuollut vankilassa, mutta olisiko hänellä matkija?

Kuulustelujen perusteella selviää, että naisporukan keskuudessa on ollut eripuraa ja syynä siihen on suurimmalta osalta ollut Alice. Naiset ovat haluttomia puhumaan asiasta, vaikka yhdellä vaeltajalla on viiltohaava päässä, toisella mustelma leuassa ja kolmannella käärmeenpurema kädessä. Osa kaunoista ei kuitenkaan liity nykyhetkeen, vaan niiden juuret ovat paljon kauempana menneisyydessä. Seuraavalla sukupolvellakin näyttää jo olevan lusikkansa sopassa.

Harperin trilleri on jännittävä, mutta ei mässäile murhilla tai verisillä yksityiskohdilla. Karun kaunis ja samalla anteeksiantamaton luonto rinnastuu ihmisten sisällä kytevään pelkoon ja vihaan. Kuka tahansa ryhmän naisista voisi olla syyllinen. Tai joku maaston tunteva ulkopuolinen. Kirjailija vihjailee ja herättää epäluuloja, mutta lopullinen ratkaisu on kuitenkin yllätys.