STRIDSBERG, SARA: Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin (2006)

Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsbergin teos Unelmien tiedekunta pohjautuu todellisen henkilön eli amerikkalaisen feministin Valerie Solanasin (1936-1988) elämään ja teoksiin. Elämäkerrasta ei ole kuitenkaan kyse, sillä Stridsberg on muokannut tiedossa olevia faktoja ja luonut oman fiktiivisen tulkintansa kirjan henkilöistä – myös Valeriesta. Tämä teos sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Teoksen rakenteen ja kerrontatavan hahmottaminen vie hieman aikaa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joiden otsikoista selviää missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Kaksi ajankohtaa toistuu muita useammin. Toinen niistä on 3. kesäkuuta 1968, jolloin Valerie Solanas ampuu Andy Warholia ja joutuu mielisairaalaan odottelemaan oikeudenkäyntiä, ja toinen Valerien viimeinen vuosi ennen kuolemaa 25. huhtikuuta 1988.

Dialogia on kirjassa paljon ja useimmiten Valerie on siinä toisena osapuolena. Hän saattaa puhua oikeasti jonkun henkilön kanssa, mutta hyvin usein keskustelu on käynnissä pelkästään Valerien pään sisällä. Keskustelukumppani saattaa olla todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kasvoton kokonaisuus kuten tuomioistuin tai valtio.

Kirjassa on joukko listoja eri asioista, esimerkiksi Kertojat, Psykoanalyytikot tai kuolemaan liittyvä Aakkosten tuolla puolen. Niiden lienee tarkoitus pitää Valerien pää ja arki jollakin lailla järjestyksessä. Kuulustelupöytäkirjat valottavat Valerien ylimielistä - tavallaan aika koomista - asennetta.

Valerien elämään liittyy paljon pahoja asioita ja rumuutta, vinoutumaa ja hukattua lahjakkuutta. Kaikki alkaa jo Valerien ollessa lapsi. Oma isä käyttää häntä seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholiin ja miehiin kiintynyt äiti ymmärrä suojella lastaan. Viisitoistavuotiaana Valerie lähtee omille teilleen.

Hetken tulevaisuus näyttää lupaavalta. Valerie pääsee stipendin avulla opiskelemaan ja yliopiston tutkijaohjelmaan. Hän on hyvä oppilas, suorastaan nerokas. Uusi idea on kuitenkin jo muhimassa: olisiko mahdollista perustaa pelkästään naisista koostuva yhteiskunta ja tuhota kaikki miehet? Ajatuksensa Valerie julkistaa radikaalifeministisessä SCUM-manifestissaan. Siitä kiinnostuu myös poptaiteilija Andy Warhol, joka tarjoaa Valerielle monipuolista yhteistyötä.

Mies on kone. Kävelevä dildo. Emotionaalinen loinen. Biologinen katastrofi. Miehuus on puutostauti.

Mitä sitten oikein tapahtuu? Miksi kaikki alkaa mennä alamäkeä? Miksi Valerie ampuu Warholia? Onko syynä toivottomuus, kun kaikki läheisiltä tuntuneet ihmiset jättävät hänet kuka mistäkin syystä: äiti Dorothy miehen takia, veljeltä tuntunut miesprostituoitu Silkkipoika ja hengenheimolainen Cosmogirl kuolemalla, Andy Warhol pettämällä lupauksensa ja ymmärtäväinen psykiatri Ruth Cooper vaihtamalla työpaikkaa? Vai onko syynä pettymys amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jolla olisi muutoksen mahdollisuus, mutta joka ei mahdollisuutta käytä?

Valerie on ristiriitainen hahmo, uhmakas ja herkkä samalla kertaa. Hänen itseironinen päämääränsä on tulla professoriksi, kirjailijaksi, Amerikan presidentiksi ja Amerikan ensimmäiseksi intellektuelliksi huoraksi, mutta hauras mieli yhdistyneenä päihteisiin vie mahdollisuudet.

Haluan polttaa kaikki sillat. Olen polttanut kaikki sillat. Minua kaduttaa että poltin kaikki sillat. Katso minua nyt. Kaipaat minua sitten kun olen poissa. Kukaan ei kaipaa minua, kun katoan tarinasta.

Stridsbergin kirja on rakenteeltaan taidokas ja tuore, kunhan tottuu sen hajanaisuuteen ja hitauteen. Kieli on paikoin maalailevaa ja sykähdyttävän runollista ja paikoin taas miltei luotaantyöntävän karskia ja poukkoilevaa. Onneksi Stridsberg on ujuttanut mukaan myös keventävää sarkasmia ja surumielistä hellyyttä.

Nainen tietää vaistonvaraisesti, että on väärin satuttaa muita. On väärin satuttaa muita… muistatko, Valerie… ja että elämän tarkoitus on rakkaus…

SHAFAK, ELIF: Eevan kolme tytärtä

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Three Daughters of Eve

Suomennos: Sari Karhulahti

Elif Shafakin kirjan nimi on Eevan kolme tytärtä. Yksi näistä kolmesta tyttärestä on kirjan kertoja, turkkilainen Nazperi Nalbantoğlu eli Peri, 

Peri tottuu jo lapsena elämään erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Äiti ja toinen veli ovat tiukasti muslimeja, isä uskoo vain tieteeseen ja vanhin veli kiinnostuu kommunismista. Heidän välillään Peri yrittää toimia sovittelijana, myötäillä kaikkia ja omaksua kaikilta jotakin. Yrittää sopeutua jyrkkään ja väsyttävään vastakkainasetteluun vuosisataisten perinteiden ja modernin maailman välillä.

Pystyikö Jumala näkemään ja kuulemaan vankilan muurien ja sellien ristikoiden läpi? Ellei pystynyt, Hän ei ollut kaikkivoipa. Jos pystyi mutta ei silti auttanut mitenkään hätää kärsiviä, Hän ei ollut armollinen. Niin tai näin, Hän ei ollut sitä, mitä väitti olevansa. Hän oli huijari.

Peristä kasvaa yksinäinen, pelokas ja itseään väheksyvä nuori nainen. Jonkinlaisena turvana hänellä on usvalapsi, kiperissä tilanteissa varoittamaan ja kannustamaan saapuva henkiolento. Peri itse ei tiedä, miksi hän tällaisen hahmon näkee, mutta takana on perhesalaisuus.

Perhe, koulu ja yhteisö olivat jauhaneet kaikki hänen omituisuutensa tavallisuuden pitkästyttäväksi pölyksi. Lukuun ottamatta usvalasta. Mutta hän oli aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista. Outoutta, joka hänen täytyi kätkeä parhaansa mukaan, arpi, joka ei ikinä häviäisi ihosta. Hän oli niin kovasti yrittänyt olla normaali, että oli usein uupunut tyystin ja tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa yksinäisyys ei ollut enää hänen itsensä valitsema olotila vaan oli muuttunut kiroukseksi. Sisäiseksi tyhjyydeksi, joka oli niin pysyvää ja täydellistä, että hän arveli vain elämän ilman Jumalaa samankaltaiseksi.

Toisaalta Peri on myös älykäs, uuttera ja kunnianhimoinen. Isän unelma (ja äidin painajainen) toteutuu, kun Peri pääsee opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Isoon-Britanniaan. Siellä hänen läheisimmiksi ystävikseen tulevat elämän nautintoja ilman tunnontuskia etsivä iranilainen Shirin ja egyptiläisamerikkalainen hartaasti uskovainen Mona eli Peri on jälleen kahden voimakkaan henkilön välissä sovittelijana. Näitä kolmea Eevan tytärtä jotkut tutut luonnehtivat määreillä Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Monen muun tavoin haluaa Perikin palvotun professori Azurin pienryhmään, jossa puhutaan Jumalasta. Ei pelkästään uskonnon, vaan runouden, filosofian, mystiikan ja neurotieteiden kautta. Täällä Peri uskoo vihdoinkin löytävänsä vastauksen ongelmiinsa, mutta seurauksena onkin katastrofi.

Hypätään kaiken muuttavaan päivään vuonna 2016. Peri on ilmeisen onnistuneessa avioliitossa, varakas seurapiirirouva, teinitytön ja kaksospoikien äiti. Miksi hän tuntee sielunsa tyhjäksi? Väkivaltaiset ja ravistelevat tapahtumat saavat Perin viimeinkin katsomaan mennyttä rohkeasti ja kypsästi silmästä silmään ja pyrkimään sovintoon niiden ihmisten kanssa, joita kohtaan on toiminut väärin.

Shafakin teos on toisaalta sujuvuudessaan ja jännittävyydessään miltei viihteellinen, mutta toisaalta se sisältää paljon tärkeää asiaa. Tärkeimpänä on suhde uskontoon nykyhetkessä, jossa kaikki tuntuu muuttuvan yhä enemmän ääri-ilmiöksi. Ollaan ”tinkimättömästi uskonnollisia” tai ”tinkimättömästi maallisia”, muttei mitään siltä väliltä.

Toinen puhuttava asia on Turkin politiikka ja yhteiskunta. Yhä useampi turkkilainen luottaa vain toiseen turkkilaiseen, ei missään tapauksessa Eurooppaan eikä mihinkään etniseen ryhmään. Yhä useampi toivoo demokratian tilalle hyväntahtoista diktatuuria ja vahvaa johtoa.

Meidän naapurimme ovat Syyria, Iran ja Irak. Eivät Suomi, Norja ja Tanska. Lähi-itään ei milloinkaan synny samanlaista demokratiaa kuin Pohjoismaihin.

Entäpä naisen aseman Turkissa! Nuoren naisen on pysyttävä koskemattomana hääyöhön asti tai hän on pilaantunut ja hyljeksittävä hedelmä. Toisaalta kulissien takana tapahtuu koko ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota vaietaan visusti. Perhepiirissä tapahtuvia alistamisia ei katsota raiskauksiksi olipa kohteena sitten lapsi, miniä, käly tai vaimo. Opettajat, sihteerit ja sairaanhoitajat saavat vain niellä hullaantuneiden ihailijoiden ahdistelut. Kaksinaismoraali elää. ja voi hyvin

HONKASALO, LAURA: Vie minut jonnekin

Kustantaja: Otava 2018

Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä, joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat, jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska, joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.

Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?

Olin kuin artesaanileipä, joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois, sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.

Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus. Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?

Vie minut jonnekin kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!

Nykyään kaikkialta tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta, ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita, syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.

Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla apua heillekin.

   ”Mä haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.

   ”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä itsestäsi.”

SWÄRD, ANNE: Vera

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Vera

Suomennos: Jaana Nikula

Eletään joulukuuta vuonna 1945. Ruotsissa on vuoden kylmin päivä, mutta Cederin hienostoperhe viettää häitä omistamassaan koleassa huvilassa Tukholman ulkosaaristossa. Sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, jonka naimattomuus kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä aiheuttaa jo kuiskailua kaupungilla. Morsian on seitsemäntoistavuotias Sandrine, kieltä osaamaton pakolaistyttö. Kaikki tietävät, että hän on raskaana ja sen ettei lapsi ole Ivanin, mutta muuta he eivät tiedäkään.

Kuka on tuo lapsimorsian, tyttövaimo, joka on ilmaantunut kuin tyhjästä, sodan keskeltä tai ties mistä? Ivan kun olisi voinut saada kenet tahansa, aivan kenet tahansa. No, ”kenet tahansa” hän on näköjään saanutkin, valitettavasti.

Häävalssi on tuskin tanssittu, kun Sandrine jo synnyttää. Seuraavat viikot hän viettää omassa huoneessaan miltei jatkuvassa unenpöpperössä aviopuolison runsaskätisesti jakamien lääkkeiden ansiosta ja näkee Veraksi ristittyä pientä tytärtään vain satunnaisesti. Lapsi on taloudenhoitaja Vannan hellässä huomassa, Sandrine hyvässä turvassa ja koko perhe tyytyväinen.

Turruttavista lääkkeistä vierottauduttuaan Sandrine alkaa vähitellen ihmetellä. Miksi Ivan ei lähesty vaimoaan millään lailla? Millainen mies hän pohjimmaltaan on? Mitä salaisuuksia näennäisesti harmonisen perheen sisälle kätkeytyy? Sandrine itse pysyttelee varuillaan. Hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja hänen menneisyyteensä liittyy salaisuus. Muodostuuko turvapaikasta hänelle kultainen häkki?

Ongelma ei koskaan ole ollut siinä, etten olisi vahva, vaan siinä etten ole osannut olla heikko… tai ehkä en ole vain osannut pyytää apua, sehän vaatii kuitenkin edes hitusen luottamusta.

Nykyhetken kanssa vuorottelee kertomus Sandrinen aiemmasta elämästä lapsuusvuosista lähtien. Hän on varttunut ranskalaisen kaupungin satamakorttelissa ja saanut selviytymisen mallia omalta äidiltään. Kaikki oppi tulee tarpeeseen, kun toisen maailmansodan myllerrys aikanaan tavoittaa Sandrinenkin perheen.

Veraa lukee miltei ahmien. Swärdin tapa kirjoittaa on luontevan soljuvaa, mutta se ei peitä tarinan karuja piirteitä vaan tekee ne helpommiksi kestää. Kirja käsittelee naisen asemaa 1940-luvun Euroopassa monelta kantilta. Olipa yhteiskuntaluokka mikä tahansa, nainen on alistettu ja turvaton. Ruumiinsa joutuu elatusta vastaan myymään niin ylhäisönainen kuin satamakorttelin huora eikä tilannetta juuri muuta se, vallitseeko maailmassa rauha vai sotatila. Myös äitiyden kysymystä sivutaan. Voiko vastenmielisestä suhteesta alkunsa saanutta lasta rakastaa? Pitääkö äidin luopua omasta onnestaan lapsensa hyväksi?

Kirjan loppu tarjoilee yllätyksen toisensa perään ja loppu jää kutkuttavan avoimeksi. Mikä onkaan Sandrinen lopullinen ratkaisu avioliittonsa ja Vera-tyttärensä suhteen?

HAIG, MATT: Kuinka aika pysäytetään

Kustantaja. Aula & Co 2018

Alkuteos: How to Stop Time

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazardilla on poikkeuksellinen vaiva, anageria. Hän on pitkälti yli neljäsataa vuotta vanha, mutta näyttää nelikymppiseltä. Hän on tavannut Scott Fitzgeraldin ja Charles Chaplinin. Hän on esiintynyt yhdessä William Shakespearen ja Josephine Bakerin kanssa. Hän on ollut mukana kapteeni Cookin matkoilla.

Normaalia hitaammin vanheneva olemus on ongelma, jonka vuoksi Tom on joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja nimeä moneen otteeseen. Vanhempina aikoina hän ja hänen läheisensä olivat kuolemanvaarassa noituusepäilyjen vuoksi, uudempana aikana hän on vaarassa joutua koekaniiniksi ikuista nuoruutta etsivien tiedemiesten laboratorioon. Nyt Tom haluaa edes hetken kokea aivan tavallisen ihmisen huomaamatonta elämää, minkä luulisi hyvinkin onnistuvan peruskoulun historianopettajana. Kunhan ei rakastu.

Saat tietenkin rakastaa ruokaa, musiikkia, samppanjaa ja lokakuun harvoja aurinkoisia iltapäiviä. Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamiasi ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi…

Kirja seuraa Tomin elämää nykyhetkessä niin koulussa oppilaiden parissa kuin vapaa-ajalla Abraham-koiran kanssa. Menneisyys väijyy joka hetki taustalla. Milloin mikäkin tapahtuma, lause tai paikka voi tuoda jotakin kauan sitten koettua tuskallisen lähelle. Ovat ne ihmiset, joita ei ole pystynyt suojelemaan ja ne, jotka on menettänyt. Ajoittain käy mielessä ajatus kaiken lopettamisesta, mutta ei sittenkään ennen kuin on löytynyt se tärkein: oma tytär.

Tom ei suinkaan ole yksin, anageriasta kärsiviä eli albatrosseja on kokonaisen järjestön verran. Monet pakoilevat ja yrittävät olla herättämättä tavallisten ihmisten eli päivänkorentojen huomiota, mutta on niitäkin jotka haluavat elää avoimesti ja rohkeasti. Pystyisikö Tom muuttamaan ajattelutapaansa ja nauttimaan juuri siitä hetkestä, jossa parhaillaan elää? Uskaltaisiko rakastua, vaikka tietää yhteisen elämän lyhyyden?

Nyt tajuan sen. Niinä hetkinä, jotka pakahtuvat elämästä, nykyhetki kestää ikuisesti, ja tiedän, että minulla on vielä monta nykyisyyttä elettävänäni. Ymmärrän se. Ymmärrän, että aika pysäytetään siten, että lakataan antamasta sen määrätä.

Kuinka aika pysäytetään on jännittävä. Selviääkö Tom? Löytääkö hän tyttärensä? Onko albatrossien joukossa petturi? Kirja on myös eräänlainen historian oppitunti. Ollaan ruton vaivaamassa Lontoossa 1500-luvulla, Tyynellämerellä 1700-luvulla, Amerikan Villissä lännessä 1800-luvulla, iloisella 1920-luvulla Pariisissa, vankkaa johtajaa kaipaavan 1930-luvun Euroopassa. Tuntuu, että samoja virheitä toistetaan ajasta toiseen ja samat ennakkoluulot elävät ikuisesti.

Matt Haigin teos on nautinnollisen viihdyttävä, mutta se tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Ajatus lähes ikuisesta elämästä voi tuntua houkuttelevalta, mutta millaista se olisi todellisuudessa?

HASHEMZADEH BONDE, GOLNAZ: Olimme kerran

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: Det var vi

Suomennos: Jaana Nikula

Olimme kerran kertoo kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin, joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä. Katkeroitunut.

Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko, mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus, että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?

Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan tuntee myös selittämätöntä kaunaa.

Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan juurettomuuteen ja suruun.

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja kaikkialla etusijalla.

Toivoin, että hän olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää, että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin, jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.

Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.

Kaikki on edelleen olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin. Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.

Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.

VILKKO, MARJO: Vilpitön sydän : romanssi

Kustantaja: S&S 2018

Franka on 33-vuotias, varakkaan ja anteliaan miehen vaimo ja viisivuotiaan Leo-pojan äiti. Leo on ongelmalapsi, joka lopulta erotetaan päiväkodista häiriköinnin vuoksi. Tarjolla on kuitenkin hyvä vaihtoehto: päiväkodissa työskentelevä parikymppinen Alvar siirtyy Leon kokopäiväiseksi avustajaksi tämän kotiin. Kehitys on Leon kohdalla suotuisaa, mutta uutta eloa saa myös Franka-rouva.

En vieläkään tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa. En tiennyt, olivatko tunteeni aidosti omiani vai heijastusta siitä kiintymyksestä, jonka poikani oli kehittänyt Alvariin. En tiennyt, mikä oli synnyttänyt sen kivun, jonka olin tunnistanut hänen lähtöpäivänään.

Alvar on kaunis, hurmaava ja persoonallinen nuori mies, josta naiset helposti kiinnostuvat. Vastavuoroisesti Alvar itse ihastuu herkästi – onhan hän Patologinen Ihastuja. Kun Alvar saa päähänsä muuttaa Englantiin, on Frankan keksittävä syy yhteydenpitoon – hänestä tulee äidillinen neuvonantaja Miss Lonelyhearts.

Tieto rakastetun olemassaolosta valaisi yhtäkkiä yksinäisen hetken mutta yhtä hyvin kesken onnellisen päivän mieleen saattoi hiipiä muiden naisten kuvia ja avuton tunne: miksi me haluamme yhä uudelleen antautua rakkaudelle – vaikka tiedämme (tai meidän pitäisi tietää), että jokaisen rakkauden alku, jokainen antautuminen, pitää sisällään lopullisten jäähyväisten siemenen.

Ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, kun tilanne muuttuu. Frankan avioliitto on ohi ja kaipuu Alvaria kohtaan voimistunut. Myös Alvar tunnustaa olevansa rakastunut, mutta matkassa on yksi mutka: Alvar haluaa miltei pakkomielteisesti lapsia! Omia biologisia lapsia!

Franka on itse kokenut vanhemmuuden ja haluaa toki suoda kokemuksen rakastetulleenkin, mutta pystyykö hän enää itse tulemaan raskaaksi? Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Avoin avioliitto, jossa Franka olisi ”toinen äiti”? Kestäisikö rakkauden katedraali sortumatta Alvarin romanssia toisen naisen kanssa?

Olimme kumpikin luvanneet kärsiä rakkautemme takia. Tiesimme molemmat, miten paljon toinen uhrasi voidakseen jatkaa yhdessä. Tunsin suurta sympatiaa tätä vaikealta ja vanhanaikaiselta tuntuvaa lupausta kohtaan. Se tuntui käyvän niin vastaansanomattomasti meidän aikaamme vastaan, tätä aikaa jossa rakkautta ei enää odotettu eikä sen yllätykseen uskottu vaan se haluttiin suunnitella ja valmistaa seuranhakupalvelujen monivalintatehtävillä.

Vilpitön sydän -romaani kuvaa kahden ihmisen väkevää rakkautta kuin kyseessä olisi härkätaistelu – mutta kuka on matadori ja kuka härkä? Vai vaihtuvatko osat tarpeen mukaan? Toisaalta Frankan mielestä sekä rakkaus että härkätaistelu muistuttavat tangoa.

Aivan niin kuin matadorit, me otimme nyt askeleemme hyvin tietoisina jokaisesta. Mekin tanssimme ja tasapainottelimme hennolla rajalla, kutsuen ja kurottuen niin lähelle mustaa otusta kuin mahdollista… ja me yrittäisimme saada sen tanssimaan kanssamme, yhtä valmiina tuhoutumaan tai selviytymään hengissä.

Kirjan näkökulma on Frankan. Lukija saa seurata jokaista ajatusta, jokaista ristiriitaista tunnetta, jokaista muutosta mielialassa. Välillä tämä tunteissa vellominen on käydä ylivoimaiseksi: eikö vähempi jo riittäisi! Loppu enteilee jonkinlaista rauhaa, joskin myös epävarmuutta.

   Entä suuri taistelumme, etsikkoaikamme? Oliko se nyt ohi? Se tuntui nyt melkein vain hämärältä unelmalta, väärään aikaan eksyneiden romantikkojen harhailulta. Jatkuiko se vielä, vai olimmeko kuolleet jo viisi vuotta aikaisemmin – ja kaikki nämä vuodet, jolloin olin laskenut ruhjeita ja miekanpistoja, arvioinut väistöjä ja ohituksia, ja odottanut armahdusta, olimmekin olleet vain aaveita areenalla?

   En tiennyt, oliko härkä nyt kuollut vai armahdettu. En tiedä vieläkään. Tiedän vain, että joskus härkä armahdetaan.

Vilpitön sydän on Marjo Vilkon esikoisromaani ja perustuu paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Omakohtaisuuden huomaa, niin koskettavaa, pitkälle pohdittua ja monipuolista asian käsittely on. Teksti etenee viipyillen ja puntaroiden, luodaten kertojan tunteita viimeisintä vivahdetta myöten. Tämä ei ole vauhdikas toimintaromaani, vaan täynnä hiljaista filosofista pohdintaa. Upean omaääninen esikoisromaani!

VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen

Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.

TYLER, ANNE: Äkäpussi

Kustantaja: Johnny Kniga 2018

Alkuteos: Vinegar Girl

Suomennos: Tarja Lipponen

Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) kertoo inhoavansa William Shakespearen näytelmien juonia ja erityisesti Kuinka äkäpussi kesytetään - komedian tapaa tehdä viihdettä naisen halventamisesta ja alistamisesta. Niinpä Tyler halusi tehdä tästä nimenomaisesta näytelmästä oman proosamuotoisen versionsa, kun kustantaja pyysi häntä mukaan Shakespeare-sarjaan, jossa kahdeksan tunnettua kirjailijaa kirjoittaa omat tulkintansa Shakespearen keskeisistä näytelmistä. Tuloksena on lyhyt ja kepeä kirja, jonka kirjoittaminen kuulemma oli Tylerille ”ihan namia”.

Baltimoressa asuva Kate Battista on 29-vuotias lastentarhanopettajan apulainen. Mikään unelmatyö tämä ei hänelle ole, vaan vain jotain mihin tarttua, kun opiskelu yliopistossa katkeaa. Taisi olla tyhmää sanoa kasvitieteen professorille, että tämän selitys yhteyttämisestä oli ”puolittain perseestä”…

Kate ei piittaa lapsista. Kurinpitoon hänellä ei ole halua eikä auktoriteettiakaan. Sosiaaliset taidot puuttuvat myös; Kate töksäyttelee mielipiteensä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen suoraan ja viljellen turhankin mustaa huumoria. Puhuttelut johtajan luona vain hämmentävät, kun ei ymmärrä mikä on mennyt vikaan.

   ”Tarkoitan, että sinun on kehitettävä sosiaalisia taitojasi. Saatava avuksesi melkoisesti tahdikkuutta, melkoisesti itsehillintää, melkoisesti diplomatiaa.”

   ”Okei.”

   ”Mahdatko sinä edes ymmärtää, mistä puhun?”…

… Tahdikkuutta, itsehillintää, diplomatiaa. Mitä eroa tahdikkuudella ja diplomatialla oli? Ehkä tahdikkuus viittasi asioiden sanomiseen kohteliaasti, kun taas diplomatia tarkoitti, ettei mitään sanottu ääneen. Mutta eikö itsehillintä silloin kattanut myös diplomatian? Eikö itsehillintä oikeastaan kattanut kaikki kolme?

Koko suku on huolissaan: Katesta on tulossa vanhapiika! Kate on pitkä, romuluinen ja kömpelö, mutta pahinta on hänen äkeytensä ja kärsimättömyytensä. Isä on tähän asti kuitenkin ollut melko tyytyväinen. Hän on saanut paneutua autoimmuniteettisairauksien tutkimiseen ja viipyä yömyöhäiseen laboratoriossaan hiiriensä parissa, kun Kate on hoitanut kodin. Yksi Katen tärkeimmistä tehtävistä on ollut pitää silmällä 15-vuotiasta pikkusiskoa Pupua, jonka päähän ei mahdu juuri muuta kuin pojat ja ulkonäkö.

Eräänä päivänä isä alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Miksi hän raahaa joka paikkaan mukanaan tutkimusassistenttiaan, puolalaista Pjootor Tserbakovia (Pjotr Štšerbakovia)? Miksi isä on mielin kielin ja kehuskelee Katea taidoista, joita tällä ei ole?

Kyllähän isän suunnitelma lopulta selviää Katellekin. Pjotr on oikea unelma-assistentti, mutta hänen viisuminsa on pian menossa umpeen. Auttaa voisi Pjotrin statuksen muuttaminen muotoon ”naimisissa amerikkalaisen kanssa”. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: isä saisi pitää assistenttinsa ja Katen pelastuisi vanhanpiian osasta. Miksiköhän Katea suututtaa?

   ”Haloo!” hän halusi sanoa heille. ”Eikö minulla teidän mielestänne ole tämän enempää arvoa? Minun ei pitäisi joutua käymään tällaista läpi! Ansaitsen kokea oikean romanssin, kohdata jonkun joka rakastaa minua minun itseni takia ja pitää minua aarteenaan. Jonkun, joka hukuttaa minut kukkasiin ja runoihin ja unisieppareihin.”

Äkäpussi on kevyt ja hauska kirja. Ihmiset sanailevat reippaasti ja tapahtumat saavuttavat absurdeja mittasuhteita. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus Katen ja Pjotrin vauhdikkaista häistä. Henkilöhahmot ovat eloisia: nyreä ja samalla alemmuudentuntoinen Kate, hassusti puhuva simpanssimainen Pjotr, hupsu Pupu oikkuineen, tilanteessa kuin tilanteessa hermonsa ja käytöstapansa säilyttävä Thelma-täti.

Hyvin Äkäpussista löytyvät Shakespearen näytelmän keskeiset henkilöt ja tapahtumat, vaikka siinä ollaankin tanakasti nykyajassa ja nykyajan aatemaailmassa. Moderni Kate pysyy itsenäisenä avioiduttuaankin eikä hänen tarvitse vieläkään opetella laittamaan ruokaa.

On hauskaa odotella sarjan muita Shakespeare-tulkintoja. Jo syksyllä 2018 ilmestyy Jo Nesbøn versio Macbethistä, mielenkiintoista!

LOHI, MIRJAM: Rouva Suominen välittää : valuneen taikinan tapaus

Kustantaja: Teos 2018

Psykologin koulutuksen saanut Sointu Suominen on nainen, jota aviomies Sampo kuvaa hellästi ”maailman sydämellisimmäksi pölvästiksi” ja jotkut muut määreellä ”ei penaalin terävin kynä”. Sointu innostuu helposti ja oikein kovasti innostuessaan käy ylikierroksilla, rupeaa höpöttämään ja hosumaan. Toisaalta hän saattaa helposti vajota omiin ajatuksiinsa, ruveta seuraamaan jotain oman logiikkansa mukaan polveilevaa ajatuskulkua ja hukata käsitteillä oleva asia kokonaan.

Nyt Sointu on kouluttautunut kiinteistönvälittäjäksi ja etsii asiakkaita DO-MI-SO-firmalleen maailmoita syleilevän bloginsa avulla. Blogitekstien ajatukset ovat varsin korkealentoisia ja koskevat enemmänkin ihmisten henkistä hyvinvointia kuin kiinteistökauppaa.

Pysähtykäämme aloillemme ja tunkekaamme jalkamme läpi kaiken sen mielipiteistä, ennakkokäsityksistä, perinteistä, harhakäsityksistä ja näennäisyyksistä koostuvan mudan ja moskan – jonka muodostajat ovat kirkko, valtio, runous, filosofia ja uskonto ja joka peittää koko maapallon Pariisista Lontooseen, New Yorkista Bostoniin ja Concordiin – kunnes jalkamme tapaavat kovan pohjan ja peruskallion, jota voimme kutsua todellisuudeksi ja josta voimme sanoa: ”Tässä se on, ei epäilystäkään.”

Toimeksiantoja ei tule satelemalla eikä myydyistä asunnoista saatu välityspalkkio ole missään suhteessa tehtyyn työmäärään – etenkään kun Sointu ei malta olla hoitelematta asiakkaidensa henkistä puolta samalla. Turkkiin muuttavan naisen yksiön nopean myymisen jälkeen ei tapahdu mitään, kunnes Soinnulle tarjotaan välitettäväksi kaksikerroksista ainutlaatuista rivitaloasuntoa. Asuntoon liittyy mysteeri:

Ester Rönnberg, kuollut epäselvissä olosuhteissa. Miksi ihmeessä äiti leipoi keskellä yötä juhlapuvussa? Eihän äiti melkein koskaan leiponut mitään. Työhönsä keskittynyt nainen, joka ei viihtynyt keittiössä.

Eihän Sointu voi vastustaa kiusausta ruveta taas rouva Etsiväksi. Oliko Ester Rönnbergin kuolemaan syynä kirje, jossa vihjataan aviomiehen petollisuuteen? Kuka vihjailija on? Onko vihjailuissa perää? Siinä sivussa tulee selviteltyä naapuruston outoja tapahtumia. Asuntomurtoa, jossa viedään kuluneet lenkkarit muttei kalliita viinaksia. Joka päivä kesken työpäivän kotiinsa ryntäilevää miestä. Juopotteleva miestä, jonka kotona tapahtuu vesivahinko kahteen otteeseen. Ja kuka on Anonymous, joka kirjoittelee ala-arvoisia kommentteja Soinnun blogiin?

Valuneen taikinan tapaus ei ole dekkari, vaikka siinä arvoituksia ratkotaankin. Se on ironisen hauska kertomus hieman omalaatuisista ihmisistä. Välillä teksti ryöppyää koskena eteenpäin ja asioita ladellaan perä perää kappalekaupalla. Mukana on hauskoja sanontoja: Sointu on ”ymmärtämisen höyrysauna” ja imee vaikutelmia ”silmäpilleillä”. Kokouksessa jotain asiaa vastustavat henkilöt ”mylläkkäjuoksevat” muita kumoon.

Tässä on juuri sopivaa luettavaa vaikka juhannukseksi! Kirja jossa pirteän ironian ohella on sydämen hyvyyttä.