STATOVCI, PAJTIM: Tiranan sydän

Kustantaja: Otava 2016

Pajtim Statovci (s. 1990) muutti Suomeen kaksivuotiaana Jugoslavian Serbiaan kuuluneesta Kosovosta, kun albaanienemmistöisessä maakunnassa ylin valta annettiin serbeille. Statovcin perhe nimittäin kuului albaaneihin. Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia tarkasteli näitä kirjailijalle läheisiä asioita: maahanmuuttoa, sen mukanaan tuomia ongelmia ja henkilöiden välisten suhteiden muutoksia. Teos palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2014. Se on käännetty useille kielille ja siitä on tekeillä näytelmäsovitus Kansallisteatteriin.

Tiranan sydän kertoo kahdesta ystävästä, Bujarista ja Agimista. He elävät Albaniassa aikana jolloin maan itsevaltainen johtaja Enver Hoxha on kuollut ja maa suistunut sekasortoon ja kurjuuteen. Poikia ahdistavat kotiolotkin: Bujarin äiti on välinpitämätön ja tahdoton menetettyään sekä miehensä että tyttärensä ja Agim joutuu isänsä pahoinpitelemäksi pukeutuessaan naiseksi. Pojat karkaavat kotoa suurin toivein, mutta joutuvat elämään kadulla, kokemaan kuolettavaa kylmää ja nälkää sekä karkeaa hyväksikäyttöä. Italian onnela olisi kiusoittelevan lähellä, mutta miten päästä sinne?

Eurooppa oli meidän Amerikkamme, kaikki halusivat olla eurooppalaisia, kuulua eurooppalaisten joukkoon, seisoa näkymättömän mutta ylittämättömän aidan toisella puolella, siellä missä ihmiset olivat ihmisiä, ihmisyyden etunenässä.

Seuraavaksi kuljetaan nimettömän kertojan mukana Roomasta Berliiniin, Berliinistä Madridiin, Madridista New Yorkiin, New Yorkista Helsinkiin ja viimein Helsingistä Tiranaan. Tämä henkilö on milloin nuori mies, milloin nuori nainen, ja hänen kertomuksensa elämänvaiheista ja kokemuksista vaihtelevat jokaisen uuden henkilöllisyyden myötä. Hän toisaalta etsii omaa paikkaansa maailmassa, mutta toisaalta pakenee itseään ja tekojensa seurauksia. Hänellä on kyky vedota ihmisten tunteisiin, muttei pitää suhteita yllä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään verrattuna tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion.

Statovci yllättää tälläkin teoksellaan. Siinä ei ole esikoisteoksen maagisuutta, vaan kaikuja antiikin draamoista – yksinäinen kulkija tuomittuna loputtomaan vaellukseen maasta toiseen.

Muutin Saksaan, ja Saksasta Espanjaan ja Espanjasta Yhdysvaltoihin, ja olin vuosien ajan niin yksinäinen, että olin vähällä riistää henkeni, enkä tiennyt mitä tekisin kaikella sillä yksinäisyydellä, enkä päässyt siitä eroon sillä se oli ilmaa, minun ja minua vastapäätä istuvan ihmisen väliin jäävä rako, se oli kaikkien niiden ihmisten kasvot joita katsoin ja jotka eivät katsoneet minuun, se oli jokainen loittoneva selkä ja jokainen sana, jota ei ollut kohdistettu minulle.

Kirja käsittelee arkaluontoista aihetta, josta ei juuri ole kirjoja ilmestynyt eli transsukupuolisuutta. Suhtautuminen asiaan on suvaitsevainen ja lempeä; ihminen on sitä mitä on.  Kuten Agim kysyy: eikö ole suorastaan rajoittunutta ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiranan sydän kertoo myös Albanian eli Shqipërian historiasta. Sitä värittävät kansantarinat ja kertomukset uljaista sankareista, etenkin legendaarisesta Skanderbegistä. Näin lisääntyy lukijan tietous tästä Euroopan laitamilla sijaitsevasta maasta, joka avautumisensa jälkeenkin on jäänyt tuntemattomaksi ja miltei unohdetuksi.

PS. Kuvia vuonna 1984 Albaniaan tehdyltä matkalta.

TÓIBÍN, COLM: Nora Webster

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Nora Webster

Suomennos: Kaijamari Sivill

Ollaan Irlannissa 1960-luvulla. Nora Websterin mies on kuollut ja Nora jäänyt 40-vuotiaana neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Rahaa on vähän ja vaikeita ratkaisuja tehtävänä, mutta musertava suru syö voimia ja lamaannuttaa. Nora kaipaisi nyt ennen kaikkea yksinäisyyttä ja lepoa.

Oli niin helppoa sanoa: ”Otan osaa” tai ”Otan osaa menetykseesi”. Kaikki käyttivät samoja lauseita, mutta vastaukseen ei ollut kaavaa. ”Niin” tai ”Kiitos” kuulosi kylmältä, suorastaan ontolta. Ja siinä surunvalittelijat sitten seisoisivat häntä katsellen kunnes hän ei malttaisi odottaa että pääsisi pois heidän luotaan. Siinä, miten he pitelivät hänen kättään tai katsoivat silmiin, oli jotain nälkäistä.

Nora on sisukas, ennen kaikkea kahden kouluikäisen poikansa vuoksi. Lasten turvallisuudentunne on järkkynyt ja se näkyy käytöksessä, vaikka pojat yrittävätkin peitellä suruaan äidiltä. Norakaan ei yritä lähestyä poikiaan eikä puhua heille tapahtuneesta, joten ei ole oikeastaan yllättävää, että nämä alkavat luottaa enemmän myötätuntoiseen tätiinsä. Nora hoitaa kuitenkin varsinaiset taistelut niin itsensä kuin lastensa puolesta. Epäoikeudenmukaisuuteen törmätessään hän on yllättävän tehokas: malttinsa säilyttävä, jäätävän vaitonainen toisten raivotessa ja loppuiskussaan musertava. Monen mielestä Nora on niin kylmä ja pelottava, ettei hänelle uskalla puhua aroista asioista. Mieluummin toimitaan selän takana.

Tóibínin kirja kertoo varsin tavallisen tarinan varsin tavallisesta naisesta. Kirjan arkiseen ja pikkutarkkaan tyyliin on ensin päästävä sisälle, mutta vauhtiin päästyä tarina kyllä alkaa kantaa. Kaikkea seurataan Noran ajatusten kautta ja nähdään, miten hän vähitellen kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja rohkaistuu ajattelemaan itseäänkin. Kaiken takana heijastuu Irlannin poliittinen tilanne mellakoineen ja mielenosoituksineen. Kirjailija ei kommentoi eikä arvota tapahtumia, vaan kertoo kaiken kronologisessa järjestyksessä ja antaa lukijan muodostaa omat mielipiteensä. Toibinin lauseet ilmaisevat lakonisuudessaan paljon, kuvaa hän sitten luontoa, ihmisten välistä viestintää tai hiljaisia tuntoja.

Nora polvistui ja syötti kirjeet verkkaisesti tuleen yhden kerrallaan. Hän mietti, miten paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun ne oli kirjoitettu ja miten ne kuuluivat aikaan, joka oli mennyt eikä palaisi. Niin olivat asiat, niin oli elämä edennyt.

NIKULAINEN, TERHI Menneisyyteen tatuoitu

Kustantaja: Myllylahti 2016

Raumalaissyntyinen Terhi Nikulainen teki pitkän päivätyön Espoon kaupunginkirjastossa, viimeiseksi aluekirjastonjohtajana. Työn ohessa hän ennätti kirjoittaa kolme dekkariakin, jotka syntyivät täysin hänen omien tuntemustensa varassa, ilman ulkopuolista tukea. Vuonna 2011 Nikulainen haki Kriittisen korkeakoulun kaksivuotiseen kirjoittajakouluun, mikä merkitsi kovaa ponnistusta mutta myös hyvien neuvojen aarrearkkua. Nyt Nikulainen kirjoittaa päätoimisesti. Alkamassa on uusi sarja, jonka päähenkilönä loistaa Pietarissa syntynyt mutta Helsinkiin kotiutunut rikosylikonstaapeli Vera Ranta. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Menneisyyteen tatuoitu.

Vera Ranta on kaunis ja korostetusti elegantti nainen. Venäläisenä verenperintönä hänellä on tarkka vainu ihmisten suhteen, mutta myös taipumus ottaa riskejä. Onko kyseessä vaaran houkutus vai tarve todistaa, että nainen (vieläpä venäläinen nainen) kyllä pärjää? Työparinaan Veralla on eläkeikää lähestyvä Voitto Aaltonen, arkinen ja vakaa kuin pyöreä sämpylä. Henkilökaartiin kuuluu vielä halvaantunut, pyörätuolilla liikkuva murharyhmän johtaja. Yhteistyö sujuu kyllä, usein lempeän naljailun merkeissä.

Veran ja Voiton ensimmäisessä yhteisessä tutkimuksessa selvitellään nuoren helsinkiläisen tatuoijan Josefiina Malmbergin murhaa. Käy ilmi, että Amsterdamissakin on murhattu lyhyen ajan sisällä kaksi naispuolista tatuoijaa – onko tapauksilla yhteyttä keskenään? Vai liittyykö Josefiinan murha kenties kannabisbisnekseen? Vai olisiko sillä sittenkin yhteyttä toisen maailmansodan aikana Raumalla tapahtuneeseen ja ratkaisematta jääneeseen murhaan? Rönsyjä riittää. Ihan konkreettisestikin, sillä ruusuköynnös ja ruusut tulevat vastaan joka käänteessä.

Menneisyyteen tatuoitu on näppärästi rakennettu dekkari, jossa unohdetuiksi luullut asiat nousevat uudelleen pintaan ja muuttavat monien elämän. Nikulainen lupaa, ettei murhaajaa voi arvata. Totta on – kirjailija säästää viimeisen ja ratkaisevan yllätyksen kirjan loppuun. Murhaajan kylmääviä ajatuksia on kyllä saanut seurata kursiivilla kirjoitetuissa väliluvuissa. Jos kirjassa jotakin kritisoisi, niin joidenkin henkilöiden harlekiinisarjamaista luonnehdintaa - sisäistä paloa hehkuvia kasvoja ja leimahtelevia silmiä. Saattaa tämä olla ironiaakin.

Syksyisenä iltana on mukava tarttua tällaiseen nopealukuiseen ja sopivalla tavalla jännittävään dekkariin. Odotellaan jatkoa Vera Rannan seikkailuille! Ja ehkä kokonaan Raumalle sijoittuvaa tarinaa!

PS. Menneisyyteen tatuoitu saattaisi kiinnostaa myös nuorta lukijaa.

LIPSON, KATRI: Detroit

Kustantaja: Tammi 2016

Palkitussa esikoisteoksessaan Kosmonautti Katri Lipson käsitteli ihmisten välisten suhteiden vaikeutta ja kätkettyjä salaisuuksia Neuvostoliittoon sijoitettuna. Kirjassa Detroit on tapahtumaympäristönä Amerikka, mutta ongelmat samankaltaisia.

Timothy Callahan on 19-vuotias ja vuoden lupaavimpia tulokkaita NHL-jäillä. Muutaman vuoden vanhempi Nathan Delorme puolestaan on joukkueensa kirkkain tähti, kuuluisuuteen ja ylelliseen elämään tottunut itsetietoinen suuruus. Nuoren tulokkaan ja kokeneen tähden yhteispeli kaukalossa sujuu kuin unelma ja vapaa-aikakin kuluu paljolti yhdessä. He ovat parhaat ystävät, mies ja hänen varjonsa. Sitten Detroitissa tapahtuu kauheita: Timin kaularanka murtuu laitataklauksessa ja hän halvaantuu kaulasta alaspäin. Miksi nopea ja voimakas nuorukainen ei väistä päälle tulevaa pelaajaa, joka on tunnettu juuri taklauksistaan? Miksi Nathan ei kertaakaan käy onnettomuuden jälkeen hoitokodissa katsomassa ystäväänsä?  Miksi Nathan sen sijaan romuttaa oman uransa? Tim odottaa odottamistaan. Hänellä ei ole paljonkaan mielenkiinnon kohteita tilanteessa, jossa normaali elämä on jo menetetty vaikka kaiken pitäisi olla vasta alullaan.

Timothy on katsellut kaikki Nathanin ottelut ja silloinkin kun Nathan ei pelaa – tänä keväänä niin on ollut usein – hän katselee nähdäkseen joukkueen, joka pelaa, istuu ja matkustaa samalla jäällä, penkillä, bussissa ja lentokoneessa Nathanin kanssa. Ja vaikka hän tietää, miten se aina päättyy, miten vaikea on muistella aikoja Nathanin kanssa ja katsella hänen peliään, on kuitenkin mahdollista, että niin kauan kuin Nathan pelaa, ei Nathankaan voi kokonaan unohtaa, millaista oli pelata Timothyn kanssa.

Kirja kuvaa jossain määrin jääkiekkopeliä, muttei mitenkään syvällisesti eikä aina ihan asianmukaisin termeinkään. Pääpaino on selvästi ihmisten välisissä suhteissa. Jääkiekkojoukkueen sisällä valitsee äijämäisen ronski ja samalla karhean suojeleva ilmapiiri, mutta kovin läheisiä miehet eivät kuitenkaan ole keskenään. Herkimpien tuntojen ilmaiseminen ja selvitteleminen ei ole helppoa ympäristössä, missä kaikesta väännetään kaksimielisiä vitsejä.

Detroit on paikoin hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin varsin vaikuttava kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta ja toiveiden särkymisestä. Henkilöistä päähuomion vievät Timothy ja Nathan, jotka ovat uskottavia nuorekkaassa uhossaan ja epävarmuudessaan, mutta sivuhenkilöissäkin löytyy herkullisia hahmoja. On Timin hysteerisen tarmokas äiti, joka on valmis turvautumaan mihin tahansa poppakonstiin, jos vain on vähänkin toivoa Timin tilan jonkinlaisesta kohentumisesta. On Timin henkilökohtainen hoitaja Nellie, jonka hoitomenetelmät ovat joskus epäortodoksisia, mutta tähtäävät aina hoidettavan parhaaseen. On sokea strippari Janet, jonka Nathan ”ostaa” tietty tarkoitus mielessään.

Detroit on romaani täynnä pakahduttavia tunteita, leimahduksia ja vetäytymisiä, katkeruutta ja anteeksiantoa. Loppua leimaa jo hiljainen surumielisyys.

Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.

STRIDSBERG, SARA: Niin raskas on rakkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj

Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsberg (s. 1972) on Ruotsin huomattavimpia nykykirjailijoita. Hän sai vuonna 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanistaan Drömfakulteten, joka käsittelee feministi Valerie Solanasia, taiteilija Andy Warholin ampujaa. August-ehdokkaana Stridsberg on ollut neljästi, joista yksi osittain omaelämäkerrallisellsa teoksella Niin raskas on rakkaus. 

Jim on viehättävä, vastustamaton ja vastuuton. Hän ei luultavasti rakasta ketään – jollei sitten jossain vaiheessa ex-vaimoaan Lonea. Hän on alkoholisti. Hän kaipaa kuolemaa, yrittää itsemurhaa ja joutuu Beckombergan mielisairaalaan. Sairaalavuodet osoittautuvat yllättäen tälle potilaiden ja henkilökunnan rakastamalle Jimmy Darlingille hänen elämänsä parhaiksi ja turvallisimmiksi. Aika kuluu eikä tilanne olekaan niin toivoton.

Kukaan ei varmaan koskaan uskonut Jimin vanhenevan. Hän on aina elänyt ajan ulkopuolella noudattaen omia sääntöjään kuin iso vaarallinen ja vallaton lapsi, ja hän on aina rakastanut kuolemaa niin paljon, ettei kukaan ole pystynyt kuvittelemaan häntä vanhana.

Jackie on Jimin ja Lonen tytär. Isä on hänelle kaikki kaikessa vielä avioeron jälkeenkin, kun taas äiti jää melko etäiseksi. Beckombergaan joutunutta Jimiä 13-vuotias Jackie käy uskollisesti katsomassa kielloista ja torjunnasta huolimatta. Sairaalasta tulee hänelle lähes toinen koti ja monista sen asukkaista hyvin läheisiä. Vartuttuaan Jackie alkaa pelätä oman mielenterveytensä puolesta, onhan jo Jimin äiti ollut itsetuhoinen. Jatkuuko sukurasite vai onko Jackiella sittenkin turvanaan asioita, jotka ankkuroivat hänet maan pinnalle?

Keskellä yötä havahdun hereille ja kuvittelen että maapallo on törmäämässä tähteen, herään siihen että putoan, pelkään että talo romahtaa, pelkään että kaikki on poissa kun avaan silmäni, pelkään sotaa joka levittäytyy vähitellen kaikkialle maailmaan.

Kirjan rakenne on sirpaleinen ja lukijan on rakennettava tarina pienistä muruista ja katkelmista. Se sopii hyvin kirjan henkeen, koska sen henkilötkin ovat sirpaleina ja heidän maailmansa pelottavasti hajallaan. Stridsbergin kieli on tavattoman kaunista ja runollista, mistä kiitos myös suomentajalle Outi Mennalle. Vaikka käsitellään vaikeita asioita, ei kirja ole raskas lukea. Surumielinen kylläkin.

Muistoissani valkeat merilinnut liitävät pitkin sairaalan käytäviä. Eihän niin voi olla, mutta sen minä muistan ensimmäisistä käynneistämme sairaalassa Jimin luona. Siipien havinan, höyhenet, ohi häivähtävän meren ja kuoleman hajun, aivan kuin aallot löisivät rantaan jossain rakennuksen uumenissa, aivan kuin arkkitehtuuri kätkisi sisälleen avoimen haavan.

MASSEY, SUJATA: Rei Shimura menetysten rannikolla

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: The Kizuna Coast
Suomennos: Terhi Leskinen

Yhdysvaltalainen Sujata Massey (s. 1964) kuuluu monikulttuuriseen perheeseen, sillä hänen isänsä on syntyperältään intialainen ja äitinsä saksalainen. Massey on toiminut reportterina Englannissa ja opettanut englantia Tokiossa Japanissa, mistä saadut kokemukset ovat toimineet pohjana Rei Shimura -dekkarisarjaan. Rei on japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär, joka työskentelee pitkiä aikoja Japanissa ensin englannin kielen opettajana ja myöhemmin intohimonsa antiikin parissa. Varsin usein hän sotkeutuu rikostapauksiin. Massey arveli sarjan olevan valmis vuonna 2008 ilmestyneen kymmenennen osan jälkeen (Rei Shimura Havaijilla) ja aloitteli jo uutta Intiaan sijoittuvaa sarjaa. Keväällä 2011 Japanin rannikkoseutua runnellut maanjäristys tsunameineen kuitenkin muutti mielen ja pakotti kirjoittamaan sarjaan vielä yhden osan eli Rei Shimura menetysten rannikolla -dekkarin.

Rei saa pian järistyksen jälkeen Havaijille puhelun rakkaalta ystävältään ja oppi-isältään herra Ishidalta. Vanha antiikkikauppias on sairaalassa Tohokun rannikolla ja huolissaan kadoksissa olevasta nuoresta apulaisestaan Mayumista. Rei onnistuu suhteitaan hyödyntämällä matkustamaan Havaijilta Tokioon ja sieltä avustustyöntekijäjoukon mukana Tohokuun. Herra Ishida löytyy, mutta Mayumi ei. Myös arvoesineitä saattaa olla kateissa. Mitä tsunamin aikana oikein on tapahtunut?

Rei Shimura -kirjoihin sisältyy aina kiinnostavaa tietoa Japanin kulttuurista, tavoista ja uskomuksista.  Massey kuvailee tarkasti antiikkiesineitä kimonoista lipastoihin ja maalauksista keramiikkaan. Yhtä antaumuksellisesti hän kertoo paikallisista ruoista, joita Tohokussakin yritetään vähistä aineksista valmistaa tuhansille sairaille ja kodittomille. Olosuhteet ovat karut: sähkö ja puhelinyhteydet eivät toimi, puhdasta vettä ei ole, hygienia ontuu. Kaikkialla on mutaa, rojua ja mätäneviä kaloja. Ihmisiä kalvaa suru kuolleista tai huoli kadoksissa olevista. Massey osaa poimia yksityiskohtia, jotka paljastavat tuhon kaikessa laajuudessaan ja inhimillisessä raastavuudessaan.

  Katselin, kuinka kaksi Japanin meri-itsepuolustusvoimien sotilasta väänsi väkisin auki viistoperäisen Toyotan oven julmannäköiset hengityssuojaimet kasvoillaan ja päästi sieltä ulos ryöpyn likaista vettä ja kaloja. Sitten miehet vetivät varovasti autosta jotain muovisen suojapeitteen avulla. Mudan alta pilkottavasta vaaleanpunaisesta takin kaitaleesta arvelin, että hajoamistilassa oleva ruumis oli naispuolinen. Seuraavaksi näkyviin ilmestyvä ruumis oli paljon pienempi, ja sen mukana seurasi Mikki Hiiri -reppu. Ajattelin, että se oli pahinta, mitä olin koskaan nähnyt – kunnes näkyviin tuli vielä pienempi ruumis…

  Toinen sotilas käveli auton ympäri muistikirja kädessään ja pysähtyi rekisterikilven eteen kirjoittaakseen tunnuksen muistiin. Toinen sitoi auton sivupeiliin nauhan ja kirjoitti tussilla ”3” kuljettajan oveen.

Rei Shimura menetysten rannikolla on ihan kiinnostava dekkarinakin, mutta sen painavinta antia on kuitenkin uskottava kuvaus tsunamista ja sen jättämistä jäljistä. Tuskaa ja tuhoa on, mutta on myös toivoa.

RANNELA, TERHI: Frau

Kustantaja: Karisto 2016

Terhi Rannela (s. 1980) on kirjailija, toimittaja ja sanataideohjaaja. Hän on vuoden 2008 nuori freelancetoimittaja ja nuorten kirjallisuuslehti Lukufiiliksen päätoimittaja. Rannela on tullut tunnetuksi kantaaottavista nuortenromaaneistaan, joissa on käsitellyt mm. koulukiusaamista ja suomalaista alkoholikulttuuria. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi ensimmäinen aikuisille suunnattu teos, punakhmerien hallitsemaan Kamputseaan sijoittuva Punaisten kyynelten talo. Keväällä 2016 ilmestynyt Frau puolestaan kertoo SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta Linasta.

Toukokuun 27. päivänä vuonna 1942 käynnistyi Prahassa operaatio Anthropoid, salamurhahanke käskynhaltija Reinhard Heydrichiä vastaan. ”Prahan teurastajaksi” kutsuttu Heydrich selviytyi autoonsa heitetystä pommista hengissä, mutta menehtyi muutamaa päivää myöhemmin verenmyrkytykseen prahalaisessa sairaalassa. Tästä tapahtumasta ja sen seuraamuksista kertoo kirjan yksi taso.

Toinen taso sijoittuu vuoteen 1984. Lina elää köyhtyneenä ja vakavasti sairaana entisellä kotiseudullaan Fehrmarnin saarella. Nuori toimittaja Erich Richter saa ainutlaatuisen tilaisuuden haastatella Linaa, vaikka hänen motiivinsa ovatkin hämärän peitossa. Lina on melkoisesti puolustuskannalla. Mitään katumusta menneestä hän ei tunne. Päinvastoin: hän on uhri, menettänyt enemmän kuin muut. Mitä ne menetykset ovat, se selviää kirjan edetessä.

Frau maalaa lukijan eteen pelottavan kuvan naisesta, joka ei salli itselleen minkäänlaista heikkoutta. Köyhtyneen aatelisperheen tytär, kyläkoulun opettajatar, on nuoresta asti ollut intohimoinen kansallissosialisti ja kiihkeä antisemitisti. Reinhard Heydrich puolestaan on ollut poliittisesti välinpitämätön, kunnes Linaan tutustuttuaan liittyy puolueeseen. Samalla ura kääntyy ripeään nousuun ja johtaa lopulta Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi. Perhe saa asuttavakseen juutalaiselta suvulta takavarikoidun loisteliaan Schlossin, jota Lina somistaa ja jonka puutarhaa hoitaa sydämensä halusta:

   Vaikka hän oli epätäydellinen, heidän kotinsa oli täydellinen uuden lapsen tulla. Neljännen, viidennen, kuudennenkin. Lina oli käyttänyt valtavasti aikaa somistamiseen. Yksikään taulukehys tai matto ei ollut vinossa, lastenhuoneen seinät oli vasta maalattu. 

   Puutarha oli yksi huoneista, jonka Lina kalusti kasveilla ja kukkasilla. Hän haaveili omasta nimikkoruususta; olisi hienoa, jos linamathildeä alettaisiin viljellä fehmarnilaisilla pihoilla.

Talo ja puutarha ovat muurin ja lukitun portin suojaamia eivätkä tapahtumat niiden ulkopuolella kiinnosta Linaa. Kuten eivät kiinnosta puutarhanhoitoon pakotetut nääntyneet ja nälkiintyneet vangitkaan – helposti korvattavaa massaa! Miestään Lina sen sijaan rakastaa ja palvoo. Puolison murha synnyttää hänessä verenhimoisen raivottaren siitäkin huolimatta, että Heydrich on viimeisenä toivomuksenaan pyytänyt pidättäytymään kaikista kostotoimenpiteistä. Lina saa haluamansa. Prahan lähellä sijaitseva Lidicen kylä katoaa liekkeihin, koska attentaatin päätekijän uskotaan olleen sieltä kotoisin. Linan kostonhimo löytää vielä myöhemminkin uusia syitä ja uusia keinoja. Vastuuseen hän ei koskaan joudu. Myöhempään elämään sisältyy yllättävä ja suomalaisittain kiinnostava käänne: lyhyt avioliitto boheemin teatterintekijän Mauno Mannisen kanssa. Suuresta rakkaudesta ei ole kylläkään kyse, vaan tarpeesta päästä eroon kiusallisesta sukunimestä.

Frau-romaani on pienehkö kooltaan, mutta sisällöltään suuri ja vahva tarjotessaan erilaisen näkökulman erääseen ihmiskunnan historian kauhistuttavimmista ajanjaksoista. Se koostuu Linan muistojen ohella Richterin tekemistä haastatteluista ja muutamien tapahtumien keskiöön joutuneiden henkilöiden ajatuksista. Teksti on tiivistä, miltei raportoivaa, ilman turhia koukeroita. Silti siinä on paljon yksityiskohtia, jotka kertovat kuvatuista henkilöistä jotain merkityksellistä. Kaikkea ei sanota suoraan, vaan pitää lukea rivien välistä ja aistia tunnelmaa. Kirjan mieleenpainuvin kohta on kuvaus Lidicen tuhosta. Sitä ei pysty unohtamaan eikä sitä pidäkään unohtaa.

PS. Kirjan mittaan alkoi kiinnostaa, minkä näköisiä Lina ja Reinhard Heydrich oikein olivat, mutta kuva heistä löytyikin onneksi kirjan lopusta. Asiallinen oli myös selostus siitä, ketkä kirjan henkilöistä olivat todellisia ja ketkä kuvitteellisia. Kirjan kansi sopii yhteen sisällön kanssa, vaikkei erityisen kutsuva olekaan.

HURLEY, ANDREW MICHAEL: Hylätty ranta

Kustantaja: WSOY 2016
Alkuteos: The Loney
Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Hylätty ranta on englantilaisen Andrew Michael Hurleyn (s. 1975) esikoisromaani. Se voitti vuonna 2015 parhaan esikoisromaanin Costa-palkinnon ja sai lehdissä suorastaan ylistäviä arvosteluja. Se on synkkäsävyinen ja jopa kauhuelementtejä sisältävä kuvaus uskosta, taikauskosta ja pelosta.

Kirjan kertoja on Tonto-niminen mies, joka pienen sanomalehtiuutisen takia ryhtyy muistelemaan erästä vuosientakaista pääsiäistä. Hän oli silloin vielä pelkkä lapsi eikä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jotain pelottavaa kuitenkin tapahtui. Tuolloin roomalaiskatolinen seurakunta, johon Tonton perhekin kuuluu, on vuosittaisen tapansa mukaan matkustanut viettämään retriittiä Loneylle, karulle luoteisenglantilaiselle rannikolle. Tontolle ja isoveli-Hannylle viikko merkitsee lähinnä tutkimusretkiä ja seikkailupelejä tuulten ja vuorovetten muovaamalla rannalla. Poikien äidille, Äikälle, seutu sen sijaan on maailman pyhin paikka heti Lourdesin jälkeen ja paikallisen lähteen vesi keino parantaa Hanny mykkyydestä. Pyhälle lähteelle menoon valmistaudutaan paastoten ja rukoillen sekä monenmoisin rituaalein, joista yhdestäkään voimakastahtoinen Äikkä ei suostu tinkimään. Seurakunnan pappina vasta aloittanut isä Bernard yrittää kyllä pitää kokoontumista rennompana ja enemmän henkisenä kokemuksena kuin suorittamispakkona.

Retriitin aikana kylällä havaitaankin ihmeellisiä asioita: sokeutunut nainen saa näkönsä takaisin, rampa parantuu ja omenapuut puhkeavat kukkaan paljon ennen aikaansa. Ovatko nämä ihmeet Jumalasta vai paholaisesta? Seudun ihmisillä on säilynyt vanhoja pakanuuteen vivahtavat uskomuksia ja tapoja, mutta onko niillä mitään yhteyttä tapahtumiin?

Hylätty ranta ei ole varsinaisesti kauhukirja, vaan Hurley luo painostavan ja uhkaavan tunnelman taitavasti erilaisten vihjailujen ja avoimeksi jäävien yksityiskohtien avulla. Ilmapiiriin vaikuttaa suuresti itse Loney, joka melkein on eloisampi kuin kirjassa kuvatut ihmiset.

Loney näytti ehkä autiolta ja mitäänsanomattomalta, mutta siellä oli vaarallista. Se oli kesytön, hyödyntämätön kaistale Englannin rannikkoa. Laaja eloton lahti, joka täyttyi kahdesti päivässä niin että Coldbarrowin harjanne jäi saareksi. Tulvavuoksi saattoi tulla laukkaavaa hevosta nopeammin ja joka vuosi ihmisiä hukkui. Arvaamatta yltynyt tuuli painoi epäonnisia kalastajia maihin. Uhkarohkeat simpukankerääjät eivät ymmärtäneet minkä kanssa olivat tekemisissä vaan ajoivat autonsa hiekalle pakoveden aikaan ja ajautuivat maihin vasta viikkokausien kuluttua kasvot vihreinä, iho nukkaisen pehmeänä.

Hylätyn rannan varsinainen ydin on uskonnon ja taikauskon välinen rajanveto sekä uskon säilyttämisen ja menettämisen pohdinta.  Keskiössä on roomalaiskatolinen seurakunta, jonka aiempi pappi isä Wilfred edusti ahdasta ja rangaistuskeskeistä uskonlinjaa, kun taas nuoren isä Bernardin näkemys on humaani ja salliva. Kumman usko mahtaakaan kestää koettelemuksissa paremmin?  Mitä seuraa siitä, jos usko katoaa? Kirjan henkilöistä mielenkiintoisin on Äikkä, jolle Hannyn parantuminen on selvästikin pakkomielle. Ajatteleeko hän ollenkaan lastaan ja tämän parasta vai onko parantuminen tärkeää vain Äikälle itselleen? Todiste siitä, että Jumala on oikeasti olemassa?

Rivi dominopalikoita, kieppuvia lautasia kepin nenässä, korttitalo. Kuluneita vertauskuvia riittää. Isä Bernard oli tajunnut sen, mitä olin tiennyt Äikästä jo pitkään – että jos yksikin kohta pettäisi, jos yksikin rituaali jäisi väliin tai tavanomaisia menoja joskus käytännön syistä lyhennettäisiin, hänen uskonsa romahtaisi ja menisi pirstaleiksi.

PS. Hylätty ranta -romaanista voi valita mieltymyksensä mukaan joko musta- tai valkokantisen version.

ISHIGURO, KAZUO: Haudattu jättiläinen

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: The Buried Giant

Suomennos: Helene Bützow

Haudattu jättiläinen sijoittuu kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan 500-luvulle, kun Britanniassa vallitsee rauha alkuperäiskansojen eli kelttien ja germaanilähtöisten saksien välillä. Historiallisuus on kirjassa kuitenkin pelkkää pintaa, sillä sen maailma on fantasian ja myyttien maailma. Eikä fantasiakaan oikeastaan ole muuta kuin keino päästä pohtimaan muistojen ja muistamisen merkitystä ihmiskunnalle.

Kirjan päähenkilöt ovat Axl ja Beatrice, jotka elävät kukkulan kupeeseen kaivetussa majassa, monien samankaltaisten majojen, tunnelien ja käytävien muodostamassa yhteisössä.  Pariskuntaa on ikääntymisen myötä siirretty aina vain kauemmaksi suurtuvasta ja sen nuotiosta ja jätetty lopulta ilman kynttilääkin. Tämä saa Beatricen ehdottamaan lähtöä pois kotoa, muualla asuvan pojan luo. Tosin Beatricekaan ei kunnolla muista, miksi ja minne poika lähti. Alueen asukkaita nimittäin vaivaa outo unohtelu – tärkeätkin asiat ja huolenaiheet ovat hetken kuluttua muuttuneet epämääräisiksi ja sumuisiksi. Axl ja Beatrice ovat säilyttäneet joitakin muistojaan hieman muita paremmin, koska keskustelevat ja vertailevat muistikuvia keskenään.

Axl ja Beatrice lähtevät siis matkaan. Vaikka Axl onkin näennäisesti vahvempi osapuoli, toimii Beatrice kuitenkin oppaana – kuten kaimansa Danten Jumalaisen näytelmän paratiisi-osiossa. Vanhusten seuraan liittyy vähitellen muitakin: taitava ja ovela soturi Wistan, kotikylästään paennut ”jättiläisen purema” Edwin-poika ja lopulta myös yksi Arthurin ritareista, sir Gawain. Monenlaiset vaarat vaanivat kulkijoita kilpailevista linnanherroista petollisiin munkkeihin ja keijuista jättiläisiin ja outoihin mytologisiin petoihin. Axl ja Beatrice kuitenkin vaeltavat eteenpäin viattomuutensa ja vilpittömyytensä suojelemina. Tosin menneisyydestä häivähtelevät muistikuvat hämmentävät etenkin Axlia – millainen mies hän oikein on aikanaan ollut?

Haudattu jättiläinen koostuu paljolti henkilöiden välisistä keskusteluista, joissa joku kyselee ja toinen vastaa ja selittää. Näin muodostuu henkilöistä ja heidän ajatusmaailmastaan yllättävän selkeä kuva. Beatrice on hieman liian avoin ja luottavainen, mutta samalla henkisesti vahva ja uskalias. Axlin silmissä hän on kuitenkin hauras prinsessa, jota pitää suojella ja rauhoitella. Ei ole epäilystäkään pariskunnan välisestä vahvasta kiintymyksestä. Toisaalta huumoria syntyy kuvattaessa henkilöidensä pikkumaisia puolia tai heidän sokeita kohtiaan. Tämäkin välittyy keskusteluiden tai ajatusten kautta.

Ishiguro käsittelee muistia ja muistamista niin yksilöiden kuin kansojen kannalta. Eikö olisi hyvä unohtaa eri kananryhmien välillä käydyt sodat, hirmutyöt ja petetyt lupaukset? Eikö perheonni kukoistaisi paremmin, jos unohdettaisiin uskottomuus, torjunta ja pahat sanat? Eikö pahojen asioiden muistamisesta seuraa vain koston kierre ja väkivallan nousu?

”… Meidän on toivottava, että Jumala keksii vielä keinon säilyttää ihmisten väliset siteet, vaikka tottumus ja epäluulo ovat aina jakaneet meidät. Kuka tietää, mitä tapahtuu kun vikkeläkieliset miehet yhdistävät vanhat kaunat tuoreeseen haluun saada maata ja valloituksia.”

”Sitä on syytä pelätä, mestari Axl”, Wistan sanoi. ”Aikoinaan maan uumeniin haudattu jättiläinen havahtuu jo. Ja kun hän kohta nousee, niin kuin varmasti tapahtuu, ystävyyssiteemme ovat kuin solmuja, joita nuoret tytöt tekevät pienten kukkien varsista. Ihmiset polttavat yöllä naapurinsa talon. Hirttävät lapset aamunkoitteessa puihin…”

Haudatun jättiläisen loppu jää tavallaan avoimeksi. Kukin voi tulkita sen haluamallaan tavalla, mutta hyvin liikuttava se joka tapauksessa on. Kazuo Ishiguron teos on varmasti vuoden parhaita käännösromaaneja.

VARGAS, FRED: Hyisiä aikoja

Kustantaja: Gummerus 2016

Alkuteos: Temps glaciaires

Suomennos: Marja Luoma

Ranskalaisen dekkarikirjailija Fred Vargasin mukaan taide syntyi alun perin siksi, että ihmiset saisivat nukuttua öisin. Tarinoissa nimittäin paha saa palkkansa ja pelot pysyvät kurissa! Vargasin omissa teoksissa on rikoksia, unenomaisia juonikuvioita ja armottomia porautumisia pahuuden ytimeen ennen puhdistavaa ratkaisua ja oikeuden voittoa. Hyisiä aikoja kuuluu Komisario Adamsberg -sarjaan, joten aiempien osien tunteminen auttaa kirjan ymmärtämisessä.

Hyisiä aikoja -kirja käynnistyy vanhan naisen kuolemasta. Se näyttää itsemurhalta, mutta ruumiin viereen seinään piirretty erikoinen merkki herättää tapausta tutkivan komisario Adamsbergin uteliaisuuden. Paljastuu toinenkin selkeästi itsemurhalta vaikuttava kuolemantapaus, johon liittyy samanlainen outo merkki. Onko sittenkin kyseessä murhasarja? Miksi nämä nimenomaiset ihmiset olisi murhattu? Yksi yhteys löytyy: molemmat uhrit matkustelivat kymmenen vuotta aiemmin Islannissa. Kokonainen ryhmä satunnaisia matkailijoita jäi silloin sakean sumun vuoksi kahdeksi viikoksi eristyksiin pienelle saarelle. Jotain kauheaa saarella tapahtui sinä aikana ja yksi osallistujista paleltui kuoliaaksi. Ryhmäläiset eivät (uskomatonta kyllä) missään vaiheessa esittäytyneet toisilleen, mutta vanha rouva oli ennen kuolemaansa lähettänyt jollekulle kirjeen…

Löytyy toinenkin linja tutkittavaksi, uhrien mahdollinen yhteys salaperäiseen Robespierre-seuraan. Tämän seuran jäsenet joutuvat kokoontumaan salassa, nimettöminä ja naamioituneina, niin suuria tunteita Ranskan suuren vallankumouksen johtohahmo Robespierre yhä herättää. Komisario Adamsbergin mielestä tapaus leviää leviämistään kuin merilevä lonkeroineen, aina vain sekavampana.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Kirjan huumori rakentuu paljolti erikoislaatuisten henkilöiden varaan. Adamsberg itse harhailee epämääräisesti omissa maailmoissaan ja katse sumeana ”lapioi pilviä”. Aivot tekevät kuitenkin koko ajan töitä ja yhdistelevät huomaamattomia osia toisiinsa tavalla, johon kukaan muu ei pysty.

-    Danglard, yrittäkäämme pysyä asiassa, Adamsberg keskeytti…

 Kehotus oli hämmästyttävä, kun se tuli Adamsbergilta, joka oli malliesimerkki ajelehtivasta pesusienestä eikä suinkaan tiukasti kalliostaan kiinni pitelevästä kotilosta.

Adamsberg on monissa asioissa tietämätön ja joissakin suhteissa hurmaavan viaton. Apuna hänellä on kuitenkin kävelevä tietosanakirja, apulaiskomisario Danglard. Adamsbergin ryhmään kuuluu myös runomuodossa puhuva tyyppi, isokokoinen ja älykäs naispoliisi, uniongelmista kärsivä mies ja niin edelleen… Omalaatuinen ryhmä pystyy kaikesta huolimatta tekemään hyvin yhteistyötä ja tukemaan jäseniään. Ainakin useimmiten. Kirjan muukin henkilögalleria on mielenkiintoinen ja elävöitetty muutamalla osuvalla piirrolla.

Huumoria on myös henkilöiden välisessä replikoinnissa ja vieno hymy nousee aika ajoin lukijan huulille. Hyisiä aikoja -dekkari sopii sellaiselle, joka ei pidä raaoista murhakuvauksista, vaan verkkaisesta vauhdista, pohdinnasta ja ripauksesta mystiikkaa. Sopivaa kesäluettavaa!