21.10.2019

KÄHKÖNEN, SIRPA: Muistoruoho


Kustantaja: Otava 2019

TEOKSEN PÄÄHENKILÖT

Anna: Tullut Savon takamaiden torpasta piiaksi Kuopioon 1920-luvulla. Nyt tuore leski, kun kaikkensa kommunistiselle aatteelle uhrannut Lassi Tuomi menehtyy syöpään. Hillan äidinäiti eli Anna-mummo.

Ida: Tullut kahdesti evakkona Suomeen. Kokki ja ravintolan omistaja. Välit poikaan huonot, koska Ida ei ole kertonut kuka tämän isä on. Hillan isänäiti eli Pikkumummi.

Hilla: Aloittaa syksyllä kolmannen luokan koulussa. Tarkkailee aikuisia ja poimii pelonaiheita. Muuten tomera.

Helvi: Annan ystävä ja tuki. Evakko. Hoitaa usein tyttärensä Marin aviotonta lasta Solea.

Siiri: Idan läheinen ystävä lapsuudesta asti ja tämän tavoin ollut kahdesti evakkona. Opettaja. Muuttamassa Helsingistä Kuopioon.

   …minkä takia ukki annoit niin vaikeita tehtäviä, et itsekään osannut niitä. Minunko pitää? Ja mistä minä ne sanat otan?
   Ja sitten kuulen äkkiä aivan selvästi: kaikki on sinuun laitettu. Kaikki pienet sanojen sipulit. Ja minä ajattelen mummon multaisia käsiä, kun ne varoen painavat maahan istukassipuleita, joita mummo on liottanut pesuvadissa yön yli. Niin ne itseensä vettä varastoon ja tulevat valmiiksi kasvamista varten, on mummo selvittänyt. Sitten pitää vain odottaa.

Lähtökohta: On kesäkuu 1972 ja Vietnamin sota tulee television välityksellä Suomeenkin. Kuva alastomana liekkejä pakoon juoksevasta tytöstä tuo Annalle omat sotakokemukset niin vahvoina mieleen, että hän puhkeaa yöllä rajuun itkuun. Tämä pelottaa vieressä nukkuvaa Hillaa tavattomasti ja jättää häneen lähtemättömän jäljen.

Jos vain voisin saada sen pois omista ajatuksista, sen miten kovaa minun mummoni itki, ja jos voisin saada sodat pois, niin ettei kenenkään tarvitsisi hädissään juosta pakoon ja sitten vielä vanhanakin pelätä, niin kyllä minä paljon voisin siihen voimia panna.

Muistoruoho-teoksen kertojat ovat kaikki Kähkösen Kuopio-sarjasta entuudestaan tuttuja. On neljä toisiinsa ystävyyden tai sukulaisuuden sitein liittynyttä naista ja koulutyttö Hilla, jonka esikuvana kirjailija itse jossain määrin on. Romaani noudattaa musiikkiteoksen kaavaa eli sen aloittaa Kesäkuu (Preludi), jota seuraa Juhannus (Interludi). Lyhyessä Interludissa pääsevät ääneen hieman mystisesti myös kuu ja virkamieshuoneisto A21, johon Siiri on muuttamassa. Kirjan kolmas osa on Heinäkuu (Fuuga), jossa muiden joukkoon liittyy vielä Siirin huoneistoa kunnostava maalari, monen muun sotainvalidin tavoin viinaan sortunut mies.

Kirjan kaikkien päähenkilöiden elämässä on tapahtunut tai tapahtumassa jokin muutos. Anna totuttautuu elämään yksin. Helvi taas on tavannut mielenkiintoisen miehen. Siiri on muuttamassa Kuopioon ystävänsä Idan vuoksi ja Ida puntaroi uskallustaan erilaisiin suurempiin ja pienempiin muutoksiin. Hilla on vastoin tahtoaan joutumassa kesäleirille. Joissakin sydämissä piilee pelko ystävän menettämisestä ulkopuoliselle ihmiselle, mutta samalla myös toivo uusista mahdollisuuksista. Ehkä ei ole vielä myöhäistä toteuttaa joitakin sodan murskaamia unelmia? Pitäisi vain rohjeta avautua ja puhua.

Kirjassa käsitellään myös äitien ja lasten välisten suhteiden vaikeutta. Anna ei ole koskaan oikein saanut otetta tyttäreensä Liljaan, Idan poika on tuskin puheväleissä äitinsä kanssa ja Helvin tytär Mari murjottaa ja arvostelee. Toisaalta isoäidit ovat arvossaan lastenlasten hoitajina, kun näiden vanhemmilla on liian kiire joko töiden tai aatteellisten rientojen ja mielenosoitusten takia.

Paljon pahaa ja katkeraa ja väkevää on kulkenut meidän ruumiittemme kautta, moneen raakaan kohteluun olemme saaneet taipua ja monta vääryyttä olemme itse tehneet ja jatkaneet eteenpäin. Emme ole osanneet neuvoa lapsiamme, olemme heittäneet heidät maailmaan selviämään. Oli liian paljon sotaa sodan jälkeen, ja äkkiä he olivat aikuisia.

Kähkösen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Henkilöt vuorottelevat kertojina kukin omalla tavallaan ja puheenparrellaan. Murteellisuus ei ole etusijalla, mutta pieni häivähdys savolaisuutta tai karjalaisuutta luonnehtii henkilöitä ja antaa heille väriä. Joissakin tapahtumissa ja muistoissa kertojien näkemykset eroavat toisistaan eikä lukija aina pysty päättelemään, kuka muistaa oikein ja kuka kertoo tarkoituksella väärin. Nykyhetken muutokset ovat kuitenkin laukaisseet kaikilla muistojen ketjun ja syvälle kätketyt salaisuudet pyrkivät pintaan.

Muistoruoho on jatkoa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, jossa aiemmin on ilmestynyt jo seitsemän osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt 82002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkenkä (2009), Hietakehto (2012) ja Tankkien kesä (2016). Myös Finlandia-ehdokkaana ollut Graniittimies (2014) liittyy kuopiolaisen Tuomen perheen tarinaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon.

PS. Muistoruoho-nimitystä on paikoin käytetty ajuruohosta. Sitä sisältävä pussi on saattanut seurata evakkotaipaleella ja ehkä päätynyt hautaankin mukaan.

14.10.2019

JALONEN, OLLI: Merenpeitto


Kustantaja: Otava 2019

Merenpeitto on jatkoa Olli Jalosen vuonna 2018 Finlandia-palkinnon voittaneelle teokselle Taivaanpallo. Siinä kaksitoistavuotias Angus saapui St Helenan saarelta Lontooseen tuodakseen kuvernööriä koskevan valituskirjeen tutkija Edmond Halleylle ja edelleen kuninkaalle toimitettavaksi. Kuningas kuitenkin vaihtui ja herra Halleyn asema huononi. Angus sai jäädä Halleyn kotiin odottamaan asioiden selkiintymistä.

Merenpeitto-romaanin alkaessa ollaan vuodessa 1688 ja Angus on 16-vuotias. Hän ihailee herra Halleytä suunnattomasti ja pitää tämän tietoja, taitoja ja diplomaattista kykyä suurempina kuin kenenkään muun. Hän ei tunnu lainkaan huomaavan, että tekee talossa töitä ja avustaa herra Halleytä täysin ilman palkkaa. Saahan hän aterioida samassa pöydässä perheen kanssa, jos ulkopuolisia vieraita ei ole, ja osallistua herra Halleyn eksperimentteihin.

Niin olen herra Halleyn mielen jatke ja hänen oikea kätensä.

Anguksen isäntä on täysin matematiikan ja tieteellisten kaavojen lumoissa ja uskoo niiden avulla pystyvänsä laskemaan minkä asian tahansa, olipa sitten kyseessä vedenpaisumuksen ajankohta tai ihmisen elinikä. Joissakin asioissa hän rohkenee epäillä jopa Raamattua, koska luonnosta löydetyt todisteet ovat sen kanssa ristiriidassa. Tätä hän ei tietenkään lausu ääneen kuin täysin luotettavassa seurassa.

Kun on jo tieto, uusi voi tulla vanhan päälle. Sillä lailla suuret löydötkin tehdään eikä ollenkaan niin että olisivat onnesta kiinni ja kokeitten tekijä vain sattuisi vahingossa jotakin uutta ja tärkeää löytämään.

Taivaankappaleet ovat jääneet herra Halleyn ajatuksissa nyt taka-alalle, koska hänen kiinnostuksensa kohteeksi ovat nousseet meri ja ennen kaikkea merenpohja. Kuten muulloinkin, on Halleyn toimissa takana pyrkimys taloudelliseen hyötyyn ja meriittien hankkimiseen hyvää virkaa varten. Sukelluskellon kehittely tähtää paljolti siihen, että päästäisiin nostamaan uponneista laivoista niiden sisältämää arvolastia.

Tietysti Angus on herra Halleyn suojattina etuoikeutettu myös olemaan koekaniinina tutkimuksissa. Ilman vaurioita hän ei palvelusajastaan selviä, vaan on kolmeakymmentä lähestyessään saanut erilaisista syistä pahoja tällejä: viiltohaavan korvaan, puhjenneen silmän ja murtuneen jalan.

Koska herra Halley puhuu niin varmasti ja innoissaan, pelko vähenee. Nyökkään jo ja olen samaa mieltä niin kuin useimmista asioista hänen kanssaan yhä olen, olen melkein aina ja melkein kaikesta, haluaisin olla aina ja kaikesta.

Merenpeitto-teosta lukiessa on totuttauduttava Anguksen erikoiseen kerrontatyyliin. Nuori mies pohtii naiivisti asioita ja kasaa koukeroisiin lauseisiinsa huomioita toisensa jälkeen. Mitään ei tapahdu nopeasti, vaan yksityiskohtia seurataan vaihe vaiheelta niin Anguksen pelottavalla kävelyllä maaseudulla kuin sukelluskellon kehittelyssä. Yhtä tarkkaan kerrotaan myös perheen arkisista toimista kuten täiden etsimisessä hiuksista tai pyykkipäivän kulusta.

Kertomuksen edetessä alkaa kolmenkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvä Anguskin huolestua epämääräisestä asemastaan ja turvattomuudestaan. Herra Halleyta hän ihailee yhä, mutta epäilee tulevaisuuttaan tämän palveluksessa. Hän ei ole edennyt vuosien aikana yhteiskunnallisesti ollenkaan eikä ansainnut vanhuudenvaraa, mutta mikä on vaihtoehto? Toiseksi Angusta kaihertaa oma kokemattomuus naisten suhteen, fyysinen ja seuranpidollinen taitamattomuus. Rakastuminen palvelustyttö Henriettaankin saa nolon ja kipeän lopun.

En tiedä mikä kaihertaa ja vaivaa, en saa siitä kiinni, mutta en ole enää varma tulevasta. Ei kaikki ehkä olekaan eteenpäin menoa eikä kaikki järjesty kuin olen luullut.

Ehkä vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää että minunlaisteni ympärille on syntymästä saakka merkitty särkemättömät aidat ja rajat joita ei sovi ylittää. Samalla lailla kuin valtameren saaret meren keskelle on ihmiset aseteltu pysyville sijoilleen, niin on alkanut tuntua vaikka nuorempana olen luullut että rajoja ei ole.

Merenpeitto ei puhuttele ihan samassa määrin kuin ihana Taivaanpallo, mutta kyllä sekin nousee vuoden kotimaisten kirjojen kärkeen. Tavallaan se on ylistys Edmond Halleyn monipuoliselle uralle. Tiede kehittyi hänen aikanaan jo suurin harppauksin, vaikka koko ajan olikin tasapainoiltava Raamatun auktoriteetin kanssa. Nykyään Halley muistetaan lähinnä nimeään kantavasta komeetasta, mutta kyllä hänen ideoista on lähtenyt kehittymään monia yllättäviäkin hankkeita. Hän oli nerokas tutkija, vaikka onkin jäänyt aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon.

9.10.2019

RÖNKÄ, ANTTI: Jalat ilmassa


Kustantaja: Gummerus 2019

Kaksikymppinen Aaro saapuu opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suurin toivein. Tässä on nyt uusi alku elämälle, uusi mahdollisuus saada ystäviä! Opiskelutoverien luontevaan ystävällisyyteen hän ei kohdatessa jaksa kuitenkaan luottaa, vaan pelkää muiden nopeasti huomaavan, miten mitätön ja huono mies tässä on kyseessä. Itsetunnon tukijoina eivät viimeisen päälle huoliteltu ulkokuori ja bentsodiatsepiini auta kuin hetken.

…huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole.

Palataan vuoteen 2008 selvittelemään, mikä Aaron itsetunnon on murtanut. Tuolloin hän oli kuudennella luokalla ja ollut koulukiusattu ensimmäisestä luokasta lähtien. Häntä oli nimitelty, uhkailtu, tönitty, potkittu ja tukistettu ja hänen omaisuuttaan oli liattu ja tuhottu. Opettajan ja vanhempien kysymyksiin Aaro kuitenkin vakuutti kaiken olevan hyvin, koska kiusaamisen uhrina oleminen oli pienempi häpeä kuin tilanteen tunnustaminen aikuisille. Ehkä murtumattomuuden näytteleminen oli myös eräänlainen kosto kiusaajille.

Vilkaisin sivulle, näin poikien ahnaat, voitonriemuiset hymyt. Muistin sormet niskassa ja rähisevän kuiskauksen: ”Koulun jälkeen…”

En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärryksen ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.

Aikuisten sokeus tilanteen suhteen on kyllä hälyttävää. Opettajan mielestä Aaro itse eristäytyy – luokalla on tosi hyvä poikaporukka, kun vaan menee rohkeasti mukaan. Isä taas on syventynyt omiin töihinsä ja herää vain huomauttelemaan epäkunnioittavasta käytöksestä tai ryhdittömyydestä. Ainoastaan isän vuoksi Aaro suostuu juoksemaan kilpailuissa, jotka kokee menestyksestään huolimatta ahdistavina.

Vuosien kiusaaminen on jättänyt syvät arvet Aaron sisimpään. Hän on näkevinään ihmisten katseissa arvostelua ja vähättelyä ja pienikin moka saa hänet lannistumaan ja pakenemaan. On vaikea ystävystyä ja rakastaa, kun koko ajan pitää tarkkailla itseään ja piilotella todellista itseään. Viimein sentään tulee tilanne, jossa avautuminen on mahdollista ja luontevaa. Siitä alkaa parantuminen.

Jalat ilmassa on vuonna 1996 syntyneen Antti Röngän esikoisteos. Se on nuoren kirjoittajan hyvin avoin ja rehellinen kuvaus kokemuksista, jotka on saatava pois sydämeltä. Kirjan nimi tulee urheilun maailmasta: juoksijan molemmat jalat ovat ilmassa aina maakosketusten välissä. Tämän symboliikkaa voi mietiskellä.

7.10.2019

LOUIS, ÉDOUARD: Ei enää Eddy


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule
Suomennos: Lotta Toivanen

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.

Pohjoisranskalainen Picardien kylä on vielä 1990-luvulla varsin takapajuinen ja sisäänpäinlämpiävä. Harvat lähtevät muualle, vaan miehet tekevät raskasta fyysistä työtä tehtaalla ja naiset ovat kotiäitejä tai sitten kassaneitejä ja kotiavustajia. Useimmat ovat köyhiä, kouluttamattomia ja viinaan meneviä. Tappelut ja perheväkivalta kuuluivat asiaan.

Eddyn perhe on kaikilla mittareilla äärimmäisen köyhä. Valtion tuki on niin pieni, ettei rahaa aina riitä edes ruokaan. Joskus isä saa kalastettua, mutta toisinaan apua on kerjättävä naapureilta ja sukulaisilta tai tyydyttävä pelkkään maitoon. Lääkärin puoleen käännytään vain todellisessa hädässä (jos silloinkaan), hampaita ei hoideta lainkaan ja koko perhe kylpee samassa vedessä säästääkseen lämmityskuluissa.

Hyvä puoli on se, ettei Eddyn isä humalapäissäänkään ole väkivaltainen perheenjäseniään kohtaan. Muuten hän on kyllä kova tappelupukari ja vihamielinen ainakin suhteessa arabeihin, juutalaisiin ja porvareihin. Seitsemäntoistavuotiaana ensimmäistä kertaa raskaaksi tullut äiti taas on jälkikasvunsa suhteen melko välinpitämätön. Kummankin vanhemman mielestä kovuus ja kurittomuus ovat ihailtavia ominaisuuksia, joten Eddystäkin yritetään koulia miehistä miestä, kovista.

Vanhempien hämmennykseksi Eddy osoittautuu alusta lähtien muista poikkeavaksi. Hän puhuu kimakalla äänellä, elehtii koko ajan käsillään, kävelee tyttömäisesti ja on laiha (kun muut perheenjäsenet ovat ylipainoisia ihan omasta halustaan). Hän ei pidä jalkapallosta, räpistä tai videopeleistä, vaan liittyy koulun teatterikerhoon ja pitää popmusiikista ja nukeista.

Pientä Eddyä ei kylässä vielä nimitellä, ihmetellään vain. Tilanne muuttuu, kun Eddy kymmenvuotiaana siirtyy uuteen kouluun ja saa kimppuunsa pari hieman vanhempaa kovista. Homo-Söpöliini-Eddyä hakataan miltei päivittäin syrjäisessä käytävässä, jonne niin kiusaajat kuin kiusattava hakeutuvat kuin yhteisestä sopimuksesta. Eddyn kohdalla kyse lienee häpeästä: kun kiusaaminen kuitenkin on väistämätöntä, on parempi että se tapahtuu muiden katseilta piilossa.

Eddy päättää muuttua käyttäen mantraa Tänään mä oon kovis. Hän yrittää madaltaa ääntään, kävellä rehvakkaasti, omistautua miehisiin puuhiin ja ennen kaikkea hankkia tyttöystävän. Tosin ruumis taitaa tässä tapauksessa olla henkeä voimakkaampi.

Olin aina ja kaikkialla saanut kuulla, että tytöt tykkäävät pojista. Jos tykkäsin pojista, olin siis väkisinkin tyttö. Haaveilin, että ruumiini muuttuisi, että jonakin päivänä saisin yllätyksekseni huomata penikseni hävinneen. Kuvittelin, miten se jonakin yönä nahistuisi ja sen tilalla olisi aamulla tytön sukuelin. Ei enää yhtään tähdenlentoa ilman toivomusta, että en olisi enää poika.

Louis lakonisen toteava tyyli vain lisää tapahtumien järkyttävyyttä. Pieni poika joutuu kokemaan suvaitsemattomuuden ja tietämättömyyden taakan ympäristössä, josta pakeneminen tuntuu lähes mahdottomalta. Hänen vanhempansa eivät suinkaan ole tunteettomia, mutta elämänkokemukset eivät ole opettaneet heitä selviämään täysin oudosta tilanteesta. Pientä huumorin pilkahdusta tulee kursiivilla kirjoitetuista puhekielisistä repliikeistä, jotka kertovat puhujista paljon. Lotta Toivasen käännös on oivallinen.

Vuonna 1992 syntynyt Édouard Louis (vuoteen 2013 asti Eddy Bellegueule) kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana. Ensimmäinen kustantaja, jolle hän käsikirjoitusta tarjosi, hylkäsi sen perustellen, ettei nykyajan Ranskassa voi olla kirjassa kuvatun kaltaista köyhyyttä. Ilmestyttyään vuonna 2014 teos oli kuitenkin todellinen arvostelu- ja myyntimenestys ja herätti kiivasta poliittista keskustelua. Louis on myös sukunsa ensimmäinen yliopisto-opiskelija – hän ei tosiaankaan ole enää Eddy vaan Édouard!

30.9.2019

STATOVCI, PAJTIM: Bolla


Kustantaja: Otava 2019

bolla
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Statovcin romaanissa Bolla sivutaan jollakin lailla kaikkia bolla-sanan määritelmiä. Piru hieroo Jumalan kanssa kauppoja siitä, millä hinnalla poistaisi käärmeen tämän alueelta. Käärmeestä tuleekin ihmisen painajainen ja joskus myös osa ihmistä – ainakin jos uskoo kirjan toisen päähenkilön Arsimin tarinoita. Arsim ja ystävänsä Miloš ovat normeista poikkeavia ja kaikkialla itsensä ulkopuolisiksi tuntevia, mutta yhdessä ollessaan kokonaisia ja tosia.

Arsim ja Miloš tapaavat vuonna 1995 Pristinassa, jonne Miloš on tullut opiskelemaan lääketiedettä ja jossa Arsim suorittaa yliopistossa tutkintoa tavoitteenaan kirjailijan ura. Heti ensimmäinen katse on kohtalokas: miehet rakastuvat. Enää ei merkitse mitään se, että kansallisuutensa puolesta heidän kuuluisi olla vihamiehiä eikä sekään, että Arsim on naimisissa ja tulossa isäksi.

Hän on serbi ja minä albaani, ja siksi meidän tulisi olla vihamiehiä, mutta nyt, koskettaessamme toisiamme, välissämme ei ole yhtäkään asiaa joka olisi toiselle tavaton tai vieras, ja minulla on horjumaton tunne siitä, että me kaksi, me emme ole niin kuin muut, ja se tulee niin vahvana, niin läpitunkemattoman selvänä että se on kuin ylempää annettu, minulle kirjoitettu viesti… (Arsim, Pristina 1995)

Ne kuukaudet joina tunsimme toisemme ne olivat elämäni parhaat, turmeltumattomat, koska meidän ei tarvinnut selostaa toisillemme yhtään mitään, me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa. (Miloš, 5. marraskuuta 2000)

Onnen aikaa kestää vain muutaman kuukauden, sillä peto on irrallaan. Serbian joukot lähenevät Pristinaa ja uutiset joukkoteloituksista ja tuhotuista kylistä leviävät. Ne albaanit pakenevat, jotka vain voivat. Viimein Arsimkin taipuu perheen vaatimuksiin, heittää hyvästit rakastetulleen ja lähtee maasta. Miloš ymmärtää kyllä ratkaisun, mutta ei voi olla tuntematta katkeruutta. Hänen vastaiskunsa on lähteä sotaan.

Vuodet vierivät, sotatoimet loppuvat, syyllisiä saatetaan tuomiolle ja Kosovoa aletaan rakentaa uudelleen. Moni sotaa paenneista albaaneista – Arsimin perhe näiden joukossa - jää kuitenkin paremman elintason vuoksi uuteen kotimaahansa. Arsim itse kyllä haikailee Kosovon ja rakastettunsa perään, turhautuu ja ajautuu tekemään tekoja, joita ei mitenkään voi hyväksyä. Kaipa hän itsekin ymmärtää unelmansa Milošin löytämisestä ja uudelleen roihahtavasta rakkaudesta epärealistisiksi?

Bolla on tunnelmaltaan surumielinen, välillä jopa raaka. Pääosin se koostuu Arsimin kautta nähdyistä tapahtumista, joihin limittyvät hänen kirjoittamansa kansanomaiset kertomukset ja Milošin muistiinpanot. Näin joihinkin asioihin saadaan kaksi eri näkökulmaa ja myös tieto siitä, mitä tapahtui rakastavaisten tien haaraannuttua. Henkilöistä kunnioitettavin ja mieleenpainuvin on Arsimin vaimo Ajsha, joka nousee järkkymättömänä yhä uudestaan kohtaamaan kohtalon iskuja ja joka kiivastuu ainoastaan puolustaessaan lapsiaan.

Statovcin kirjoissa symboliikka yhdistyy kovaan realismiin. Esikoisteoksessa Kissani Jugoslavia symboliikka saattoi jäädä joiltakin osin hieman hämäräksi, mutta Bolla on siinä suhteessa helpompi. Tosimaailma vyöryy lähelle lukijaa sotakuvauksissa ja maininnoissa albaanien asemasta sodan aikana ja sen jälkeen. Kirjan kieli on joustavaa ja kaunista, kaikkia tunteita ja ajatuksia myötäilevää. Kyllä tässä on yksi vuoden 2019 merkittävimmistä kotimaisista romaaneista!

AJATTELE TÄTÄ SE HELPOTTAA
OLOANI JOSKUS:
jonakin päivänä me lähdemme täältä
   aikanaan me kaikki lähdemme pois
                           ja me lennämme siellä
                                          niin villeinä

23.9.2019

HONKANEN, NINA: Pohjakosketus


Kustantaja: Into 2019

Pohjakosketus on romaani avioliitosta, joka alkaa hellyyden ja ilon merkeissä, mutta jatkuu perhehelvettinä. Vastakkain on kaksi ihmistä: ihailtu ja julkisuushakuinen mieskirjailija ja valokuvaajana mainetta niittänyt nainen. Avioliitto päättyy kymmenen vuoden jälkeen eroon ja jäljelle jää vain ihmetys siitä, miten kaksi fiksua aikuista saattoi sotkea asiansa niin pahasti.

Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että perheen tulehtunut tilanne johtuu ainoastaan miehestä, joka kiihtyy tämän tästä täyteen raivoon mitä vähäpätöisimmistä asioista ja heti perään aivan vastakkaisista syistä, ilman logiikkaa. Fyysistä väkivaltaa hän ei käytä, mutta suusta tuleva teksti on pelottavaa.

Tarviiks sun aina hymyillä ja olla noin ystävällinen kaikille jotka tulee juttelemaan?
Älä saatana vahdi jokaista askelta minkä mä otan!
Mitä vitun väliä jollain leivänmurusilla on?
Keskittyisit laajempiin kokonaisuuksiin, idiootti!
Taasko otit nokkiisi kun vähän korotin ääntäni?
Vittu mikä prinsessa!
Lähinnä haukotuttaa toi sun ainainen marttyyriys.
Sä olet maanis-depressiivinen lapsiasi hymyssä suin hakkaava hirviö!

Nainen on ollut aiemmin jo kahdesti naimisissa ja hänellä on kolme poikaa, mutta miehen vaatimuksesta hän suostuu vielä yhteen lapseen. Pieni Toivo varttuu äänekkäiden riitojen ja pitkien mykkäkoulujen ilmapiirissä. Nainen on väsynyt; on univajetta ja terveyskin reistaa. Yhä vahvemmin hän alkaa uskoa olevansa syyllinen kaikkeen siihen, mistä mies häntä syyttää. Yhä useammin se on nainen, joka riitojen päätteeksi anoo anteeksiantoa siitä, ettei osaa toimia eikä rakastaa oikein. Vasta viisaan psykiatrin sanat saavat naisen havahtumaan: Vahingollinen riita eroaa normikinasta siinä, että jälkimmäisessä ei tarvitse pelätä.

Pohjakosketus-romaani liikkuu ajassa edestakaisin, mutta lukujen otsikoista näkee kyllä missä vuodessa kulloinkin ollaan. Kirjailija analysoi tarkasti tapahtumia ja henkilöidensä käytöstä ja rakentaa pikkuhiljaa kokonaisuutta. Näin muodostunut kuva ei olekaan niin mustavalkoinen miltä ensin vaikutti, vaan kumpikin osapuoli on tuonut oman osansa keitokseen niin hyvässä kuin pahassa. Toimintamallit ovat peräisin lapsuudesta, jolloin niin miehen kuin naisenkin oli löydettävä tavat selviytyä heille liian raskaista tilanteista.

   Vaikeaksi muistamisen teki se, ettei ollut helppoa tunnistaa kuka oli uhri, kuka tekijä.
   Tai ehkä ne olivatkin vain kolikon kaksi eri puolta.
   Yksi oli varmaa: syyllisen ja syyttömän etsiminen oli turhinta mihin elämänsä voi tuhlata. Silti se oli ainoa mistä kiisteltiin ja mihin hengissä selviämiseen tarkoitettu energia tuhlattiin.
   Kuka oli oikeassa? Hän vai minä?
   Ne vai me?
   He vai te?
   Turhanpäiväisistä yksityiskohdista väitellessä kaiveltiin vanhoja, jotta yksikään housuntaskuun piilotettu kihlasormus, itämaiseen mattoon kuivahtanut viinitahra tai ilmaisematta jäänyt rakkaudenosoitus ei unohtuisi.
   Harvoin peilistä löysi muuta kuin oman kuvansa. Onneksi inhimillinen ei ollut sama kuin virheetön. Inhimillisen synonyymi on ihminen.

Jännitystäkin romaanissa on, sillä kirjan ensimmäinen luku on kuin rikospaikan lavastus: jäisen kylmä kesämökki, verilammikossa makaava miehen ruumis ja takkaan tulta sytyttävä nainen. Mitä oikein on tapahtunut? Vasta kirjan lopussa saa jonkinlaista valaistusta asiaan.

Porissa vuonna 1968 syntynyt ja Raumalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Nina Honkanen on toimittanut ja käsikirjoittanut radio- ja televisio-ohjelmia, julkaissut kolme tietokirjaa ja kolme romaania. Vuonna 2002 ilmestyneestä esikoisromaanista Gladiaattori on tekeillä kansainvälinen elokuva. Vuonna 2015 Nina Honkanen kouluttautui seksuaalikasvattajaksi.

PS. Henkisestä väkivallasta ja narsismista kertoo myös Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018). Tietokirjoihin sijoittuu Raakel Lignellin omaelämäkerrallinen teos Älä sano että rakastat (Siltala 2019).

18.9.2019

LUOMA, EMMA: Vain huonoja vaihtoehtoja


Kustantaja: Myllylahti 2019

Yhdeksän kuukauden pakkopalvelukseni alkaa huomenna. Unilääkkeistä ja erikoisista tutkimuksista haaveilevia asiakkaita, loputtomasti paperitöitä, potilaita kaikilta mahdollisilta erikoisaloilta ja niiden rajapinnoilta. En todellakaan tiedä, onko opiskelu valmistanut minut itsenäiseen työhön. Osaanko tarpeeksi (tiedänkö, milloin en osaa), pystynkö tekemään päätöksiä ja kantamaan vastuun, selviänkö järjissäni? Ja selviävätkö potilaani.

Vastavalmistunut lääkäri Junita Laine palaa vanhaan kotikaupunkiinsa toisaalta suorittamaan pakollista työjaksoa ja toisaalta auttamaan veljeään Jeroa, joka on halvaantunut onnettomuudessa ja joutunut pyörätuoliin. On vielä kolmaskin syy: Junita pakoilee Pyryä, uskottomaksi osoittautunutta avomiestään.

Himmelikaupungin terveyskeskuksessa Junita joutuu lääkäripulan vuoksi heti tositoimiin. Jotkut tapaukset ratkeavat ongelmitta, mutta toiset pistävät kokemattoman lääkärin tiedot ja jämäkkyyden koetukselle. Onneksi kollegat tarjoavat vihjeitä ja vertaistukea. Ylilääkäri Anja on ymmärtäväinen ja joustava, pikkutarkka Oliver miltei maanisen tehokas ja namuakin namumpi Tatu luotettava ystävä (olisipa jotain muutakin!).

Junitan ja Jeron yhteiselo ei lähde hyvin käyntiin. Jero tuntuu toisaalta kaipaavan tukea ja huomiota ja toisaalta hermostuvan holhoamisesta. Junitan kärsivällisyys on koetuksella, kun isoveli heittäytyy puhumattomaksi ja vetäytyy huoneeseensa murjottamaan.

Aika pian alkaa tapahtua outoja asioita. Joku kiusantekijä tuntuu liikuskelevan öisin talon ympärillä eivätkä sisarukset tiedä, kumpaa heistä halutaan pelotella. Junita epäilee oitis Pyryä, mutta muitakin mahdollisuuksia toki on. Jurolla taas on omat epäilynsä, joista ei suostu puhumaan.

Vakavammaksi tilanne muuttuu, kun muutama Juroon liittyvä henkilö joko joutuu onnettomuuteen tai peräti kuolee. Voisiko syyllinen olla Jero itse? Hänhän pystyy halvaantumisestaan huolimatta liikkumaan kaupungilla erikoisvarustellulla autollaan tai pyörätuolissaan. Lisäksi Junita on kuullut veljestään asioita, jotka häneltä on salattu lapsuudesta asti. Jerolla on myös pimeä puoli.

Jero kurtistaa kulmiaan.
- Mulla on paha olo. Mee pois, jos et osaa auttaa.
 En tiedä, kumpi sattuu enemmän, Jeron sanat vai se, että hän on oikeassa. En osaa auttaa.
- Kerro, mitä mä voin tehdä, sanon.
- Todista mut syyttömäksi. Mä en oo satuttanu ketään. Mut on lavastettu.
- Miten mä sen todistan?
Jero vetää sydään henkeä ja luo minuun vielä yhden lyhyen katseen. Pää kallellaan, silmät jääkylminä.
- Mee vain vittu pois.

Junitan ajatukset vellovat edestakaisin. Kotona oleminen ahdistaa ja hän on poissa niin paljon kuin omatunto sallii. Työn ohella voi käydä juoksemassa, tavata nuoruudenaikaista ystävää punaviinin ja lohturuuan merkeissä, majoittua ystävällisten kollegoiden luokse yöksi. Ei ole kuitenkaan helppoa sulkea korviaan ennen niin ihaillun isoveljen hätäisiltä viesteiltä.

Tilanne kärjistyy erään syksyisen yön aikana äärimmilleen ja moni ihminen joutuu vaaraan. Kiusanteon ja murhien takana oleva henkilö paljastuu. Täysin yllättävä hän ei ole, mutta ei myöskään varmuudella etukäteen pääteltävä.

Vain huonoja vaihtoehtoja on kelpo esikoisdekkari. Tampereella asuva Emma Luoma (s. 1987) on itsekin lääkäri, joten hän tuntee lääkäripulan, päivystyskiireen ja erilaiset potilastilanteet. Lisäksi hän osaa kirjoittaa lääketieteellisistä asioista kiitettävän kansantajuisesti. Mielenkiintoisen lääkärityön kuvauksen ohella kirjassa on kohtuullinen määrä romantiikkaa, iso annos jännitystä ja sopivasti huumoria. Mitäpä muuta sitä kaipaisi?

16.9.2019

MICHAELIDES, ALEX: Hiljainen potilas


Kustantaja: Gummerus 2019
Alkuteos: The Silent Patient
Suomennos: Antti Autio

Eräänä helteisenä elokuun iltana taidemaalari Alicia Berenson surmaa aviopuolisonsa Gabrielin mitä raaimmalla tavalla: ampumalla tätä useita kertoja kasvoihin. Alician omissa ranteissa taas on niin syvät haavat, että hän miltei menehtyy verenhukkaan. Sanaakaan nainen ei enää sano, ei selitä tekoaan, ei puolustaudu. Jonkinlaisen vinkin motiivista saattaisi antaa hänen kotiarestissa maalaamansa taulu, Alkestikseksi nimeämänsä, mutta yhtymäkohta on kyllä vähintäänkin hämärä. Kreikkalaisen mytologian sankaritar Alkestis nimittäin uhrasi henkensä aviomiehensä vuoksi, koska kukaan muu ei siihen suostunut.

   On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka Alicia Berenson saattoi olla murhaaja, hän oli myös taiteilija. Ainakin minä ymmärrän varsin hyvin, että hän tunsi tarvetta tarttua siveltimeen ja ryhtyä ilmaisemaan monimutkaisia tunnetilojaan kuvataiteen keinoin. Eikä sekään liene ihme, että maalaus syntyi häneltä kerrankin vaivattomasti - jos nyt surun ja tuskan täyteisessä työskentelyssä voi ajatella olevan mitään vaivatonta.
   Teos oli omakuva, ja Alicia nimesi sen kankaan vasempaan alanurkkaan maalaamillaan kreikkalaisilla aakkosilla. 
   Niistä muodostui yksi ainoa sana:
   Alkestis. 

Alicia tuomitaan Lontoossa sijaitsevaan suljettuun oikeuspsykiatriseen hoitolaitokseen. Muutaman väkivaltaisen kohtauksen jälkeen hänet pidetään lääkkeiden avulla puoliksi huumattuna eikä kukaan saa häneen minkäänlaista kontaktia. Alician tapausta tarkoin seurannut psykoterapeutti Theo Faber uskoo pystyvänsä auttamaan.

Psykiatrisen hoitolaitoksen outoon maailmaan sopeutuu yllättävän nopeasti, ja ennen pitkää hulluuttakin huomaa ymmärtävänsä yhä paremmin. Eikä ainoastaan potilaiden hulluutta, vaan myös omaansa. Uskonkin, että me ihmiset olemme kaikki sekaisin – jotkut vain hieman enemmän kuin toiset.

Kun Grovessa aukeaa työpaikka, hakee Theo sitä empimättä, vaikka samalla menettääkin paremmin palkatun ja turvatumman toimen Broadmoorin sairaalassa. Yllättävän vapaasti nuori tulokas saakin ruveta toteuttamaan ajatuksiaan, mutta miten mahtaa onnistua yrityksessään?

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, jossa lukijaa johdatetaan uskomaan ensin yhtä ja sitten toista. Onko Alicia vielä hullumpi kuin luultiinkaan? Onko Alicia lainkaan syyllinen? Mahdollisia tekijöitä tarjotaan useita, kaikilla selvät motiivit ja mahdollisuudet. Lopullinen käänne onkin sitten täysin yllättävä. Uskottavahan tarina ei oikeastaan ole, mutta kuinka moni trilleri tai dekkari sitten on? Pääasia on sentään, että juoni on jännittävä ja looginen ja henkilöhahmot mielenkiintoisia.

Teos koostuu viidestä osasta, joiden jokaisen alussa on melkoisen osuvia sitaatteja Jobin kirjasta Alice Milleriin. Tapahtumat nähdään Theon silmin, mutta väliin limitetään Alician salaisen päiväkirjan merkintöjä. Näin traaginen tarina saa lisää ulottuvuuksia, kun ihmisen murtumispistettä etsitään.

Alex Michaelides syntyi Kyproksella, opiskeli kirjallisuutta Cambridgessä, valmistui käsikirjoittajaksi American Film Institutesta Los Angelesissa ja asettui asumaan Lontooseen. Esikoisteos Hiljainen potilas syntyi, kun Michaelides päätti kirjoittaa Agatha Christien, Alfred Hitchcockin, psykologian ja kreikkalaisten ttragedioiden hengessä teoksen, jollaisen haluaisi itse lukea. Kirja saavutti eräänlaisen maailmanennätyksen, sillä kustannusoikeudet myytiin 40 maahan jo ennen teoksen ilmestymistä. Siitä on tekeillä myös elokuva (kuten nykyään on tapana).

11.9.2019

SAHLBERG, ASKO: Haudallasi, Adriana : sairauskertomus


Kustantaja: Like 2019

Haudallasi, Adriana -romaanin tapahtumapaikkana on Sahlbergin aiemminkin kuvaama Göteborg. Myös tässä kirjassa se on pimeä, öinen ja ahdistava. Osittain tapahtumat sijoittuvat myös Göteborgin naapurikuntaan Kungsälviin.

Kirjan kokija ja näkijä on 46-vuotias Daniel, joka omistaa pienen ja huonosti tuottavan antikvariaatin. Hän omistaa myös talon, jonka sivurakennuksen vuokraamalla saa hieman tuloja. Ensimmäiseksi vuokralaiseksi tulee miltei väkisin romanialaissyntyinen Adriana, jonka liiketoimien laatu pian paljastuu Danielille. Hän ei niitä tuomitse.

Minä en jaksanut olla pettynyt muuhun kuin itseeni. Se oli turvallista, mukavuudenhaluista pettymystä ja sellaisena pelastukseni, sisälläni vaalima paikka. Siinä paikassa minun ei tarvinnut tuomita ketään, ei edes itseäni, ja olin siellä lohdullisen vapaa haaveista.

Adriana ja Daniel ovat kumpikin yksinäisiä ja apeita ihmisiä, joten ei ihme että heidän välilleen syntyy pelkkää seksisuhdetta voimakkaampi side. Danielin riippuvuus Adrianasta alkaa kuitenkin vähitellen lähennellä sairautta ja hänen halunsa suojella Adrianaa kaikkia pahantahtoisia ihmisiä vastaan muuttuu miltei maaniseksi.

Danielilla on lapsuuden perua jonkinlainen jakautunut persoonallisuus. Se voimistuu nyt, kun maailma alkaa näyttää Danielin silmissä yhä ahdistavammalta ja rumemmalta. Yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaan kaikki hyvä ajetaan alas. Ihmisillä ei ole toivoa, sillä itsekkyys ottaa vallan kaikkialla. Rikollisuus lisääntyy, etenkin maahanmuuttajien toimesta. Äänet alkavat puhua Danielin päässä, mutta onko hän niiden julistama Jumalan miekka ja epäkelvon aineksen hävittäjä?

Öisessä kaupungissa, kaiken niljakkaana ympäriinsä ujuvan ihmisjätteen keskellä kahlatessani totesin lainkuuliaisuuden sinänsä kauniin periaatteen pohjimmiltaan ihmisoikeuksien vastaiseksi.

Entiseen tapaan Sahlbergin kieli on kaunista ja osuvaa. Esimerkkejä: ”talonmiehen hyvinvoivilla kasvoilla on pahoinvoiva ilme”, ”syksy tuoksuu vakavamieliseltä”, ”auringon valo on rietas” ja” ilta yhtä katoavainen ja tarkoitukseton kuin aamut ja päivät jotka ovat pelkkiä öiden välisoittoja”. Mutta onko teksti jo liiankin kiemuraista, miltei itsetarkoituksellista?

Taivas ei ollut pilvessä – se oli halvaantunut, pilvensäkin menettänyt, elottomaksi kauhtunut pinta. Puut riippuivat sen ja maan välissä nujerrettuina kuin ristiinnaulitut ja kangistuneina käpertyvistä pensaista välittyi ruumiiden tuntu. Lehdettömiin oksiin takertunut lumi näytti homeelta.

Haudallasi, Adriana ei kuulu Sahlbergin parhaimpiin teoksiin, mutta taitavasti hän kuvaa Danielin mielen sairastumista ja myös vähittäistä parantumista. Kirjan loppu on surumielisen toiveikas.

Toivon, että vielä koittaa yö, jona tuulet pidättävät turhat äänet, maailman kohu vaimenee, hiljainen sade verhoilee lempeästi ihmisten jäljet ja minä koen rauhan, synnyn uudelleen yön syleilyssä, kenties katson luotaamattomalle taivaalle ja näen miltei huomaamattoman pyörteen, kaiken imeytymisen ikuisesti tavoittamattomiin… Sen yön aion viettää haudallasi, Adriana.

9.9.2019

HAAHTELA, JOEL: Adélen kysymys : pienoisromaani


Kustantaja: Otava 2019

Pienessä maalaiskylässä Pyreneillä asui 1100-luvulla Adèle-niminen tyttö, joka menetti jo varhain äitinsä ja joutui hoitamaan yksinään isänsä taloutta. Hurskaan äitinsä opetuksia noudattaen tyttö kävi ahkerasti kirkossa, vaikka tulikin sen takia jumalattoman isänsä pahoinpitelemäksi. Aikuisuuden kynnyksellä Adéle jäi härkävaunujen alle niin pahasti, että molemmat jalat ruhjoutuivat. Avuttomana toipilaana hän sitten tuli raiskatuksi ja alkoi odottaa lasta, mutta lapsi syntyi kuolleena. Tämän jälkeen sielunsynkkyyteen vajonnut Adèle harhaili ympäriinsä ja jostain syystä putosi kalliolta, mutta ei kuollutkaan! Päinvastoin, hän lakkasi jopa ontumasta! Vähitellen kyläläiset ymmärsivät, että Adèle kykeni ihmetekoihin ja auttoi rukouksillaan apua tarvitsevia. Adéle kuoli pelastaessaan palavasta talosta pienen lapsen – mutta vain, koska oli sopinut niin Jumalan kanssa.

Adèlen kysymys -pienoisromaanin kertoja, keski-ikäinen yliopisto-opettaja, ryhtyy sapattivapaansa aikana täydentämään kesken jääneitä kirkkohistorian opintojaan. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsee Etelä-Ranskassa 900 vuotta sitten eläneen Pyhän Adèlen, joka kaltoinkohdellusta lapsesta ja hyväksikäytetystä neidosta muuttui ihmeidentekijäksi ja kanonisoiduksi pyhimykseksi. Idea on lähtöisin opiskeluaikaiselta ystävältä, joka Adèlen pyhäinjäännöslippaan ääressä omakohtaisesti on kokenut koko elämänsä muuttavan ihmeen.

Niinpä mies viettää ranskalaisessa luostarissa kolme joulunajan viikkoa tutkimassa vanhoja asiapapereita. Tiedot ovat ristiriitaisia ja epäloogisia ja mahdollistavat myös tulkinnan varsin tavanomaisesta naiseen kohdistuvasta väkivallasta. Pyhäinjäännösten äärelläkään mies ei koe odottamaansa järistystä, mutta voiko hän silti varmaksi sanoa, etteikö jokin ihme ole tapahtunut tai tapahtumassa?

Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.

Adélen mysteerin tutkimusten lomassa luodataan kertojan elämää, niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä. Lapsuus on ollut vaikea poissaolevan isän ja tähän kuumeisesti takertuneen äidin välissä ja nykyhetkessä taas huolettaa vaimon etääntyminen ja pojan ahdistuneisuus. Luostarin hiljaisuudessa nämäkin asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja kohdalleen. On mahdollista ymmärtää vanhempiaan. On mahdollista olla ottamatta liikaa vastuulleen suhteessa rakkaimpiin. Ehkäpä tämä onkin Adélen suoma ihme?

Katselen kahta pipopäistä miestä ja ajattelen, että meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä.

Haahtelalla on taito vetää yhteen toisistaan täysin poikkeavia asioita. Ajatus ihmisessä olevasta lommosta lähtee alun perin hupaisesta huomiosta, että ranskalaisten mielestä lommo autossa kuuluu asiaan ja on miltei kunnia-asia, jotain tyylikästä.

Adélen kysymys on tunnelmaltaan surumielinen ja viipyilevä, mitä korostaa keskitalveen liittyvä hämäryys, lumen hiljaisuus ja kaukaiset tähdet. Toki luostarissakin suoritetaan arkisia askareita, kannetaan maallisia huolia ja pidetään kontakteja ulkomaailmaan. Kirjan kertojalle kohtaamiset avaavat uusia näköaloja ja tukevat uskoa tulevaisuuden suhteen. Ihan kirjaimellisestikin, kun apotti raamatulliseen tapaan pesee pois lähtevän vieraansa jalat.

Ei hän tiedä minusta kovinkaan paljon, eikä hän tiedä äidistäni, eikä tiedä pienestä pojasta, joka seisoi kevätpäivänä kerrostalon pihalla. Mutta silti minusta tuntuu kuin hän tietäisi ja samalla pesisi pois kaiken mikä minua on vaivannut, koko elämäni ja kaikki sen taakat, jokaisen rikkomukseni, ottaisi ne omiin käsiinsä ja antaisi veden huuhtoa ne pois.