KEKKONEN, HELMI: Liv!

Kustantaja: Siltala 2024

Helmi Kekkosen romaanissa Liv! kuvaillaan useamman henkilön näkökulmasta parin kesäpäivän tapahtumia ja samalla paloja henkilöiden menneisyydestä ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjan päähenkilö on 22-vuotias opiskelija Liv, joka esiintyy kolmannessa persoonassa, kun taas Livin läheiset eli isä, äiti ja kaksi vanhempaa siskoa sekä paras ystävä Iida puhuvat minämuodossa.

Kesäloma saaressa on kuulunut perheen perinteisiin, mutta vanhempien avioero vaikuttaa yhä tunnelmaan. Perheen kolmesta tyttärestä Ellen ja Telma eivät tuomitse isää, joka asuu Tukholmassa uuden rakastettunsa kanssa, vaan toivovat äidinkin menevän elämässään eteenpäin ja löytävän uuden kumppanin. Liv-kuopus on vihainen isälleen, mutta kapinoi myös äidin asettamia turhauttavia sääntöjä vastaan.

Eräänä päivänä Liv loikoilee rantakallioilla nauttimassa loppukesän raukeasta tunnelmasta, kun viereen istahtaa hieman vanhempi mies. Mies on ilmeisesti tarkkaillut Livin perhettä ja on nyt onkimassa lisää tietoa, mutta kertoo itse vain etunimensä. Jokin miehessä epäilyttää Liviä, mutta samalla myös kiinnostaa ja kiihottaa. Mies ehdottaa ravintolailtaa seuraavalle päivälle.

Hetki kalliolla oli kestänyt korkeintaan puoli tuntia eikä hän tiedä miehestä mitään, ei sukunimeä tai puhelinnumeroa, etunimenkin vain sinnepäin, ja silti edessä tuntuu aukeavan jotain mikä tekee hänestä tällä tavalla ylivirittyneen, levottoman ja kepeän yhtä aikaa, jotain minkä toiselle puolen hän haluaa kurottaa.

Perhe huomaa kyllä seuraavana päivänä Livin olevan epätavallisen levoton ja mietteliäs, mutta uteluista tämä vain kiukustuu. Hän on sentään jo aikuinen eikä velvollinen kertomaan tekemisistään ja suunnitelmistaan muille! Omaiset eivät tietenkään tarkoita pahaa, vaan ovat huolissaan impulsiivisesta ja herkästä nuorimmaisesta ja siksi ehkä liian tunkeilevia.

Tässä perheessä ei ollut tapana antaa kenenkään hoitaa yhtään itään itse ja omalla tavallaan, kaikilla oli mielipide kaikkeen ja rajoja ylitettiin jatkuvasti. Jos joku yritti ottaa etäisyyttä, häneen takerruttiin entistä lujemmin. Useimmiten se tapahtui rakkaudesta, tai sillä se ainakin selitettiin…

Päivä kuluu ja kokkausvuorollaan ahertava Liv laskee tunteja. Illalla hän tapaa miehen, joka tässä vaiheessa kertoo olevansa arkkitehti ja toimivansa ystävänsä talovahtina, mutta ei mitään sen täsmällisempää. Viiniä kuluu illan aikana paljon. Liv humaltuu, haluaa miestä. Mies lähentelee, mutta Liv ei enää haluakaan. Tapahtuu jotain, jota Liv myöhemmin syvästi häpeää.

…miksi häntä hävettää, eihän hän tehnyt mitään ja niin kuin äitikin sanoi, mitään ei oikeastaan edes tapahtunut, tai olisi voinut jotain paljon pahempaa, hirveitä juttuja tapahtui koko ajan, käsittämättömän kauheita asioita kaikkialla maailmassa, joka päivä ja ilta ja yö, tytöille ja naisille… ja silti, häpeä lyö hänen ylitseen, kihelmöi koko kehossa, ihon alla, suonissa ja lihaksissa.

Liv!-romaanin teemana on naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta, Nuoren naisen hämmennyksen, syyllisyyden ja häpeän tunteet on kuvattu uskottavasti, samaten se miten vaikeaa on puhua läheistenkään kesken arkaluontoisista asioista. Keskustelu on haparoivaa ja katkonaista, kun oikeita sanoja ei löydy.

Vaihtelevia ovat myös käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä tilanteessa, missä mies ei kunnioita naisen kieltoa, vaan turvautuu väkivaltaan. Siinä näkökulmaan vaikuttavat niin ihmisten luonteet kuin heidän kokemansa asiat, vaikka kaikki yrittävätkin ajatella Livin parasta. Onko tärkeämpää suojella uhria ahdistukselta vai ainakin yrittää saada mies vastuuseen teoistaan? Ja miksi valokiilaan joutuu aina raiskauksen tai pahoinpitelyn uhri, nainen?

Tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan, ellei jokainen nainen joka on raiskattu, jota on ahdisteltu, lyöty ja uhkailtu, joka on joutunut pelkäämään puolisoaan, ystäväänsä tai ketä tahansa tuttua tai tuntematonta, kerro asiasta eteenpäin. En sano että se olisi helppoa, mutta mitään epäselvää siinä ei ole, ei voi olla.

Helmi Kekkonen kirjoittaa tekstiä, joka toisaalta on tiivistä ja toisaalta ilmavaa. Pienten yksityiskohtien ja jopa yksittäisten sanojen perusteella lukijalle voi jo syntyä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Dialogit miltei sulautuvat muuhun tekstiin, mutta se ei vaikeuta lukemista mitenkään. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on kirjan nimi huutomerkkeineen. Se on ikään kuin  voimakas kehotus: uskalla elää! Livin kohdalla on kuitenkin selvää, ettei mikään tule palaamaan täysin ennalleen – rakas saarikaan ei tapahtuneen jälkeen enää tunnu turvalliselta.

KEEGAN, CLAIRE: Kasvatti

Kustantaja: Tammi 2024

Alkuteos: Foster (2010)

Suomennos: Kristiina Rikman

Eräänä päivänä kesällä 1981 isä vie tyttärensä Petalin lapsettoman pariskunnan luo Wexfordiin. Jostain syystä vanhemmat ovat päättäneet, että perheen lapsiparvesta juuri Petal saa asua Kinsellan ja tämän vaimon luona ainakin sen aikaa, että äiti saa synnytettyä perheen seuraavan tulokkaan ja palattua töihinsä..Ja töitä totisesti riittää!

Äidin elämähän on pelkkää työntekoa: hän hoitaa meidät, kirnuaa voin, laittaa ruokaa, tiskaa ja nousee varhain mennäkseen messuun ja laittaakseen meidät kouluun, vierottaa vasikat ja pestaa miehet kyntämään ja äestämään pellot, venyttää penniä ja pitää silmällä kaikkea.

Petal vaistoaa kyllä, etteivät äidin ja isän välit ole kunnossa eikä uusi vauva mieluinen. Köyhyys paistaa kaikesta; vaatteista, hygieniasta, ruoastakin. Kotona tytölle kaikki on kuitenkin tuttua – jopa asiat, joita hän ei ymmärrä ovat aina samat, mutta miten hän selviää vieraiden parissa? Isä ainakin tuntuu uskovan, että tytöstä tulee koitumaan harmia kasvttiperheelle.

Kinsella ja rouva ottavat tytön lämpimästi vastaan. He ovat hienotunteisia ja kuittaavat esimerkiksi yökastelun ”patjan itkuna” ja puhdistavat jäljet yhteisvoimin. He eivät odota Petalista työntekijää, vaan rouvalle seuralaista päivän askareiden pariin. Työn tahti on kiireetön, mutta silti kaikki saadaan valmiiksi. Tilanne on tytölle vapauttava ja rauhoittava.

Ennen kaikkea Petal kiintyy Kinsellaan, joka suhtautuu asioihin vaimoaan järkiperäisemmin, mutta toisaalta osoittaa hellyyttään avoimemmin. Mies ottaa kävellessä tytön kädestä kiinni. opettaa tätä lukemaan ja selittää asioita, joita tyttö ei ole ymmärtänyt. Petal ei voi olla vertaamatta Kinsellaa isäänsä ja tuntee siitä syyllisyyttä.

Kaupunkivierailulla Petalille tulee tunne, että jotkut ihmiset tietävät hänen taustastaan jotain, jonka perusteella tuomitsevat hänetkin. Ihmiset tietävät myös, että Kinsellan pariskunnalla on kuin onkin salaisuus, vaikka rouva on vakuuttanut Petalille hyvin voimakkaasti, ettei talossa sellaisia saa olla. Toisaalta tytölle opetetaan, että joskus asioista onkin viisaampi vaieta.

Petal uskoi saavansa olla Kinsellan pariskunnan luona vähintäänkin vuoden, mutta kutsu kotiin tulee syksyllä ennen koulun alkua. Ero on raastava. Kinsella ja rouva ovat ehtineet kiintyä tyttöön, ja tyttö puolestaan on hukkua tunteisiinsa joutuessaan päästämään irti ihmisistä, joilta on ensi kertaa elämässään saanut hellyyttä ja huomiota.

Tuntuu ettei sydän ole minun rinnassani, että kannan sitä käsissäni, kannan mukanani ja juoksen aivan kuin minusta olisi tullut viestinviejä sille mitä sisälläni tapahtuu.

Pienoisromaanissa Kasvatti on vain 80 sivua, mutta sen lauseet ovat tarkoin muotoiltuja, monikerroksisia ja täynnä hienovaraisia vihjeitä asioista, jotka piilevät sanojen takana. Kirjailija ei selittele mitään, vaan tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja tulkitsemisen mahdollisuuden.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, miten monilla eri tavoilla Petal nimittää emäntäänsä. Tämä on aluksi nainen, sitten rouva tai rouva Kinsella ja ihan kirjan lopulla myös Edna. Se on yksi keino kuvata sitä, miten pienen tytön ajatusmaailma on muuttunut ja näkemys maailmasta avartunut. Claire Keeganin teksti ja Kristiina Rikmanin oivaltava suomennos tarjoavat jälleen kerran sykähdyttävän lukukokemuksen!

Kasvatti voitti vuonna 2009 Davy Byrne’s Short Story -palkinnon ja on nykyisin osana lukion loppututkintoa Irlannissa. Vuonna 2022 teoksesta valmistui elokuva Hiljainen tyttö, joka puolestaan on voittanut lukuisia palkintoja eri puolilla maailmaa.

ANNOLA, JOHANNA: Valkenee kaukainen ranta

Kustantaja: Siltala 2024

Valkenee kaukainen ranta -romaanin tapahtumat alkavat Kansanvalistusseuran laulujuhliin valmistautuvassa Mikkelissä vuonna 1897. Erityisen ahkerasti juhlien valmisteluun osallistuu 38-vuotias Ulrika Vuorinen, joka toivoo vihdoinkin pääsevänsä Rouvasväenyhdistyksen jäseneksi. Ulrika haluaa seurapiireihin, vaikka Antti-puoliso onkin tyytyväinen asemaansa kaupungin kassanhoitajana.

Ulrikan äiti oli piian avioton lapsi, mutta äidinisä oletettavasti hämäläistä vallassukua. Ulrika katsoo sen vuoksi olevansa itsekin ylempää säätyä ja oikeutettu hyvään asemaan ja näyttävään elämäntapaan. Vertailukohtana hänellä on kouluaikainen ystävä Ottilia, joka on päässyt hyviin naimisiin ja kuuluu kaupungin kermaan.

Ainoa asia, mitä Ulrikalla on ja Ottilialla ei, on lapsi. Ottilia ei ole tullut raskaaksi, kun taas Ulrikalla on lyseon viimeistä luokkaa käyvä lahjakas Väinö. Ehkä kateus saa Ottilian piikittelemään ja ehkä laskelmointi saa Ulrikan piikit sietämään, mutta lukijalle ystävysten keskustelut ovat kyllä kirjan hauskimpia kohtia.

Ulrika saa kuin saakin kutsun Rouvasväenyhdistykseen, mutta hetkellä, jolloin hänen elämänsä jo luhistuu. Antti kuolee ja jättää jälkeensä valtavat velat. Kaikki Ulrikan vaatimat muodikkaat tavarat ja komeat vaatteet on maksettu lainarahoilla, piian palkka on maksettu lainarahalla. Edessä on talon ja irtaimiston myyminen velkojen kuittaamiseksi. Kutsu yhdistykseen vedetään pois.

Ulrika ja Väinö ovat nyt kodittomia ja Väinön unelmat valkolakista ja yliopisto-opinnoista katoamassa, mutta löytyy yllättävä ratkaisu: Ulrika hakee ja pääsee koetusvuodelle Hämeessä sijaitsevan vaivaistalon johtajattaren virkaan. Hänellä ovat tarvittavat edellytykset, joista tärkein tuntuu olevan, että johtajatar on yksin elävä nainen.

Vaivaistalo osoittautuu ulkoa komeaksi kuin kartano, mutta on sisältä siivoton. Edellinen johtajatar oli kuulemma lähtenyt keväällä eikä koko kesänä ole ollut hänen työlleen jatkajaa. Ulrikan odottamia piikoja ja renkejä vaivaistalossa ei ole, vaan hoitolaisten odotetaan tekevän työt johtajattaren opastuksella. Asukkaiden kurja kuntokin tulee Ulrikalle yllätyksenä.

Hän ei ollut odottanut rähmäisiä silmiä ja pitkiä, kellastuneita kynsiä. Vaatteita, joissa oli kuivunutta ruokaa. Nuorempi väkikin näytti luotaantyöntäviltä umpimielisine ilmeineen.

Ulrika tarttuu kuitenkin tomerasti toimeen. Tilat siivotaan perusteellisesti, huoneet tuuletetaan, ihmiset saunotetaan, vaatteet pestään ja korjataan. Hoitolaiset mukisevat ensin työn määrästä, mutta loppujen lopuksi nauttivat siisteydestä. Vaivaishoitohallituksen esimies ja naapurustossa komean maatalon omistava Juho Laurittula alkaa katsella Ulrikaa uudella tavalla.

Ulrikassa tapahtuvaa asennemuutosta on mielenkiintoista seurata. Aluksi hän näkee hoitolaiset heikkolahjaisina olentoina, jotka tarvitsevat tiukkaa kuria ja Ulrikan tapaisen ylemmän henkilön ohjausta pysyäkseen edes jotenkin ihmisinä. Toisaalta Ulrika on epävarma asemastaan ja joutuu siksi kätkeytymään ylimielisyyden ja töykeyden taakse.

…Ulrikassa virtasi käskijöiden veri. Hänen tehtävänsä oli opettaa näille alhaisille olennoille, miten kuului elää. Se oli aina ollut hänenkaltaistensa tehtävä, ja sellaisena myös pysyisi, kunnes maailman akseli kiepsahtaisi kallelleen ja tähdet valuisivat pois kiertoradoiltaan.

Vähitellen kopeus kuitenkin väistyy, kun Ulrika viettää yhdessä hoitolaistensa kanssa arkea ja juhlaa ja näkee heidän ilojaan ja surujaan, jotka ovat tuttuja hänelle itselleenkin. Ei ole helppoa katsoa itseään ja tekemisiään rehellisesti, mutta nyt Ulrika ymmärtää, että kaikki on johdattanut häntä tähän tehtävään. Hoitolaiset tarvitsevat häntä eikä hän aio heitä pettää.

Annolan romaanissa kaikkitietävä kertoja tarkkailee Ulrikan elämää, johon työn ja huolen lisäksi sisältyy myös romantiikkaa. Tarinaan limittyy Väinön päiväkirjasta otteita, jotka kertovat masentuneen ja epävarman nuorukaisen kypsymisestä määrätietoiseksi aikuiseksi, mutta paljastavat ohimennen myös joitakin koko tarinan kannalta tärkeitä yksityiskohtia.

 Annola sai kipinän teokseen oikeasta menneisyyden henkilöstä, vaivaistalonjohtajatar Hanna Tammisesta (1854–1927). Yksilön elämäntarina on etusijalla, mutta mainittua tulevat myös koko Suomea ravistelleet tapahtumat, Zacharias Topeliuksen kuolema ja Venäjän otteen kiristyminen. Tulevaisuuteen puolestaan viittaa naisten virittelemä yhteistoiminta.

Mielenkiintoinen kirja epätavallisesta aiheesta – kannattaa lukea!

SALVIONI, BEATRICE: En pelkää mitään

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: La Malnata (2022)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

En pelkää mitään -teoksen prologissa ollaan pohjoisitalialaisessa Monzan kaupungissa keväällä 1936. Kaksitoistavuotiaan Frencescan raiskaamista Lambrojoen rannalla yrittänyt nuori mies on kuollut ja tyttö jumissa hänen allaan. Onneksi Maddalena-ystävä tulee avuksi ja tytöt saavat piilotettua ruumiin läheisen sillan alle. Seuraavaksi kirjassa kerrotaan, mikä johti tuohon tilanteeseen ja mitä siitä seurasi.

Kirjan minäkertoja eli Francesca on hyvin toimeentulevasta perheestä.  Äiti on opettanut ainoaa lastaan noudattamaan hyviä tapoja ja olemaan herättämättä epäsuotuisaa huomiota. Francesca on kuitenkin jo pitkään ollut kiinnostunut joella kahden pojan kanssa puuhailevasta tytöstä, joka kaupungissa tunnetaan nimellä Malnata, ”pahan oma”. Jopa aikuiset tekevät ristinmerkin pelkästään mainitessaan hänen nimensä.

Hän oli kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt. Hänellä oli sysimustat, epätasaiset hiukset kuin ne olisi saksittu lihaveitsellä päähän painetun potan reunan mukaisesti, ja kiiluvat kissansilmät.

Francescan ensimmäinen lähempi kosketus kiinnostuksensa kohteen kanssa tapahtuu kesällä 1935 Monzan suojelupyhimyksen juhlapäivänä. Malnata pistää Francescan koetukselle, josta selvittyään tyttö pääsee mukaan Malnatan johtamaan piiriin. Päivisin Francescan isä on hattutehtaallaan ja äiti omilla teillään, joten tytön poistumisista kotoa tietää vain kotiapulainen Carla. Tämä kylläkin luulee retkien takana olevan hedelmäkauppiaan pojan Noè Tresoldin.

Francescan uusista kumppaneista Matteon perhe kuuluu punaisiin ja Filippon isä fasisteihin, mutta taustoilla ei ole väliä ainakaan Malnatan ollessa paikalla. Nelikon harrastamiin seikkailuihin kuuluvat usein erilaiset rohkeustestit, sillä Malnatan tunnuslause on: Minä en pelkää mitään. Mielikuvitusleikkeihin tyttö ei kuitenkaan suostu, sillä hänellä on niistä huonot kokemukset.

Malnatan tai oikeasti Maddalenan vähävarainen perhe asuu vanhan lähiön kerrostalossa. Francesca hieman kadehtii ystäväänsä, sillä sisarusten välillä on lämpöä ja iloa – saattavatpa he ryhtyä tanssimaankin keskellä arkipäivän askareita. Surua on toki ollut, sillä perheen isä ja nuorin lapsista ovat kuolleet tapaturmaisesti – mutta onko syy Maddalenan, vaikka hän itse niin uskookin?

Tarinan vauhti kiihtyy, kun tapahtumiin liittyvät myös nelikon lähiomaiset. Tinkimättömästi oikeudenmukaisuutta tavoitteleva Malnata vaatii naisia hyväksikäyttäneitä tai heitä pahoinpidelleitä miehiä tunnustamaan julkisesti osallisuutensa ja pyytämään anteeksi, mutta arvioiko hän voimansa väärin? Uskaltaako Francesca uhmata äitiään ja tukea ystäväänsä tässä taistelussa?

1630-luvun Italiassa ei ihmisen asemaan vaikuta vain omaisuus, vaan myös jäsenyys fasistipuolueessa. Siirtomaavallaksi havitteleva Italia käy sotaa Etiopiassa, mutta oikeita suhteita omaavat nuoret miehet välttävät armeijan ja jäävät uhoamaan kotikaupunkinsa kaduille. Univormuissaan he uskovat olevansa koskemattomia. Sellaisessa ympäristössä nuori tyttö on turvaton.

Maailma on pelottava paikka, täynnä kaikkea kiellettyä, paikka jossa on liikuttava hissukseen ja varpaisillaan ja varottava koskemasta mihinkään. Etenkin, jos sattui olemaan tyttölapsi.

Italialaisen Beatrice Salvionin (s. 1995) esikoisteos kuvaa kahden tytön ystävyyttä 1930-luvun italialaisessa kaupunkiyhteisössä, jossa vallitsevat suuret luokkaerot, naapurien tarkkailu, kaksinaismoraali, korruptio, korostunut miehisyys ja väkivaltaisuus sekä naisten heikko asema. Niukkenevat ajat koittavat, kun Kansainyhteisö asettaa Italialle taloudellisia pakotteita Etiopian sodan vuoksi.

Kirjailija käyttää uskonnollista kuvastoa niin pienissä yksityiskohdissa kuin henkilökuvauksessakin. Lumoava Tiziano Colombo edustaa demonisuutta, kun taas Noè Tresoldi on kuin pyhimys, joka kärsii muiden puolesta. Pääsiäisaikaan viittaa loppukohtaus, jossa kiihottunut väkijoukko huutaa tuomiota syylliseksi tahtomalleen. Siihen tarina ykskaks katkeaa.

En pelkää mitään on hyvä lukukokemus, jonka yksityiskohtia jää miettimään. Jos pitää Elena Ferranten teoksista, pitää varmasti tästäkin.

MÄKI, MERJA: Itki toisenkin

Kustantaja: Gummerus 2024

Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja (2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.

Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä 1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä. Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.

Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.

Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla vauhdilla suomalaistaa.

Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa, että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä eteenpäin tuonilmaisiin.

 Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä tehtävässään.

Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.

Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä kohtaan ovatkin jo haalistuneet?

Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi, säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?

Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.

Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee tilanteen.

Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.

Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!

KOSTET, JENNA: Punainen noita

Kustantaja: Aula & Co 2024

Valpuri syntyi Kuurinmaalla, minne hänen äidinisänsä Eschil Kynders (Esko Kinni) oli aikoinaan paennut Suomessa syttyneitä noitavainoja. Kuurinmaalla Eschil työskenteli omenatarhurina, mutta toimi myös kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana. Oppilaina hänellä olivat Maria-tytär ja tämän tytär Valpuri. Kohtaloaan Eschil ei kuitenkaan voinut paeta loputtomiin, vaan 1620-luvun puolessavälissä hänet mestattiin ja poltettiin noitana.

Isänsä kuoleman jälkeen Maria pakeni Valpurin ja tämän pikkuveljen Tuomaksen kanssa Tukholmaan, mistä oli tarkoitus jatkaa nopeasti perheen sukutilalle Etelä-Satakuntaan. Vielä vuodenkierronkaan jälkeen Marialla ei kuitenkaan ole halua lähteä vilkkaasta kaupungista köyhään Suomeen. Tuomaksella olisi polte päästä Kinnilän isännäksi, mutta edes hän ei uskalla hoputtaa äkkipikaista ja kovakouraista äitiä.

Joutuminen kuulusteltavaksi noitakeinojen käyttämisestä pistää lopulta Mariaankin vauhtia. Perhe purjehtii Turkuun, missä Valpuri saa pahoja ennakkoaavistuksia Turun linnasta ja piispa Isaacus Rothoviuksen tulikivenkatkuisista saarnoista. Marraskuussa 1628 perhe lopulta lähtee kävellen kohti Liitsolan kylää. Seitsemäntoista peninkulman matka metsien halki on raskas ja susien vuoksi pelottavakin.

Kinnin talo osoittautuu vaatimattomaksi savupirtiksi, mutta Tuomas on määrätietoinen. Hän opettelee kylän miehiltä uusia taitoja, rakentaa taloon lisäosan, hankkii eläimiä ja menee naimisiin. Samaan aikaan kasvaa hänen vihansa äitiä ja sisarta kohtaan, mutta miksi? Kokeeko hän sukulaisuussuhteen parantajaeukkoihin mainehaittana? Eivätkö äiti ja isosisko osoita talon isännälle tarpeeksi kunnioitusta?

Ei naisten kuulu olla tuollaisia rääväsuisia narttuja kuin sinä ja äiti. Aina sanomassa mielipidettä ja soutamassa vastahankaan. Naisen kuuluu olla nöyrä ja kunnioittaa miestä perheen päänä.

Maria poltetaan roviolla vuonna 1632, mutta Valpurin kohtalontie on pitkä ja mutkikas. Kahdesti hän joutuu Turun hovioikeuden eteen, mutta ei saa kuolemantuomiota, vaan ensimmäisellä kerralla piiskarangaistuksen ja näennäisen maastakarkoituksen. Toisella kerralla häneltä leikataan korvat irti, mistä syystä häntä ruvetaan kutsumaan punaiseksi noidaksi.

Valpuri ei pidä itseään noitana, vaan tilanteita järkiperäisesti huomioivana ja kasvien ominaisuuksiin perehtyneenä parantajana – mihin kuka tahansa pystyisi, jos viitsisi opetella. Hän ei usko loitsujen sinällään parantavan sairaita, koska jopa eestinkielisen lastenlorun lukeminen tuntuu auttavan. Tärkeintä on se, että sairastunut itse uskoo loitsun mahtiin.

Tietysti hän oli tehnyt juomia, loitsinut, käyttänyt taikakaluja ja uskonut enteisiin siinä missä muutkin ihmiset näillä seuduin. Valpurin juomissa oli vain se ero, että ne toimivat, toisin kuin litkut, joita suurin osa kylien vanhoista naisista keitteli parantaakseen milloin mitäkin vaivaansa.

Olisiko noituussyytteiden takana kirkonisien pelko siitä, että nainen tietäisi asioista enemmän kuin he? Valpuri osaa lukea ja puhua useita kieliä – sekö kirkkoa suututtaa? Vain miehillä on oikeus harjoittaa palpurin tai välskärin ammattia ja opiskella lääketiedettä yliopistossa, mutta monilla paikkakunnilla ihmisten ja karjan parantajina toimivat kuitenkin perinteisen tiedon hallitsevat naiset.

Naisten tekemisiä ei katsota hyvällä. Yksi paha sana naapurilta, yksi väärin ymmärretty huomautus, yksi loitsu, jonka väärä ihminen kuulee.

Punainen noita perustuu 1600-luvulla eläneen Valpuri Kinnin tarinaan, josta Jenna Kostet kiinnostui törmätessään oikeudenkäyntipöytäkirjassa uhmakkaaseen lauseeseen: Miksi minä tunnustaisin sellaista, jonka arvon herrat niin paljon paremmin itse tietävät? Syntyi kuva vahvasta naisesta, joka ymmärsi, ettei hänen puheillaan ollut enää mitään merkitystä. Kaikki olivat jo etukäteen päättäneet, että Valpuri on noita.

Punainen noita -romaani kertoo murrosajasta, jolloin kirkko yrittää voimakeinoin saada kansan omaksumaan luterilaisen uskon ja luopumaan niin pakanallisista tavoista kuin katolilaisuuden muodoista. Kirja kuvaa uskottavasti ihmisten elinoloja maalla ja kaupungissa, tapoja ja uskomuksia. Mielenkiintoisia ovat kuvaukset kasvien käytöstä sekä lääkitsemisessä että ruoassa.

Kirjassa on useita vahvoja henkilöhahmoja, mutta eläimiä rakastava Valpuri nousee muiden yli sisukkuudessaan ja myös kyvyssään ymmärtää inhimillistä heikkoutta. Hänen kohtalonsa saa miettimään, miten usein mahdetaankaan joukkohysterian lietsomina lukittautua tiettyyn näkökantaan ja olla kuuroja järjen äänelle?

CATTON, ELEANOR; Birnamin metsä

Kustantaja: Siltala 2024

Alkuteos: Birnam Wood (2023)

Suomennos: Tero Valkonen

William Shakespearen näytelmässä Macbeth Birnamin metsän liikkeellelähtö enteilee kuninkaan tuhoa, kun taas Eleanor Cattonin romaanissa Birnamin metsä on uusiseelantilaisen ympäristöaktivistiryhmän nimi. Vasemmistolaishenkinen kollektiivi perustaa hylätyille alueille luomupuutarhoja ja luovuttaa osan sadosta hädänalaisille, mutta toiminta on toistaiseksi pienimuotoista ja hädin tuskin kannattavaa.

Tarina alkaa tilanteesta, jossa tärkeä sola on jouduttu pahan maanvyörymän vuoksi sulkemaan todennäköisesti moneksi kuukaudeksi. Solan toisessa päässä sijaitsevasta kaupungista asukkaat ovat lähteneet muualle, kahvilat ja puodit ovat sulkeneet ovensa ja yli sadan hehtaarin maatila on vedetty vaivihkaa pois myynnistä. Viimeisin yksityiskohta herättää Mira Buntingin mielenkiinnon.

Karismaattinen Mira on selkeästi Birnamin metsän johtohahmo, vaikka kollektiivi korostaakin jäsentensä tasa-arvoisuutta. Mira osaa olla vakuuttava ja asiaa tarpeeksi tärkeänä pitäessään myös pelottavan taitava valehtelija. Hän on visionääri, joka tavoittelee Birnamin metsän välityksellä radikaalia ja pysyvää yhteiskunnallista muutosta:

…se oli täysin saavutettavissa, jos ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon hedelmällistä maata meni kaiken aikaa hukkaan heidän ympärillään, kuinka paljon enemmän maailmassa voitaisiin saavuttaa, jos ihmiset yksinkertaisesti yhdistäisivät tietämyksensä ja resurssinsa, ja miten mielivaltainen ja järjettömän ennakkoluuloinen koko maanomistuksen käsite oli, kun oli kyse muusta kuin sen käytöstä tai sillä asumisesta!

Autioksi jääneellä tilalla olisi mahdollisuus viljellä kasveja suuressa mittakaavassa, joten Mira lähtee kartoittamaan tilannetta ja jää kiinni yksityisalueelle tunkeutumisesta. Hänet tavoittanut mies on aluksi tiukka ja epäluuloinen, mutta tentattuaan aikansa Miraa Birnamin metsän toiminnasta ja tavoitteista tarjoaakin kollektiiville avustusta puutarhan perustamiseen.

Mies on amerikkalainen miljardööri Robert Lemoine, joka kertoo ostaneensa tilan vastikään ritariksi lyödyltä sir Owen Darvishiltä rakentaakseen sinne luksusluokan bunkkerin maailmanlopun varalta. Hän on maassa sijoittajaviisumilla ja valvontadrooneja valmistavan yhtiön kautta sir Owenin liikekumppani, mutta passin saadakseen hänen pitäisi tukea uusiseelantilaista yrittämistä – ja hän valitsee kohteekseen Birnamin metsän!

Kollektiivin kokouksessa Mira maalailee suurenmoisia tulevaisuudennäkymiä, joissa Birnamin metsä olisi kannattava yritys Lemoinen tarjoaman pitkän tähtäyksen rahoituksen ja markkinointituen ansiosta. Lähes kaikki jäsenet innostuvat asiasta. Lukija kuitenkin tietää jo tässä vaiheessa, että Lemoinen on häikäilemätön opportunisti, johon ei kannattaisi luottaa vähääkään.

…statussymboleja jahtaava survivalisti joka valmistautui useisiin maailmanlaajuisiin katastrofeihin, joiden estämiseksi ei itse tehnyt kerta kaikkiaan mitään ja joita saattoi jopa tietoisesti edistää, jos siten oli mahdollisuus saavuttaa voittoja tai etuja.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä tilanteeseen. Miran läheisin ystävä Shelley Noakes on huolissaan Miran ja Lemoinen läheisistä väleistä ja tuntee tulleensa sysätyksi syrjään. Shelley on tukenut ystäväänsä, toteuttanut tämän visioita ja järjestellyt kulissien takana asioita, mutta nyt epäluulot, kateus ja kauna ajavat hänet kilpailemaan tämän kanssa vallasta ja Lemoinen huomiosta.

Toinen tyytymätön on Tony Gallo, yksi Birnamin metsän perustajajäsenistä. Hän vihaa superrikkaita, jotka ovat tukevinaan luonnonsuojelua ja omavaraisuutta, mutta tosiasiassa kiertävät veroja. Hän ei luota Uuden-Seelannin hallitukseen, joka sallii tämän. Toisaalta tutkivan journalistin urasta haaveileva Tony havaitsee tilanteessa skandaalin aineksia, jotka paljastamalla saattaisi nousta kuuluisuuteen.

Catton luo muutamilla hyvin muotoilluilla lauseilla henkilöistä uskottavan ja monipuolisen kuvan. Mikä teki heistä sellaisia kuin he ovat? Mitkä syyt ohjaavat heidän toimintaansa? Miten he muuttuvat tapahtumien edetessä? Onko pieni ihanteista joustaminen kovin vakavaa, jos sen seurauksena saavuttaa jotain hyvää? Jyrääkö ahneus hyväuskoisuuden alleen?

Kirjan alkuosa on verkkainen ja esimerkiksi Tonyn palopuheet saavat siinä liikaa tilaa, mutta sitten tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Riittämättömyyden- ja syyllisyydentunteet, väärintulkinnat, virhearviot ja ylimitoitetut teot kasaantuvat ja johtavat lopulta katastrofiin. Kirjan verinen loppu noudattaa Shakespearen tragedioiden henkeä, mutta löytyykö tarinasta Macbeth?

Vuonna 1985 syntynyt uusiseelantilainen Eleanor Catton oli kaikkien aikojen nuorin Booker-voittaja saadessaan palkinnon vuonna 2013 romaanillaan Valontuojat, joka puolestaan oli laajin palkinnon saanut teos (832 sivua). Sen jälkeen kuluikin kymmenen vuotta ennen kuin Birnamin metsä ilmestyi. Kaikki Cattonin kolme teosta on suomennettu, myös esikoisromaani Harjoitukset.

SHIPSTEAD, MAGGIE: Maapallon ympäri

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Great Circle (2021)

Suomennos: Kaisa Sivenius

Yhä kasvavin kehin, yhä laajenevin / teen kiertoa elämän. / Sen viimeistä kehää en saavuta hevin, / ja kuitenkin yritän. Rainer Maria Rilke (suom. Anna-Maija Raittila)

Maggie Shipsteadin romaani Maapallon ympäri vaati seitsemän vuoden työn, mutta olikin sitten ilmestyttyään todellinen arvostelu- ja myyntimenestys. Vuonna 2021 Maapallon ympäri oli arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon ”lyhyellä” listalla ja vuonna 2022 ehdolla Women’s Prize for Fiction -palkintoon.

Maapallon ympäri -teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin kahteen aikatasoon, jotka limittyvät toisiinsa. Luvuissa, jotka sijoittuvat 1900-luvun alkupuolen Amerikkaan ja Eurooppaan, on alussa tarkka määritys ajasta ja paikasta, kun taas tapahtumat 2010-luvun Los Angelesissa ovat ilman otsikointia. On kaksi erillistä tarinaa, joilla silti on yhteys keskenään.

 Kaksoset Marian ja Jamie Graves syntyvät syyskuussa 1914 ja ovat saman vuoden joulukuussa laivalla, joka uppoaa vieden mennessään yli 500 ihmistä. Kuolleiden joukossa on kaksosten äiti. Isä – laivan kapteeni Addison Graves – pelastaa lapsensa ja itsensä ja saa laivan hylkäämisestä yhdeksän vuoden vankilatuomion. Vapauduttaan hän pistäytyy kotonaan Montanassa lasten ollessa jo nukkumassa ja katoaa sitten lopullisesti.

Marianin ja Jamien holhoojaksi määrätään isän veli Wallace, joka on melko tunnettu taidemaalari ja hyväntahtoinen mies, mutta myös peli- ja alkoholiriippuvainen. Lapsilla on vapaus tehdä ystävänsä Calebin kanssa, mitä mielivät. Herkkä Jamie on lupaava taiteilijanalku ja eläinten suojelija eikä syö lihaa. Marian puolestaan korjaa moottoreita, mutta myös käy läpi isänsä kattavaa matkakirjakokoelmaa.

Kaksitoistavuotiaana Marian pääsee lentonäytöksessä koneen kyytiin – vieläpä samana päivänä, kun nuori Charles Lindbergh laskeutuu onnellisesti Pariisiin lennettyään Atlantin yli. Marian tietää heti syvällä sisimmässään ja vailla epäilystä, että hänestä tulee lentäjä. Lentotunteihin tarvittavat rahat hän aikoo hankia ajamalla leipomon autoa sinne kätkettyine viinalasteineen. On kieltolain aika.

Seudun mahdikkaimmalle viinatrokarille Marianista tulee miltei pakkomielle. Mies kustantaa lentotunnit ja kuvittelee näin voivansa hallita neitokaista, mutta Marian vähät välittää rahasta ja asemasta. Hän lähtee Montanasta, hoitaa kuljetuksia Alaskassa ja sodan aikana siirtää koneita tehtaalta lentokentälle tai lentokentältä toiselle Britanniassa. Vain lentäessään hän on vapaa.

Ainoastaan yläilmoissa Marian koki rentoutuvansa täydellisesti. Kun hän lensi, kaikki oli niin kuin piti, ja hän teki, mitä hänen kuuluikin tehdä. Kukaan ei päässyt häneen kiinni eikä pyytämään häneltä mitään.

1940-luvun lopulla Marian on suruja kokenut hahmo, jonka elämässä pysyvyyttä edustaa enää lapsuudenystävä Caleb. Sitten yhtäkkiä ilmaantuu henkilö, joka toteuttaa Marianin suurimman toiveen: lennon maapallon ympäri ylittäen matkan aikana sekä pohjois- että etelänavan.  Uudenvuodenpäivänä vuonna 1950 Marian ja navigoijansa Eddie Bloom starttaavat Uudesta-Seelannista ja maaliskuun alussa he saapuvat viimeiselle välilaskupaikalleen. Sitten he katoavat.

Huimapäisen lentäjän vaiheisiin limittyy tarina näyttelijä Hadley Baxterista, joka vuonna 2014 esittää Marian Gravesia tästä tehtävässä elokuvassa. Hadley on jäänyt orvoksi kaksivuotiaana, noussut tähdeksi yksitoistavuotiaana ja tottunut pintaliitoon, kunnes skandaali vie häneltä suosion ja työpaikan. Marianin rooli itsenäisen tuottajan leivissä on hänelle pelastus. Tarina jopa sisältää yhtymäkohtia Hadleyn omaan elämään.

…Marian ei ollut täysin vieras, vaan kummankin meistä taustalta löytyi katoaminen, orpous, laiminlyönti, lentokoneet ja setä. Marian oli kuten minä eikä kuitenkaan ollut.

Filmin käsikirjoituksen perusteella Hadley muodostaa tulkintansa Marianista, mutta ei malta olla tekemättä myös hieman salapoliisintyötä. Onnekkaiden sattumien ja vinkkien ansiosta hänelle paljastuu vuosikymmeniä salassa pysynyttä tietoa, joka johtaa aivan uuteen käsitykseen Marianin katoamisesta. Onko se siltikään totuus?

Marian on todellinen, se on selvää, mutta ihmisten elämä ei säily niin kuin fossiilit. Ihminen voi vain toivoa, että aika on kovettunut jonkun toisen ihmisen muiston ympärille ja säilyttää hänen hahmonsa sen tyhjyydessä… Joitakin asioita voi saada selville, hän sanoi, mutta ei koskaan tarpeeksi, koskaan ei pääse lähellekään koko totuutta.

Maapallon ympäri -romaanissa on yli 700 sivua, josta olisi ehkä voinut hieman karsia, mutta hyvin tämä rennolla otteella kirjoitettu teos silti pitää otteessaan. Vauhdin ja huumorin lisäksi kirjassa on vakava puolensa: kannanotto naisten kohteluun niin 1900-luvun maailmassa kuin vielä 2010-luvullakin. Kirjan henkilöistä keskeisimmäksi nousee Marian Graves, joka tarkoista ”elämäkertatiedoista” huolimatta on fiktiivinen hahmo, joskin varmasti saanut inspiraatiota kirjassa mainituista naislentäjistä.

 

SALMENNIEMI, HARRY: Sydänhämärä

Kustantaja: Siltala 2024

Harry Salmenniemeksi esittäytyvä kirjailija sanoo romaanissa Varjotajunta (2023) olevansa riippuvainen vaimonsa ja pienen Joel-poikansa tuomasta voimasta. Perheen tarinaa jatkavassa teoksessa Sydänhämärä tilanne kääntyy niin, että tarvitaan nimenomaan Harryn voimia, jotta koko perhe selviäisi eräästä raskaasta elämänvaiheesta.

Rakastan Joelia ja Mariaa liikaa enkä voi koskaan tottua heihin. Heissä on jotakin pelottavaa, jotakin liian ihmeellistä. Minä tarvitsen heitä liikaa. Ja nyt he tarvitsevat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Sydänhämärä tapahtuu kahdessa noin kuukauden päässä toisistaan olevassa aikatasossa. Kertojana on Harry, joka välillä puhuu itsestään hän-muodossa – silloin hän tuntuu katselevan kaikkea jollakin lailla ulkoapäin. Minä-muoto taas tulee käyttöön silloin, kun Harry uppoaa syvemmälle tunteisiin.

Tapahtumat alkavat vyöryä jouluviikolla. Harryn vaimo Maria on raskaana eikä laskettuun aikaan ole enää kuin runsas viikko. Joel on kaksi- ja puolivuotias taapero. Eräänä aamuna vanhemmat havahtuvat pojan janoisuuteen ja vetämättömyyteen: Joelin verensokeri on noussut äkisti korkeuksiin. Itsesyytöksiä: kauanko Joelilla on ollut huono olo vanhempien huomaamatta mitään?

Seuraavaksi ollaankin jo teho-osastolla. Harry ja Maria ovat paniikissa eivätkä pysty juuri muuta kuin kyynelehtimään. Toipuuko Joel? Mitä on vielä edessä? Lapsensa itkua käytävässä kuunnellessaan Harry ennättää ajatella sitäkin mahdollisuutta, että Joel kuolisi. Jaksaisiko hän silloin elää? Kyllä, kyllä hän jaksaisi Marian ja tulossa olevan vauvan vuoksi.

Lastenosastolla Joel saa oman huoneen. Mariaa kehotetaan menemään kotiin lepäämään ja valmistautumaan synnytykseen, mutta Harry viipyy lapsensa luona yötä myöten. Isä ja poika tutustuvat yhdessä sairaalan ääniin, rutiineihin ja jatkuvasti ympärillä pyörivään hoitohenkilökuntaan. Näytteenotot ovat piinaa kummallekin, mutta muumikirjat vievät muihin maailmoihin. Ollaan kuplassa erossa maailmasta.

Minä en selviä siitä, mutta selviän. Riittää, että olen Joelin lähellä. Riittää, että jaksan istua. En jaksaisi, mutta jaksan. En jaksa pysytellä hereillä, mutta en nukahda. Minä jaksan kyllä olla siinä. Riittää, että olen olemassa.

Lapsensa hyvinvointia puolustaessaan Harry on ärhäkkä, mutta kokee kyllä sairaalan henkilökunnan enimmäkseen ymmärtäväiseksi ja auttavaiseksi. Diabeteksen hoitoon liittyviä asioita opetellessaan hän ajattelee jo, ettei tilanne ole lainkaan niin paha kuin monella muulla lastenosastolla olevalla perheellä. Sitten käynnistyy Marian synnytys ja uusi kaaos alkaa.

Romaanin toisessa aikatasossa on vuodenvaihteen tapahtumista kulunut kuukausi. Harryn ja Marian päivät täyttyvät pienen vauvan ja diabetesta sairastavan taaperon hoitoon liittyvistä tehtävistä, jotka toistuvat samanlaisina uudestaan ja uudestaan. Iltaisin he kaatuvat lopen uupuneina sänkyyn, mutta kuulostelevat unenkin läpi lastensa ääniä. Parisuhde on koetuksella.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Oma epäkäytännöllisyys harmittaa Harrya; hän tarvitsisi käden taitoja eikä kykyä laatia kaunokirjallisia tekstejä. Toki hän on tyytyväinen teoksiinsa, mutta mitä hyötyä niistä oikeasti on kenellekään? Sairaalassa hän vielä arvelikin, ettei voisi kirjoittaa kokemastaan mitään, mutta jo kuukautta myöhemmin seikkailee hiljaisina aamuhetkinä elämänsä sekavimpien muistojen parissa.

Salmenniemi kuvaa sairastuneen lapsen isän ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita yksityiskohtaisesti ja kielellä, jossa lakonisuus ja runollisuus sekoittuvat. Arkisista asioista tulee näin jotain hieman suurempaa ja yleispätevämpää ja saattaa toimia rohkaisuna muille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille.

Sydänhämärä-teoksesta jää mieleen lukuisia lauseita, joiden monikerroksellisuus kiehtoo. Tässä esimerkkejä:

Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään… mutta paranee perheettömän ihmisen elämästä, jossa on vielä enemmän ansoja ja vähemmän tasoja.

Elämä on niin täyttä, että siihen täytyy mahduttautua sivuttain.

Elämä on suoritusta vailla seikkailua, velvollisuutta ilman iloa, eikä kuitenkaan ole. On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana.

Elämässä totutellaan niihin mahdottomiin olosuhteisiin, joihin meidät on heitetty. Elämä on tottumista. Se on kohtalon kestämistä.

Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä.

Sairaus on todellisuutta. Terveys on sitä, että uskoo olevansa terve kaikkia todisteita vastaan.

 

MODIANO, PATRICK: Chevreusen vuodet

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Chevreuse (2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Filosofianopettaja oli aikoinaan paljastanut hänelle, että elämän eri vaiheet – lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – olivat yhtä kuolemaa kuoleman perään. Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Chevreusen vuodet -romaanin päähenkilö Jean Bosmans etsii muistojensa punaista lankaa. On seitsemänkymmentävuotias kirjailija Bosmans, joka muistelee viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia, ja on kaksikymmentävuotias Bosmans, jonka yrittää tavoittaa muistikuvia ajasta, jolloin oli viisivuotias. Ihmiset, paikat ja tapahtumat sekoittuvat toisiinsa vailla tarkkuutta ja täsmällisyyttä.

Ajan oloon kaikki kiintopisteet olivat kadonneet, niin että kauempaa katsottuna tapahtumat näyttivät samanaikaisilta ja sekoittuivat kuin kaksoisvalotetut valokuvat.

Parikymppinen Bosmans tutustuu 1960-luvun puolessavälissä pariisilaisessa kahvilassa Camilleen, jota pidättyväisyytensä vuoksi kutsutaan Kivikasvoksi. Eräänä päivänä Bosmans lähtee Camillen ja tämän ystävättären Martinen kanssa katsomaan Chevreusen laaksossa sijaitsevaa taloa, jonka Martine ilmeisesti aikoo vuokrata. Bosmans ei kerro naisille, että on lapsuudessaan asunut tuossa talossa, mutta silti tuntuu, että naiset yrittävät testata hänen muistikuviaan.

Paluumatkalla seurue päätyy Pariisin Auteuil’n kaupunginosassa sijaitsevalle talolle, joka sekin on Bosmansille tuttu. Hän on käynyt eräässä talon asunnoista Camillen kanssa ja muistaa hämärässä salissa sohvilla lojuneet ihmiset, kovaäänisen musiikin ja epämääräisen tunnelman. Nyt parikin ihmistä kehottaa Bosmansia pysymään erillään tuosta porukasta.

On muitakin ihmisiä, joihin Bosmans Camillen välityksellä tutustuu tai joista kuulee puhuttavan. Vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset muodostavat jonkinlaisen verkoston, mutta omaavat myös yhteyksiä eräisiin Bosmansin lapsena tapaamiin henkilöihin. Näihin henkilöihin liittyviä erikoisia esineitäkin putkahtelee nyt esiin: hajustettu hopeinen sytytin ja ”Yhdysvaltain armeijan kello”.

Onko niin, että tilanteita on lavastettu palauttamaan Bosmansin mieleen jokin tietty lapsuuden tapahtuma? Onko Bosmans nähnyt viisivuotiaana jotain tärkeää, mutta vuosien kuluessa unohtanut näkemänsä? Onko hän joidenkuiden mielestä vaarallinen todistaja vai pikemminkin jonkin tärkeän tiedon hallussapitäjä?

Mutta miksi hän olisi huolissaan, hänhän oli jo vuosia elänyt todellisuuden ja unen kapealla rajavyöhykkeellä, antanut niiden valaista toisiaan ja joskus sekoittua…

Lopulta Bosmans alkaa kokea tilanteen sen verran uhkaavaksi, että matkustaa syrjäiseen vuoristokylään kirjoittaakseen kokemuksistaan romaanin - ehkäpä juuri tämän Chevreusen vuodet -teoksen. Menneisyyden haamut tuntuvat vähemmän pelottavilta, kun ne on muutettu romaanihenkilöiksi.

Kirjan ilmestymisen jälkeen yhteys Camilleen ja hänen ystäviinsä katkeaa, mutta Bosmans saa eri tahoilta uutta tietoa näistä henkilöistä. Erään erittäin keskeisen tiedon hänelle tarjoaa – uskomatonta kyllä – lennosta napattu, tuntematon taksikuski. Moni asia osoittautuu valheeksi, mutta silti todelliset henkilöt ja Bosmansin luomat romaanihahmot menevät osittain päällekkäin.

Modiano kuvaa kylämiljöötä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta jättää ihmiset epämääräisemmiksi. Jopa Bosmans tuntuu olevan maailmasta irrallaan, sillä hänen omaisistaan, ystävistään tai elämästään ei puhuta juuri mitään. Kirjailija mainitsee kyllä esimerkiksi Bosmansin mielikirjan, mutta se tieto ei ole mitenkään tärkeä itse tarinan kannalta.

Chevreusen vuodet -romaanin tunnelma on surumielinen käsitellessään ajan kulumista ja yhä kauemmas karkaavia muistoja, mutta toisaalta unenomainen, jopa uhkaava. Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Patrick Modiano (s. 1945) rakentaa teoksensa taiten, joten kiinnostus pysyy eksyttävistä sivupoluista huolimatta yllä aina mysteerin ratkeamiseen saakka. Kiinnostava lukukokemus!