14.11.2018

FERRANTE, ELENA: Kadonneen lapsen tarina


Kustantaja: WSOY 2018
Alkuteos: Storia della bambina perduta
Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kadonneen lapsen tarina. Kouluaikoina ystävystyneet Elena ja Lila ovat tilanteessa, jossa Elena on naimakaupan ansiosta päässyt arvostetun ja varakkaan suvun jäseneksi ja saavuttanut kirjoillaan hieman omaakin kuuluisuutta. Lila puolestaan on loistavan muistinsa ja oivalluskykynsä ansiosta saamassa nimeä tietotekniikan alalla. Ystävät ovat etääntyneet toisistaan, satunnaiset yhteydenotot tapahtuvat puhelimen välityksellä.

Kaikki muuttuu, kun Elena tapaa jälleen lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ihastuksen Ninon. Nuoren Elenan Nino näki ainoastaan Lilan ystävättärenä, mutta sivistyneen seurapiirirouvan hän kokee kiinnostavana valloituksen kohteena. Hullaantunut Elena on valmis jättämään perheensä ja seuraamaan Ninoa jopa Napoliin, jonka luuli jo jättäneensä lopullisesti taakseen. Ninon rakastajattarena Elena tuntee olevansa moderni ja vapaa nainen.

Huumaa kestää aikansa, sitten seuraavat epäilyt. Elena on pitänyt itseään tasapainoisena ja diplomaattisena ihmisenä, mutta yhtäkkiä hän onkin karkea, musasukkainen raivotar, joka vahtii joka hetki kumppaniaan. Suhteen alusta alkaen tuominnut Lila lisää öljyä tuleen vihjailuillaan.

Elena ei itse sitä tajua pitkään aikaan, mutta hän on osa Lilan laatimaa suunnitelmaa kotikorttelin epäkohtien poistamiseksi. Huumekauppa laajenee. Korruptio ulottuu vallan huipulle saakka. Kaiken annetaan rapistua. Ihmiset on vallannut turtumus.

Elena ja Lila unohtavat miehet, asuvat lähes yhteistaloudessa, tekevät töitä paremman tulevaisuuden hyväksi yhdessä, hoitavat ja kasvattavat lapsiaan yhteisvoimin ja huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan. Välillä tuntuu, että lasten ja vanhusten kiintymys kohdistuukin enemmän ystävään kuin omaan äitiin tai tyttäreen.

Sisimpäänsä Lila paljastaa Elenallekin vain kerran, keskellä vuoden 1980 maanjäristystä. Silloin tavallisesti niin itsevarma nainen lamaantuu täysin.

Hän mutisi, että hänen täytyi aina pysyä tarkkaavaisena, sillä jos hänen ajatuksensa harhautuivat, niin todelliset asiat, jotka hirvittivät häntä rajuine, kivuliaine vääristelyineen, pääsivät voitolle niistä kuvitelluista asioista, jotka fyysisessä ja henkisessä kiinteydessään rauhoittivat häntä, ja hän vajosi sekavaan, tahmeaan todellisuuteen jossa hän ei pystynyt enää erottamaan tuntemuksiaan selvärajaisesti. Tuntoaisti sekoittui näköaistiin ja näköaisti hajuaistiin…

Loppujen lopuksi Elenasta ei ole täyttämään Lilan suuria toiveita ja ystävyys viilenee. Tapahtuu asioita, joiden seurauksena Lila katkaisee välit lopullisesti ja katoaa hävitettyään ensin kaikki todisteet olemassaolostaan. Elena ryhtyy kirjoittamaan muistiin ystävyyden tarinaa.

Kyse on aina ja vain meistä kahdesta: Lilasta, joka haluaa minun antavan sen mitä hänen luonteensa ja olosuhteet ovat estäneet häntä antamasta, ja minusta, joka en pysty antamaan sitä mitä hän vaatii; Lilasta, joka suuttuu riittämättömyyteeni ja haluaa kostoksi häivyttää minut samoin kuin on tehnyt itselleen, ja minusta, joka olen kirjoittanut kuukausikaupalla luodakseni hänelle muodon jonka ääriviivat eivät hälvene, kukistaakseni, rauhoittaakseni hänet, jotta saisin itse rauhan.

Pitkän kirjoitusurakkansa aikana Elena tarkastelee myös itseään kriittisin silmin. Onko hän ollut tarpeeksi hyvä tytär, aviopuoliso, äiti ja ystävä? Entä teokset, joista hän oli aikoinaan niin ylpeä. Onko niillä mitään arvoa?

… minun kirjani – joka toki oli saanut paljon huomiota – oli surkea, ja se oli surkea juuri siksi että se oli niin hyvin jäsennelty ja maanisen huolellisesti kirjoitettu, siksi etten ollut osannut jäljitellä elämän sekavaa, epäesteettistä, epäloogista, muodotonta banaaliutta.

Elenan kaipaama elämän epäloogisuus ja muodottomuus heijastuu Napoli-sarjassa. Valmista ei tule kenenkään kohdalla, vaan monia kysymyksiä jää vaille vastausta. Mitä tapahtui kadonneelle lapselle? Kuka murhasi Elenan ja Lilan tuntemia ihmisiä? Miksi Lila katosi ja mihin? Siksiköhän sarja ei todellakaan ole surkea, vaan pala todentuntuista elämää?

12.11.2018

STARNONE, DOMENICO: Solmut


Kustantaja: WSOY 2018
Alkuteos: Lacci
Suomennos: Leena Tavitsainen-Petäjä

Italialainen Domenico Starnone (s. 1943) on kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 15 romaania, joista Via Gemito sai vuonna 2001 Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. Suomeksi Starnonelta julkaistaan ensimmäisenä hänen 13. teoksensa, avioliittodraama Solmut (2014).

Solmut-romaanin ensimmäisen osion (kirjan) ääni kuuluu Vandalle, aviovaimolle, jonka mies eräänä päivänä kertoo olleensa toisen naisen kanssa ja aikovansa myös jatkaa suhdetta. Vandalle tämä on järkytys. Toki hän tietää itsekin, että kahdentoista vuoden jälkeen kipinä on liitosta hiipunut, mutta milloinkaan hänelle ei ole tullut mieleen lähteä perheen parista etsimään itselleen uutta vapautta.

Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan.

Neljän vuoden ajan Vanda lähettelee miehelleen kirjeitä, joissa kehottaa tätä järkiintymään ja palaamaan kotiin takaisin. Kirjeiden sävy vaihtelee hämmennyksestä katkeruuteen ja epätoivosta kostonhaluun. Kun Aldo ei reagoi pyyntöihin, ottaa Vanda järeämmät keinot käyttöön.

Toisessa kirjassa perhekriisistä on kulunut neljäkymmentä vuotta ja näkökulma on Aldon, joka ilmeisesti on ollut jo pitkään perheensä parissa. Hän aloittaa kertomuksensa tilanteesta, jossa palaa Vandan kanssa lomamatkalla ja löytää kotinsa myllättynä ylösalaisin. Mitään arvokasta ei ole kadonnut – vain Vandan rakas Labes-kissa puuttuu.

Asunnon kaaosta selvitellessään Aldo löytää Vandan aikoinaan kirjoittamat kirjeet ja palaa niitä lukiessaan menneeseen. Hän rakasti Lidiaa, koska tämä pönkitti hän itsetuntoaan ja tarjosi mahdollisuuden huolettomaan nautiskeluun. Samalla Aldoa kaihersi kuitenkin pelko hylätyksi tulemisesta.

Kun sitten paljastin syrjähyppyni Vandalle, minulla ei ollut muuta toivetta kuin voida nauttia suhteesta kaikessa rauhassa, ilman salailua, kunnes se aikanaan päättyisi. Toisin sanoen, kun tuon ensimmäisen yhteenottomme jälkeen lähdin kotoa, en lainkaan epäillyt, ettenkö pian palaisi takaisin kotiin. Ajattelin mielessäni: tämän paussin jälkeen näen myös vaimoni uusin silmin ja osoitan, että meidän on rikottava sellaiset yhteiselämän normit, jotka ovat aiemmin pitäneet meitä yhdessä.

Kenties Aldo palasi kotiin lastensa takia, mutta onnea siitä ei kenellekään koidu. Suru ja kipu ovat muuttaneet Vandan sadistiksi, joka piinaa ja mitätöi miestään etenkin lasten kuullen. Aldosta tulee vaitelias kotonaan hiiviskelevä haamu. Tosin ei ilman salaisia piristysruiskeita…

Uuden elämämme jokainen päivä oli hänelle ikään kuin raskauttava todiste, jonka pohjimmainen viesti oli: en enää ole sama alistuva ihminen kuin aikoinaan, ja jollet tee niin kuin minä sanon, tervemenoa.

Kyllä Vandankin sisimmässä eli haaveita, sen hän vihdoinkin paljastaa. Kaikki vain ei mennyt suunnitelman mukaan, vaan Vanda jäi vangiksi rakkaudettomaan avioliittoon kunnes oli liian myöhäistä muuttaa mitään. Nyt on paras olla puhumatta mitään, ajattelematta mitään.

Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäätään voimme elää yhdessä.

Kolmannessa kirjassa puhuu Vandan ja Aldon tytär Anna. Lapsuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet niin Annan kuin veljensä Sandron suhtautumisessa elämään ja toisiin ihmisiin. Olisiko ollut parempi kaikille, jos isä olisi pysynyt poissa kerran lähdettyään? Olisivatko Vanda ja lapset toipuneet ja jatkaneet ennen pitkää elämää uudella tavalla?

Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.

Starnone kuvaa perhehelvettiä hyytävän asiallisesti ja tarkkanäköisesti. Perheen lapsia käy sääliksi, mutta vanhempien kohdalla myötätuntoa ei loppujen lopuksi oikein jaksa tuntea. Aldo on itsekäs ja pelkurimainen, Vanda itsekeskeinen ja pakkomielteinen.

Domenico Starnoneen liittyy kutkuttava arvoitus: kirjoittaako hän myös salanimellä Elena Ferrante? Vai onko salanimen takana Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja? Vain kustantaja tietää kuka Elena Ferrante oikeasti on (ja mitä sukupuolta). Solmut-teoksen jälkeen voisi lukea Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät ja tehdä pientä vertailua.

5.11.2018

ESCOBAR, MELBA: Kauneussalonki : manikyyrejä, mutanaamioita & murhia


Kustantaja: Aula & Co 2018
Alkuteos: La Casa de la Belleza (2015)
Suomennos: Taina Helkamo

Kauneussalonki-romaania ei ole aluksi ihan helppo hahmottaa, koska näkökulmia on monia ja ajallisestikin tapahtuu edestakaisliikettä. Kirja alkaa petollisen kevyenä, kun kuvataan kuusikymppistä Clairea, varakasta psykoanalyytikkoa. Hän on asunut pitkään Pariisissa, mutta palannut takaisin kotimaahansa Kolumbiaan suurin toivein. Hän huomaa inhoavansa siellä lähes kaikkea: keinotekoisia lapsinaisia, machomiehiä, poliitikkoja, nöyristeleviä palkollisia, ylimielisiä sotilaita…

Inhoan sitä, että ihmiset erotellaan teitittelyllä ja sinuttelulla niin, että teitittelyä käytetään yksinomaan palvelusväestä. Inhoan mielisteleviä tarjoilijoita, jotka säntäilevät hädissään ravintoloissa ja hokevat palvellessaan ”mitä herralle saisi olla”, ”mistä herra vain pitää”, ”niin kuin herra haluaa”. Inhoan hyvin monia asioita, hyvin monella tavalla, asioita jotka ovat minusta epäoikeudenmukaisia, typeriä, mielivaltaisia ja julmia. Ja inhoan vielä enemmän inhotessani itseäni, koska olen itsekin väistämättä osa sitä maailmaa.

Yksinäisillä vaelluksillaan kotikulmilla Claire osuu Kauneussalonkiin ja saa hoitajakseen elämää uhkuvan nuoren Karenin, johon heti mieltyy. Clairesta tulee vakioasiakas, joka käy hoitolassa jopa kolme kertaa viikossa – ainahan on ihokarvoja poistettavana, kireitä hartioita hierottavana, kynsiä lakattavana.

Karen puolestaan on köyhästä perheestä, avioton lapsi ja vielä mulatti, mikä Kolumbiassa oikeuttaa haukkumaan ”intiaaniksi”. Nuori nainen on muuttanut maaseudulta pääkaupunkiin saadakseen sellaisen työn, jonka palkalla pystyisi ottamaan luokseen nelivuotiaan poikansa. Eräänä päivänä Karenin hoidettavaksi tulee ensimmäistä rakastelua poikaystävänsä kanssa haaveellisena odottava teini-ikäinen Sabrina. Miksi tyttö pian tapaamisen jälkeen tekee itsemurhan masennuslääkkeen yliannostuksella?

Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Clairen ystävä Lucía, joka rakkauden huumassa on antanut aviopuolisonsa julkaista omissa nimissään Lucían kirjoittamia elämäntaito-oppaita ja hyväksynyt tiettyyn rajaan asti jopa naisseikkailut. Lopulta Lucía tekee pesäeron ja ryhtyy yhdessä Clairen kanssa kirjoittamaan muistiin Karenin tarinaa eli juuri sitä teosta, jota lukija parhaillaan käy läpi.

Kauneussalonki ei ole dekkari, vaikka siinä tapahtuu useammanlaisia rikoksia. Edetään melko hitaasti, paljon asioita paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa ja jännitettäväksi jää vain se, saavatko rikolliset rangaistuksensa. Rikkaat ja mahtavat tuntuvat aina löytävän poliisin, lääkärin tai asianajajan, joka on heille jonkin palveluksen velkaa.

Kaikista eniten machokulttuurissa joutuvat kärsimään naiset. Clairen tapaisilla varakkailla ja itsellisillä naisilla ei ole täyttä turvaa heilläkään, mutta köyhän on turha odottaa oikeudenmukaisuutta. Hänen elämänsä on nälkäpalkalla raatamista, hyväksikäytetyksi tulemista, surua, mielenterveysongelmia ja ehkä päihteitäkin. Ulkonäkö on kaikki kaikessa, joten Luojan tekosia parannellaan ahkerasti. Esimerkiksi kihara afrotukka on ehdottomasti suoristettava, jos haluaa saada työtä ja menestyä avioliittomarkkinoilla.

Kurja, likainen, haiseva, kuhiseva Bogota on tehokas tausta tapahtumille. Miltei tuntee nenässään hien, patsulin, valmisruokien ja tupakan hajun ja kuulee katujen kakofonisen hälyn.

… autontorvien tuuttaaminen, pakokaasun katku, vihreät linja-autot, jotka olivat vanhoja kuin almua anovien kerjäläisten nälkä, ikkunanpesuvälinein varustautuneet rammat jahtaamassa kolikkoja.

Kauneussalonki on kolumbialaisen Melba Escobarin (s. 1976) maailmanlaajuista huomiota herättänyt teos, joka palkittiin Kolumbiassa vuoden 2016 parhaana romaanina. Jos odottaa kevyttä ja hauskaa ajanvietettä, ei kannata tarttua tähän teokseen. Se on miltei raa’an realistinen kuvaus korruptoituneesta ja väkivaltaisesta yhteiskunnasta, missä etenkin naisten kokema kohtelu jättää lukijan avuttoman suuttumuksen valtaan.

31.10.2018

TŠIŽOVA, JELENA: Naisten aika

Kustantaja: Into 2018
Alkuteos: Vremâ ženŝin : romany
Suomennos: Kirsti Era

Venäjän kirjailijoiden sananvapausjärjestö Penin Pietarin osaston puheenjohtaja Jelena Tšižova (s. 1957) aloitti kirjoittamisen 1990-luvulla tehtyään sitä ennen töitä opettajana ja liike-elämässä. Hänen romaaninsa Naisten aika palkittiin Venäjän tärkeimmällä kirjallisuuspalkinnolla Bookerilla vuonna 2009. Se sijoittuu Leningradiin 1960-luvun alkupuolelle.

Antonina on tehtaalla töissä. Ammattiosaston tarmokkaan virkailijan ansiosta hän saa itselleen ja vauvalleen peräti yhdeksän ja puolen neliön huoneen kokonaan omaan käyttöön. Miinukseksi ei katsota sitäkään, että Suzanna on avioton lapsi, jonka isästä Antonina ei tiedä kuin etunimen.

Tehdas tarjoaa työntekijöilleen myös maitoa päivittäin, lastenvaunut ja hoitopaikan seimessä. Hoito on kylläkin melko puutteellista, koska yksi ainoa hoitaja joutuu vastaamaan kaikesta, myös useasta imeväisestä. Suzanna sairastuu vakavasti ja Antonina harkitsee jo lapsen lähettämistä äitinsä hoiviin maalle.

Naapurissa asuvat kolme vanhaa rouvaa tarjoutuvat ottamaan Suzannan hoidon vastuulleen. He ovat menettäneet sodassa omaisensa ja kuluttavat aikaansa muistelemalla menneitä, juoruilemalla ja kinastelemalla keskenään. Lapsenhoito on tervetullutta vaihtelua. Muorit haluavat tytölle parasta, myös kristillisen kasteen, vaikka se onkin annettava salassa. Kovin modernilta ja maailmalliselta kuulostavan Suzannan sijaan he nimeävät tytön Sofiaksi.

Muorien tarjoaman avun vastineeksi Antonina tekee kotityöt.

…menen töihin ja töistä kauppoihin, jonotan siellä sun täällä, ja kotona olen kuin palvelustyttö. Pyykkään kaikkien vaatteet, siivoan, laitan ruuat. Niitten eläkkeet on ihan onnettomat. Joutuu laittamaan omistaan. Toisaalta lapsi on kuin prinsessa. Saa sanoa että kolme hoitajaa yhtä lasta kohden – kyllä tulee tyttö hoidetuksi ja tukka kammatuksi. Ulkoiluttavat, lukevat kirjoja. Opettavat ranskaakin, kukapa voisi kuvitella.

Suzanna/Sofia on ilmiselvästi älykäs ja oppii kirjaimet jo nelivuotiaana, mutta puhumaan hän ei rupea. Antonina haluaa pitää tämän salassa eikä suostu viemään tyttöä sen paremmin lastentarhaan kuin esikouluunkaan, koska pelkää tämän joutuvan silmätikuksi ja jatkuvaan tutkimuskierteeseen.

Noin seitsenvuotiaaksi asti vaikenin mutta sitten aloin puhua, vaikka en muista sitä. Asia ei jäänyt mummojenkaan mieleen, edes ensimmäiset sanani. Kyselin heiltä tietenkin, ja he vastasivat, että ymmärsin aina kaiken ja piirsin kuvia, joten heistä tuntui kuin olisin jutellut heille. He tottuivat vastaamaan puolestani. Kysyivät itse ja vastasivat itse…

Aikuiset ovat tytön tulevaisuudesta huolissaan. Miten hänen käy, jos Antoninalle tapahtuu jotain ja vanhukset eivät enää jaksa tai saa hoitaa tyttöä? Olisiko Antoninan mentävä naimisiin? Siihen näyttää tähtäävän tehtaan naiskomiteakin, jolla hanakasti puuttuu ihmisten elämään myös työn ulkopuolella.

Neuvostoliiton järjestelmää Tšižova kuvaa toisaalta turvalliseksi ja kansalaisista huolehtivaksi, mutta myös ankeaksi. On jonotettava asuntoa, on jonotettava televisiota. Eläkkeet ja palkat ovat niin pienet, ettei kunnon ruokaa pysty hankkimaan (eikä sitä välttämättä ole tarjolla liikkeissäkään, ainakaan kaikille). Vaatteista ja kankaista on huono valikoima, joka silti myydään nopeasti loppuun. Monen unelmana ovat unkarilaiset tai tšekkiläiset kengät. Ja koko ajan urkitaan ja tarkkaillaan rahankäyttöä ja käyttäytymistä.

Naisten aika on kirja, jonka tunnistaa heti venäläiseksi. Venäläisyys huokuu ihmisten puheissa, käyttivätpä he kirjakieltä tai murretta. Venäläisyys kuvastuu ihmisten tavassa ajatella ja katsella maailmaa. Kertoja vaihtuu koko ajan miltei huomaamatta liukuen.

   Muorit taas ajattelevat omalla tavallaan: ”Mimmoseksi syntyi, semmoseksi kasvaa. Joskus voi kuuseenkin kasvaa omena, mutta joskus kasvaa omenapuuhun käpy.”
   Mitäpä tointaa yrittääkään tai pitää lasta silmällä, jos se kuitenkin on esmerkiksi käpy, niin eihän siitä omenaa saa”, minä sanon.
   Myöntelivät: ”Ei saakaan. Mutta jos on omena, niin se on sitten ihmisistä kiinni, jääkö se happamaksi villiomenaksi vai kasvaako mehukas puutarhaomena…”

Muorit pitävät huolen siitä, että Sofiasta kasvaa hyvä omena. He ovat itse selviytyneet tilanteessa kuin tilanteessa ja opettavat myös tyttöä selviytymään. Heissä on isoäitien ikiaikaista ja kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta.


29.10.2018

ULITSKAJA, LJUDMILA: Meidän tsaarimme väkeä



Kustantaja: Siltala 2018
Alkuteos: Ljudi nashego tsarja
Suomennos: Arja Pikkupeura

Ljudmila Ulitskajan kertomuskokoelman mottona on Nikolai Leskovin lausahdus: ”Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi!”. Niinhän se on. On nöyrää sielua, joka vaikeuksia kohdatessaan toteaa vain, että niillä on jokin tarkoitus. On rasistia, joka löytää epäilyttävää kaikista kansoista ja kansallisuuksista venäläisiä lukuun ottamatta. Epäilyttäviin kuuluu tietenkin kirjailija itsekin – onhan hän juutalainen, joka tunnustaa kristinuskoa. Ihmisten lisäksi väkeen voi kuulua vaikkapa huonotapainen kissakaunotar tai sotamuistojen raskauttama koira.

Ulitskajan kertomukset ajoittuvat toisen maailmansodan ajoista nykyhetkeen. Heti sodan jälkeen pulaa on ruuasta ja asunnoista. Jonkinlaista kiitosta menetetyistä jaloistaan odottava sotainvalidi joutuu asustamaan puoliksi palaneen rakennuksen yläkerrassa, jonne pääsee vain tikkaita pitkin. Yhteisasuntohuoneistossa kuunnellaan seinän takaa kantautuvia ääniä ja yritetään varjella omaisuutta joutumasta naapurin käsiin – kun jopa saippuankannikat saattavat kelvata.

   Yhteisasunnossa kaikki tiesivät toisistaan kaiken. Kaikki tiesivät senkin, että Klava varastelee voita. Äiti selitti Ženjalle, että Klava saa varastella, me taas emme.  Ženja ymmärsi heti tämän suhteellisuusteorian. Etenkin kun muisti erään aiemman episodin: hän oli onkinut naapurien tiskivadista likaisten astioiden joukosta hopealusikan, jossa oli isoäidin monogrammi, ja ilmoittanut äidille voitonriemuisesti suureen ääneen:
   - Katso, meidän lusikka oli Marija Vasiljevnan vadissa!
   Äiti oli katsahtanut häneen kylmäkiskoisena.
   - Pane heti takaisin sinne mistä otit!
   Ženja kiukustui:
   - Mutta tämähän on meidän lusikka!
   - Niin on, äiti myönsi, - mutta Marija Vasiljevna on jo tottunut siihen, niin että mene nyt viemään se takaisin sinne mistä otitkin!

Ihmiset elävät elämäänsä parhaansa mukaan. Rakastutaan ja mennään naimisiin. Erotaan ja mennään uusiin naimisiin. Tehdään lapsia. Joillakin molemminpuolinen rakkaus kestää koko loppuelämän ajan ja eroon joutuminen sairauden takia on kummallekin tuskallista.

He olivat jutelleet hiljaa, melkein kuulumatta, välillä nauraneetkin mutta vielä hiljempaa, toisiaan silmiin katsoen. Vierustoveritkin naureskelivat: olihan se hassua että mies toi kassillisen ruokaa, josta sitten oitis, potilaan vuoteen vierestä poistumatta, söi suurimman osan itse. He eivät käsittäneet miehen olevan nälkäinen, koska hän ei osannut syödä yksin, ilman vaimon seuraa.

Novellissa Jalomielisten lapsi kerrotaan lapsettomuudesta kärsivästä pariskunnasta. Vaimo hankkiutuu raskaaksi toisen miehen kanssa, mutta lasta pidetään pariskunnan omana. Korkeassa asemassa oleva biologinen isä vaikuttaa taustalla aina tarpeen vaatiessa.  Miša-pojalle ei koskaan suoraan kerrota tilannetta, mutta hän arvaa sen omia aikojaan – ja kunnioittaa kumpaakin isäänsä.

Kokoelman pisin novelli on 32 sivun mittainen Kirjailijoiden tytär. Stalin-palkitulla kirjailijattarella on kaksi tytärtä Saša ja Maša. Heillä on eri isät (mitä kukaan ei ihmettele tai paheksu), mutta kumpikaan isistä ei pidä yhteyttä jälkeläiseensä.

   Kolme tyttöä, Saša, Maša ja heidän mitäänsanomaton ystävättärensä Vorobjova kävelivät pitkin kirjailijoiden huvila-asutuksen takamailla kulkevaa polkua, kun heitä vastaan asteli pitkä mies. Auringonvalo heijastui hänen päälaestaan, ja siskokset kinasivat laiskasti siitä, onko mies harmaapäinen vai kalju. Miehen tullessa kohdalle he vaikenivat.
   - Harmaapäinen! totesi ystävätär. Siskokset jatkoivat eteenpäin vaiti ja toisiinsa katsomatta, aivan kuin olisivat kokonaan unohtaneet kinan syyn. Lopulta Mašan suu vääntyi hymyn tai surullisen virnistyksen tapaiseen, ja hän sanoi hiljaa:
   - Se taisi olla minun isä.
   - Niin minäkin luulen, sisko vastasi.

Sašan ja Mašan elämä on häikäistyneen ystävättären silmissä kaikista huolimatta hohdokasta ja etuoikeutettua. Kaikki ovet ovat heille avoinna, jopa ulkomaille Pariisiin. Lopulta siskosten kohtalo on kuitenkin surullinen, kun taas ”mitäänsanomaton” Ženja Vorobjova menestyy sitkeytensä ja ahkeruutensa ansiosta.

Usko korkeampiin voimiin ja enkeleihin on aiheena monessa novellissa. Syksyisenä yönä Ranskan vuoristossa voi koolla olla pyhä perhe seurassaan paimen, musta velho ja karitsa. Eläimiä siunannut Fransiskus Assisilainen voi auttaa löytämään pienen heroiininkäyttäjän suuresta New Yorkin kaupungista. Joskus sattumalta mukana on kylpyhuoneen tulppa juuri kun sille löytyy tarvitsija. Serbimustalaisen ennustus tuntuu käyvän toteen kohta kohdalta, kunnes…

Kirjan 37 novellia muodostavat kokonaisuuden, yksikään kertomus ei ole joukossa turha. Ne kuvaavat tarkkanäköisesti ihmisiä kodeissa ja kulkuneuvoissa, kaupungeissa ja maalla, kotimaassa ja ulkomailla. Ulitskaja tuntee läpikotaisin kanssaihmisensä ja venäläiseen kansanluonteeseen kuuluvan sekoituksen kiihkeyttä, fatalismia ja melankolisuutta. Ulitskaja ei tuomitse eikä arvostele kurjintakaan asunnotonta tai melskaavaa juoppolallia, vaan tarkkailee kaikkia suvaitsevaisesti ja hymynpilke silmäkulmassa. Toisinaan huumoriin kyllä liittyy traagisia piirteitä ja tapahtumat voivat saada outoja ja hämmentäviä käänteitä. Kaikki ei välttämättä ole sitä, mitä ensi silmäyksellä näyttää.

22.10.2018

RYTISALO, MINNA: Rouva C.


Kustantaja: Gummerus 2018

Minna Rytisalon romaani Rouva C. kuvaa Minna Canthin (1844-1897) elämää ennen kirjailijanuraa ja kuuluisuutta. Teoksen alussa vuonna 1863 kuopiolainen kauppiaantytär Mina Johnson lähtee opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Kirjan lopussa leskeksi jäänyt Minna Canth muuttaa vuonna 1880 seitsemän lapsensa kanssa Kuopioon hoitamaan konkurssikypsää lankakauppaa. Paljon ennättää tässä välissä tapahtua.

Mina saa isänsä varallisuuden ansiosta käydä herrasväen tytöille tarkoitettua koulua, mutta sen käsitöihin ja seuratapoihin keskittyvä opetus ei hänen tiedonjanoaan tyydytä. Hän pääsee ensimmäisten naisten joukossa juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi. Samalla etunimikin vaihtuu vähemmän herraskaiseksi Minnaksi.

Seminaarissa Minnaa kiinnostavat eniten lehtori Ferdinand Canthin selkeät opetukset luonnosta ja sen ilmiöistä. Nuori lehtori on tavoiteltu poikamies, jota myös Minnan ystävätär Flora yrittää määrätietoisesti vampata. Canthin huomion vie kuitenkin tiedonhaluinen, vilkas ja norja Minna. Tämä puolestaan haluaa mieluummin päästä aikanaan opettajaksi kuin jonkun vaimoksi (naisopettajalle perheellisyys ei ole sallittua) ja antaa Canthille rukkaset.

Vallaton Minna ei malta olla uhmaamatta joitakin seminaarin sääntöjä ja joutuu rehtori Uno Cygnaeuksen nuhdeltavaksi. Epäasiallista lähentelyäkin saattaa Cygneuksen taholta olla. Joka tapauksessa Minna päättää olla palaamatta enää seminaariin – kunnes kotona selviää ainoa tarjolla oleva vaihtoehto: naimisiin ja töihin isän kauppaan.

Ferdinand Canthin uusi kosinta on pelastus. Vielä avioituneenakin Minna aikoo miehensä tukemana uhmata sovinnaissääntöjä jatkamalla opiskelua, mutta haave katkeaa lapsen ilmoittaessa tulostaan. Lapsia karttuukin sitten seitsemän kappaletta. Elämä on raskauksia ja synnytyksiä, korsetteja ja käyttäytymissääntöjä. Aina välillä Minna syöksyy syvään masennukseen eikä jaksa edes nousta sängystä.

Minnalle äitiys ja kodinhoito eivät riitä. Yrityksistä huolimatta kakut eivät onnistu ja lastenhoito on paljolti luotettavan piian harteille. Minnaa kiinnostavat tarkka rahankäyttö, oman talon rakentaminen ja yhä enenevässä määrin yhteiskunnalliset asiat. Järvikaupunki saa kauhistua yhä uudestaan, kun sanomalehdessä ilmestyy Minnan kirjoituksia alkoholinkäytön kiroista, köyhien työttömyydestä ja naisten tasa-arvottomasta asemasta. Jopa Flora alkaa vieroksua ja hävetä ystäväänsä.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen. 

Avioliitto Ferdinandin kanssa alkoi ehkä Minnan puolelta jossain määrin laskelmoidusti, mutta siitä muodostuu hyvä. Ferdinand on huomaavainen mies. joka sallii vaimolleen vapautta ja tukee tätä horjumatta epäsovinnaisissakin pyrkimyksissä. Minna on hänen puuhakas kottaraisensa, joka tarttuu asioihin silloin kun Ferdinand itse vielä harkitsee ja arkailee.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa se hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin.

Aika järvikaupungissa loppuu kohtalon iskiessä syvästi. Kuolee sisko, kuolee isä ja vielä Ferdinandkin. Minnan seitsemäs lapsi syntyy isän ollessa jo poissa. Nyt ei voikaan vajota pitkään lamaannuttavaan masennukseen, vaan on kerättävä voimat ja järjestettävä perheen elämä uudelleen. On palattava Kuopioon.

Minna Maijalan teos Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth (2014) on tarjonnut Rytisalolle faktatietoa, mutta kirjailija on jatkanut siitä eteenpäin tavoittelemaan henkilöiden sisintä. Kaikki tuntuu perustellulta, vaikka tietenkään ei voi varmaksi sanoa, lähentelikö Cygnaeus tai oliko Canthien avioliitto näin sopusointuinen ja kannustava. 

Rytisalon kieli on kaunista ja vivahteikasta. Hienovaraisesti kerrotaan kahden ihmisen vähittäisestä lähentymisestä ja turvallisesta yhteishengestä, joka kannattelee pariskuntaa kiireisen elämän pyörteissä. Hauskasti Rytisalo ujuttaa mukaan myös tapahtumia ja henkilöitä, jotka aikanaan esiintyvät Minna Canthin teoksissa. Lukija vierailee niin säätyläisnaisten kokouksissa kuin köyhien ja sairaiden parissa ja ymmärtää sen jälkeen hyvin Minnan sisimmässä riehuvan myrskyn.

Hän oli käyttänyt aikansa saarnatakseen valistuksen kammoa, taikauskoa ja juopumusta vastaan, kirjoittanut markkinamiehet ja tietäjäukot, salapolttajat ja murtovarkaat eläviksi henkilöhahmoiksi, heidän juominkinsa, loitsuseuransa, petoksensa ja varkautensa, suden ulvonnan, raadellut lapset ja karjan…

15.10.2018

BJØRANGER, TERJE: Viivakoodi


Kustantaja: Like 2018
Alkuteos: Barcode
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Norjalainen Terje Bjøranger (s. 1959) toimii syyttäjänä järjestäytyneen ja vakavan rikollisuuden yksikössä. Hän on työskennellyt Norjan maahanmuuttovirastossa pakkoavioliittojen, ihmiskaupan ja kunniamurhien asiantuntijana ja käsitellyt näitä asioita myös teoksissaan. Viivakoodi on hänen toinen romaaninsa ja ensimmäinen, joka on suomennettu.

Oslolainen rikostutkija Charlie Robertsen on täysin työlleen omistautunut ja pystyy perheettömänä uhraamaan sille vapaa-aikansakin. Kuulustelijana hän on joskus turhan kovaotteinen ja saanut siitä pari varoitusta, mutta toisaalta Charlie saa myös tulosta aikaiseksi.

Eräänä huhtikuisena päivänä urheilukeskuksen pysäköintialueen jätelavalta löytyy murhattuna poliisinpukuun puettu nuori nainen. Todennäköisesti hän on prostituoitu ja yhtä todennäköisesti itäeurooppalaista syntyperää. Murha on tehty tarpeettoman raa’asti ja osoittelevasti. Haluaako teon tekijä kertoa poliisille jotain? Entä mitä tarkoittaa naisen rintaan uskomattoman hienostuneesti ja tarkasti tehty suuri tatuointi?

Samana päivänä tunnettu ja suosittu poliitikko Steinar Jansen tekee itsemurhan hyppäämällä täyttä vauhtia kulkevan junan eteen. Rautatieaseman laiturilta löytyy nippu vanhoja valokuvia. Mikä voisi ajaa pitkän uransa aikana skandaaleilta välttyneen miehen niin rajuun ratkaisuun? Charlien vaisto sanoo, että murhattu tyttö ja kuollut poliitikko kuuluvat samaan tapaukseen.

Juttu on monimutkainen jo alkuunsa ja mutkistuu koko ajan lisää. Ei vältytä uusilta ruumiiltakaan, sillä varjoissa vaanivan organisaation uhreiksi joutuu niin poliiseja kuin rikollisjoukon omia jäseniä. Poliisitutkinnasta tuntuu koko ajan kantautuvan tietoa rikollisille, mutta kuka on myyrä? Charlie epäilee lopulta lähes kaikkia työtovereitaan – ja nämä puolestaan saattavat epäillä Charlieta.

Poliisitutkinnan kanssa limittyy kursiivilla kirjoitettu kertomus 17-vuotiaasta ukrainalaisesta Kamilesta, jonka oma serkku petkuttaa lähtemään Norjaan. Muka hyväpalkkaiseen työhön, mutta oikeasti kaltoin kohdelluksi prostituoiduksi ja huumeiden orjaksi. Kamilessa on kuitenkin ytyä ja hän taistelee henkensä puolesta. Ehkäpä tahtoa lisää muisto maanmiehestä Chrissistä, joka saapui Norjaan samaan aikaan Kamilen kanssa – hänkin naiivisti uskoen lupauksiin hyvästä työpaikasta ja suurista rahoista. Tosiasiassa hän on halpa ja helposti uhrattava työrukkanen organisaation alimmalla tasolla.

Hän tuntee makaavansa selällään kädet kyljissä. Onko hänet sidottu? Hän liikuttaa ranteitaan. Ei. Hän pystyy liikuttamaan käsiä ja jalkoja, mutta päässä jyskyttää ja silmät tuntuvat pari kokoa liian suurilta. Tatuointi kirvelee – se on ehkä tulehtunut. Se kirvelee melkein yhtä paljon kuin hänen vihansa Jacekia kohtaan. Se liero näytti hänelle kuvia Olgasta. Kuolleena. Kuvia joissa Olga makaa teräspöydällä kirkkaissa valoissa. Poliisikuvia. Kamile ei aio kuolla.

Viivakoodi on hyvin rakennettu vauhdikas dekkari, jossa toiminta ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun on päässyt yhden askeleen eteenpäin, seuraa jo uusi yllätys. Henkilökuvaus ei vauhdissa pääse kovin syvälliseksi, mutta Charlien ja työtovereiden välinen kumppanuus käy kyllä selväksi. Peli on raakaa, mutta se taitaa pitää yhtä todellisuuden kanssa – ikävä kyllä.

Terje Bjøranger on ruotsalaisen asianajajan ja dekkarikirjailijan Jens Lapiduksen sukulaissielu. Kummankin näkemys nykyisestä yhteiskunnasta on synkkä ja pelottava, muttei kuitenkaan vailla uskoa oikeuden ja järjestyksen voimaan. Mustanpuhuva huumori keventää tunnelmaa.

10.10.2018

LEINONEN, TARJA: Koti koivun alla


Kustantaja: Karisto 2018

Koti koivun alla -romaani sijoittuu Kainuuseen, jossa kulttuurituottaja Tarja Leinonen (s. 1966) on kasvuvuotensa viettänyt ja nuoruuden myllerrykset kokenut. Hänelle ovat tuttuja alueen ihmiset, murre ja elämänkatsomukset. Ajankohta romaanissa lienee 1970-luvun loppupuolella.

Purolan Seija on kuusilapsisen lestadiolaisperheen 16-vuotias esikoinen. Jo vuosia hän on kieltäytynyt osallistumasta Rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin ja sen sijaan tupakoinut, käynyt tansseissa, meikannut, lukenut Angelika-romaaneja ja kuunnellut maailmallista musiikkia. Ja nyt hän on raskaana.

Lapsuuden lasinkirkas ja köydenvahvuinen usko on auttamatta karannut ja hiutunut ohueksi naruksi ja jo lähes katkennut, eikä hän osaa tuntea syyllisyyttä tekemisistään niin paljon, että lähtisi parannuksen tekoon.

Perheen isä on vahvasti uskossa ja löytää kotona usein loukkaantumisen aihetta, vaikka muut häntä miten hyysäisivät ja mairittelisivat. Harvemmin isä soimaa sanallisesti, mutta pelkkä murjotus ja vetäytyminen riittävät. Seijan raskaudesta ei hänelle uskalleta hiiskahtaakaan niin kauan kuin salaaminen vain on mahdollista. Huumorintajuinen ja lämminsydäminen äiti sen sijaan on alusta alkaen lapsensa tukena.

Talon ahtauden vuoksi Seija on saanut asustaa kesän pihakoivun alle sijoitetussa asuntovaunussa. Siellä hänen on helppo pakoilla ja vältellä isää ja puuhailla omia asioita. Sinne hän pakenee kyläläisten tutkivia katseita ja uteluita. Sinne tuodaan myös iloluontoisten enojen yllätyslahja – televisio. Sekin on asia, joka pitää salata isältä…

- Tuon takia sinut siirretään saatanan valtakuntaan, isä sanoo äidille.
 Seija katsoo isäänsä ja tietää, että tuo tarkoittaa häntä eikä televisiota.

Seijan kasvua aikuisuuteen kirja kuvaa kauniisti. Seija on pikemminkin haaveellinen runotyttö kuin käytännön ihminen, mutta lapsensa hän aikoo synnyttää. Päätöstä ei muuta se, ettei lapsen isästä näytä olevan vastuunjakajaksi. Hannu haluaa viettää huoletonta poikamieselämää ja ajella valkoisella Chevroletillaan nätti tyttö vierellään. Suuren talon poikana mies olisi kyllä mieluinen sulhanen jopa Seijan isälle.

Koti koivun alla on sympaattinen. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, vaan eletään suuren lapsiperheen arkielämää. Sekä isä että äiti käyvät ansiotyössä, isä välillä rakennustöissä Kostamuksessakin. Kotityöt hoidetaan porukalla. Tytöt on jo pienestä opetettu taloustöitä tekemään ja heiltä onnistuvat niin sämpylät ja pullat kuin perunapellon multaamisetkin. Pojille suodaan hieman enemmän vapautta.

Kirjan alussa hämmästelee hieman teinityttömäistä tunnelmaa, kunnes tajuaa, että asioita todella seurataan nuoren naisen näkökulmasta. Sisarusten yhteiselo sisältää humoristisia piirteitä, kun asiat tiedetään tarkkaan ja niistä puhutaan suoraan. Toki Seijalla on ystäviä ja auttajia perheen ulkopuoleltakin, mihin äiti suhtautuu hieman nuivasti, koska nämä eivät ole oikeassa uskossa. On myös rakas, ihana mummu, joka odottaa avosylin ja tuomitsematta tyttärentytärtään.

Uskonnollisista liikkeistä on viime vuosina ilmestynyt kotimaista kaunokirjallisuutta. Ben Kallandin romaani Vien sinut kotiin (2017) kertoo Jehovan todistajista ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) puolestaan helluntailiikkeestä. Lestadiolaisuudesta Pauliina Rauhala on kirjoittanut romaanit Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Missään liikkeessä ei katsota hyvällä siirtymistä toisen lipun alle. Koti koivun alla -romaanissakin Seijan ystävätär Anni aiheuttaa melkoisen järkytyksen liittymällä helluntaikirkkolaisiin.

8.10.2018

RAUHALA, PAULIINA: Synninkantajat


Kustantaja: Gummerus 2018

Eletään 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki, joka on melkein kuin Jordan, ja Joen varrella Kylä. Kylässä on uskovaisten joukko, joka odottaa Jeesuksen toista tulemista.

Jumala antoi minun syntyä Joen rantaan, Kylään ja Suomeen, uskovaiselle isälle ja äidille, jotka olivat yhteen ääneen lausuneet taivaaseen päin, että sallikaa lapsen tulla minun tyköni, eivätkä estäneet häntä… Miljoonien lasten joukosta juuri minä olen valittu ja Jumala suojeluksessa, eikä minun siksi tarvitse pelätä kommunisteja eikä ydinpommia, ei Vennamoa eikä öljykriisiä, edes peltojen paketointia en murehdi enkä kaupunkien tehdastöitä, sillä vaikka mitä tapahtuisi, minä olen turvassa.

Onnellinen on koulupoika Aaron. Häntä rakastavat niin isänisä Taisto kuin äidinäiti Aliisa ja Aaron puolestaan löytää turvaa mummin lempeistä opetuksista ja papan laajasta luonnontuntemuksesta. Sekä mummi että pappa kuuluvat Rauhanyhdistykseen, mutta kovin eri hengessä. Mummi pitää yhteyttä ei-uskovaisiin, kuuluu kirkkokuoroon ja tekee diakoniatyötä. Pappa taas saarnaa tiukkojen rajojen puolesta.

Ilmapiiri kiristyy kiristymistään ja yhä useampi asia katsotaan sellaiseksi, että se voi erottaa uskovan Herran yhteydestä. Aikuisia ihmisiä nuhdellaan hoitokokouksissa julkisesti ja vaaditaan anomaan erheitään anteeksi niin monta kertaa, että ohjaajille kelpaavat sanat löytyvät. Vasta sitten seuraa siunaus. Katumattomat eli syntiin sidotut erotetaan yhdistyksestä.

Aliisa on yksi erotetuista, synninkantajista. Hän ei luovu tärkeinä pitämistään asioista eikä suostu tuomitsemaan ja karttamaan ihmisiä. Ei, vaikka vakaumuksensa vuoksi joutuukin perheen ulkopuolelle henkilöksi, jota ei saa edes tervehtiä. Aaronille tilanne on traumaattinen: eihän lapsen pitäisi joutua valitsemaan!

Synninkantajat koostuu pääosin neljän tärkeimmän henkilön lyhyistä puheenvuoroista, mutta mukana on myös pari hoitokokouksen pöytäkirjaa ja ensi alkuun perin irralliselta tuntuva Matkakertomus. Aluksi on hankala hahmottaa kirjan henkilöiden sukulaisuussuhteita, mutta kyllä ne vähitellen loksahtavat paikalleen. Kullakin on oma paikkansa kudelmassa. Aliisa edustaa suvaitsevaisuutta, Taisto yksisilmäistä hurskautta ja Aaron ristiriitojen viatonta uhria. Aliisan Auroora-tytär kamppailee maallisen ja hengellisen rakkauden välillä – todellinen synninkantaja siis!

Kirjan henkilöistä Taistokaan ei suinkaan ole yhden ulottuvuuden ihminen. Mieluiten hän kävisi kalassa ja hoitelisi puutarhaansa, jossa oleva syreenimaja on naapurien pilailun ja ihmetyksen kohde. Luonto kaikkinensa, mutta etenkin perhoset ja linnut, ovat Taistolle rakkaita. Jopa niin, että hän näkee läheisensäkin lintuina.

Tiukkana kurinpitäjänä toimiminen on Taistolle raskasta, mutta hän uskoo vilpittömästi tekevänsä Jumalan määräämää työtä laumansa pelastamiseksi. Myöhemmin hän kyllä ymmärtää tekojensa olleen henkistä väkivaltaa ja kantaa siitä murhetta kuolinvuoteelleen saakka. Hänelle ei edes suoda julkisen anteeksipyynnön ja siunauksen helpotusta, koska se saattaisi olla yhdistykselle vahingollista. Ehkä hänkin on synninkantaja?

Katson tummuneesta ikkunasta häilyvää kuvajaistani ja kauhistun. Se ei ole kokonainen ihminen. Sillä on rujon ja eläimellisen vartalon jatkona kaksi keikkuvaa päätä. Toinen pää selittää kovaan ääneen ja toinen itkee hiljaa. Toinen saarnaa ja toinen haluaa vain rakastaa. Päät puhuvat kahta eri kieltä, niin vierasta ettei kumpikaan tajua mitä toinen sanoo…

Huumoria kirjaan tuo hellyttävä Aaron-poika. Hänen pääsään jylhästi saarnaava pappa ja Tex Willer -sarjakuvan sankari sekoittuvat toisiinsa, mutta opetukset hän sisäistää omalla laillaan. Koulussa biologian tunnilla käsiteltävä ihmisen anatomia piirroksineen on syntiä, jota on paettava kiireesti. Ihmiskunta on vajoamassa samanlaiseen synnin tilaan kuin Nooan aikana, joten on rakennettava uusi Arkki. Hän pelkää olevansa synninkantaja, mutta koulupojan kujeet ja salaisuudet häntä tuskin sellaiseksi tekevät.

Kuka sitten on matkakertomuksen ja papan tarinan kirjoittaja, joka vetää yhteen niin lestadiolaisten naiskäsitystä kuin tyttöjen ympärileikkauksia, amissien tyytyväistä yhtenäisyyttä ja lestadiolaisten repivää kuria. Joka tutkii niin Kierkegaardia kuin maahanmuuttoa vastustavia ääriliikkeitä? Siinäpä mukava yllätys Taivaslaulun lukeneille.

Rauhalan kieli on runsasta ja kaunista, kaikkiin aisteihin vetoavaa. Luonto on läsnä yltäkylläisesti milloin konkreettisena kuvauksena, milloin sisäisen tapahtuman symbolina. Aurooran rakkaus naapurinpoikaan suorastaan kipunoi:

Me kumarrumme sähkölangan yli toistemme puoleen. Tsip. Käsi liukuu hitaasti poskelta hiuksiin, kuin silkkiuikku tyynestä vedestä kaislikon suojiin. Tsip-tsip. Hiukset kihartuvat mustiksi töyhdöiksi, poskille puhkeavat oranssit läiskät, kaula venyy kaarevaksi. Vanavesi on hehkuvan lämmin. Tsip-tsip-tsip.

1.10.2018

SLIMANI, LEÏLA: Kehtolaulu


Kustantaja: WSOY 2018
Alkuteos: Chanson douce
Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani on Marokon kansalainen, mutta äidinäitinsä syntyperän vuoksi hänellä on myös Ranskan kansalaisuus. Niinpä hän on voittanut kirjoillaan merkittäviä palkintoja kummassakin maassa. Esikoisromaanilla Dans le jardin de l’ogre (2014) Slimani voitti ensimmäisenä naisena La Mamounian, Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon. Romaani Chanson douce (Kehtolaulu) sai puolestaan vuonna 2016 Goncourt-palkinnon, joka on Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Samalla Slimanista tuli Ranskan luetuin kirjailija ja presidentti Emmanuel Macron nimitti hänet Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi 2017.

Kehtolaulu alkaa tilanteesta, jossa Massén perheen äiti Myriam palaa kotiin töistä ja kohtaa kauhistuttavan näyn. Adam-vauva on kuollut ja isosisko Mila kuolemaisillaan. Lastenhoitaja Louise on vetänyt ranteensa auki ja iskenyt veitsen kurkkuunsa, mutta on vielä pelastettavissa. Loppuratkaisun suhteen ei siis ole jännitettävää, vaan tarkoitus onkin pohtia tragediaan johtaneita syitä.

Tämä paljastuu: Massén perheen isä Paul tekee ympäripyöreitä päiviä musiikkituottajana ja Myriam-vaimo masentuu kotona kahden pienen lapsen kanssa. Hankalaa on niin kaupassa käynti kuin kylvettäminen, siivoaminen, lääkärissäkäynti ja jopa laskujen maksaminen.

Talvipäivät tuntuivat hänestä loputtoman pitkiltä. Milan oikuttelu kävi hermoille, Adamin jokeltelu oli yhdentekevää. Myriam kaipasi päivä päivältä yhä kipeämmin sitä, että saisi kävellä yksikseen, ja hänen teki mieli huutaa kuin sekopää kadulla. ”Ne syövät minut elävältä”, hän joskus ajatteli.

Sitten Myriamille tarjoutuu mahdollisuus palata rakastamaansa työhön juristiksi. On aika hankkia lastenhoitaja, mutta tarkkaan valiten.

”Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.”

Louise on kuin vastaus Myriamin ja Paulin rukouksiin. Hän ottaa heti tilanteen haltuunsa ammattimaisen itsevarmasti ja lumoaa lapset hetkessä. Pikku hiljaa hän ulottaa taikavoimansa koko asuntoon. Enää ei kerry tavarakasoja eikä tiskiä, likapyykkiä tai avaamattomia kirjeitä. Irronneet napit on ommeltu, verhot pesty, lakanat vaihdettu. Maukasta ruokaa on tarjolla niin perheelle kuin yhä useammin käyville vieraille.

Louise otetaan mukaan jopa perheen lomamatkalle Kreetalle, mutta pientä epävarmuutta vanhempien mielissä alkaa esiintyä. Huoli työnnetään kuitenkin syrjään, koska on tärkeämpää keskittyä kiinnostaviin työtehtäviin ja edetä uralla.

Louisen elämästä paljastetaan samaan aikaan aina vain enemmän ja enemmän. Yhtä kaaosta ja ahdistusta! Mies on kuollut ja jättänyt perinnöksi valtavat velat. Tytär on jo lukioikäisenä katkaissut yhteyden äitiinsä ja häipynyt omille teilleen. Työ Massén perheessä on tyydyttävää, mutta tulee loppumaan viimeistään siinä vaiheessa kun Adam menee kouluun. Mihin Louise silloin joutuu?

Hänellä on vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa, asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi.

Slimani on saanut aiheen kirjaansa vuonna 2012 New Yorkissa tapahtuneesta Krimin perheen murhenäytelmästä, jossa lastenhoitaja puukotti kuoliaaksi perheen kuusi- ja kaksivuotiaat lapset ja yritti sitten surmata itsensä veitseniskuilla kaulaan. Slimani käsittelee kuitenkin aihetta hienostuneesti ja vailla skandaalin hehkutusta. Tärkeintä on sukeltaa ihmisten mieliin ja ymmärtää ne hienoiset liikahdukset, jotka lopulta paisuvat hallitsemattomaksi vyöryksi.