KINNUNEN, TOMMI: Ei kertonut katuvansa : vaellusromaani

 Kustantaja: WSOY 2020

Viimeiset saksalaissotilaita kuljettavat laivat lähtevät Narvikista keväällä 1945. Saksalaisille työskennelleistä suomalaisista ja norjalaisista naisista mukaan pääsevät vain raskaana olevat ja muut jäävät rannalle katselemaan.  Mikä heidän kohtalonsa tulisi olemaan?

Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisina, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä…

Pelättyjen venäläisten sijasta paikalle saapuvat norjalaiset, mutta kyllä hekin ajavat "saksalaishuorilta" hiukset pois. Suurin osa naisista kuljetetaan Osloon, mutta yksi autoista lähtee omille teilleen ja vie lastinaan olleet kymmenen suomalaisnaista Kilpisjärvelle johtavan tien päähän. Joukko lähtee hämmentyneenä kulkemaan.

Suomen puolella joukko vielä jakaantuu. Viisi naista jää odottamaan rajavartijaa ja viisi lähtee omin päin taivaltamaan. Heidän toiveenaan on päästä pujahtamaan kotiin niin, ettei kenellekään paljastuisi, missä he ovat olleet ja mitä tekemässä. Pitkän patikoinnin aikana ehtii pohtimaan sopivaa selitystä poissaololleen.

Vaeltajat eli Aili, Irene, Saara, Veera ja Katri ovat eri-ikäisiä ja sekä taustaltaan että yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaisia. Erilaisia ovat syytkin, miksi kukin on saksalaisten matkaan lähtenyt. Joku on lähtenyt, koska saksalaiset maksavat työstä hyvää palkkaa. Joku halusta auttaa. Joku hyväuskoisuuttaan. Joku pelkästä mielijohteesta tympäännyttyään entiseen elämäänsä.

Jokainen oli jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli ollut järkevämpää lähteä kuin jäädä. Ei kukaan olisi etukäteen kyennyt kuvittelemaan tapahtumien järjestystä sellaiseksi, jonka lopputuloksena he istuivat hiuksettomina tuntemattoman miehen lauteilla keskellä loputonta metsää ja kihnuttivat rupia irti toistensa takaraivosta.

Ensi alkuun taivallus sujuu toiveikkaassa hengessä laulujen ja kaskujen voimalla, mutta vähitellen hävitetty Lappi vie puhdin. On kylmä. On nälkä. Ovat rikki hiertyneet jalat. On oman sänkipäisyyden synnyttämä pelko. Mielen ja kehon valtaa turtumus. Alkaa miettiä, onko sittenkin syyllinen johonkin. Olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Vai olisiko erilainen valinta johtanut vieläkin pahempaan tilanteeseen?

Jos he erottivat kaukaa jonkun tulevan tiellä heitä vastaan, he poikkesivat varovasti metsään ja odottivat siellä, kunnes kulkija meni ohi. Mikäli törmäsivät johonkuhun yllättäen, he painoivat katseensa maahan ja välttivät sanomasta vastaantulijalle muuta kuin lyhyen tervehdyksen. Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta.

Vaelluksen mittaan naiset tutustuvat toisiinsa ja samalla heihin tutustuu myös lukija. Irene ja hänen elämänvaiheensa tulevat tietenkin tutuimmiksi, koska asioita tarkastellaan paljolti hänen kauttaan, mutta kiinnostavin on ehkä sittenkin rohkea ja aloitekykyinen Siiri. Hän toivoi sota-ajan murtavan perinteisiä sukupuolimalleja, mutta toisin kävi.

Varsinkin armeijassa naisista vaiettiin, ikään kuin kaatuneiden ruumiit olisivat itsestään löytäneet tiensä arkkuihin tai asetakit puhdistuneet kenenkään niitä pesemättä. Naiset pääsivät kertomuksiin vain auttavina lottina, kaatuneiden itkevinä äiteinä tai lehtikuvien hymyilevinä tyttöinä, jotka olivat asetelleet päähänsä sotilassuikan keimailevasti kenolleen… Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kinnusella tyyliseikat ovat hallussa. Esimerkiksi Irenen etäiseltä ja viileältä vaikuttava ajattelutapa on varmastikin suojautumiskeino oudossa tilanteessa. Ilmapiiri lämpenee vähitellen ”sisarta ei jätetä” -henkiseksi, kunnes nainen toisensa jälkeen erkaantuu ryhmästä ja vain Irene jää jäljelle. Hänen uhmakkaan ratkaisunsa kokee ensin yllättävänä, mutta tarkemmin ajatellen oikein sopivana tarinan päätepisteeksi. Hän on se nainen, johon kirjan nimi viittaa: ”ei kertonut katuvansa”.

SOUDAKOVA, ANNA: Mitä männyt näkevät

Kustantaja: Atena 2020

Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan: ”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”

Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri (Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria; äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.

Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.

”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin. Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.

Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja. Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.

Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?

Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan. Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä, pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.

Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären. Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.

He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.

Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena. Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.

Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä, peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta.  Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

WESTÖ, KJELL: Tritonus

 Kustantaja: Otava 2020

Alkuteos: Tritonus

Suomennos: Laura Beck

Kjell Westön romaani Tritonus puhuu musiikista. Siihen viittaa kirjan nimikin: tritonus on intervalli, jota keskiajalla pidettiin paholaisen musiikkina ja jonka käyttö kiellettiin valistusaikaan saakka. Nykyään sitä käytetään metallimusiikissa ja hälytysajoneuvojen äänimerkeissä.

Kirjassa keskustelu liikkuu bluesista ja laulelmista klassiseen musiikkiin. Esimerkiksi Sibeliuksen ja Mahlerin teoksista puhutaan pelkillä numeroilla - kiinnostavaa kyllä sinällään, mutta musiikkitietämykseltään rajoittuneelle lukijalle vaikeaa. Juoni jää miltei musiikkitietämyksen jalkoihin, vaikka toki siinäkin on mielenkiintoista monikerroksellisuutta.

Tarina jakaantuu kahteen osaan. On Syyskirja, jossa tutustutaan ulkosaaristossa sijaitsevaan (kuvitteelliseen) Ravaisten saareen ja kirjan henkilöihin. Kesäkirjassa puolestaan paljastetaan menneisyyden salaisuuksia, jotka on yritetty unohtaa, mutta jotka silti yhä vaikuttavat ihmisten väleihin ja käytökseen. Kertojina vuorottelee kaksi henkilöä eli Thomas Brander ja Reidar Lindell.

Thomas Brander on 58-vuotias kapellimestari ja klarinetisti, joka aikoinaan saavutti riemuvoittoja konserteissaan ja levytyksissään. Nyt hän on väsynyt ja alakuloinen. Musiikki ei puhuttele entiseen tapaan, tulee epäonnistumisia niin kapellimestarina kuin solistina ja esiintymiskutsut vähenevät.

Unettomia öitä ja painajaisia Branderille aiheuttaa etenkin muisto Zaventemista, joutuminen lentokentällä aivan lähelle terroristien hyökkäystä. Ovat myös sotkuiset naissuhteet ja #metoo-kampanjan kohteeksi joutuminen. Viimeisin suhde nuoren viulistin Kristan kanssa on muodostunut Branderille painajaiseksi, vallankäytön ja taitavan ilkeilyn näyttämöksi.

Branderia vaivaava riittämättömyydentunne on paljolti peräisin lapsuudesta, jäämisestä vertailussa aina Gustav-veljen jalkoihin. Gustavin surullinen kohtalo vain lisää syyllisyydentunteen Branderin ennestäänkin suureen taakkaan. Isänäkään hän ei tunne oikein onnistuneensa, vaan ainoa poika Vincent (Vinnie) on jäänyt etäiseksi työkiireiden vuoksi.

Hän yritti lohduttautua sillä että oli ajanut satoja kilometrejä pimeässä näkemättä mitään kuvia silmiensä edessä. Ei Zaventemista, ei Kristasta, ei Gustavista. Yleensä kuvat välähtelivät hänen silmissään kun hän ajoi, ja hän tapasi kuulla ääniä: räjähdyksiä, rikki helähtäviä ikkunaruutuja, paniikin vallassa itkeviä ja huutavia ihmisiä. Ja hän kuuli äänten puhuvan, aivan lähellä korvaansa. Gustavin ääni, alistuneisuudesta paksu, hillityn vihamielinen, Vincentin ääni, matala ja vastahakoinen, joskus suorastaan jyrkkä. Ja Kristan monotoninen ääni, sitä torjuvampi ja metallisempi, mitä selvemmin hän tajusi että Brander oli kierähtänyt selälleen ja kääntänyt vatsansa esiin, että tämä anoi armoa kuin lyöty eläin.

Ehkäpä juuri näyttämisenhalu saa Branderin rakentamaan Ravaisiin oikean luksushuvilan hisseineen ja porealtaineen. Siellä hän haluaa toisaalta käpertyä yksinäisyyteensä kuin sairas eläin ja toisaalta syventyä musiikkiin. Saaren asukkaat eivät tällaista eristäytymistä ymmärrä, vaan pitävät sitä ylimielisyytenä.

Lähin naapuri ja Branderin ikätoveri Reidar Lindell ottaa kuitenkin Branderin hoiviinsa. Lindell on leskimies, psykologi, kunnanvaltuutettu ja kitaristi paikallisessa viihdeyhtyeessä. Impulsiivinen, ulospäin suuntautunut ja joskus liiankin innokas ajamaan läpi ideoitaan. Miesten tutustuminen tapahtuu varovasti, tunnustellen ja välillä toisen käytöstä väärin tulkiten, mutta musiikin lisäksi löytyy muitakin yhdistäviä tekijöitä. Ystävyys syntyy ja kestää.

Saarella asuva joutuu pakostakin ottamaan kantaa asioihin. Ovat äärioikeistolaiset aatteet ja maahanmuuttajien asema. Ovat saariston luontoa koettelevat katastrofit ja ihmisiä uhkaava pandemia. Ovat taloudelliset realiteetit. Ovat tunteet rakkaudesta vihaan ja ilosta suruun. Ovat sairaudet, mielenterveyden ongelmat ja kuolema.

Musiikin lisäksi Tritonus pohdiskelee hyvyyden ja pahuuden käsitteitä. Voiko ihmisiä luokitella tällaisten käsitteiden perusteella? Ovatko ”hyvien” ihmisten saavutukset arvokkaampia kuin ”pahojen”? Kirjan henkilöt käyvät kovaa taistelua sisäisten riivaajiensa kanssa, mutta jonkinlainen voitto näyttäisi olevan saavutettavissa. Kaikilla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia vain hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? Ja vaikka olisi mahdollista luoda pitävä määritelmä hyvyydelle: mitä länsimaisesta kulttuurihistoriasta jäisi jäljelle, jos kaikki kusipäiden luomukset poistettaisiin?

KOSTET, JENNA: Linnunluisia

 Kustantaja: Aula & Co 2020

Linnunluisia-romaanin ensimmäinen luku paljastaa, että eräs nainen on kuollut – joko hukkunut tai hukutettu, ja että paikalla on ollut kaksi muuta ihmistä. Varsinainen kertomus alkaessa tästä tapauksesta on kulunut kolme vuotta.

Nuori Mikael kertoo minämuodossa elämänsä käännekohdaksi muodostuvasta kesästä. Hän on suorittanut kandintutkinnon ja on pitkästä aikaa valmis lomailemaan ulkosaaristossa äitinsä perintömökillä. Nyt Mikael tutustuu ensi kertaa läheisesti ikätoveriinsa Matildaan, joka elelee yksinään rapistuvassa naapurimökissä, viettää päivät pitkät luonnossa, ymmärtää lintujen puhetta ja tietää kaiken uponneista laivoista ja hukkuneista merimiehistä.

Nuorten välit muuttuvat koko ajan lämpimämmiksi, mutta suhde on pidettävä salassa. Saaren asukkaat kaihtavat omituisena pitämäänsä Matildaa ja nimittelevät tätä noidaksi ja huoraksi. Myös Mikaelin perhe suhtautuu tähän omituisen torjuvasti ja vihamielisesti. Mikaelilta salaillaan selvästikin jotain, mutta mitä?

On lapsuuden saari ja aikuisuuden saari. Ne alkavat loitontua toisistaan, enkä enää tiedä kumpaan kuulun. Olen ollut saaresta liian kauan poissa, mutta nyt, kun olen tullut takaisin, tunnen olevani kotona. Ehkä minusta tulee samanlainen kuin äidistä, ja aina vain palaan saareen, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.

Mikaelin isä Jouko puolestaan kelaa samaan aikaan ajatuksissaan elämäänsä yhä kauemmas taaksepäin, kohti hetkeä josta kaikki alkoi. Turun yliopistossa lintutieteilijänä toimiva Jouko joutuu jatkuvasti havainnoimaan ja valokuvaamaan lintuja ulkosaaristoa myöten, mutta lintujakin voimakkaammin häntä vetää sinne unohtumaton nainen, villi luonnonlapsi Rebekka.

Hän ei ollut ajatellut Rebekkaa vuosiin, mutta nainen oli ollut koko ajan jossakin, pehmeänä muistona mielen reunamilla. Silloin tällöin Jouko oli nähnyt naisen saaressa tyttärensä kanssa. Pienen mustatukkaisen noidan. Linnunluisen Rebekkan ja lokit, jotka kaartelivat rapistuneen mökin yläpuolella kuin vahtikoirat.

Miksi Jouko on naimisissa Eijan eikä Rebekkan kanssa? Avioliitto vaikuttaa taakalta, väärältä valinnalta kummankin taholta, vaikka kaksi lastakin on syntynyt. Eija vajoaa toistuvasti lamaannuttavaan masennukseen, joka keväisin vaihtuu kuumeiseksi kaipuuksi päästä taas saarelle ja syksyllä yhtä kiihkeäksi haluksi paeta takaisin kaupunkiin. Aavisteleeko hän miehensä yhä kaipaavan Rebekkaa? Mitään ei asiasta kuitenkaan puhuta.

Linnunluisia-romaanin kieli on herkkää, kaunista ja kuvailevaa. Tunnelma on hieman mystinen – ehkäpä lokit todellakin ovat sanansaattajia tajunnan tuolta puolen ja jotkut ihmiset muita valmiimpia sanomaa vastaanottamaan. Saariston luonto on ankara ja karu, meri petollinen ja suolaiset tuulet raastavia. Ne vaativat ihmisiltä paljon, mutta voivat myös antaa paljon takaisin.

Mä haluan meren, jota vasten voin huutaa, lokit, joiden kanssa voin kirkua, tuulen, jonka kanssa voin juosta kilpaa. Haluan sateen kasvoilla, ukkosen, jäästä kankean ruohikon tammikuussa, muuttolinnut, kyykäärmeet, auringon lämmittämän kallion, katajanmarjojen tuoksun, kanervaniityn. Ne mä haluan…

Turun yliopistosta kansatiede pääaineenaan valmistunut Jenna Kostet (s. 1984) on aina rakastanut tarinoita ja tarinoiden kertomista, mikä näkyy kyllä Linnunluisia-teoksessakin. Nuorille aikuisille suunnatun esikoisteoksensa Lautturi Kostet julkaisi vuonna 2014, minkä jälkeen on ilmestynyt aikuisten dekkari Marrasyöt ja romaani Pikimusta, sysipimeä sekä lasten kuvakirja Ilon Milli ja pelon Mölli, johon on ilmestymässä syksyllä jatko-osa Milli, Mölli ja surunmaalaaja.

 

ONKELI, KREETTA: Meiltähän tämä käy

 Kustantaja: WSOY 2020

Paulalla kaikki on hyvin. Kaunis koti sijaitsee Helsingin keskustassa Erottajalla, aviomies Puppe on palkittu ja hyvätuloinen arkkitehti, kaksoset Paavo ja Armi jo teini-iässä. Paulan oma yritys, Kivijalka-niminen pieni leipomo, on saanut kanta-asiakkaita ja hieman tuottoakin. Liikutaan seurapiireissä. Silti Paula on ahdistunut

Teki mieli kadota, juuri niin, hän halusi kadota tästä kaupungista, hän halusi kadota perheeltään, edes hetkeksi tai lopullisesti. Samalla hän ymmärsi halujensa mahdottomuuden. Ihmisen oli jäätävä elämässä jonnekin, tartuttava kiinni ja pidettävä huoli siitä, mitä oli saanut.

Paulan perhe-elämä on täydellisen pinnan alla masentavaa. Puolison naissuhteet Paula kestää kyllä – välit Pupen kanssa ovat jo aikoja sitten viilenneet, mutta henkistä väkivaltaa on liikaa. Puppe arvostelee ja nöyryyttää. Kieltäytyy sille päälle sattuessaan osallistumista edes ruokakuluihin, lasten haluamista uusista varusteista puhumattakaan. Toisinaan Paula joutuu jopa ottamaan lainaa pystyäkseen pitämään perheestä huolta.

Paula ei juuri kiinnosta perheen muita jäseniä, kunhan hän vain on joka hetki tavoitettavissa ja pyörittämässä perheen elämää. Hänen salainen aseensa on viini. Salapullot ympäri asuntoa auttavat pitämään yllä jatkuvaa pientä humalatilaa ja huoletonta oloa sekä tunnetta siitä, että on hyvä ihminen.

Mikään ei saisi järkyttää hyvän ihmisen mielentilaa ja jos niin tapahtui, sitä ei saanut näyttää. Hyvä ihminen asetti ensimmäiselle sijalle hänestä riippuvaisten ihmisten tarpeet. Kodin ilmapiiri rakentui hyvän ihmisen ympärille, ja hyvä ihminen tarkasteli perhe-elämää kuivan humoristisesti ja kypsästi.

Sitten Paula tapaa Jalon, joogaohjaajan. Mies on oikea piristysruiske: kiinnostunut, hellä ja huomaavainen. Yhtäkkiä mikään muu ei merkitse mitään kuin tarve olla Jalon kanssa. Paula päättää olla rohkea ja määrätietoinen: uusi elämä poissa Pupen vaikutuspiiristä alkakoon!

Hän oli siivonnut, ruokkinut, viikannut, lohduttanut, velkaantunut ja vastannut miehestään ja lapsistaan kaksikymmentä vuotta. Paula oli odottanut kiitollisuutta. Sinä et ole mitään, sinä et tee mitään, sinä et hanki. sinä et. Kaikki oli liikaa, pelko oli liikaa, nöyryyttäminen oli liikaa, hän ei enää ikinä kuuntelisi sellaista, hän oli ollut hullu, miksi hän oli ollut sellainen, hän oli ollut hullu, nyt hän oli terve.

Eihän kaikki tietenkään mene Paulan haaveiden mukaan, vaan yhtäkkiä hän huomaakin olevansa rahaton, asunnoton ja työtön. Hän on irrottautunut vanhasta elämästä, mutta onko hän yhtään entistä vapaampi tai itsenäisempi? Odotetaanko hänen yhä olevan muiden tukipilarina ja huoltajana?

Kirjoja avioliittohelvetistä ja miesten alistamista naisista on kirjoitettu ennenkin, mutta Onkelin teos poikkeaa muista ironisen otteensa ansiosta. Itsekeskeinen Puppe omituisine tapoineen muistuttaa lähinnä karikatyyriä, mutta aika hupaisia ovat hemmoteltujen keskikaupungin lasten asenteen lähiöitä kohtaan.

He lukivat kavereiden kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat asketismiin ja köyhyyteen vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin, mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenmoista osattomuutta, mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio.

Onneksi kirjan loppu antaa toivon pilkahduksen. Ihmiset pystyvät joustamaan, etsimään vaihtoehtoja, kehittymään ja muuttumaan asenteiltaan – ehkäpä elämä kaikista vaikeuksista huolimatta sittenkin käy!

WALKER, KAREN THOMPSON: Ihmeiden aika

Kustantaja: Bazar 2020

Alkuteos: The Age of Miracles

Suomennos: Pirkko Biström

Yksitoistavuotiaan Julian perhe asuu Kaliforniassa ja on varsin tottunut maankamaran liikahduksiin, mutta nyt tapahtuu jotain täysin odottamatonta: maapallon pyörimisliike hidastuu yhtäkkiä ja yhden ainoan lokakuisen yön aikana vuorokausi pitenee lähes tunnilla. Juliasta tämä on jännittävää, mutta dramaattisuuteen taipuvainen äiti pelkää heti pahinta ja alkaa kuumeisesti kerätä varmuusvarastoa. Useimmat muut uskovat kaiken olevan vain tilapäistä ja ihmiskeinoin hallittavissa.

Myöhemmin päädyin ajattelemaan niitä ensimmäisiä vuorokausia aikana jolloin me, koko ihmislaji, tajusimme että olimme olleet huolissamme vääristä asioista: otsoniaukosta, napajäätiköiden sulamisesta, Länsi-Niilin viruksesta ja sikainfluenssasta ja tappajamehiläisistä. Taitaa kuitenkin olla niin, että huolenaiheet eivät lopulta koskaan toteudu. Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia – mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.

Maapallon pyörintä hidastuu hidastumistaan ja vuorokausi pitenee päivä päivältä, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Marraskuussa vuorokauden pituus on jo neljäkymmentä tuntia. Mitkään aikataulut eivät päde, vaan koulupäivänkin alkamisajankohta on tarkistettava joka aamu paikallistelevision uutiskanavalta. Lopulta maailmanlaajuisesti tehdään päätös, että palataan kahdenkymmenenneljän tunnin vuorokausirytmiin eikä yritetäkään elää auringon nousun ja laskun mukaisesti.

Kului päiviä. Kelloaamuja, kelloiltoja. Pimeys ja valo lipuivat ylitsemme kuin ohikulkevat myrskyt, vailla entistä kiinteää yhteyttä päiviimme ja öihimme. Hämärä laskeutui joskus keskipäivän aikaan; aurinko nousi joskus vasta illalla ja tavoitti lakikorkeutensa keskellä kelloyötä. Nukkuminen oli vaikeaa. Herääminen vielä hankalampaa. Kaduilla kulki unetonta väkeä. Ja vieläkin maapallo pyöri vuorokausi vuorokaudelta yhä hitaammin.

Kaikki ihmiset eivät halua ruveta elämään kellon tahdissa. Nämä aurinkoajassa elävät kutsuvat itseään tosiaikalaisiksi ja sovittavat elämänsä valon vaihteluiden mukaan. He nukkuvat kun on pimeää ja tekevät töitä kun on valoisaa. Monet näistä henkilöistä kuuluvat johonkin uskonlahkoon tai terveellisen elämäntavan kannattajiin ja lähtevät kaupungeista perustaakseen siirtokuntia aavikolle. Julian paras ystävä Hanna matkustaa perheensä kanssa Salt Lake Cityyn valmistautumaan maailmanloppuun muiden mormonien kanssa.

Kaiken tämän keskellä Julia elää vielä melko tavallista nuoren tytön elämää. On koulu, jossa tulee menestystä. Ovat ulkonäköhuolet, ovat omassa ruumiissa tapahtuvat muutokset. Ovat laimeat toveruudet, kun Hannaa ei enää ole. On yksinäisyys. On komea ja muiden mielipiteistä piittaamaton Seth Moreno, johon Julia on ihastunut. On vanhempien epäsopu. On salaisuuksia, joista muut eivät tiedä.

Vähitellen luonto muuttuu. Linnut kuolevat, mutta hyönteiset lisääntyvät. Vuorovedet voimistuvat, valtameret siirtyvät ja Golf-virta hidastuu. Mitä pitemmiksi valon ja pimeän ajat käyvät, sitä enemmän kasvullisuus kärsii. Pitkät päivät ovat paahteisia ja kasvit kuivuvat, pitkät yöt ovat jäätäviä ja kasvit paleltuvat. Satoa pystytään tuottamaan ainoastaan kasvihuoneissa, mikä merkitsee jättimäistä sähkönkulutusta.

Lopulta maan magneettikentässäkin tapahtuu muutoksia, aurinkomyrskyt hankaloittavat energiantuotantoa ja ihmiset majoittuvat pommisuojiin. Monella mielenterveys järkkyy ja yhä useampi sairastuu painovoimasairauteen (jota myöhemmin kutsutaan hidastumissyndroomaksi), jonka oireita ovat huimaus, kuvotus, unettomuus, väsymys ja pyörtyily. Joidenkin kohdalla tauti osoittautuu kohtalokkaaksi.

Ihmeiden aika on dystopia eli kuvaa maailmamme tuhoa. Teorioita ilmiöön kirjassa esitetään, mutta varmasti ei pystytä todistamaan mitään. Ihmisten selviytymisen suhteen ei anneta juuri toivoa – siihen tarvittaisiin ihme, mutta siitä huolimatta Walkerin teos on hämmästyttävän lempeä ja valoisa. Sitä voisi suositella myös nuorille lukijoille.

JÄRVIKALLAS, MARKO: Mihin täällä voi mennä

 Kustantaja: Siltala 2020

Mihin täällä voi mennä -kokoelma sisältää viisitoista lyhyehköä novellia, joissa kaikissa käsitellään jotain käännekohtaa ihmisen elämässä. Tunnelma on unenomainen – ei ihan painajainen, mutta joskus hyvin lähellä sitä. Monesti eletään illan tai yön pimeitä hetkiä. Harhaillaan kaduilla etsimässä jotain, ehkä toista ihmistä, mielenrauhaa tai ajatusten selkiintymistä.

Jo ensimmäinen novelli Vaatteet on niin intensiivinen ja vinksahtanut, että odotukset nousevat jatkon suhteen korkealle. Nuori nainen yrittää päästä eroon entisen kumppaninsa vaatteista ja joutuu aivan absurdiin tilanteeseen, jossa mielenterveyskin on jo vaarassa. Monta hyvää hetkeä on luvassa, vaikka kaikki kokoelman kertomukset eivät olekaan yhtä kiinnostavia.

Avioero tai parisuhteen ongelmat ovat sisältönä useammassakin novellissa, usein perisuomalaisten ilmiöiden eli alkoholinkäytön ja puhumattomuuden takia. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kesämuistoja, jossa lapsen näkökulmasta seurataan aikuisten lähes sanatonta välienselvittelyä ja sen vaikutuksia lapsen omaan oloon. Joskus kirjailija näkee asioita koomisessa valossa. Kolmiodraamassakin voi elää sopuisasti, mutta entä jos kolmantena osapuolena ovat kumppanin koirat?

Rakastan sitä, mutta se pilaa elämäni. Sen läsnäolo tunkeutuu kaikkiin elämäni onkaloihin, kutistaa, tekee minusta aran ja helposti haavoittuvan. Niin kauan kun se on tuossa, ei ole mitään mahdollisuutta mihinkään. Se ei ymmärrä mitään, ei yhtään mitään, ei edes sitä että on jo menettänyt minut ja lapsen.

Seksi ja himo ovat asia sinänsä. Halu johdattaa niin nuoria kuin vanhuksia, niin vakiintuneita aviopareja kuin yksin jääneitä, niin naisia kuin miehiä. On kaipuuta ja rakkautta, mutta jotenkin tunteista ei osata puhua, vaan luotetaan enemmän tekoihin. Parissa novellissa nuori poika ajautuu aikuisten maailmaan tietämättä täysin, mitä häneltä odotetaan tai pitäisikö hänen jopa ottaa vastuuta tapahtumista.

Lapsen suhde vanhempiin ja etenkin isään on myös toistuva aihe. Lapsen päällimmäisin tunne saattaa olla viha, koska hän tuntee jossain vaiheessa tulleensa isänsä hylkäämäksi tai aliarvioimaksi. Toisinaan oleminen lähellä isää tuntuu vain epämukavalta, koska välimatka on kasvanut liian suureksi. Novelli Monttu kertoo perheestä, jossa miehet sukupolvesta toiseen tuntuvat katsovan tosiaan kuilun yli, kunnes lopulta vanhempi joutuu pohjalle katsomaan ylöspäin montun reunalle olevaa jälkeläistään.

Isä alkaa puhua, puhuu, en ymmärrä sanaakaan, olemmeko edes ihmisiä, lakkaan hetken kuluttua yrittämästä. Murahtelen kuitenkin jotain, ikään kuin vastaukseksi, ehkä väärään aikaan, väärällä tavalla, sillä isä katsoo minua kuin minussa olisi mennyt jokin perustavalla tavalla pieleen.

Järvikallaksen tapa kertoa asioita on hienovarainen. Kirjailija luottaa lukijaan ja jättää tarinaan mahdollisuuksia tehdä itse päätelmiä. Tilanteet vaihtuvat, ympäristö kuvataan muutamalla nopealla piirrolla, henkilöt astuvat esiin ja poistuvat taas – joskus tosin ikään kuin kesken esityksen.

Novelleissa alkulause on tärkeä, sillä se vie suoraan keskelle tapahtumia, mutta myös viimeinen kappale tai loppulause on huomionarvoinen. Joskus se vahvistaa jo saatua vaikutelmaa, joskus se kääntää kaiken ylösalaisin, joskus se on täysin tulkinnanvarainen. Kaiken kaikkiaan teksti on taloudellista ja harkittua. Vaikka usein ollaan aika raadollisten asioiden äärellä, pelastaa musta huumori tilanteen.

Marko Järvikallas (s. 1970) on teatteritaiteen maisteri, dramaturgi ja kirjailija. Hän on kirjoittanut ja ohjannut useita näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamoja sekä opettanut näyttämölle kirjoittamista. Mihin täällä voi mennä on Järvikallaksen ensimmäinen proosateos, mutta siinäkin näkyy vahvana dramaturgin ote.

BACKMAN, FREDRIK: Ahdistunutta porukkaa

 Kustantaja: Johnny Kniga 2020

Alkuteos: Folk med ångest

Suomennos: Katriina Huttunen

Kymmenen vuotta sitten eräs mies seisoi sillalla. Tämä tarina ei kerro hänestä, mutta mies vaikutti merkittävästi kolmen (ehkä neljänkin) tarinassa esiintyvän henkilön elämään. Miten, se selviää kirjan mittaan.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Varsinainen tarina alkaa siitä, että eräs kirjan henkilöistä joutuu petollisen puolisonsa vuoksi karkotetuksi sekä kotoaan että työpaikaltaan. Hän haluaisi juhlia uuttavuotta kahden lapsensa kanssa, mutta hänellä ei ole asuntoa. Rahat eivät riitä vuokraan, koska uudessa työpaikassa palkka maksetaan vasta kuukauden koeajan jälkeen. Pankki taas ei myönnä lainaa, jos ihmisellä ei ole asuntoa. Niinpä tämä henkilö päättää ryöstää pankin.

Varsin avuttomaksi osoittautuva ryöstäjä onnistuu valitsemaan kohteekseen toimipisteen, jossa ei käsitellä lainkaan käteistä rahaa. Poliisia paetessaan hän sitten etsii turvaa talosta, jossa on meneillään asuntonäyttö. Siinä vaiheessa pankkiryöstö muuttuu panttivankidraamaksi.

Paikkakunta on niin pieni, että siellä on vain kaksi poliisia. He haluaisivat saada tilanteen ratkaistua ennen kuin Tukholmasta saapuva neuvottelija ottaisi kaiken kunnian, mutta vaikeaa se on. Poliisi saa kyllä vapautettua panttivangit, mutta itse ryöstäjä katoaa kuin savu tuuleen jättäen jälkeensä vain aseen ja valtavan verilammikon.

Kahdeksan panttivangin haastatteleminen osoittautuu sekin todella tuskastuttaviksi, sillä nämä ovat joko hidasjärkisiä tyhjän höpisijöiltä tai sitten riidanhaluisia ja ylimielisiä. Kukaan ei tunnu pelänneen ryöstäjää, vaan on panttivankitilanteen kestäessä syönyt kaikessa rauhassa pizzaa ja nauttinut ryöstäjän pyytämästä ilotulituksesta.

Tapahtumat vyöryvät ja ihmiset ajautuvat nolosta tilanteesta toiseen. Hupaisat tilanteet ja nokkelat repliikit sekä kertojan välihuomautukset saavat nauramaan, mutta oikeastaan kirjassa käsitellään hyvinkin vakavia asioita. Draaman keskelle joutuneet ihmiset nimittäin alkavat purkaa sydäntään ja kertoa toisilleen elämänvaiheistaan.

Paljastuu yksinäisyyttä, lamaannuttavaa syyllisyydentunnetta, surua rakkaan ihmisen menettämisestä ja pelkoa tulevaisuuden suhteen. Parisuhdeongelmia, puhumattomuutta, vääriä tulkintoja ja huonoiksi osoittautuvia hyviä tarkoituksia. Vaikka ihmisellä asiat näennäisesti olisivatkin hyvin, voi häntä silti kalvaa tunne kelpaamattomuudesta.

Hänellä ei ollut traumaa, ei aiheellista surua. Hän vain oli alakuloinen, koko ajan. Hänen rinnassaan asuva pieni paha olento ei näkynyt röntgenkuvissa, se kohisi hänen suonissaan ja täytti hänen päänsä kuiskauksilla että hän ei kelvannut, että hän oli heikko ja ruma ja että hän ei koskaan lakkaisi olemasta rikki. Ihminen voi saada päähänsä tehdä käsittämättömän tyhmiä asioita, kun kyyneleet ehtyvät, kun äänet joita kukaan muu ei kuule eivät lopu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Lopulta ihminen uupuu ihonsa kireyteen ja hartioidensa jäykkyyteen, seiniä pitkin rystyset valkoisina hiipimiseen ja pelkoon siitä että joku näkee ja siitä että kukaan ei näe.

Avautumisesta seuraa näiden ihmisten kohdalla hyvää. Avuksi monelle ahdistuneelle riittää jo se, että joku kuuntelee ja osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa. Ihan konkreettisiakin ratkaisuja porukassa löydetään. Muodottomalta möykyltä tuntuneen ongelman käsittely onkin kuin norsun syömistä – pala kerrallaan.

Sanotaan että ihmisen persoonallisuus on hänen kokemustensa summa. Mutta sehän ei ole totta, ei täysin, sillä jos menneisyytemme olisi kaikki mikä meitä määrittää, emme koskaan sietäisi itseämme. Meidän on vakuutettava itsellemme että olemme enemmän kuin eilisiä virheitämme. Että olemme myös kaikkia seuraavia valintojamme, kaikkia huomisiamme.

PS. Ahdistunutta porukkaa -romaanin lopussa on luettelo suomalaisista tukipalveluista puhelinnumeroineen ja nettiosoitteineen, jos ihminen tarvitsee jonkun, jonka kanssa puhua.

OATES, JOYCE CAROL: Elämäni rottana

 

Kustantaja: HarperCollins 2020

Alkuteos: My Life as a Rat

Suomennos: Kira Poutanen

Elämäni rottana -romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin South Niagaraan, joka on ollut ennenkin Oatesin teosten näyttämönä. Siellä asustaa irlantilaistaustainen, katolilainen ja työväenluokkainen Kerriganin perhe, jossa isä on perheen ehdoton pää ja aina vain väsyneemmäksi käyvä äiti vastuussa kodista. Lapsia siunautuu seitsemän kappaletta, joista viimeisimpänä kirjan päähenkilö Violet Rue. Tarinan alkaessa hän on kaksitoistavuotias.

Isälle, Vietnamin sodan veteraanille, on tärkeää kuulua Irlannista Yhdysvaltoihin muuttaneiden Kerriganien kunnialliseen sukuhaaraan. Siksi perheen nimeä ei saa häpäistä eikä sen sisäisiä asioita päästää julkisuuteen. Parhaimmillaan isä osaa olla hurmaava, mutta humalapäissään täysin arvaamaton. Poikiaan hän nöyryyttää ja kurittaa vielä sittenkin, kun nämä ovat jo lähes täysikäisiä, mutta tyttäriään hän jumaloi. Etenkin kuopustaan.

Vuosia sitten, kun olit pieni tyttö, isä paukkasi aina sisään: Hei, kotona ollaan! Hän huusi sinua: Hei, Violet Rue, isä on kotona! Missä isän paras tyttö on? Violet RUE!

Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Neljä nuorukaista, joukossa Kerriganin kaksi vanhinta poikaa eli Jerome Junior ja Lionel, pahoinpitelevät mustan koulupojan niin pahasti, että tämä kuolee vammoihinsa. Violet sattuu näkemään jotain, jonka perusteella osaa myöhemmin laskea yhteen yksi plus yksi. Tieto on niin raskas, että aiemmin tasapainoinen tyttö muuttuu itkeskeleväksi ja uniinsa pakenevaksi.

Violet yrittää puhua äidilleen, mutta tämä vain raivostuu. Hän yrittää keventää sydäntään rippituolissa, mutta pappi keskeyttää tunnustuksen alkuunsa. Lionel-veli vainuaa uhan ja tönäisee sisarensa alas jäisistä rappusista niin että tämä loukkaantuu pahasti. Varoittaakseen? Tappaakseen? Äiti kieltäytyy viemästä tyttöä lääkäriin, mutta kouluterveydenhoitajan luona koko tarina lipsahtaa ulos.

Kukaan ei satuta sinua. Ei enää koskaan. Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet.

Nuorukaisille määrätään pitkät vankeustuomiot. Mielipiteet vellovat. Monet uskovat, että pojat on pakotettu tunnustamaan ja heidät on tuomittu vain, koska he ovat valkoisia. Suurin syyllinen heidän kohtaloonsa on selvästikin nuorin sisar, vasikkahuora ja rottanarttu.

 Tytär ei koskaan sanonut olevansa pahoillaan. Ei koskaan pyytänyt anteeksi. Janosi vain rakkautta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

 Jeromen sydän on haavoilla, tyttären petos oli vielä vuosienkin jälkeen kuin avoin haava. Sillä Violetia Jerome oli rakastanut eniten.

Violetin turvallisuuden vuoksi hänet otetaan huostaan ja sijoitetaan lapsettomaan sukulaisperheeseen. Irma-täti olisi valmis rakastamaan tyttöä ja antamaan tälle kaikkensa, mutta Violet vain odottaa paluuta kotiin. Hän ei käsitä, millainen paaria on perheensä silmissä, eikä osaa kuvitellakaan, että karkotus tulisi kestämään kolmetoista pitkää vuotta.

Minulla ei ollut yhteyttä ihmisiin, jotka olisivat voineet auttaa minua. Jos elämäni rottana jonain päivänä päättyy, voin muistella näitä vuosia kuin kuumeista unta, jossa uneksija juoksee jatkuvasti epätoivoisena pakoon jotakin.

Koko ajan Violetia kalvaa pelko siitä, että veljet – etenkin Lionel – vapautuisivat ennen aikojaan ja tulisivat kostamaan. Koettelemukset eivät lopu tähän, niin kohtuuttomalta kuin se tuntuukin, vaan Violetin tielle osuu hyväksikäyttäjiä toisensa jälkeen. Miehiä, joihin tyttö on luottanut ja joilta hänen olisi kuulunut saada turvaa ja huolenpitoa. Onko siis ihme, jos Violetille kehittyy vakavia itsetunto-ongelmia?

Tarina on rankka ja Oates kertoo sen kiihkolla, joka osoittaa hänen elävän teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi varttuvan naisen mukana kaikkien epäoikeudenmukaisuuksien ja alistamisien läpi. Kehityskaari on kuitenkin hyvä, sillä kirjan lopussa Violet on jo valmis päästämään irti menneestä ja siirtymään eteenpäin. Päätökset tulevaisuuden suhteen tekee hän itse eikä kukaan ulkopuolinen.

KELLY, ERIN: Kiviäidit

Kustantaja: Gummerus 2020

Alkuteos: Stone Mothers

Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Kiviäidit-teoksessa kahden naisen elämät kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Tärkeässä roolissa on englantilaiseen maaseutukaupunkiin rakennettu suuri mielisairaala Nazareth, joka ennen sulkutumistaan oli seudun ainoa merkittävä työnantaja. Siellä työskentelivät myös Mariannen sukulaiset isoäidistä lähtien, mutta tyttö itse käy rakennuksessa vasta tutustuttuaan kylän tavoitelluimpaan poikaan, Jesseen. Silloin rakennus on jo autio ja rapistunut.

Jesse unelmoi Nazarethin uudesta tulemisesta ja uusista työpaikoista, mutta Mariannea kiinnostaa historia. Hänen sattumalta löytämänsä asiakirjat osoittautuvat myöhemmin kohtalokkaiksi, sillä ne johtavat kiristykseen ja kiristyksen seurauksena yhden ihmisen kuolemaan. Kuolema onnistutaan salaamaan, mutta Marianne ei kestä tilannetta, vaan pakenee kotikylästä seuranaan syyllisyydentunne ja pelko paljastumisesta.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Marianne on menestyvä lontoolainen uranainen, naimisissa hyvätuloisen miehen kanssa ja aikuisen tytön äiti. Aviopuoliso Sam kuvittelee ilahduttavansa vaimoaan hankkiessaan tämän kotisedulta entisestä mielisairaalasta kakkoskodin, jossa Marianne voisi asua ja auttaa muistisairaan äidin hoidossa tarvitsematta vaivata sukulaisiaan. Samille on täysi yllätys, millaiseen paniikkiin vaimo joutuu rakennuksen nähdessään.

   ”Olen niin pahoillani”, sanon, enkä pysty muuhun, sillä mielessäni olen taas seitsemäntoistavuotias ja kuljen parantolan kaikuvilla osastoilla. Poltettuja papereita, rasti ruutuun -lomakkeisiin ja lääkärin kierroksiin kutistuneita elämiä. Avaimet kääntyvät ovissa. Kuulen lasin helähtävän rikki ja juoksuaskelia pakoon. Minua määrittävät asiat lakkaavat olemasta: äiti, vaimo, työ. Titteli nimeni edessä ja sen jälkeen tulevat kirjaimet pyyhkiytyvät pois, ja minussa on vain menneisyyttä. Ajatus sairaalaan palaamisesta tuntuu – vertauskuva muodostuu mielessäni ennen kuin ennätän estää sitä – sähköiskulta.

Marianne ei pelkää salaisuuden paljastumista itsensä vuoksi. Ei häntä huoleta maineen menetys eikä edes avioliiton vaarantuminen, vaan se miten tieto vaikuttaisi tyttäreen, Honoriin. Honor on aina ollut henkisesti hauras ja reagoinut itsetuhoisesti vähäisempiinkin pettymyksiin. Mitä hänelle merkitsisi koko siihenastisen elämän perustusten sortuminen?

Mariannen lisäksi vain kaksi henkilöä tietää vanhasta salaisuudesta. Toinen on Jesse, jonka Marianne jätti hyvästejä heittämättä ja joka kantaa siitä kaunaa. Toinen on parlamenttiedustaja Helen Greenlaw, joka aikoinaan seudun johtavana terveysviranomaisena vaikutti merkittävästi mielisairaalan sulkemiseen. Siihen Helenillä oli omat syynsä, mutta niistä Marianne ja Jesse eivät tiedä. Muiden kaupungin asukkaiden tavoin hekin näkevät Helenissä vain hirviön.

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Kiviäidit on useammassa aikatasossa liikkuva taidokas trilleri. Parasta siinä on kuvaus 1950-luvun mielisairaanhoidosta, joka oli todella julmaa, mielivaltaista ja alentavaa. Jo joutuminen potilaaksi saattoi johtua jostain muusta kuin todellisesta sairaudesta ja hoitomuotojen suhteen oli sananvaltaa vain ylimielisillä lääkäreillä.

PS. Kiviäidit-nimitystä käytettiin viktoriaanisella ajalla mielisairaaloista. Silloin kuviteltiin, että rakennuksen arkkitehtooninen muoto voisi auttaa sairaiden parantumisessa.