KINNUNEN, TOMMI: Pintti : kolmenpäivänromaani

Kustantaja: WSOY 2018

Pintti on lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia. Se voi kuitenkin vielä löytää paikkansa toisissa astioissa, sillä kaikessa lasissa hienointa kristallia myöten on mukana myös pinttiä. Tommi Kinnusen kolmas romaani kertoo lasinteosta, mutta myös ihmisistä joita muut pitävät jollakin tapaa epäkelpoina. Ovatko he kuitenkaan arvottomia, vaikka jossakin kohtaa olisikin särö?

Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta päivämäärästä. Kussakin osassa on uusi näkökulma, yksi kullekin Tyynelän kolmesta sisaruksesta.

Ensimmäinen päivämäärä on torstai 23.6.1949. Siinä näkökulma on Tyynelän esikoisen, 32-vuotiaan Jussin. Jussilla on lääkärin arvion mukaan ”kaatumatauti yhdistettynä mielen heikkouteen, jopa tylsämielisyyteen”. Hän on hidas oppimaan ja hänen mielenkiintonsa harhaantuu helposti kaikkeen muuhun kuin käsillä olevaan asiaan. Jussi pystyy kuitenkin näkemään ympärillään kauneutta, joka muilta menee ohi.

Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua… Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri.

Tehtaalla suomalaiseen makuun sopivaa lasia valmistuu tasaiseen tahtiin, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Jussillekin etsitään sopivan yksinkertaisia töitä ja pienestä kiusanteosta huolimatta katsotaan perään. Toisinaan Jussin pään kuitenkin täyttävät veriset kirkuvat hiiret ja silloin on leikki kaukana.

Toinen päivämäärä on tiistai 31.1.1950. Tässä seurataan tapahtumia Helmin kautta. Helmi on töissä merkkauspöydällä eli maalaa esineisiin apuviivoja kaivertajille. Sota-aikana hänkin sai monen muun naisen tavoin ryhtyä puhaltamaan, mutta työ siirtyi takaisin miehille heti näiden palattua rintamalta. Iloinen yhteisöllisyys muuttui totiseksi kilpailuksi.

Jo entisestäänkin synkkämielinen Helmi on surusta sekaisin menetettyään tapaturmassa kumppaninsa ja tyttärensä isän. Yöt hän ulvoo tuskaansa ja päivät kulkee sumussa. Ailahteleva mieli voi johtaa kauaskantoisiin seuraamuksiin.

Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläänkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan.

Kolmas päivämäärä on torstai 13.9.1951. Siinä keskeisenä henkilönä on Tyynelän sisaruksista ponnekkain eli Raili. Ahdistavia muistoja on paljon, mutta työnteko auttaa. Työllä sinällään ei ole väliä – vaikka olisi huoraamista, kunhan on jatkuvasti vaihtelua ja muutosta.

Railin mielestä elämä on hyvä juuri näin: saa mennä ja tulla, mutta kuitenkin on aina jotakin. Ihan kuin olisi hyvässä puolukkametsässä, jossa aina kun saa tyhjäksi yhden kohdan ja luulee marjojen jo loppuneen, huomaa toisaalla lisää ja sitten taas lisää. Ämpärit täyttyvät eikä työ tunnu työltä, sillä joka mätäs on pieni ilo. Hän pitää siitä, että päivät pääsevät yllättämään hänet.

Muutosta tapahtuukin niin kotona, tehtaalla, tehdaskylässä ja kartanolla kuin ihmisten asenteissa. Kirjan loppu on hienokseltaan toiveikas: ehkä rikkinäinenkin ihminen löytää lopulta paikkansa.

Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa… Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kuten Kinnusen aiemmatkin teokset, on myös Pintti taidokas ja viimeistä osasta myöten harkittu. Esimerkiksi se, että moni kuva ja symboli tulee lasin maailmasta – lasitehtaallahan tässä ollaan! Pääosassa ovat pienet ihmiset, etenkin naiset jotka usein kannattelevat koko yhteisöä saamatta siitä silti mitään kiitosta. Sodan aikana he tekevät miesten työt ja sodan jälkeen hoivaavat parhaansa mukaan kaikkia lasinhauraina takaisin palanneita. Näiden arkisten kohtaloiden välityksellä kirjailija tavoittaa jotain yleisinhimillistä ja suurta.

SAUNDERS, GEORGE: Lincoln bardossa

Kustantaja: Siltala 2018

Alkuteos: Lincoln in the Bardo

Suomennos: Kaijamari Sivill

Amerikkalainen George Saunders (s. 1958) voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Hämmentävä teos koostuu kokonaan lyhyistä puheenvuoroista ja todellisista tai keksityistä kirjallisuuden otteista. Samasta asiasta saattaa olla monta keskenään ristiriitaista lausuntoa, kuten esimerkiksi siitä oliko tapahtumayönä kuutamo vai ei tai oliko presidentti Lincoln ruma. Välillä puhujat tuntuvat huutavan toistensa päälle. Kirjakielellä ja murteilla.

Helmikuussa 1862 presidentti Abraham Lincoln pitää iltajuhlat Valkoisessa talossa. Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä ja kaatuneita on paljon. Kuolema on lähellä myös juhlijoita, sillä talon yläkerrassa Lincolnin poika, 11-vuotias Willie, on menehtymässä kuumetautiin.

Seuraavana päivänä Willie asetetaan sairaskirstuun ja viedään Georgetownin hautausmaan kryptaan. Isä saapuu sinne myöhemmin pariinkin otteeseen pitääkseen lastaan vielä hetken sylissään. Willie on ihmeissään, kun ei saa kontaktia isäänsä. Hän ei ymmärrä olevansa kuoleman ja uudelleensyntymän välisessä tilassa eivätkä sitä paljasta ympärille kerääntyneet aaveetkaan, jotka ihastelevat harvinaista tapahtumaa.

Mies nosti sairaskirstun seinäsyvennyksestä ja asetti sen lattialle.

roger bevins iii

Ja avasi sen.

hans vollman

Polvistui kirstun ääreen ja katsoi sitä mikä –

pastori everly thomas

Katsoi sairaskirstussa makaavaa pojua.

hans vollman

Niin.

pastori everly thomas

Siinä vaiheessa hän nyyhkäisi.

hans vollman

Hän oli nyyhkyttänyt koko ajan.

roger bevins iii

Häneltä pääsi yksi sydäntäsärkevä nyyhkäys.

hans vollman

Tai huokaus. Minusta se kuulosti paremminkin huokaukselta. Tunnistamisen huokaukselta.

pastori everly thomas

Muistamisen.

hans vollman

Kun yhtäkkiä muistaa, mitä on menettänyt.

pastori everly thomas

Jotkut vainajat, vielä myötätuntoon pystyvät, yrittävät kuitenkin taivutella Willietä siirtymään seuraavaan vaiheeseen - nuoren ei ole hyvä viipyä kovin pitkään välitilassa. Osa aaveista on pysynyt hautausmaalla niin kauan, että on haalistunut ja kaventunut ääriviivoiltaan. Osa ei ole ihmisenmuotoinen enää ollenkaan. Oleilu hautausmaalla on pitemmän päälle myös hyvin tylsää, vaikka monet takertuvatkin siihen jostain selittämättömästä syystä kynsin hampain eivätkä anna periksi edes vierailevien enkeleiden houkutuksille.

Vainajista muutama tulee lukijalle ennen pitkää tutuiksi joko omien puheenvuorojensa tai kumppaneidensa kuvailun kautta. On vanhoilla päivillään rakkauden autuuteen kuollut Hans Vollman, on yhtäkkisestä päähänpistosta itsemurhaan sortunut homoseksuaali Roger Bevins III, on aina hyvään pyrkinyt pastori Everly Thomas ja monenmoista muuta persoonaa yhteiskuntaluokasta toiseen ja historianajasta toiseen. Monenlaista surullista tarinaa kuullaan niin orjista kuin raiskatuista tytöistä.

Kirjan loppu on herkkä. Willie on vihdoinkin ymmärtänyt ja hyväksynyt kohtalonsa. On luopumisen aika.

Minä olen Willie   Olen Willie   Olen vaikka

   En olekaan

   Willie

   En willie mutta jotenkin

   Vähemmän

   Enemmän…

   Kaikki mitä sillä aiemmalla kaverilla (williellä) oli, täytyy nyt antaa takaisin (annetaan riemuiten takaisin) niin kuin se ei olisi koskaan minun (tai hänen) ollutkaan, eikä sitä siksi oteta pois, ei ollenkaan!

   Kun minä (joka olin williestä mutta en enää ole (pelkästään) williestä) palaan

   Suureen kauneuteen.

Ensi alkuun kirja vaikutti hankalalta, mutta hetken kuluttua tarina jo vei mennessään eikä tuntunut katkonaiselta hyppelyltä. Kysymyksiä heräsi. Miksi osa vainajista pysytteli niin tiukasti välitilassa? Olivatko he kenties jo käyneet tuomiolla ja tiesivät helvetin lieskojen odottavan? Halusivatko he vielä pitää yhteyden omaisiinsa? Estikö heitä luopumasta jokin voimakas tunne?

Lincoln bardossa on haasteellinen teos, mutta myös palkitseva. Lukuelämyksen onnistumisesta lankeaa suuri kiitos suomentaja Kaijamari Sivillille.

TURUNEN, EEVA: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Kustantaja: Siltala 2018

Eeva Turunen (s. 1983) on arkkitehti ja näytelmäkirjailija. Vuonna 2015 hänen esikoisnäytelmänsä Muutama sana Ullasta oli Lea-palkintofinalistina ja voitti valtakunnallisen monologikilpailun.

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on omalaatuinen kirja. Se koostuu seitsemästä lyhyehköstä tekstistä, joista osa on selkeästi proosaa ja osa muistuttaa proosarunoa. On erikoisia sanoja kuten silmätikkuuntuminen, sadesääahdistus, henkarintippumisvoimattomuus ja unenlaatukateus. Jokaisessa luvussa tyyli on erilainen. Henkilöt kuitenkin ovat luvusta toiseen salaperäisesti toistensa kaltaisia, vaikka sukupuolta ei aina pystykään varmuudella päättelemään.

Tekstissä on salamielistä huumoria ja osuvia huomioita ihmisistä ja heidän toiminnastaan. Keskipisteessä on henkilö, joka kaipaa läheisyyttä, mutta arkuuttaan tai vainoharhaisuuttaan karkottaa toiset luotaan. Joskus hän on mustasukkainen kumppaninsa entiselle tyttöystävälle, joskus nykyiselle. Usein entinen kumppani, hän, on seurallinen, huoleton ja osallistuva kun taas kertoja, minä, on arka, asioita hautova ja huono ottamaan kontaktia naapureihin. Ei auta, vaikka kuinka viivyttelisi rappukäytävässä tai lähtisi lainaamaan teelusikallista suolaa.

suljen sälekaihtimet, niin kuin tapanani on

suljen silmät

kuuntelen vesiputkia

kuuntelen naapureiden puhetta

kuuntelen heidän lapsivieraitaan

kaikkialla jollain tapaa tapahtuu

Kukin henkilö laatii listoja itselleen tärkeistä asioista. Joku luettelee asioita, jotka on entisestä kumppanistaan unohtanut. Toinen – itse asiassa kirjan nimessä mainittu neiti U - luonnehtii entisiä poikaystäviään (ja päätyy tyttöön).

Yhden pojan seurassa pyöräilin puistikon ohi. Silloin tuuli pöllytti koristeomenapuun valkeita terälehtiä yllemme. Se oli ihana enne! Ihana enne se ei kuitenkaan millään muotoa ollut.

Kolmas luokittelee kirjastokirjojen välistä löydettäviä roskia. Neljäs kuvailee niitä viittäkymmentäseitsemää valokuvaa, jotka kertovat hänen ja entisen rakastetun oikukkaasta suhteesta. Neitiherra mainitsee hahmoja, joita pantomiimina olisi vaikea esittää (arvopaperipörssi, sahramivaras, seurantalomake, yläsävelsarja…) sekä eri tilanteisiin sopivia tekosyitä (joita voisi ruveta myymään).

Jätin tulematta, koska mieluummin lähdin ystävän kanssa autonvalo sokaisi minut ja menin siksi väärään linja-autoon. josta ei saanut jäädä ennen lentoasemaa.

Eihän kaikki toki ole pelkkää yksinäisyyttä, eroa ja ahdistusta, vaan jotkut löytävät sielunkumppanin ja läheisyyden. Joskus koetaan hienoja arkisen tyytyväisyyden ja onnen hetkiä.

 B:lle maailma on helppo: hän sanoo En jätä sinua sitten myöhemminkään, vaikka rupsahtaisit

B sanoo En lähde nuoremman matkaan

mistä B voi tietää?

nyt B hymyilee keittiöpuutarhan parissa

persiljakin nyökkää

väsyneet ryydit tukeutuvat toisiinsa

A kysyy Voitaisiinko mennä taianomaiselle iltakävelylle?

B vastaa Voitaisiin

A ja B nousevat kalliolle

kaatuneen puun rungolla voi istua

A istuvi rungolla, ja istuupa B:kin

näkyy tähtiä: kirkasta

Eeva Turusen teos aiheuttaa pahaa sisällönkuvailuepätoivoa, mutta yllättävän hauska kirja se kyllä on. Oivallusmuistoja putkahteleepi mieleen vielä paljon lukemisen jälkeenkin.

Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote.

SHAMSIE, KAMILA: Joka veljeään vihaa

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Home Fire

Suomennos: Kristiina Drews

Kamila Shamsien teos Joka veljeään vihaa on saanut innoituksen Sofokleen tragediasta Antigone. Siinä Oidipuksen hallituskausi on päättynyt Thebassa ja uudeksi kuninkaaksi on noussut Kreon. Oidipuksen poika Polyneikes on saanut surmansa taistelussa, mutta Kreon kieltää kuoleman uhalla ketään hautaamasta nuorukaista, koska tämä on koettanut valloittaa Thebaa muukalaisten sotajoukon avulla. Antigone ei kuitenkaan voi jättää veljeään hautaamatta. Rangaistus seuraa.

Nykyaikaan sijoitetussa versiossa ollaan pääasiassa Lontoossa pakistanilaistaustaisten Pashan sisarusten parissa. Perheen äidin kuoltua esikoinen Isma on pitänyt huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, mutta nyt nämä ovat jo aikuisia ja Isma pääsee Amerikkaan tekemään väitöskirjaa. Koettuaan ensin Britannian lentokenttäviranomaisten taholta nöyryyttävää kohtelua:

Kuulustelu kesti melkein kaksi tuntia. Mies halusi tietää mitä mieltä Isma oli šiiamuslimeista, homoseksuaaleista, kuningattaresta, demokratiasta, television kokkikilpailusta, Irakin sodasta, Israelista, itsemurhalentäjistä ja treffipalstoista.

Yhdeksäntoistavuotias Aneeka-sisko ei tuota ongelmaa, hän on itsenäinen ja rohkea nainen, tarmokas opiskelija ja toveripiirin sielu. Aneekan ajelehtiva kaksosveli Parvaiz sen sijaan on helppo kohde miehelle, joka esittäytyy hänen isänsä ystäväksi. Isä lähti pian kaksosten syntymän jälkeen taistelemaan Bosniaan, Kašmiriin, Tšetšeniaan ja lopulta Talibanin joukkoihin Afganistaniin. Hän kuoli matkalla Guantánamoon. Nyt Parvaizille kerrotaan sankarista, joka taisteli rohkeasti epäoikeudenmukaisuutta vastaan, piti toveripiirissä henkeä yllä ja kesti murtumatta hirveitä kidutuksia.

Ennen pitkää Parvaizin silmien eteen maalaillaan myös kuvia ihanasta Kalifaatista, jossa miehet ovat miehiä ja elävät kuin prinssit. Jossa harjoitetaan hirmuvaltaa vain niin kauan kuin viholliset käyvät sitä vastaan.

…Hänen näkökykynsä laajeni, ja hän näki autiomaahan polvistuneen muukalaisen ohi kauemmas, hän näki viestin jonka Kalifaatti halusi miehen kuoleman kautta lähettää: Minkä te teette meidän veljillemme, sen me teemme teidän veljillenne.

  Tältä siis tuntui kuulua kansaan, joka tarttui miekkaan sinun puolestasi ja julisti, ettei alistuminen ollut ainoa vaihtoehto. Voi hyvä Jumala, miten nautinnollisesti se sai veren kohisemaan suonissa!

Ennen kuin oikein itsekään tajuaa, on Parvaiz jo perheeltä salaa matkustanut Raqqaan toimiakseen siellä tiedotusyksikössä. Isma ilmiantaa veljensä viranomaisille suojellakseen Aneekaa ja itseään. Aneeka on raivoissaan veljelleen, mutta vielä enemmän sisarelleen.

   ”Parvaiz ei ole meidän isä. Se on minun kaksoseni. Se olen minä. Kun taas sinä, sinä et enää ole meidän sisko.”

   ”Aneeka…”

   ” Minä tarkoitan mitä sanon. Sinä petit meidät, meidät molemmat… Älä soita, älä tekstaa, älä lähetä kuvia, älä lennä meren yli äläkä odota, että minä suostun enää ikinä näkemään sinun naamaasi. Meillä ei ole siskoa.” 

Hyvin nopeasti Parvaiz toteaa haluavansa takaisin kotiin, mutta paluulupa kariutuu tuoreeseen sisäministeriin, muslimitaustaiseen Karamat Loneen. Omat henkilökohtaiset syytkö vaikuttavat, kun mitään vaikutusta ei ole sen paremmin Aneekan teatraalisella mielenosoituksella kuin Aneekaan rakastuneen Eamonn-pojan täysin järkevillä todisteluilla? Terroristi-Parvaiz ei pääse Britanniaan, olipa sitten elävä tai kuollut!

Shamsie kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi. Jännite nousee kertoja kertojalta Isman, Eamonnin ja Parvaizin kautta Aneekaan ja lopulta Karamat Loneen. Samalla tulee käsiteltyä monelta kannalta nykyhetken polttavia asioita. Miksi joku radikalisoituu ja mitkä ovat seuraukset? Miten media vaikuttaa viranomaisten ja kansalaisten asenteisiin? Miten käy taistelijoihin liittyneen perheen? 

Millainen antiikin ajan tragediaan vertautuva tapahtumasarja voikaan syntyä myös nykyaikana, kun toisiaan vastaan joutuvat yhteisön lait, perhesiteet ja henkilökohtainen usko!

KOIVUKARI, TAPIO: Poltetun miehen tytär

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukarin romaani Ariasman (2011) kertoi siitä, miten vuonna 1615 islantilaiset talonpojat surmasivat nimismiehen yllytyksestä joukon Islannin vesille valaanpyyntiin saapuneita baskikalastajia. Poltetun miehen tytär -teos kuvaa tapahtumia samalla seudulla viitisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Nuori Manga vaeltaa ylängön halki, kohti seutuja joilla on tuntematon ja joilla on ehkä mahdollisuus saada työtä ja uusi elämä. Mangan isä Hyväniemen Thórdur nimittäin on vastikään poltettu roviolla noitana ja nyt epäillään tytärtäkin Paholaisen välikappaleeksi. Tuttavat loittonevat, orastava rakkaussuhde lopahtaa ja lapset heittelevät kivillä. Kirkonmäellä syljetään perään ja singotaan kirouksia.

… täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkaansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palkka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, syljetty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär…

Kirjan ensimmäisessä osassa vuorottelevat kertojina pääasiassa Manga ja Thórdur. Siinä selviää, miten naapureitaan rohkeammasta ja yritteliäämmästä ihmisestä voi tulla ”Rantojen suurin noitamies”, joka syytösten paineessa alkaa epäillä itsekin itseään. Toki Thórdur on kristillisten menojen ohella tehnyt varmuuden vuoksi vanhoja taikoja ja uhrannut pikkuväelle, mutta niinhän on tehnyt moni muukin.

Ensi alkuun on vain vihjailtu vaimeasti, miten Thórduria säät suosivat ja miten hän aina löytää parhaat turska- ja haiapajat. Sitten on alettu huhuta vaimon kuolemasta hivuttavaan sairauteen ja nopeasti löydetystä uudesta rakkaudesta. Yhtäkkiä kaikkialla onkin jo nähty merkkejä noituudesta. Papin suuhun lentänyt kärpänen saa hänet yskimään kesken siunauksen - Paholainen on ottanut kärpäsen muodon. Kirkonmenojen aikana nuoret neidot alkavat kouristella ja kirkua - Paholainen on mennyt heihin. Kun yhä useampi sormi osoittaa Thórduria, on tie roviolle valmis.

Kirjan toinen osa kertoo Mangasta. Voiko hän löytää uuden elämän? Uskaltautuuko hän oikeuteen itseään puolustamaan? Tämä on myös kaunis rakkaustarina, jossa epäitsekkyys ja uskollisuus kukoistavat vaikeuksista huolimatta. Onneksi sentään vielä joku säilyttää suhteellisuudentajunsa eikä anna järjen ja ystävyyden hävitä noituusepäilyiden keskellä.

… jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Poltetun miehen ja hänen tyttärensä tarina etenee ilman ylitsepursuavaa dramatiikkaa. Koivukarin hidas ja rauhallinen tyyli pystyy kyllä hyvin paljastamaan ihmisten mielenliikkeet ja heidän vähittäisen murtumisensa tai kasvamisensa. Pienin vivahtein kuvataan sitä, miten joukkohysteria ottaa ihmiset valtaansa muutaman omia tarkoitusperiään ajavan kiihottajan pistäessä vyöryn liikkeelle. Pelottavaa ajatella, miten nykyaikana sosiaalisessa mediassa liikkeelle lähtevät valeuutiset voivat saada yhtä pelottavia mittasuhteita!

Tavalliseen tapaansa Koivukari on perehtynyt tarkasti 1600-luvun uskomuksiin Islannissa, kansantarinoihin ja tapoihin. On paljon tietoa oikeuskäytännöistä, joissa juonittelulla tuntuu olleen suuri sija. On tietoa asumisesta ja vaikkapa turvetalon rakentamisesta. Pientä salaperäisyyttäkin on: mitä merkitsee tarinassa siellä täällä vilahteleva kettu?

Traanituikun valo ja toisaalta sana, ääneen luettu tai laulettu, tarinaa eteenpäin vievä tai taitavasti runomuotoon taottu. Kaikki ne lupasivat hengen voittoa aineesta ja valon pimeydestä.

NESSER, HÅKAN: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Levande och döda i Winsford

Suomennos: Aleksi Milonoff

Lounaisenglantilaiseen Winsfordin kylään saapuu keski-ikäinen ruotsalainen nainen koiransa kanssa. Hän vuokraa kuudeksi kuukaudeksi syrjäisen vanhan mökin kertoen kaikille kiinnostuneille aikovansa kirjoittaa siellä kirjaa. Nimekseen hän ilmoittaa Maria Anderson, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Ilmiselvästi nainen pakoilee.

Päivät Maria viettää vaeltelemalla ympäri nummia ja illat tutkimalla vanhoja muistikirjoja. Castor-koira on hänen ainoa seuralaisensa, ystävänsä, tukipilarinsa ja ”me”-määritelmän toinen osapuoli. Ihmiskontakteja Maria ei kaipaa, mutta onneksi paikallisessa pubissa hänen vetäytymistään kunnioitetaan ja hänen annetaan olla rauhassa. Eräs Mark Britton kuitenkin osoittautuu vaikeaksi palaksi…

Takaumin kerrotaan, miksi Maria on päätynyt tälle syrjäiselle seudulle. Hänen menneisyyteensä on sisältynyt ikäviä asioita enemmän kuin yksi ihminen oikein jaksaisi kantaa  ja pako keskelle ei-mitään onkin tarkoitettu muisteluun, suremiseen ja vihantunteiden läpikäymiseen. Ajatusten keskiössä tuntuu olevan Marian aviomies Martin, mutta mitä hän oikein on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut? Marian tulevaisuudensuunnitelmiin puoliso ei näytä sisältyvän millään lailla, mutta toisaalta Marian ainoa toive tuntuukin olevan vain elää pitempään kuin Castor.

Kirjassa on jollakin lailla painajaismaisen salaperäinen tunnelma. Yksi osatekijä on Lounais-Englannin luonto nummineen ja kukkuloineen. Äkisti nouseva sumu kietoo sen vaippaansa ja sade muuttaa polut mutavelliksi. Villihevoset laiduntavat ja fasaanikukot huutelevat kaiken keskellä. Tuntuu kuin kaikkialla olisi pahoja enteitä ja pimeydestä tarkkailevia silmiä.

On monin tavoin helpompaa elää ilman horisontteja, sumussa ja ahtaasti; ymmärrän ainakin sen, että minun täytyy pitää lujasti kiinni yksinkertaisista käytännön puuhista: tehdä päätöksiä ja toteuttaa niitä, kuten sanottu, muuten kaikki uhkaa hajota. Kun jokainen askel, jokainen teko ja toimi on vailla syvempää mieltä, kun olisi yhtä hyvin voinut tehdä jotain ihan muuta kuin mitä juuri teki eikä tätä asiaa saa mielestään – ja kun tuntuu siltä että vain menneisyydessä tehdyillä erheillä ja hirmuteoilla on jotain merkitystä – silloin hulluus alkaa vaania kulman takana.

Kerronta on asiallisen toteavaa, täynnä huomioita ja yksityiskohtia ympäristöstä, ihmisistä ja tapahtumista. Joskus siinä pilkahtaa ilahduttavaa huumoria kuten Marian luonnehdinnassa baarin emännästä: "rusottava ja turvallinen kuin patalappu". Tai kevään tunnusta: " pikkulinnut höpisevät pensaissa ja maa on turpea". Suomentaja Aleksi Milonoff on onnistunut hyvin. 

Ajattelin, että siellä tuulisella rannalla olisi voinut kulkea ihan toinen nainen miehensä ja koiransa kanssa - tai sitten joku säälimätön vallanpitäjä oli pannut huvikseen toiset aivot ja toisen muistipankin poloiseen päähäni enkä siksi ollut yhtään kartalla. Olin eksyksissä sisäisessä maisemassani, mikä johtui yksinkertaisesti siitä että se oli vaihdettu. Tai pyyhitty pois. Ajattelin, että minun ikäiseni ihmisen ei pitäisi altistua tunteille ja mielialoille, joita ei voi punnita ja tunnistaa, mutta juuri niin oli käynyt. Olin vastasyntynyt viisikymmentäviisivuotias vauva.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa ei ole varsinaisesti dekkari, mutta silti mukaansatempaavan jännittävä. Yllättäviä käänteitä riittää, vaikka tapahtumat sinällään ovat aivan uskottavia. Taattua, tyylikästä Nesseriä!

LINTUNEN, MARITTA: Stella

Kustantaja: WSOY 2018

Liisa on nuori ja epävarma maalaistyttö saapuessaan kesällä 1983 Helsinkiin kirjoittajakurssille. Hän on lehti-ilmoituksen avulla saanut vuokralle huoneen ja vuokraemännäkseen laulajatar Sylvi Indreniuksen, oikean diivan. Liisa joutuu heti Sylvin tutkivan katseen alle.

Sylvi Indrenius oli vaaniva hämähäkki, joka kietoi lukinhärmänsä äidin nilkkoihin. Millainen ihminen tarrautuu nuoreen tyttöön kuin saaliiseen ja saa tämän vakuuttumaan omasta lahjattomuudestaan? Ja miten yksinäinen ja vietävissä oma äitini lienee ollut parikymppisenä, juuri ennen syntymääni.

Kaiken takana on Sylvin oma tarina. Hän herätti 1930-luvulla huomiota ensikonsertistaan lähtien ja menestyi oopperalaulajana kansainvälisestikin. Sota-aikana rintamakiertueilla Sylvi kuitenkin ajautui esiintymään kehnohkossa Stella-revyyssä, mikä ainakin hänen omasta mielestään aiheutti oopperauran katkeamisen.

Leipänsä Sylvi on tienannut opettajana. Hän on päättänyt, että todellisen lahjakkuuden nähdessään tekee kaikkensa tämän tukemiseksi, kun taas vähemmän lahjakkaille järjestää parhaaksi katsomansa ”hyvän elämän”.

Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellaista virtaa, hän on jumalten oma eikä häntä sovi pilkata.

Kirjailijan urasta haaveilevan Liisan Sylvi luokittelee nopeasti vähemmän lahjakkaiden joukkoon ja päättää taata tälle sairaanhoitajan koulutuksen. Sylvi järjestää kaiken myös silloin, kun Liisa tulee lyhyen suhteen jälkeen raskaaksi ja synnyttää pojan, Jurin. Näin Sylvi hankkii itselleen perheen ja opetettavakseen tulevan neron – aistiihan hän välittömästi pienessä Jurissa piilevät mahdollisuudet.

Kirjan näkökulmat ovat menneen osalta Liisan ja Sylvin ja nykyhetkessä Jurin, kolmekymppisen lääkärin. Liisa taisteli itsensä eroon Sylvin vaikutuspiiristä, mutta pääsikö hän henkisesti irti? Miksi hän lopetti Jurin rakastamat musiikkiopinnot ja vieläpä myi pois pianon, jonka Juri oli saanut Sylviltä? Kostonhalustako? Vai haluten pojalleen turvallisen porvarillisen ammatin taiteilijapiirit läheltä nähtyään?

Kirjan nimeksi on valittu Stella. Revyy oli käännekohta, josta lähti liikkeelle monelle ihmiselle pahaa mieltä aiheuttanut tapahtumasarja. Sylvi itse koki haaveidensa romahduksen ja yrittäessään ilmeisen vilpittömästi estää muita kokemasta samanlaisia pettymyksiä ohjaa ihmisiä tilanteeseen, jossa nämä vuosien perästä onnettomina pohtivat menetettyjä mahdollisuuksiaan.

Musiikki on Stellassa läsnä monella tapaa. Taustalla soi yhä uudestaan Robert Schumannin laulusarja ”Frauenliebe und -leben”. Sitä Sylvi lauloi Juri-vauvalle, vaikka tämä muistaa sen enää alitajunnassaan. Sitä työstävät säestäjäksi pakotettu Juri ja tyttöystävänsä sopraano Jenni. Jurilla olisi mielipiteitä tulkinnan suhteen, mutta ylimielinen Jenni ei ota ehdotuksia kuuleviin korviinsa – hänhän on laulaja ja Juri vain taustavoima.

Jennille laulu on kuningaslaji. Ja laulajat ovat hänen mielestään työssään aina vaikeimman äärellä – me muut pääsemme helpommalla koska vain näppäilemme, hinkkaamme tai paukutamme ”puulaatikkojamme”.

Herkullisimpia kohtia on kuvaus siitä, miten Juri korjauttaa kovia kokeneen pianon uuteen loistoon. Siinäpä vilisee teknistä tietoa toisensa perään! Ehkä pianon kohtalo on merkki siitä, että särkyneestä saattaa tulla vielä eheä. Juristakin.

Stella on hienovarainen tulkinta ihmisistä, heidän tunteistaan ja heidän välisistä suhteistaan. Kaikista ihmisistä paljastuu erilaisia puolia, niin myös aluksi kovin voimakkaalta ja itsekeskeiseltä vaikuttavasta Sylvistä. Surumielinen kertomus, mutta ei vailla toivoa.

ADÉBÁYÒ, AYÒBÁMI: Älä mene pois

Kustantaja: Atena 2018

Alkuteos: Stay with me

Suomennos: Heli Naski

Älä mene pois -romaanin ensimmäisessä luvussa menestyvä liikenainen – Yejide, kuten myöhemmin selviää – on lähdössä appensa hautajaisiin. Viiteentoista vuoteen hän ei ole ollut yhteydessä sukulaisiinsa eikä mieheensä Akiniin tai tämän perheeseen. Jatkossa Yejide ja Akin kertovat vuorotellen omat näkemyksensä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut ja mikä on johtanut näin täydelliseen eroon.

Yejide ja Akin näkevät toisensa ensimmäisen kerran opiskelija-aikoinaan 1980-luvulla elokuvateatterissa ja rakastuvat heti. Avioliitto seuraa pikaisesti ja onni kukoistaa, kunnes sukulaiset hermostuvat parin lapsettomuuteen. Tässä ovat yhteisessä rintamassa niin äitinsä jo syntymässä menettäneen Yejiden pahantahtoiset äitipuolet kuin Akinin lämminsydäminen äiti, jota miniäkin haluaa kutsua kunnianimellä Moomin. Vastahakoinen Akin pakotetaan ottamaan toinen vaimo, nuori ja kaunis Funmi.

Rakastin Yejideä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Yejide on kouluja käynyt moderni nainen, mutta ahdistava tilanne lapsettomana ensimmäisenä vaimona saa hänetkin turvautumaan tavallisten lapsettomuushoitojen ohella ihmeidentekijöihin. Mihin kaikkeen hän on valmis saadakseen lapsen – ei vain asemansa turvatakseen, vaan myös luodakseen ikioman ihmissuhteen? Mihin kaikkeen on valmis Akin?

Juuri sen valheen olin aluksi uskonut. Yejide saisi lapsen, ja me olisimme iän kaiken onnellisia. Maksoi mitä maksoi. Samantekevää, kuinka monta jokea meidän täytyisi ylittää. Kaikkien ponnistelujen jälkeen odotti onnen aika, jonka oli määrä alkaa vasta saatuamme lapsia, eikä minuuttiakaan aikaisemmin.

Yejiden ja Akinin tarinassa riittää riipaisevia käänteitä ja yllätyksiä, vaikka osa niistä on kyllä vähän kuin saippuasarjasta. Kepeä tyyli pitää lukijan hyvin otteessaan, muttei peitä henkilöiden kokemia surun, kiukun ja pettymyksen tunteita.

Nigeriassa eletään 1980- ja 1990-luvuilla vielä aikaa, jolloin vanhat perinteiset tavat ja uskomukset ovat ainakin vanhemman polven keskuudessa voimissaan. On luvallista ottaa useita vaimoja, on oikein luottaa taikavoimiin kristillisyydestä huolimatta. Sukuyhteys on vahva ja intiimeihinkin asioihin puuttuminen tavallista. Nainen on se, johon syyttävä sormi osoittaa ja jonka mielipidettä ei kysytä. Tähän on nuortenkin vain alistuttava.

Älä mene pois kuvaa nigerialaista elämänmenoa ja tutustuttaa esimerkiksi kohteliaisuustapoihin, ruokiin ja kauneudenhoitoon. Taustalla on Nigerian kuohuva ja väkivaltainen historia vallankumouksineen ja korruptoituine hallituksineen. Radiosta tulevasta musiikista kansalaiset tietävät, milloin ollaan taas ajauduttu sekasortoiseen tilanteeseen.

Esikoisromaanillaan Ayòbámi Adébáyò (s. 1988) astuu sellaisten nigerialaisten nykyirjailijoiden joukkoon kuin Chimamanda Ngozi Adichie ja Chigozie Obioma. Jatkoa odotellaan.

BENGTS, MARIE: Murha maalaisidyllissä

Kustantaja: Bazar 2018

Alkuteos: En sax i hjärtat

Suomennos: Ulla Lempinen

Tapahtumasarja alkaa helteisenä keskiviikkona 24. heinäkuuta 1957, kun Hannah Lönn saapuu smoolantilaiseen Enebyn kylään auttamaan jalkavaivaista Lilly-tätiään. Ajatus kahdesta viikosta pienessä maalaiskylässä ei tukholmalaiseen elämänmenoon tottunutta Hannahia juuri houkuttele, mutta työtilanne on huono ja muodinluojan urasta haaveileva Hannah joutuu työskentelemään ompelijattarena. Kypsään ikään ehtineellä naimattomalla naisella ei ole elättäjää, mutta eipä ole ketään rajoittamassa tekemisiäkään. Ja tekemistä puuhakas ja utelias Hannah tulee Enebyssä saamaan ennakoitua enemmän!

Enebyläisille kauppa ja konditoria ovat oivia paikkoja juorujen vaihtamiseen ja levittämiseen. Eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Asta Grankvist on kuitenkin tietojen suhteen omavarainen, sillä monet lipsauttavat hänelle salaisuuksiaan miltei huomaamattaan. Asta tahtoo kaikille hyvää ja auttaa kanssaihmisiään joskus jopa vasten näiden tahtoa, mutta hänellä on myös hyvin voimakkaat periaatteet esimerkiksi abortin ja uhkapelien suhteen. Jos Asta saa vainun jostain laittomasta, odottaa syyllistä häpeällinen paljastus.

Ei liene yllättävää, että eräänä päivänä Asta löydetään kuolleena kodistaan räätälinsakset rinnassa törröttäen. Hannah on ruumiin löytäjä ja ensijärkytyksen jälkeen liikkeellä kuin vainukoira. Teorioita ja ideoita riittää, mistä poliisit eivät ole yksinomaan tyytyväisiä. Eikä ole tyytyväinen Lilly-tätikään, joka tuntee naapurinsa sielunsopukoita myöten ja haluaa suojella kaikkia syyttömiksi uskomiaan vääriltä epäilyiltä.

   ”Draamaa aamusta iltaan”, Lilly jatkoi. ”Ensin pajalla ja sitten omassa kodissani. Ja minä vielä valitin, ettei täällä tapahdu mitään.”

Vaikka enebyläiset kuinka yrittävät peitellä tekemisiään ja johdattaa niin poliiseja kuin Hannahia harhaan, alkaa asioita pikku hiljaa paljastua. Kuka kyläläisistä valehtelee häveliäisyyttään, kuka toista henkilöä suojellakseen, kuka tietämättömyyttään, kuka syyllisyyttään? Palapeli saadaan koottua ja keskiviikkona 14. elokuuta 1957 voidaan jo muistella tapahtunutta.

Murha maalaisidyllissä on oikea vanhan ajan dekkari, josta tulevat mieleen vaikkapa Maria Langin, Agatha Christien ja Dorothy Sayersin teokset. Ruumiita ei ruveta kuvailemaan turhan tarkasti, vaan lukija saa keskittyä lähinnä tunnelmaan. Sen verran Bengts poikkeaa vuosikymmenten takaisista kollegoistaan, että puhuu suoremmin sukupuoliasioista. Myös naisasia on tässä selvemmin esillä. Tukholmalainen Hannah aiheuttaa maalaiskylässä skandaalin savukkeita poltellessaan ja selittäessään asettavansa aina työn avioliiton edelle.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea 1950-luvun kuvaus. Ovat oikeaoppiset vaatteet ja kampaukset. Ovat tavat puhua ja puhutella kanssaihmisiä. Ovat ruuat ja leivonnaiset (etenkin Hannahin himoitsemat vaniljasydämet). Ovat aikakauden idolit. Ovat tietyt tavat ajatella.

Murha maalaisidyllissä on miellyttävä esikoisteos ja sen sankaritar Hannah Lönn raikas tuttavuus. Onneksi tiedossa on jo lisää tapauksia Hannahin ratkaistaviksi.

PS. Isoäidin vuonna 1951 muistiin kirjaama vaniljasydänten ohje

VANILJASYDÄMET

100 g voita
50 g sokeria
150 g vehnäjauhoja

Jauhot, voi ja sokeri hakataan leivinpöydällä ja sekoitetaan nopeasti taikinaksi. Taikinan annetaan jähmettyä kylmässä noin tunti. Sillä aikaa keitetään vaniljakiisseli.

1 muna
1 rkl sokeria
3/4 rkl perunajauhoja
2½ dl maitoa tai kermaa
2 rkl vaniljasokeria (Mami teki vaniljasokeria pitämällä vaniljatankoa tomusokeripurkissa)

Muna ja maito tai kerma vatkataan, sokeri ja perunajauhot lisätään. Seosta hämmennetään tulella, kunnes sakenee. Vatkataan kylmäksi ja maustetaan.

Taikina kaulitaan ja levystä otetaan muotilla sydämiä. Puolet sydämistä painellaan voideltuihin leivosvuokiin ja täytetään vaniljakiisselillä. Loput taikinasta painellaan kansiksi. Paistetaan kohtalaisessa lämmössä 10-15 min. Jäähdytetään. Kumotaan varovasti vuoista, etteivät rikkoonnu. Pinnalle sihdataan pölysokeria.

.

SCHWEBLIN, SAMANTA: Houreuni

Kustantaja: Like 2018

Alkuteos: Distancia de rescate

Suomennos: Einari Aaltonen

Samanta Schweblin (s. 1978) on argentiinalaissyntyinen Berliinissä asuva kirjailija. Vuonna 2010 Granta-lehti valitsi hänet 22 parhaan espanjankielellä kirjoittavan alle 35-vuotiaan kirjailijan joukkoon. Schweblinin vuonna 2014 ilmestynyt romaani Distancia de rescate (Fever Dream) oli ehdolla Kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi 2017.

Houreuni on hämmentävä teos. Se on jännittävä ja vie mukanaan, mutta mitä siinä oikein tapahtui? On selattava kirjaa uudestaan, tehtävä salapoliisintyötä, etsittävä ja järjesteltävä pieniä tiedonmurusia.

Amanda on matkustanut pienen Nina-tyttärensä kanssa Buenos Airesista maaseudulla sijaitsevalle loma-asunnolle. Nyt hän makaa sairaalassa näkönsä menettäneenä ja ilmeisesti kuolemaisillaan. Vuoteen vieressä valvoo Clara-ystävän poika David. Kaikesta päätellen Amanda ja David ovat jo useampaan kertaan kelanneet läpi sairastumista edeltäviä tapahtumia pääsemättä kuitenkaan koskaan siihen tarkkaan hetkeen, mikä kiinnostaisi Davidia eniten. Amanda ei osaa keskittyä, vaan ajatukset harhailevat.

Etsimme matoja, jotain matoja muistuttavaa, ja tarkkaa hetkeä, jolloin ne koskettavat ruumistasi ensimmäisen kerran.

Keskustelusta käy ilmi, että kylässä syntyneistä lapsista useimmat ovat jollakin lailla epämuodostuneita. Vihjataan kylää ympäröiviin viljelmiin ja myrkyttyneeseen veteen. Pahempaa seuraa – tartunta, joka leviää niin ihmisiin kuin eläimiin ja tappaa muutamassa tunnissa, ehkä nopeamminkin. Kylän viisaalla parantajanaisella on vain yksi konsti: sairastuneen henki on siirrettävä ripeästi jonkun toisen ruumiiseen. Näin myrkytys jakaantuu kahteen ruumiiseen ja kuolema voidaan ehkä välttää. Siihen hän ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan, kenen ruumiiseen sairaan sielu päätyy. 

Yhä uudestaan Amanda kyselee Ninan perään. Häneen on iskostunut äitien ikiaikainen tarve olla lähellä pienokaistaan, jotta pystyisi vaaran uhatessa tämän pelastamaan. Tätä kuvaa Schweblinin teoksen alkuperäinen nimikin Distancia de rescate, pelastusetäisyys. Onko etäisyydellä kuitenkaan mitään merkitystä, jos uhka piilee itse maaperässä?

Äitini oli varma, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain ikävää, ja nyt näen sen täysin selvästi, tunnen sen hivuttautuvan meitä kohti käsinkosketeltavan vääjäämättömästi, peruuttamattomasti. Pelastusetäisyys on kutistunut olemattomiin, Ninaa ja minua yhdistävä nuora on niin lyhyt, että pystyn tuskin liikkumaan…

Toisaalta kirjan suomenkielinen nimi on hyvä  - arveleehan Amanda itsekin aina välillä näkevänsä  kuumeen synnyttämää houreunta. Ehkä mitään matoja ei olekaan. Ehkä mikään kerrottu ei ole totta. Mutta missä on Nina?