LEMAITRE, PIERRE: Tuhon lapset

Kustantaja: Minerva 2020

Alkuteos: Miroir de nos peines

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Ranskalaisen Pierre Lemaitren sotatrilogian ensimmäinen osa Näkemiin taivaassa (suomeksi 2014) kertoi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sekavaa tilannetta hyödyntävistä onnenonkijoista. Toinen osa Tulen varjot (suomeksi 2018) puolestaan kuvasi naisen selviytymistä häntä puijaavista miehistä maailmansotien välissä. Trilogian viimeinen osa Tuhon lapset ajoittuu kevätkesään 1940.

Ne, jotka luulivat sodan alkavan pian, olivat menettäneet uskonsa siihen jo kauan sitten…Miehiä oli toki kaatunut siellä täällä, ”taatusti enemmän kuin meille kerrotaan”, esimerkiksi Saarinmaan syyskuisessa hyökkäyksessä, joka oli maksanut kahden- tai kolmensadan miehen hengen, mutta ”ei se sellainen mitään sotaa ole”…

Saksan hyökkäystä odotellaan Ranskassa levollisin mielin. Yksi päähenkilöistä, kolmekymppinen matematiikanopettaja Gabriel, on ylikersanttina voittamattomaksi kehutulla Maginot-linjalla. Gabriel on tunnollinen ja rehellinen mies, mutta ajautuu tahtomattaan juonikkaan joukkuetoverinsa Raoul Landraden pelinappulaksi. Suurisuuntaista mustanpörssinkauppaa harjoittava Raoul uhkailee ja jopa pahoinpitelee Gabrielia, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni.

Kun Saksan massiivinen hyökkäys lopulta käynnistyy, paljastuu Ranskan puolustuksen heikkous. Tankkien vyöryssä Maginot-linja murtuu hetkessä ja kaikki kynnelle kykenevät pakenevat. Silti kansalaisia rauhoitellaan vielä pitkään valheellisilla tilannekatsauksilla.

Joukkomme osoittavat kaikkialla päättäväisyyttä, rohkeutta, luottamusta ja varmuutta. Sotilaamme puolustavat uutterasti isänmaata yksimielisen innostuksen ajamina. Ranskan sodanjohto noudattaa tyynesti ja päättäväisesti huolella laadittua pitkän tähtäimen suunnitelmaansa. Mallikelpoisesti järjestäytynyt armeijamme on sekä tehokkaasti aseistautunut että äärimmäisen ammattitaitoinen.

Outoa kyllä – juuri Raoul vie Gabrielin turvaan rintamalta, Tosin lopulta myös rintamakarkuruudesta syytettynä ensin vankilaan ja sitten vaaralliselle marssille kohti etelää, kun saksalaisten suorittamien ilmaiskujen lisäksi vankeja uhkaavat kiihkomieliset vartijat. Onneksi kansalliskaartin ylivääpelilla Fernandilla on malttia ja auktoriteettia sekä ihmeen paljon rahaa. 

Samaan aikaan Pariisissa kolmekymppisen Louisen elämä on mennyt aivan sekaisin. Hänellä on ollut tapana auttaa opettajantyön ohella tarjoilijana lapsuusajoista asti tuntemassaan ravintolassa. Lapsesta asti hän on tuntenut myös tohtorin, kunnioitetun kanta-asiakkaan, joka nyt vetää pahaa-aavistamattoman Louisen mukanaan skandaaliin. Seuraava järkytys: Louise ei olekaan äitinsä ainoa lapsi, vaan hänellä on muutaman vuoden vanhempi velipuoli.

Louisen sydämen täyttää sääli tuntematonta veljeä kohtaan, joka on kasvanut aikuiseksi tietämättä, että häntä monin tavoin piinannut nainen ei olekaan hänen oikea äitinsä. Mies on hulttio ja pikkurikollinen ja parastaikaakin vangittuna, mutta Louise haluaa kertoa hänelle totuuden. Hän lähtee pakolaisvirran mukana kohti etelää.

Pakolaisvirta oli sekoitus autoja, rattaita, härkien vetämiä kärryjä ja eksyneen näköisiä vanhuksia. Tuossa joku rampa nilkutti kainalosauvojen varassa kaikkia muita nopeammin, tuolla kulki lapsijoukko, varmaan koululuokka, vaikka lapset olivatkin eri-ikäisiä, vai mahtoiko siinä olla kokonainen koulu?... Ihmislauma eteni aaltoina, jotka törmäsivät välistä toisiinsa sättimisen säestyksellä. Välillä ihmiset auttoivat toisiaan mutta vain hetken, sillä oma ahdinko muistui mieleen ja tuuppiminen alkoi taas.

Tarina päättyy Ranskan antautumisen jälkeen joukkotapaamiseen Béraultin kappelilla, missä intomielinen isä Désiré on kerännyt suojiinsa kaikki sotaa pakenevat kansallisuuteen katsomatta ja hankkii heille ruokaa ja lääkkeitä taitavasti viranomaisia uskon avulla kiristäen. Monilahjakas isä Désiré on kirjan värikkäin hahmo, tutustumisen arvoinen!

Näkemiin taivaassa -teokseen verrattuna Tuhon lapset on viihteellisempi, mutta sisältää toki teräviä viittauksia sodanaikaiseen huonoon johtamiseen ja leväperäiseen suunnitteluun Ranskassa. Jälleen kerran Lemaitre osoittaa tarinankertojan taitonsa ja luo juoneltaan saumattoman kokonaisuuden sekä henkilögallerian, joka osoittaa, että ihminen voi olla paljon muutakin kuin mitä ensivaikutelman perusteella luulisi.

WYLD, EVIE: Me olemme susia

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: The Bass Rock

Suomennos: Aleksi Milonoff

Me olemme susia -romaanissa tapahtumat ajoittuvat kolmelle eri vuosisadalle, mutta tarkastelun kohteena on kuitenkin aina miesten naisiin ja tyttöihin kohdistama väkivalta ja alistaminen. Onko naisen asemassa ja miesten asenteissa tapahtunut vuosisatojen aikana juurikaan muutosta?

Viime kädessä mies haluaa panna naista, eikö niin? Ja joskus panemisen jälkeen mies tappaa naisen, koska on pannut naista luvatta eikä halua joutua ongelmiin. Ja kyse on aina omaisuudesta, että tämä on jumalauta minun tomaattini ja minä olen sen kovalla työllä ansainnut, sen pitää olla just sellainen kuin minä haluan ja odottaa lautasella, kunnes leikkaan sen veitsellä ja ripottelen päälle suolaa.

Sarah on 1700-luvulla elävä nuori tyttö, jota syytetään noituudesta. Kylän pappi pelastaa hänet, mutta joutuu itse pakenemaan kyläläisten vihaa pienen seurueensa kanssa. Taivallus metsien halki kohti rannikkoa kestää viikkoja ja Sarahin vaikutus seuralaisiin kasvaa yhä suuremmaksi. Liian suureksi ollakseen hyväksi hänelle itselleen?

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan 1950-luvulla. Liikemies Peter Hamilton muuttaa perheineen Bass Rock -saaren vartioimaan skotlantilaiseen rannikkokylään. Peterin ensimmäinen vaimo kuoli sodan aikana ja uusi vaimo Ruth on naitu lähinnä pitämään huolta Peterin lapsista ja hänen ostamastaan talosta. Ruth yrittää tosissaan olla hyvä vaimo Peterille, hyvä äitipuoli Christopherille ja Michaelille ja hyvä kartanonrouva perinteistä kiinni pitäville kyläläisille.

Ruth tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Vanha talo on liian suuri ja aavemainen. Peter on jatkuvasti poissa työkiireisiin vedoten, mutta Ruthin kasvavan epäilyksen mukaan ihan muista syistä. Kyläläisten kovasti odottamat talvijuhlat jättävät pahan maun suuhun ja pastori Jon Brown herättää suorastaan pelkoa. Ainoastaan taloudenhoitaja Betty asettuu tukemaan Ruthia. Ja tietenkin Booey-koira.

2000-luvulla talo laitetaan myyntiin ja sitä palkataan väliaikaisesti hoitamaan nuori Vivian, jonka isä on Ruthin poikapuoli Michael ja äiti Bettyn siskontytär Bernadette. Vivianin elämä on yhtä sekasotkua alkoholin, työttömyyden ja lyhytkestoisten miessuhteiden vuoksi, mutta tapaaminen osa-aikaisen seksityöläisen ja noidaksi tunnustautuvan Maggien kanssa saattaa muuttaa kaiken.

Maggien puheet miesten pahoinpitelemistä, raiskaamista ja tappamista lapsista ja naisista raastavat sielua. Jokainen tällainen tapaus pitäisi muistaa. Metsään tapettu tyttö. Isäntäänsä komerossa pelkäävä palvelijatar. Tyttö, jonka oma perhe luovuttaa herrasväen käytettäväksi, koska hän on jo valmiiksi särkynyt. Golfmailalla tapettu nainen. Rannalta suuresta matkalaukusta löytynyt kuollut nainen.

…tunnen myös suurta iloa, on vain punertava pimeys silmäluomien takana ja äänet, jotka värähtelevät hampaissa, ja se tuntuu hyvältä, olen vain kädet, jotka kytkeytyvät siskojeni käsiin, silmämunat, jotka ovat turvassa kuopissaan, kieli ja selkäranka, jotka yhdistyvät ytimeeni saakka. En tiedä, kauanko veisaamme, mutta olen kuin lepakko tai valas ja näen keittiössä muitakin ihmisiä, naisia ja lapsia, jotka ovat käsikkäin niin kuin me, ja mietin, onko tässä nyt se kummitus jonka kaikki näkevät, onko se itse asiassa satatuhatta eri kummitusta, joista vain yhteen voi keskittyä kerrallaan. Hahmot lipuvat huoneen ovesta ulos, ja näen seinän läpi, että he täyttävät koko talon ylhäältä alas, heitä on komeroissa, heitä on lattialautojen alla, heitä virtaa takaovesta puutarhaan, heitä on golfkentällä ja rannalla ja heitä kelluu meressä, ja kun me kävelemme, kävelemme suoraan heidän lävitseen.

Kaikki kertomuksen naiset ovat kokeneet aivan tavallisten ja mukavien miesten taholta eriasteista ahdistelua. Nöyryyttävää kähmintää leikin varjolla. Vähättelyä. Vihjailuja mielenterveysongelmista. Tunteilla kiristämistä. Uhkailuja ja fyysistä väkivaltaa. Raiskauksia. Mutta kyllä naisetkin tarpeeksi ärsytettyinä pystyvät jopa tappamaan eli ketkä ovatkaan susia ja miksi?

Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen takia meitä jahdataan.

Englantilais-australialaisen Evie Wyldin (s. 1980) vaikuttavassa romaanissa on goottilaisen kauhun tuntua ja hämäryyttä. Mieltä jää kuitenkin askarruttamaan 1700-luvun osuus – onko naisten kokeman väkivallan lisäksi yhdistävänä tekijänä myös muistoja ja aaveita sisältävä vanha talo? Jonkinlaista sekavuutta kertomuksessa on, mutta onneksi eri aikatasot on numeroitu, joten aina tietää, kuka kertojista kulloinkin on äänessä. Järkyttävintä luettavaa ovat nimettömiksi jäävien uhrien tarinat, jotka on merkitty pois lennähtävällä linnulla.

WÄHÄ, NINA: Perintö

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Testamente

Suomennos: Sanna Manninen

Mistä koostuu perintö, jonka ihminen jättää jälkeensä? Aineellisesti se koostuu tavarasta. Toisaalta se koostuu verestä, jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa, aina paikalla, hiljaa läsnä. Mutta mistä muusta? Kolmas osatekijä on se perintö, jonka vuoksi ihmisen kunniaksi pystytetään patsaita ja kirjastoja, jonka vuoksi hänen mukaansa nimetään katuja. Se pääoma, jota ihminen kerää koko elämänsä ajan ja joka summataan, kun hän on päättänyt maisen vaelluksensa.

Ollaan vuoden 1981 lopussa. Raskaana oleva Anni Toimi lähtee vastahakoisesti Tukholmasta Suomen meänkieliselle alueelle Tornionjokilaaksoon viettääkseen joulua lapsuudenkodissaan. Toimin perhe on suuri: kaksitoista elossa olevaa lasta, joista 27-vuotias Anni on toiseksi vanhin ja nuorimmat vielä alle kouluiän. Kaksi lasta on kuollut jo pienenä.

Perheen äiti Siiri on karjalaisen verenperintönsä ansiosta yleensä iloluontoinen, laulavainen ja asioihin optimistisesti suhtautuva, mutta nyt oudon hiljainen ja vaisu. Pentti-isä taas tuntuu entistäkin arvaamattomammalta ja vihaisemmalta ja suorastaan säteilee pimeyttä ympärilleen. Tilanne on kestämätön.

Lapset ryhtyvät taivuttamaan äitiä avioeroon, mutta Siiri ei helposti omaksu ajatusta itsenäisestä ja vapaasta elämästä. Hänkö saisi viisikymmentäviisivuotiaana oman kodin, jota huonot muistot eivät tahraisi! Ehkä jopa uuden ja turvallisen parisuhteen?

Pentin kuolemaa tulipalossa ei monikaan sure. Annilla on kuitenkin hyviä lapsuudenmuistoja ja siksi kova halu selvittää, oliko tulipalo kenties tahallaan sytytetty ja kenen toimesta. Muita tuntuu kiinnostavan ainoastaan Pentin yllättävä testamentti. Sisarukset ovat tähän asti pitäneet yhtä, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu perinnönjako herättää kaunaa ja kateutta. Siihen Pentti lienee pyrkinytkin.

Kirjan nykyhetkeen limittyy kuvaus Siirin köyhästä ja turvattomasta lapsuudesta nykyisen rajan takaisessa Karjalassa ja toisaalta Pentin elämästä Meänmaassa ankarassa lestadiolaisessa uusperheessä. Tavatessaan talvisodan aikana nuoret hakevat toisistaan pikemminkin turvaa kuin rakkautta, mutta ensimmäiset yhteiset vuodet eivät ole huonoja. Vasta kahden lapsen kuolema sulkee kummankin omaan suruunsa eivätkä seuraavat lapset enää palauta läheisyyttä.

Aika kulkee kummallisella tavalla meidän ihmisten lävitse. Toisaalta se on täysin läpinäkyvää ja kevyttä kuin soliseva puro, se kulkee pehmeästi ja hyväntahtoisesti, ja ihminen uskoo että aika on vain tämä nykyhetki, liikkumaton ja höyhenenkevyt. Mutta aika ei ole vain se puro. Aika kulkee kaikkialla, kaikissa paikoissa, kaikissa ikäkausissa, ja siellä missä me emme ole, aika on säälimätön ja kova.

Kertomuksen lomaan kirjailija ujuttaa myös lyhyet kuvaukset perheen kustakin lapsesta. Joukko on varsin sekalainen niin ulkonäöltään kuin taipumuksiltaan, luonteeltaan ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Joillakin on iloinen, huoleton ja lauhkea luonto, joillakin synkkä ja vaarallinen. Siiri-äitikin jaottelee lapsiaan aika ronskisti epänormaaleihin ja melko normaaleihin.

On selvää, etteivät suuresta lapsijoukosta kaikki saa tasapuolisesti rakkautta osakseen. Lapset itsekin tietävät, kuka on äidin kultapoika ja kuka isän suosikki, mutta mitä se vaikuttaa itsetuntoon ja elämänasenteeseen? Myös sukupuoli asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan: tytöt eivät lahjakkuudestaan huolimatta pääse opiskelemaan. Katkeruuden siemeniä on siis ollut olemassa jo ennen isän testamenttia.

Wähän teksti on vetävää ja mustahkon huumorin värittämää. Trilleri se ei ole, vaikka jo kirjan alussa puhutaan murhasta, mutta jännittävä kylläkin. Kirjan henkilöt tekevät itsekkäitä, vastuuttomia ja jopa vastenmielisiä tekoja, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin toive paremmasta. Kirjan lopussa Annin lapsi syntyy ja samalla Anni tuntee vapautuneensa menneisyyden painolastista.

Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen, jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme

Nina Wähä (s. 1979) asuu Ruotsissa ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta äitinsä kautta hänellä on yhteys Tornionjokilaaksoon. Siellä tuleva kirjailija vietti lapsuuskesänsä ja oppi meänkielen. Ehkä hän sai sieltä myös aineksia romaaniinsa Perintö, joka oli vuonna 2019 ehdolla Ruotsin tärkeimpään kirjallisuuspalkintoon eli August-palkintoon.

MURAKAMI, HARUKI: Pimeän jälkeen

Kustantaja: Tammi 2020

Alkuteos: Afuta Daku (2004)

Suomennos: Antti Valkama

Pimeän jälkeen -teoksessa eletään erään yön hetkiä puoliyöstä aamunkoittoon. Tapaamamme ihmisiä vuorokaudet läpeensä palvelevissa ravintoloissa, kahviloissa ja hotelleissa, joissa he kohtaavat hetkeksi ja eroavat taas. Pimeän tunteina mitä tahansa voi tapahtua ja todellisuus nyrjähtää pois paikaltaan.

Öisin aika virtaa öistä uomaansa… Turha sitä vastaan on pyristellä.

Yhdeksäntoistavuotias Mari istuu ravintolassa, lukee kirjaa, juo kahvia ja tupakoi. Häntä pelkää paluuta kotiin ja isosiskonsa Asai Erin luo, sillä Eri on lyhyitä valveillaolon hetkiä lukuun ottamatta ollut syvässä unitilassa jo kaksi kuukautta. Syytä tai parannuskeinoa ei ole keksitty.

Aamuyön tuntien aikana Marin tapaamista henkilöistä vetopasuunan soittaja Takahashi saattaa osoittautua tulevaisuudessa hyvinkin merkitykselliseksi. Mielenkiintoisia ovat Marin mielestä myös erään tuntihotellin työntekijät, joiden kanssa hän ryhtyy ratkaisemaan asiakkaansa mukiloiman ja ryöstämän nuoren kiinalaisnaisen tapausta.

Samaan aikaan itseään pronominilla ”me” kutsuva taho tarkkailee nukkuvaa Eriä kuin kameran linssin läpi. Huoneen seinällä olevasta televisiosta naista katselee naamioitunut hahmo. Ja hups! yhtäkkiä Eri onkin televisiossa olevassa huoneessa, valveilla, pääsemättä pois!

Ehkäpä sitä maailmoja erottavaa muuria ei ole oikeasti olemassa. Ja vaikka olisikin, niin se saattaa olla hutaisten kyhätty, pahvinohut tekele. Sellainen, johon ei tarvitse kuin vähän nojautua niin heti rysähtää läpi ja putoaa toiselle puolelle. Tai ehkä jopa niin, että se toinen puoli on jo livahtanut itse kunkin sisään ja väijyy siellä, emmekä me vain ole huomanneet.

Lukijalle on jo paljastettu, kuka kiinalaisen ilotytön mukiloija on. Nyt vaikuttaa siltä, että Eri on nimenomaan hänen työhuoneessaan. Vaihtoivatko huoneet paikkaa vai liukuivatko ne toisiinsa? Ovatko ne ihan eri todellisuuksissa toisiinsa nähden? Mystistä ja vaikeasti miellettävää, kuten sekin, että ihmisen peilikuva jää vielä hetkeksi peiliin ihmisen itsensä jo poistuttua. Putoaako ihminen yön tunteina johonkin pimeään aukkoon?

Kaikki on loppujen lopuksi tapahtunut kaukana otteen ulottumattomissa, jonkin syvän halkeaman pohjalla. Sydänyön ja aamunkoiton välisenä aikana sen paikan sysimusta sisäänkäynti avautuu jossakin. Paikan, jossa kaikki meidän perustotuutemme menettävät tehonsa. Eikä kukaan osaa ennakoida, missä ja milloin tuo syvyys nielaisee jonkun, tai missä ja milloin sylkäisee ulos.

Kirjassa on jotain pelottavaa, vaikka mystisten tapahtumien rinnalla eletään ihan normaalia elämää. Mukiloijaksi paljastunut mieskin työskentelee kaikessa rauhassa tietokoneellaan, keskustelee puhelimessa vaimonsa kanssa arkipäiväisistä asioista ja joogaa klassisen musiikin soidessa. On helpottavaa, kun aamu alkaa sarastaa ja elämä palaa normaaliin uomaansa.

Pimeän jälkeen on ohuempi kuin Murakamin teokset yleensä, mutta kyllä siitäkin löytyvät kirjailijalle ominaiset teemat: yksinäisyys ja pyrkimys toisen ihmisen luo, kohtalonomaisuus ja selittämättömyys, muistojen ja muistamisen merkitys, musiikki klassisesta iskelmään. Ei ehkä mieleenpainuvinta Murakamia, mutta silti lukemisen arvoinen.

HAIG, MATT: Keskiyön kirjasto

Kustantaja: Aula & Co 2020

Alkuteos: The Midnight Library

Suomennos: Sarianna Silvonen

Nora miettii kuluneita vuosia. Hänellä on ollut monta mahdollisuutta saada elämässään jotain aikaiseksi, mutta kaikki saamansa tilaisuudet hän on hukannut. Harrastuksissa, opiskelussa, työelämässä, seurustelussa, ystävyydessä ja sukulaisuussuhteissa. Hän ei ole onnistunut pitämään hengissä edes kissaansa Voltairea. Niinpä Nora päättää kuolla.

Kello on 00:00:00, kun Nora havahtuu taas tietoisuuteen. Hän on valtavassa kirjastossa, jonka hoitajana näyttää olevan Noralle kouluaikoina tärkeä rouva Elm. Nora on nyt elämän ja kuoleman välisessä tilassa, jossa hänellä on vielä mahdollisuus nähdä, miten hänen elämänsä olisi toisenlaisilla valinnoilla voinut mennä.

Sinulla on yhtä monta elämää kuin mahdollisuuttakin. On elämiä, joissa teet erilaisia valintoja. Ja ne valinnat johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Jos olisit tehnyt yhdenkin asian toisin, elämäntarinasi olisi erilainen. Kaikki ne elämät ovat olemassa Keskiyön kirjastossa. Ne ovat yhtä todellisia kuin tämä elämä.

Avuksi otetaan ”Katumuksen kirja”, johon Noran koko elämän ajalta on kirjattu kaikki hänen katumansa asiat. Minkä valinnan hän haluaisi perua? Minkälaisessa elämässä hän voisi olla onnellisempi ja menestyksekkäämpi? Jos kokeiltava elämä osoittautuu pettymykseksi, voi aina palata takaisin Keskiyön kirjastoon ja valita uuden vaihtoehdon. Ainakin niin kauan kuin kello näyttää keskiyötä…

Nora kokeilee elämää toisensa jälkeen, mutta mikään niistä ei tunnu täysin oikealta. Jossain vaiheessa hän ymmärtää yrittäneensä koko ajan täyttää jonkun muun häneen kohdistamia odotuksia, kuten esimerkiksi isänsä unelmaa tyttärestään olympiatason kilpauimarina. Eikö Noralla ole mitään ikiomaa unelmaa? Tai jotain aivan uutta ja vallatonta ideaa?

Joissakin elämissä Nora herätti paljon huomiota, toisissa ei lainkaan. Joissakin elämissä hän oli rikas, toisissa köyhä. Joissakin elämissä hän oli terve, toisissa ei kyennyt kiipeämään portaita hengästymättä. Joissakin elämissä hänellä oli parisuhde, toisissa hän oli yksin, ja monissa hän oli jossain välimaastossa. Joissakin elämissä hän oli äiti, mutta useimmissa ei. 

Matkatessaan elämästä toiseen Nora tapaa kaltaisiaan vaeltajia. Heistä osa nauttii saadessaan kokeilla aina uusia vaihtoehtoja, mutta on niitäkin, jotka haluaisivat vain löytää itselleen sopivan elämän ja juurtua siihen. Nora kuuluu näihin jälkimmäisiin. Vähitellen hänelle valkenee seuraava totuus: ilman rakkautta elämä ei voi olla tyydyttävää. Ihmisen on saatava osakseen rakkautta, mutta hänen on myös löydettävä itsestään kyky rakastaa.

Keskiyön kirjasto -teoksen johtopäätökset ovat hieman naiiveja itsestäänselvyyksiä, mutta silti ne voivat herättää rakentavia ajatuksia Viimeisin oivallus on se, että eletyn elämän katuminen se vasta turhaa on!

Mutta todellinen ongelma eivät ole ne elämät, joiden elämättä jättämistä kadumme. Ongelma on itse katuminen. Katuminen saa meidät kuihtumaan ja näivettymään ja uskomaan, että olemme oman itsemme ja muiden ihmisten pahin vihollinen… Onko elämäni tästedes kuin ihmeen kautta vailla tuskaa, epätoivoa, murheita, sydänsuruja, vaikeuksia, yksinäisyyttä ja masennusta? Ei. Mutta haluanko elää? Kyllä. Kyllä. Tuhat kertaa kyllä.

JÄRVELÄ, JARI: Klik

Kustantaja: Tammi 2020

Vuonna 1923 kymmenvuotias Iris tapaa Signe Branderin, joka on kutsuttu ottamaan kuvia perheen kartanosta. Tyttö lumoutuu taikalaatikosta, joka kääntää maailman ylösalaisin, ja lyöttäytyy Branderin assistentiksi. Näin hän oppii jo valokuvaamisen perusasioita.

Iris on lyhytkasvuinen, vain 128 cm pitkä, eikä siis hyvää mainosta perheen terveysvesibisnekselle. Niinpä Iris Rukka lähetetään keskieurooppalaiseen keuhkotautiparantolaan siinä toivossa, että hän siellä sairastuisi ja kuolisi vaivihkaa pois. Tytölle parantolavuodet ovat kuitenkin askel eteenpäin valokuvaajan uralla, sillä hän saa potilastoveriltaan lahjaksi ensimmäisen kameransa.

Iris lähtee maailmalle. Hän on läsnä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja tapaa kuuluisia henkilöitä Pablo Picassosta Edith Piafiin ja Marilyn Monroesta prinsessa Dianaan. Hänen läheisiä ystäviään ovat valokuvaajat Henri Cartier-Bresson ja Robert Capa, jotka matkivat neitokaisen kuvakulmia, mutta myös julkaisevat härskisti tämän otoksia ominaan.

Kirja kuvaa paljon sotaa ja sen mielettömyyttä. Ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden hevosten hautojen räjäytystä Marnen vanhalla rintamalla. Suomessa vuonna 1918 teloitettujen hautoja merkkinään vain puun kylkeen vuoltu soikio. Normandian maihinnousun huonon suunnittelun ja toteutuksen aiheuttamaa hirveää ihmishenkien tuhlausta. Nälkiintymiseen sodan aikana kuolleita sairaalapotilaita, joukossaan myös Signe Brander.

Voiko valokuvien esittämään todellisuuteen luottaa? Kävelysauvojen kanssa konkkaava poika ei ehkä ole rampa ensinkään. Normandian maihinnoususta säilyneet Robert Capan kuvat eivät ehkä olekaan kiivaimman taistelun ajalta, vaikka niin uskotaan. Irishän se oli keskellä luoteja ja kuolemaa, mutta missä ovat hänen ottamansa kuvat?

Noin kymmenen metrin päässä minusta nousee vedestä panssarieste. Kolme palkkia törröttämässä ristiin. Siili. Vinottaisten rautapalkkien taakse on kerääntynyt suojaan viitisen sotilasta. Otan heistä kuvan. Klik. Yksi saksalaisten konekivääreistä tulittaa palkkeihin ja panssariesteen suunnasta kuuluu jatkuva kilinä, kun luodit hakkaavat metalliin. Klik, klik, klik. Se kuulostaa samalta kuin kamerani ääni, toistuu tiheämmin.

Viekö valokuva ihmisen sielun? Toisinaan ihmiset eivät halua tulla ikuistetuiksi jonkin tietyn tapahtuman yhteydessä, mutta entä kuvaaja itse? Miten pitkälle hän on valmis menemään saadakseen otettua täydellisen kuvan? Omiakseen nimiinsä jonkun toisen ottaman täysosuman? Unhodettuja ja syrjäytettyjä naisia on historiassa paljon, mutta onko Iriksen tapauksessa niin, että hän haluaakin olla tuntematon?

Ja Henri tulisi keräämään hetkiä ja ihmisten sieluja. Enemmän kuin hänen kameraansa mahtui. Enemmän kuin millekään filmille mahtui. Enemmän kuin mihinkään taloon, kortteliin tai kaupunkiin mahtui. Tuhoisin laite, joka maailmaan oli keksitty, oli hänen mielestään kamera (eikä vaikkapa ydinpommi).

Iriksen tarina tarjoaa uudenlaisen ja oivaltavan näkökulman historiaan peittelemättä mitenkään sodan mielettömyyttä, luonnonvoimien armottomuutta tai ihmisten pikkumaisuutta. Kuvaus valokuvaajien intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä saa selaamaan Googlen kuvahakua ja kirjaston valokuvateoksia ihan uusin silmin. Jännitettävääkin on: löytyvätkö ja säilyvätkö Iriksen ottamat kuvat?

RASI-KOSKINEN, MARISHA: REC

Kustantaja: S & S 2020

Rasi-Koskisen romaani REC ei ole ihan helppoa luettavaa.  Ensinnäkin teos on paksu (647 sivua), mutta siinä on myös paljon kerrostumia, irrallisilta tuntuvia juonenpätkiä, aikakäsityksen järkkymistä ja identiteettiongelmia. Sisällysluettelosta päätellen siinä kuljetaan näyttelytilassa huoneesta toiseen, katsotaan kuvia ja videoita tapahtumista ja ihmisistä.

Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää. Todellisuudessa menneisyys ei luo meitä, vaan me luomme menneisyyden joka päivä uudelleen.

Lucas ja Cole tapaavat toisensa kolmetoistavuotiaina. Avioeroperheestä tuleva Lucas on tavallisuudessaan miltei näkymätön ja varakkaan perheen lapsi Cole puolestaan selvä johtajahahmo. Kuvien maailma yhdistää poikia, sillä Lucas harrastaa valokuvausta ja Cole haaveilee ohjaajan urasta. Yhteisvoimin he perustavat nettiin Huoneen omine elämysmaailmoineen, mutta Cole haluaisi vielä enemmän: alitajuntojen yhteensulautumista.

Lucas tutustuu myös Colen identtiseen kaksosveljeen Nikiin, joka kuvauksen perusteella sijoittunee jonnekin autismin kirjolle. Nik vetoaa Lucakseen ihan eri tavalla kuin Cole, sillä mukana on nyt seksuaalinen sävähdys. Kun Cole kertoo, että Nik on pelkästään hänen itsensä keksimä ja näyttelemä rooli, pääsee valloilleen myös poikien pettymys toisiinsa. Lucas katkaisee toveruussuhteenkin pitkäksi aikaa.

Sama kaava toistuu myöhemminkin. Cole houkuttelee sovintoon, toverukset suunnittelevat jotain provosoivaa ja huomiota herättävää, Cole paljastuu valehtelijaksi ja Lucas vetäytyy. Näin käy esimerkiksi nuoren Even tapauksessa, kun vastoin Lucaksen periaatteita Cole ohjaa ja leikkaa ”Kertomus kuolemasta” -dokumentin, jossa Eve lopuksi kuvaa oman itsemurhansa. Vai kuvaako?  

Tähän suhteellisen selväpiirteiseen juonenkulkuun limittyy aikuisen Lucaksen matka tapaamaan Colea kaupunkiin, joka on kiehtonut tätä poikavuosista asti. Itä-Euroopassa sijaitsevan kaupungin keskusta on vajonnut sen alle kaivettujen tunnelien petettyä, mutta suuria projekteja on suunnitteilla. Seuraa karu kuvaus massaturismista lieveilmiöineen, mutta tämän kirjan kohdalla voi kyse olla myös symboliikasta.

Lucaksen saapuessa perille kaikki menee pieleen. Uhkaavan tilanteen vuoksi ulkona liikkuminen on kielletty, sähköt pätkivät ja Lucakselta katoaa puhelin. Cole on tavoittamattomissa – paitsi, että yhtäkkiä hän on televisioruudussa ja nainen Lucaksen vieressä sanoo: ”Minä tunsin Nikin ja tuo ei ole hän. Se näyttää samalta mutta ei ole. Tuo on kaksoisolento.”

Kirjan toinen puolisko koostuu kaupunkiin liittyvistä tarinoista. On perhe, joka ajaa asuntovaunun kanssa kapeilla kaduilla harhaan, jää jumiin ja aiheuttaa täyden kaaoksen. On naisturisti, joka kiukuttelee kerjäläisille ja joutuu lopulta itse kerjäämään. Ovat matkablogiinsa autenttisia asioita etsivät reppureissaajanuorukaiset, joiden etsintä päättyy hieman huonosti. On kuoppaan katoava isoisä, jota kukaan ei yritä pelastaa.

Onko näillä kertomuksilla yhteyttä Lucakseen ja Coleen? Joitakin tiedonjyviä niistä voi tosiaan poimia, mutta hämäävän paljon on viittauksia kaksosiin, kaksoisolentoihin ja kadonneisiin lapsiin. Ihmisiä kiinnittyy tarkoituksella tai sattumalta videoille, turistien näppäämiin kuviin ja valvontakameroiden tallenteisiin ja katoaa taas.

”Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta…” Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti hitaasti päätään. ”Ei”, hän sanoi. ”Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista.”

Kirjan rakenne on tavanomaisesta poikkeava, mutta kokonaisuus säilyy. Tunnelma on unenomainen ja jopa painajaismainen - todellisuus on nyrjähtänyt pois paikaltaan. Ei ihme, jos ihmisten mielikin pyrkii tässä ympäristössä järkkymään. Enää ei tiedä, kuka valehtelee missäkin tilanteessa ja miksi.

Marisha Rasi-Koskinen voitti REC-teoksellaan vuoden 2020 Tulenkantaja-palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain suomalaiselle teokselle, jolla raati arvioi olevan parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla.

HAAHTELA, JOEL: Hengittämisen taito : pienoisromaani

Kustantaja: Otava 2020

Konstantinos oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä lähti Suomesta takaisin kotimaahansa Kreikkaan. Lähtönsä jälkeen isä soitti pojalleen vain kerran eikä ottanut yhteyttä edes tämän joutuessa vaikean leukemian vuoksi pitkäksi aikaa sairaalaan. Turhaan poika odotti isäänsä, isän taikavoimia ja huolenpitoa. Poissaolo tuntui petokselta

Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuntui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.

Nyt on kulunut viisitoista vuotta ja Konstantinoksesta tuntuu, ettei hän hahmota täysin omaa identiteettiään ennen kuin on selvittänyt välit isänsä kanssa. Millainen mies tämä on? Miksi hän lähti? Miksi hän katkaisi yhteyden niin totaalisesti? Konstantinos ottaa kevätkaudeksi vapaata yliopisto-opinnoistaan ja lähtee Kreikkaan.

Thessalonikissa nuorukainen tutustuu Eleniin, isänsä hiljattain leskeksi jääneeseen kälyyn. Eleniltä Konstantinos saa tietoa isänsä Kreikkaan paluun jälkeisistä vaiheista ja myös syvästä masennuksesta, joka lamaannutti tämän toimintakyvyn pitkäksi aikaa. Parinkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Elenin ja Konstantinoksen välille syntyy nopeasti lämmin ja läheinen suhde.

Me tapasimme Elenin kanssa sattumalta, yhdellä ajan hetkellä, kumosimme toistemme yksinäisyyden, pääsimme maailmaa pakoon ja löysimme paikan, jota muut eivät löytäneet, oman kadonneiden askelten salimme.

Isän nykyiseksi olinpaikaksi paljastuu uskonyhteisö pienellä saarella meren keskellä. Se on laivareittien ulkopuolella, mutta saarelle säännöllisesti tarvikkeita ja postia kuljettava vene ottaa mukaan myös pyhiinvaeltajia ja muita matkustavaisia. Vain kaksi munkkia ja Konstantinoksen isä hoitavat pikkuriikkistä skiittaa ja vehreää puutarhaa, jonka keskuksena on Palestiinasta satoja vuosia sitten tuotu oliivipuu.

Konstantinoksen ja isän tapaaminen on luonteva, mutta heti ei kuitenkaan ryhdytä puhumaan aroista asioista. Nuorelle miehelle tekee hyvää liittyä osaksi yhteisöä ja jokapäiväistä toimintaa. Hän laittaa ruokaa, valaa mehiläisvahasta tuohuksia, korjaa rakennuksia, hoitaa puutarhaa ja avustaa vuorokauden lukuisissa rukoushetkissä. Henkinen ulottuvuus on mukana kaikissa askareissa.

Saaren sielu on isä Makarios, jonka siunausta ja esirukousta ihmiset ympäri maailmaa tarvitsevat. Vanhus on jo lähellä kuolemaa eikä jaksa puhua, mutta silti hänestä säteilee suunnaton rakkaus ja ymmärtämys. Hänen kuihtuvaa ruumistaan hoivaillessaan Konstantinoskin tuntee täyttyvänsä rauhalla.

Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi, niin kuin puhuisi minulle, mutta toisella tavalla, ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen. Niin kuin hänen kaiken raihnaisuutensa ja uupumuksensa läpi minuun virtaisi suurta iloa.

Loppujen lopuksi Konstantinoksen aikeet vaatia isää tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään tuntuvat turhilta. Isä ei katkaissut yhteyttä lapseensa rakkauden puutteessa, vaan siksi, ettei hänellä ollut voimia yhteydenpitoon eikä myöhemmin uskallustakaan. Lapsena hän koki olevansa riittämätön ja aikuisena uskoi olevansa jopa vahingoksi läheisilleen. Anteeksiantoa tarvitsevat niin isä kuin poikakin.

Kaikki viha on kulunut pois, saari on vienyt sen mukanaan. Sitten ajattelen, että me kaksi istumme siinä myös äidin puolesta, ja muidenkin isien ja poikien puolesta. Ja samalla tunnen, kuinka ympärilläni kasvaa uusi tarina, koska jokin mikä on ollut, lakkaa olemasta, on peruuttamattomasti poissa.

Hengittämisen taito -pienoisromaanin voi avata umpimähkään ja lukea minkä tahansa silmiin sattuvan kappaleen - aina kokemuksena on samanlainen puhdistumisen ja avartumisen tunne. Pelkkää ylevyyttä ja henkisyyttä kirja ei kuitenkaan ole, vaan välillä pilkahtaa oivaltavaa ironiaa, realismia ja lihallisuutta. Sen henkilöt eivät (isä Makariosta lukuun ottamatta) ole pyhimyksiä, vaan vasta opettelevat hengittämään oikein.

LINTUNEN, MARITTA: Kirjeitä Suolavuonolta

Kustantaja: Karisto 2020

Viisikymppinen öljypohatta Olaf Egner suunnittelee rakennuttavansa Norjan vuonokallioiden luonnonakustiikkaa hyödyntävän konserttitalon eräänlaiseksi muistomerkiksi itselleen. Vai haluaako hän pikemminkin tarjota lapsuusajoista asti tuntemalleen akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansenille ainutlaatuisen tilaisuuden? Joka tapauksessa Sigvald lähtee Egnerin palkkaamana kiertelemään pitkin Norjan länsirannikkoa ja etsimään sopivaa paikkaa.

Uuvuttava pyöräily- ja kävelyurakka johtaa Sigvaldin Saltdaliin. Siellä hän kokee kaksi ainutlaatuista elämystä: tunturin autiolla laella saksalaisten venäläisillä sotavangeilla rakennuttamasta malminkuljetusradasta eli Veritiestä huokuvan raakuuden ja Suolavuonon kalliopoukaman hiljaisuuden.

Kiipesin mustalle, leveälle kielekkeelle, jonka ylle kupertui luonnonmuovaama kalliokatto. Pidättelin hengitystäni. Olin saapunut kohtaan, jossa tuuli lakkasi kokonaan väreilemästä. Hiljaisuus tiivistyi. Se tiheni lävistämättömäksi.

Sigvald pistää koko arvovaltansa ja suostuttelutaitonsa peliin. Unohdetaan konserttitalo ja rakennetaan Suolavuonon poukamaan sävellystyöhön sopiva äänilaboratorio! Paikka säveltäjille, jotka tajuavat äänen ja hiljaisuuden olemuksen. Ja paikan vihkiäisiin tilaustyönä Veritien uhreille omistettu sielunmessu, Veritien Requiem.

Sigvald on omapäinen ja tinkimätön mies, siitä todistavat hänen pitkien ja rönsyilevien kirjeidensä rinnalle liitetyt Olafin lyhyet kommentitkin. Olafilla on suurempia asioita ajateltavanaan, joten hän antaa huokaisten periksi. Äänilaboratoriota ruvetaan suunnittelemaan.

Elämäntehtäväni on ollut luoda suotuinen tila äänelle ja hiljaisuudelle. Välillä olen työssäni mikroskoopintarkka teknikko, välillä luova taiteilija ja toisinaan suoranainen äänitaiteen anarkisti…

Olafin ja Sigvaldin lisäksi kirjassa kuuluu kolmaskin ääni. Ariana on pienestä peloponnesolaiskylästä kotoisin oleva leipurintytär, joka on ponnistanut kulttuuriasiantuntijaksi Brysseliin. Köyhässä kylässä kaikki toivo kiinnitetään häneen.

Kylässä asui vaivaiset kolmetuhatta asukasta, jotka elää kituuttivat appelsiiniviljelyllä ja kalastuksella. Alueeseen kuului kaistale rannikkoa, palanen loppuun kulunutta peltomaata sekä hylätty, asumaton saari, jolle poikkesi enää silloin tällöin jokunen kalastaja.

Yllättäen kylän saarelle tarjoutuu ostaja. Amerikkalainen miljonääri on valmis maksamaan kolme miljoonaa euroa ikiomasta saaresta, jolle rakennuttaisi ikioman luksushuvilan ikiomia seurapiirijuhlia varten. Osa kyläläisistä riemuitsee, mutta Arianaa asia ei jostain syystä ilahduta.

Kirjaa lukiessa ihmettelee pitkään sitä, miten norjalaiset ystävykset ja kreikkalainen Ariana oikein liittyvät toisiinsa, mutta kyllähän se yhtymäkohta aikanaan löytyy. Tarinan lopussa saa liikuttuakin, kun paljastuu salaisuus jonka Sigvald on nuoruudesta asti työntänyt mielensä pohjalle, mutta joka tiedostamattomasti on ohjannut hänen toimintaansa.

Kirjeitä Suolavuonolta on aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava romaani, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihmisten välisten suhteiden käänteet tuovat juoneen jännitystä ja kuulaan runollinen kieli tyydyttää kauneudenkaipuuta.

…meidän perimmäinen tehtävämme on tehdä liitto äänen ja hiljaisuuden kanssa. Niin helposti unohdamme, että musiikkikin on kudottu hiljaisuuden loimilankoihin. Että ääni on vain rivettä hiljaisuuden seinässä.

LEIGH, JUDY: Suurenmoinen irtiotto

Kustantaja: HarperCollins 2020

Alkuteos: A Grand Old Time

Suomennos: Marja Helanen

Seitsemänkymmentäviisivuotias irlantilainen Evie muutti leskeksi jäätyään Levonhetki-nimiseen hoivakotiin, mutta katuu nyt valintaansa. Muut asukkaat ovat häntä huomattavasti vanhempia ja huonokuntoisempia ja virikkeet ja säpinä puuttuvat. Evien pojan Brendanin ja tämän vaimon Mauran lyhyt ja voivotteleva vierailu on viimeinen pisara: varhain seuraavana aamuna Evie karkaa pienelle irtiotolle mukanaan pankkikortti, matkapuhelin, passi ja ajokortti.

Heti Dublinissa Evien irtiotto muuttuu suunniteltua suuremmaksi, kun onnekas vedonlyönti moninkertaistaa hänen rahavaransa. Hänpä lähtee tutustumaan ensin Englantiin ja sitten Ranskaan! Evien ulkomuotokin muuttuu ja nuhjuisesta brunetista tulee tyylikäs hunajainen blondi.

Eviestä tuntui, että hänen nuoren naisen, vaimon ja äidin elämänsä oli kulunut hirmuista vauhtia, ja hänellä oli mennyt moni tilaisuus sivu suun… Hän olisi voinut käyttää aikansa paljon parempaan sen sijaan, että seisoi keittiön tiskipöydän ääressä kokkaamassa jauhoisia perunakakkuja ja silittämässä paitoja.

Evien lyhyet tilannetiedotukset järkyttävät Brendania. Mami pitää pelastaa hupsuudeltaan ja tuoda turvallisesti takaisin kotiin! Brendanin olo on muutenkin sekava, sillä avioliitto Mauran kanssa tuntuu ajautuneen umpikujaan etenkin sen jälkeen, kun toiveet omasta lapsesta ovat kariutuneet. Lempeästä ja nauravaisesta vaimosta on tullut kireä ja tyytymätön nainen, jota Brendan ei osaa lainkaan miellyttää.

Maura tuppautuu väkisin Brendanin mukaan matkalle Ranskaan. Hänen mielikuvissaan siintää leppoisa loma Bretagnen rannikolla, mutta todellisuus on ihan muuta. Evie on aina jo muualla, kun pariskunta luulee hänet tavoittavansa. On ikäviä sattumia ja sairastumisia. Onko tilanne aivan toivoton?

Evie sen sijaan huristelee hankkimallaan matkailuautolla mielenkiintoisiin kohteisiin ja tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Reipas, elämänmyönteinen ja suorasukainen nainen pärjää kyllä, vaikka ei kovin paljon ranskaa osaisikaan (jos vain malttaa olla juomatta liikaa viiniä ja konjakkia). Elämä saattaa tarjota hänelle vielä hienoja yllätyksiä!

Hän oli löytänyt oman tiensä onneen. Nykyhetki oli todella nyt ja tässä, lahja. Oli kyse vain siitä, että löysi onnen sisältään.

Suurenmoinen irtiotto on vauhdikas ja hyväntuulinen kirja, jossa tummat sävyt ovat olemassa mutta eivät voitolla. Päähenkilö osoittaa, että ikäihmisenäkin voi rikkoa rajoja, hyödyntää elämänsä aikana kerättyjä kokemuksia ja oppia uutta. Ihan näin reipasta menoa ei tietenkään voi suositella kaikille…