22.4.2019

SETTERWALL, CAROLINA: Toivotaan parasta


Kustantaja: Otava 2019
Alkuteos: Låt oss hoppas på det bästa
Suomennos: Laura Beck

Toukokuussa 2014 Aksel lähettää kesken työpäivän tyttöystävälleen Carolinalle viestin, jossa kertoo sähköpostinsa salasanat siltä varalta, että sattuisi kuolemaan. Ja jatkoksi toivotuksen: Toivotaan parasta!  Kolmekuukautista Ivan-vauvaa urakalla imettävä Carolina huolestuu ensin, mutta sitten ärsyyntyy. Miten karua ja tunteetonta! Saman vuoden lokakuussa Carolina herää eräänä aamuna ja löytää miehensä kuolleena. Sydän on pettänyt.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Toinen taso alkaa huhtikuusta 2009, jolloin suuria musiikkitapahtumia ammatikseen järjestävä Carolina tapaa riehakkaissa juhlissa media-alalla työskentelevän Akselin. Tunteet heräävät heti puolin ja toisin. Carolina olisi nopeasti valmis kiinteään suhteeseen, mutta Aksel empii.

Siihen meni kolme kuukautta, ja sitten suostuit kutsumaan itseäsi poikaystäväkseni ja minua tyttöystäväksesi. Vaikka et käytä sanoja kovin usein. Et pidä nimilapuista. Haluat itsepintaisesti edelleen sanoa tykkääväsi kun ilmaiset hellyyttä, mutta olen jo tottunut siihen. Olen päättänyt sen tarkoittavan juuri sitä mitä haluankin. Sinä käytät vain karumpaa kieltä kuin useimmat.

Carolina on kärsimätön ja päättäväinen. Hän haluaa yhteisen kodin ja ostaa sen. Hän haluaa lapsen ja hankkiutuu raskaaksi. Hän haluaa isompaan asuntoon Tukholman keskustaan ja sellaiseen muutetaan. Vasta Akselin kuoleman jälkeen hän tajuaa, miten stressaavaa kaikki tämä on ollut hitaalle ja harkitsevalle miehelle. Valtava syyllisyydentunne iskee.

Olen varma, että juuri minä olen tappanut sinut. On minun syytäni että kuolit, jos ei suorasti, niin ainakin epäsuorasti. Sydämesi ei enää kestänyt minun kanssani elämisen rasitusta. En koskaan lakannut piiskaamasta sinua eteenpäin, vauhtiin joka ei sopinut sinulle. Sinä ilmoitit moneen kertaan olevasi lopen uupunut. Minä jatkoin yllyttämistä. Sydämesi petti, koska minä sain sen pettämään.

Kirjan toinen aikataso seuraa kahta Akselin kuoleman jälkeistä vuotta Carolinan elämässä. Hän on pitkään aivan lamaantunut eikä pysty muuhun kuin itkemään ja imettämään. Onneksi hänellä on upeita sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät jätä häntä hetkeksikään yksin. He laativat suorastaan aikataulun siitä, kuka kulloinkin on vuorossa pitämässä Carolinasta ja Ivanista huolta. Hautajaisten jälkeen moni kuitenkin palaa omaan elämäänsä ja Carolinan täytyy alkaa selvitä omillaan.

Setterwall kirjoittaa tapahtumista tarkasti, liiankin tarkasti - kenties hieman olisi voinut karsia mainintoja imetyksestä ja toistuvista tunteenpurkauksista. Setterwall ei kaunistele itseään ja toimintaansa, vaan piirtää kuvan kontrollinhaluisesta, kärsimättömästä ja kiivaasta naisesta, joka heittäytyy tilanteisiin täysillä ja harkitsematta. Liian pian Akselin kuoleman jälkeen aloitettu uusi suhdekaan ei alun ihanuuden jälkeen kestä. Carolinan on yksinkertaisesti vain otettava lisää aikaa ja totuttauduttava elämään omin voimin. Olemaan Ivanin äiti.

En ehkä ollut kaikkein paras kumppani sinulle. En ehkä ole paras ystävä ystävilleni. En ehkä ole kovin loistava sisko, tytär tai miniä. En todellakaan ollut paras tyttöystävä viime suhteessani. Mutta Ivanissa minulla on tarkoitus, tehtäväni elämässä. Sitä työtä en häpeä. Loppu saa ratketa ajan mittaan. Jos se ei ratkea, se saa olla silti okei. Kun ottaa kaiken huomioon, minä ehkä olen enemmän tai vähemmän okei. Okei on ehkä juuri se sana, joka kuvaa minua parhaiten.

Väkevästi tulee mieleen Tom Malmquistin vuonna 2017 suomeksi ilmestynyt teos Joka hetki olemme yhä elossa, jossa hän kertoo jäämisestään vastasyntyneen tytön yksinhuoltajaksi avovaimon kuoltua äkillisesti akuuttiin leukemiaan. Mielenkiintoista kyllä, Tomin tarina saa jatkoa Toivotaan parasta -teoksessa, sillä juuri häneen Carolina Setterwall rakastui pari vuotta Akselin kuoleman jälkeen. Suhde on ilmeisesti ollut katkolla parikin kertaa, mutta yhteydenpito jatkuu.

15.4.2019

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Kun olen poissa


Kustantaja: Atena 2019

Olen Ilona, 46 vuotta, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut.

Ilona on ruumiinavauspöydällä. Olo ei ole sen kummempi kuin hammaslääkärin tuolissa, vaikka koko ajan tietääkin mitä tapahtuu. Pään täyttävät pikemminkin erilaiset huolet: kirjaston kirjat ovat palauttamatta, koti jäi kiireisen lähdön vuoksi sekasotkun valtaan, viimeinen ateria ei ollut kovin merkittävä, viimeiset sanat arkipäiväisiä. Eihän hän voinut tietää lähtönsä hetkeä ja saada kaikkea kauniiseen pakettiin sitä ennen!

Ruumishuoneelta Ilona poistuu nopeasti. Hän kulkee seinien ja ovien läpi, hän lentää. On käytävä katsomassa, miten läheiset selviävät tilanteesta (ja miten hoitavat kotia). Kuinka rakkaalta tuntuukaan aviopuoliso Turkka, kuinka komea hän onkaan! Miten rakkaita lapset, johtajatyyppi Anna ja muita sivusta tarkkaileva Lauri! Miten kiitollinen saakaan olla ajasta, jonka on heidän kanssaan saanut viettää! Miten mielellään sitä olisi vielä jatkanut!

Mielitekoja Ilonalla yhä on, mutta ei onnistu häneltä punaviinin juonti tai pikkusikareiden tupruttelu. Hän voi kylläkin kosketella ja siirrellä esineitä, availla lukkoja. Hän voi horjua tuulenpuuskassa. Hän voi tuntea olonsa epämukavaksi kylmässä ulkoilmassa ja kotoisaksi sohvalla torkkupeiton alla. Hän voi lukea salaisia papereita ja kirjeitä.

Ilonalle paljastuu vasta kuoleman jälkeen asioita, joita häneltä on salattu ja joista varsin monet muut ovat tienneet. Jotain omaan elämään läheisesti liittyvääkin. Ilona loukkaantuu syvästi ja tuntee läheisiään kohtaan hetken suoranaista kiukkua. Muitakin tunteita velloo sisimmässä eri tilanteissa, joskus vastenmielisyyttä, joskus mustasukkaisuutta ja joskus kaunaa.

Minä tarvitsen nyt kirkasta yötä ja taivaan syvyydessä sykkiviä tähtiä. Ne saisivat minut asettamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Tyynnyttäisivät minut ajattelemaan itseäni pienenä maailman kaikkeuden osasena, hiukkasena, jolla on oma erityinen mutta ohikiitävä hetkensä vuosituhansien jatkumossa. Ei enempää mutta ei vähempääkään.

Kun kuukaudet vierivät, alkaa Ilona ihmetellä viipymistään välitilassa. Eikö hän osaa edes kuolla oikein? Pitääkö tehdä kauppoja Jumalan kanssa? Vai onko niin, että eteenpäin pääsee vasta sitten kun tietää omaisten saaneen elämästään uudelleen kiinni ja pärjäävän?

Eilitän teos on ihastuttavan arkinen ja rauhallinen. Ote on lähes ironinen: kuolema ei olekaan kuolemanvakava juttu! Ei ole pelkoa eikä synkkyyttä, vaan kauneutta ja rakkautta.

Enkä minä anna anteeksi mitään, koska mitään anteeksiannettavaa ei ole, enkä pyydä anteeksi mitään, koska kaikki on jo anteeksi annettu. Mutta minä lausun hiljaisen, painokkaan rukouksen, joka on pitkä ja rönsyilee kuin elämä itse. Minä rukoilen kaikkien rakkaitteni puolesta samalla, kun tiedän. että rukoukseni on turha, koska sekin on jo ennalta kuultu ja aavistettu.

Anna-Maria Eilittä (s. 1975) vaihtoi rahoitusalan työt teologian opiskeluihin Helsingin yliopistossa ja viimeistelee siellä nyt maisteriopintojaan. Hän kuvailee itseään paljon rukoilevaksi ja ihmetteleväksi humoristiksi, joka ei ota itseään eikä maailmaa liian vakavasti. Kun olen poissa -romaani on hänen esikoisteoksensa.

10.4.2019

DARKE, MINNIE: Tähtiin kirjoitettu


Kustantaja: Otava 2019
Alkuteos: Star-Crossed
Suomennos: Irmeli Ruuska

Australialainen Justine Carmichael (26-vuotias, sinkku ja tähtimerkiltään jousimies) on päässyt Alexandria Park Star -lehteen töihin. Tietenkin toiveissa on toimittajan paikka, mutta Starissa sellainen aukeaa vain, kun joku vanhoista toimittajista kuolee tai lähtee muualle töihin. Siihen asti Justine on joka paikan höylän ja juoksutytön yhdistelmä, tyttökulta.

Nick Jordan (vesimies) on tuntenut Justinen syntymästä saakka ja 14-vuotiaana kokenut pienen romanssinpoikasenkin tämän kanssa. Nyt Nick ja Justine tapaavat uudestaan kahdentoista vuoden eron jälkeen. Nick on aina halunnut näyttelijäksi, mutta on tyttöystävänsä Lauran (kauris) painostuksesta harkitsemassa jotain vakaampaa ja rahakkaampaa uraa.

Nickiin yhä rakastunut Justine ei voi uskoa, että tämä luopuisi unelmastaan. Kun Justinelle yllättäen aukeaa Starin toimitussihteerin paikka, hän huomaa tilaisuutensa tulleen. Lehden astrologi, salaperäinen Leo Thornbury (jousimies), lähettää aina faksina tekstinsä, jotka toimitussihteeri sitten siirtää tietokoneelle. Nick uskoo vankasti Leon horoskooppeihin – Justinen on siis muokattava vesimiehen ennusteita ja ujutettava niihin sellaisia viestejä, että Nick alkaa taas uskoa unelmaansa (ja eroaa Laurasta).

Justinen suunnitelma ei onnistu ollenkaan, sillä Nick tulkitsee horoskooppitekstejä aivan odottamattomalla tavalla. Toisaalta kyllä muutama Starin lukija tekee niiden perusteella rohkeita ratkaisuja ja kääntää elämässään aivan uuden lehden, mikä puolestaan vaikuttaa todellisena ketjureaktiona monen muun ihmisen elämään.

Lukija (skorpioni) joutuu aika pitkään seuraamaan väärinkäsitysten ja sekaannusten sarjaa ja jännittämään Justinen puolesta. Loppuhuipennus onkin sitten todella vauhdikas ja huikea tapahtumien pyörre, johon liittyvät olennaisesti hyvin ruma koira ja kerrosten väliin juuttunut hissi.

Tähtiin kirjoitettu on hyvää viihdettä, täynnä romantiikkaa ja huumoria. Kirja etenee horoskooppimerkkien järjestyksessä vuoden läpi vesimiehestä vesimieheen. Oliko Justinen yritys vaikuttaa Nickin elämään paha erehdys?

Sama kuin erehtyisi luulemaan satelliittia tähdeksi tai naputtelisi tekstiä kokonaisen sivun, ennen kuin huomaisi, että sormet lepäsivät väärillä näppäimillä. Sama juttu kuin yrittäisi löytää perille Lontoossa New Yorkin kartan avulla.

Vai hallitsevatko ihmisen elämää sittenkin vielä suuremmat voimat? Onko kaikki tähtiin kirjoitettu?

… jos valitsi reittinsä väärän oppaan neuvoihin luottaen, päätyikö sitä väistämättä väärään paikkaan. Vai oliko kohtalolla omat mutkikkaat keinonsa varmistaa, että jokainen päätyi silti sinne minne pitikin?

Minnie Darke on Tasmaniassa vuonna 1972 syntyneen kirjailijan, journalistin ja yliopisto-opettajan Danielle Woodin (kaksonen) salanimi. Ennen Tähtiin kirjoitettu -romaania Danielle Wood julkaisi omalla nimellään useita palkittujakin teoksia, mutta jostain syystä katsoi tämän teoksen kohdalla aiheelliseksi käyttää kirjailijanimeä. Mukava kirjahan tämä on, sujuvasti etenevää ja aika puhdashenkistä viihdettä. Jos on pitänyt David Nichollsin romaanista Sinä päivänä, pitää kyllä tästäkin.

8.4.2019

PAAVILAINEN, ULLA-MAIJA: Hyvä tyttö


Kustantaja: Otava 2019

Euran Honkilahdessa vuonna 1955 syntynyt Ulla-Maija Paavilainen työskenteli 1980-luvulla vapaana toimittajana Jyväskylässä, kun hänet kutsuttiin Uusi Suomi -lehteen Helsinkiin. Myöhemmin Paavilainen oli toimittajana Seurassa ja Iltalehdessä ennen kahdeksantoista vuotta kestävää uraansa Me Naiset -lehden päätoimittajana. Sitten meni kymmenen vuotta Sport-lehden päätoimittajana, kunnes Paavilainen jättäytyi vapaaksi journalistiksi. Eli kokemus lehtimaailmasta on vankka.

Yksi Hyvä tyttö -romaanin keskeisistä henkilöistä on Aura. Hän työskentelee 1980-luvun maakunnassa keikkatoimittajana eikä kavahda paukkupakkasia, ympäripyöreitä päiviä tai hyytyviä autoja. Useita kuolonuhreja vaatineesta vanhainkodin tulipalosta Aura onnistuu kirjoittamaan niin tunnevoimaisen artikkelin, että Uusi Sanoma -lehti katsoo aiheelliseksi kutsua hänet riveihinsä Helsinkiin.

Aura aloittaa työnsä naistensivujen osastolla. Etukäteen nousevaksi kyvyksi hehkutettu nuori toimittaja joutuu hakemaan paikkaansa ja luomaan omat kontaktiverkkonsa. Koulu on kieltämättä kovaa, kun maalaistyttö joutuu ilman varoitusta keskelle seurapiiritapahtumaa ja jopa linnan juhliin. Opittava on myös se, mistä asioista ja missä hengessä linjaltaan konservatiivisessa lehdessä saa kirjoittaa.

    Hänpä aloittaa jutun kirjoittamalla siitä, miten joulun aikaan ihmisillä pitäisi olla hyvää tahtoa ja lähimmäisenrakkautta. Ei ole hyvää tahtoa sellaisella, joka kaasuttaa autollaan apua tarvitsevan perheen ohitse pakkasessa ja jättää nämä kärsimään ja paleltumaan.
   Jutussa on kyseenalaistettava, onko ihmisillä enää ollenkaan jäljellä inhimillisiä tunteita. Voisiko siinä viitata jotenkin Jeesus-lapseen ja talliin? Ehkä ei. Jeesushan jäi henkiin.

Aura on yksinäinen. Toimittajien vapaa-aikaan kuuluisivat kapakassa istuminen ja runsas ryyppääminen, mutta Auralla jo opintolainan koroista suoriutuminen vaatii valintoja. Mielellään Aura kyllä tarttuu jokaiseen ojennettuun käteen, jopa silloin kun se on jo varattu. Eihän moni muukaan pistä painoa uskollisuudelle.

   Sanomalehden ja aikakauslehtien toimittajat istuvat eri puolilla kapakkaa. Heidän pöytäkeskusteluissaan on se ero, että sanomalehden toimittajat kertaavat päivän tapahtumia ja haukkuvat esimiehiään, kun taas aikakauslehtien toimittajat kehuvat itseään ja haukkuvat esimiehiään.

Toinen tärkeä nainen Hyvä tyttö -romaanissa on Auran pomo, osastopäällikkö Erika. Hän häpeää vaatimattomia lähtökohtiaan ja pyrkii salaamaan niin taustansa kuin myös sen tosiasian, että on päässyt esimiesasemaan lehden omistajan tuella. Tosin se taitaa olla turhaa paikassa, joka vilisee toimittajia… Erika esiintyy tietoisesti hyväntuulisena ja tasapainoisena ja ihailee kovasti mukavan pomon olemustaan. Kuitenkaan hän ei häpeä käyttää hyväkseen Auran artikkelia, jonka julkaisemisen on siirtänyt hamaan tulevaisuuteen.
 
Kulisseissa käydään jo taistelua vallasta. Lehtitalon omistaja ”Lasseliten” haluaisi säilyttää kaiken ennallaan eikä missään tapauksessa tahtoisi luopua paperimuotoisesta sanomalehdestä. Uudistajat taas saarnaavat uuden tekniikan, organisaation muokkaamisen ja sisällön uudistamisen puolesta. Edistyksellisimmät povaavat jo tietotekniikan voittokulkuakin, mutta harva vielä siitä innostuu.

Hyvä tyttö on kepeä ja nopealukuinen romaani, jonka vahvana pohjana ja uskottavuuden takeena ovat Paavilaisen omat kokemukset. Kiinnostavuutta siinä riittää kaikille, vaikka lehtialan ammattilaisille.se varmaankin tarjoaa erityisen paljon muisteltavaa ja vertailtavaa. Jatkoa on luvassa, jolloin selvinnee se, onko Aura enemmän kuin hyvä tyttö ja se, miten pitkälle kantavat Erikan juonittelut. Pienistä vihjeistä voisi arvella, että jatkossa entistä suuremman roolin saa Lisa, omistaja-Lassen vaatelias ja määrätietoinen Rouva.

3.4.2019

ST AUBYN, EDWARD: Toivoa sopii : Patrick Melrosen tarina IV-V


Kustantaja: Otava 2018
Alkuteokset: Mother’s Milk ja At Last
Suomennos: Markku Päkkilä

Edward St Aubynin (s. 1960) viisiosainen Patrick Melrosen tarina on osittain omaelämäkerrallinen. Sen kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät keväällä 2018 yhteisniteessä Loistava menneisyys. Syksyllä 2018 ilmestyneessä niteessä Toivoa sopii sarjan kaksi viimeistä osaa keskittyvät selvittelemään sitä, onko Patrickin itsetuhoisuus äidin vai isän syytä. Isä oli hirveä sadisti, mutta oliko äitikin täysin epäpätevä?

Äidinmaitoa-osassa Patrick on 42-vuotias, työskentelee asianajajana, on naimisissa ja kahden pienen pojan isä. Elämäänsä tyytyväinen Patrick ei ole. Alkoholinkäyttö on lähtenyt jälleen hallinnasta. Mary-vaimo omistautuu täysin Thomas-vauvalle eikä enää hääräile miehensä ympärillä. Hänelle Patrickin uskottomuus on miltei helpotus, mutta mies kaipaa äidillistä syliä.

Hänen laillaan rakennettu ihminen, joka oli pohjimmiltaan silkkaa kaaosta ja pitkälle kehittynyttä älyä eikä juuri mitään niiden välissä, tarvitsi epätoivoisesti jonkinlaista ei-kenenkään-maata.

Patrickin Eleanor-äiti on tässä vaiheessa halvauskohtauksen jälkeen hoitokodissa miltei puhekyvyttömänä. Viimeisillä voimillaan hän jakelee pois omaisuuttaan ja lahjoittaa perheen Ranskassa sijaitsevan Saint-Nazairen kesäkodin lipeväkielisen Seamusin johtamalle Transpersoonallisuussäätiölle. Patrick näyttää jäävän tyhjän päälle, mikä ei paranna hänen mielialaansa.

Anteliaisuus syntyi yleensä halusta antaa jotakin jollekulle, kun taas Eleanorin filantropia oli perustunut haluun antaa kenelle tahansa kaikki.

Asioita katsotaan paljon myös Patrickin ja Maryn esikoisen Robertin kannalta. Hän on tarkkanäköinen poika, mutta välillä päässä mylläävät mielikuvat käyvät hänen voimilleen. Thomas-vauva on katkaissut Robertin yhteyden äitiin, joten poika lähentyy yhä enemmän isäänsä. Pikkuvanhaan tapaan hän toistelee tältä oppimiaan mielipiteitä.

Loppujen lopuksi -osassa ollaan Eleanorin hautajaisissa. Rituaalien lomassa paljastetaan esimerkiksi Eleanorin taustaa ja sitä, miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli. Miksi hän luopui omaisuudesta? Miksi hän jäi avioliittoon järjettömän väkivaltaisen Davidin kanssa ja uhrasi tämän mielihaluille poikansakin?

Vastaus piilee paljolti Eleanorin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Upporikkaassa perheessä, ylimielisessä säätyläiselämässä. Tasa-arvottomuuden herättämässä auttamishalussa. Halussa olla parantaja ja pyhimys.

… hän oli takertunut ajatukseen, että häntä odotti tehtävä maailman pelastajana, vesimiehen aika, paluu primitiiviseen kristinuskoon, samanismin paluu – nimilappu vaihtui vuosittain, mutta Eleanorin rooli säilyi ennallaan: sankarillinen ja optimistinen näkijä, joka ylpeili nöyryydellään.

Kirjan ote on satiirinen. Henkilöistä esimerkiksi Maryn itsekeskeinen ja välinpitämätön äiti on kuvattu varsin säälimättömästi, samaten Eleanorin materiaan kiintynyt Nancy-sisko, jonka mielestä tuttavien kallisarvoiset esineet pääsisivät paremmin arvoonsa hänen hoivissaan. Huumoria on Patrickin lasten pikkuvanhoissa ja joskus varsin oivaltavissa kommenteissa.

Nimihenkilö Patrick ei enää keski-ikäisenä herätä niin paljon sääliä kuin herätti kauhean lapsuuden haavoittamana nuorukaisena. Päinvastoin alkaa kyllästyä hänen jatkuvaan uhrin osassa vellomiseensa ja muiden syyttelyynsä ja toivoisi hänen ryhdistäytyvän. Onneksi loppu jo lupailee hyvää. Patrick oivaltaa, että isä ja äiti olivat vain ihmisiä ja uhreja hekin.

Myötätunnon syvetessä hän tajusi olevansa oletettujen syyttäjiensä vertainen ja näki vanhempansa, kärsimystensä oletetut syypäät, onnettomina lapsina, joiden vanhemmat näyttivät puolestaan syypäiltä heidän kärsimyksiinsä. Ei ollut ketään jota syyttää, vaan kaikki tarvitsivat apua, ja ne jotka näyttivät ansainneen kovimmat syytökset tarvitsivat sitä eniten.


1.4.2019

ST AUBYN, EDWARD: Mediamoguli


Kustantaja: Johnny Kniga 2019
Alkuteos: Dunbar
Suomennos: Markku Päkkilä

”Hogarth Shakespeare” on projekti, jossa tunnetut kirjailijat tulkitsevat uudelleen William Shakespearen näytelmiä. Nämä uudet versiot ovat proosamuotoisia ja sijoittuvat nykyhetken maailmaan tai joissakin tapauksissa tulevaisuuteenkin. Edward St Aubynin teos Mediamoguli perustuu Shakespearen tragediaan Kuningas Lear, joka kertoo erään mahtisuvun sisäisestä valtataistelusta ja petturuudesta.

Henry Dunbar on ollut suuren ja menestyvän kansainvälisen mediakonsernin kaikkivaltias johtaja, mutta nyt hän on vain sekava ja surullinen hoidokki Manchesterin lähellä sijaitsevassa parantolassa. Hänen uskollisin seuralaisensa on alkoholisoitunut Peter Walker, jolle komedianäyttelijän rooli on jäänyt päälle häiritsevässä määrin. 

Sekavuus oli sekä akuuttia että perinpohjaista. Tuntui kuin hän olisi kurotellut uppoavan laivan kannella vierivän pianon koskettimia ja yrittänyt muistaa otteita kappaleesta, jonka oli osannut joskus ulkoa… Hän tahtoi olla yksin hulluutensa kanssa, vaikka yksinolo teki entistäkin hullummaksi. Kenties oli olemassa piste, jossa epäjärjestys muuttuisi vain uudenlaiseksi järjestykseksi tai ainakin uudeksi näkökulmaksi, aivan kuin pilviverhon läpi sokkona nouseva lentäjä kohoaa yhtäkkiä seesteiseen kirkkauteen, katselee alla leviävää pilvimerta ja hahmottaa täydellisesti sen, mikä oli vielä hetki sitten pilannut näkyvyyden.

Dunbar tietää tehneensä erehdyksiä. Kahdelle vanhemmalle tyttärelleen, Abbylle ja Meganille, hän tarjosi kaiken, mitä rahalla sai, mutta ei hellyyttä. Hän koulutti heitä yhtiön johtajiksi, mutta ehkä epäviisaalla tavalla, nolaten. Joka tapauksessa tyttäret alkoivat vihata isäänsä ja tottuivat katsomaan kaikkia muitakin ihmisiä pelkkinä pelinappuloina. He ovat seksiaddikteja, joiden rietastelua kirjassa kuvataan turhankin paljon.

Nuorin tytär Florence taas oli pitkään Dunbarin lemmikki paljolti siksi, että muistutti varhain kuollutta äitiään. Lempeäluontoinen Florence ei kuitenkaan halunnut yhtiöön töihin eikä ollut kiinnostunut rahasta, vaan tyytyi arkiseen elämään miehensä ja lastensa kanssa. Loukkaantunut Dunbar katkaisi välit kokonaan. Viimeisen tinkimättömän uskollisen tukijansa yhtiössä Dunbar menetti erottaessaan Abbyn ja Meganin vaatimuksesta neuvonantajansa Wilsonin.

Abbyn ja Meganin suunnitelmat tähtäävät seuraavaan hallituksen kokoukseen. He ovat rakentaneet monimutkaisen juonen, jolla kaappaisivat vallan yhtiössä ja erilaisten kauppojen ja kumppanuuksien avulla saavuttaisivat huikeat rahalliset voitot. Tärkeänä apurina toimii tri Bob lääkearsenaaleineen (eli osatekijänä Dunbarin sekavuuteen). Mies pysyy toistaiseksi talutushihnassa rajun seksin ja rahakkaan tulevaisuuden toivossa, mutta onko hän pitemmän päälle luotettava?

Tapahtumat saavat Abbyn ja Meganin kannalta katsottuna vakavan käänteen, kun Dunbar onnistuu parin muun asukin kanssa pakenemaan parantolasta. Hän katoaa lumisille vuorille ja hänen löytämisestään käydään kiivasta kilpailua. Florence nimittäin on myös etsimässä isäänsä uskollisen Wilsonin avustuksella ja saattaisi kaataa siskojen kunnianhimoiset suunnitelmat.

Mediamogulin sävy on miltei epäkunnioittavan ilkikurinen – onhan pohjana oleva Kuningas Lear sentään Shakespearen suuria tragedioita. Kohtaloon alistumisen viisauden oivaltavat silti lopulta niin Lear kuin Dunbarkin.

   ”… Miksi kaikki tuhoutuu juuri, kun minä aloin vihdoinkin ymmärtää?”
   ”Me kaikki muutumme tomuksi”, Wilson sanoi, ”mutta ymmärrys ei tuhoudu eikä voi tuhoutua niin kauan kuin jäljellä on joku, jolle on tärkeintä pysyä totuudessa.”

Edward St Aubyn on oikea henkilö tarttumaan Shakespearen synkkään tekstiin erään suvun tuhosta – onhan hänen omaelämäkerrallinen Patrick Melrose -sarjansa riipaiseva kuvaus aatelissuvun moraalisesta rappiosta. Shakespearen näytelmän juoni ja henki onkin toteutettu Mediamoguli-kirjassa hienosti, mutta tietynlainen syvällisyys puuttuu. Hauskan ja jännittävän kirjan lukaisee nopeasti.


25.3.2019

HOOPER, EMMA: Koti-ikävän laulut


Kustantaja: Gummerus: 2019
Alkuteos: Our Homesick Songs
Suomennos: Satu Karhulahti

Koti-ikävän laulut -romaani sijoittuu pääasiassa Newfoundlandin saarelle Kanadan itärannikolla. Vanhan tarinan mukaan Newfoundlandin vesissä oli aikoinaan turskaa ja muita kaloja niin viljalti, että vedessä saattoi kävellä uppoamatta. Liikakalastus ja ilmastonmuutos kuitenkin muuttivat tilanteen. Kalat loppuivat ja jäävuoret liukuivat yhä eteläisemmillä vesillä. Töitä oli haettava muualta. Kylät autioituivat.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Ensimmäisessä ollaan 1970-luvulla. Aidan Connor on yksinhuoltajaäidin poika, joka on merellä kalastajaveneiden ryhmittymässä aina laitimmaisena ja usein muista erillään. Yksinäisyyttään hän lievittää laulamalla

Meri aava on,
yli pääse en,
enkä myöskään,
mä lentää voi

ja tuulen mukana laulu kantautuu rannalla verkkoa kutovan Martha Murphyn korviin. Merenneito, uskoo Martha. Kun laulaja lopulta osoittautuu nuoreksi mieheksi ja uskottomuudestaan kuuluisan Connorin suvun jäseneksi, on Martha jo menettänyt sydämensä. Nuoret menevät naimisiin ja heille syntyvät lapset Cora ja Finn.

Toisessa aikatasossa on siirrytty 1990-luvulle. Kalastajakylässä asuu enää muutama asukas ja viimeisiäkin usutetaan lähtemään. Aidan ja Mary ovat monen muun tavoin joutuneet hakemaan työtä pohjoisen öljykentiltä, mutta eivät ole vielä irtaantuneet kokonaan saaresta. He ovat poissa vuorokuukausina ja toinen on aina paikan päällä pitämässä huolta lapsista. Samalla he kuitenkin menettävät yhteyden toisiinsa.

Ja sitten oli marraskuu ja Martha palasi kotiin ja Aidan lähti. Samalla kertaa lähti muitakin ja he kaikki sanoivat: Me tullaan takaisin, me tullaan takaisin. He jättivät jälkeensä lava- ja henkilöautoja, verhoja ja muropaketteja. Me tullaan takaisin, he sanoivat ja menivät lautalle mukanaan vain matkalaukku ja lentolippu, vain reppu ja tukevat kengät. Tuuli vei heidän äänensä länteen, pois.

Loppujen lopuksi Cora ja Finn ovat melko tavalla omillaan, kun vanhemmat eivät enää jaksa pitää kotikoulua. Cora omii autioituneet talot itselleen ja loihtii niistä uusia maailmoja kirjastoveneestä lainaamiensa matkaoppaiden avulla: Kiina, Texas, Filippiinit, Etelä-Afrikka, Italia, Suomi, Egypti… Yksitoistavuotias Finn ei kaipaa muille maille, vaan miettii kuumeisesti, miten saada kalat houkuteltua takaisin. Voisiko hyödyntää hankkimaansa taitoa soittaa harmonikkaa?

Koti-ikävän laulut sopii lukijalle, joka nauttii kauniista ja lempeästä kerronnasta ja mystiikan hipaisusta. Tarina on surullinen, sillä lukija tietää, etteivät Finnin yritykset tule tuottamaan tulosta. Kalat eivät palaa, vaan puhtaan luonnon ja omaperäisen kulttuurin kasvatit joutuvat sopeutumaan meluisiin kaupunkeihin ja saastuttaviin öljykenttiin.

Me siis opetellaan koti-ikävän lauluja?
Kaikki laulut ovat koti-ikävän lauluja.
Onko iloisetkin?
Etenkin iloiset.

18.3.2019

SALMINEN, TUULI: Rannalla poika


Kustantaja: Like 2019

Psykiatri Olga muuttaa syksyllä kahden lapsensa kanssa Helsingistä pieneen merenrantakaupunkiin. Syitä muuttoon on useita: mielenterveyspotilaiden huonot hoito-olosuhteet Helsingissä, avioero, kiehtova talo rannalla ja jokin asia josta ei puhuta.

Kaikki ei mene Olgan suunnitelmien mukaan. Vanhasta talosta löytyy koko ajan uutta remontoitavaa ja rahaa menee laskettua enemmän. Toivottaman epäkäytännöllinen Olga joutuu ottamaan vastuun kotitöistäkin, kun niitä jo pitkään hoitanut tytär Meri lähtee au pairiksi Italiaan. Lukiota käyvä Johannes-poika taas säikkyy uudessa ympäristössä kaikkea mahdollista eikä uskalla lähteä edes kouluun.

Uusi kaupunki ei ota avosylin vastaan muutenkaan. Paikkakunnan ainoa suuri työllistäjä on ollut tehdas, joka nyt on suljettu. Lisää katkeruutta ihmisissä aiheuttaa se, että tehtaan omistamista asunnoista häädetään entiset asukkaat pois turvapaikanhakijoiden tieltä. Avoimesti maahanmuuttajien puolelle asettuva Olga saa osakseen rajua vihapuhetta ja fyysinenkin väkivalta on uhkaamassa.

Hän imee itseensä sitkeää vihaa. Hän huohottaa sitä sisäänsä eikä päästä sitä itsestään pois. Miten vaivatonta olisi päästää viha kehkeytymään aina toiminnaksi asti. Ketä hän potkisi ja löisi. Kenestä tämä alkoi ja keneen tämä päättyisi.

Työpaikalla taas tulee kiistaa kollegoiden kanssa, kun Olga tarjoaa palveluksiaan alehinnoin. Hänen näkökulmastaan hinnoista on silloin joustettava, kun ihmiset tarvitsevat psykiatrin apua, vaikka eivät pysty työttömyyden vuoksi siitä maksamaan. Kotikäyntejäkin Olga olisi valmis tekemään.

Lopulta kaikki vastoinkäymiset lannistavat Olgan itsensä niin, että työnteko tuntuu mahdottomalta. Yksi hoidettava hänellä kuitenkin on kotona: rannalta pahoinpideltynä ja pahoin nälkiintyneenä löytynyt syyrialaisnuorukainen. Waelin pelon ja epäluulon voittamisessa on lopulta Johanneksella suuri osuus. Nuoret miehet löytävät toisistaan ymmärtäjän.

Tuntuu epätodelliselta olla suomalaisen perheen kodissa. Sellaisten, jotka ovat syntyneet tässä maassa ja joiden ei tarvitse joka hetki yrittää vakuutella että tämä on hyvä maa ja kiitellä siitä että saavat olla täällä. Ei miettiä ketä saa katsoa silmiin, kenen viereen istus ja kuinka lähelle. Ei arvailla saako rahasta puhua tai sodista, joissa tämä maa on ollut.

Salminen on tarttunut varsin ajankohtaisiin asioihin. Jokainen päähenkilöistä valottaa jotain nyky-yhteiskunnan piirrettä: koulukiusaamista, someraivoa, rasismia, mielenterveyspotilaiden heitteillejättöä, köyhyyttä, masennusta… Näkökulma vaihtelee mukavasti Olgan, Johanneksen, Waelin ja naapurin Ednan välillä. Olgasta on tehty ehkä hieman liian tumpelo, mutta kyllä hänkin lopussa terhakoituu. Kaikki ei valkene kuin taikaiskusta, mutta parempaan suuntaan mennään samalla kun kevät etenee.

11.3.2019

CHABON, MICHAEL: Kuunkajo


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Moonglow
Suomennos: Aleksi Milonoff

Kuunkajo-romaanissa Mike Chabon -niminen henkilö kertoo suvustaan, ennen kaikkea juutalaisesta isoisästään ja ranskalaissyntyisestä isoäidistään. Kirjailija Chabon on ehkä käyttänyt kertomuksen pohjana omaelämäkerrallisia aineksia, mutta varoittaa jo alkukommentissa ottaneensa vapauksia tietojen suhteen ”asiaankuuluvan vallattomasti”.

Isoisä on jääräpäinen ja salavihkainen mies. Vasta tietäessään olevansa kuolemassa syöpään hän alkaa kertoilla elämästään ja kokemuksistaan. Mike laskeekin kuulleensa isoisänsä viimeisen kymmenen elinpäivän aikana suunnilleen 90 % tämän muistoista, mikä tietenkin asettaa kyseenalaiseksi niiden oikeellisuuden ja tarkkuuden.

Isoisän elämää määrittävät pari asiaa. Ensinnäkin hän on varsin varhaisessa vaiheessa kiinnostunut kuusta ja raketeista. Tämä innostus seuraa isoisää niin tiedustelujoukoissa toisessa maailmansodassa kuin pahoinpitelytuomion saaneena vankilassa. Myöhemmin hän ansaitsee rahaa rakentamalla NASA:lle ja yksityisille keräilijöille henkeäsalpaavan yksityiskohtaisia pienoismalleja. Oman perheen turvapaikaksi isoisä suunnittelee pientä kuuasemaa.

Kosmisen säteilyn vuoksi hän sijoitti rakennukset kraattereihin ja tunneleihin maan alle. Varmistaakseen, että auringonvaloa tuli riittävästi, hän sijoitti isoäidin kuupuutarhan valoisaan paikkaan lähelle Pohjoisnapaa. Mutta kahdesta periaatteesta, kahdesta pelisäännöstä hän piti kiinni: kuussa ei ollut kuun työläisiä alistavaa pääomaa. Eikä kuussa, 380 000 kilometrin päässä historian löyhkästä, ollut hulluutta eikä muistoja menetyksistä.

Toinen tärkeä asia isoisän elämässä on hänen vaimonsa. Euroopasta Yhdysvaltoihin maailmansotaa tyttärensä kanssa paennut nuori nainen on eksoottisen rohkea ja erikoinen. Hän on näyttelijätär ja outojen tarinoiden kertoja. Hän on myös henkisesti hauras ja epävakaa ja viettää pitkiä jaksoja mielisairaalassa.

Isoisä seisoi hetken paikallaan ja katsoi äitiä. Hän mietti, oliko suurempi epäonni, että äitinä oli hullu nainen vai että isä oli niin hullu että rakasti tätä naista.

Kirjan sävy on pääosin ilkikurinen. Hauskimpia tapauksia on isoisän pikkutarkka varustautuminen asuinyhteisön lemmikkejä syövän pytonkäärmeen metsästykseen. Henkilöistä värikkäin on isoisän veli Ray, joka muuttuu arvostetusta rabbista epäilyttäväksi uhkapeluriksi ja niljakkaaksi naistenmieheksi.

Vakavista asioista puhutaan niiden vaatimalla kunnioituksella. Isoisän suurimpia järkytyksiä on joutua ensimmäisten joukossa näkemään natsien Mittelbau-Dora-keskitysleirin käsittämätön painajainen, etenkin koska se on valjastettu tuottamaan isoisän ihaileman Wernher von Braunin suunnittelemaa V-2-rakettia. Keskitysleirin näkemisen jälkeen hänen sydämessään on pelkkää raivoa ja murhanhimoa. Kaiken kukkuraksi von Braun pääsee Yhdysvaltoihin ja nousee siellä avaruusohjelman päätekijäksi!

Jo kirjan alussa mainitaan lyhyesti tärkeimmät isoisän elämään liittyvät tapahtumat, mutta tarkemmin niihin palataan vasta myöhemmin. Kertomus on kuin ihmisen harhaileva mieli – hyppelyä ajasta ja paikasta toiseen, asiasta toiseen. Ei aina helppoa hahmottaa, mutta kirjoittajan sujuvan tyylin ansiosta silti vetävää.

4.3.2019

ALDERMAN, NAOMI: Voima


Kustantaja: Gummerus 2019
Alkuteos: The Power
Suomennos: Marianna Kurtto

Voiman muoto on aina sama: puun muoto. Juuresta latvaan. Keskellä kasvava runko haarautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Voima muodostaa ääriviivat elävälle, ulospäin kurottuvalle olennolle, joka lähettää hienosyisiä rihmastojaan yhä pidemmälle, ja vielä sitäkin pidemmälle.

Mullistuskausi on tulollaan. Teini-ikäiset tytöt eri puolilla maailmaa huomaavat yhtäkkiä kehonsa tuottavan sähköä solisluiden ympärille kehittyneen lihassäikeen eli vyyhden avulla. He pystyvät siirtämään sähköä eteenpäin ja tuottamaan näin nautintoa, puolustautumaan tai jopa tappamaan. He pystyvät myös aktivoimaan aikuisissa naisissa sähköntuotannon.

Keskustelu käy kiivaana. Onko tämä piirre uinunut ihmisissä aina ja jostain syystä aktivoitunut juuri nyt? Ovatko tytöt maailmanlopun airuita? Millaisin menetelmin tutkia ilmiötä? Voiko vyyhden irrottaa ja siirtää toiseen ihmiseen, vaikkapa mieheen? Pitääkö tytöt sulkea telkien taakse leireille ja odottaa, että saadaan kehitettyä rokote, joka palauttaa tytöt normaalitilaan?

Alkaa syntyä arvoasetelmia. Naiset, joilla ei ole voimaa tai jotka eivät pysty sitä hallitsemaan, saavat pilkkanimiä: tossu, vanha akku, subi, näpsy, pehmis, tsst… Erikseen ovat vielä pojat, joille jonkin kromosomimuutoksen takia kehittyy vyyhti – he ovat todella pilkattuja.

Tapahtumia seurataan muutaman kertojan avulla. Rikollisperheen neljätoistavuotias Roxy-tytär havaitsee voiman itsessään puolustaessaan äitiään murhaajia vastaan. Allie taas on kasvattiperheestä toiseen heitelty lapsi, pahoinpidelty ja hyväksikäytetty. Hänet havahduttaa toimintaan sisimmässä kuuluva salaperäinen ääni. Tyttäreltään voimansa saanut Margot hyödyntää tilannetta poliittisessa pelissä.

Ulkopuolinen tarkkailija on Tunde-niminen mies, joka sattuu taltioimaan valokuviinsa voiman ensimmäiset välähdykset ja jatkossa matkustaa ympäri maailmaa todistamaan ihmeen laajenemista, sen herättämää yhteisöllisyyttä ja toivoa ja lopulta myös varjopuolia.

Naisten voiman kasvaessa kääntyvät sukupuoliroolit nopeasti ylösalaisin. Valta ja vastuu siirtyvät yhteiskunnan joka rintamalla naisille ja sen myötä uskontokin muuttuu. Isä Jumalan tilalle astuu Äiti Jumala.

Äiti meidän… joka olet yllämme ja meissä. Sinusta yksin on kaikki hyvyys, kaikki laupeus ja kaikki armo. Oppikaamme toteuttamaan tahtosi, jonka päivittäin meille teoillasi osoitat…. Ja olkoot sydämemme puhtaat edessäsi… ja olkoon tahtosi lähettää meille voimaa kestää meitä odottavat koettelemukset ilman katkeruutta tai itsetuhoisuutta.

Monet naisista käyttävät voimaansa hyvän tekemiseen, mutta jotkut organisoivat rikollista toimintaa ja toiset taas kostavat miehille. Miehet alistetaan naispuolisen holhoojan alaisiksi kotihengettäriksi ja paikoin suunnitellaan koko miessukupuolen hävittämistä muutamaa siitosyksilöä lukuun ottamatta. Luonnollisestikin miehet perustavat puolustuksekseen Miesvoima-liikkeen, jonka keinot eivät rajoitu pelkkään some-keskusteluun tai mielenosoituksiin. Onko edessä suuri sota?

Voima on ahdistava teos. Sen tarkoitus on näyttää, mitä kaikkea naiset ovat miesten hallitsemassa maailmassa saaneet kokea ja kokevat yhä, mutta silti äärisuuntauksen raakuus puistattaa. Naisdiktaattori Tatiana on kuin toisinto sellaisista afrikkalaisista hirmuhallitsijoista kuin Bokassa, Mobutu, Idi Amin.

Alderman on kerännyt teokseen kaikki mahdolliset asiat, jotka naisten uuden voiman myötä tulisivat muuttumaan. Yksityiskohtia on paljon ja kertojia on monta, mikä vähentää teoksen tiiviyttä ja helppolukuisuutta, mutta lisää moniulotteisuutta. Symboliikka on mielenkiintoinen. Voimalla on puun muoto ja voiman käyttö tuoksuu märiltä lehdiltä ja puilta tai kypsiltä hedelmiltä. Viittaus Paratiisiin?

Ihan ansiosta Voima sai vuonna 2017 Bailey’s Women’s Price for fiction -palkinnon. Kirjan luettuaan seuraa taas eri tavalla uutisia naisten kohtelusta esimerkiksi Intiassa ja Saudi-Arabiassa.