18.9.2017

LINDHOLM, PAULIINA: Komendantti : Viapori 1748

Kustantaja: Otava 2017

Kustannusosakeyhtiö Otavan ja Otavan Kirjasäätiön Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi julistaman Suomi 2017 -romaanikilpailun voitti helsinkiläinen graafikko Pauliina Lindholm (s. 1962) esikoisteoksellaan Komendantti. Kirja kertoo Augustin Ehrensvärdistä, riikinruotsalaisesta sotamarsalkasta, joka saapuu Helsingin kaupunkipahaiseen johtamaan suurisuuntaisen puolustuslinnoituksen rakennustöitä. Ehrensvärd on maailman parhaissa yliopistoissa opiskellut valistusajan tiedemies, opettaja ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian perustajajäsen, kirjailija ja kuvataiteilija. Hän on vastuuntuntoinen, työteliäs ja määrätietoinen. Häntä ei kannata yrittää vetää nenästä, mutta hänen oikeamielisyyteensä voi luottaa.

…minun tehtäväni on luoda tänne illuusio että Hänen Majesteetillaan on kaikkien asioiden langat hallussaan niin kauan, kunnes ne tosiasiassa ovat. Minä teen lehmänkauppaa, minä huijaan, minä viettelen, välillä huudankin jos sillä omieni asiaa edistän.

Komendantti on tolkun mies, joka pyrkii viemään asioita eteenpäin keskustelemalla ja kuuntelemalla, ei väkipakolla. On monenlaista vastusta ja ratkaistavaa asiaa: työntekijä-, materiaali- ja rahapula, levottomuutta lietsovat huhut ja juonittelut niin paikallisella tasolla kuin hovissa. Huolet tulevat komendantin uniinkin.

Taiteilijana Ehrensvärd rakastaa kauneutta. kukkia ja lintuja – häntä saammekin kiittää kaikkialle Suomeen levinneestä syreenistä. Kauneudenjanoon liittyy myös ihastuminen kalastajatyttö Annaan, jonka säteilevään ulkonäköön käheä nauru tuo viekottelevan lisän. Toki Ehrensvärd on myös yksinäinen kaukana kotoaan ja perheestään. Poikaansa hän ikävöi tavattomasti, mutta Catrin-rouva muistuu mieleen lähinnä vain omantunnon kolkuttaessa. Vaikka maalaismainen Helsinki ei ihan aatelismiehen vaatimuksia vastaakaan, voittaa se kuitenkin hovielämän – ja ruoka on keittiömestarin ansiosta erinomaista täälläkin.

Ehrensvärdin ohella keskeiseksi henkilöksi nousee kalastaja ja kansanparantaja Kalle Andersson. Hän ei juuri luota ruotsinmaalaisiin herroihin, jotka venäläisten hyökätessä kuitenkin todennäköisesti pakenevat laivoillaan ja jättävät suomalaiset ottamaan vastaan tuhon, hävityksen ja kuoleman. Koettelemusten kautta hän on oppinut tyytymään tilanteeseen:

Kun herkeää pelkäämästä, uskaltaa kellua elon antajan mukana, hänen virroissaan ja vesissään. Ei passaa laittaa Luojalle vastaan, vaan kellua vain ja hymyillä.

Kirja koostuu toisaalta kaikkitietävän kertojan välittämistä kuvauksista ja toisaalta Ehrensvärdin kuvitteellisesta päiväkirjasta ja hänen kirjoittamistaan kirjeistä. Kieli on paikoin hyvin maalailevaa – voi hyvinkin uskoa piirustuksesta ja etsauksesta kiinnostuneen miehen nähneen näin:

Jäätyvän veden ääni oli kuin lasin helinää, ja veden yllä kulki hiljaisuuden siniharmaa viiva. Sen ihmissilmä kykenee näkemään, mutta ihmiskäsi ei koskaan piirtämään. Se on lännen taivaanranta, sininen ja harmaa kuin karoliinin univormu, sen yllä jumalan oranssi tuli, joka polttaa meidän kaikkien sisintä ja saa meidät kulkemaan maan ääriin. Se on ikuisen ikävän viiva, suuren kaipauksen viiva, sen suuren hiljaisuuden raja.

Komendantti on hyvä historiallinen romaani, mutta kärsii jonkin verran vertailussa Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista, joka voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Komendantin ja kalastajatytön haikea suhde ei oikein vakuuta, mutta korostaa kyllä Ehrensvärdin jaloutta muiden miesten karkeutta ja kiimaisuutta vasten. Oli ihan pakko tehdä kuvahaku Ehrensvärdistä, kun häntä koko ajan niin kauniiksi kehuttiin. Totta on.

11.9.2017

AHAVA, SELJA: Ennen kuin mieheni katoaa

Kustantaja: Gummerus 2017


Selja Ahavan (s. 1974) esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli ehdolla Helsingin Sanomien jakamaan esikoisteospalkintoon. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat (2015) sai EU:n kirjapalkinnon ja oli ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Tulenkantajat-vientikirjapalkintoon. Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailijan omaan elämään, mikä antaa sille sen totuudenmukaisen ja vivahteikkaan sävyn. Mistään tympeästä paljastelusta ei ole kyse.

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, sanoo nelikymppinen mies vaimolleen ja lopettaa samalla kokonaisen aikakauden. Vaimo käy läpi ristiriitaisia tunteita. On hämmennys. Kenen kanssa oikein menin naimisiin? Tunsinko tuota miestä laisinkaan? Onko hän nyt eri ihminen? On suru. Miten tehdä miehen ruumiista kartta, ennen kuin sen tutut ja rakkaat piirteet katoavat? On raivo. Miksi mies ei vihjannut mitään? Miksi salasi taipumuksensa niin pitkään? On taistelu. Eikö mies huomaa, miten miehinen hän joka suhteessa on? On halu tukea. Millaista kasvorasvaa, luomiväriä ja vaatteita miehen olisi käytettävä? Miten kertoa yhdessä asiasta ystäville ja tuttaville? Mies itse on tyyni ja järkähtämätön, päätöksensä tehnyt. Hän on nyt Lili. Hän on kotelosta kuoriutunut sudenkorento. Vaimo viettää hautajaisia, kaivaa miehen paidat perunamaahan.

Tämän tarinan rinnalla purjehtii Kristoffer Kolumbus länteen etsimään meritietä tarunomaiseen Intiaan. Kolumbus on hämmentävä. Hänen nimestään on lukuisia eri muotoja: Cristoforo Colombo, Cristoväo Colom, Christophorus Columbus, Cristóbal Colón… Hänen syntymäkaupungikseen on tarjolla lähes kaksikymmentä Italian kaupunkia. Hänen hautansa on vaihtanut paikkaa useaan otteeseen eivätkä haudassa olevat luut kenties ole Kolumbuksen itsensä laisinkaan. Avustuksia saadakseen löytöretkeilijä tarjoili muunneltua totuutta mennen tullen, koska tosissaan uskoi tulleensa oikeaan paikkaan vielä neljännen matkan jälkeenkin. Kuinka Kuuban ja Hispaniolan saarten todellisuus saattoi hänen mielestään vastata Marco Polon kuvauksia loistavista palatseista, puutarhoista, mausteista ja rikkauksista? Tietenkin jo lähtökohta oli väärä. Marco Polohan kuvasi Kiinaa ja Mongoliaa, ei Intiaa. Väärä oli myös Kolumbuksen kartta, johon hän niin kovin luotti. Ihan niin kuin aviovaimon kartta miehestään.

Ennen kuin mieheni katoaa välittää lukijallekin kirjoittajan kokeman tunnemyrskyn, mutta pysyy silti kauniina ja hienostuneena. Välillä kieli puhkeaa runoksikin:

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei ehkä koskaan ollutkaan.
Kirjasta vielä sellainen huomio, että sivunumerointia ei ole, mutta jako lukuihin ja kappaleisiin kyllä. Ajoittain muutamat avainsanat täyttävät sivun suurina ja painavina. Painava on tämä kirjakin pienestä koostaan huolimatta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

4.9.2017

TREMAYNE, S. K.: Tulilapsi

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child
Suomennos: Jaana Iso-Markku

Rachel tuntee elävänsä sadussa. Hän on lähtöisin alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvasta ongelmaperheestä, mutta on omin avuin hankkinut koulutusta ja raivannut tietään ylöspäin. Nyt hän on naimisissa karismaattisen liikejuristin David Kerthenin kanssa ja ihastuttavan kahdeksanvuotiaan Jamie-pojan äitipuoli. Kotina on Länsi-Cornwallissa sijaitseva Carnhallowin kartano, joka on ollut suvun omistuksessa tuhat vuotta ja jonka sokkeloista löytyy seitsemänkymmentäkahdeksan huonetta. Vähitellen Rachelin mieleen alkaa kuitenkin hiipiä pelko ja epäilys, kun hän tutustuu paikkakunnalla liikkuviin juoruihin ja Kerthenien menneisyyteen liittyviin epäselvyyksiin. Davidin ensimmäisen vaimon Ninan hauta on kirkkomaalla, mutta miten Nina oikein kuoli? Kammottavan onnettomuuden seurauksena? Itsemurhan tehneenä… murhattuna? Vai onko hän kuollut lainkaan? Rachelin hämmennystä lisää Jamie-pojan varma usko siihen, että hänen äitinsä on tulossa kotiin ja nimenomaan jouluna. Lähtölaskentaa käydään kirjan lukujen otsikoissakin: 178 päivää jouluun, 162, 149…

David ja Rachel eivät kumpikaan ole alistujia, vaan taistelijoita miltei häikäilemättömyyteen saakka. Kummankin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka alkavat vähitellen paljastua kaikista peittely-yrityksistä ja uusiutuvista valheista huolimatta. Vainoharhaisuus kasvaa kasvamistaan uhaten viedä terveen järjen mennessään. Mikä on totta ja mikä valhetta? Entä onko valhe oikeutettu, jos sen avulla saavutetaan hyvää?  Ja kenen kannalta hyvää?

Tulilapsi on goottilaista kauhua parhaimmillaan. On rappeutuva kartano, jyrkkiä kallioita vasten jymähtelevät aallot, salakuljettajien luolat, kuolemansakin jälkeen itsestään muistuttava nainen, enneunia näkevä lapsi. Ovat myös hylätyt kaivokset ja synkät kuilut, jotka kertovat siitä, miten mahtisukujen rikkaudet ansaittiin köyhien työläisten terveyden ja hengen kustannuksella.

Jopa pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista, jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.

Aluksi voi uumoilla jonkinlaisia muistumia vaikkapa Daphne du Maurierin Rebekasta, mutta Tremayne kuljettaa tarinaansa sittenkin aivan omia teitään.  Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hällä väliä! Tunnelma on käsinkosketeltavan tiivis ja ja juoni kuin kiemurteleva polku Cornwallin sumussa. Jos hetken luuleekin olevansa vakaalla maaperällä, niin seuraava käänne jo suistaa lukijan hetteikköön. Hyvää viihdettä!

31.8.2017

AUSTER, PAUL: 4 3 2 1

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: 4 3 2 1
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä saapui New Yorkiin 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Täällä juutalainen Isaac Reznikoff oli aikonut ottaa nimekseen aitoamerikkalaisen Rockefellerin, mutta vahingossa hänestä tulikin skotlantilaissävyinen Ichabod Ferguson.

…Ferguson kääntäisi idean päälaelleen eikä kirjoittaisikaan yhdestä henkilöstä, jolla on kolme nimeä, vaan keksisi kolme versiota hänestä itsestään ja kertoisi heidän tarinansa oman tarinansa rinnalla (jossain määrin oman tarinansa, sillä hänestäkin tulisi sepitteinen versio), ja hän kirjoittaisi kirjan neljästä identtisestä mutta erilaisesta ihmisestä, joilla olisi sama nimi, Ferguson.

Archibald Isaac Ferguson kertoo siis neljä eri versiota itsestään. Yhteistä on sukutausta ja syntymä, mutta sen jälkeen eri versioiden pojat alkavat ajautua yhä etäämmälle toisistaan. Joku pojista ei saavuta aikuisikää, joku menettää isänsä kuoleman tai avioeron vuoksi, joku vammautuu pahasti, joku viettää homoeroottista elämää, joku joutuu uskonnolliseen kriisiin. Kullakin Fergusonilla on omat ystävänsä ja omat petikumppaninsa, joskin joka versiossa esille nousee yksi nimi: Amy. Kukin Ferguson rakastaa kirjallisuutta, elokuvia ja urheilua, mutta rakkaimpien kirjojen listat eroavat toisistaan, kiintymys elokuviin on erilaista ja urheilulajit vaihtelevat. Fergusonit ovat kiinnostuneita myös lehtityöstä; onpa yhdellä nuorella Fergusonilla koulussa oma lehtikin. Näin Auster saattaa vyöryttää lukijan eteen tietoa ja analyyseja todella laajassa mittakaavassa.

4 3 2 1 on myös kertomus Yhdysvalloista 1950-1970-luvuilla. Tuona ajanjaksona tapahtui monia poliittisesti ja historiallisesti merkittäviä asioita: Kuuban kriisi, salamurhat, avaruusohjelma, rotumellakat, opiskelijaprotestit, Vietnamin sota… Ferguson itse on joka versiossa melko tavalla sivustakatsojana. Aikuisuuden kynnyksellä hän ei vastusta sotaa yleensä, vaan nimenomaan Vietnamin sotaa, koska ei näe sille oikeutusta. Mellakoimaan hän ei ryhdy, mutta päättää mennä mieluummin vankilaan kuin armeijaan.

Austerin kirja tuo väistämättä mieleen Kate Atkinsonin upean romaanin Elämä elämältä. Sen runollisuuden ja huumorin rinnalla 4 3 2 1 vaikuttaa hieman tasapaksulta. Siinä on monia kiinnostavia, hauskoja ja osuvia kuvauksia, mutta myös paljon toistoa. Fergusonien eri versiot eivät poikkea toisistaan mitenkään ratkaisevasti, vaikka joku heistä kapinoikin hieman enemmän kuin toinen ja joku menestyy paremmin kuin toinen. Kirja on kerta kaikkiaan liian laaja, 1141 sivua on liikaa. Kenties hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut jokaisen Ferguson-version erikseen alusta loppuun eikä kirjan tarjoamina pätkinä. Pääteema tulee kyllä selväksi:

…me emme koskaan saa tietää, valitsimmeko oikein vai väärin. Siitä voisi olla varma vain, jos kaikki tosiasiat olisivat tiedossa, ja ne voi saada selville vain olemalla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta.

30.8.2017

DOERR, ANTHONY: Davidin uni

Kustantaja: WSOY 2016
Alkuteos: About Grace
Suomennos: Hanna Tarkka

Anthony Doerr (s. 1973) nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Kaikki se valo jota emme näe. Menestyksen vanavedessä suomennettiin myös Doerrin esikoisromaani Davidin uni.

Alaskalainen David Winkler on sääilmiöistä ja etenkin lumihiutaleista kiinnostunut ujo nuori mies. Hänellä on myös erikoislahja (tai vitsaus), sillä hän näkee enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin David itse uskoo uniinsa, koska jotkut ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten – vaimon tapaamista myöten. Pariskunnalle syntyy Grace-niminen tytär ja perheonni kukoistaa, kunnes David alkaa nähdä toistuvasti unta valtavasta tulva-aallosta, jonka kurimuksesta hän itse pelastuu mutta johon Grace menehtyy. Davidin reaktio on aika erikoinen: hän pakenee toiselle puolelle maailmaa, jottei hänen läsnäolonsa vaarantaisi tyttären henkeä. Vaimo ei tietenkään tätä ymmärrä, joten perhe hajoaa.

Karibialaisella St. Vincentin saarella David viettää kaksikymmentäviisi vuotta hotellin yleismiehenä. Tänä aikana hän ystävystyy Chilen poliittisia vainoja paenneen pariskunnan kanssa ja kiintyy syvästi perheen tyttäreen Naaliyahiin – ehkäpä tiedostamattomana korvikkeena omalle lapselle. Sitten David alkaa jälleen nähdä unia kuolemasta…

Kirjassa liikutaan Alaskan paukkupakkasista St. Vincentin trooppiseen lämpöön. Doerr havainnoi ja kuvaa yksityiskohtia taitavasti ja onnistuu välittämään lukijallekin erilaisia tunto-, haju- ja näköaistimuksia. Tosin hän vie paikoin kuvauksensa liian pitkälle ja lukija väsyy vyörytyksessä.

Silti hänellä oli muutaman kerran elämässään ollut myös kokonaisempia näkyjä: kokemukset olivat olleet tarkkarajaisia ja äärettömän todentuntuisia – kuin olisi herätessään todennut seisovansa vasta pinnaltaan jäätyneellä järvellä ja kuullut syvältä jalkojensa alta risahtelua – ja ne olisivat säilyneet mielessä pitkään muistuttaen itsestään vielä myöhemminkin monena päivänä, ikään kuin pian tuleva ei olisi malttanut odottaa muuttumistaan menneisyydeksi, tai nykyisyys olisi syöksynyt jo tulevaan, innoissaan siitä mitä oli luvassa. Nimenomaan näitä unia oli mahdotonta kuvailla sanoin: ne olivat unennäköä syvempiä unia, jossakin muistamisen tuolla puolen. Ne olivat tietämistä.

Kirjan luettuaan voi pohdiskella vaikkapa sitä, ovatko Davidin unet todellakin enteitä tulevasta, jolloin kaikki olisi tavallaan väistämätöntä. Vai tapahtuvatko asiat, koska David uneksuu niistä? Vai ovatko unet ja tapahtumat täysin toisistaan riippumattomia ja uniin uskominen pelkkää taikauskoa?

Davidin uni on kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys. Siinä on liikaa tieteellistä pohdintaa lumesta ja vedestä ja liikaa filosofointia. Itse tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukana on monia tutustumisen arvoisia henkilöitä, mutta jotenkin tuntuu, että olisi kannattanut tyytyä laajaan novelliin eikä yrittää muodostaa aineksista romaania. 

29.8.2017

OGAWA, YOKO: Professori ja taloudenhoitaja

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Hakase no Aishita Sûshiki
Suomennos: Antti Valkama

Japanilainen Yoko Ogawa (s. 1962) on kotimaassaan erittäin arvostettu kirjailija – ja tuottelias myös, sillä vuodesta 1983 lähtien hän on julkaissut yli 40 teosta. Tunnetuin niistä on Professori ja taloudenhoitaja, joka on myös ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani.

Professorin luona taloudenhoitajat eivät viihdy. Viimeisimpänä vaihtoehtona välitystoimisto lähettää sinne nuorehkon yksinhuoltajaäidin, jolla on iästään huolimatta jo paljon kokemusta ja hyvä maine. Kyllä hänkin hämmästyy ensitapaamisellaan asiakkaansa kanssa.

”Mikä mahtaa olla kengännumerosi?” Kun olin ilmoittanut olevani uusi taloudenhoitaja, Professori ei ensimmäiseksi tiedustellut nimeäni vaan jalkani kokoa…

Professori oli kansainvälisestikin tunnettu matemaattinen nero joutuessaan auto-onnettomuuteen vuonna 1975. Tuossa onnettomuudessa saamansa päävamman vuoksi Professorin muisti kestää enää vain 80 minuuttia. Vuoteen 1975 asti hänellä on muistissaan kaikki: matemaattisset kaavat ja teoriat, baseball-ottelutilastot ja suuri rakkautensa, mutta sen jälkeinen elämä on hänelle outoa ja jäsentäytymätöntä. Pukuun ripustettujen muistilappujen avulla hän yrittää edes hieman hallita tilannetta, mutta silti jok’ikinen aamu taloudenhoitajan tapaaminen on hänelle kuin ensimmäinen kerta.

Työskenneltyäni jonkin aikaa Professorin luona minulle selvisi, että hänellä oli tapana ottaa puheeksi jokin luku tilanteissa, joissa ei tiennyt mitä sanoisi. Luvut olivat kuin oikea käsi, jonka hän ojensi toiselle kättelyä varten. Samalla ne olivat häntä itseään suojaava päällystakki…

Professorin palava rakkaus matematiikkaa kohtaan saa pian taloudenhoitajankin innostumaan ja ennen pitkää samaan taikapiiriin sujahtaa myös taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, jota Professori alkaa kutsua Juureksi. Pojan tasainen päälaki nimittäin tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kolmikon kesken syttyy innostuneita keskusteluja alkuluvuista, ystävällisistä lukupareista ja suoraselkäisistä luvuista – Professori kun löytää luvusta kuin luvusta jotain merkityksellistä.

Professori ja taloudenhoitaja -romaanissa esitellään monenlaisia matemaattisia teorioita, kaavoja ja lukuja, mutta kyllä matematiikkaa harrastamatonkin pystyy kirjasta nauttimaan ja ehkä oppimaankin jotain. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin lämpimästä ystävyydestä, jollainen saattaa syntyä hyvin erilaisten ihmisten välille hyvin epäotollisissa olosuhteissa. Se myös opettaa sen, että kannattaa elää täysillä tässä hetkessä ja nauttia siitä avoimin mielin. Kaiken kaikkiaan hyvin viehättävä teos.

28.8.2017

MAI, JIA: Koodinmurtaja

Kustantaja: Aula & Co 2017
Alkuteos: Jie mi
Suomennos: Rauno Sainio

Mai Jia on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa työskennellyt toimittaja Jiang Benhu (s. 1964). Kotimaassaan hyvin suosittu Mai on kirjoittanut neljä romaania, joista on myös tehty tv- ja elokuvasovituksia. Koodinmurtaja on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Sitä mainostetaan trillerinä, mutta vauhdikasta toimintaa odottava pettyy kyllä pahasti. Suurin osa jännityksestä tapahtuu pään sisällä. On kyse nerouden ja hulluuden rajaviivasta, voimakkaista pakkomielteistä, unista ja niiden tulkinnasta. Kyvyttömyydestä sosiaalisiin kontakteihin, mutta myös kiintymyksestä ja lojaalisuudesta.

Koodinmurtaja on Rongin suvun tarina. Kuparikyläläisestä vauraasta suolakauppiassuvusta alkaa löytyä hämmästyttäviä matemaattisia lahjakkuuksia, joista tärkein tulee olemaan kirjan päähenkilö Rong Jinzhen. Poika on syrjitty ja yksinäinen äpärälapsi, jota kutsumanimetkään eivät paljon mairittele (Piru tai Isopäinen Hyönteinen). Ilman opetusta hän pystyy kuitenkin kehittelemään monimutkaisia matemaattisia kaavoja, jotka saavat vierailulle tulleen yliopiston rehtorin nappaamaan pojan mukaansa pääkaupunkiin. Samalla nimikin vaihtuu: virallisesti Jinzhen, perheen piirissä Helmiveli ja koulutovereiden keskuudessa Koppanero. Nero hän on, sen oivaltaa myös matematiikan laitoksen professori ja kansainvälisen tason šakkimestari Jan Liseiwicz. Vaikka opettajan ja oppilaan tiet ennen pitkää eroavat, vallitsee heidän välillään ystävyyden, luottamuksen ja epäilyksen sekainen suhde tarinan loppuun saakka. Liseiwicz lähtee Yhdysvaltoihin ja Jinzhen joutuu koodinmurtajaksi äärimmäisen salaperäiseen Erikoisyksikkö 701:een. Hänen tehtävänsä on selvittää vihollisen murtamattomana pidetty Purppura-koodi ja sen hän myös tekee. Itseluottamuksen ja uteliaisuuden riivaamana hän sukeltaa myös Purppura-koodin seuraajan, Mustan, syövereihin, vaikka kaikki henkistä turvallisuutta tukevat säännöt sen kieltävät. Väärä ratkaisu!

Koodinmurtaja-romaani on laadittu elämäkerran muotoon. Elämäkerran kirjoittaja kulkee ympäri Kiinaa etsimässä totuutta Jinzhenin kohtalosta, haastattelemassa ihmisiä ja tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Hyvin usein hän puhuttelee lukijaa suoraan ja selittelee tekemisiään ja vaikutelmiaan.

Ajattelin ennen, että tarinaa kerrottaessa sen luotettavuus lukijan näkökulmasta ei ole ehdoton tavoita, sellainen jota ei missään nimessä saisi ylenkatsoa. Tällä tarinalla on kuitenkin omat erikoisvaatimuksensa, sillä niin kiistämättömän totuuden se kertoo… Siksi muistutan, että mikäli tarinalla on lukijan mielestä ollut omat sitkeät vikansa, syitä ei kannata etsiä tarinan kertojasta, vaan sen henkilöhahmoista tai jopa elämän itsensä mekanismeista.


Jinzhenin tarina liittyy saumattomasti Kiinan poliittiseen historiaan. On japanilaisten pirujen valta-aika, hallitusten vaihtuessa vaihtuva suosio, kommunismin kasvava ote kansalaisten elämässä, kulttuurivallankumous, Kiinan ja Yhdysvaltojen suhde. Koodinmurtaja on monimuotoinen kirja, jonka voi lukea nopeasti seikkailukertomuksena tai hitaasti sen ulottuvuuksia mietiskellen.


21.8.2017

GREBE, CAMILLA: Kun jää pettää alta

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret
Suomennos: Sari Kumpulainen

Ruotsin valovoimaisen dekkaritaivaan uusin tähti on vuonna 1968 syntynyt Camilla Grebe, liikkeenjohdon konsultti ja Storyside-äänikirjakustantamon perustaja. Yhdessä sisarensa Åsa Treffin kanssa hän kirjoitti 2009-2015 viisiosaisen rikosromaanisarjan ja Paul Leander Engströmin kanssa 2013-2016 Moskva noir -trilleritrilogian. Kun jää pettää alta on Camilla Greben ensimmäinen kokonaan yksin kirjoittama romaani.

Tukholman raharikkaiden asuma-alueella sijaitsevasta omakotitalosta löytyy raa’asti murhattu nainen. Pää on irrotettu ruumiista ja laitettu ikään kuin katselemaan ovea kohti. Nainen ei ole talon asukas eikä hänen henkilöllisyyttään tiedetä. Talon omistajaksi sen sijaan paljastuu Jesper Orre, Clothes&More-vaateliikeketjun kovaotteinen toimitusjohtaja ja tunnettu naistenmies. Onko Orre kenties syyllinen murhaan? Ainakaan kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on ja miksi hän ei ole saapunut työpaikalleen. Lisäksi hänestä paljastuu vähitellen aika epämiellyttäviä ja omituisiakin luonteenpiirteitä ja tempauksia. Rikostutkijoilla Peter Lindgrenillä ja Manfred Olssonilla on siis paljon selviteltävää, mutta heidän mielenkiintonsa herättää erityisesti ruumiin asettelu, joka muistuttaa kymmenen vuoden takaisesta selvittämättömästä miehen murhasta. Silloin poliisia avusti profiloija Hanne Lagerlind-Schön. Olisikohan syytä kutsua hänet taas mukaan, vaikka Peter jostakin syystä suhtautuu asiaan nuivasti?

Tapahtumista kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Nuoren Emma Bohmanin tehtävänä on selvitellä menneisyyttä, joten hänen kertomuksensa alkaa kaksi kuukautta ennen nykyhetkeä ja lähenee sitten murhaa ja sen jälkeistä aikaa. Emman lapsuudessa ja nuoruudessa ei montaa iloista ja turvallista hetkeä ollut, mutta nyt hän on kihloissa itsensä Jesper Orren kanssa! Tosin kaikki on erittäin salaista ja jopa salakähmäistä eikä Jesper saavu edes kihlajaisillallisilleen. Ei liene ihme, että Emmaa alkaa epäilyttää? Toistuuko sama hyljeksintä kuin lapsena?

Mietiskelin, mitä äiti oikeastaan tarkoitti sillä, että hän ansaitsi parempaa. Eikö hän ollut tyytyväinen elämäänsä? Olisiko hän halunnut erilaisen asunnon, erilaisen miehen? Kenties erilaisen lapsen? Oliko siihen ikään kuin oikeus, jos oli itse parempi ihminen? Oliko äiti itse asiassa parempi kuin minä ja isä? Ja jos kerran olin niin kamala, mitä minä oikein ansaitsin?

Murhan selvittely puolestaan esitetään vuorovetoisesti Peterin ja Hannen näkökulmasta. Kummallakin on omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka pyrkivät sotkemaan murhatutkintaa ja vaikeuttamaan yhteistyötä. Peter alkaa vasta nyt keski-ikään päästyään oivaltaa, miten pahasti on pilannut elämänsä vältellessään miltei sairaalloisesti vastuuta ja sitoutumista. Suhteet naisiin hän on pannut poikki heti kun ne ovat käyneet liian läheisiksi ja Albin-poikaan ei ole syntynyt suhdetta ollenkaan.

   Ei valmis sitoutumaan.
   On siinäkin muuten ilmaus. Mikä käsittämättömän lattea selitys sille, mikä raapi ja kiemurteli ja sykki sisälläni. Kauhistuttavalle hirviölle, jota en osannut nimetä.

Kuusikymmentävuotias Hanne puolestaan on jumittunut epätyydyttävään avioliittoon. Aviomies Owe on aina ollut vaimoaan kohtaan määräilevä ja omistuksenhaluinen, mutta Hannen alkavan muistisairauden mukana holhoavuus ja vähättely ovat vain voimistuneet. Viekö sairaus Hannen mahdollisuuden itsenäiseen elämään?

Toivoisin, että minulla olisi syöpä, koska silloin voisin kertoa siitä hänelle. Mutta alkavasta dementiasta ei voi puhua… Se on tuhat kertaa pahempi juttu kuin sukupuolitauti, jotenkin hävettävämpi. Ymmärryksen menettäminen ja itseensä eksyminen on inhottavaa. Vastenmielistä. Minusta on pikkuhiljaa tulossa hoidokki, eikä sellaista halua vaivoikseen kukaan.

Camilla Grebe pitää moniulotteisen tarinan hyvin kasassa, vaikka ei tarjoakaan varsinaisesti mitään uutta. Psykologisen trillerin perushahmoja ovat uupuneet, ongelmaiset ja rikkinäiset ihmiset, joiden elämä on lähtenyt vinoon jo jonkun lapsuuden tapahtuman vuoksi. Näin myös Kun jää pettää alta -romaanissa, jossa ongelmista kärsii useampikin henkilöistä. Juoni on taitava ja tarjoilee yllätyksiä sopivin väliajoin. vaikka osan totuudesta arvaa (tai uskoo arvaavansa) melko aikaisessa vaiheessa. Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa, mutta syksyn pimeneviin iltoihin tämä kyllä tarjoaa viihdettä ja joitakin muistiin jääviä persoonallisia oivalluksia. 

14.8.2017

KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.

7.8.2017

SALMINEN, TUULI: Surulintu

Kustantaja: Like 2017


Suosittu kirjailija Jaakob Kara tietää, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia taistella keuhkosyöpää vastaan. Sen ovat hänelle kertoneet linnut, kirjassa useasti mainitut surun symbolit:

    Kolme päivää sitten hän sanoi minulle, että tietää lähtöpäivänsä. Hän on nähnyt unta linnuista, jotka asettuvat symmetriseen ympyrään luonnottoman tyynen veden pinnalle. Uni unelta lintuja on vähemmän. En halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Viimeiset päivänsä Jaakob haluaisi viettää rauhaisasti, olla enemmän siskonsa Rhean ja tämän tyttären Miriamin parissa ja myös avautua sairaudestaan lehdistölle. Ellen-vaimo sen sijaan tahtoo pitää Jaakobin pelkästään itsellään, vaikka ei pystykään tukemaan kuolevaa, vaan hössöttää, komentelee ja jankuttaa jankuttamistaan niin vanhoista kuin uusista huolenaiheista ja vääryyksistä. Jaakob jaksaa yhä toivoa, että näkisi ennen kuolemaansa rakkaimmat omaisensa sovussa keskenään, mutta arvokkaassa kulttuurikodissa kasvaneelle Ellenille Rhean boheemius ja suorasanaisuus ovat ylitsepääsemätön este. Miriamin kohdalla taas lapsettomaksi jäänyttä Elleniä kirpaisee se, miten paljon Jaakob näyttää tätä rakastavan. Jaakobia Ellenin panikointi ja ripustautuminen väsyttävät, murehduttavat ja suututtavatkin.

   Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
   Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
   Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – Sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Kirjassa vuorottelevat nykyhetki ja aika kauan sitten. Tapahtumista kertovat Ellen ja Miriam minämuodossa ja Jaakob päiväkirjamerkintöjensä välityksellä. Vaikka kertojaäänet eivät paljon toisistaan poikkeakaan, on silti helppo erottaa kuka kulloinkin puhuu. Näiden lisäksi on vielä kursiivilla kirjoitettua tekstiä Ellenin taloudellisesti turvatusta, mutta henkisesti yksinäisestä ja epävarmasta lapsuudesta. Aikanaan selviää, että nämä katkelmat ovat Jaakobin kirjoittamasta kirjasta ”Surulintu”. Niiden tarkoitus on selittää aikuisen Ellenin käyttäytymistä, sen outoa tempoilua ylimielisyyden ja alemmuudentunteen välillä. Pöyristyttävintä on varmaan se, miten Ellen yrittää ohjailla miestään kirjoitustyössä listaamalla tälle teoksissa käsiteltäviä aiheita ja laatimalla jokaisen aiheen kohdalle valmiita mallilauseita!  On aika vaikea ymmärtää, miksi rakastettavaksi kuvattu Jaakob pysyy näin oudossa avioliitossa, mutta aikanaan Jaakobistakin tulee esiin vähemmän mairittelevia puolia.

Jaakobin kuoleman jälkeen Ellenin, Rhean ja Miriamin lähentyminen näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Lisäksi paljastuu asioita, joita lukija on jo saattanut arvailla, mutta jotka tulevat yllätyksenä ainakin Ellenille ja Miriamille. Katkeavatko yhdistävät langat vai kasvaako niiden tilalle sittenkin jotain vahvempaa? Ainakin romaanin loppu väläyttelee valoa synkkyyteen.

Surulintu on niin tiivis ja sujuvasti etenevä, että sen lukaisee varsin vauhdikkaasti. Samanlaisia ihmissuhdekuvioita on kirjallisuudessa käsitelty paljonkin Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä lähtien, mutta hyvin lupaava esikoisteos tämä kuitenkin on.