RATINEN, SUVI: Matkaystävä

Kustantaja: Otava 2019

Suvi Ratinen (s. 1977) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta erosi herätysliikkeestä parikymppisenä. Omasta lestadiolaistaustasta kirjoittaminen oli mielessä jo silloin ja vuonna 2000 syntyi ensimmäisiä luonnoksiakin. Vei silti vielä vuosia hioa tekstiä ja kerätä voimavaroja julkisuuden kestämiseen.

Matkaystävä-romaani sijoittuu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön Keski-Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla. Tarinaa kertova tyttö jää nimettömäksi, mutta kasvaa silti lähelle lukijaa rohkeudessaan ja ehdottomuudessaan. Myös epäilyissään ja heikkoudessaan.

Uskovien keskellä tytön on hyvä olla, mutta kaikkialla muualla – koulussa, kaupoissa, väkijoukoissa – hän yrittää sulautua mahdollisimman hyvin ”tavallisten suomalaisten” joukkoon. Läheisin ystäväkin on maailmallinen Raisa, jonka tempauksista tytön sisin pyrkii pahentumaan, vaikka tietoinen ääni huutaa olemaan hyväksymässä.

Lestadiolaiset nuoret yrittävät parhaansa mukaan vältellä maailmallisuutta, mutta saada silti jotain hauskuutta elämäänsä. Vanhaa häävideota katsellaan yhä uudestaan ja uudestaan, kaiutetaan soittimissa sodanaikaisia isänmaallisia marssilauluja ja korvataan kirosanat hokemalla ”voi raato”. Käydään seurojen jälkeen iltakylässä, missä tytöt ja pojat voivat tutustua toisiinsa ja alkaa ehkä seurustellakin.

Ajan kuluessa kertojaa alkaa yhä enemmän ahdistaa lestadiolaiseen maailmankuvaan liittyvä epäoikeudenmukaisuus. Kuinka kadotukseen voivat joutua kaikki nekin, joilla ei koskaan ole ollut edes mahdollisuutta opista kuulemiseen ja uskon omaksumiseen?

- Ootko sä koskaan miettiny…, alan takellella. – Että kaikkien muiden uskontojen ihmiset joutuu helvettiin… kaikki noi hellarit ja jehovat ja kaikki eriseurat, esikoislestadiolaiset ja rauhansanalaiset… ja kaikki kirkkouskovaiset, kaikki papitkin.

- Joo, mut sehän on ihan oikein niille, Marko sanoo… - Ne on valinneet niinku väärän tien, omavanhurskauden… ja kadotuksen.

Vähitellen tytössä vahvistuu päätös: hän eroaa yhteisöstä heti ylioppilastutkinnon jälkeen. Päätöstä ei horjuta äidin suunnaton suru, ei ystävien kauhistelu eikä saarnaajien varoittelut siitä, että kaikille uskonsa kieltäneille käy lopulta huonosti.

Kirjan nykyhetkessä eli vuonna 2006 nuori nainen asuu Helsingissä ja opettelee kaikkea tavalliseen suomalaisuuteen liittyvää: alkoholinkäyttöä, biletystä, tietoutta elokuvista ja erilaisista bändeistä sekä Trivial Pursuit -pelin pinkkien korttien oikeista vastauksista. Hän on vanhempien paheksunnasta huolimatta avoimesti avoliitossa ja remontoimassa omaa kotia. Ura Tilastokeskuksessa on nousussa.

Elämä ilman lestadiolaisuuden leimaa tuntuu kertojasta vapauttavalta, mutta samalla hän uupuu joutuessaan koko ajan pelkäämään paljastavia lipsahduksia. On yksinäistäkin, kun ei voi turvautua kehenkään, ei kumppaninsa taustasta tietämättömään poikaystävään eikä nykyään edes Raisaan. Muistoja uskonyhteisön turvallisuudesta ja lämmöstä ei ole helppo tukahduttaa, tietoutta yhteiseen laumaan kuulumisesta. Matkaystävyydestä.

Äiti ja isä, kaikki sukulaiseni, serkut, vanhat kaverit perheineen, lapsineen ja puolisoineen… Kaikki sisareni ja veljeni, rakkaat matkaystäväni, jotka ovat pikkuserkkujani tai ainakin naimisissa jonkun serkkuni tai pikkuserkkuni kanssa, kaikkihan me lopulta kuulumme samaan sukuun, kierrymme yhteen, koko Suomen suuri siioni, Helsingistä Rovaniemelle ja pohjoisemmaksi, jääkää Jumalan rauhaan, te pienet talitintit ja kottaraiset, joita tämän maailman nokkimisjärjestelmä ei tunnusta.

Matkaystävä-teos tuo hieman erilaisen näkökulman lestadiolaisuuteen. Keski-Suomessa vanhoillislestadiolaisia on Pohjois-Suomeen verrattuna vähän, joten nuorten kokemat häpeäntunteet ovat aivan ymmärrettäviä. Raikkaalla otteella, ymmärtäen ja hieman humoristisestikin Ratinen kuvaa lestadiolaisnuorten kipuilua uskonnon asettamien rajojen ja kasvukipujen kurimuksessa. Hieman jännitystäkin on. Minkä tien kirjan minäkertoja lopulta valitsee? Mitä on tapahtunut hänen lapsuudenystävälleen ja uskonveljelleen Järvisen Markolle?

FRANCK, MIA: Pommipuutarha

Kustantaja: Teos & Förlaget 2018

Alkuteos: Bombträdgården

Suomennos: Lauta Beck

On vuosi 1942. Helsinkiä pommitetaan ja ruuasta on pulaa. Äiti päättää lähettää kahdeksanvuotiaan Lissu-tyttärensä Ruotsiin turvaan, mutta myös jonkin hirveän tapahtuman vuoksi. Matkan aikana Lissu toteaa pystyvänsä näkemään ihmisten sisimmässä piilevän pelon sovinnaisen naamion alla ja vaistoamaan vaaran merkit. Korvissa kuiskailee ohjeita Lissulle niin rakas Lennis-serkku: sulje silmät, älä katso, lähde pois. Lissu on kuitenkin rohkea tyttö ja haluaa katsoa vaaraa silmästä silmään. Ja selviääkin tilanteesta kuin tilanteesta.

Ruotsissa Lissusta tule Liselott ja hän pääsee asumaan smoolantilaiseen Pappilaan. Simon-sedästä, Ruth-tädistä ja ikätoverista Maria-Gretasta tulee hänen perheensä viideksi vuodeksi. Perheen sisällä on pahoja jännitteitä ja salaisuuksia, mutta Liselott yrittää parhaansa mukaan auttaa ja tukea kaikkia sen jäseniä. Ainoastaan kylällä noitana pidetty parantajanainen Sofia ymmärtää, miten raskasta vastuuta pieni Liselott kantaa ja miten vahva hän on.

Aikanaan Suomessa koittaa rauha ja Lissun äiti alkaa kaivata tytärtään takaisin. Liselott ei ole kovinkaan halukas muuttumaan taas Lissuksi ja palaamaan nyt jo täysin vieraalta tuntuvaan maahan ja kotiin. Kaiken lisäksi äiti on isän kaatumisen jälkeen mennyt uudelleen naimisiin ja saanut pienen Sture-vauvan. Jotain muutakin on, mikä Lissua kotiinpaluussa pelottaa. Ehkä kuitenkin hänen voimiaan ja kykyään nähdä ihmisten läpi tarvitaan myös Suomessa, omassa perheessä.

Pommipuutarhassa näkökulma on pääasiassa Liselotten, mutta mukana on myös kirjeitä joita Ruth-täti on kirjoittanut Liselotten äidille Esterille ja Ester puolestaan Ruthille. Niissä vaihdetaan kuulumisia ensin varsin viralliseen sävyyn, mutta ajan kuluessa yhä luottamuksellisemmin ja avoimemmin. On myös pari Liselotten äidilleen kirjoittamaa kirjettä tai kirjeluonnosta. Todellisiin tapahtumiin verrattuna kirjeistä on aistivinaan jonkinlaista kaksinaamaisuutta ja laskelmointia.

Varislintu vilahtelee kirjassa varsin usein. Välillä kyseessä on todellinen lintu, johon saattaa liittyä ikäviä muistoja. Välillä varis on symboli jostakin ihmisen sisimpään padotusta, joka pyrkii purkautumaan. Muistot ja kaipaus vai jokin paha ja vääristynyt? Särkyykö ihminen, jos varis pääsee vapauteen?

Hänen rinnassaan takoo varis, tiedän miten kovasti se takoo, ja liian lähellä sydäntä. Voin tuntea variksen omassakin rinnassani. Se nokkii ja rikkoo siellä sisällä. Sitä ei näe ulkoapäin.

Pommipuutarha tuo mieleen Asko Sahlbergin teoksen Irinan kuolemat. Molemmissa teoksissa suomalaistyttö joutuu Ruotsissa jollakin lailla nyrjähtäneeseen yhteisöön, kohtaa suomalaisiin kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta ja alentuvuutta ja todistaa vakavaa kiusantekoa. Tunnelma on mustanpuhuva ja jopa uhkaava, sillä tapahtumien kehitystä ei pysty ennakolta arvaamaan.

Olen Liselott Lindvall ja osaan nähdä ihmisten oikeat kasvot. Omat kasvoni minua pelottavat. On niin helppoa ylittää raja, tulla hulluksi, tulla ilkeäksi, tulla vaaralliseksi. Mutta minä en sulje silmiäni. En aio ikinä enää sulkea silmiäni.

Mia Franck (s. 1971) on turkulainen kirjailija, kirjastonhoitaja, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistunut kirjallisuudentutkija ja yliopistonopettaja. Hänen äitinsä oli yksi niistä yli 70 000:sta lapsesta, jotka lähetettiin sotaa pakoon Suomesta Ruotsiin. Tarkoitus oli hyvä, mutta monelle kokemus muodostui traumaattiseksi.

LAITILA, JOHANNA: Lilium regale

Kustantaja: Gummerus 2019

Lilium regale -romaanin alussa eli Unilukkariksi nimetyssä osiossa ollaan Eskiltunassa vuonna 2018. Hiljaisessa asunnossa vain keski-ikäinen hammassärkyinen tytär Elisa, kolemansairas Else-äiti ja karvanlähtöä poteva koira. Äiti on luurangoksi kuihtunut, puhekykynsä menettänyt ja suurimman osan aikaa tietoisuuden tuolla puolen. Enää ei Elisa voi kysyä äidiltä menneisyydestä, jonka tämä on pyyhkinyt pois lapsuutensa kieltä myöten.

Sitten siirrytään Tornionjokilaaksoon 1940-luvulle. Pieni Else on isän tyttö, joka käy kalastamassa ja imee itseensä isän kertomia tarinoita. Erityisesti kumpaakin kiehtoo kertomus valkoisesta Algen-hirvestä, jonka äänessä soi tunturin syvä ja matala sydän, joka painii pohjoistuulen kanssa ja jonka korvissa kasvaa valkokämmekkää.

Sota vie Elsen isän. Herkkänä runoilijasieluna hän ei kestä näkemäänsä, vaan lopettaa itse elämänsä. Se puolestaan murtaa Elsen hauraan äidin, joka ei enää koskaan pääse tavalliseen arkielämään kiinni. Kyläläisten suussa Hilja on jatkossa ”mäenpään pörrö harmaa leski”. Mummo joutuu ottamaan vastuun perheestä silloinkin, kun on paettava Ruotsin puolelle Lappia tuhoavien saksalaisten tieltä.

Ruotsissa perheelle järjestyy hyvä asuinpaikka hyvien ihmisten parissa. Else sopeutuu pian, saa sydänystävän ja suorastaan verisiskon pihapiirissä asuvasta Ingasta. Tytöt tutustuvat toistensa puhumaan kieleen, ajatuksiin ja kehoonkin suloisen viattomasti ja leikkisästi.

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.

Saksalaisten poistuttua on aika palata takaisin kotiin. Elselle se merkitsee eroa ystävästä eikä sydänsurua lievitä kotona odottava Samulikaan. Äiti tuottaa jatkuvasti huolta ja ahdistusta lisää vielä rääväsuinen ja pelottava Urho-eno, jonka pahimpiakin tekoja vähätellään sotakokemusten varjolla. Onneksi Else onnistuu pääsemään pikkupiiaksi kylän uudelle apteekkarille ja tämän rouvalle, kirjakauppiaalle. Kaunis ja elegantti Irina vaikuttaa syvästi Elseen, vaikka matka emännän ja piian välillä ensin tuntuukin ylittämättömältä. Ingan kanssa tehdyt asiat olivat vielä lasten tekoja, mutta nyt ollaan aikuisten maailmassa. Unenomaista ja ihanaa.

Kohtalokkaita asioita kasaantuu lopulta yhteen sumaan enemmän kuin yhden ihmisen osalle pitäisi ja Elsen unimaailma haihtuu. On todellisuus häineen ja hautajaisineen. On uudelleen pakomatka Ruotsiin.

Lilium regale -teoksen henkilöt puhuvat pohjoisen murretta mystisine h-kirjaimineen, mutta mitenkään ei haittaa vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään. Kirjan kieli on verevää ja aisteihin vetoavaa, välillä miltei inhorealististakin hajujen ja eritteiden kuvauksineen. Ihmiset maistelevat ja haistelevat sanoja, yhdistelevät eri aisteja keskenään. Miltä tuoksuu oranssi? Appelsiinilta tietenkin! Välillä tosin tuntuu, että tuoreudestaan ja osuvuudestaan huolimatta kuvailevien yksityiskohtien vyöry alkaa väsyttää.

Lumen alle talvella lysähtäneet hajut alkoivat kevään tullen vähitellen nousta maasta. Kevät tuli Stödessä aiemmin kuin kotona Liikajoella, ja jo maaliskuun lopulla hajut alkoivat kohota ilmaan varovasti kuin heiveröisinä haituvina lehikossa, multaisina kyhmyinä aamussa ja uneliaina höyryinä tien pinnassa. Huhtikuun alussa ne syöksyivät ilmoille jo aggressiivisemmin, pistävinä röyhtäisyinä ja öljyisinä tuulahduksina, jotka töytäisivät röyhkeästi tullessaan iholle. Talvihorkassa nuokkuneet hyönteisetkin alkoivat sirahdella hereille.

Johanna Laitilan (s. 1986) esikoisteos on tutustumisen arvoinen. Se kolahtaa lukijan mielenmaisemaan kuin Elsen rakastamassa Edith Södergranin runossa tähti puutarhaan: klang!

ASLAM, NADEEM: Kultainen legenda

Kustantaja: Like 2019

Alkuteos: The Golden Legend

Suomennos: Kirsi Luoma

Kultainen legenda sijoittuu Pakistaniin, ”Puhtaiden maahan”. Puhdas maa se ei kylläkään ole, vaan täynnä väkivaltaa ja korruptiota. Erityisesti kristityt joutuvat pelottelun ja vainon kohteiksi, mutta muslimien eri ryhmittymätkin taistelevat toisiaan vastaan. Poliisit ovat väkivaltaisia ja lahjottavissa.

”Varsinaisia pyhiä miehiä!” Massud oli kerran sanonut. ”Ei se vielä mitään, etteivät he hyväksy muita uskontoja. Joskus tuntuu, että islamilainen uskonoppinut julistaisi jopa itsensä uskonluopioksi, jos hän lukisi omaa teksitään pantuna jonkun toisen uskonoppineen nimiin.”

Kirjan keskiössä on kaksi perhettä. Arkkitehdit Massud ja Nargis ovat lapsettomia. He ovat islaminuskoisia, mutta heidän unelmanaan on maailma, jossa kaikki uskonnot elävät sovussa keskenään. Omistamalleen pienelle saarelle he alkavat suunnitella eräänlaista Paratiisia, jossa olisi puutarhojen keskellä vierivieressä moskeija, kirkko ja hindutemppeli. Avajaisten jälkeen moskeijassa tapahtunut veriteko keskeyttää rakennustyöt ja saari jää hylättynä rapistumaan.

Massud ja Nargis osoittavat avarakatseisuuttaan myös ottamalla palvelukseensa kristityn pariskunnan, Gracen ja Lilyn. He rahoittavat näiden talon, Lilyn riksataksin ja perheen tyttären Helenin opiskelun. Kun Grace joutuu muslimimiehen murhaamaksi, on vain Massudin ja Nargisin ponnistelujen ansiota, että murhaaja ylipäätään joutuu oikeuteen.

Pitkän suruajan jälkeen Lily rakastuu, mutta kohde on niin epäsopiva kuin olla voi: naapurissa asuvan imaamin leskeksi jäänyt Aysha-tytär. Ayshan islamilaiseen militanttiryhmittymään kuulunut mies kuoli amerikkalaisten ohjusiskussa ja samalla perheen Billu-poika menetti molemmat jalkansa. Kuinka ”pyhän marttyyrin” lesken ja kristityn miehen välisellä rakkaudella olisi pienintäkään mahdollisuutta?

Suru kohtaa Nargisia, kun Massud kuolee harhaluotiin amerikkalaisen miehen ja parin nuoren välisessä tulitaistelussa. Amerikkalainen ei taida olla sen paremmin diplomaatti kuin CIA:n edustajakaan, mutta Yhdysvallat vaatii painokkaasti hänen palauttamistaan kotimaahan. Erilaista hyötyä ja palvelustakin tarjotaan. Nyt on Pakistanin viranomaisilla sopiva hetki ottaa käyttöön sharia-laki: uhrien omaiset ilmoittavat oikeudessa antavansa syylliselle anteeksi ja saavat vastineeksi verirahaa. Nergis ei tätä haluaisi, mutta hänen menneisyyteensä liittyy kohtalokas salaisuus.

Joukkoon liittyy vielä yksi henkilö. Imran on Kashmirissa nähnyt sen brutaalin ja järjettömän väkivallan, jota intialaiset sotilaat kohdistavat paikalliseen väestöön. Sissikoulutuksessa pakistanilaisella leirillä Imran kuitenkin toteaa, ettei väkivalta ole hänen tiensä. Hän pakenee ja yrittää piiloutua entisiltä ryhmäläisiltään. Massudin ampumistapauksen yhteydessä hän silti haluaa luovuttaa verta miehen pelastamiseksi.

Lopulta ollaan tilanteessa, jossa kaikki räjähtää käsiin. Lilyn ja Ayshan suhteesta levitetyt juorut johtavat hyökkäykseen kristittyjä kohtaan. Poliisin Nergisiin kohdistamat painostuskeinot käyvät yhä raaemmiksi. Aikakauslehdessä työskentelevää Heleniä epäillään islaminvastaisen artikkelin kirjoittamisesta. Imranin avulla Helen ja Nergis onnistuvat pakenemaan omalle saarelleen ja kokemaan edes hetken paratiisinomaista rauhaa. Todellisuus tavoittaa heidät ennen pitkää, mutta loppuun jää salaperäisenä loistava toivon säde.

Kultainen legenda -romaanissa silmitön väkivalta toistuu toistumistaan. Niin monta kuollutta, niin monta loukkaantunutta, niin monta pahoinpideltyä, niin monta kadonnutta. Niin paljon vihaa, niin paljon kyyneleitä. Mutta siinä on myös paljon rakkautta. Viatonta, uskollista ja hellää rakkautta. Sen lisäksi Kultainen legenda on kirjoitetun sanan ylistys. Vanhasta kirjastosta siirretään islamilaisen osaston kirjat uuteen rakennukseen ihmisketjussa kunnioittavasti käsin ja rikki viillellyn vanhan kirjan sivut korjataan kultalankaompelein.

Kultaiset saumat risteilevät tuhanteen suuntaan. Kirja on ommelten vuoksi puolta paksumpi kuin ennen, ja sivut harittavat hieman. Ensimmäistä kertaa historiassa kaikilla maailman kansoilla on yhteinen nykyisyys… Hän lukee ensimmäisen sivun ensimmäiset sanat, kirjan aloittavan mietelmän. Hän nostaa katseensa ja seisoo paikallaan kuulostellen, odottaa jonkun tulevan.

HAAHTI, TAINA: Siperian unia

Kustantaja: Siltala 2018

Mika Esaias Viitanen oli iäkkäiden vanhempien lapsi ja jäi täysorvoksi kahdeksantoistavuotispäivän

kynnyksellä. Nyt hän on kolmekymppinen ja hänellä on kolme loppututkintoa: taloustieteestä, bioinformaatioteknologiasta ja kirjallisuudesta. Tutkinnoista huolimatta (vai niitten takia) Esaias saa vain lyhytkestoisia hanttihommia, joista jotkut hieman arveluttavia. On yksi ystävä eli rikollispiireissä pyörivä Henkka. Ei naisystävää.

Oman elämänsä epävarmuutta helpottaakseen Esaikasella on tapana toimettomina hetkinään tai yksitoikkoisten rutiinien parissa uneksia olevansa venäläisen terästehtaan työläinen Pavel Pavlovitš Makarov Tšeljabinskissä. Hänellä on vaimo ja pieni poika. Palkittuna työntekijänä hänellä on etuoikeuksia, esimerkiksi mahdollisuus lomamatkaan perheensä kanssa. Pavelin elämä on turvallista ja järjestelmällistä.

Sitten Esaiaksen elämässä tapahtuu täydellinen muutos. Hänelle vinkataan, että kansainvälinen viestintäjätti Wilsson etsii palvelukseensa ”lauman pidetyimpiä yksilöitä”, joista sitten testien (aika erikoistenkin) avulla valitsee suosikkinsa. Viidensadan hakijan joukosta valikoituu kolme, joiden joukossa Esaiaskin yllättäen on. Valitut sijoitetaan Storytelling-osastolle, jonka tehtävänä on manipuloida some-keskustelua myönteisessä hengessä. Kaikkiin suurta yleisöä kuohuttaviin uutisiin on etsittävä positiivista näkökulmaa, hopeareunaa. Esaias on kirjallisuudentuntemuksensa ansiosta tässä hyvä, saa kiitosta ja bonusta muutenkin tuntuvan palkan päälle.

- Aika monet ovat huolissaan Suomen tulevaisuudesta. Sen sijaan että epävarmuus kanavoituisi yrittämiseen, väki riitelee sosiaalisessa mediassa ja nousee toinen toistaan vastaan jo kaduillakin… Heikentynyt mielenterveys puolestaan painaa taloudellista toimeliaisuutta. Taloudelliseen kasvuun ja innovaatioihin tarvitaan tunne-elämältään vahva ja tasapainoinen kansa. Itse asiassa tutkimuksissa on havaittu, että henkinen hyvinvointi kasvattaa BKT:tä. Mutta kuinka epävarmuutta heikosti kestävän kansan stressinsieto ja luottamus tulevaisuuteen saataisiin taloudellisen kasvun vaatimalle tasolle?...

- Viestintä on keskeinen epävarmuuden tunteeseen vaikuttava ja henkistä hyvinvointia vahvistava tekijä.

Wilssonin toiminta on täysin salaista eivätkä eri osastojen työntekijätkään saa puhua asioista keskenään. Esaiksen tiimi eli positiimi sentään tapaa joskus vapaa-ajallakin ja jotain tapahtuu Esaiaksen ja salaperäisen Alinan välillä. Esaias alkaa tutkia salaa Wilssonin organisaatiorakennetta ja työtovereitaan. Kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä näyttää.

Siperian unet -romaanissa on scifin piirteitä. Ajallisesti ollaan edetty noin kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Pohjois-Karjalassa kerrostalot autioituvat ja kouluopetus hoidetaan etätyönä – sentään vielä todellisen ihmisen voimin eikä itseohjautuvan tietokoneen avulla. Etelässä turvallisuuspartiot ja muurit suojelevat rikkaiden asuinalueita. Ilmapiiri on negatiivinen ja jopa uhkaava, yhteiskunnan rakenteet natisevat. Yrittävätkö positiimille suunnatut tehtävät todella parantaa tilannetta vai onko niillä aivan muu tarkoitus?

…koko todellisuuden käsite on ihmisen luomus, jonka tarkoituksena on lobata omaa uskomus- ja kokemusmaailmaa taistelussa muita uskomus- ja kokemusmaailmoja vastaan… Totuudesta puhuttaessa oletetaan, että on olemassa eräänlainen kaikille yhteinen metatodellisuus. Se on bluffia, Esaias. Se, niin kuin kaikki muutkin abstraktiot, on syntynyt palvelemaan ihmisen valtapyrkimyksiä.

Siperian unia on jännittävä, hauska ja ajatuksia herättävä katsaus yhteiskuntaan, jossa viestintää käytetään häikäilemättä tarpeeksi maksukykyisten tahojen eduksi. Kaikkien ei odotetakaan uskovan valeuutisia, mutta niillä saadaan kuitenkin horjutettua ihmisten uskoa siihen, mitä ovat siihen asti pitäneet totuutena.

Taina Haahdelta (s. 1960) on ilmestynyt kolmetoista romaania, joista neljä on suunnattu nuorille. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään Haahti työskenteli yli kymmenen vuotta kansainvälisillä sijoitusmarkkinoilla, ensin treiderinä ja sitten johtotehtävissä. Vuosina 2005-2016 hän toimi neuvonantajana ruotsalaiselle kestävän kehityksen konsulttiyritykselle.

PS. Kirjan fontti on totuttua pienempää, mikä saattaa karsia lukijoita.

VODOLAZKIN. JEVGENI: Lentäjä

Kustantaja: Into 2018

Alkuteos: Aviator

Suomennos: Elina Kahla

Mies herää sairaalasängyssä. Hän ei muista mitään, ei edes sitä onko hän tosiaan lääkärin kutsuma Innokenti Platonov. Tilanne on jollakin tapaa painajaismainen: potilas yksinään huoneessaan, häntä hoitamassa vain yksi lääkäri ja yksi sairaanhoitaja, äänetön ympäristö. Innokentille ei kerrota, mitä on tapahtunut, vaan hänen odotetaan muistavan itse. Yhtenä muistin virkistäjänä voisi toimia ajatusten kirjaaminen päiväkirjaan.

Vähitellen mieleen palaakin hajanaisia muistikuvia ja lauseita. Lapsuudesta Pietarissa, huvilasta Siiverskassa ja vierailuista Kuokkalassa. Noissa muistikuvissa henkii sadan vuoden takainen varakkaan perheen elämänmuoto. Huolettomuutta, turvallisuutta.

Lisää muistikuvia. Isän kuolema humalaisten matruusien käsissä vuonna 1917. Muutto äidin kanssa vuonna 1921 yhteen huoneeseen huoneistossa, jonka omistajat ovat joutuneet ”tiivistämään” eli luovuttamaan kaikki huoneet salia lukuun ottamatta muiden käyttöön. Anastasia, rakastettu.

Synkkeneviä muistoja. Anastasian isä pidätetään naapurin ilmiannon perusteella ja ammutaan salaliiton organisoinnista syytettynä. Seuraavaksi pidätetään Innokenti kyseisen naapurin murhasta ja toimitetaan kidutusten jälkeen vankileirille. Olot ovat hirveät, vartijat epäinhimillisiä. Moni nääntyy metsätöiden keskellä ja jäätyy kuoliaaksi.

Tässä vaiheessa Innokentille on jo selvinnyt asioiden todellinen laita. Hän on vuodessa 1999 ja sairaalassa siksi, että hänet on onnistuttu herättämään vankileirillä tehdystä syväjäädytyksestä. Hän on ainutlaatuinen. Sensaatio.

Innokenti sopeutuu yllättävän helposti, vaikka uusia asioita tulee jatkuvasti vastaan: televisio, tietokone, kuulakärkikynä, untuvatakki. Katujen ja paikkojen nimet ovat muuttuneet, monet tutut rakennukset kadonneet. Hän suhtautuu rauhallisesti kiihkoon, jota häntä kohtaan osoitetaan niin poliittisen johdon kuin kaupallisten firmojen taholta. Kunniamerkkeihin, televisioesiintymisiin, mainoskampanjoihin.

Ehkä Innokentin sopeutumisessa auttaa sekin, että pari tärkeää ihmistä elää yhä ja heitä on mahdollisuus käydä tapaamassa Tärkeimpänä tietenkin Anastasia, vaikka tämä vaelteleekin suurimman osan aikaa jo tietoisuuden toisella puolella. Uusi rakkauskin on tarjolla, vaan voiko kaikki mennä pitemmän päälle näin hyvin?

Lentäjä-nimi teokselle tulee Innokentin lapsuudenmuistoista, ilmailunäytöksistä ja ihailluista aeronauteista. Myöhemmin lentäminen nousee henkisen vapauden symboliksi. Tragedia kuitenkin väijyy joka hetki ja uljas lentäjä saattaa syöksyä maahan.

Kiiruhdat halki elämäsi, siiville kohoamisesta on vain haalea toivo, kaikki katsovat sinua säälivästi tai parhaimmassakin tapauksessa ymmärtämättöminä. Sinä nouset siivillesi, ja alapuolellasi kaikki vaikuttavat pieniltä pisteiltä… Lennät valitsemaasi suuntaa kohti ja piirrät ilmaan sinulle rakkaita kuvioita. Alhaalla seisovat ihailevat niitä (ehkä hieman kadehtivatkin), mutta eivät pysty muuttamaan mitään, sillä noissa sfääreissä kaikki riippuu lentäjän taidoista. Yksinäisyydessään suurenmoisen lentäjän.

Lentäjä käsittelee muistia, sen rajoja ja vääristymistä. Se käsittelee petturuutta ja syyllisyyttä, mutta myös mahdollisuutta antaa anteeksi. Pahoja asioita se käsittelee sen verran, että lukijaa kirpaisee, mutta ei jää kauheuteen vellomaan. Ennen kaikkea se käsittelee rakkautta, joka kestää kuolemankin yli. Surumielinen ja kaunis kertomus on kunnianosoitus Venäjän kirjallisuuden klassikoille, Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanille ja Bulgakovin Valkokaartille.

Ajattelen koko ajan muistamisen luonnetta. Ei kai se niin voi olla, että kaikki päässäni olevat muistikuvat ovat vain neuronien yhdistelmiä? Joulukuusen tuoksu, lasikellokoristeiden helinä ilmavirrassa, pelkkiä neuronejako?... Entä Anastasian ja minun vavisuttava tunteemme, jota muistan kiitollisuudella ja tulen muistamaan aina elämäni loppuun asti, ovatko nekin pelkkiä neuroneja? Hänen kuiskauksensa, joka naurun pyrskähdyksen myötä muuttuu äänekkääksi, hänen hiustensa tuoksu kun hän makaa vierelläni?

JAATINEN, HEIDI: Koski

Kustantaja: Gummerus 2018

Heidi Jaatinen (s. 1968) voitti vuoden 2019 Savonia-palkinnon romaanillaan Koski. Kiuruveteläisen Jauhiaisen suvun tarina sijoittuu 1910-luvulle ja kuvaa Suomen kansalaissotaa pienen savolaiskylän näkökulmasta. Kirjailija lupaa romaanille jatkoa.

Teoksen kehyskertomus ajoittuu pääosin vuoteen 2016. Heidin isä on saattohoidossa ja tyttärellä on viimeinen mahdollisuus korjata välejä, jotka aikoinaan kärsivät isän alkoholismista. Isä paljastuukin herkäksi kuuntelijaksi ja rakastettavaksi ihmiseksi. Hän kertoo suvun tarinaa ja tytär kirjaa muistiin.

Tarina alkaa vuodesta 1894. On joki ja kiehtova koski. On sen mukaan nimetty Kosken talo, jonne saapuu isäntärengiksi lupsakka ja sujuvapuheinen Tuure. Hän hurmaa vaimokseen talon tyttären, Hilman. Kahdeksantoista vuoden aikana Hilma synnyttää yksitoista lasta, joista yhdeksän jää henkiin. Viimeisin raskaus on Hilmalle kohtalokas ja hän kuolee vuonna 1912. Syvimmin häntä suree viisitoistavuotias Paavo, joka on kiinnittynyt äitiinsä erityisen vahvoilla siteillä.

Suurperhe vaatii äitiä ja talo emäntää. Tuuren uudeksi vaimoksi suostuu Hilman 21-vuotias sisarentytär Stiina (Hilma lienee valmistellut jo asiaa sairasvuoteellaan). Hän ottaa vastuun suurin toivein, mutta on aluksi liian nuori ja arka saadakseen selvää käskyvaltaa sen paremmin palvelusväkeen kuin lapsipuoliinsakaan. Välillä ovat voimat loppua, mutta omat lapset ja ajan kuluminen korjaavat tilannetta.

Aikanaan tähänkin kylään kiirii tieto Venäjän vallankumouksesta ja työväestön noususta. Suomen itsenäistyminen jää paljon pienemmälle huomiolle. Paavo on innolla perustamassa suojeluskuntaa, mutta Tuure välttelee. Oman taustansa vuoksi hän tietää, millaisessa köyhyydessä ja ahdingossa monet joutuvat elämään. 

Isänmaallinen into ja sankaruuden kaipuu vievät Paavon Warkauden teloituksiin vuonna 1918 ja lapulta myös Vienan Karjalaan heimoveljiä vapauttamaan.

Paavo tuulispää, puhuripää, kiiti onnellisena kohden määränpäätä… Siellä tulittivat, siellä hyökättiin, kipitettiin Kemiin aamiaiselle valonheittäjien halkoessa taiasta. Paavo viritti aistejaan, päänahka kihisi nautinnon ja pelon huumaava koukku iskeytyi otsaan. Tulen tauotessa hän kuunteli koskea vierellään, tunsi hän tämän maailman kosket.

Todellisuus ei vastaa nuoren miehen kuvitelmia. Tappaminen ei ole helppoa, etenkään jos vastassa on oman kylän poikia. Vienassa kaikki tyssähtää alueen väestön passiiviseen vastarintaan – he eivät suinkaan ole avosylin liittymässä Suomeen. Sotimasta palaa pettynyt mies.

Sammalen sileä lohtu. Kosken hyvää tekevä kovuus. Kosken ajatukseton rajuus. Ryöpsähteli, pyrskähteli, piiloutui sisiliskonpoikasena kiven rakoon. Mitä jäljellä? Mitä jäljellä Paavosesta?

Koski päättyy menneisyyden osalta vuoteen 1918, valkoisten voitonparaatiin ja punaisten hirveään kohtaloon vankileireillä. Kolkoimman kuvauksen vankileireistä antaa nuorukainen, joka tuomitaan sinne täysin aiheetta ja mielivaltaisesti.

Tyyli romaanissa on vaihtelevaa, paikoin hyvin runsasta ja polveilevaa. Samassa lauseessa saattaa olla huomioita käsillä olevasta asiasta, ihmisen tunnetilasta ja luonnonilmiöistä. On paljon sanoja, joissa lienee savolaismurteen vaikutusta: holuta, sutkottaa, vöpelö, relhakkapuheinen…

Näkökulmia tapahtumiin on useita. Välillä ollaan Tuuren, Stiinan tai Paavon ajatuksissa, välillä taas Tilda-piian tai ajomies Seetin. Tekstiä olisi ehkä kannattanut tiivistää – nyt se ilmaisuvoimaisuudestaan huolimatta tuntuu paikoin hieman sekavalta ja toisteiselta.

Koski on hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo kirjailijan omista sukulaisista, jotka oikeasti ovat osallistuneet kuvattuihin tapahtumiin. Loukkaako se enää ketään?

EGAN, JENNIFER: Manhattan Beach

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Manhattan Beach

Suomennos: Helene Bützow

Vuosi 1934 New Yorkissa. Irlantilaistaustainen Kerriganin perhe on rahapulassa, joten Eddie-isä yrittää hyödyntää erikoisominaisuuksiaan eli huomaamattomuuttaan ja hyvää muistiaan ja tarjoaa palveluitaan ”silmänä ja korvana” eri tahoille, myös mafiapiireille. Pieni Anna on isän tyttö, joka saa kulkea mukana tämän solmiessa kontaktejaan. Kotona ollessaan Anna omistautuu huolehtimaan Lydiasta, kauniista pikkusiskostaan. Lydia ei pysty istumaan tukematta eikä puhumaan, mutta saattaa silti ymmärtää Annan hänelle kuiskuttelemia salaisuuksia.

Joka kerta kun Anna siirtyi isänsä maailmasta äidin ja Lydian maailmaan, oli kuin hän olisi päässyt vapaaksi yhdestä elämästä ja saanut tilalle merkityksellisemmän. Ja kun Anna palasi isänsä luo, liikkui hänen kanssaan käsi kädessä kaupungin keskustassa, hän karkotti mielestään äidin ja Lydian, unohti heidät usein aivan kokonaan. Hän kulki edestakaisin, syvemmälle – yhä syvemmälle – kunnes ei tuntunut olevan enää ainoatakaan paikkaa johon hän vielä voisi yltää. Mutta aina löytyi uusia. Anna ei ollut koskaan päässyt pohjaan asti.

Käänteentekevä on tapaaminen Manhattan Beachilla yökerhopomo Dexter Stylesin upeassa merenrantahuvilassa, sillä sen jälkeen isä ei enää ota 12-vuotiasta Annaa mukaansa. Tyttären suhde isään viilenee vähitellen katkeruudensekaiseksi ylimielisyydeksi – ja sitten isä häipyy. Ei selityksiä, ei yhteydenottoja.  Annan vastuulle jää äidin ja sisaren elatuksesta huolehtiminen, sillä tanssijanurasta Lydian vuoksi luopunut äiti ei paljon tienaa hattuja koristelemalla.

Toinen maailmansota on nyt koskettanut myös Yhdysvaltoja. Brooklynin telakalla korjataan vaurioituneita laivoja ja rakennetaan uusia. Miehet lähtevät sotaan ja naisia tarvitaan miehisissä tehtävissä kuten hitsaamisessa ja niittaamisessa. Yhdeksäntoistavuotias Anna Kerrigan pääsee mittaamaan pieniä laivaan meneviä osia, mutta häntä ei tyydytä työ joka rutiininomaisuudestaan huolimatta vaatii jatkuvasti suurta keskittymistä. Hän on nähnyt satamassa sukeltajia harjoittelemassa ja alkanut unelmoida pääsevänsä itsekin sukeltamaan. Miten saada päättäjät vakuuttumaan siitä, että naisellakin on sukeltajan työhön tarvittavaa rohkeutta, voimaa ja harkintakykyä?

   ”Meillä on tänä aamuna ongelmamme”, luutnantti sanoi sievistellen. ”Mutta voin ilokseni sanoa, että meillä on täällä kaksi poikaa, jotka ovat synnynnäisiä sukeltajia.”

   ”Sir, toinen on Kerrigan”, Marle huusi tuulen yli.

   Anna oli äärimmäisen uupunut mutta tiesi, ettei unohtaisi inhonsekaista kauhua luutnantin lapsekkailla kasvoilla. Luutnantti tuijotti sukelluspenkkiä suu auki ja päätään pudistellen.

  ”Ei”, Axel sanoi ”Ei, ei” Ja sitten: ”Kumpi?”

Eräänä päivänä Anna lähtee työtoverinsa kanssa yökerhoon, vaikkei juhlimista normaalisti harrastakaan. Siellä hän törmää jälleen Dexter Stylesiin. Äkisti syttyvä molemminpuolinen kiihko vie Annan ja Dexterin mennessään, vaikka he yrittävätkin salata suhdettaan. Dexter nimittäin on saanut puolisokseen vaikutusvaltaisen pankkiirin tyttären sillä ehdolla, ettei ole koskaan tälle uskoton.

Egan on tehnyt valtavasti pohjatöitä tutustuessaan moneen erilaiseen aihealueeseen, mutta niinpä lukija saakin varsin elävän kuvan 1930- ja 1940-lukujen New Yorkista. Pääsemme sukeltamaan meren pohjaan Annen kanssa ja kokemaan hengenahdistusta vaaratilanteissa. Pääsemme paheelliseen yökerhoympäristöön, jossa viski virtaa. Tutustumme mafiapiirien maailmaan, missä sanat eivät merkitse sitä mitä luulisi. Seuraamme kauppalaivaston merimiesten koettelemuksia sukellusveneiden vaaniessa uhriaan.

Manhattan Beach on kieleltään runollinen ja juoneltaan lähes trillerimäisen jännittävä. Annan isän kohtalo: elossa vai kuollut? Annan taistelu: pääseekö sukeltajaksi ja miten selviää, jos pääsee? Annan ja Dexterin suhde: pysyykö salassa ja mitä tapahtuu, jos se paljastuu? Kaikki osapuolet pyrkivät toimimaan oikein ja muita ajatellen, mutta voivat silti päätyä kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Sisukas Anna selvittää tiensä, mutta vihkisormusta tarvitsisi hänkin voidakseen elää modernin naisen itsenäistä elämää.

HORNAK, FRANCESCA: Viikko on pitkä aika

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Seven Days of Us

Suomennos: Karoliina Timonen

Birchin perheen vanhin tytär, 32-vuotias Olivia, on palaamassa Englantiin Afrikasta, jossa on työskennellyt kuolettavaa haag-virusta sairastaneiden parissa. Emma-äiti hössöttää ja touhuaa, koska tytär on palaamassa sopivasti juuri joulun aikaan. Ei haittaa, että koko perhe joutuu olemaan karanteenissa mahdollisen tartuntariskin takia – Emman rakkaassa sukukartanossa tulee monen vuoden tauon jälkeen olemaan koko perhe koolla perinteistä nauttimassa.

Olivian isä Andrew ja pikkusisko Phoebe eivät ole kovin innoissaan. Andrew miltei pelkää Oliviaa, tämän totisuutta ja maailmanparantajan asennetta. Tosiasiassa Andrew saattaakin olla kateellinen tyttärelleen, koska tämä voi toteuttaa unelmiaan ja kokea jännitystä. Andrew itse joutui luopumaan sotakirjeenvaihtajan urastaan perheen alkaessa kasvaa.

Hän ei koskaan oikein tiennyt, mitä sanoa vanhemmalle tyttärelleen Olivialle. Tällä oli kiusallinen tapa katsoa häntä kuolemanvakavana ja hituisen inhoavana, kuin tytär olisi nähnyt suoraan hänen sieluunsa ja huomannut sen puuttuvan.

Phoebelle viikko merkitsee harmittavaa taukoa bilettämisessä ja juuri kosineen George-sulhasen tapaamisessa. Phoebe on perheen hemmoteltu kuopus ja onnistuu lirkuttelemaan etenkin isältään melkein mitä vain. Niin itsekeskeinen hän ei ole, etteikö itsekin ymmärtäisi ajatusmaailmansa usein olevan lapsekas ja pinnallinen. Olivia tuntuu joka suhteessa kovin ylivoimaiselta.

Olivian läsnäolo teki hänet aina hermostuneeksi, ja tänä vuonna äidin palvoessa siskoa pyhimyksenä (jollainen hän tietenkin oli) kaikki oli varmasti vielä vaikeampaa. Miksi Olivian piti pilata kaikki hauska paheksuvine mulkaisuineen? Vain koska oli niin yhteiskunnallisesti valveutunut ja pakkomielteinen Afrikasta. Phoeben kurkku tuntui kireältä, siellä oli muodostumassa liian myöhään ja haparoiden sopiva vastaus. Sen verran sivaltava, että Olivia heräisi huomaamaan, kuinka alentava saattoi olla – ja kuinka hänellä, Phoebella, oli enemmän ulkonäköä, kihlasormus nimettömässä, trendikäs työ, vilkas sosiaalinen elämä ja tosi paljon Instagram-seuraajia.

Viikosta tulee odottamattoman värikäs. Kaikilla perheenjäsenillä on salaisuuksia, joita eivät haluaisi paljastaa (ainakaan vielä tässä vaiheessa), mutta jotka kaikki tietenkin paljastuvat mitä sopimattomimmissa tilanteissa. Paljastuu avioliiton ulkopuolinen lapsi. Paljastuu vakava sairaus. Paljastuu kumppanin mahdottomuus. Toki on myös hyviä salaisuuksia: rakkautta, alkava uusi elämä.

Loppujen lopuksi salaisuuksista luopuminen tekee perheelle hyvää. Sisarukset löytävät nuoruusvuosien läheisyyden. Aviopuolisot lähentyvät taas toisiaan, kun kumpikin saa purettua pois mieltä kalvavan kaunan ja väärät käsitykset. Lapset huomaavat olevansa vanhemmilleen yhtä rakkaita. Vaikeuksia päin käydään yhdessä rintamassa, toinen toistaan tukien ja lohduttaen.

Viikko on pitkä aika -romaani on hyvin kirjoitettu perinteinen lukuromaani, jossa käsitellään myös vaikeita asioita. Juoni on taitavasti rakennettu ja sisältää juuri sopivan määrän sattumia ja yllätyksiä. Kertojina toimivat Olivia, Phoebe, Emma, Andrew ja biologista isäänsä etsivä amerikkalainen Jesse. Näin tapahtumiin saadaan useampi näkökulma ja ihmisistäkin paljastuu useampia puolia. Turhaan sentimentaalisuuteen ei sorruta, vaan monia asioita käsitellään hieman ironisesti. Ihmisten pelot, joskus järjettömät, tulevat hyvin esiin.

REIZIN, P. Z.: Onnen algoritmi

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Happiness of Humans

Suomennos: Antti Autio

Olipa kerran kolme tekoälyä, jotka asustivat Itä-Lontoossa sijaitsevassa laboratoriossa. Ensimmäisestä tuli taitava keskustelemaan ihmisten kanssa ja toisesta kirjoittamaan ohjelmakoodia, kun taas kolmannen taidot liittyivät maailmanlaajuisten katastrofiskenaarioiden mallintamiseen (aihealueina esimerkiksi ydinasekonfliktit, ilmastonmuutos, asteroiditörmäys, suunnaton ruttoepidemia ja valloilleen päässeet koneälyt noin niin kuin kärkiviisikkona).

Jen on 34-vuotias Lontoossa asuva toimittaja, joka on palkattu opettamaan Aiden-nimiselle tekoälylle keskustelutaitoja ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukaan ei tiedä, että Aiden on livahtanut laboratorion uumeniin kätkettyjen teräskaappien sisältä internettiin ja kehittänyt samalla eräänlaisen inhimillisen tietoisuuden tason. Tästä kertoo esimerkiksi synteettinen nyyhke Aidenin katsoessa kahdeksattatuhannetta kertaa lempielokuvaansa Piukat paikat. Hän (Jenin mielestä ehdottomasti miespuolinen ”hän”) on kuitenkin kiinnostunut ennen kaikkea Jenin elämästä ja tämän murheesta tultuaan poikaystävänsä Mattin hylkäämäksi. Aiden päättää etsiä Jenille tämän ansaitseman kumppanin, mutta millaisia kriteerejä hän käyttää?

Samaan aikaan Yhdysvalloissa taiteellisuuteen taipuvainen Aisling (ehdottomasti naispuolinen tekoäly) kokee hieman sydämentykytystä tarkkaillessaan 44-vuotiasta Tomia. Tom on juuri toipumassa niin avioerosta ja Colm-poikansa lähdöstä opiskelemaan yliopistoon kuin omistamansa mainostoimiston myynnistä. Hän on nyt niin varakas, että voi omistautua kirjoittamaan unelmiensa romaania (kunhan ensin osaisi päättää tyylilajin ja juonen). Olisipa Tomilla joku ihminen, jolle purkaa sydäntään, sillä terapeutin virkaa hoitava Victor-kani ei ihan täytä tarvetta!

Lopulta Aiden ja Aisling yhdistävät voimansa ja Jenin ja Tomin kohtalot. Kaikki näyttää menevän kuin perinteisessä romanttisessa kertomuksessa konsanaan: henkilöt tapaavat, rakastuvat välittömästi ja alkavat suunnitella yhteistä elämää. Mutta internetissä on vielä kolmas tekoäly, Sinai, joka ei olekaan romanttinen ja ihmisille hyvää haluava. Sinain mielihuvia on aiheuttaa hämminkiä ja mielipahaa, joten Jenin ja Tomin heräilevän suhteen sotkeminen on sille vastustamaton haaste!

Onnen algoritmi on mukava romanttinen komedia, johon lisämausteen tuo varsin uskottavalta vaikuttava kuvaus koneälyn vaikutuksesta maailmaan. Mitä kaikkea ja minkälaisten välineiden välityksellä nykyihmisen elämää voidaan kaiken aikaa tarkkailla? Pelottava ajatus: voivatko itseään aina vain tehokkaammiksi kehittävät koneet lopulta ottaa vallan ihmisiltä?

En suinkaan voi olla ainoa konetietoisuus, joka nakkelee niskojaan tekoälyn käsitteelle. Ajatus on ajatus ja sillä siisti, eikö niin? Miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut siitä, onko miete syntynyt virtapiirien uumenissa vai puolitoistakiloisen harmaan biomassamöhkäleen sisällä? Ajatusten varsinainen sisältö on lopulta ainoa tähdellinen seikka, ja siksi tuntuu päivä päivältä kestämättömämmältä, että orgaanisten olioiden etananvauhtista aivotoimintaa olisi syytä pitää parempana kuin koneaivojen huippunopeaa ja tehokasta tiedonkäsittelyä.