20.2.2017

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat


Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?


VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea


Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

13.2.2017

LAPENA, SHARI: Hyvä naapuri

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Couple Next Door
Suomennos: Oona Nyström

Paritalossa asuva kolmekymppinen aviopari on saanut kutsun seinänaapurin 40-vuotissynttäreille.Lapsenvahti valitettavasti peruu tulonsa viime hetkellä eikä kutsujen emäntä halua koliikkivauvaa aikuisten kutsuja häiritsemään, mutta Anne ja Marco päättävät silti mennä. Hehän ovat aivan lähellä lasta, pitävät itkuhälytintä mukanaan ja puolen tunnin välein piipahtavat pikkuista Coraa katsomassa ja tarpeen mukaan syöttämässä tai vaihtamassa vaippaa. Mitä pahaa voisi hiljaisella omakotialueella tapahtua? Kutsut jatkuvat yli puolenyön ja viini virtaa. Annea alkaa vähitellen kyllästyttää ja suututtaa, etenkin kun naapurin upea Cynthia-rouva lähentelee kovin silmiinpistävästi Marcoa ja Marco puolestaan vaikuttaa haluttomalta lähtemään pois. Anne ja Marco palaavat kotiin kireän tunnelman vallassa, mutta harmi muuttuu kauhuksi, kun Coran vuode onkin tyhjä. Lapsi on kidnapattu!

Poliisin epäilyt kohdistuvat vanhempiin. Ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivä Anne on vahingoittanut lasta ja Marco on auttanut hävittämään jäljet? Ehkä Marco on halunnut päästä lapsesta eroon? Rikostutkija Rasbach on varsin kyyninen mies, joka tutkii tapahtumia kylmän analyyttisesti, empatiaa tuntematta. Ilmeisimpään vaihtoehtoon hän ei kuitenkaan lukkiudu, vaan pitää yllättäviäkin vaihtoehtoja mahdollisina. Suurennuslasin alle joutuvat niin naapurit kuin Annen varakkaat vanhemmat, niin tutut kuin satunnaiset vierailijat.

Rasbach on tietoinen myös siitä, että lapsi on saattanut kadota jo ennen illalliskutsuja. Hän ei ole vielä kysellyt vanhemmilta tarkemmin edellisen päivän kulusta, ei ole vielä ottanut selville, kuka muu on nähnyt lapsen viimeksi elossa. Mutta hän ottaa sen selville. Ehkä perheellä on joku, joka auttaa silloin tällöin lastenhoidossa, tai sitten löytyy siivooja, tai naapuri – joku, joka on nähnyt lapsen elossa ja hyvissä voimissa aiemmin päivällä.

Ennen kaikkea Hyvä naapuri  keskittyy Annen ja Marcon tunteisiin ja niiden vaihteluihin epätietoisuuden jatkuessa päivästä toiseen. Ensijärkytykseen liittyy etenkin Annella voimakkaita häpeän tunteita ja katumusta tehdyistä ratkaisuista.

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Anne onkin oikeassa: vihapostia alkaa sadella. Puolisot tarvitsisivat kipeästi toistensa tukea, mutta tosiasiassa he lipuvat koko ajan kauemmaksi toisistaan. Löytyy aihetta syytöksiin, mutta vielä enemmän lohduttomiin itsesyytöksiin. Luottamus läheisiä kohtaan horjuu, mutta samalla epäilee omaa itseään. Alkaa yhä enemmän vaikuttaa myös siltä, että lähes kaikilla tapaukseen liittyvillä on jotain salattavaa. Salaisuus ei välttämättä liity Coran katoamiseen, mutta voi liittyäkin…

Hyvän naapurin juoni etenee rauhallisesti ja pakottomasti. Merkillisiä sattumia ja yhteensattumia on, mutta ne selitetään taitavasti. Henkilöiden käyttäytyminen paineen alla tuntuu myös psykologisesti uskottavalta: piiloutuminen kunniallisen ulkokuoren taakse, tarrautuminen mihin tahansa ja kenen tahansa tarjoamaan oljenkorteen, hätääntyminen, lamaantuminen ja joskus kylmä laskelmointi. Käsitykset henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat koko ajan. Joitakin asioita uskoo arvaavansa etukäteen, mutta on eri asia menevätkö arvaukset oikeaan. Viimeisimmät käänteet tulevat kyllä melko varmasti yllätyksinä. syyllinen voi olla monella tapaa.

6.2.2017

CLEAVE, CHRIS: Sodassa ja rakkaudessa

Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Everyone Brave is Forgiven
Suomennos: Irmeli Ruuska

Sota julistettiin kello 11.15, ja Mary North värväytyi puoliltapäivin. Hän teki sen lounasaikaan ennen sähkeiden tuloa, siltä varalta, että hänen äitinsä kieltäisi.

Maryn innostunut suhtautuminen sodan alkamiseen on tietenkin varsin lapsellista, mutta eihän hemmoteltu 18-vuotias seurapiirityttö voi aavistaa, mitä sota todellisuudessa on. Maryn kunniaksi on sanottava, että vakoojanuran vaihtuminen opettajan pestiin ei häntä lannista. Hän välittää aidosti opetettavistaan eikä hänellä ole ennakkoluuloja esimerkiksi värillisiä lapsia kohtaan.  Useimmat lapset evakuoidaan pian maalle, mutta Lontooseen jää vielä köyhiä, kehitysvammaisia, liikuntarajoitteisia, psyykkisesti sairaita – ja värillisiä. Mary saa oman koulun kovan painostuksen jälkeen ja samalla esimiehestään Tom Shawista rakastetun. Tom on sekä omasta halustaan että vastuullisen asemansa vuoksi vapautettu armeijasta. Hänen paras ystävänsä Alistair kuitenkin lähtee vapaaehtoisena sotimaan, Tomin lahjoittama karhunvatukkahillopurkki talismaaninaan.

Sota näyttää pian kasvonsa. Pommit jauhavat Lontoota, talot raunioituvat, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ruoka loppuu. Vielä hirvittävämpi on tilanne vihollisten piirittämällä Maltan saarella, jota Alistair miehistöineen yrittää puolustaa. Marynkin on aikuistuttava ja taisteltava vakaumuksensa puolesta, vaikka se erottaisi hänet perheestään. Hänen on myös tehtävä valinta rakkautensa ja ystävyytensä suhteen. Onko luovuttava mukavasta yläluokkaisesta elämästä, johon sotakaan ei juuri tee vaikutusta?

 Cleave kirjoittaa vetävää ja nopealukuista tekstiä. Paikoin hän lankeaa liialliseen sentimentaalisuuteen, mikä ei ihan sovi yhteen varsin uskottavien sotakuvausten kanssa. Kuvaukset Maltan saarelta perustuvatkin Cleaven äidinisän kokemuksiin, joista kerrotaan kirjailijan saatesanoissa kirjan lopussa. Mary puolestaan on saanut vaikutteita Cleaven kummastakin isoäidistä. Kevennystä tuovat niin lukijalle kuin kirjan uupuneille henkilöillekin mustan huumorin sävyttämät puheet ja hassut tempaukset. Toivoa ei heitetä, vaikka kuinka synkältä näyttäisi! 

30.1.2017

OLSSON, LINDA: Sisar talossani

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

”Haluaisitko sinä tulla käymään, Emma? Vierailemaan luonani Espanjassa?”

Maria esittää vierailukutsun pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi. Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa. Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä. Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.

Sisarukset ovat jo keski-iän ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui? Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?

Sisar talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi, todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita. Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan. Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?

On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Romaanin ydinajatus on, että ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.

Kirjan loppu on varovaisen toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.

23.1.2017

MURAKAMI, HARUKI: Miehiä ilman naisia

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi
Suomennos: Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on ensimmäinen Haruki Murakamilta (s. 1949) suomennettu novellikokoelma. Teoksessa on seitsemän novellia, joissa kaikissa mies jää syystä tai toisesta ilman naista. Nainen saattaa kuolla tai lähteä toisen matkaan. Nainen voi olla pelkkä haave tai satunnainen seuralainen. Yksinäisyys saattaa olla miehelle hiljaisen kaipauksen täyteistä tai sitten suoranaista tuskaa. Tarinoissa eletään tavallista arkea tai sitten arkeen sekoittuu hämmentäviä fantasian piirteitä. Murakami kirjoittaa hyvin asialliseen ja viileään sävyyn hyvin ihmeellisistä ja hyvin intiimeistä asioista. Seksikohtauksetkin ovat näin kerrottuina hienovaraisia ja vain osa yleistä kudelmaa – sisältäähän suhde naiseen muitakin elementtejä. Siihen liittyvät maininnat musiikista, etenkin Murakamin rakastamat Beatles ja vanha jazz.

Drive my car -kertomuksessa ikääntyvä tähtinäyttelijä purkaa tuntojaan autonkuljettajaksi palkkaamalleen nuorelle naiselle. Miehen vaimo oli ennen kuolemaansa ollut uskoton ulkopuolisen silmin katsottuna varsin vähäpätöisen miehen kanssa. Mitä sellaista tämä pystyi antamaan, ettei vaimo saanut sitä puolisoltaan?

Yesterdayssä nuori taiteilijasielu Kitaru ei pysty seksiin lapsuudestaan asti tuntemansa naisen kanssa, vaan rakastaa tätä kuin ystävää. Lopputulos on, että nainen alkaa tapailla toista miestä.

Eilinen
on toissapäivän huominen
tästä taaksepäin yks’ päivänen

Itsenäinen elin -novellissa menestyvä kauneuskirurgi elää hulivilielämää, kunnes 52-vuotiaana rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän kestäisi eron, jos nainen palaisi aviopuolisonsa luo, muttei tämän suhdetta toiseen mieheen. Loppupäätelmä on, että naiset valehtelevat

koska heidän sisällään oleva itsenäinen elin tuottaa valheen omasta tahdostaan. Sen takia valhe – joitakin harvinaislaatuisia tapauksia lukuun ottamatta – ei tahraa naisen kauniin puhdasta omaatuntoa tai pilaa hänen uniaan.

Šeherazade-tarinassa nuori mies joutuu jostain salaperäisestä syystä piileskelemään eristyksissä kaikesta. Hänen luonaan käy ainoastaan keski-ikäinen nainen, joka tarjoaa viihdykkeeksi seksiä ja aktin jälkeen omituisia tarinoita omasta elämästään, nuoruuden pakkomielteistään ja tihutöistään. Tarinaa leimaa epämääräinen ajattomuus ja juurettomuus.

Kinossa vallitsee uhan ja kauhun tunnelma. Päähenkilön luonaan vierailevat salaperäinen muukalainen ja savukkeenpolttama nainen, näkyy käärmeitä ja pihapuu vaikuttaa oudolta. Mies pakenee kauas, mutta muistot seuraavat perässä.

Rakastunut Samsa on humoristinen tarina Samsasta, joka eräänä aamuna herää ihmisenä ja yrittää hämillään ja uteliaana sopeutua kehoonsa. Hän rakastuu suin päin talossa työskentelevään kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen – ehkäpä tämän kipakan käytöksen vuoksi. Viittaus Franz Kafkan romaaniin Muodonmuutos.

Kokoelman päättävä niminovelli Miehiä ilman naisia on tavattoman kauniisti kirjoitettu kertomus iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta.

Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois... Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi. 

16.1.2017

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Korkea aika

Kustantaja: WSOY 2016

Opettajaksi kouluttautunut Anna Otso saapuu pienen Lauri-poikansa kanssa evakkona Etelä-Hämeeseen ja sodan loputtua saa sinne myös miehensä Olavin. Mies on elossa ja terve, mikä ilo ja onni! Komeasta Pihlajan tilasta erotetaan Otsoille tontti, jolle Olavi rakentaa omin käsin unelmiensa talon: käkiveistos ulko-oven yläpuolelle, värillisillä lasiruuduilla koristeltu veranta, ikkunanpielikaiverruksia, koristemaalattuja huonekaluja… Uuttera pariskunta otetaan kylällä hyvin vastaan, mutta erityistä vieraanvaraisuutta osoittaa kuitenkin Pihlajan emäntä Heljä. Tästä Annalle jää syvä kiitollisuudentunne ja halu korvata saamaansa apua jollakin tapaa. Anna myös säälii Heljää, jonka mies on palannut sodasta henkisesti ja fyysisesti niin murtuneena ettei enää pysty osallistumaan tilanhoitoon. Ehtiväisen Annan rinnalla Heljä itsekin vaikuttaa kovin hitaalta ja vaisulta. Suurin suru Pihlajassa on tietenkin perillisen puuttuminen, kun taas Otsoille syntyy jo toinen lapsi, Riitta-tytär. Miten Anna pystyisi auttamaan Heljää? 

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä. He olivat kuin kiiltäväkoppaisia muurahaisia, jotka ahersivat ja ahnehtivat, vuoron perään kumpaakin. Jokaisella korrella ja neulasella oli tarkoituksensa. Vasta myöhemmin sitä osaisi sanoa, mikä johtui mistäkin. Jokaisen oli yritettävä parhaansa ja toista oli autettava. Hyvä teko oli aina oikein, ja asiat ratkaisivat ajallaan parhain päin.

Heljän näkemys Annasta ei sitten olekaan kovin mairitteleva. Anna on joka paikkaan nenänsä pistävä touhuaja ja turhannauraja, joka mielistelemällä yrittää saavuttaa muiden hyväksynnän. Annan sääliä Heljä lähinnä halveksuu, mutta Otson miesväki on enemmän mieleen. Olavi käy auttelemassa miesten töissä ja Lauri viihdyttämässä peräkammarissa kituvaa potilasta. Mitä kaikkea kulissien takana oikein tapahtuukaan? Miksi Olavi jättää kauniin talonsa ja muuttaa Australiaan? Vastauksien aika tulee vasta 2010-luvulla, kun pääosassa on jo Laurin aikuinen tytär Saana. 

Lähteenmäki käsittelee teoksessaan sukupolvelta toiselle siirtyviä salaisuuksia ja puhumatta jääneitä asioita. Moniin näistä vihjataan hyvin hienovaraisesti tai asian aistii vain tunnelmasta, mutta kyllä lukija hyvin ymmärtää mistä on kyse. Asiaa auttaa sekin, että kertojia on monta (miltei joka luvussa eri kertoja), joten tapahtumiin ja ihmisiin saadaan useampia näkökulmia. Yhteistä kaikille sukupolville on se, että vanhemmuuden parissa kipuillaan, epäillään omaa onnistumista tai pelätään lapsen puolesta. Jokainen myös epäröi valintojensa ja vaihtoehtojensa edessä - ja syystäkin: hyväksi tarkoitettu teko ei sitä aina käytännössä olekaan.

9.1.2017

JÄNNITYSTÄ: FEDERICO AXAT / BORIS AKUNIN

AXAT, FEDERICO: Viimeinen mahdollisuus

Kustantaja: Aula & Co 2016
Alkuteos: La última salida
Suomennos: Tina Helkamo

Federico Axat (s. 1975) on argentiinalainen jännityskirjailija. Psykologinen trilleri Viimeinen mahdollisuus on hänen kolmas romaaninsa.

Ted McKay aikoo tehdä itsemurhan. Hänellä on parantumaton aivokasvain eikä hän halua koitua tautinsa vuoksi perheelleen taakaksi. Ted ei kuitenkaan ennätä painaa liipaisinta, kun joku alkaa raivokkaasti kolkuttaa ja huudella ulko-oven takana. Tuntematon nuori mies tarjoaa Tedille viimeistä mahdollisuutta: hänen tulee tappaa ensin asiavirheen vuoksi tuomitsematta jäänyt rikollinen ja sitten eräs syöpäsairas mies – minkä jälkeen joku salaiseen murharinkiin kuuluva puolestaan tappaisi Tedin. Tämähän olisi paljon itsemurhaa parempi ratkaisu, koska mielikuva Tedistä ei tahraantuisi vaimon ja lasten silmissä!

Tästä tilanteesta lähtee vyörymään mitä hämäävin tarina. Lukija on kuin labyrintissa harhailija, joka hetkeksi uskoo löytäneensä oikean reitin kunnes se paljastuukin umpikujaksi. Samaten Tedin kohdalla joutuu miettimään, mikä on totta ja mikä ehkä mielisairaan ihmisen kuvitelmaa. Vai sisältääkö hourekin jonkin viittauksen aitoon todellisuuteen? Ted käy keskusteluja psykiatrinsa Laura Hillin kanssa ja etsii vastauksia ahdistukseensa etenkin lapsuudesta ja nuoruudesta. Mikä merkitys Tedin kehitykselle oli itsekeskeisellä ja kylmällä isällä ja henkisesti hauraalla äidillä? Omalla neroutta lähentelevällä lahjakkuudella? Lähipiirissä paljastuneella petturuudella? Ratkaisematta jääneellä murhasarjalla?  Vainoharhaisena alkaa miettiä sitäkin, onko Lauraan luottaminen…

 Argentiinalaisuus ei näy Viimeisessä mahdollisuudessa ollenkaan, vaan tapahtumapaikkana on Yhdysvallat ja juonikin hyvin kansainvälinen. Miksiköhän? Mukaansa se kyllä tempaa ennen kaikkea arvaamattomuutensa vuoksi. Axat kuljettaa tarinaa varmalla otteella ja pitää langat käsissään viimeiseen saakka. Liiallista raakuutta ei ole eikä varsinaisesti kauhuakaan, vaikka jokin kohtaus voi kyllä tuntua hieman painajaismaiselta. Mikä on opossumi, joka putkahtelee esiin milloin mistäkin?


AKUNIN, BORIS: Valtioneuvos


Kustantaja: Into 2016
Alkuteos: Statski sovetnik
Suomennos: Anton Nikkilä

Boris Akunin, oikealta nimeltään Grigori Tšhartišvili, syntyi Georgiassa vuonna 1956. Hän on Japaniin perehtynyt historioitsija, filologi, kriitikko ja esseisti sekä japanin ja englannin kielen kääntäjä. Kirjailijanimi Akunin tulee japaninkielisestä sanasta, joka tarkoittaa väljästi tulkittuna henkilöä, joka luo itse omat sääntönsä – ehkäpä kirjailija onkin hieman uhmakas vallitsevia yhteiskunnallisia oloja kohtaan. Hänen mielestään nimittäin Venäjällä ei koskaan ole opittu tehdyistä virheistä: tsaarinajan yksinvaltaa voi hyvin verrata neuvostoajan (tai nykyajan) henkilökulttiin.

Akunin tunnetaan ennen kaikkea herrasmiessalapoliisi Erast Fandorinista kertovasta dekkarisarjasta, joka sijoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteen Moskovaan. Sarjassa on ilmestynyt jo neljätoista osaa, mutta suomennoksissa ollaan jostain syystä paljon jäljessä. Vuosina 2001-2003 julkaistiin sarjan viisi ensimmäistä osaa ja 2015 kaksi tarinaa sisältävässä romaanissa oli mukana sarjan kuudes osa. Valtioneuvos on siis seitsemäs osa Erast Fandorin-sarjasta. Sarjan osia pystyy lukemaan itsenäisinä romaaneina, mutta parhaiten tapahtumien sisälle pääsee, jos perehtyy niihin aikajärjestyksessä.

Valtioneuvos-romaanin alussa maanalainen terroristiyksikkö kostaa nuoren jäsenensä kuoleman murhaamalla Siperian kenraalikuvernöörin Pietari-Moskova-junan salonkivaunussa. Murhaaja pääsee uhriinsa käsiksi naamioitumalla taitavasti valtioneuvos Erast Fandoriniksi, jonka vastuulle merkkihenkilön suojeleminen Moskovassa on uskottu. Salaperäinen mies katoaa tekonsa jälkeen lumituiskuun ja oikea Erast Fandorin pidätetään. Vapauduttuaan närkästyneen Fandorinin päämääränä on syyllisen löytäminen, mutta hän oivaltaa varsin nopeasti, että murhaajan on onnistuakseen täytynyt saada varsin tarkkoja tietoja hyvin korkealta tasolta eli virkamiesten joukossa on petturi. Selvitystyötä vaikeuttaa suuresti santarmihallinnon ja suojeluosaston (ohranan) välinen kilpailu ja vihanpito.

Lukija tietää murhatyön tekijän alusta alkaen ja seuraa rinnakkain hänen pakomatkaansa ja Fandorinin selvitystyötä. Taisteluyksikön johtaja Grin on määrätietoisesti koulinut itsestään pelottoman ja tunteettoman niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hänen johtamansa ryhmä sen sijaan koostuu nuorista ihmisistä, joilla on enemmän innokkuutta ja aatteen paloa kuin taitoja. Ryhmän menestymisen takeena ovat näkymättömän käden toimittamat vihjeet, jotka osuvat miltei pelottavasti aina oikeaan. Kuka näiden vihjeiden takana on ja mikä on hänen motiivinsa?

Valtioneuvoksessa parasta antia on kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus 1880-luvun Moskovasta. Pietari on Venäjän loistelias pääkaupunki ja Moskova pelkkä rötisköjen täyttämä kaupunkipahanen, jossa korruptio ja salaliitot kukoistavat. Juoni on melko monimutkainen, mutta näppärästi kehitelty. Jännitystä syntyy kahden tasavertaisen miehen kamppailussa, jossa kylmähermoinen terroristi on kuitenkin selvästi tarinan pahis. Erast Fandorin puolestaan on oikea vanhanajan sankari: ovela, älykäs ja onnekas sekä fyysisesti huippukuntoinen. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, vaikka kuinka pahalta ajoittain näyttäisi ja löytää aikaa romantiikallekin. Jollakin lailla hänestä tulee mieleen ranskalainen herrasmies Arsene Lupin. Historiallisten dekkareiden ystävälle suositeltavaa luettavaa!

2.1.2017

SANTOS, CARE: Suklaan maku

Kustantaja: S & S 2016
Alkuteos: Desig de xocolata
Suomennos: Anu Partanen

Katalonian suosituimpiin kirjailijoihin kuuluva barcelonalainen Care Santos (s. 1970) voitti ensimmäisen kirjoituskilpailunsa jo 14-vuotiaana. Hänen laajasta tuotannostaan on ensimmäiseksi suomennettu romaani Suklaan maku, joka kertoo Barcelonan historiasta suklaanvalmistuksen näkökulmasta.

Kirjassa seurataan valkoisen kaakaokannun siirtymistä omistajalta toiselle. Liikkeelle lähdetään nykyhetkestä eli viimeisimmästä omistajasta. Kipakka kondiittorimestari Sara on ristiriitatilanteessa: hän on naimisissa hajamielisen ja luotettavan professori Maxin kanssa ja samalla palavasti rakastunut tämän ystävään, omapäiseen suklaamestari Orioliin. Lähinnä Saran sydäntä taitaa silti olla antiikkiliikkeestä löytämänsä vanha kaakaokannu, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt, säröllä, kanneton ja vispilätön.

”Esineiden sisällä elää tarinoita, ja ääniä jotka kertovat niistä”, Sara oli vuosia sitten sanonut. ”Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne.” ”Onko niitä paljonkin?” hän oli kysynyt. ”Muutama, etkö näe että tämä on vanha esine, monen käden kautta kulkenut?” Ja hän, joka suhtautui kaikkeen aina tieteellisesti, halusi heti tarkentaa: ”Ajattelet siis, että esineet voivat olla täynnä haamuja kuten kauhuelokuvien linnoissa.” Sara pudisti päätään ja sanoi: ”Niinpä. Ihmiset uskovat aavetaloihin, mutta ne olennot joilla on tarinoita kerrottavanaan asuvat mieluummin pienissä vähäpätöisissä esineissä.”

Nykyhetken osuus hyödyntää tutuistakin tutuimpia romanttisia juonikuvioita, mutta ei kannata luovuttaa! Jatko on mielenkiintoisempi. Siirrytään 1800-luvulle, jossa vauvana ”samaa maitoa juoneet” hienostoperheen tytär Candida ja synnytyksessä kuolleen palvelusneidon Aurora-tytär elävät rinnakkain niin kovin erilaisina ja samalla niin kovin läheisinä. Lempeä Aurora ei odota elämältä suuria, mutta kaakaokannun omistaja hänestä kuitenkin tulee. Samalla lukija tutustuu luokkajakoon ja seurapiirikulttuuriin.

Kolmas kertomus vie 1700-luvulle. Huhu barcelonalaisen mestarin valmistamasta suklaantekokoneesta on kiirinyt kauas ja kaupunkiin saapuu niin ranskalainen kuin englantilainen valtuuskunta hieromaan kauppaa koneesta. Samaan aikaan myös oman kaupungin suklaanvalmistuskiltalaiset tavoittelevat konetta kyseenalaisin keinoin. Ranskalaisten yhtenä lahjuksena olisi hieno kaakaokannu…

Viimeisenä kirjassa on 1700-luvulle sijoittuva finaali, jossa kannu valmistuu Sèvres’n posliinitehtaalla Ranskassa ja saa pohjaansa salaperäisen merkinnän ”Je suis à madame Adélaïde de France”. Kirjan mittaan on hänen henkilöllisyyttään pohdittu ja nyt se selviää.
Suklaan maku tarjoaa romantiikan ohella paljon tietoa suklaasta ja suklaanvalmistuksesta – välillä tulee miltei vastustamaton halu ottaa kupillinen kaakaota. Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, niin todellisista kuin keksityistäkin. Jännityksen säilyttämiseksi luetteloa kannattaa tutkistella vasta itse tarinan luettuaan.

PS. Suklaan maku -romaanin kansi on todella kaunis.

26.12.2016

SAHLBERG, ASKO: Pilatus

Kustantaja: Like 2016

Pari vuotta sitten Asko Sahlberg sai Johannes Kastajan teloittajan Herodes Antipaan tuntumaan inhimilliseltä ja sympaattiseltakin. Nyt hän tekee saman Pontius Pilatukselle. Useimmathan tietävät Pilatuksesta ainoastaan sen, että hän aiheutti Jeesuksen tuomitsemisen kuolemaan ristinpuulla, minkä jälkeen kirjaimellisesti pesi kätensä koko asiasta.

Pontius Pilatus on kotoisin Hispaniasta eikä alempaan aatelissukuun kuuluvana kuvittelekaan saavuttavansa Roomassa kovin merkittävää uraa. Menestyminen Germaniaan tehtävällä sotaretkellä saattaisi auttaa, mutta läpihuutojuttuna pidetty retki päättyy Rooman joukkojen lähes täydelliseen tuhoon. Pilatus selviää hengissä lähinnä arkuutensa ansiosta. Tulevaisuuden kannalta on merkittävää, että hän retken aikana tutustuu Seianukseen, keisari Augustuksen adoptiopojan Tiberiuksen ystävään. Otollisten suhteiden ansiosta Pilatus saa ensinnäkin puolisokseen ihanan Claudian ja toisekseen nousee ensin tribuuniksi ja sitten Judaean prefektiksi. Tosin prefektinä oleminen ei ole lainkaan niin leppoisaa kuin etukäteen kuvittelisi.  

Eripurainen ja yrmeä juutalaisväestö ei tunnusta Rooman valtaa, vaan nousee kapinaan pienimmästäkin syystä. Pilatus puolestaan ei ole lainkaan sopiva henkilö luovimaan tässä ympäristössä, koska on toisaalta liikaa johdateltavissa ja toisaalta liian äkkipikainen ja harkitsematon. Kiivastuksissaan hän tulee tehneeksi pahoja virheitä, jotka kasvattavat hänen epäsuosiotaan juutalaisten keskuudessa mutteivät ihan heti johda oikeustoimiin Rooman taholta. Profeetta Jeshuan tapaus ei Pilatuksen elämäkerrassa saa kovin suurta sijaa. Toki tämä itsetietoinen ja suorapuheinen kirvesmies tekee Pilatukseen niin suuren vaikutuksen, ettei hän missään tapauksessa toivo tälle mitään pahaa. Hän kuitenkin tulee houkutelluksi ansaan ja tuomituttaa Jeshuan kuolemaan. Pian Pilatuksen ura ja ehkä elämäkin on hätiköinnin vuoksi vakavasti vaakalaudalla. Turvaa ei löydy ainakaan Roomasta, missä Tiberiuksen kuoleman jälkeen vanhat mahtitekijät sortuvat ja valta siirtyy uusiin käsiin. Minne paeta?

Sahlberg kuvaa Pilatuksen miehenä, joka oikeastaan haluaisi vain tasaista ja mukavaa elämää maaseudun rauhassa. Raakuus, kidutus ja juonittelu kauhistuttavat häntä ja kunnianhimo ja vallanhalu lakkaavat kannustamasta jo varhaisessa vaiheessa. Ystävyyssuhde Seianuksen kanssa osoittautuu pettäväksi eikä keisarien suosio ole maailman muuttuessa mikään suositus. Pilatuksesta ihmisenä välittää vain muutama alati uskollinen henkilö: vapautettu orja, nuoria poikia rakastava elostelija ja viisas Claudia-vaimo.

Tahdon varoittaa jälkeeni tulevia lapsellisesta uskosta elämän autuuteen ja omahyväisestä vimmasta kivetä polkunsa maineteoilla, sillä autuus on katoavaista ja mainetekojen muiston pyyhkäisee pois leppymätön tuuli. Ihminen iloitkoon, kun on sen aika, pimeyden voimien edessä hänen on nöyrtyminen.

Minua ovat lietsoneet ahneus, ylpeys, ylimielisyys, kateus, kostonhimo ja kaikki muut ominaisuudet, joita ilman ihmiset tuntuisivat alastomilta.

Sahlberg on taitavasti hyödyntänyt niitä vähiä tietoja, joita Pontius Pilatuksesta on olemassa. Rooman valtakunnan henki leijuu kirjassa uskottavana: usko omaan ylivertaisuuteen, kulissien takana käytävä juonittelu ja sukulaisuussuhteista hyötyminen, tapojen höltyminen ja moraalin rappio, uskonnon käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin (hallitsijat korotetaan jumalan asemaan). Hieman alkaa pyörryttää laskelmoiden tehtyjen adoptioiden, naimakauppojen ja epäsuosioon joutuneiden karkottamisten keskellä, mutta sitä peliähän Roomassa todella pelattiin. Teksti on vetävää ja repliikeistä löytyy hauskuuttakin. Historiallisen romaanin ystävälle tämä on lukunautinto!

19.12.2016

ULITSKAJA, LJUDMILA: Daniel Stein

Kustantaja: Siltala 2016
Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik
Suomennos: Arja Pikkupeura

Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin, tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia. Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti. Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on juuri oikea.

Daniel Stein -teos on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista, haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan saksalaiselle koululaisryhmälle.

Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:

   Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan, nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat nyreiksi…
   Millaista sitten on olla arabi?... Millaista on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia. Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.

Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää huumoriakin löytyy.

Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin viimeisiä ajatuksia:

Kun kuluneeksi käynyt maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet, vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.

PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.