23.1.2017

MURAKAMI, HARUKI: Miehiä ilman naisia

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi
Suomennos: Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on ensimmäinen Haruki Murakamilta (s. 1949) suomennettu novellikokoelma. Teoksessa on seitsemän novellia, joissa kaikissa mies jää syystä tai toisesta ilman naista. Nainen saattaa kuolla tai lähteä toisen matkaan. Nainen voi olla pelkkä haave tai satunnainen seuralainen. Yksinäisyys saattaa olla miehelle hiljaisen kaipauksen täyteistä tai sitten suoranaista tuskaa. Tarinoissa eletään tavallista arkea tai sitten arkeen sekoittuu hämmentäviä fantasian piirteitä. Murakami kirjoittaa hyvin asialliseen ja viileään sävyyn hyvin ihmeellisistä ja hyvin intiimeistä asioista. Seksikohtauksetkin ovat näin kerrottuina hienovaraisia ja vain osa yleistä kudelmaa – sisältäähän suhde naiseen muitakin elementtejä. Siihen liittyvät maininnat musiikista, etenkin Murakamin rakastamat Beatles ja vanha jazz.

Drive my car -kertomuksessa ikääntyvä tähtinäyttelijä purkaa tuntojaan autonkuljettajaksi palkkaamalleen nuorelle naiselle. Miehen vaimo oli ennen kuolemaansa ollut uskoton ulkopuolisen silmin katsottuna varsin vähäpätöisen miehen kanssa. Mitä sellaista tämä pystyi antamaan, ettei vaimo saanut sitä puolisoltaan?

Yesterdayssä nuori taiteilijasielu Kitaru ei pysty seksiin lapsuudestaan asti tuntemansa naisen kanssa, vaan rakastaa tätä kuin ystävää. Lopputulos on, että nainen alkaa tapailla toista miestä.

Eilinen
on toissapäivän huominen
tästä taaksepäin yks’ päivänen

Itsenäinen elin -novellissa menestyvä kauneuskirurgi elää hulivilielämää, kunnes 52-vuotiaana rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän kestäisi eron, jos nainen palaisi aviopuolisonsa luo, muttei tämän suhdetta toiseen mieheen. Loppupäätelmä on, että naiset valehtelevat

koska heidän sisällään oleva itsenäinen elin tuottaa valheen omasta tahdostaan. Sen takia valhe – joitakin harvinaislaatuisia tapauksia lukuun ottamatta – ei tahraa naisen kauniin puhdasta omaatuntoa tai pilaa hänen uniaan.

Šeherazade-tarinassa nuori mies joutuu jostain salaperäisestä syystä piileskelemään eristyksissä kaikesta. Hänen luonaan käy ainoastaan keski-ikäinen nainen, joka tarjoaa viihdykkeeksi seksiä ja aktin jälkeen omituisia tarinoita omasta elämästään, nuoruuden pakkomielteistään ja tihutöistään. Tarinaa leimaa epämääräinen ajattomuus ja juurettomuus.

Kinossa vallitsee uhan ja kauhun tunnelma. Päähenkilön luonaan vierailevat salaperäinen muukalainen ja savukkeenpolttama nainen, näkyy käärmeitä ja pihapuu vaikuttaa oudolta. Mies pakenee kauas, mutta muistot seuraavat perässä.

Rakastunut Samsa on humoristinen tarina Samsasta, joka eräänä aamuna herää ihmisenä ja yrittää hämillään ja uteliaana sopeutua kehoonsa. Hän rakastuu suin päin talossa työskentelevään kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen – ehkäpä tämän kipakan käytöksen vuoksi. Viittaus Franz Kafkan romaaniin Muodonmuutos.

Kokoelman päättävä niminovelli Miehiä ilman naisia on tavattoman kauniisti kirjoitettu kertomus iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta.

Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois... Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. 

16.1.2017

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Korkea aika

Kustantaja: WSOY 2016

Opettajaksi kouluttautunut Anna Otso saapuu pienen Lauri-poikansa kanssa evakkona Etelä-Hämeeseen ja sodan loputtua saa sinne myös miehensä Olavin. Mies on elossa ja terve, mikä ilo ja onni! Komeasta Pihlajan tilasta erotetaan Otsoille tontti, jolle Olavi rakentaa omin käsin unelmiensa talon: käkiveistos ulko-oven yläpuolelle, värillisillä lasiruuduilla koristeltu veranta, ikkunanpielikaiverruksia, koristemaalattuja huonekaluja… Uuttera pariskunta otetaan kylällä hyvin vastaan, mutta erityistä vieraanvaraisuutta osoittaa kuitenkin Pihlajan emäntä Heljä. Tästä Annalle jää syvä kiitollisuudentunne ja halu korvata saamaansa apua jollakin tapaa. Anna myös säälii Heljää, jonka mies on palannut sodasta henkisesti ja fyysisesti niin murtuneena ettei enää pysty osallistumaan tilanhoitoon. Ehtiväisen Annan rinnalla Heljä itsekin vaikuttaa kovin hitaalta ja vaisulta. Suurin suru Pihlajassa on tietenkin perillisen puuttuminen, kun taas Otsoille syntyy jo toinen lapsi, Riitta-tytär. Miten Anna pystyisi auttamaan Heljää? 

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Heljän näkemys Annasta ei sitten olekaan kovin mairitteleva. Anna on joka paikkaan nenänsä pistävä touhuaja ja turhannauraja, joka mielistelemällä yrittää saavuttaa muiden hyväksynnän. Annan sääliä Heljä lähinnä halveksuu, mutta Otson miesväki on enemmän mieleen. Olavi käy auttelemassa miesten töissä ja Lauri viihdyttämässä peräkammarissa kituvaa potilasta. Mitä kaikkea kulissien takana oikein tapahtuukaan? Miksi Olavi jättää kauniin talonsa ja muuttaa Australiaan? Vastauksien aika tulee vasta 2010-luvulla, kun pääosassa on jo Laurin aikuinen tytär Saana. 

Lähteenmäki käsittelee teoksessaan sukupolvelta toiselle siirtyviä salaisuuksia ja puhumatta jääneitä asioita. Moniin näistä vihjataan hyvin hienovaraisesti tai asian aistii vain tunnelmasta, mutta kyllä lukija hyvin ymmärtää mistä on kyse. Asiaa auttaa sekin, että kertojia on monta (miltei joka luvussa eri kertoja), joten tapahtumiin ja ihmisiin saadaan useampia näkökulmia. Yhteistä kaikille sukupolville on se, että vanhemmuuden parissa kipuillaan, epäillään omaa onnistumista tai pelätään lapsen puolesta. Jokainen myös epäröi valintojensa ja vaihtoehtojensa edessä - ja syystäkin: hyväksi tarkoitettu teko ei sitä aina käytännössä olekaan.

9.1.2017

JÄNNITYSTÄ: FEDERICO AXAT / BORIS AKUNIN

AXAT, FEDERICO: Viimeinen mahdollisuus

Kustantaja: Aula & Co 2016
Alkuteos: La última salida
Suomennos: Tina Helkamo

Federico Axat (s. 1975) on argentiinalainen jännityskirjailija. Psykologinen trilleri Viimeinen mahdollisuus on hänen kolmas romaaninsa.

Ted McKay aikoo tehdä itsemurhan. Hänellä on parantumaton aivokasvain eikä hän halua koitua tautinsa vuoksi perheelleen taakaksi. Ted ei kuitenkaan ennätä painaa liipaisinta, kun joku alkaa raivokkaasti kolkuttaa ja huudella ulko-oven takana. Tuntematon nuori mies tarjoaa Tedille viimeistä mahdollisuutta: hänen tulee tappaa ensin asiavirheen vuoksi tuomitsematta jäänyt rikollinen ja sitten eräs syöpäsairas mies – minkä jälkeen joku salaiseen murharinkiin kuuluva puolestaan tappaisi Tedin. Tämähän olisi paljon itsemurhaa parempi ratkaisu, koska mielikuva Tedistä ei tahraantuisi vaimon ja lasten silmissä!

Tästä tilanteesta lähtee vyörymään mitä hämäävin tarina. Lukija on kuin labyrintissa harhailija, joka hetkeksi uskoo löytäneensä oikean reitin kunnes se paljastuukin umpikujaksi. Samaten Tedin kohdalla joutuu miettimään, mikä on totta ja mikä ehkä mielisairaan ihmisen kuvitelmaa. Vai sisältääkö hourekin jonkin viittauksen aitoon todellisuuteen? Ted käy keskusteluja psykiatrinsa Laura Hillin kanssa ja etsii vastauksia ahdistukseensa etenkin lapsuudesta ja nuoruudesta. Mikä merkitys Tedin kehitykselle oli itsekeskeisellä ja kylmällä isällä ja henkisesti hauraalla äidillä? Omalla neroutta lähentelevällä lahjakkuudella? Lähipiirissä paljastuneella petturuudella? Ratkaisematta jääneellä murhasarjalla?  Vainoharhaisena alkaa miettiä sitäkin, onko Lauraan luottaminen…

 Argentiinalaisuus ei näy Viimeisessä mahdollisuudessa ollenkaan, vaan tapahtumapaikkana on Yhdysvallat ja juonikin hyvin kansainvälinen. Miksiköhän? Mukaansa se kyllä tempaa ennen kaikkea arvaamattomuutensa vuoksi. Axat kuljettaa tarinaa varmalla otteella ja pitää langat käsissään viimeiseen saakka. Liiallista raakuutta ei ole eikä varsinaisesti kauhuakaan, vaikka jokin kohtaus voi kyllä tuntua hieman painajaismaiselta. Mikä on opossumi, joka putkahtelee esiin milloin mistäkin?


AKUNIN, BORIS: Valtioneuvos


Kustantaja: Into 2016
Alkuteos: Statski sovetnik
Suomennos: Anton Nikkilä

Boris Akunin, oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvili, syntyi Georgiassa vuonna 1956. Hän on Japaniin perehtynyt historioitsija, filologi, kriitikko ja esseisti sekä japanin ja englannin kielen kääntäjä. Kirjailijanimi Akunin tulee japaninkielisestä sanasta, joka tarkoittaa väljästi tulkittuna henkilöä, joka luo itse omat sääntönsä – ehkäpä kirjailija onkin hieman uhmakas vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Hänen mielestään nimittäin Venäjällä ei koskaan ole opittu tehdyistä virheistä: tsaarinajan yksinvaltaa voi hyvin verrata neuvostoajan (tai nykyajan) henkilökulttiin.

Akunin tunnetaan ennen kaikkea herrasmiessalapoliisi Erast Fandorinista kertovasta dekkarisarjasta, joka sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteen Moskovaan. Sarjassa on ilmestynyt jo neljätoista osaa, mutta suomennoksissa ollaan jostain syystä paljon jäljessä. Vuosina 2001-2003 julkaistiin sarjan viisi ensimmäistä osaa ja 2015 kaksi tarinaa sisältävässä romaanissa oli mukana sarjan kuudes osa. Valtioneuvos on siis seitsemäs osa Erast Fandorin-sarjasta. Sarjan osia pystyy lukemaan itsenäisinä romaaneina, mutta parhaiten tapahtumien sisälle pääsee, jos perehtyy niihin aikajärjestyksessä.

Valtioneuvos-romaanin alussa maanalainen terroristiyksikkö kostaa nuoren jäsenensä kuoleman murhaamalla Siperian kenraalikuvernöörin Pietari-Moskova-junan salonkivaunussa. Murhaaja pääsee uhriinsa käsiksi naamioitumalla taitavasti valtioneuvos Erast Fandoriniksi, jonka vastuulle merkkihenkilön suojeleminen Moskovassa on uskottu. Salaperäinen mies katoaa tekonsa jälkeen lumituiskuun ja oikea Erast Fandorin pidätetään. Vapauduttuaan närkästyneen Fandorinin päämääränä on syyllisen löytäminen, mutta hän oivaltaa varsin nopeasti, että murhaajan on onnistuakseen täytynyt saada varsin tarkkoja tietoja hyvin korkealta tasolta eli virkamiesten joukossa on petturi. Selvitystyötä vaikeuttaa suuresti santarmihallinnon ja suojeluosaston (ohranan) välinen kilpailu ja vihanpito.

Lukija tietää murhatyön tekijän alusta alkaen ja seuraa rinnakkain hänen pakomatkaansa ja Fandorinin selvitystyötä. Taisteluyksikön johtaja Grin on määrätietoisesti koulinut itsestään pelottoman ja tunteettoman niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hänen johtamansa ryhmä sen sijaan koostuu nuorista ihmisistä, joilla on enemmän innokkuutta ja aatteen paloa kuin taitoja. Ryhmän menestymisen takeena ovat näkymättömän käden toimittamat vihjeet, jotka osuvat miltei pelottavasti aina oikeaan. Kuka näiden vihjeiden takana on ja mikä on hänen motiivinsa?

Valtioneuvoksessa parasta antia on kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus 1880-luvun Moskovasta. Pietari on Venäjän loistelias pääkaupunki ja Moskova pelkkä rötisköjen täyttämä kaupunkipahanen, jossa korruptio ja salaliitot kukoistavat. Juoni on melko monimutkainen, mutta näppärästi kehitelty. Jännitystä syntyy kahden tasavertaisen miehen kamppailussa, jossa kylmähermoinen terroristi on kuitenkin selvästi tarinan pahis. Erast Fandorin puolestaan on oikea vanhanajan sankari: ovela, älykäs ja onnekas sekä fyysisesti huippukuntoinen. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, vaikka kuinka pahalta ajoittain näyttäisi ja löytää aikaa romantiikallekin. Jollakin lailla hänestä tulee mieleen ranskalainen herrasmies Arsene Lupin. Historiallisten dekkareiden ystävälle suositeltavaa luettavaa!

2.1.2017

SANTOS, CARE: Suklaan maku

Kustantaja: S & S 2016
Alkuteos: Desig de xocolata
Suomennos: Anu Partanen

Katalonian suosituimpiin kirjailijoihin kuuluva barcelonalainen Care Santos (s. 1970) voitti ensimmäisen kirjoituskilpailunsa jo 14-vuotiaana. Hänen laajasta tuotannostaan on ensimmäiseksi suomennettu romaani Suklaan maku, joka kertoo Barcelonan historiasta suklaanvalmistuksen näkökulmasta.

Kirjassa seurataan valkoisen kaakaokannun siirtymistä omistajalta toiselle. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä eli viimeisimmästä omistajasta. Kipakka kondiittorimestari Sara on ristiriitatilanteessa: hän on naimisissa hajamielisen ja luotettavan professori Maxin kanssa ja samalla palavasti rakastunut tämän ystävään, omapäiseen suklaamestari Orioliin. Lähinnä Saran sydäntä taitaa silti olla antiikkiliikkeestä löytämänsä vanha kaakaokannu, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, säröllä, kanneton ja vispilätön.

”Esineiden sisällä elää tarinoita, ja ääniä jotka kertovat niistä”, Sara oli vuosia sitten sanonut. ”Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne.” ”Onko niitä paljonkin?” hän oli kysynyt. ”Muutama, etkö näe että tämä on vanha esine, monen käden kautta kulkenut?” Ja hän, joka suhtautui kaikkeen aina tieteellisesti, halusi heti tarkentaa: ”Ajattelet siis, että esineet voivat olla täynnä haamuja kuten kauhuelokuvien linnoissa.” Sara pudisti päätään ja sanoi: ”Niinpä. Ihmiset uskovat aavetaloihin, mutta ne olennot joilla on tarinoita kerrottavanaan asuvat mieluummin pienissä vähäpätöisissä esineissä.”

Nykyhetken osuus hyödyntää tutuistakin tutuimpia romanttisia juonikuvioita, mutta ei kannata luovuttaa! Jatko on mielenkiintoisempi. Siirrytään 1800-luvulle, jossa vauvana ”samaa maitoa juoneet” hienostoperheen tytär Candida ja synnytyksessä kuolleen palvelusneidon Aurora-tytär elävät rinnakkain niin kovin erilaisina ja samalla niin kovin läheisinä. Lempeä Aurora ei odota elämältä suuria, mutta kaakaokannun omistaja hänestä kuitenkin tulee. Samalla lukija tutustuu luokkajakoon ja seurapiirikulttuuriin.

Kolmas kertomus vie 1700-luvulle. Huhu barcelonalaisen mestarin valmistamasta suklaantekokoneesta on kiirinyt kauas ja kaupunkiin saapuu niin ranskalainen kuin englantilainen valtuuskunta hieromaan kauppaa koneesta. Samaan aikaan myös oman kaupungin suklaanvalmistuskiltalaiset tavoittelevat konetta kyseenalaisin keinoin. Ranskalaisten yhtenä lahjuksena olisi hieno kaakaokannu…

Viimeisenä kirjassa on 1700-luvulle sijoittuva finaali, jossa kannu valmistuu Sèvres’n posliinitehtaalla Ranskassa ja saa pohjaansa salaperäisen merkinnän ”Je suis à madame Adélaïde de France”. Kirjan mittaan on hänen henkilöllisyyttään pohdittu ja nyt se selviää.
Suklaan maku tarjoaa romantiikan ohella paljon tietoa suklaasta ja suklaanvalmistuksesta – välillä tulee miltei vastustamaton halu ottaa kupillinen kaakaota. Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, niin todellisista kuin keksityistäkin. Jännityksen säilyttämiseksi luetteloa kannattaa tutkistella vasta itse tarinan luettuaan.

PS. Suklaan maku -romaanin kansi on todella kaunis.

26.12.2016

SAHLBERG, ASKO: Pilatus

Kustantaja: Like 2016

Pari vuotta sitten Asko Sahlberg sai Johannes Kastajan teloittajan Herodes Antipaan tuntumaan inhimilliseltä ja sympaattiseltakin. Nyt hän tekee saman Pontius Pilatukselle. Useimmathan tietävät Pilatuksesta ainoastaan sen, että hän aiheutti Jeesuksen tuomitsemisen kuolemaan ristinpuulla, minkä jälkeen kirjaimellisesti pesi kätensä koko asiasta.

Pontius Pilatus on kotoisin Hispaniasta eikä alempaan aatelissukuun kuuluvana kuvittelekaan saavuttavansa Roomassa kovin merkittävää uraa. Menestyminen Germaniaan tehtävällä sotaretkellä saattaisi auttaa, mutta läpihuutojuttuna pidetty retki päättyy Rooman joukkojen lähes täydelliseen tuhoon. Pilatus selviää hengissä lähinnä arkuutensa ansiosta. Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, että hän retken aikana tutustuu Seianukseen, keisari Augustuksen adoptiopojan Tiberiuksen ystävään. Otollisten suhteiden ansiosta Pilatus saa ensinnäkin puolisokseen ihanan Claudian ja toisekseen nousee ensin tribuuniksi ja sitten Judaean prefektiksi. Tosin prefektinä oleminen ei ole lainkaan niin leppoisaa kuin etukäteen kuvittelisi.  

Eripurainen ja yrmeä juutalaisväestö ei tunnusta Rooman valtaa, vaan nousee kapinaan pienimmästäkin syystä. Pilatus puolestaan ei ole lainkaan sopiva henkilö luovimaan tässä ympäristössä, koska on toisaalta liikaa johdateltavissa ja toisaalta liian äkkipikainen ja harkitsematon. Kiivastuksissaan hän tulee tehneeksi pahoja virheitä, jotka kasvattavat hänen epäsuosiotaan juutalaisten keskuudessa mutteivät ihan heti johda oikeustoimiin Rooman taholta. Profeetta Jeshuan tapaus ei Pilatuksen elämäkerrassa saa kovin suurta sijaa. Toki tämä itsetietoinen ja suorapuheinen kirvesmies tekee Pilatukseen niin suuren vaikutuksen, ettei hän missään tapauksessa toivo tälle mitään pahaa. Hän kuitenkin tulee houkutelluksi ansaan ja tuomituttaa Jeshuan kuolemaan. Pian Pilatuksen ura ja ehkä elämäkin on hätiköinnin vuoksi vakavasti vaakalaudalla. Turvaa ei löydy ainakaan Roomasta, missä Tiberiuksen kuoleman jälkeen vanhat mahtitekijät sortuvat ja valta siirtyy uusiin käsiin. Minne paeta?

Sahlberg kuvaa Pilatuksen miehenä, joka oikeastaan haluaisi vain tasaista ja mukavaa elämää maaseudun rauhassa. Raakuus, kidutus ja juonittelu kauhistuttavat häntä ja kunnianhimo ja vallanhalu lakkaavat kannustamasta jo varhaisessa vaiheessa. Ystävyyssuhde Seianuksen kanssa osoittautuu pettäväksi eikä keisarien suosio ole maailman muuttuessa mikään suositus. Pilatuksesta ihmisenä välittää vain muutama alati uskollinen henkilö: vapautettu orja, nuoria poikia rakastava elostelija ja viisas Claudia-vaimo.

Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.

Minua ovat lietsoneet ahneus, ylpeys, ylimielisyys, kateus, kostonhimo ja kaikki muut ominaisuudet, joita ilman ihmiset tuntuisivat alastomilta.

Sahlberg on taitavasti hyödyntänyt niitä vähiä tietoja, joita Pontius Pilatuksesta on olemassa. Rooman valtakunnan henki leijuu kirjassa uskottavana: usko omaan ylivertaisuuteen, kulissien takana käytävä juonittelu ja sukulaisuussuhteista hyötyminen, tapojen höltyminen ja moraalin rappio, uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin (hallitsijat korotetaan jumalan asemaan). Hieman alkaa pyörryttää laskelmoiden tehtyjen adoptioiden, naimakauppojen ja epäsuosioon joutuneiden karkottamisten keskellä, mutta sitä peliähän Roomassa todella pelattiin. Teksti on vetävää ja repliikeistä löytyy hauskuuttakin. Historiallisen romaanin ystävälle tämä on lukunautinto!

19.12.2016

ULITSKAJA, LJUDMILA: Daniel Stein

Kustantaja: Siltala 2016
Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik
Suomennos: Arja Pikkupeura

Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin, tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia. Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti. Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on juuri oikea.

Daniel Stein -teos on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista, haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan saksalaiselle koululaisryhmälle.

Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:

   Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan, nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat nyreiksi…
   Millaista sitten on olla arabi?... Millaista on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia. Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.

Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää huumoriakin löytyy.

Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin viimeisiä ajatuksia:

Kun kuluneeksi käynyt maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet, vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.

PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.

12.12.2016

OBIOMA, CHIGOZIE: Kalamiehet

Kustantaja: Atena 2016
Alkuteos: The Fishermen
Suomennos: Heli Naski

Chigozie Obioma syntyi vuonna 1986 Akuressa, Nigeriassa. Hän valmistui Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen ja toimii nykyisin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessorina. Kalamiehet on hänen esikoisteoksensa.

Veljistäni ja minusta tuli kalamiehiä tammikuussa 1996 isämme muutettua pois Lounais-Nigeriassa sijaitsevasta Akuren kaupungista, jossa olimme asuneet yhdessä koko ikämme.

Näin aloittaa muisteluksensa Ben, yksi Agwun perheen viidestä pojasta. Isän muuttaminen työn perässä kauas perheestä on käännekohta, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Poikien tavat höltyvät, kun ei enää tarvitse pelätä saavansa piiskaa jokaisen rikkeen jälkeen, ja viimein he uhmaavat myös kieltoa mennä kaupunkia ympäröivälle joelle. Saastunut joki ei juuri kalansaalista tarjoa, mutta tärkeintä onkin salainen seikkailu. Siitä on seurauksensa. Ilmitulo ja rangaistus, kosto ilmiantajalle ja osuminen hullun Abulun tielle. Abulu on mieleltään sairas kurjimus, joka tuntuu omaavan huomattavia ennustajan lahjoja. Jostain syystä hän ennustaa pojat nähdessään, että heistä vanhin, Ikenna, saa surmansa kalastajan kädestä.  Niin suuri on mielen voima, että epäluulo, kyräily ja viha alkavat miltei heti kalvaa veljesten välejä. Johtaako se lopulta ennustuksen toteutumiseen? Miten käy isän suuren unelman: Ikennasta lentäjä, Bojasta lakimies, Obembestä lääkäri ja Benistä professori? Miten käy nuorempien lasten, joille Ikenna on tarjonnut sitä turvaa, jota he eivät ole saaneet poissa olevalta ja ankaralta isältään?

Kalamiehet-romaanin tapahtumapaikkana on Nigeria, ”hullun miehen järjetön keksintö” eli brittiläisten siirtomaaisäntien luoma ja ylläpitämä liittovaltio. Aluetta asuttavat etniset ryhmät eivät pysty elämään sovussa keskenään, vaan käyvät jatkuvasti verisiä ja rajuja taisteluita valta-asemasta. Maan hajaannusta voi verrata Agwun perheen sisällä tapahtuvaan hajoamiseen. Perhesiteiden katkeamiseen vaikuttaa voimakkaasti myös maan kulttuuri, jossa taikausko kuuluu arkeen yhtä itsestään selvästi kuin kirkossakäynti pyhäpäivään. Suomalaisen näkökulmasta katsottuna kulttuuri on myös sallivaa tai ehkä paremminkin välinpitämätöntä: Abulun kaltaisen sairaan ihmisen tekemiä kuvottaviakin temppuja seurataan vain sivusta.

Obioma kertoo tapahtumista sulavan vauhdikkaasti ja ankkuroi niitä todellisuuteen erilaisten yksityiskohtien avulla. Lukujen otsikoiden jälkeen seuraa jokin luonnehdinta: ”Isä oli kotka”, ”Äiti oli haukankasvattaja”, ”Ikenna oli varpunen”. Tätä aihetta Ben sitten luvussa pohtii ja päätyy esimerkiksi Ikennan kohdalla siihen, että tämä on hauras ja helposti särkyvä lintu – varpunen. Benin toimiminen kirjan minäkertojana on hyvä ratkaisu. Aikuisten asiat jäävät hänelle monesti epäselviksi, mutta lapsen tavoin hän havaitsee yksityiskohtia niitä arvottamatta. Ben on ihastuttava hahmo rehellisyydessään ja rohkeudessaan.

PS. Kirjan kansi on oivaltava: toisiinsa sotkeutuneet onget koukkuineen kuvaavat juuri sitä, mistä kirjassa on kysymys.

5.12.2016

LIFLÄNDER, TIINA / PARKKINEN, LEENA

LIFLÄNDER, TIINA: Kolme syytä elää

Kustantaja: Atena 2016

Helsinkiläinen Tiina Lifländer (s. 1976) on tullut tunnetuksi blogeistaan, ensin Rooibos kirjoittaa -blogista ja nyttemmin omalla nimellä julkaistusta. Kolme syytä elää on hänen esikoisromaaninsa, parin vuoden kiihkeän kirjoittamisen ja uudelleenkirjoittamisen tulos. 

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat vuodesta 1958. Helmi näkee rautatieasemalla miehensä Laurin suutelemassa Kerttua, sihteeriään. Helmin murhe on suunnaton – hän on palvonut komeaa ja menestyvää miestään ehkä liikaakin ja näkee nyt mielikuvituksessaan toisen naisen ottamassa paikkansa tämän rinnalla. Helmihän on turha, lapseton ja ammattitaidoton kotirouva. Hänen ainoa lohtunsa on ajella kyyhkynharmaaalla Volvollaan pitkin maaseutua. Pyöreäposkinen Volvo ei sentään koskaan petä!

Päivät olivat pitkiä ja tahmeita kuin saunaneteisen ikkunalautaan takertunut pöly, mutta silti aseman pihasta tuntui olevan kauan, vaikka siitä oli kulunut vain kaksi viikkoa tai kolme, ja kuitenkin Laurin ja Kertun suudelma oli ollut olemassa aina.

Tilanne kuitenkin rauhoittuu. Kerttu menee naimisiin ja muuttaa Ruotsiin, saa lapsia. Missään vaiheessa Helmi ei paljasta Laurille tietävänsä tämän seikkailusta. 

Siirrytään vuoteen 2003. Kerttu on jäänyt leskeksi ja palannut takaisin Suomeen. Olo on yksinäinen, lapset asuvat kaukana eivätkä juuri pidä yhteyttä. Sitten Kerttu tapaa sattumalta Helmin ja varovainen ystävystyminen alkaa. Olisiko aika purkaa vuosia kannettu painolasti ja keskustella asiat selviksi niin Helmin ja Laurin kuin Helmin ja Kertun kesken? Vai seuraako puhumisesta vain uutta surua? 

Lifländer kuljettaa kolmiodraamaa harkitusti ja hienostuneesti. Tarinaa kerrotaan vuoroin Helmin ja vuoroin Kertun näkökulmasta. Kolmantena äänenä on Helmin naapuri, nuori Tomi. Avioeron jälkeen Tomi on viikonloppuisä, joka joutuu taistelemaan hieman arveluttavinkin keinoin tyttärensä ajasta ja suosiosta. Miksi Tomi on tarinassa tarpeellinen? Vastapainona vanhoille rouville? Antamassa erilaista näkemystä avioliitosta?  Antamassa toivoa tulevaisuudesta? Nuoruudenuskoa edustaa kirjassa myös Helmille tärkeä ja rakas Noora, Laurin sisaren tyttärentytär.

Ajankuvaus 1950-luvulta on herkullista. Kotirouvuus itsestäänselvyytenä.  Maton hapsujen oikomisen tärkeys. Iltakävelyt. Jatkuva kirjeiden kirjoittelu. Vuohennahkaiset ajohansikkaat, sievät mekot ja hatut. Kuumat voileivät, Coca-Cola. Pannumyssyn peittämä kahvikannu. Sanomalehden käyttäminen ikkunoiden pesussa. Vihreä Palmolive. Vitalis huulirasvana… Pienet yksityiskohdat elävöittävät tekstiä hauskasti pitkin matkaa.

PARKKINEN, LEENA: Säädyllinen ainesosa

Kustantaja: Teos 2016

Leena Parkkisen (s. 1979) romaani Sinun jälkeesi, Max voitti vuonna 2009 Helsingin Sanomain jakaman parhaan esikoisteoksen palkinnon ja oli Akateemisen kirjakaupan myydyin esikoisteos. Vuonna 2013 Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Säädyllinen ainesosa -romaanin ensimmäisessä luvussa ollaan Kustantamo Rosalundin kekkereillä Porvoon saaristossa vuonna 1941. Kunniavieraana on saksalainen Herr Junger, jonka kaksiosaisen teoksen julkaisuoikeudet kustantamo on onnistunut saamaan. Illallisten aikana tapahtuvien asioiden todellinen merkitys selviää vasta paljon myöhemmin.

Siirrytään vuoteen 1956. Saara on juuri muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin. Perheen varallisuus on äkillisesti romahtanut ja entisestä kodista on ollut pakko lähteä, mutta Saara ei tiedä tarkalleen syytä. Elämä Töölössä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa. Juhani tekee pitkiä työpäiviä, Saara keskittyy tarmokkaasti uuden kodin kunnostamiseen ja hoitamiseen ja ennen kaikkea totiseen pikku Eliakseensa. Tasaiseen päivärytmiin tulee muutos, kun Saara tutustuu yläkerroksessa asuvaan Elisabethiin. Jostain syystä elegantti maailmannainen Elisabeth etsii Saaran ystävyyttä eikä hurmaantunut Saara paljon vastustele. Kaipaahan hän aikuista seuraa, vaikkei arkuutensa vuoksi osaakaan lähestyä ihmisiä eikä odottaa osakseen kenenkään huomiota. Suhde aviopuolisoonkin on oudon etäinen ja varovainen. On kuin Saara tuntisi pikemminkin nöyrää kiitollisuutta kuin rakkautta, mutta miksi?

Kyse oli siitä, että Juhanin rakkaus oli niin suurta, paljon enemmän kuin Saara koskaan ansaitsi. Sen kohdatessaan Saara tunsi niin suurta kykenemättömyyttä. Miten voi korvata kenellekään sen upottavan lämpimän peiton, johon tämä haluaa kietoa rakastettunsa.

Kuvaukseen Saaran ja Elisabethin ystävystymisestä limitetään väläyksiä heidän aikaisemmasta elämästään. Kumpikin on kokenut ikäviä ja tuon ajan yhteiskunnassa häpeällisinä pidettyjä asioita, jotka ovat muokanneet heidän persoonallisuuttaan. Lukija puolestaan pääsee näkemään sveitsiläisen sisäoppilaitoksen elämää, sodanaikaista Pariisia ja Tukholmaa sekä rauhaan totuttautuvaa Helsinkiä. Välillä mieli yhdistää kuvauksia nykyhetkeen: sodan jaloissa kärsineiden ihmisten näennäisen auttavainen vastaanottaminen, vaikka takana piilee täydellinen ymmärtämättömyys tai jopa oman hyödyn tavoittelu.

Kirja kuvaa hyvin 1950-luvun loppupuolta Helsingissä. Doris Day laulaa ”Que Sera Sera”. Kotiliesi-lehdessä jaetaan tiukkoja neuvoja. Naistenvaivoihin otetaan intiaanipulveria. Asunnossa on kylmäkaappi ruuille ja likasanko jätteille. Porvaristo juo Wirkkalan tai Franckin laseista ja pukee päälle Marimekkoa. Upo uuden asuintalon sisustuksen on suunnitellut itse maestro Aalto. Saaralla on korkeaksi tupeerattu ja lakalla kovitettu tukka, liehuvat helmat ja jalassa korkokengät. Boheemia elämäntapaa edustava Elisabeth puolestaan on kuin filmistä: lyhyt tukka, jalassa farmarit ja piippu suussa. Hänen torstaikerhonsa ovat villi sekoitus drinkkejä, juoruja ja meteliä. Sitten ovat arkipäivän nuoret äidit:

Päivikkejä, virpejä ja ainoja tarmokkaine, vahvoine käsivarsineen, huivi papiljottien päällä ja kori täynnä aurinkorasvaa, sinkkivoidetta, termospulloja, froteepyyhkeitä, vohvelikankaisia makuualustoja, uimarenkaita ja kaikkea mitä nuoret rouvat tuntuivat jatkuvasti tarvitsevan.

Parkkisen kirja on jännittävä, sillä todelliset syyt tapahtumiin pysyvät piilossa viime sivuille saakka eivätkä olekaan niin uskomattomia kuin välillä luulisi. Tyylissä on välillä purevaa satiiria ja välillä syvää ymmärtämystä. Henkilöiden tunteet paljastuvat heidän ajatuksistaan eivätkä aina vastaa sitä, mitä he tietoisesti yrittävät todistella. Ruuat ovat tässä tärkeässä asemassa. Jokaisen luvun otsikkonakin on jokin ruokalaji, kuten ”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera”, ”Munaleivät” tai ”Blinit kaikilla lisukkeilla”. Kyseinen ruoka esiintyy tavalla tai toisella itse luvussa, mutta melkoinen herkkuateri on kirja kokonaisuudessaankin. Mikä lie se ”säädyllinen ainesosa”?

28.11.2016

PULKKINEN, RIIKKA: Paras mahdollinen maailma

Kustantaja: Otava 2016

Aurelia on vapaan Euroopan ikätoveri eli syntynyt vuonna 1989. Hän on sukupuoli-identiteetillä leikittelevä pohdiskelija. Hän on lupaava nuori näyttelijä, tähtiainesta. Hän tulee olemaan pääroolissa kohutussa suurtapahtumassa, Berliinin muurin murtumiseen liittyvässä näytelmässä., jonka ohjaa itäsaksalaissyntyinen kulttiohjaaja Joachim. Valmista käsikirjoitusta ei ole, vaan esityksen on tarkoitus muotoutua ohjaajan tarjoamien ideoiden ja henkilöhahmojen pohjalta. Ne taas perustuvat Joachimin omiin muistoihin Berliinin muurin murtumisesta, omaan syyllisyydentunteeseen ja omaan murheeseen. Aurelia on valmis sukeltamaan mihin henkilöllisyyteen tahansa, kaikki käy ja onnistuu, mutta uppoaako hän liiankin syvälle? Tuntuu, kuin joku kulkisi koko ajan vierellä ja johdattaisi tiettyyn suuntaan. Lapsuuden mielikuvitusystävä Veronika? Toinen Aurelia, oman itsen kuvajainen?

Oli aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka vain itse tiesi.

Aurelian houreiselta tuntuvaan vaellukseen limittyy hänen äitinsä ääni. Se kertoo suuresta rakkaudesta ja onnesta, mutta myös onnen katoavuudesta. Se kertoo matkasta Berliiniin vuonna 1992 ja siitä musertavasta asiasta, joka siellä tapahtui.  Se kertoo tapauksesta, joka vaikuttaa yhä Aurelian elämään, mutta josta tämä ei halua puhua. Jonka takia hän mieluummin katkaisee välinsä äitiin kuin sallii muistojen tulla.

Paras mahdollinen maailma -romaani ei vedä ihan heti mukaansa, mutta muuttuu kyllä pian mielenkiintoiseksi. Kyseessä on menneisyyden ja nykyisyyden muodostama palapeli, jonka palat lukijan itsensä on löydettävä ja yhdistettävä. Teatteriesityksen valmistelusta Pulkkinen kertoo turhan yksityiskohtaisesti, vaikka monimutkaisen prosessin seuraaminen on toisaalta aika mielenkiintoista. Tervehtyvätkö samankaltaisten kokemuksien haavoittamat Joachim ja Aurelia sen aikana? Löytyykö vapahdus äidin murheeseen, isän murheeseen, veljen murheeseen, siskon murheeseen?

Pulkkisen kieli on tavattoman kaunista ja puhdasta. Paikoin teksti vyöryy vuolaana, paikoin maalailee runollisena, paikoin on hyvinkin iskevää. Pohdiskelut ja filosofoinnit tuntuvat välillä hieman raskailta, mutta niillekin on selityksensä ja perustelunsa.

Suurenmoisimmat asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta ilmaantuvat ja ihmiset haukkovat henkeään. No niin, rakas äiti, rakas sisko, rakas isä, nyt on aika mennä. hop!

21.11.2016

PETTERSEN, SIRI: Mätä / Mahti

Norjalaisen Siri Pettersenin suuren suosion saavuttaneesta Korpinkehät­-fantasiatrilogiasta julkaistiin suomeksi vuonna 2015 ensimmäinen osa Odininlapsi. Se päättyi tilanteeseen, jossa päähenkilö Hirka ja ystävänsä Kuro-korppi poistuivat saagojen aikaisesta Yminmaasta maailmoiden välisen portin eli Korpinkehän kautta. Hirka uskoi näin pelastavansa sekä Yminmaan että rakastettunsa Rimen, josta oli tulossa Neuvoston uusi johtaja. Hirka nimittäin on ihmisneito, odininlapsi, ja vanhan yminmaalaisen uskomuksen mukaan siis tappavan mädän levittäjä.

Annelin lukuvnkit 28.9.2015

MÄTÄ

Kustantaja: Jalava 2016
Alkuteos: Råta
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Mätä alkaa yllättävästi, sillä Hirka ei suinkaan putkahda Korpinkehästä viikinkiaikaan vaan nykyhetken Eurooppaan. Mikä pettymys Hirkalle: täälläkään hän ei sulaudu joukkoon. Hän on rahaton ja paperiton, kielitaidoton ja käyttäytymistavoista tietämätön, taitamaton nykyajan vempainten kanssa. Ruoka haisee ja maistuu pahalta. Joitakin hyviä ja auttavaisia ihmisiä on, mutta kohta vainoojat ovat taas Hirkan kintereillä. Kaiken takana tuntuu häämöttävän kaikkivoipa Graal, joka myöhemmin paljastuu aivan eri maailman asukiksi eli kuolleena syntyneeksi. Mitä hän tahtoo Hirkasta? 

Kuro-korpin yllättävä muodonmuutos Naíelliksi, Näkijäksi, näyttäisi tarjoavan Hirkalle vahvan suojelijan mutta onko niin? Seuraa hurja matka yllättävine käänteineen, läheltä-piti-tilanteineen ja vaihtuvine lojaalisuussuhteineen. Rimekin aiheuttaa päänvaivaa pyrkimällä itsepintaisesti keinolla millä hyvänsä rakastettunsa luokse, vaikka todennäköisesti aiheuttaisi ihmisten maailmassa Hirkalle enemmän surua ja päänvaivaa kuin iloa. Kaiken tohinan keskellä Hirkalle paljastuu myös oma syntyperä: puoliksi ihminen, puoliksi kuolleena syntynyt. 

Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet. 

Mätä-romaanissa on vahva luonnonsuojelullinen näkökulma. Ihmisen asuttama maa on myrkyttynyt ja kuollut, sen antimet epäterveellisiä. Ihmiset eivät kaipaa luontoa ja puhtautta, vaan lisää tavaraa, rahaa ja valtaa. Kirjan symboliikka liittyy paljolti siihen, mikä oikeastaan on mätää. Esimerkiksi nimi Graal tuo mieleen puhdassydämisille tarkoitetun Graalin maljan, parantavan veren ja ikuisen elämän, mutta miten lienee Graal-hahmon laita?  

MAHTI

Kustantaja: Jalava 2016
Alkuteos: Evna
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Hirkan arvomaailmassa rauha ja kärsivien auttaminen ovat aina olleet korkeimmalla, mutta nyt kaikki maailmat tuntuvat valmistautuvan sotaan. Löytyisikö ratkaisu Hirkan isän synnyinmaasta Dreysílistä, kuolleena syntyneiden maailmasta? Se on jäinen ja hedelmätön paikka ja sen asukkaat ovat ikivanhoihin tapoihin ja uskomuksiin jähmettyneitä – mikä ei ole ihme, jos nuorimpienkin asukkaiden ikä lähentelee kolmeasataa vuotta! He ovat näkeviä sokeita, he ovat karaistuneita, haavoittumattomia ja pelottomia. Hierarkian huipulla ovat ylimykselliset Dreyrit, kaikkien maailmoiden ensimmäisten asuttajien jälkeläiset ja vanhan verilinjan jatkajat..

… korppi tuli ennen ensimmäisiä, tietenkin. Korppi loi maailman. Mahti oli korpin henkäysss…s. Ja Mahdista hän loi ensimmäiset.

Mahdin siirtyminen Dreysílistä petoksen seurauksena Yminmaahan on kauheaa juuri Dreyreille, sillä ilman sitä he eivät poikkea työväestöstä ja palvelijoista muuten kuin komeiden talojensa ja mukavan elämänsä puolesta. Eikä nälkää näkevältä kansalta ole tämä jäänyt huomiotta; kapinointia on ilmassa. Siksi ylhäisö ottaa Hirkan toiveikkaana huomaansa, vaikka hän onkin muihin verrattuna heikko ja mitätön. Missään hän ei ole pystynyt kokemaan Mahtia yksinään, ainoastaan Rimen avulla. Miten hän siis saisi Mahdin parannettua niin, että se pystyisi taas virtaamaan porttien läpi maailmasta toiseen? Runsaasti uhreja vaativan sodan avullako?

Hän oli ajatellut sotaa aaltona. Kuolettavana seinänä, joka vyöryi kohti. Kaikessa oli kyse sen estämisestä. Hän oli taistellut löytääkseen ratkaisun, joka muuttaisi sodan turhaksi. Hän oli etsinyt keinoa jakaa Mahti. Parantaa se, jotta kaikki voisivat elää rauhassa. Kuin nyt sodan makuun päässeen kansan voisi saada elämään rauhassa.

Hirkan rajaton määrätietoisuus tekee lopulta mahdottomasta mahdollisen: hänestä tulee uusi korpista syntynyt. Samalla hän ymmärtää myös Mahdista sen oleellisen sisällön, joka vuosituhansien aikana on eri maailmoissa unohtunut:

Mahti ei ollut koskaan kaivannut veriuhreja. Se ei kasvanut kuolemasta. Se kasvoi kuolevien tuntemisesta. Ystävän tai vihollisen. Kaikki olivat yhtä. Kukaan tuolla ulkona ei vahingoittanut toista. He vahingoittivat itseään. Jokainen isku oli itsemurha.

Hirka on kiinnostava hahmo. Odininlapsessa hän vielä ajatteli ja käyttäytyi kuin itsekeskeinen teini konsanaan, mutta Mätä-romaanissa hän on selvästi aikuistunut. Vieläkin hän on turhan impulsiivinen ja luottavainen, mutta erilaisiin maailmoihin tutustuttuaan myös ymmärtäväisempi ihmisten motiivien ja käyttäytymismallien suhteen. Mahdissa hän kasvaa lopulliseen mittaansa. Hän on pitänyt itseään heikkona, koska on kaikkialla ollut muihin verrattuna erilainen. Nyt hän ymmärtää, että pelottomuutta on juuri omien heikkouksiensa myöntäminen eikä niiden peitteleminen hinnalla millä hyvällä. Korppien siunaamana hän on saanut voiman, mutta vielä on maailmoita, joita vetää mukaan Mahdin piiriin. Onkohan Rime hänen kanssaan tässä seikkailussa?