NISSINEN, CAMILLA: Rihmasto

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Tuomo Parikka

Muistot ovat häilyväisiä joka tapauksessa. Saat kasan tarinoita, eikä mikään niistä ole täysin totta.

Camilla Nissisen (s. 1988) romaani Rihmasto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa eletään 2000-lukua ja tutustutaan Almaan, joka useiden pettymysten jälkeen on saanut vauvan. Yllättäen äitiys ei olekaan hänelle helppoa, vaan vaatisi tarkempaa ohjeistusta. Lotta on itkuinen vauva ja Alma väsyy. Saa raivopuuskia. Pelkää itseään. Lotan syöttökertojen ja uniminuuttien kirjaaminen kuitenkin rauhoittaa.

Vauvan lisäksi Almalla on huoli ukistaan, äidinisästään. Kahdeksankymmentäkaksivuotias Ilmari asuu yksin kotitalossaan autioituvalla maaseudulla. Viime aikoina Alma on huomannut ukissa asioita, joita ei enää voi pistää pelkän vanhuuden, hajamielisyyden tai toheluuden piikkiin. Ukki alkaa olla vaaraksi itselleen, mutta miten asettaa rajoituksia aina raskasta työtä tehneelle miehelle?

Katson ukkia ja ajattelen Lottaa, sitä miten huonosti he kaksi mahtuvat samaan elämään… Kateni ovat köydet, joita ukki ja Lotta repivät eri suuntiin.

Alma miettii ukin menneisyyttä. Mikä saa ukin huutamaan unissaan ”ei ennee”? Miksi ukki on polttanut vanhat valokuvat?  Kuka on vuodelta 1966 säilyneen lehtiartikkelin kuvassa oleva vauva, jota Alman teini-ikäinen äiti Eeva pitää sylissään?  Mitä tapahtui Eevalle myöhemmin? Omiakin muistoja Almalla saattaa yllättäen pompahtaa pintaan, mutta jotenkin sumeina. Miksi ystävyys lapsuuden leikkitoveriin Eeroon katkesi?

Aika on epäluotettava toveri. Päivät, kuukaudet, vuodetkin vain katoavat. Ne kiitävät ohitse huomaamatta, muistijälkiä jättämättä. Sitten on sekunnin murto-osia, katseita, yksittäisiä huokauksia ja sanoja, jotka jäävät leijumaan kaiken ympärille, värittämään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Ne ovat ikuisia. Koskaan ei saa itse päättää, mikä hetki on merkityksellinen ja mikä vain katoaa ajan virtaan.

Kirjan toisessa osassa liikutaan kahdessa aikatasossa, mutta ihmisten ajatuksissa vielä laajemmin. Yhdessä tasossa poimitaan tapahtumia Ilmarin elämästä vuodesta 1930 vuoteen 1966.  Väkivaltainen isä. Köyhyys. Kokemukset sodassa. Pula-ajan häät Rauhan kanssa. Oma koti ja lopulta myös lapsi. Rauhan vaatimat uudistukset. Tyytymätön Eeva-tytär, jolle Ilmari ei osannut olla isä. Tragedia ja Eevan karkaaminen maailmalle.

Ollaan vuodessa 1981, kun Eeva saapuu takaisin kotiseudulleen mukanaan pieni tytär, Alma. Eeva jättää Alman yhä enenevässä määrin Ilmarin luo, missä tyttö pian saa ystävikseen ukin vasikan ja naapurin Eeron. Ukki puolestaan on lapsenlapsensa kohdalla joustavampi kuin tyttärensä ja osoittaa hieman kömpelösti jopa hellyyttä. Ukissa on Alman turva, kun aina vain oudommin käyttäytynyt äiti katoaa.

Kirjan kolmannessa osassa palataan 2000-luvulle. Miten Ilmarille taataan turva ja hyvä hoito? Menevätkö säästötoimenpiteet inhimillisyyden ohi?  Ukin ja äitinsä ongelmia ajatellessaan Alma ymmärtää itsekin tarvitsevansa apua kasvaakseen äidin rooliin ja ollakseen jatkossa paremmin Lotan tukena ja turvana. Lotassa hän katsoo tulevaan ja kasvavaan, ukissaan menneeseen ja katoavaan, mutta heitä kaikkia yhdistää rakkaus.

Rihmasto on rakenteeltaan hyvä, sillä useimpiin kysymyksiin löytyy vähän kerrassaan myös vastaus. Kirja kuvaa muistoja, jotka rihmojen lailla yhdistävät sukupolvia ja ihmisiä toisiinsa. Muistot voivat olla oikeita tai ajan myötä muotoutuneita tarinoita. Ne voivat olla sukupolvelta toiselle siirtyneitä traumoja, mutta myös rakkautta. Keventävää huumoria on etenkin ukin murteella puhutuissa sutkautuksissa.

-          Perunalaatikko on ku ihmisen elämä, ukki sanoo. – Mautonta, vetistä ja seassa sitkeitä sattumia.

NAPOLITANO, ANN: Rakas Edward

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Dear Edward (2020)

Suomennos Saara Kurkela

Kansi: Ville Laihonen

Lentoturmassa 191 kuolonuhria, vain yksi löytyi elossa.

Ann Napolitanon romaani Rakas Edward on saanut innoituksensa vuonna 2010 tapahtuneesta Afriqiyah Airwaysin lento-onnettomuudesta, jossa menehtyi 103 ihmistä ja vain yhdeksänvuotias poika jäi henkiin. Kirjaa tällä hetkellä lukevan mielessä todennäköisesti on kuitenkin Air Indian lentoturma 12.6.2025. Koneessa olleista kuoli 241 ja yksi matkustaja selvisi hylystä ulos omin voimin.

Romaanissa limittyy kaksi aikatasoa. Toinen niistä seuraa muutaman henkilön näkökulmasta lennon 2977 tapahtumia 12. kesäkuuta 2013. Keskeisimpinä ovat Adlerin perheen jäsenet; business-luokassa käsikirjoitusta viimeistelevä äiti Jane sekä turistiluokassa matkustavat Bruce-isä ja pojat Jordan ja Eddie. Viisitoistavuotias Jordan on jo erkaantumassa perheestä, mutta silti ihmisistä läheisin kaksitoistavuotiaalle Eddielle.

Veljekset osaavat lukea toisiaan vaivatta. Heidän vanhempansa hämmästyvät usein huomatessaan, että pojat ovat käyneet kokonaisen keskustelun ja tehneet päätöksen täysin sanattomasti. He ovat aina toimineet yhtenä yksikkönä ja tehneet kaiken yhdessä.

Matkustajien joukosta erottuvat myös liike-elämän gurut eli nuori Mark Lassio ja iäkäs Crispin Cox, jotka upporikkaudestaan huolimatta kaipaavat jotain. Turistiluokasta taas nousevat esiin tulevaisuuteensa eri tavoin suhtautuvat henkilöt: toiveikas nuori Linda, ahdistunut ex-sotilas Benjamin ja peloton Florida. Lisäksi kerrotaan hehkeästä Veronicasta, purserista.

Näiden henkilöiden elämää ja luonnetta kirjailija kuvaa lyhyesti, mutta silti niin kattavasti, että heidän puolestaan alkaa surra. On selvää, että kone tulee putoamaan ja Eddietä lukuun ottamatta kaikkien koneessa olijoiden toiveet, suunnitelmat ja pelot tulevat haihtumaan tyhjiin. Lukija joutuu vain odottamaan, miten onnettomuus tapahtuu. Turman syy selviää vasta kirjan loppupuolella.

Kirjan toinen taso sijoittuu lentoturman jälkeiseen aikaan. Sairaalassa toipuva Eddie tuntee siirtyneensä uuteen aikakauteen ja rupeaa käyttämään nimeä Edward. Kohu hänen ympärillään on käsittämätön. Sometilejä ja -sivustoja perustetaan ja keskustelu velloo – suurimmaksi osaksi sentään myötämielisenä. Edwardin poistuessa sairaalasta väkijoukko tungeksii päästäkseen koskettamaan häntä kuin onnentuojaa.

Edwardin huoltajaksi tulee hänen tätinsä Lacey miehensä Johnin kanssa. Pariskunta on pitkään yrittänyt saada lasta, mutta saakin nyt hoidettavakseen vakavan trauman kokeneen kaksitoistavuotiaan pojan, jota tuskin tuntee. Murtunut jalka vaikeuttaa Edwardin liikkumista, mutta on myös psyykkisiä ongelmia: unettomuutta, ruokahaluttomuutta, syyllisyydentunnetta. Miksi upea Jordan-veli kuoli ja Edward jäi henkiin?

Hän käy rykivän lääkärin luona seurannassa jalkansa ja painonsa takia, tohtori Miken luona tunne-elämänsä takia ja fysioterapeutin luona varmistamassa, että askellus palaa normaaliksi.

Edwardille on onnekasta, että naapurissa asuva samanikäinen Shay-tyttö ottaa hänet ystäväkseen. Tosin Shayn mielikuvissa Edward yhdistyy Harry Potteriin… Kun Edward terveen paperit saatuaan aloittaa koulunkäynnin, on Shay puskurina hänen ja uteliaiden - ehkä kateellistenkin - koulutoverien välissä. Lentoturman seurauksena Edward nimittäin tulee olemaan elämässään monessa suhteessa etuoikeutettu.

Perhe pimittää Edwardilta onnettomuuteen liittyviä tietoja eikä poikakaan pysty ajattelemaan tapahtunutta, mutta tilanne muuttuu, kun Edward täyttää viisitoista ja on siis samanikäinen kuin Jordan oli kuollessaan. Tutustuessaan Shayn kanssa Johnin kokoamaan arkistoon Edward alkaa miettiä, mitä voisi tehdä turmassa menehtyneiden puolesta. Ehkä kirjoittaa heidän läheisilleen ja mahdollistaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan.

… hän joutui kantamaan kaikkien niiden menetettyjen henkien taakkaa. Hän oli sen velkaa vainajille. Hän joutui vetämään perässään sataayhdeksääkymmentäyhtä vainajaa kuin pudonnutta laskuvarjoa. Mutta jos matkustajat ovat osa häntä ja jos kaikki ihmiset ja kaikki ajankohdat kytkeytyvät yhteen, silloin lentokoneen matkustajat ovat olemassa yhtä lailla kuin hänkin. Nykyhetki on ääretön, ja lento 2977 lentää eteenpäin kaukana hänen yläpuolellaan, pilvien kätkössä.

Rakas Edward on rakenteeltaan onnistunut, sillä toisiinsa limittyvät aikatasot tarjoavat lukijalle aina jotain uutta ja kiinnostavaa. Aiheen raskaudesta huolimatta teos ei ole ahdistava, vaan sisältää myös lämmintä huumoria ja toiveikkuutta. Se ei myöskään ole imelä, vaan kertoo siitä, miten tunteet vaikuttavat ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen vointiin ja tekoihin. Häivähdys mystiikkaakin on. Lukemisen arvoinen!

Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi.

SAATSI, RIKO: Yönistujat

Kustantaja: Gummerus 2025

Laatokan Karjalan Suistamossa asuva Feodor ottaa 1930-luvun puolivälissä vanhemmiltaan vastuun perheen valtavista tiluksista. Anastasia eli Nasti naidaan sukuun ennen kaikkea auttamaan tilanhoidossa. Avioliitto on kuitenkin hyvä, lapsia syntyy ja uudistuksia suunnitellaan. Sitten syttyy sota. Feodorin sotiessa Nasti pakenee kahdesti lapsiensa ja anoppinsa Tatjanan kanssa Kanta-Suomen puolelle turvaan. Toisella kerralla Tatjana joudutaan raahaamaan mukaan väkisin.

Siirtoväkeä eivät kaikki suinkaan ota hyvin vastaan, etenkään ne joiden maista oli lohkottu pakolaisille palasia. Tulijoita pidetään henkisesti alemmalla tasolla olevina ja siivottomina ryssinä, joiden olisi ollut parempi pysyä omilla maillaan tai ainakin olla kiitollinen kaikesta saamastaan. Kuitenkin Suistamo oli osa Suomea, vaikka sen asukkaat puhuvatkin karjalaa omalla tavallaan ja ovat ortodokseja

Nasti tekee kaikkensa sulautuakseen pohjoiskarjalaiseen kyläyhteisöön. Hän alkaa kutsua itseään Anniksi ja Feodoria Heikiksi. Hän opettelee suomen kielen, koska ei voi käyttää vanhaa puhetapaa kodin seinien ulkopuolella. Hän tutkii naapureiden tapoja ja käy jopa heränneiden kokouksessa. Feodor sen sijaan haluaa pitää kiinni omasta kielestään ja vanhoista tavoista, sillä ainoastaan ne kertovat enää, kuka hän on.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikkakuntalaisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestämme, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoinen sisin oli puhallettu ulos.

Yönistujat-romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1951, pariin Tatjanan kuoleman jälkeiseen päivään. Vanhus on yöllä lähtenyt tuonilmaisiin yhtä hiljaa ja vaatimattomasti kuin on elänytkin. Hän oli Nastille hyvä anoppi ja piti aina miniänsä puolta Feodoriakin vastaan. Tapoihin kuuluu pyytää anteeksi pokoinniekkaa kohtaan tehtyjä syntejä – ja Nastilla anteeksipyydettävää riittää.

Heti Tatjanan kuoleman jälkeen perheessä alkaa kova tohina. Yksi pojista ajaa hevosella viemään siirtoväelle kutsua ruumiinvalvojaisiin, kaksi lasta auttaa Feodoria arkun rakentamisessa ja kaksi on Nastin mukana pesemässä ja pukemassa vainajaa, jotta tämä voidaan siirtää ruumislaudalle ikonien eteen. Ystäviä saapuu auttamaan ruokien valmistelussa.

Ruumiinvalvojaisten kuuluisi kestää kolme yötä, mutta luterilainen rovasti järjestääkin hautajaiset jo seuraavalle päivälle. Itse hautajaisissa vähän kaikki tuntuu menevän jotenkin vinoon. Tavat ovat siirtoväelle aivan outoja ja kalseita, itkijäkin puuttuu. Lisäksi Nastin evästämä rovasti puhuu Tatjanasta Tainana, mistä Feodor raivostuu. Vielä yksi tapa menettää oma äiti!

Suistamon raitin pölisevästä tomusta muovattu Tatjana hajoaisi uudelleen nimettynä tänne Pielisen ratapitäjän hiekkamaihin kuin puuvanhus, joka Suistamon metsistä kaadettuna hajosi lautoina seiniksi maailmalle.

Näkökulma tapahtumiin on Nastin, joka perustelee päätöksiään sillä, että on halunnut helpottaa lastensa tulevaisuutta Suomessa. Varsinaiseen tarinaan limittyy Nastin karjalan kielellä puhumia ajatuksia vuodelta 1991, myös Tatjanaan liittyviä: Ičehäi mie lopuškal Tat’tanan ozan piätin. Olen sidä vaikkanazesti hävennyn. Joka sanaa rajantakaisen Karjalan murteesta ei ymmärrä, mutta perusajatuksen kuitenkin.

Saatsin ohut kirja tarjoaa koskettavan näkymän sellaisten ihmisten sisimpään, jotka joutuvat jättämään taakseen kaiken tutun ja rakkaan. Sopeutuminen uuteen sujuu toisilta helpommin ja toisilta vaikeammin, mutta vaikea on ruveta ketään tuomitsemaan. Kirjan mielenkiintoisin hahmo on pieni Lasari-poika, joka tuntuu elävän kahden todellisuuden rajamaastossa. Yönistujat kannattaa kyllä lukea!

Ohjaaja ja dramaturgi Riko Saatsin (s. 1978) esikoisteos, novellikokoelma Hyviä aikomuksia ilmestyi vuonna 2021. Pienoisromaani Yönistujat kertoo Saatsin oman suvun tarinaa ja on omistettu kirjailijan isälle – ja muillekin, jotka ovat joutuneet luopumaan omasta kielestään.

ERPENBECK, JENNY: Kairos

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Kairos (2021)

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Kansi: Laura Lyytinen

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos alkaa tilanteesta, jossa Pittsburghissa asuvalle Katharinalle tuodaan hänen entisen rakastettunsa Hansin jäämistöstä kaksi laatikollista kansioita, papereita ja kuvia. Katharinalla itsellään vastaavanlaista materiaalia on matkalaukullisen verran. Jossain vaiheessa Katharina alkaa vertailla muistiinpanoja keskenään. Siitä syntyy tarina.

Kreikankielinen sana kairos tarkoittaa hetkeä, joka on jollakin lailla merkittävä tai kriittinen. Itäberliiniläisille Katharinalle ja Hansille tällainen hetki on 11. heinäkuuta 1986, kun heidän katseensa väentungoksessa kohtaavat toisensa kerran ja vielä toisenkin. Sen jälkeen heidän askeleensa vievät kuin sanattomasta sopimuksesta samaan suuntaan.

Yhdeksäntoistavuotias Katharina opiskelee kirjapainossa latojaksi. Hans puolestaan on viisikymmentäkolmevuotias kirjailija ja ”vakinaisena freelancerina” radiossa. Hän kuului nuorena Hitler-Jugendiin, mutta muutti jo kahdeksantoistavuotiaana Liittotasavallasta Itä-Saksaan. Vaimoltaan ja neljätoistavuotiaalta pojaltaan Hans salaa suhteensa visusti, kun taas Katharina kertoo siitä sekä vanhemmilleen että ystävilleen. Tytön toiveissa on avioliitto ja lapsi.

Pariskunnalle kehittyy pian ikiomia rituaaleja ja kokeneen naistenmiehen kaipaamia seksuaalisia erikoisuuksia. Hans uskoo tavoittavansa tässä suhteessa samanlaista tuoreutta kuin teinivuosinaan, joskin käyttäytyy usein kuin oppilastaan kotrolloiva opettaja. Hän tutustuttaa Katharinan eri taiteenlajeihin, mutta miten tulkita se, että kiihkeän rakastelun takana soi Mozartin Requiem?

Yksi Katharinan unelmista toteutuu, kun hän pääsee Frankfurt an der Oderiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Nuoren lavastusassistentti Vadimin pyyteetön ystävyys alkaa vähitellen vedota Katharinaan ja kuin huomaamatta suhde muuttuu myös fyysiseksi. Hans menee täysin pois tolaltaan, kun ”petos” paljastuu hänelle. Hän kieriskelee itsesäälissä ja haukkuu, syyllistää ja kiusaa Katharinaa. Nuori nainen alistuu.

Hans: Sinä et selvinnyt kokeesta. Paha voi toistua aina uudestaan. Pysyäkseni yhdessä sinun kanssasi minun on siis muututtava välinpitämättömäksi sinua kohtaa. On tehtävä suuresta asiasta keskinkertaista. Mutta kannattaako sen eteen sitten enää nähdä vaivaa? Raahaanko itseäni eteenpäin puolitehoisesti, vaikka olen sentään joskus tiennyt, mitä onni on?

Katharina: Katharina on loputtoman kiitollinen Hansille siitä, ettei Hans ajanut häntä välittömästi tiehensä ja jättänyt lopullisesti sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Että Hans haluaa auttaa häntä muuttumaan toiseksi.

Rakkaustarinan taustalla DDR elää mullistuksen aikoja, vaikka politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuva Katharina ei sitä huomaakaan. Katharina ei ole kotimaassaan törmännyt ikävyyksiin (esimerkiksi Stasiin) eikä rajoitteisiin, vaan päässyt jopa vierailemaan isoäidin luona Kölnissä. Hans taas vastustaa muutoksia aktiivisesti, koska haluaa pitää kiinni vanhasta maailmankuvastaan.

Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen muuttaa entisen Itä-Saksan täysin. Katunäkymät muuttuvat, tutut talot häviävät. Monet menettävät pitkäaikaiset työpaikkansa, Hans muiden mukana, Hinnat nousevat länsiosan tasolle eivätkä ihmiset enää pysty hankkimaan tarvitsemiaan asioita. Näiden muutosten jaloissa katoaa rakkauskin.

Tähän asti tarina on koostunut Katharinan tutkimasta aineistoista. Henkilöiden luonteista ja heidän nopein vedoin piirretystä menneisyydestään on syntynyt hyvä käsitys. On kuitenkin vielä yksi asia, jonka tarkistaakseen Katharina joutuu matkustamaan Berliiniin. Viranomaisten myöntämä lupa avaa pääsyn arkistoon, mistä löytyvä tieto saattaa hieman yllättää.

Kairos-romaanin tasapainoton rakkaussuhde ei ole kovinkaan ainutlaatuinen, mutta sen rinnastaminen DDR:n poliittiseen tilanteeseen antaa sille mielenkiintoista särmää. Hieno on myös Erpenbeckin tapa kirjoittaa. Esimerkiksi jonkin lauseen toistaminen tietyin väliajoin tuo tekstiin yllättävää painavuutta, samaten se, että henkilöiden keskenään ristiriitaisia ajatuksia ja sanomisia esitetään peräkkäisissä lauseissa.

Enää koskaan ei ole niin kuin tänään, Hans ajattelee. Näin tulee nyt olemaan ainiaan, Katharina ajattelee. Sitten uni sammuttaa kaikki ajatukset, ja se mitä heille tapahtui, kirjoitetaan heidän aivokuoreensa, heidän siinä rauhallisesti hengittäessään ja vieri vieressä maatessaan.

Jenny Erpenbeck syntyi vuonna 1967 Itä-Saksassa. Hän on opiskellut kirjansidontaa ja musiikkiteatteria ja toiminut kirjailijantyönsä ohella oopperaohjaajana. Vuonna 2017 Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt sai italialaisen Strega-palkinnon parhaana eurooppalaisena käännösromaanina. Romaani Kairos puolestaan voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2024.

 

SCHEPP, EMELIE: Kuolema heinäkuussa

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Hundra dagar i juli (2024)

Suomennos: Hanna Arvonen

Ruotsalainen Emelie Schepp (s.1979) on voittanut kolme kertaa Vuoden dekkarikirjailija -palkinnon ja kahtena vuonna peräkkäin Storytel Awards – jännityskirjapalkinnon. Maailmamaineeseen hän nousi Jana Berzelius -sarjalla, josta on tehty myös tv-sarja. Motalaan sijoittuva Kuolema heinäkuussa on itsenäinen teos, mutta voisi hyvinkin aloittaa uuden sarjan.

Opettaja Johan Sundin on metsästäjäkurssilla, kun kuulee Amanda-vaimonsa kanssa puhelimessa keskustellessaan jotain niin huolestuttavaa, että hälyttää poliisit ja ajaa itse kotiin kiireimmän kaupalla. Koti on tyhjä, Amandan auto poissa ja puhelin suljettu. Myöhemmin auto tallentuu valvontakameran kuvaan ja löytyy hylättynä pieneltä metsätieltä. Ei jälkeäkään Amandasta.

Kokonainen vuosi kuluu eivätkä poliisi tai omia tutkimuksiaan tekevä Johan pysty selvittämään, mitä Amandalle tapahtui. Jotkut epäilevät Amandan lähteneen vapaaehtoisesti omille teilleen, jotkut pitävät Johania syyllisenä murhaan. Somessa miestä syytetään ja uhkaillaan. Vuosipäivänä naapuri kuulee Johanin kotoa laukauksia ja hälyttää poliisit paikalle.

Rikostutkija Maia Bohmille Johan Sundinin kotiin meneminen on ensimmäinen työtehtävä Motalan poliisissa. Hän ei tiedä mitään Johanin menneisyydestä tai siihen sisältyvistä tragedioista, mutta on kova kyselemään, nopea tarttumaan asioihin ja tottunut kuulustelemaan. Työpari Greg Wallace puolestaan on asunut Motalassa koko ikänsä ja tietää ehkä liikaakin paikkakunnan ihmisistä.

Maia ja Greg löytävät Johanin autotallista pahoin haavoittuneena ja metsästyskivääri vieressään. Olohuone on kuin tappelun jäljiltä. Onko Johan Amandan katoamisen vuosipäivänä vajonnut niin syvään toivottomuuteen, että on yrittänyt itsemurhaa? Vai onko hän löytänyt jollekulle vahingollista tietoa ja joutunut murhayrityksen kohteeksi?

… on aika helppo hankkia vihollisia, kun yrittää kaivella totuutta.

Johan viedään sairaalan teho-osastolle, mutta toipuminen näyttää epävarmalta. Poliisi kuulustelee jälleen paljolti samoja ihmisiä kuin Amandan katoamisen jälkeen. Jotkut valehtelevat tai salailevat asioita, mutta eivät välttämättä Amandan tai Johanin tapauksiin liittyen. Pienet tiedonjyvät sentään vievät tutkimusta eteenpäin, mutta miksi niitä ei huomattu jo vuosi sitten?

Rikostukinnan ohella Maian elämää raskauttavat henkilökohtaiset murheet. Hän on muuttanut kahden lapsensa kanssa Motalaan äitinsä luo pystyäkseen maksamaan edesmenneen miehensä valtavia pelivelkoja. Lisäksi Maian kolmetoistavuotias Tim-poika on hyvin huonossa kunnossa. Apupumppu riittää enää hädin tuskin pitämään hänen sydämensä toiminnassa, mutta sopivaa luovuttajaa ei ole löytynyt.

Tiedätkö, mikä on pahinta? Että teenpä mitä tahansa, en pysty parantamaan poikaani. Voin vain seisoa vieressä ja odottaa uutta sydäntä. Joinakin öinä minua ahdistaa niin klaustrofobisesti, että haluaisin vain karjua suoraa huutoa.

Kuolema elokuussa -dekkarin lukija joutuu jännittämään kahta asiaa. Selviääkö se, mitä Amandalle ja Johannille tapahtui? Ennättääkö Tim saada uuden sydämen ajoissa? Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa ja vauhti vain kiihtyy loppua kohti. Yllätyksiä tulee vastaan, toiset tyrmistyttäviä ja toiset ilahduttavia.

Kirjan henkilögalleria on monipuolinen. Näkökulma on enimmäkseen Maia Bohmin, joka tulee tutuksi kaikkine rosoineen ja lapsuudesta asti kertyneine traumoineen. Maia toimii joskus melko päättömästi eikä aina muista, että hänellä Timin lisäksi on myös seitsemänvuotias tytär. Hänen hätänsä Timiin liittyen on kuitenkin kuvattu riipaisevasti ja uskottavasti. Jälkisanoissa selviää, miksi on näin.

FEENEY, ALICE: Kivi, paperi, sakset

Kustantaja: Gummerus 2025

Alkuteos: Rock Paper Scissors (2021)

Suomennos: Outi Järvinen

Battersean koiratarhalla Lontoossa työskentelevä nelikymppinen Amelia voittaa jouluarpajaisissa loman Skotlannissa. Matka on suoritettava tiettynä viikonloppuna eikä Amelia aio antaa tilaisuuden mennä ohi, vaikka juuri tuoksi ajankohdaksi Britanniaan ennustetaan ennätysmäisen kovaa lumisadetta. Aviopuoliso Adam uumoilee pahinta, mutta joutuu taipumaan. Vanha Bob-koira on myös mukana.

Adam on saavuttanut mainetta miehenä, joka pystyy laatimaan keskinkertaisestakin kirjasta loistavan käsikirjoituksen elokuvaan tai televisiosarjaan. Varsinaisesti hän nousi huipulle saadessaan luvan käsikirjoittaa erakkomaisen menestyskirjailija Henry Winterin teoksia. Suurimpana unelmana Adamilla olisi kuitenkin päästä tuottamaan omaa Kivi, paperi, sakset -käsikirjoitustaan.

Amelian ja Adamin avioliitto alkoi kiihkeänä, mutta on ajan myötä väljähtynyt. Pariskunnalla on tuskin mitään yhteistä – ei edes lasta, sillä Adam ei halua siirtää eteenpäin neurologista poikkeavuuttaan  prosopagnosiaa eli kasvosokeutta. Hän ei tunnista edes vaimoaan kasvojen vaan eleiden ja olemuksen perusteella. Yhteinen viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata avioliitto.

Adam: Vaimoni sydän on varjoisampi kuin moni metsä. Hän onnistuu ehkä huijaamaan kaikkia muita, mutta minä tiedän kuka hän todellisuudessa on ja mihin hän pystyy. Juuri sen vuoksi olen henkisesti niin nitistetty nykyään – rakkautta ei enää ole jäljellä.

Amelia: Mieheni ei tunne koko tarinaa, mutta hän tietää että tämä viikonloppu on viimeinen mahdollisuus korjata rikkonaista. Sitä hän sen sijaan ei tiedä, että jos asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, vain toinen meistä palaa kotiin.

Lumiongelmista huolimatta pariskunta pääsee Blackwateriin, missä vuorten ympäröimässä autiossa laaksossa odottaa asuinkäyttöön kunnostettu goottilainen kappeli. Kukaan ei ole vastaanottamassa vieraita, sisällä talossa on jäätävää, ei ole vettä eikä aina sähköäkään. Matkapuhelimet eivät löydä kenttää. Ilmapiirissä on jotain pahaenteistä ja outoja asioita tapahtuu: ovia avautuu itsestään, esineitä siirtyy paikoiltaan ja kappelin kello soi.

Laakson ainoa asukas on Robin. Hän elää boheemia ja karua elämää pienessä olkikattoisessa talossa kappelin lähellä valtava valkoinen kani ainoana seuralaisenaan. Robin seuraa epäluuloisena ja vihaisena Amelian ja Adamin saapumista, koska nämä ovat tunkeilijoita alueella, jota Robin pitää omanaan. Hän käynnistää pelin, mutta millaiset ovat panokset?

Elämä on kuin peliä, jossa tavallisista nappuloista voi tulla kuningattaria. Kaikki eivät kuitenkaan osaa pelata. Jotkut jäävät koko loppuelämäkseen vain nappuloiksi, koska eivät osaa tehdä oikeita ratkaisuja. Tämä on vasta alkua. Kukaan ei ole tehnyt vielä siirtoaan, koska he eivät edes tiedä olevansa mukana pelissä.

Skotlannin tapahtumiin limittyy kirjeitä, joita vaimo on kirjoittanut Adamille jokaisena häiden vuosipäivänä, mutta joita ei ole antanut eteenpäin. Niissä hän kertaa kuluneen vuoden tapahtumia ja kuvaa pariskunnan elämäntyylissä ja suhteessa tapahtuneita muutoksia sekä palauttaa mieleen omaansa ja puolisonsa menneisyyttä lapsuusajoista lähtien. Samalla paljastuu vähän kerrassaan erilaisia salaisuuksia.

Kivi, paperi, sakset on näppärästi rakennettu dekkari, jossa on hieman kauhuelementtejä. Ihmissuhteiden kuvaus on kiinnostavaa, sillä lempeän ulkokuoren takana voi asua häikäilemätön juonittelija tai jo lapsuudesta vinoon kasvanut yksilö. Kukapa kirjan kolmesta päähenkilöstä on täysin viaton? Lyhyistä luvuista koostuva kirja vetää mukaansa ja pystyy yllättämäänkin.

Englantilainen Alice Feeney (s. 1971) työskenteli BBC:ssä noin viisitoista vuotta. Hän alkoi kolmekymmentävuotiaana kirjoittaa junassa matkalla töihin ensimmäistä teostaan Sometimes I Lie, joka ilmestyi 2018 ja josta tuli kansainvälinen bestseller. Kirjasta on tehty televisiosarja, kuten myös Feeneyn kolmannesta teoksesta His & Hers. Kivi, paperi, sakset on Feeneyn neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos. Netflix-sarja on tulossa

NASEH, NEGAR & SANDSTRÖM, DAVID: Maanviljelijän kuolema

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: En bondes död (2023)

Suomennos: Jonja Rajala

Kansikuva: © Pär Wickholm / Johnny Kniga

Kolme romaania aiemmin julkaissut Negar Naseh (s. 1984) on lääkäri ja David Sandström (s. 1975) muusikko ja lauluntekijä. Pariskunnan ensimmäinen yhteinen dekkari Maanviljelijän kuolema valittiin Ruotsin parhaaksi esikoisdekkariksi vuonna 2023. Se aloittaa Västerbotten-sarjan.

Kirja alkaa dramaattisesti. Linda Lauri on ollut juhlimassa veljensä syntymäpäivää ja viipynyt yön yli. Nyt hän ajaa lumimyräkässä kotiin ja yrittää välillä turhaan tavoittaa puhelimalla avopuolisoaan Jensiä. Kotikujan päässä maasturi hieman huojahtaa – Jensiltä on varmaan pudonnut harvennushakkuun jäljiltä halko kärrystä. Vasta kotona kauhea totuus selviää Lindalle:

Pihatiellä on jotain, ja hän tietää, ettei se ole hukkapuuta. Minne tahansa elämä nyt johdattaakaan, polun on pakostakin kuljettava tuon kammottavan kasan kautta. Hän ottaa askeleen. Ja toisen… Hän kuulee kurkustaan kimpoavan vaikertavan äänen... Renkaanjäljissä silmälasit, hampaita. Hän kirkuu ja kaatuu maahan, Jensin ruumis kuin kasa kiviä hänen allaan.

Jensin kuolemasta puhutaan yhä, kun kuusikymppinen Marita Widmark saapuu juhannuksen jälkeen Uumajan lähellä sijaitsevaan lapsuudenkotiinsa toipumaan syöpähoidoista. Hänellä on seudulla yhä läheisiä ystäviä. On lapsuudentoveri Berit, joka tietää kaikki juorut. On lähes yhdeksänkymppinen Nancy, josta tuli Maritalle ja Beritille miltei toinen äiti ja joka on ottanut Lindan hoiviinsa. Ja on Gunnar, jonka kanssa voi olla ilman sitoumuksia ja paineita.

Jensin kuolema on kirjattu onnettomuudeksi: mies oli sammunut humalassa lumihankeen ja kuollut hypotermiaan. Tukholman poliisin siviilitutkijana työskentelevä Marita pitää päätöstä hätiköitynä. Jens ei käyttänyt alkoholia juuri koskaan – miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä sellaiseen tilaan, että olisi lähtenyt ulos pakkaseen ilman takkia ja kuollut muutaman metrin päässä kotiovesta? Itsetuhoinenkaan Jens tuskin oli, kun oli vuosien yrittämisen jälkeen tulossa isäksi.

Jensin kuolemasta hyötyi ainakin yksi ihminen: tilalla työskennellyt lomittaja, josta Jens oli uhannut tehdä rikosilmoituksen. Jensin mukaan mies oli isäntäväen poissaolon aikana jättänyt töitä tekemättä, elämöinyt talossa ja varastanut tavaraa. Rikosilmoitus olisi vaarantanut tämän - kuuleman mukaan väkivaltaan erittäin taipuvaisen - miehen mahdollisuuden saada enää seudulta töitä.

Marita alkaa tutkia Jensin kuolemaa kumppaninaan Uumajan poliisista iranilaistaustainen Bahar Parsipour, joka on rikostutkijana kokematon, mutta osoittautuu nokkelaksi, perusteelliseksi ja sinnikkääksi. Lukuisat haastattelut eivät selvitä Jensin kohtaloa, mutta tuovat esiin kylällä tapahtuvia laittomuuksia, joista varsin moni on tiennyt ja hyötynytkin.

Jensin tapauksen juuttuminen paikalleen stressaa Maritaa. Häntä rasittaa myös tyttärensä Fridan tapa päättää jokainen keskustelu syytöksiin vääryyksistä, joita on lapsuudessaan kokenut äitinsä itsekkyyden ja välinpitämättömyyden takia. Nyt Marita on Fridan mukaan syyllistynyt hirvittävään vastuuttomuuteen, kun on kymmenvuotiaan tyttärentyttärensä Karlan lomaviikon aikana jatkanut rikostutkimuksia.

Vaikuttaa jo siltä, että Jensin kuoleman selvittely joudutaan lopettamaan tuloksettomana, kun vielä löytyy odottamaton todistaja ja tarina saadaan tyydyttävään päätökseen! Maanviljelijän kuolema -dekkari ei pysty kaiken aikaa pitämään jännitystä yllä, mutta on silti miellyttävää luettavaa väkivallattomuutensa ja kiinnostavien henkilöhahmojensa ansiosta. Teoksessa on hyvällä tavalla ajattomuutta, vaikka tietyt maininnat kiinnittävätkin tarinan vuoteen 2018.

Lopuksi hieman pitkän elämän eläneen Nancyn viisautta:

Sitä on olemassa sellainen rikkaruoho, joka kitkee itse itsensä… Aika. Se kitkee itse itsensä.

Kaksi mahtavinta soturia ovat kärsivällisyys ja aika.

Aina on parempi tietää kuin olla tietämättä.

…kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa… on hyvä pitää mielessä, ettei totuus ole aina helpotus, se ei ole lääke mihin tahansa vaivaan.

Me ihmiset rakastamme mielipiteitämme, ne ovat tunteittemme leiri. Niihin tarrautumalla voi vastustaa mitä tahansa. Totuus löytyy kuitenkin useimmiten sieltä, mistä viimeisenä aavistaisi. Pitää olla tilaa, pelivaraa, jotta voi ajatella täysin toisin…

Jos perhe ei kata rakkautta pöytään, lapsi löytää toisenlaista ravintoa.

Erheen tehneellä on oikeastaan vain yksi vastuu, ymmärtää ja oppia jotain itsestään.

MAULA, HANNI: Vintagea ja veritekoja

Kustantaja: Karisto 2025

Hanni Maula (s. 1976) opiskeli kirjastonhoitajaksi, mutta on työskennellyt parikymmentä vuotta toimittajana. Hän rakastaa suomalaista designia, huonosti käyttäytyviä puudeleita ja tuoreita munkkeja – ja näitä kaikkia sisältää myös hänen esikoisromaaninsa Vintagea ja veritekoja, joka aloittaa Helvi Helve tutkiin -dekkarisarjan. Kirja sai alkunsa tarinanpätkistä, joita Maula kirjoitti piristykseksi nyt edesmenneelle äidilleen.

Eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve on huolissaan, kun säästäväisyydestään tunnetun naapurin talossa ovat valot palaneet yötä päivää jo viikon verran. Ari Paatero ei ole mukava mies, mutta Helvi päättää kuitenkin  tarkistaa tilanteen ulkoiluttaessaan pientä valkoista puudeliaan. Hän löytää miehen kuolleena.

Poliisin mielestä Paateron kuolema on luonnollinen: syöpää sairastavan miehen sydän on pettänyt. Helvin mielestä asiassa on jotain hämärää. Miksi sohvan alla oli rahaa täynnä oleva salkku? Mihin ovat kadonneet ulos asti näkyneet komeat kattovalaisimet? Helvi saa tukea naapuriin muuttaneelta Riitalta, joka tähän asti on Helvistä tuntunut ihan liian touhukkaalta ja tunkeilevalta.

Hauhon kylän pienen kaupan yhteydessä olevassa kahvilassa keskustelu velloo. Miten sähköasentajana toiminut Ari Paatero on onnistunut hankkiman ainutlaatuisen kokoelman Paavo Tynellin valaisimia? Kuinka paljon hänen poikansa Pasi mahtaa hyötyä perinnöstään?  Mitä tapahtui Arin Lara-tyttärelle, joka katosi Ruotsiin ja kymmenen vuoden jälkeen julistettiin kuolleeksi?

Hautajaisten jälkeen Paateron talo tyhjennetään. Osa tavaroista menee kaatopaikalle, osa tiettyyn antiikkiliikkeeseen myytäviksi. Helvi ja Riitta painavat mieleensä yksityiskohtia ja pääsevät jopa taloon sisälle tarjoutuessaan auttamaan hoivafirmalle kuuluvien tavaroiden etsinnässä. Mukaan tarttuu jotain, minkä perusteella naisten näkemys vainajasta muuttuu.

Yöllä syttyy tulipalo Paateron pihapiirissä sijaitsevassa varastossa, jota ei ole voitu tyhjentää avaimen puuttuessa. Varaston raunioista löytyy yllättäen ihmisen jäänteitä. Se saa Helvin ja Riitan heti spekuloimaan, onko vainaja ehkä Lara? Vanhempi konstaapeli Anna Järvinen yrittää toppuutella rouvia ja kehottaa heitä jättämään selvittelytyöt poliisille.

”Paateron kuolinpesässä kyti sitten suurempikin salaisuus. Tuhopoltto saattaa kaiken tapahtuneen uuteen valoon”, Helvi maistelee ruumispaljastusta kuin suklaarasian suosikkikonvehtia.

Helvi ja Riitta ovat kuitenkin koukussa etsiväntyöhönsä ja ottavat joukkoonsa myös kyläkaupan työntekijän ja munkinpaistossa mestarillisuutta tavoittelevan nelikymppisen Hannun, joka pelkää tapahtumien jollakin lailla liittyvän omaan menneisyyteensä. Tieto Pasi Paateron kuolemasta auton töytäisemänä herättää kysymyksen, onko liikkeellä Hauhon ensimmäinen sarjamurhaaja?

Paavo Tynellin lamput tuntuvat olevan nyt tapahtumien keskiössä. Helvi, Riitta ja Hannu matkustavat Fiskarsin antiikkimarkkinoille ja Anna Järvinen lähtee varmuuden vuoksi heitä paimentamaan. Riitta tutustuu ryhmään, jonka jäseniä eräs tietty antiikkikauppias on petkuttanut. Hannu jäljittää gangsteriksi epäilemäänsä miestä. Helvi ja puudeli löytävät ruumiin.

Hän tuumii kaikkia niitä pieniä valintoja, jotka ovat tuoneet hänet tänne, ruukki-idylliin vintagemurhaajajahtiin. Kokonaisuus on vielä sumea ja tulevat askelmerkit epäselvät, mutta hän on pikkuhiljaa alkanut sietää epävarmuutta paremmin, pelätä vähemmän. Jos tuo mahdoton puudeli oppii uusia temppuja, ei sen pitäisi olla mahdotonta nelikymppiselle miehellekään.

Seuraa monenlaista tohinaa ja pelottavia tapahtumia, kunnes poliisi uskoo olevansa täysin selvillä siitä, miten tapahtumat ovat edenneet ja ketkä ovat syyllistyneet murhiin. Helvi ei kuitenkaan ole täysin tyytyväinen – yksi pieni osa ketjusta puuttuu. Ja oikeassahan hän on!

Vintagea ja veritekoja -dekkari on lukuisista ruumiista huolimatta leppoisaa luettavaa. Mikään esille tuleva asia ei ole turhaa, vaan liittyy tapahtumiin tavalla tai toisella. Tyyli on leikittelevää ja henkilöiden repliikeissä esiintyy monentasoista huumoria. Itsetietoinen, säännöistä piittaamaton ja suorasukainen Helvi sisältää enemmän ulottuvuuksia kuin uskoisikaan, kuten myös hänen mussukkansa, äkeä pikku puudeli.

 

WARE, RUTH: Viimeinen pari

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: One Perfect Couple (2024)

Suomennos: Elina Koskelin

Ja kun nainen taistelee miestä vastaan, hän tajuaa kaksi asiaa. Hän tietää niiden olevan polttavan, epätoivoisen totta. Yksi: tämän voittaa joko mies tai hän, ja jos hän päästää irti, hän on se, joka hukkuu aaltojen alle. Ja kaksi: jotta jonkun voi tappaa tällä lailla, on toivottava hänen kuolemaansa joka solullaan.

Lyla on kolmekymppinen pätkätöitä tekevä virologi. Hän on luonteeltaan järkevä ja perustaa tekemisensä aina tutkittuihin tosiseikkoihin. Hän on yli kaksi vuotta seurustellut komean näyttelijän kanssa, joka on toistaiseksi turhaan etsinyt menestystä. Nico on kuitenkin ainainen optimisti, mikä seurustelun alkuvaiheissa tuntui Lylasta hyvin hellyttävältä.

Nyt Nico on saanut kuulla ”Viimeinen pari” -nimisestä tositelevisio-ohjelmasta, johon etsitään vakiintuneita pariskuntia. Tässä saattaa olla hänen suuri tilaisuutensa! Lylan mielestä tuottajan esittelemä suunnitelma kuulostaa varsin epämääräiseltä ja keskeneräiseltä, mutta Nicon mieliksi hän suostuu osallistumaan, kun pari tulee valituksi ohjelmaan.

Jakartasta lähtevällä laivalla viisi kilpaan osallistuvaa pariskuntaa tapaa ensi kertaa toisensa. Kilpailijat ovat näennäisesti eri-ikäisiä ja etniseltä taustaltaan erilaisia, mutta Lyla tuntee silti olevansa muista poikkeava. Hän ei ole kohtalokas nainen vaan ”naapurin tyttö”. Hän on kuiva tutkija eikä somevaikuttaja tai mediapersoona kuten useimmat muut kilpailijat.

Jokainen kilpailuun osallistuva joutuu luovuttamaan pois älylaitteensa, mitä ennen kaikki varmuuden vuoksi ilmoittavat läheisilleen olevansa muutaman viikon ajan tavoittamattomissa. Lylalla on kuitenkin alusta pitäen ollut suunnitelmana mokata jokin tehtävä ja päästä nopeasti lähtemään kilpailusta työprojektinsa pariin.

Eristäytynyt ”Onnellisen lopun saari ” on lumoava rantoineen ja luksusmajoineen, mutta rakennustyöt ovat selvästikin kesken ja kilpailijoista huolehtiva henkilökunta puuttuu. Osallistujat tuonut laiva lähtee illalla viemään ensimmäistä (yllättävää) kisasta pudonnutta helikopterikentälle ja jättää tuotantoryhmästäkin saarelle vain yhden valvojan. Kuvauksia jatkavat majoihin sijoitetut kamerat.

Yöllä hirmumyrsky pyyhkäisee saaren yli kaataen puita, rikkoen majoja ja merivedestä juomavettä suodattavan laitteen. Turhaan kilpailijat odottavat laivaa, jonka olisi pitänyt aamulla tuoda kuvausryhmä takaisin saarelle. Radio sentään toimii ja sillä lähetetään hätäviestejä: Apua tarvitaan. Ihmisiä on loukkaantunut ja kuollut.

Päivät kuluvat. Pelastajia ei saavu. Kuumuus on hirveä. On pakko säännöstellä ruokaa ja pullovettä. Ihmiset alkavat riidellä keskenään ja alfaurokset taistelevat valta-asemasta. Ihmiset jakaantuvat heihin ja meihin, otteet kovenevat ja uhreja tulee. Radiolla lähetetään hätäviestejä: Ihmisiä on kuollut. Vesi ja ruoka loppuvat. Apua.

Viimeinen pari -teoksessa näkökulma on pääosin Lylan, joka kuvailee yksityiskohtaisesti saaren tapahtumia, mutta jonka tulkinnat niistä saattavat olla erheellisiä. Hänen selostukseensa lomittuu radioviestejä ja kursiivilla painettuja päiväkirjamerkintöjä, jotka alkavat oudosti poiketa yhä enemmän Lylan kertomista asioista. Tämä lisää tehokkaasti lukijan kokemaa jännitystä ja uteliaisuutta.

Waren kirjasta tulee ilman muuta mieleen William Goldingin klassikkoteos Kärpästen herra, joskin nyt koulupoikien tilalla ovat julkisuudenkipeät aikuiset. Toisaalta vaikutteita on ehkä saatu Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastunut. Analyyttisen ajattelun hallitseva Lyla kokoaa saamistaan tiedonmuruista kokonaisuuden, joka paljastaa lopulta tapahtumaketjun todellisen syyn ja luonteen. Ihan kiva suljetun tilan mysteeri!

GRYTTEN, FRODE: Päivä jona Nils Vik kuoli

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Den dagen Nils Vik døde (2023)

Suomennos: Sanna Manninen

Kansi: Ville Laihonen

Minä olen Nils Vik, minä olen mies jolla on vene. Minä kuljin vuonon yli vene täynnä kasvoja, aika harvoja asioita voi verrata siihen, tähän veneeseen, joka varovasti etsiytyi vuonolle aamulla, joka hiipi takaisin illalla, löysi kotiin, purjehti tyyrpuuriin kohti kotia.

On 8. marraskuuta, sunnuntai ja Nils Vikin viimeinen päivä. Mies siistii kodin, jossa on asunut koko ikänsä, ensin vanhempiensa ja sitten Marta-vaimon ja kahden tyttären kanssa. Martan kuoltua ja lasten lähdettyä maailmalle hän on ollut yksinään. Lähtiessään Nils jättää pöydälle lapun: Olen lähtenyt tästä talosta enkä enää palaa. Pitäkää hyvää huolta toisistanne. Isä.

Jo matkalla venevajalle Nilsin luo juoksee iloisena Luna-koira, joka aikoinaan kuoli auton töytäisemänä ja jonka kanssa Nils nyt voi keskustella menneistä. Mies ja koira astuvat veneeseen, jolla Nils on sodan loppumisesta lähtien kuljettanut vuonolla niin ihmisiä ja eläimiä kuin tavaraa. Hän on päättänyt kulkea vielä kerran vakioreittinsä, muistella mitä on elämässään rakastanut ja tehdä sille kunniaa.

Vuonon yli hän kulkee. Vuonon yli epäröimättä. Vuonon yli kuten niin monta kertaa ennenkin. Myöhään ja varhain. Aamuin ja illoin. Myrskyssä ja tyvenellä. Itään ja länteen. Häntä seuraavat ainoastaan lokit, ne jupisevat ja valittavat, leijuvat luonnottoman valkeina veneen yllä.

Rannoilla, laitureilla ja silloilla näyttäytyvät kaikki Nilsin lokikirjoissaan mainitsemat matkustajat: ostoksille menijät, hääparit, raskaana olevat tytöt ja naiset, pois lähtevät. Veneeseen Nils poimii mukaan ne, jotka ovat erityisesti koskettaneet häntä: perheväkivallan uhrit, rakkauden etsijät ja itsetuhon tielle eksyneet. Joihinkin suhde on ollut hyvin henkilökohtainen.

Nils muistaa myös erityisiä tapahtumia, joissa oli veneensä kanssa mukana. Esimerkiksi lumivyörytalvena 1973 kaikki maayhteydet olivat poikki ja Nils joutui tekemään töitä kellon ympäri kuljettaessaan ihmisiä turvaan. Hänen viimeinen asiakkaansa oli kiinteistönvälittäjä, joka etsi paikkoja kaupunkilaisten loma-asunnoille – vuonon asukkaat olivat muuttaneet pois ja jättäneet tilansa rapistumaan.

Yö on laskeutunut, kun vene suuntaa avomerelle. Matkustajat keskustelevat kajuutassa ja elämän erottamat löytävät taas toisensa. Ja yhtäkkiä myös Marta on siinä, ihan kosketuksen päässä. Marta, jota Nils on rakastanut elämänsä jokaisena hetkenä. Marta, jonka vastarakkautta Nils ei ole vaikeista hetkistäkään huolimatta koskaan epäillyt,

Vuonon yli hän kulki, hän kulki kohti valoa, kohti valoa pimeydessä, valoa vuoren yllä, valoa tien, sateen, pilvien, talojen ja horisontin yllä.

Päivä jona Nils Vik kuoli -pienoisromaani ei ole ahdistava eikä surullinen, vaan lempeä ja kaihoisa. Näkökulma on Nilsin; miehisen miehen, joka tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja tekee kärsivällisesti parhaansa heitä auttaakseen. Gryttenin tyylissä sekoittuvat sopivassa suhteessa runollisuus ja karheus, joten lukeminen on miellyttävää. Erityisen upeita ovat vuonon sääolojen, veden vaihtelujen ja luonnon kuvaukset.