20.3.2017

HIETAMIES, EVE: Hammaskeiju

Kustantaja: Otava 2017

Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).

Antti ja Paavo ovat selvinneet kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin. Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi. Antti on täynnä huolta:

Jos koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama ”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.

Antti näkee herkästi lapsessaan vain epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään, oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista, odotuksista tai luottamuspulasta.

Vaikeuksia siis on, mutta luottamus selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.

Hammaskeijun tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa, väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa.  Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä, luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?

13.3.2017

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kustantaja WSOY 2017

Tamperelainen psykologi ja kirjailija Marisha Rasi-Koskinen (s. 1975) kuvaa teoksissaan elämän monikerroksisuutta ja ajan risteilyä menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.  Myös Eksymisen ja unohtamisen kirja paljastaa kuvaamistaan ihmisistä ja tapahtumista palan kerrallaan ja vaatii hieman rivienkin välistä lukemista, jotta lopussa olisi valmiina kokonainen kuva.

… jokaisessa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset… ehkä jokaisessa ihmisessä oli kaikki tulevatkin kerrokset, jokainen tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus ja jokaisessa vanhuksessa lapsi.

Julialla, Janilla ja Martinalla on yhteys keskenään, mutta sen luonne selviää vasta kirjan lopussa. Kertomuksen kiinnostavin hahmo on Julia, terhakka pieni tyttö, jolla on kovin vastuuttomat vanhemmat. Kun perheen rahat väärien ratkaisujen myötä loppuvat, lähdetään pakoon ja turvaudutaan rötöksiin. Vanhemmat käyttäytyvät kuin koko maailma olisi heille jotain velkaa ja he vain ottaisivat omiaan takaisin ryöstellessään ja huijatessaan. Julia tuntuu hienokseltaan paheksuvan vanhempiaan, mutta syynä saattavat olla myös hänen näkemänsä unet. Ne enteilevät pahoja asioita, joihin liittyy tulta.

Jan puolestaan on jo lapsena joutunut kokemaan, miten kaikki tuttuna ja turvallisena pidetty pettää ja haihtuu pois. Enää hän ei halua tunnesidettä kehenkään, ei vanhempiin, ei ystäviin. Ainoastaan numerot ovat pysyviä ja muuttumattomia ja etenkin eräs tietty lukusarja tuo lohtua aina uusissa ja vaikeissa olosuhteissa. Kuten leiritapahtumassa pohjoisessa, jossa poikaryhmän vaellusretki erämaassa muuttuu täydeksi painajaiseksi. Lukijaa jännittää: selviääkö Jan, selviävätkö muut ryhmäläiset…

Martinan tarinaan sisältyy nuorena saatu ja kadotettu lapsi, lähtö pois kotimaasta ja uuden elämän aloittaminen Suomessa vieraan kielen ja vieraiden ihmisten parissa.  Menneisyys ei kuitenkaan unohdu niin helposti.

 Jos asiat olisivat toisin, hän pitäisi päiväkirjaa, laulaisi lauluja, yrittäisi henkensä kaupalla pitää yllä kieltä johon on syntynyt ja jossa hän on hän. Mutta hän ei halua sillä muistamisella ja unohtamisella on lakinsa, hän ei voi ottaa parhaita päältä, on otettava kaikki tai ei saa mitään ja sama kääntäen… Vaihtamalla kielen ja vaihtamalla nimensä hän luulee voivansa vaihtaa ruumiinsa muiston.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo nimensä mukaisesti muistamisesta ja unohtamisesta. Jotkut asiat säilyvät kirkkaina ikuisesti, mutta monet asiat alkavat piankin hämärtyä ja muuttua. Miltä joku rakas ihminen oikein näytti? Mitä itse asiassa tapahtui – vai tapahtuiko mitään? Se kertoo myös eksymisestä, joko konkreettisesti tai sitten kuvaannollisesti. Jotkut kirjan henkilöistä tuntuvat olevan pahasti eksyksissä omassa elämässään eivätkä ehkä löydäkään oikeaa tietä. Tai jos löytävät, liian myöhään. Tämä on kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukeminen kannattaa!

6.3.2017

MACKINTOSH, CLARE: Annoin sinun mennä

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: I Let You Go
Suomennos: Päivi Pouttu-Dèliere

Nainen irrottaa sekunniksi otteen viisivuotiaan poikansa kädestä. Kuin tyhjästä ilmestyy auto. Tömähdys. Rusahdus. Verinen ruumis kadulla. Polvillaan kirkuva äiti. Pakeneva auto.

Jenna Gray ei tapauksen jälkeen jaksa enää olla Bristolissa, vaan lähtee pakoon. Suuntaa hän ei valitse, mutta päätyy Walesiin. Syrjäiseen paikkaan, mahdollisimman kolkkoon asumukseen. Voiko hän mitenkään toipua tuntemastaan syyllisyydestä ja surusta?

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.

Samaan aikaan Bristolissa Ray Stevensin johtama rikostutkintayksikkö yrittää kiihkeästi selvittää yliajoon ja liikennepakoon syyllistyneen henkilöllisyyden. Viralliset tutkimukset lopetetaan aikanaan tuloksettomina, mutta Ray ja alaisensa Kate Evans ovat ottaneet pienen Jacobin kuoleman niin sydämelleen, että jatkavat töitä vapaa-ajallaan. Miltei perhe-elämän kustannuksella.

Tähän asti kaikki on edennyt jotenkin tavanomaisesti, hyvin kirjoitetusti kyllä. Puolessavälissä kirjaa tapahtuu kuitenkin käänne, joka mullistaa ennakkokäsitykset ja odotukset täysin. Mukaan tulee myös uusi kertoja, joka selvittää lukijalle kaiken lähtökohdan, sen hetken josta alkoi tie nykyistä tilannetta kohti. Vähitellen voi alkaa rakennella omaa käsitystä ratkaisusta, mutta kirjailijalla on vielä pari yllätystä hihassaan. Loppuunkin jää kauhunsekaista kutkuttavaa arvoituksellisuutta.

Annoin sinun mennä on malliesimerkki hyvästä juonenrakentelusta. Itse tapahtumissa ja henkilöiden välisissä kuvioissa ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta tapa kertoa on erilainen. Henkilökuvaus on hyvää. Mitä erilaisimpia tunteita koetaan surusta vihaan, luottamuksesta pelkoon ja ahdistuksesta toivoon. Eikä jää huomiotta sekään, miten nopeasti ihmiset tuomitsevat.

Clare Mackintosh työskenteli ennen päätoimiseksi kirjailijaksi jättäytymistään kaksitoista vuotta ensin järjestyspoliisina ja sitten rikostutkijana. Annoin sinun mennä -teokseen innoittanut tapaus sattui hänen uransa alkuvaiheissa, kun varastetulla autolla kaahanneet hurjastelijat ajoivat yhdeksänvuotiaan pojan yli, pakenivat paikalta ja tarjotusta palkkiosta ja syytesuojasta huolimatta vaikenivat kuljettajan henkilöllisyydestä. Ketään ei voitu asettaa syytteeseen. Myöhemmin oman lapsen kuolema sai Mackintoshin pohtimaan asian sitä puolta, miten tunteet voivat hämärtää arvostelukyvyn ja vaikuttaa ihmisen käytökseen. Näistä aineksista syntyi varsin vakuuttava esikoistrilleri. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

PS. Kauniin kannen osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

27.2.2017

KAMULA, MIKKO: Ikimetsien sydänmailla

Kustantaja: Gummerus 2017

Mikko Kamula (s. 1982) päätti vuosia sitten, lukiolaispoikana, kirjoittaa eepoksen, jonka suuret lukijajoukot kokisivat yhtä merkitykselliseksi kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Teos perustuisi tarkkoihin tietoihin Suomen muinaisesta historiasta, uskonnosta ja elämän eri osa-alueisiin liittyvistä asioista, mutta niiden rinnalla kulkisi yhtä todellisena kansansatujen ja -runojen maailma. Tätä päämäärää kohti suuntautui päätöksen jälkeen Kamulan koko elämä. Valtavasti tutkimustyötä, tuhansia sivuja muistiinpanoja ja lopulta lähes 700-sivuinen romaani Ikimetsien sydänmailla. Ja se on vasta ensimmäinen osa kuusiosaiseksi suunnitellusta Metsän kansa -sarjasta.

Ollaan 1400-luvun Savossa. Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta verottajaa pakoon kauas asumattomille seuduille. Elanto erämaassa on niukkaa, mutta eteenpäin ponnistellaan; muokataan huhtamaita, kasvatetaan karjaa, metsästetään, kalastetaan. Perheen lapsista jo lähes aikuinen Heiska osoittaa lahjansa puutöiden tekijänä ja jousiampujana ja Varpu-tytär persoonallisten käsitöiden suunnittelijana. Kymmenvuotias Tenho onkin sitten tapaus sinänsä – hän on uppoutunut taikojen ja tarinoiden maailmaan ja osoittaa selviä taipumuksia tietäjän uralle.

Rautaparran perheelle tuntuu koko ajan sattuvan ja tapahtuvan, joskus onnekkaita asioita ja joskus pelottavia ja traagisia. Karhu vie pienen Mielo-vauvan, mutta vastineeksi saadaan karhunpeijaiset. Kiivasluontoinen Heiska ei osaa vaieta, kun viisainta olisi olla hiljaa, ja niin tulee suututettua alueen metsästysoikeuksista kilpailevia lappalaisia ja karjalaisia. Suuriin kansanjuhliin haikaileva 15-vuotias Varpu puolestaan yllyttää silkkaa ikävystyneisyyttään veljiään uhkarohkeisiin tempauksiin. Toki kotonakin vietetään köyriä ja juhannusta, käydään muistelemassa vainajia hiisilehdossa ja tavataan naapureita. Naiset perustavat oman käsityöpiirin, jonka yhteydessä saunotaan ja nautitaan kuppauksesta. Miehet taas intoutuvat kokoontumisissaan jauhokaljan ansiosta riehakkaisiin painiotteluihin ja kilpalaulantaan.

Ikimetsien sydänmailla -teoksessa haltijoita ja metsänväkeä on todella olemassa ja niitä pitää jatkuvasti lepytellä uhrilahjoin ja nöyrin puhein. Kiukustunut haltija voi nimittäin aiheuttaa ihmiselle monenlaista harmia ja jopa kuolemanvaaraa. Kotona pahoilta voimilta asukkaita vartioivat erilaiset kotihaltijat (ja jopa nauris!) ja tarvittaessa myös voimakkaat tietäjät.

Karhu heilautti etukäpäläänsä täydellä voimalla kohti vanhaa Mökköä. Isku, joka oli lennättänyt täysikasvuisen härän ilman halki, ei kuitenkaan saanut haltijaa edes horjahtamaan – ainoastaan sen yläruumis huojahti hieman lyönnin voimasta. Vanha Mökkö ärisi kuin eläin ja tarttui karhun rintakarvoista kiinni. Näky oli uskomaton. Kolmen jalan pituinen pieni ukko piteli itseään moninkertaisesti suuremmasta karhusta kiinni, eikä otso päässyt irti sen otteesta, vaikka miten yritti rimpuuilla.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa 1400-luvun taioista, uskomuksista ja tavoista. Kristinusko on jo ottamassa sijaa asutuskeskuksissa, mutta muuten kansa noudattaa vielä vanhoja perinteitä. Mikko Kamula kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa suurimman osan aiheistostaan suomalaisista kansanrunoista, mytologiasta ja kansanperinteestä ja väittää kertomuksesta vain vähäisen osan olevan omaa tuotostaan. Ehkä niin, mutta ainakin hän itse on luonut vauhdikkaan ja viihdyttävän seikkailukertomuksen, jolle odottelee kiinnostuneena jatkoa. Lukijan kannalta lienee onnekasta, ettei Kamula ole edes yrittänyt istuttaa henkilöidensä suuhun mitään 1400-luvun puheenpartta, mutta jotkut sanat kyllä hieman töksähtävät. Olisikohan silloin käytetty esimerkiksi sellaista sanaa kuin ”ajantaju”?

20.2.2017

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat


Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?


VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea


Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

13.2.2017

LAPENA, SHARI: Hyvä naapuri

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Couple Next Door
Suomennos: Oona Nyström

Paritalossa asuva kolmekymppinen aviopari on saanut kutsun seinänaapurin 40-vuotissynttäreille.Lapsenvahti valitettavasti peruu tulonsa viime hetkellä eikä kutsujen emäntä halua koliikkivauvaa aikuisten kutsuja häiritsemään, mutta Anne ja Marco päättävät silti mennä. Hehän ovat aivan lähellä lasta, pitävät itkuhälytintä mukanaan ja puolen tunnin välein piipahtavat pikkuista Coraa katsomassa ja tarpeen mukaan syöttämässä tai vaihtamassa vaippaa. Mitä pahaa voisi hiljaisella omakotialueella tapahtua? Kutsut jatkuvat yli puolenyön ja viini virtaa. Annea alkaa vähitellen kyllästyttää ja suututtaa, etenkin kun naapurin upea Cynthia-rouva lähentelee kovin silmiinpistävästi Marcoa ja Marco puolestaan vaikuttaa haluttomalta lähtemään pois. Anne ja Marco palaavat kotiin kireän tunnelman vallassa, mutta harmi muuttuu kauhuksi, kun Coran vuode onkin tyhjä. Lapsi on kidnapattu!

Poliisin epäilyt kohdistuvat vanhempiin. Ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivä Anne on vahingoittanut lasta ja Marco on auttanut hävittämään jäljet? Ehkä Marco on halunnut päästä lapsesta eroon? Rikostutkija Rasbach on varsin kyyninen mies, joka tutkii tapahtumia kylmän analyyttisesti, empatiaa tuntematta. Ilmeisimpään vaihtoehtoon hän ei kuitenkaan lukkiudu, vaan pitää yllättäviäkin vaihtoehtoja mahdollisina. Suurennuslasin alle joutuvat niin naapurit kuin Annen varakkaat vanhemmat, niin tutut kuin satunnaiset vierailijat.

Rasbach on tietoinen myös siitä, että lapsi on saattanut kadota jo ennen illalliskutsuja. Hän ei ole vielä kysellyt vanhemmilta tarkemmin edellisen päivän kulusta, ei ole vielä ottanut selville, kuka muu on nähnyt lapsen viimeksi elossa. Mutta hän ottaa sen selville. Ehkä perheellä on joku, joka auttaa silloin tällöin lastenhoidossa, tai sitten löytyy siivooja, tai naapuri – joku, joka on nähnyt lapsen elossa ja hyvissä voimissa aiemmin päivällä.

Ennen kaikkea Hyvä naapuri  keskittyy Annen ja Marcon tunteisiin ja niiden vaihteluihin epätietoisuuden jatkuessa päivästä toiseen. Ensijärkytykseen liittyy etenkin Annella voimakkaita häpeän tunteita ja katumusta tehdyistä ratkaisuista.

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Anne onkin oikeassa: vihapostia alkaa sadella. Puolisot tarvitsisivat kipeästi toistensa tukea, mutta tosiasiassa he lipuvat koko ajan kauemmaksi toisistaan. Löytyy aihetta syytöksiin, mutta vielä enemmän lohduttomiin itsesyytöksiin. Luottamus läheisiä kohtaan horjuu, mutta samalla epäilee omaa itseään. Alkaa yhä enemmän vaikuttaa myös siltä, että lähes kaikilla tapaukseen liittyvillä on jotain salattavaa. Salaisuus ei välttämättä liity Coran katoamiseen, mutta voi liittyäkin…

Hyvän naapurin juoni etenee rauhallisesti ja pakottomasti. Merkillisiä sattumia ja yhteensattumia on, mutta ne selitetään taitavasti. Henkilöiden käyttäytyminen paineen alla tuntuu myös psykologisesti uskottavalta: piiloutuminen kunniallisen ulkokuoren taakse, tarrautuminen mihin tahansa ja kenen tahansa tarjoamaan oljenkorteen, hätääntyminen, lamaantuminen ja joskus kylmä laskelmointi. Käsitykset henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat koko ajan. Joitakin asioita uskoo arvaavansa etukäteen, mutta on eri asia menevätkö arvaukset oikeaan. Viimeisimmät käänteet tulevat kyllä melko varmasti yllätyksinä. syyllinen voi olla monella tapaa.

6.2.2017

CLEAVE, CHRIS: Sodassa ja rakkaudessa

Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Everyone Brave is Forgiven
Suomennos: Irmeli Ruuska

Sota julistettiin kello 11.15, ja Mary North värväytyi puoliltapäivin. Hän teki sen lounasaikaan ennen sähkeiden tuloa, siltä varalta, että hänen äitinsä kieltäisi.

Maryn innostunut suhtautuminen sodan alkamiseen on tietenkin varsin lapsellista, mutta eihän hemmoteltu 18-vuotias seurapiirityttö voi aavistaa, mitä sota todellisuudessa on. Maryn kunniaksi on sanottava, että vakoojanuran vaihtuminen opettajan pestiin ei häntä lannista. Hän välittää aidosti opetettavistaan eikä hänellä ole ennakkoluuloja esimerkiksi värillisiä lapsia kohtaan.  Useimmat lapset evakuoidaan pian maalle, mutta Lontooseen jää vielä köyhiä, kehitysvammaisia, liikuntarajoitteisia, psyykkisesti sairaita – ja värillisiä. Mary saa oman koulun kovan painostuksen jälkeen ja samalla esimiehestään Tom Shawista rakastetun. Tom on sekä omasta halustaan että vastuullisen asemansa vuoksi vapautettu armeijasta. Hänen paras ystävänsä Alistair kuitenkin lähtee vapaaehtoisena sotimaan, Tomin lahjoittama karhunvatukkahillopurkki talismaaninaan.

Sota näyttää pian kasvonsa. Pommit jauhavat Lontoota, talot raunioituvat, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ruoka loppuu. Vielä hirvittävämpi on tilanne vihollisten piirittämällä Maltan saarella, jota Alistair miehistöineen yrittää puolustaa. Marynkin on aikuistuttava ja taisteltava vakaumuksensa puolesta, vaikka se erottaisi hänet perheestään. Hänen on myös tehtävä valinta rakkautensa ja ystävyytensä suhteen. Onko luovuttava mukavasta yläluokkaisesta elämästä, johon sotakaan ei juuri tee vaikutusta?

 Cleave kirjoittaa vetävää ja nopealukuista tekstiä. Paikoin hän lankeaa liialliseen sentimentaalisuuteen, mikä ei ihan sovi yhteen varsin uskottavien sotakuvausten kanssa. Kuvaukset Maltan saarelta perustuvatkin Cleaven äidinisän kokemuksiin, joista kerrotaan kirjailijan saatesanoissa kirjan lopussa. Mary puolestaan on saanut vaikutteita Cleaven kummastakin isoäidistä. Kevennystä tuovat niin lukijalle kuin kirjan uupuneille henkilöillekin mustan huumorin sävyttämät puheet ja hassut tempaukset. Toivoa ei heitetä, vaikka kuinka synkältä näyttäisi! 

30.1.2017

OLSSON, LINDA: Sisar talossani

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

”Haluaisitko sinä tulla käymään, Emma? Vierailemaan luonani Espanjassa?”

Maria esittää vierailukutsun pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi. Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa. Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä. Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.

Sisarukset ovat jo keski-iän ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui? Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?

Sisar talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi, todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita. Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan. Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?

On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Romaanin ydinajatus on, että ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.

Kirjan loppu on varovaisen toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.

23.1.2017

MURAKAMI, HARUKI: Miehiä ilman naisia

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi
Suomennos: Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on ensimmäinen Haruki Murakamilta (s. 1949) suomennettu novellikokoelma. Teoksessa on seitsemän novellia, joissa kaikissa mies jää syystä tai toisesta ilman naista. Nainen saattaa kuolla tai lähteä toisen matkaan. Nainen voi olla pelkkä haave tai satunnainen seuralainen. Yksinäisyys saattaa olla miehelle hiljaisen kaipauksen täyteistä tai sitten suoranaista tuskaa. Tarinoissa eletään tavallista arkea tai sitten arkeen sekoittuu hämmentäviä fantasian piirteitä. Murakami kirjoittaa hyvin asialliseen ja viileään sävyyn hyvin ihmeellisistä ja hyvin intiimeistä asioista. Seksikohtauksetkin ovat näin kerrottuina hienovaraisia ja vain osa yleistä kudelmaa – sisältäähän suhde naiseen muitakin elementtejä. Siihen liittyvät maininnat musiikista, etenkin Murakamin rakastamat Beatles ja vanha jazz.

Drive my car -kertomuksessa ikääntyvä tähtinäyttelijä purkaa tuntojaan autonkuljettajaksi palkkaamalleen nuorelle naiselle. Miehen vaimo oli ennen kuolemaansa ollut uskoton ulkopuolisen silmin katsottuna varsin vähäpätöisen miehen kanssa. Mitä sellaista tämä pystyi antamaan, ettei vaimo saanut sitä puolisoltaan?

Yesterdayssä nuori taiteilijasielu Kitaru ei pysty seksiin lapsuudestaan asti tuntemansa naisen kanssa, vaan rakastaa tätä kuin ystävää. Lopputulos on, että nainen alkaa tapailla toista miestä.

Eilinen
on toissapäivän huominen
tästä taaksepäin yks’ päivänen

Itsenäinen elin -novellissa menestyvä kauneuskirurgi elää hulivilielämää, kunnes 52-vuotiaana rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän kestäisi eron, jos nainen palaisi aviopuolisonsa luo, muttei tämän suhdetta toiseen mieheen. Loppupäätelmä on, että naiset valehtelevat

koska heidän sisällään oleva itsenäinen elin tuottaa valheen omasta tahdostaan. Sen takia valhe – joitakin harvinaislaatuisia tapauksia lukuun ottamatta – ei tahraa naisen kauniin puhdasta omaatuntoa tai pilaa hänen uniaan.

Šeherazade-tarinassa nuori mies joutuu jostain salaperäisestä syystä piileskelemään eristyksissä kaikesta. Hänen luonaan käy ainoastaan keski-ikäinen nainen, joka tarjoaa viihdykkeeksi seksiä ja aktin jälkeen omituisia tarinoita omasta elämästään, nuoruuden pakkomielteistään ja tihutöistään. Tarinaa leimaa epämääräinen ajattomuus ja juurettomuus.

Kinossa vallitsee uhan ja kauhun tunnelma. Päähenkilön luonaan vierailevat salaperäinen muukalainen ja savukkeenpolttama nainen, näkyy käärmeitä ja pihapuu vaikuttaa oudolta. Mies pakenee kauas, mutta muistot seuraavat perässä.

Rakastunut Samsa on humoristinen tarina Samsasta, joka eräänä aamuna herää ihmisenä ja yrittää hämillään ja uteliaana sopeutua kehoonsa. Hän rakastuu suin päin talossa työskentelevään kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen – ehkäpä tämän kipakan käytöksen vuoksi. Viittaus Franz Kafkan romaaniin Muodonmuutos.

Kokoelman päättävä niminovelli Miehiä ilman naisia on tavattoman kauniisti kirjoitettu kertomus iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta.

Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois... Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. 

16.1.2017

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Korkea aika

Kustantaja: WSOY 2016

Opettajaksi kouluttautunut Anna Otso saapuu pienen Lauri-poikansa kanssa evakkona Etelä-Hämeeseen ja sodan loputtua saa sinne myös miehensä Olavin. Mies on elossa ja terve, mikä ilo ja onni! Komeasta Pihlajan tilasta erotetaan Otsoille tontti, jolle Olavi rakentaa omin käsin unelmiensa talon: käkiveistos ulko-oven yläpuolelle, värillisillä lasiruuduilla koristeltu veranta, ikkunanpielikaiverruksia, koristemaalattuja huonekaluja… Uuttera pariskunta otetaan kylällä hyvin vastaan, mutta erityistä vieraanvaraisuutta osoittaa kuitenkin Pihlajan emäntä Heljä. Tästä Annalle jää syvä kiitollisuudentunne ja halu korvata saamaansa apua jollakin tapaa. Anna myös säälii Heljää, jonka mies on palannut sodasta henkisesti ja fyysisesti niin murtuneena ettei enää pysty osallistumaan tilanhoitoon. Ehtiväisen Annan rinnalla Heljä itsekin vaikuttaa kovin hitaalta ja vaisulta. Suurin suru Pihlajassa on tietenkin perillisen puuttuminen, kun taas Otsoille syntyy jo toinen lapsi, Riitta-tytär. Miten Anna pystyisi auttamaan Heljää? 

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Heljän näkemys Annasta ei sitten olekaan kovin mairitteleva. Anna on joka paikkaan nenänsä pistävä touhuaja ja turhannauraja, joka mielistelemällä yrittää saavuttaa muiden hyväksynnän. Annan sääliä Heljä lähinnä halveksuu, mutta Otson miesväki on enemmän mieleen. Olavi käy auttelemassa miesten töissä ja Lauri viihdyttämässä peräkammarissa kituvaa potilasta. Mitä kaikkea kulissien takana oikein tapahtuukaan? Miksi Olavi jättää kauniin talonsa ja muuttaa Australiaan? Vastauksien aika tulee vasta 2010-luvulla, kun pääosassa on jo Laurin aikuinen tytär Saana. 

Lähteenmäki käsittelee teoksessaan sukupolvelta toiselle siirtyviä salaisuuksia ja puhumatta jääneitä asioita. Moniin näistä vihjataan hyvin hienovaraisesti tai asian aistii vain tunnelmasta, mutta kyllä lukija hyvin ymmärtää mistä on kyse. Asiaa auttaa sekin, että kertojia on monta (miltei joka luvussa eri kertoja), joten tapahtumiin ja ihmisiin saadaan useampia näkökulmia. Yhteistä kaikille sukupolville on se, että vanhemmuuden parissa kipuillaan, epäillään omaa onnistumista tai pelätään lapsen puolesta. Jokainen myös epäröi valintojensa ja vaihtoehtojensa edessä - ja syystäkin: hyväksi tarkoitettu teko ei sitä aina käytännössä olekaan.