24.6.2019

STARNONE, DOMENICO: Kepponen


Kustantaja: WSOY 2019
Alkuteos: Scherzetto
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

Milanossa asuva Daniele Mallarico on aikoinaan ollut maineikas kuvittaja, mutta nyt yli seitsemänkymppisenä jo unohdettu suuruus. Paras luomisvire on mennyt häneltä itseltäänkin ja kustantajan hieman yllättäen tilaama Henry Jamesin novelliin liittyvä työ etenee väkinäisesti ja haluttomasti. Onnistuisiko Daniele paremmin vanhassa lapsuudenkodissaan Napolissa, jos ryhtyisi täyttämään vaarin velvoitteita ja lähtisi tyttärenpoikansa kaitsijaksi tämän vanhempien konferenssimatkan ajaksi?

Paluu Napoliin ei ole helppo. Lapsuudenkotiin liittyy ikäviä muistoja ja nyt siellä tuntuu vallitsevan varsin kireä tunnelma. Nelivuotias Mario-poikakin loukkaa vaariaan heti kättelyssä tuomitessaan tämän muutamaan lastenkirjaan tekemät kuvitukset liian tummiksi! Toki poika muuten vaikuttaa ihailtavan omatoimiselta ja etevältä ja hallitsee asioita, joista vaarilla ei ole aavistustakaan.

Lapsenvahdin työ osoittautuu yllättävän raskaaksi ja välillä tuntuu siltä, että vaari pysyttelee pojan kanssa sovinnossa pelkästään siksi, ettei joutuisi kahnauksiin tyttärensä kanssa. Saadakseen työrauhaa Daniele tarjoaa Mariolle lopulta piirrosarkin ja värejä. Lopputulos hätkähdyttää. Nelivuotias poika on matkinut vaarinsa tyyliä, mutta luonut samalla jotain todella taidokasta ja raikasta niin viivan kuin värien puolesta. Vaarin sisimmässä myrskyää.

Olin ammentanut voimaa oletetusta poikkeuksellisuudestani. Ja nyt sitten tämä lapsukainen, perimässään jälkiä ties mistä ihmisapinalajista – poika, josta kehittyisi isänsä tavoin leveäkourainen, paksukoipinen, pikkumaisen mustasukkainen ja päälleliimatun kohtelias mies, sanalla sanoen minun täysi vastakohtani – oli yks kaks yllättäen, minun nenäni edessä, tehnyt hätkähdyttävän piirroksen vain siksi, että oli halunnut matkia minua… Pojan piirustus oli romuttanut hetkessä käsityksen, joka minulla oli ollut omasta itsestäni.

Piirtämisen lahja tarjosi aikoinaan parikymppiselle Danielelle mahdollisuuden jättää taakseen niin vihattu koti kuin väkivaltaiseksi ja rivoksi koettu Napoli, mutta nyt hän ihmettelee onnistuiko se vain hyvän onnen ja ahkeruuden ansiosta.

Niin vaarin kuin Marion itsetunto saa yhteiselon aikana kolauksia. Kumpikin on kuvitellut olevansa ainutlaatuinen, mutta joutunut huomaamaan rajoitteensa. Kaikki kärjistyy parin ryhtyessä tekemään toisilleen hieman ilkeämielisiä kepposia. Jännitystä! Katastrofin aineksia!

Tarina vaarin ja lapsen tahtojen taistelusta on selkeä kokonaisuus, mutta Starnone yllättää ja tarjoaa varsinaisen kertomuksen jälkeen vielä liitteen, jonka otsikko on The Jolly Joker – iloinen ilveilijä : Daniele Mallaricon (1940-2016) muistiinpanoja ja luonnoksia Kepponen-tarinaa varten.

Merkinnöissään Daniele vetää mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä Henry Jamesin novellin ja oman elämänsä välille. Vuonna 1906 ilmestynyt novelli on nimeltään The Jolly Corner päähenkilön lapsuudenkodin mukaan. Vietettyään ulkomailla yli kolmekymmentä vuotta Spencer Brydon palaa kotimaahan ohjatakseen omistamansa talon kunnostustöitä ja huomaa tällöin olevansa synnynnäinen liikemies. Onko hän tuhlannut elämänsä tekemällä vääränlaisia asioita? Asustaako talossa sellainen haamu, jollainen hänestä olisi saattanut tulla?

Danielenkin lapsuudenkodissa on kummituksia, mutta kuka on hänen oma aaveensa? Pieni Marioko? Onko kuvittaja Spencerin tavoin käyttänyt elämänsä sellaiseen, mihin hänellä ei oikeasti ollut kyvykkyyttä? Olisiko hänen pitänyt taiteilijan ammatin sijasta ryhtyä vaikkapa autonkorjaajaksi tai sähkömieheksi tai sorvariksi? Peliriippuvaisen isänsä aaveesta Daniele on varma: se olisi iloinen ilveilijä, joka voittaisi miljoonia pelaamalla. Tämä on viittaus liitteen otsikossa mainittuun jokerikorttiin (Jolly Joker).

Kepponen osoittautuu paljon monikerroksisemmaksi kuin aluksi vaikuttikaan. Kuka tarinan oikeastaan kirjoitti? Kenen piirtämiä ovat liitteen kuvat? Eleetön teksti sisältää hiljaista huumoria ja monia hienoja oivalluksia. Pikkuvanha ja sisukas Mario on viehättävä hahmo – onkohan kirjailijan lähipiirissä hänen esikuvansa?

PS. Miksiköhän kirjan kannessa puuhailee tyttö? Onko hän yksi Danielen aaveista?

17.6.2019

VENHO, JOHANNA: Ensimmäinen nainen


Kustantaja: WSOY 2019

Sylvi Kekkonen ajelee elokuussa 1966 kuningatar Elisabetilta saamallaan Morris Minillä Suomusjärvelle Kekkosten omistamalle Katerma-mökille ainoana seuralaisenaan koira. Koko kesän Sylviä on painanut suru, sillä kesäkuussa kuoli hänen hyvä ystävänsä ja keskustelukumppaninsa Marja-Liisa Vartio vain 41-vuotiaana.

Katermassa Sylvi lueskelee vanhoja päiväkirjojaan, puuhailee mökkiaskareissa ja kuljeskelee luonnossa. Yksin hän ei ole, sillä Marjaliisa on hänen kanssaan, keskustelee ja kuulustelee, moittii ja lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Hänen avullaan Sylvi onnistuu pukemaan sanoiksi sellaisiakin ajatuksia, joita ei aiemmin ole rohjennut. Epäilyksiä siitä, että on kadonnut omana persoonanaan ja jäänyt varjoksi aviopuolisonsa taakse.

Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan.

Niinpä Sylvi kertoo olleensa rohkea lapsi, joka ei pelännyt edes pappilan isoa Musta-oria. Hän kertoo tapaamisestaan karismaattisen Urhon kanssa ja nopeasti syttyneestä kiihkosta. Hän kertoo joutumisestaan aivan uudenlaisiin ympyröihin, joissa Urho luovii kuin kala vedessä, mutta jotka ujolle Sylville ovat koettelemus. Hän kertoo kaksospojistaan, joista toinen on pärjääväinen päiväpoika ja toinen huolestuttavan herkkä yöpoika. Hän kertoo vaikeudestaan päästää lapsista irti ja antaa näiden elää omaa elämäänsä.

Minun on ikävä poikia niin kuin omia jäseniäni, on kuin minusta olisi amputoitu osa kun he ovat kasvaneet minusta irti. Omaa aikaa rampana, sitä tässä on tarjolla.

Sylvi kertoo keskenmenoistaan ja kohdunulkoisesta raskaudestaan, jonka jälkeen aviopuolisoilla ei ole enää yhteistä makuuhuonetta eikä fyysistä yhteiseloa. Hän kertoo kutistavasta, vanhentavasta ja eristävästä sairaudestaan, reumasta. Hän kertoo Urhon komeista naisystävistä, joiden rinnalla tuntee olevansa kääpiökokoinen maatuska. Hän kertoo yksinäisyydestään ja kosketuksen kaipuustaan.

Olen antanut Urholle kaiken mitä minusta irtosi, sormistani ja monta kertaa unohdetusta sydämestäni ei puristunut yhtään pisaraa enää, eikä se Urholle riittänyt.

Synkissä mietteissä oma kirjailijanurakin näyttää kyseenalaiselta. Julkaistiinko teokset vain koska kirjoittaja oli pääministerin tai presidentin puoliso? Olivatko kirjat tosiaan vanhanaikaisia ja puoliääneen kirjoitettuja kuten kriitikot sanoivat? Eikö hänellä ollut oikeutta osallistua muiden kirjailijoiden tavoin Kirjailijaliiton kokoukseen vain koska oli presidentin puoliso? Olisiko ensimmäisen naisen kirjoittamisen sijasta mieluummin pitänyt kirjoa?

Olen lukija ja pystyn istumaan tuntitolkulla sijoillani ja lukemaan. Siitä lähti se yritys panna itsekin jotakin paperille, siitä ja tuskasta, josta en pystynyt puhumaan. Tuskan takana on voima, kirjoittaja tekee tuskasta taiteen, etten paremmin sano, hän kerää itsensä kokoon joka aamu tyhjällä liuskalla. Mutta mitä sitten käy, kun sanat ehtyvät, kun kynä juuttuu sijoilleen.

Kolmas ääni kirjassa on Essi Renvallin, joka kamppailee Sylvi Kekkosen muotokuvan parissa. Mikään hahmotelma ei tunnu tavoittavan kuvattavaansa, vaan aina korostuu jokin piirre liikaa yli muiden. Miten saada esiin hauraus, mutta myös rohkeus ja sisukkuus? Miten saada esiin lempeys, mutta myös kovuus ja pisteliäisyys? Miten saada esiin osaansa alistunut nainen, mutta myös hänen kapinallisuutensa?

… minun on Sylvin päätä tehdessäni oivallettava aivan toisenlainen tahdon lujuus kun omani. Sellainen, joka taipuu, muttei taitu. Sellainen, johon voi painaa jäljen, mutta joka palautuu omaksi itsekseen. Se on niin syvällä kuoren sisässä että on tiivistynyt paineessa, millaiseksi nyt paineessa sitten tiivistytään.

Ensimmäinen nainen tuntuu täysin uskottavalta, vaikka tietääkin kirjan Sylvin olevan Johanna Venhon luoma fiktiivinen hahmo. Hän on kuin maatuskanukke, josta paljastuu aina vain uusia puolia. Hän on henkevä, mutta myös lihallinen. Eikä Sylvi elä kirjassa yksinään, sillä salavihkaa paljastuu huomioita myös Urho Kekkosesta ja Marja-Liisa Vartiosta sekä Essi Renvallin taiteilijaluonteesta.

Kirjan kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti ryöppyää, välillä se tiivistyy aforismeiksi. Siinä on runollisuutta, mutta myös rauhallista arkisuutta. Paljon viisautta.

Aina jokin liike meissä toteutuu. Jokin muutos tapahtuu. Vaikka se ei olisi se, mistä oli haaveiltu, se on kuitenkin elämä.

PS. Kirjan kansi on upea! Sen on suunnitellut Satu Konttinen Tamminiemessä olevan Sylvi Kekkosen muotokuvan pohjalta.

15.6.2019

YOKOYAMA, HIDEO: 64


Kustantaja: Bazar 2019
Alkuteos: Rokuyon
Suomennos: Markus Mäkinen

Hideo Yokoyama (s. 1957) työskenteli rikostoimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos voitti merkittävän japanilaisen kirjallisuuspalkinnon, minkä jälkeen Yokoyaman teokset ovat jatkuvasti voittaneet palkintoja ja olleet Japanin myyntilistojen kärjessä. Näin myös vuonna 2013 ilmestynyt dekkari 64 (Rokuyon), joka on ensimmäinen Yokoyamalta suomennettu teos.

64 on paksu opus, peräti 764 sivua. Perinteinen dekkari se ei ole, mutta tarjoaa varsin kattavan esityksen Japanin poliisilaitoksen hierarkiasta ja toiminnasta. Kuka kumartaa syvempään kenenkin edessä? Mitä seurauksia on ”kasvojen menettämisestä”? Juonittelua oman yksikön tilanteen parantamiseksi on koko ajan ilmassa ja rumiakin keinoja käytetään.

Poliisitarkastaja Mikami Yoshinobu, viestintäpäällikkö, D:n prefektuurin poliisilaitos, pääpoliisiasema, hallintoyksikkö, sihteeristöjaos.

Tämä titteli on kirjan päähenkilön Mikamin. Hänet on yllättäen siirretty rikostutkinnan toisen jaoksen varapäällikön paikalta viestintäpäälliköksi. Paperilla siirto näyttää ylennykseltä, mutta tosiasiassa se tuntuu rangaistukselta eikä Mikami voi olla pohtimatta onko takana jotain henkilökohtaista.

Tällä hetkellä Mikamilla on paljon ajateltavaa. Vain esimies tietää, että hänen teini-ikäinen tyttärensä on karannut kotoa, syynä miltei pakkomielteinen viha omaa ulkomuotoa kohtaan. Esimiehen luvalla Mikami käy tarkistamassa jokaisen kuolleena löydetyn sopivan ikäisen ja näköisen tytön ruumiin. Ne ovat raskaita retkiä etenkin Mikamin vaimolle.

Toiseksi viestintäyksikön välit lehdistön kanssa ajautuvat yhtäkkiä katkeamispisteeseen. Sinällään melko pienestä asiasta paisuu valtava epäluottamuspula, jonka seurauksena lehdistö jättää valituskirjelmän viestintäpäällikön toiminnasta ja uhkaa mediaboikotilla Tokiosta saapuvan poliisiylitarkastajan vierailua. Vierailun tarkoituksena olisi hankkia näkyvyyttä tapaukselle, joka on roikkunut ratkaisemattomana jo neljätoista vuotta ja jonka syyteoikeus on pian raukeamassa.

Kolmantena ongelmana Mikamilla onkin juuri tuo ratkaisematon tapaus eli tapaus 64. Vuonna 1989 seitsemänvuotias tyttö siepattiin ja murhattiin, vaikka vanhemmat olivat täyttäneet kaikki sieppaajan vaatimukset ja luovuttaneet lunnasrahat. Mikamin etsiessä tapauksesta lisää tietoa paljastuu vakavia laiminlyöntejä ja arvoituksia. Mikä on Kōdan muistio ja missä se on?

Tapaus mutkistuu entisestään, kun juuri vuosipäivän alla tulee tieto nuoren naisen sieppauksesta, joka näyttää noudattavan täsmälleen tapaus 64:n kaavaa. Onko sama henkilö taas iskenyt vai onko kyse jostain ihan muusta? Mikami tuntee jälleen kerran esimiesten pimittävän häneltä – ja samalla lehdistöltä – oleellisia tietoja.

Kirja koostuu paljolti Mikamin pohdinnoista. Hän yrittää ymmärtää, mikä kaikkien juonitteluiden ja siirtojen takana oikeasti piilee. Onko asialla agitaattori? Kuka vuotaa tietoja ja miksi? Kuka voittaa ja kuka häviää?

Yhtä perinpohjaisesti Mikami vatvoo myös omaa asemaansa ja todellisia toiveitaan. Onko hän ollut rehellinen itselleen ja alaisilleen? Kenen puolella hän oikeasti on? Mitä hän toivoo henkilökohtaisesti saavuttavansa? Onko työ hänelle tärkeämpää kuin perhe?

Tällä hetkellä oli tärkeintä pysyä järjissään. Hän seisoisi hallinnon sotaviirin alla suojellakseen perhettään. Hänen rikostutkijan sydämensä luultavasi huutaisi tuskasta, mutta juuri se olisi todiste siitä, että hän todella oli yhä järjissään. Ei hänen tarvitsisi sulauttaa niitä puolia itsestään väkisin yhteen. Hän täyttäisi tehtävänsä viestintäpäällikkönä tuskasta vääntelehtien mutta hiljaisen arvokkaasti.

Yokoyaman teos on melko helppolukuinen, vaikka välillä hieman väsyy uudestaan ja uudestaan toistuviin tilanteisiin ja ajatuksiin. Toisaalta hidas tempo pitää lukijan koko ajan tapahtumien ytimessä ja selvillä kunkin osallistujan toiminnasta ja reaktioista. Lukemisen arvoinen teos monessakin suhteessa!

PS. Kirjassa on paljon henkilöitä ja samankaltaisia nimiäkin on useita (Minako, Mikumo, Mizuki, Mikami…). Ehkäpä henkilöluettelo olisi ollut paikallaan?

14.6.2019

SEHLSTEDT, KICKI: Älä silmä pieni


Kustantaja: Like 2019
Alkuteos: Sweet Lolita
Suomennos: Petri Stenman

Probono-verkkolehdessä työskentelevän Aidan pikkusisko Bianca osallistuu hyvän ystävänsä häihin, riitelee avopuolisonsa kanssa paluumatkalla laivalla ja katoaa. Myöhemmin hänet löydetään rantavedestä kuolleena, murhattuna. Aida saa selville, että Bianca on ollut tekemässä väitöskirjaa naisten kokemuksista Tukholman pimeässä ja kätketyssä alamaailmassa. Törmäsikö hän haastatteluissaan johonkin niin suureen salaisuuteen, että hänet täytyi vaientaa? Vai liittyykö murha Biancan yksityiselämään?

Biancan kuolemaa alkavat omatoimisesti selvitellä isosisko Aida ja väitöskirjan ohjaaja Kajan Berglund. Heidän tutkimustensa väliin lomittuu kertomus kahdesta teini-ikäisestä tytöstä. Kolmetoistavuotias Matilda on viehättynyt miesten osoittamasta huomiosta, jota saa tsättäillessään webcamissa suloiseen Lolita-asuun pukeutuneena. Puseron riisumisesta tulee jo rahaakin jokunen satanen.

Hän toivoo, että hän voisi siirtyä aikaan ennen kuin Amanda houkutteli hänet huijaamaan ukkoja. Ennen kuin alkoi iltaisin tsätätä ja stripata webcamissa. Hän muistaa ensimmäisen kerran. Hän tsättäsi tyypin kanssa monta viikkoa. Kuinka kaunis ja seksikäs tämä sanoi hänen olevan. Kuinka hän maksoi saadakseen nähdä enemmän. Hän oli paljon vanhempi kuin oli väittänyt. Mutta Matilda oli imarreltu, se oli jännittävää ja meni niin helposti. Liian helposti. Sata kruunua swishillä siitä, että otti paidan pois.

Mitään muuta Matilda ei toivo kuin tuntea olevansa hyväksytty ja kuuluvansa joukkoon. Kaksi vuotta vanhempi Amanda yllyttää häntä yhä pitemmälle, järjestää yhä pelottavampia (ja rahakkaampia) tapaamisia ja Matilda suostuu. Äiti ja isä ovat kiireisinä uraihmisinä paljon poissa kotoa eivätkä valvo tyttärensä tekemisiä. Niinpä on helppo lintsata koulusta ja käyttää saadut rahat alkoholiin ja huumeisiin.

Big: Seksikkäitä lolitoja. Nähdäänkö?
Sweetlolita: Mmm, mielellään.
Big: Kuinka vanhoja olette?
Sweetlolita: Me ollaan kolmetoista.
Big: Ah. Te olette nättejä.
Sweetlolita: Kiitos, hihi. Nähdäänkö siis illalla?
Big: Mitä maksaa?
Sweetlolita: 3 000 kummallekin.

Älä silmä pieni -romaani on murheellista luettavaa, koska se hyvinkin voisi olla totta. Kaikki alkaa viattoman oloisesta viestittelystä, jossa toisena osapuolena on vanhempi mies. Vähitellen nuorta taivutellaan ottamaan itsestään alastonkuvia ja silloin alkaa pelottelu: nämä kuvat lähetetään vanhemmille tai julkistetaan ystävien nähtäviksi, jollet suostu ottamaan kuvia lisää, jollet suostu tapaamisiin, jollet suostu seksiin. Pahimmillaan tyttöjä ostetaan darknetin kautta bitcoinvaluutalla kuin esineitä ja mitä nuorempia he ovat, sitä halutumpia.

Kirjassa on myös otteita jonkun neljätoistavuotiaan tytön päiväkirjasta. Häntä raiskaavat toistuvasti ne kaksi henkilöä, joihin hän on luottanut ja joita on rakastanut. Hänet hämätään uskomaan, että on antanut raiskaajilleen luvan koviin otteisiin. Ei ilmoitusta poliisille. Elinikäinen häpeä sisimmässä.

Minä makasin kuin halvaantuneena, katse tyynyssä. Sinä ravistit minua hartioista.
”Sinä halusit. Sano, että sinä halusit”, sähisit korvaani.
Häpeä tunki kurkkuun kuin kitkerä röyhtäys. Kenties minä halusin. Minä en ollut sanonut ”ei”.
”Minä halusin”, kuiskasin. ”Minä halusin.”

Raskaasta aiheesta huolimatta kirjassa on sentään hieman keventävää huumoria ja romantiikkaakin. Suomenruotsalainen kriminologian professori Kajan Berglund on värikäs ja monipuolinen hahmo, ihanan rehevä ja itsevarma. Aida taas on perinyt italialaisilta isovanhemmiltaan kuohahtelevan luonteenlaadun, mikä voi johtaa toimittajantyössä hankaliin tilanteisiin. Pikkusiskon kuolema saa hänet vakaviin aatoksiin: jättikö hän tämän heitteille lähtiessään itse pakoon perheväkivaltaa heti kun siihen oli mahdollisuus? Onko hän itse syyllinen Biancan kohtaloon? Juoni kantaa hyvin ja viimeiset palaset tapausten ratkeamiseen paljastuvat vasta kirjan lopussa.

Kicki Sehlstedt toimi vuosia Aftonbladetin toimittajana ja uutispäällikkönä, kunnes suoritti kriminologian tutkinnon.  Nykyisin hän on Ruotsin poliisi-tv:n tuottaja. Pitkään häntä on kiinnostanut naisen ja rikoksen välinen suhde eri muodoissaan eli nainen uhrina, asianosaisena tai rikoksen tekijänä.  Älä silmä pieni on hänen esikoisteoksensa, jota varten hän tarkkaili kymmenen vuotta Ruotsissakin esiintyvää grooming -ilmiötä. Jatkoa on luvassa.

13.6.2019

SARENBRANT, SOFIE: Avoimet ovet


Kustantaja: WSOY 2019
Alkuteos: Visning pågår
Suomennos: Veijo Kiuru

Sofie Sarenbrantin (s. 1978) Emma Sköld -sarja on Ruotsissa valtavan suosittu, ehkäpä nuoren ja kunnianhimoisen sankarittarensa ansiosta. Jostain syystä suomentaminen on aloitettu sarjan kolmannesta osasta Avoimet ovet, joka oli Ruotsissa vuoden 2015 myydyin salapoliisiromaani. Todennäköisesti sarjan aiemmissa osissa on pohjustettu ihmisten elämänvaiheita ja heidän välisiään suhteita, mutta juoneen pääsee kyllä hyvin kiinni näinkin. Vuoden 2019 aikana ilmestyvät suomeksi vielä sarjan neljäs osa Osasto 73 ja viides osa Kerjäläinen.

Hienostoalueella on suuri omakotitalo myynnissä. Cornelia on vuosia kärsinyt aviopuolisonsa Hansin väkivaltaisuudesta, mutta vasta halu suojella kuusivuotiasta Astrid-tytärtä on saanut hänet hakemaan avioeroa. Asunnon myyntihinnasta riippuu, miten hyvän tulevaisuuden Cornelia pystyy järjestämään itselleen ja tyttärelleen.

Kukaan ei pysty ymmärtämään, millaista hänellä on ollut. Miten hirvittävää on joutua fyysisesti ja psyykkisesti pahoinpidellyksi omassa kodissaan. Missä turvallisuuden pitäisi olla päivänselvyys. Hän ei edes ollut uskonut, että se olisi mahdollista, kaikki mitä hän on joutunut kokemaan. Todellisuus on pahempi ja likaisempi kuin inhottavimmatkaan keksityt tarinat, joita hän oli lukenut. Vuosien mittaan karttunut pelko ja voimattomuus ovat turruttaneet hänet ja olleet tehdä hänestä tahdottoman robotin.

Asuntonäyttö tuntuu sujuvan hyvin. Seinissä ei enää näy veriroiskeita eikä kukaan ymmärrä lattian naarmujen taustaa. Yöllä Cornelia kuitenkin nukkuu levottomasti, koska Hans on vielä tässä vaiheessa majoittunut vierashuoneeseen. Pelottaa.

Viime yönä hän heräsi johonkin ymmärtämättä ensin, mitä se oli. Sitten hän tunsi miehen katseen eteishallista. Siinä tämä seisoi häntä tarkastellen. Käsivarsien karvat nousevat pystyyn, kun hän muistaa, miten sulki silmänsä ja ajatteli, että ehkä mies ei enää armahtaisi häntä. Mutta kuin ihmeen lailla mies poistui.

Vai onko yöllinen liikuskelija sittenkään Hans? Seuraavana aamuna Astrid nimittäin löytää isänsä raa’asti murhattuna. Kuka olisi päässyt taloon ovia murtamatta ja mitään jälkiä jättämättä? Astridin mukaan joku vieras ukko kävi yöllä hänen huoneessaan ja silitti poskea, mutta tytön juttuja pidetään lennokkaan mielikuvituksen tuotteina. Onhan Astrid muutenkin hieman omalaatuinen, hitaasti kehittyvä, eristäytyvä.

Tapausta ryhtyy tutkimaan Emma Sköld, jolla on hieman vaikeuksia keskittyä työhönsä kun ajatuksiin pyrkivät koko ajan varsin henkilökohtaiset asiat. Entinen kumppani Hugo ei suostu uskomaan, että suhde on ohi, vaan vaanii Emmaa taivutellakseen tätä palaamaan. Nykyinen kumppani Kristoffer taas on kaiken aikaa oudon kiireinen ja välttelevä. Lisäksi 36-vuotias Emma on monen vuoden yrittämisen jälkeen vihdoinkin raskaana. Riittääkö perhe-elämä hänelle?

Hän haluaa merkitä jotain toisille ja olla avulias, ei olla olemassa pelkästään työn vuoksi. Mutta vaikka työ tiedustelumurharyhmässä tietää naapuruutta kuoleman kanssa, se on hänen pelastusköytensä. Poliisitalon ulkopuolella hän ei ole yhtään mitään.

Cornelia nousee nopeasti poliisin pääepäillyksi. Taloon ei ole murtauduttu. Murha-ase on perheen oma keittiöveitsi. Hansin kuolema ennen avioeron voimaantuloa takaa Cornelialle miljoonaomaisuuden. Ja mikä pahinta: Hansin väitetystä väkivaltaisuudesta ei ole olemassa mitään todisteita. Edes Cornelian paras ystävä Josefin ei ole koskaan nähnyt mustelmia tai ruhjeita. Syyttäjä katsoo aihetodisteiden riittävän Cornelian pidättämiseen, mutta sitten tapahtuu murha toisen asuntoesittelyn yhteydessä…

Avoimet ovet on hyvä ruotsalainen perusdekkari, jossa juoni on taitavasti rakennettu ja juuri sopivalla tavalla jännittävä. Kuka on se henkilö, jonka sisäistä monologia aina välillä seurataan? Onko hän murhaaja? Paljastaako hän itsensä lukijalle? Mitä paljastuksesta seuraisi?

Sarenbrantin suurin vahvuus on taitavassa ihmiskuvauksessa. Ystävyys- ja perhesuhteissa on epäitsekästä auttamisenhalua, mutta myös lojaalisuusongelmia. Paljon asioita jää vaille lopullista ratkaisua, joten sarjan seuraavissa osissa saamme varmaan tietää lisää Emman raskaudesta ja suhteesta niin Kristofferiin kuin Hugoon. Saamme tietää, ratkeaako Josefinin perheen kriisi. Tai pääseekö Cornelia uuden elämän alkuun. Tai aikooko Astrid yhä mennä naimisiin Josefinin Anton-pojan kanssa.

12.6.2019

NATT OCH DAG, NIKLAS: 1793


Kustantaja: Johnny Kniga 2018
Alkuteos: 1793
Suomennos: Kari Koski

Niklas Natt och Dag (s. 1979) on Ruotsin vanhimman yhä olemassa olevan aatelissuvun jäsen. Kirjoitustyön ohella hän harrastaa musiikkia ja soittaa niin kitaraa ja mandoliinia kuin viulua ja japanilaista bambuhuiluakin. Niklas Natt och Dagin historiallinen trilleri 1793 valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi esikoisromaaniksi.

Kirja käsittelee Kustaa III:n jälkeistä sekasortoista aikaa. Ensimmäisessä osassa nimeltä Indebetoun kummitus, syksy 1793 esitellään aluksi äyskeä Mickel Cardell. Hän on osallistunut kuningas Kustaan epäonniseen sotaretkeen Venäjää vastaan ja menettänyt vasemman käsivartensa Ruotsinsalmen taistelussa. Hänen ajatuksensa kuninkaasta tai muista ylhäisön edustajista eivät ole suopeat.

Varhain eräänä syysaamuna pari lasta herättää raakki Cardellin humalaisesta unestaan: he ovat nähneet ruumiin läheisessä järvessä. Sodassa vammautunut Cardell on armosta nimetty siveyspoliisiksi, mistä saa pientä palkkaa, vaikka ei suostukaan muita hädänalaisia hätyyttelemään. Virkavallan edustajana hän lähtee nyt nostamaan saastaisesta vedestä ruumista. Se on miehen torso. Kädet, jalat ja kieli on leikattu pois, hampaat murskattu ja silmät kaivettu kuopistaan.

Kuolleilla ei ehkä ole ääntä, mutta heillä on muita keinoja viestiä. Tuo tuossa on kiukkuinen. En ole koskaan tuntenut samanlaista. Tuntuu kuin kivien laasi ympärillämme alkaisi rapista vihan voimasta,

Tukholman poliisimestari, tunnontarkka ja lainkuuliainen mies, tietää tulevansa pian korvatuksi ylimystön suosijalla, laiskalla elostelijalla. Kuolleen miehen kiduttajan ja surmaajan etsimiseen ei ole paljon aikaa, joten hän pyytää avuksi ystävänsä Cecil Wingen, tinkimättömän oikeudenmukaisen lainoppineen. Keuhkotaudin riuduttamalla Wingelläkin on aika käymässä vähiin, mutta näin raa’an tapauksen hän haluaa vielä selvittää. Mickel Cardell pääsee apuriksi.

Kuollut saa työnimen Karl Johan. Tutkijoita auttaa eteenpäin vain yksi johtolanka eli kallisarvoinen kangas, johon ruumis on kääritty. Eteneminen on hidasta, kun on käytössä ovat vain ihmisten puheet, oma äly ja kuulustelujen tehosteina toisinaan Cardellin puisen käsiproteesin iskuvoima.

Kirjan toinen osa on nimeltään Punaista ja märkää, kesä 1793. Se koostuu kirjeistä, joissa nuori mies kertoo seikkailuistaan sisarelleen. Mies on erään tuttavansa yllyttämänä ruvennut elämään herroiksi lainarahoilla ja ajautunut lopulta umpikujaan. Velkakirjat ostanut aatelismies tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden selvitä kaikesta ehjin nahoin, kunhan herra Blix vain suorittaa palvelustehtävänsä onnistuneesti.

Kolmas osa on saanut otsikon Yöperhonen, kevät 1793. Siinä päähenkilönä on sievä ja ahkera Anna Stina, joka joutuu kehruuhuoneelle prostituutiosta tuomittuna. Ehkä syytteen takana on torjuttu kosija tai sitten kosijan äiti, joka ei kelpuuta aviotonta syntyperää olevaa tyttöä miniäkseen. Kehruuhuone on hirveä paikka, jossa naisia pidetään nälässä ja piinataan, mutta Anna Stinapa suunnittelee pakoa.

Neljäs ja viimeinen osa Susista parhain, talvi 1793 kokoaa aiempien osien langat yhteen ja liittää kaikki henkilöt osaksi kudelmaa. Ihmisen hengen riistänyt rikos on kaamea, miltei etova, mutta sovituksessa on jo miltei Dickensin henkeä.

Dekkarina 1793 on taitavasti rakennettu ja johdonmukainen, mutta kiinnostavinta Niklas Natt och Dagin teoksessa on kuitenkin ajankuvaus. Tukholma 1700-luvun lopussa on köyhä ja saastainen. Sairaudet ja kulkutaudit leviävät. Prostituutio ja alkoholin liikakäyttö ovat yleisiä. Vähäosaiset ihmiset ovat täysin viranomaisten mielivallan armoilla ja viranomaiset puolestaan toimivat rikkaiden porvareiden ja säätyläisten käskyläisinä. Eivätkä köyhätkään ole lojaaleja toisilleen, vaan kaikki pyrkivät hyötymään toistensa hädästä.

1793 on mieluisaa luettavaa historiallisten dekkareiden ystävälle, joten jatkoa jää odottamaan hyvillä mielin.  

11.6.2019

KELLY, ERIN: Älä jää pimeään


Kustantaja: Gummerus 2019
Alkuteos: He Said / She Said
Suomennos: Päivi Pouttu-Delière

Älä jää pimeään -teoksessa eletään kahdessa aikatasossa, joissa kummassakin kertojina vuorottelevat henkilöt nimeltä Laura ja Kit. Koska auringonpimennykset ovat tarinassa tärkeässä asemassa, on kirja rakennettu täydellisen auringonpimennyksen vaiheiden mukaan: ensimmäinen kontakti, toinen kontakti, täydellinen pimennys, kolmas kontakti ja neljäs kontakti.

Vuonna 1999 Lontoon King´s Collegessa opiskeleva Laura tapaa ystävättärensä välityksellä Kitin. Kit on toista maata kuin boheemit ja huumeita estoitta kokeilevat opiskelijat Lauran lähipiirissä – hän on tunnollinen ja pidättyväinen teoreettisen astrofysiikan opiskelija. Hänen intohimoinen harrastuksensa lapsesta asti on ollut käydä seuraamassa auringonpimennyksiä eri puolilla maailmaa, suurimpana tapauksena Chilen pimennys 1991. Nyt luvassa on täydellinen auringonpimennys kotimaassa ja parhaat mahdollisuudet sen seuraamiseen Cornwallin Lizard Pointissa. Sinne Laurakin haluaa.

Festivaalit Lizardissa eivät valitettavasti ole kovin onnistuneet. Sää on kylmä ja taivas paksussa pilvessä, joten väkeäkin on melko vähän. Kaiken lisäksi Kitistä hetkeksi eronnut Laura osuu todistamaan tilannetta, jonka päättelee väkivaltaiseksi raiskaukseksi. Hän ei voi vain sulkea silmiä ja mennä ohi.

Laura: Irrotimme kätemme, ja se oli viimeinen kerta, kun kaikki oli täydellistä.

 Olen käynyt sen hetken läpi mielessäni niin monia kertoja sen jälkeen. Jos voisin elää uudelleen Lizardin festivaalit, ottaisinko kukkaron käteeni? Osa minusta – koppava jälkiviisaus – sanoo, että minun olisi pitänyt jättää se maahan ja mennä teltalle Kitin kassa. Mutta vaikka tiedän, mitä kukkaron poimimisesta seurasi, en usko, että olisin voinut kävellä sen ohi. Ehkä olisin kuitenkin pitänyt Kitin kädestä vähän tiukemmin ja hetken pidempään, ja nauttia täydellisyydestä niin kauan kuin se vielä oli ulottuvillani.

Mies, nimeltään Jamie Balcombe, suhtautuu tilanteeseen yläluokkaisen ylimielisesti. Hänen mukaansa mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Nainen, Beth, taas on aivan jähmettynyt eikä pysty heti kertomaan edes nimeään. Poliisi vie tapauksen hovioikeuteen, jossa sekä Laura että Kit toimivat syyttäjän todistajina. Lauralta lipsahtaa valhe, joka vaikuttaa ratkaisevasti lopputulokseen. Sen jälkeen sisimmässä nakertaakin jatkuva pelko.

Nykyajassa eletään vuotta 2015. Laura ja Kit asuvat yhdessä ja odottavat kaksosia. Heidän elämänsä ei kuitenkaan ole onnellista, vaan koko ajan jännittynyttä ja pelokasta. Mikä on saanut pariskunnan pakoilemaan ja vaihtamaan jopa nimensä? Ketä he oikein pelkäävät ja miksi? Ainakin Laura on henkisesti murtumispisteessä, kun mieli paisuttaa uhkakuvat painajaismaisiin mittoihin.

Kit: Niinä hetkinä, jolloin sallin itseni ajatella menneisyyttä, mitä ei tapahdu usein – se nousee tajuntani pintaan vain silloin, kun auringonpimeys lähenee ja Laura alkaa reagoida siihen – niinä harvoina hetkinä vaikuttaa siltä, että olen elänyt elämääni Lizardin jälkeen aivan kuin jonkin viallisen neonvalon alla. Se on kuin huomaamattomasti mutta jatkuvasti värisevä strobovalo, jonka kanssa oppii elämään, vaikka tietääkin, että jonakin päivänä se saa aikaan jonkinlaisen kohtauksen tai valtimonlaajennuksen.

Älä jää pimeään pelaa vahvasti mielikuvilla, mutta onko kaiken yllä leijuva uhka todellinen vai mielikuvituksen tuotetta? Ovatko kertojat luotettavia vai petkuttavatko he lukijaa? Salaisuuksia tulee julki yhdestä jos toisestakin henkilöstä ja lukija ajautuu epäilemään heitä toinen toisensa jälkeen. Yllättäviä käänteitä riittää aivan kirjan vihoviimeiseen lauseeseen saakka. Älä jää pimeään on taidokas dekkari, jossa jännitys pysyy yllä ilman murhia ja verenroiskeitakin.

10.6.2019

ADOLFSSON, MARIA: Harha-askel


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: Felsteg
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Harha-askel-teoksen tapahtumapaikka Doggerland oli oikeasti olemassa vielä noin 6000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, mutta jäi sitten veden alle ehkä valtavan tsunamin seurauksena. Maria Adolfsson herättää saarivaltion uudestaan eloon ja luo jokaiselle alueen saarelle omat erityispiirteensä, puhetapansa, ihmistyyppinsä ja sääilmiönsä. Kirjan sisäkannessa oleva kartta näyttää saariryhmän sijainnin ja saaret kaupunkeineen.

Karen Eiken Hornby on asunut useita vuosia muualla, mutta palannut nyt kotiseudulleen ja saanut komisarion toimen Doggerlandin rikospoliisissa. Kaikki eivät ota Karenin nimitystä hyvin vastaan, vaan joko kateuttaan tai yleensä naisvihamielisinä piikittelevät häntä ja halventavat hänen ammattitaitoaan. Erityisen inhottava on lähin esimies Jounas Smeed. Miten ihmeessä Karen haksahtaa juuri häneen suuren osterijuhlan eli oistran pyörteissä? Ehkä oistran itsensä vaikutuksesta?

    Onpa tunnelma kuinka lämmin ja riehakas tahansa, juopottelu, tappelut ja erinäiset ruokamyrkytykset kuuluvat oistrassa perinteisesti asiaan…
   - Rikoskomisario Eiken, mitä kaikkea sinä oikein syöt suihisi?
   Hitaasti Karen oli kääntynyt pomonsa puoleen ja virnistänyt.
   - Voi kuule Smeed, turha toivo.

Oistran jälkeinen aamu synkistyy krapulan ohella vielä lisää, kun käy ilmi että Karenin lähinaapuri on murhattu. Eikä lähinaapuri ole kuka tahansa, vaan Jounas Smeedin entinen vaimo. Karen joutuu ottamaan vastuun murhatutkimuksista. Se voisi olla näytön paikka, mutta päivät kuluvat ilman läpimurtoa. Murhattu nainen on ollut riidoissa miltei kaikkien kanssa, joten syy voisi löytyä henkilökohtaisista suhteista. Monet ovat varmoja, että syyllinen on itse teosta yllätetty murtovaras. Karen kuitenkin uskoo murhan liittyvän jotenkin neljänkymmenen vuoden takaiseen hippiyhteisöön, jossa murhattu nainenkin on lapsena elänyt.

Kirjan loppuratkaisu on varsin yllätyksellinen ja yhdistää toisiaan nokittelevat poliisitkin ainakin hetkeksi samalle puolelle. Väkivallalla ei mässätä eikä kuvata ruumiita turhan tarkkaan, vaan keskitytään selvittämään murhan johtaneita syitä. Kiehtovinta kirjassa on ympäristön kuvaus. Miltei haistaa suolantuoksun tuulessa, näkee meren värit ja kuulee ihmisten puhuvan doggeria.

Harha-askel on mielenkiintoinen esikoisdekkari. Hieman sitä olisi kenties voinut tiivistää, nyt pitkä tapaukseton jakso alkoi horjuttaa lukuintoa. Toisaalta henkilöiden välisille suhteille saa näin lisää tilaa. Monilla on salaisuuksia, joita ei halua toisten tietoon – näin Karenillakin. Keskeisten hahmojen lisäksi tutustuu myös joihinkin mielenkiintoisiin tyyppeihin. On Karenin värikäs tanskalaissyntyinen ystävätär, pultsariksi vajonnut tunnettu kitaristi, riitelevien erovanhempien kovapintaista näyttelevä tytär – ja Jounas Smeed. Kaikki nämä toivottavasti esiintyvät Adolfssonin Doggerland-sarjan jatko-osissakin.

3.6.2019

VANHATALO, PAULIINA: Tuulesta temmattu elämä


Kustantaja: Tammi 2019

Titi on vanhoillislestadiolaisen perheen tytär, viidenneksi vanhin kolmestatoista lapsesta. Jostain syystä hän kaiken aikaa tuntee olevansa jotenkin turha, lapsi jota ilman perhe hyvin tulisi toimeen. Hirvittävän syntinenkin hän kuvittelee olevansa ja anteeksiannon ulottumattomissa. Siksi hämmästyy melkoisesti, kun Titin seuraavaksi tapaa teatteriporukoissa. Teatterihan ei lestadiolaisuuden sallimiin asioihin kuulu eikä sulkeutunut ja estoinen Titi vaikuta sopivalta ammattiin, jossa pitää repiä sisimmästään suuria tunteita.

Titille juuri suuret tunteet olivat vaikeimpia, mutta hän oppi koko ajan lisää. Jos tarvittiin surua, hän hikoili itsensä rennoksi, laajensi nielunsa ja hengitti silmiensä läpi kunnes itki. Tai jos piti innostua, hän suoristi ryhtinsä ja työnsi rintaa eteenpäin, lepatti sormilla ja varpailla ja kiihdytti hengitystään. Ilo kohotti ylöspäin ja kutitti nenää, usein sen ajatteleminen riitti. Epätoivoonkaan ei tarvittu paljon, pelkkä kurkun kuristus, kipu ja paino rintakehässä.

Ilmo puolestaan on näyttelijä-ohjaaja Riitan poika, joka saa kuulla isänsä henkilöllisyyden vasta kahdeksantoista vuotta täytettyään. Hän on kiltti ja omatoiminen lapsi, joka pitää huolta myös yksitoista vuotta nuoremmasta veljestään Niklaksesta, kun tämän isä on lähtenyt toisen matkaan ja Riitta työn touhussa (tai juopottelemassa). Toisaalta Ilmo on valinnut vapaa-ajan harrastuksekseen hieman vaarallisen lajin, vapaasukelluksen jonka aikana henkeä pidätetään mahdollisimman pitkään.

Ilmon rakastuminen ja muutto pois kotoa jättää katkeroituneen pikku-Niklaksen oman onnensa nojaan. Ilmossa itsessään puolestaan paljastuu tässä vaiheessa vakava puute: hän ei osaa käsitellä rahaa. Velkakierre johtaa lopulta luottotietojen menettämiseen ja velkojen ulosottoon. Tyttöystäväkin kyllästyy ja Ilmo joutuu palaamaan kotiin äidin luo. Siellä hän tapaa Titin, jonka Riitta on väliaikaisesti majoittanut luokseen teatteriroolin hiomista varten. Yllättäen nuoret pystyvät auttamaan toisiaan. Pikkutarkka Titi laittaa Ilmon paperit järjestykseen ja patistaa velkaneuvontaan ja Ilmo pakottaa anorektisen Titin syömään.

Kirjassa seulotaan säröytyneitä tai vinoutuneita ihmissuhteita puolin ja toisin. Isät: Ilmon vastuuta välttelevä isä, joka yrittää vain hyötyä aikuisesta pojastaan / Titin arkikuvioista vetäytyvä isä. Äidit: Ilmon äiti, joka ei osaa eikä jaksa olla lastensa tukena / Titin monien raskauksien uuvuttama kiireinen äiti. Sisarukset: Niklaksen kauna Ilmoa kohtaan / Titin vieraantuminen vanhimmasta siskostaan. Ystävät: Ilmo ilman läheistä ystävää / Titillä Oona-ystävä, joka suojelee häntä kunnes rakastuu. Rakkaus: monen kohdalla rakastuminen väärään henkilöön tai rakkauden torjuminen koska ei tunne itseään sen arvoiseksi. 
  
Tuulesta temmattu elämä -romaani liikkuu vapaasti menneen ja nykyhetken välillä. Lukijan tehtäväksi jää sijoittaa palaset oikeisiin kohtiin ja muodostaa kokonaiskuva. Silloin paljastuvat myös henkilöiden salaisuudet ja syyt heidän tekoihinsa. Tämä on hyvin kirjoitettu teos, jonka kuvioita kertailee ja rakentelee vielä jonkin aikaa senkin jälkeen, kun on kirjan kannet ovat jo sulkeutuneet.

27.5.2019

ARIKAWA, HIRO: Matkakissan muistelmat


Kustantaja: S & S 2019
Alkuteos: Tabineko Ripouto
Suomennos: Raisa Porrasmaa

Kulkukissa, uhmakas ja itsetietoinen kolli, alkaa pitää erään hopeanvärisen pakettiauton konepeltiä nukkumapaikkanaan. Auton omistaja, Satoru-niminen nuorimies, ei hermostu tassunjäljistä vaan alkaa ruokkia kissaa tunnollisesti joka päivä. Vastineeksi hän saa hetkisen rapsuttaa leuanalustaa.

Eräänä yönä kulkuria tönäisee auto. Toinen takajalka murtuu, mutta ei hätää: uskollinen Satoru hoitelee Nanaksi nimeämänsä kissan taas terveeksi (Nana tarkoittaa japanin kielessä numeroa seitsemän ja viittaa kollin hännän malliin). Parissa kuukaudessa mies ja kissa ovat tottuneet toisiinsa siinä määrin, että kulkuri suostuu muuntautumaan kotikissaksi.

Viiden hyvän vuoden jälkeen Satoru ilmoittaa odottamatta, että olosuhteet ovat muuttuneet. Hän ei voi enää pitää Nanaa luonaan, mutta tulee tietenkin hankkimaan tälle hyvän ja rakastavan uuden kodin. Ensin käännytään Satorun lapsuudenystävän Kōsuken puoleen. Satorun rakas Hachi-kissa oli poikien yhteinen lemmikki, sillä Kōsuke ei isänsä vastustuksen vuoksi voinut saada omaa. Nyt isän auktoriteetti ei enää pure, mutta entä vaimon? Lopputulos: Nana palaa kotiin Satorun kanssa.

Seuraavaksi Satoru ajaa pitkän matkan yläkouluaikaisen ystävänsä Yoshiminen luo. Karu Yoshimine ei sen paremmin rakasta kuin inhoakaan kissoja tai muita lemmikkieläimiä. Tärkeintä hänen kannaltaan kissassa on sen taito pyydystää maatilaa kiusaavia jyrsijöitä. Juro ulkokuori saattaa kyllä kätkeä lempeän sisimmän, sillä vasta äskettäin Yoshimine on pelastanut pienen kissanpennun tien viereltä. Nyt pentu tuntuu puolustavan reviiriään yllättävän ärhäkästi ja määrätietoisesti. Lopputulos: Satoru ja Nana ajavat yhdessä pitkän matkan takaisin kotiin.

Vielä Satoru yrittää onneaan lukioaikaisten ystäviensä Sugin ja Chikakon luona. Pariskunta on avannut majatalon, jonne niin kissan- kuin koiranomistajatkin ovat tervetulleita lemmikkeineen. Omasta takaa avioparilla on koira ja kissa, joista koira saa raivokohtauksen joka kerta Nanan nähdessään, vaikka muuten suhtautuu majatalossa asuviin lemmikkeihin sopuisasti. Olisikohan syynä Sugi-isännän oudon kireä suhtautuminen Satoruun? Lopputulos: Nana ja Satoru palaavat kotiin yhdessä.

Nyt Satoru on tehnyt lopullisen päätöksen. Hän muuttaa Nanan kanssa asumaan tätinsä Norikon luo Hokkaidon saarelle, kauniin luonnon äärelle. Elämänsä loppuun saakka Nana saa olla Satorun kissa.

Minun muistelmani päättyvät pian.
   Se ei ole lainkaan surullista.
   Samalla kun käymme läpi matkamuistojamme, valmistaudumme uudelle taipaleelle.
   Muistaen edellä menneitä.
   Ja heitä, jotka tulevat perässä.
   Horisontissa kohtaamme vielä joskus kaikki rakkaamme.

Matkakissan muistelmat on taidokkaasti rakennettu. Satorun elämästä paljastuu aina hieman lisää, kun hän vierailee vuorollaan kunkin vanhan ystävänsä luona. Monet muistot ovat surullisia. Nenäliinaa tarvitaan ehkä myös kertomuksen lopussa, kun lisää salaisuuksia paljastuu. Kaunis ja liikuttava kertomus miehen ja kissan kumppanuudesta.