KILPI, MARKO: Kuolemantuomio

Kustantaja: Crime Time 2017

Vanhempana konstaapelina Kuopiossa työskentelevä Marko Kilpi on suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistaja, palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumentaristi. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja palkittiin vuonna 2008 Suomen Dekkariseuran jakamalla Vuoden johtolangalla, toinen romaani Kadotetut oli yksi vuoden 2009 Finlandia-ehdokkaista ja kolmas romaani Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon vuonna 2012. Kuolemantuomio aloittaa Marko Kilven Undertaker-dekkarisarjan.

Yksi Kuolemantuomion päähenkilöistä on hautaustoimistossa työskentelevä Jarmo Kivi, joka työnsä suojissa pyörittää laajamittaista kansainvälistä rikollista toimintaa. Eihän kukaan epäile hiljaista miestä, joka saapuu korjaamaan kuoleman jäänteitä pois rikospaikoilta ja jonka vaimokin on pappi! Poliisien silmissä hän on lähinnä työtoveri ja hengenheimolainen, jolle voi puhua tutkinnan alla olevista tapauksista hieman huolettomammin kuin normaalisti. Kuitenkin tunnollisen perheenisän ja värittömän työntekijän kuoren alla on kylmäverinen tarkkailija, joka pystyy yhtä hyvin rakentamaan pitkäjänteisiä suunnitelmia kuin ratkaisemaan yllättäviä kriisitilanteita.

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Toinen vahvasti esillä oleva henkilö on yliopisto-opiskelija Tuomas Lintu, joka yhtäkkiä huomaa pudonneensa toimeentuloloukkuun. Tyttöystävä Maria on syvän masennuksen takia kykenemätön opiskelemaan ja työskentelemään, hädin tuskin poistumaan edes kotoa. Silti tukea ei tule miltään luukulta. Hätä ja voimaton raivo ajavat Tuomasta epätoivoisiin tilanteisiin.

Ei poliisi voinut tietää, miksi Tuomas päätyi raudoitettuna heidän käsiinsä. He näkivät vain lopputuloksen. Ei elämän pitäisi kaatua yhteen kompurointiin, mutta jos lastia on kertynyt riittävästi, riittää pienikin tönäisy. Sen perusteella ei pitäisi tuomita ketään.

Tuomas saa apua, mutta ihan hyväntekeväisyydestä ei taida kuitenkaan olla kyse. Verkko, johon hän on sotkeutumassa, on jo koitunut useamman ihmisen kohtaloksi.

Marko Kilpi tietää, mitä kaikkea poliisi joutuu työssään kohtaamaan. Varsinaisen juonen ohella Kuolemantuomio-dekkarissakin sivutaan kipeitä kohtaloita ja turhia kuolemia, perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja nettiin siirtynyttä rikollisuutta. Kirjasta huomaa, että se on tarkoitettu eräänlaiseksi alkuesittelyksi. Henkilöt tulevat tutuiksi, asetelmat selviävät ja ruumiitakin syntyy, mutta varsinaista ratkaisua ei saavuteta. Lukijan kiinnostus on kuitenkin herätetty. Jatko-osista toivottavasti selviää, miksi Kivi on sellainen kuin on ja miten Tuomakselle ja Marialle käy. Pystyvätkö miehistöpulan ja epäkelvon johdon alla taistelevat poliisit selvittämään tapaukset? Kilven tekstiä on helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu tiheään. On kuin tv-sarjaa seuraisi. Tiivis ja tunteilematon ote vain tehostaa tarinan synkkyyttä.

EDVARDSSON, MATTIAS: Melkein tosi tarina

Kustantaja: Like 2017

Alkuteos: En nästan sann historia

Suomennos: Tiina Ohinmaa

Olipa kerran Lundin yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssi, jota veti kuvankaunis postmodernistikirjailijatar Li Karpe. Neljäntoista tarkkaan valitun opiskelijan joukosta erottautuivat pian omaksi soturiryhmäkseen Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty, joiden lojaalisuutta toisiaan kohtaan eivät horjuttaneet edes ristikkäiset rakastumiset ja kilpailutilanteet.  Vaan entäpä kun palvottu kirjailija Leo Stark valitsi huippulahjakkaan Bettyn muusakseen eikä neitonen saanut kertoa kulissien takaisista tapahtumista nuorille miehille mitään? Kun Leo Stark eräänä yönä katosi jälkiä jättämättä? Ja kun kaiken kummallisuuden huipuksi Adrian tuomittiin vankilaan murhasta, vaikka ei ollut edes ruumista!

Kaksitoista vuotta myöhemmin Tukholmassa toimittajana leipänsä tienaava Zack on vakavan paikan edessä, kun saman viikon aikana menettää sekä rakastettunsa että työpaikkansa. Kaikki rahat juotuaan hän nöyrtyy ja palaa äitinsä luo Lundiin. Siellä vanhat muistot tulvivat mieleen ja samalla syttyy oivallus siitä, miten selvitä tilanteesta: on kirjoitettava omakohtainen kirja Leo Starkin katoamiseen liittyvistä tapahtumista! Suuren yleisön mielenkiinto taatusti heräisi ja myyntiluvut olisivat huikeat! Toki olisi mukava myös selvittää totuus ja auttaa vankilasta vapautunutta, erakoitunutta Adriania, jota Zack ei usko murhaajaksi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan Zackin suunnitelmien mukaan, vaan edessä on varsin ikäviä yllätyksiä.

Tuntui kiehtovalta päästä elämään elämäänsä toistamiseen, kelata nauhaa taaksepäin ja tehdä kaikki uudestaan, tällä kertaa uudesta näkökulmasta, nyt kun minulle oli ehtinyt kertyä elämänkokemusta ja … kenties viisautta? Kirjoitin elämäni menneistä vuosista, yritin olla tarinassani oikeudenmukainen, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että muisti petti ja minun oli vaikea erottaa se, mitä oikeasti oli tapahtunut, ja toisaalta kirjan todellisuus, joka hahmottui sanojeni kautta. Minulle alkoi valjeta, miten järjetöntä oli kutsua jotakin omaelämäkerralliseksi.

Kirjan luvuista osa sijoittuu vuoteen 2008, jolloin Zack kiertelee tapaamassa ja haastattelemassa entisiä ystäviään ja kurssitovereitaan. Näiden lukujen kanssa vuorottelevat haastatteluiden pohjalta muotoutuneet tekstit Zackin teokseen Syytön murhaaja, joka ajoittuu vuosiin 1996-1997. Tyyli on lennokasta ja vetävää. Ympäristön, henkilöiden ja tapahtumien kuvauksissa on hauskan ironisia oivalluksia, mutta paikoin myös turhan kiemuraisia ja jopa pateettisia lauseita.

Nyt hän tiesi, että teksti saattoi raastaa esiin pelon ja kyyneleet, viiltää haavoja rintaan ja tunkea pään täyteen järjettömiä ajatuksia. Hän tiesi, että teksti saattoi olla elävä ja kuollut, viimeiset sormet, jotka pidättelevät ihmistä kuilun reunalla, tai säkkipimeys, joka kietoutuu sielun rippeiden ympärille.

Melkein tosi tarina sopii kevyeksi kesälukemiseksi. Se ei tarjoa mitään erityisen syvällistä ja uutta, mutta dekkarimainen juoni pitää mielenkiinnon yllä ja loppuratkaisukin onnistuu yllättämään.

YSTÄVÄTTÄRET, KILPAILIJATTARET: ZADIE SMITH / ELENA FERRANTE

SMITH, ZADIE: Swing time

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Swing Time

Suomennos: Irmeli Ruuska

Näin kaikki elämäni vuodet kerralla, mutta ne eivät olleet päällekkäin, kokemus kokemuksen perään, ja muodostaneet kiinteää kokonaisuutta – päinvastoin. Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Kirjan nimetön kertoja on valkoisen isän ja mustan äidin tytär ja tuntee siksi olevansa vain puoliksi oikea. Traceyn ystävyyttä hän etsii paljolti samanlaisen kullanruskean ihon vuoksi, mutta kilpailun, kateuden ja lojaalisuuden sekainen suhde jatkuu silti aikuisikään saakka. Voimakastahtoinen Tracey haluaa tanssijaksi ja näyttää unelmansa toteuttavankin, mutta ystävätär joutuu etsimään omaa tietään pitkään. Joitakin mahdollisuuksia hän jättää käyttämättä pelkästään mielenosoituksena äitiään kohtaan, sillä sinnikkäästi tietään menestykseen raivaava äiti ei toimi rohkaisevana esimerkkinä, vaan pikemminkin varjostaa lastaan. Kertojan valonlähteeksi tuleekin pitkäksi aikaa kuuluisa ja palvottu laulaja Aimee, jonka avustajakunnassa hän elää siloteltua luksuselämää. Käännekohdaksi muodostuu lopulta aika Länsi-Afrikassa, jonne Aimee perustaa tyttökoulun. Hyvä tarkoitus, mutta seurauksineen monessa suhteessa kohtalokas.

Swing time kuljettaa tarinaa vuoron perään kahdessa tasossa kohti nykyhetkeä. Yhtenä tasona on kertojan lapsuus- ja nuoruusaika 1980-luvulla, jolloin elämää hallitsevat kipeähköt suhteet äitiin ja Tracey-ystävään. Toisena tasona ovat Aimeen kanssa vietetyt vuodet vuosituhannen vaihteessa. Kertoja puhelee kaikesta suoraan lukijalle, vihjailee kohahduttaviin asioihin ja tapahtumiin, panttaa paljastuksia. Mihin skandaaliin kertoja sotkeutui? Mitä sellaista Tracey teki, että kertojan koko elämä tuntui romahtavan? Yksityiskohtia ja aiheita on miltei liikaa, mutta on myös nautinnollisia elämänmakuisia välähdyksiä.

Vapauden kaipuu on Swing time -romaanin henkilöitä yhdistävä piirre. On taistelua sukupuolen tuomia rajoituksia vastaan ja myös ihonvärin aiheuttamia haasteita vastaan. On ihmissuhteiden välttelyä, halua vapautua rakkauden ja perhe-elämän siteistä. Jonkinlainen pettyneisyyden tunne leijuu kertomuksen yllä, mutta viimeisiin lauseisiin sisältyy kuitenkin toivoa ja swingin lupausta. Sehän sopii: tanssi on ollut kertomuksessa mukana joka käänteessä ja monessa muodossa alkaen Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä Swing time -elokuvasta ja päätyen afrikkalaiseen initaatiotanssiin.

FERRANTE, ELENA: Uuden nimen tarina

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjasta ilmestyi suomeksi ensimmäinen osa Loistava ystäväni vuonna 2016 ja keräsi paljon kiitosta kriitikoiden ja lukijoiden taholta. Teoksessa kerrotaan, miten kaksi koulutyttöä, Lenú ja Lila, ystävystyvät ja varttuvat nuoriksi naisiksi kumpikin omaa tietään kulkien ja silti toinen toistaan kirittäen. Kirjan lopussa 16-vuotias Lila nai Stefanon, josta kuvittelee saavansa hellän ja anteliaan aviomiehen.

Avioliitto on katastrofi. Stefano osoittautuu rikollisten Solaran veljesten nöyristeleväksi palkolliseksi, joka välillä tuntuu olevan valmis myymään vaimonsakin. Aviomiehenä hän on tulisen mustasukkainen ja käyttää nopeasti väkivaltaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Tosin miesten väkivalta on Napolin köyhissä kortteleissa niin tavanomaista, ettei edes Lilan äiti katso asiaa kommentoinnin arvoiseksi. Naisten pitää houkutella miestään niin kauan, kun hehkeyttä riittää, sitten nuoruus on jo ohi. Miehet hakeutuvat uusille markkinoille, salaiset tai julkiset suhteet risteilevät.

Ja hyvä luoja, he olivat vain kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempia. Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikeillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet ehistä yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä?

Lila itse ei anna periksi niin helposti, vaan käyttää kaiken älynsä ja ilkeytensä Stefanolle kostamiseen. Ja sitten yhtäkkiä Lila löytää miehen, jonka syliin heittäytyy välittämättä mistään muusta. Voiko napolilaisessa yhteisössä seurauksena olla muuta kuin tuhoa?

Samaan aikaan Lenú menestyy uutteruutensa ansiosta hyvin opinnoissaan, pääsee sivistyneistön pariin ja alkaa erkaantua yhteiskuntaluokastaan. Enää hän ei sopeudu kotiseudulleen, muttei myöskään täysin uusiin piireihin.

Kuuluin niihin, jotka paahtoivat yötä päivää ja saivat hyviä arvosanoja, joihin suhtauduttiin hyväksyvästi ja jopa arvostavasi mutta joille ei koskaan kehittyisi korkeaa koulutustaan vastaavaa itsevarmuutta ja säteilyä. Tulisin aina pelkäämään: pelkäämään, että möhläisin, että puhuisin ja pukeutuisin väärällä tavalla, paljastaisin pikkumaiset tunteeni, epäkiinnostavat ajatukseni.

Lilan ja Lenún välit ovat koetuksella. Lenú kadehtii Lilan rikkautta ja mukavaa elämää ja myöhemmin suurta kaikkinielevää rakkautta. Lila tuntuu aina olevan edellä ja kokevan asioita, joita vaille Lenú itse jää. Mutta yhtä hyvin Lila tuntee jääneensä ystävästään jälkeen, tietämättömäksi ja vangituksi. Loistava ystäväni -romaanissa Lila tuntui kiinnostavammalta hahmolta, mutta nyt Lenú nousee etualalle. Hänelle on aukeamassa uusi yllättävä tie.

Uuden nimen tarina ei lumoa samalla tavalla kuin Loistava ystäväni, vaan paikoin suorastaan kauhistuttaa raadollisuudellaan. Niin sujuvaa ja viihdyttävää kerrontaa se silti on, että seuraavia osia odottelee kiinnostuneena. Mitä Lilan ja Lenún elämässä tulee vielä tapahtumaan? Nyt jo tuntee elävänsä tapahtumia kirjassa, jonka sisällä kehittyy toinen kirja.

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Valomerkki

Kustantaja: Otava 2017

Anita on tunnettu ja tuottelias kirjailija, jolla on taipumusta masennukseen yleensäkin, mutta etenkin uutta teosta aloittaessaan. Jo vuosikymmeniä hän on tutkinut tosimielessä erilaisia tapoja itsemurhan tekemiseen, mutta lykännyt itse tekoa tyttärensä vuoksi. Nyt tytär on omillaan ja Anita juhlimassa 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlapuheen sijasta hän kysyy, kuka ystävistä olisi valmis tappamaan hänet tai ainakin pitämään kädestä kiinni viimeisillä hetkillä. Juuri kukaan ei ota kysymystä todesta, mutta ilmoittautuisiko joku hieman myöhemmin, asiaa harkittuaan?

Valomerkki kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä alkaen ideoiden keruusta ja päätyen markkinointiin ja kritiikkiin (tai sen puutteeseen). Anita kerää muistiin käyttökelpoisia sutkautuksia ja mielenkiintoisia lauseita kaduilla ja kahviloissa, ystävien ja kollegoiden seurassa. Inspiraatiota ei kokenut kirjailija jää odottelemaan, vaan tekee töitä päivittäin voimiensa mukaan.

Ja pääsen tästä kirjasta eroon vain kirjoittamalla sen. Tämä on tilaustyö. Olen tilannut tämän itseltäni. Minulle ei saa käydä niin kuin niille, jotka halvaantuvat kokonaan eivätkä tee enää työtä, tunkevat vain Kirjailijaliiton kokouksiin saadakseen tuntea, että vielä tässä ollaan olemassa. Joskus ainakin oltiin, siitä on todisteena liiton jäsenkortti.

Kustannustoimittajan merkityksestä Anitalla on paljon sanottavaa. Parhaimmillaan kustannustoimittajasta tulee ystävä ja välttämätön tuki, mutta suhde voi myös kääntyä painostavaksi ja itsetuntoa nakertavaksi. Kirjailijan yksityiselämä ja ulkoinen olemus taas tuntuvat nykyisin olevan niitä asioita, joilla teoksia markkinoidaan ja myydään. Tähän asiaanhan on puuttunut esimerkiksi Anja Snellman romaanissaan Ivana B.

Valomerkin varsinaisena aiheena on kuitenkin masennus ja sen kanssa eläminen. Miten kertoa kokemastaan ahdistuksesta, kun arkiaskareet kuitenkin tuntuvat sujuvan? Miten selittää sitä lamaannuttavaa väsymystä, joka ei lähde nukkumallakaan? Näköalattomuutta ja toivottomuutta? Että juuri tätä päivää ei jaksaisi kohdata ja elää? Miten olla tuntematta syyllisyyttä, kun elämässä kaikki on muuten ihan hyvin? Miten kestää tieto siitä, että aiheuttaa huolta rakkaimmilleen? Silti tulee myös satunnaisia ilon pilkahduksia, jolloin työ sujuu ja askel vetää.

… Miten turvallinen ääni printterin louskutus on. Kirjoittamani liuskat työntyvät ulos sen sisuksista lämpiminä kuin tuore leipä. En pelkää tätä työtä enää. Ainakaan tänään en pelkää. Yksi peloton päivä riittää.

   Kävelen puiston halki. Puitten yllä usvatäkki. Sää on muuttunut kosteaksi ja pilviseksi, mutta minä helisen.

Härkösen teksti on kaunista ja sujuvaa kautta linjan, mutta dialogit ne vasta mestarillisia ovat! Juuri nasakoiden repliikkien avulla tekstiin syntyy vaikeistakin asioista puhuttaessa vapauttavaa lempeää huumoria ja ilahduttavia oivalluksia. Valomerkki vetää lukijaa vastustamattomasti eteenpäin ja uteliaisuus säilyy: saako Anita valomerkkinsä?

MCEWAN, IAN: Pähkinänkuori

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Nutshell

Suomennos: Juhani Lindholm

Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia. Shakespeare, Hamlet (suom. Matti Rossi)

William Shakespearen näytelmä Hamlet kertoo prinssistä, joka odottamatta saa tietää setänsä olevan syyllinen Hamletin isän, Tanskan kuninkaan, kuolemaan. Murhatyön jälkeen setä on julistautunut uudeksi kuninkaaksi ja ottanut veljensä (varsin halukkaan) lesken puolisokseen. Hamletin tehtäväksi jää isänsä puolesta kostaminen. Ian McEwanin romaani Pähkinänkuori on moderni muunnos tästä tragediasta. Kirjan tapahtumat eivät sijoitu keskiajan Tanskaan, vaan nykyajan Lontooseen. Kuninkaan tilalla on niin runoilijana ja kustantajana kuin aviomiehenäkin epäonnistunut John, joka torjunnasta huolimatta yhä rakastaa kaunista vaimoaan Trudya. Claude on paha setä, jonka liiketoiminta on kriisissä ja joka himoitsee Trudyn lisäksi myös Johnin omistamaa Yrjöjen aikaista ökyhuvilaa Lontoon hienostoalueella. Itse päähenkilö ja kertoja – prinssi siis – on sikiö äitinsä kohdussa.

Pieni sikiö kuuntelee äitinsä vatsan ja suoliston ”pesukonemyllerryksen” yli salaisia keskusteluja ja suunnitelmia Johnin murhaamiseksi. Poika ei pysty puolustamaan isäänsä eikä puuttumaan asioihin muuten kuin potkimalla, vaikka ymmärtääkin kaiken.

Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Vatsaan kantautuvat myös äidin rakastamat radio-ohjelmat ja äänikirjat, joista pienokainen imee ahnaasti tietoa maailmasta, johon on kohta syntyvä. Sikiö pystyy luennoimaan kansainvälisen politiikan jännitteistä, analysoimaan luonnon tilaa ja pohtimaan vaikkapa sitä, pitääkö sukupuolia olla vain kaksi eikä esimerkiksi seitsemänkymmentäyksi. Viime vaiheessa hänelle kehittyy myös hienostunut maku viinien suhteen, sillä Trudy ei tapahtumien kiihtyessä jaksa enää ajatella vauvansa hyvinvointia, vaan lievittää jännitystään naukkailemalla. Viineistä poika pitää paljon, muttei erityisemmin äidin ja sedän seksuaalisesta toiminnasta… Uskottavaahan tämä ei ole, mutta jollakin hirtehisellä tavalla tosi hupaisaa.

Ian McEwan taitaa tarinan kuljettamisen taidon. Pähkinänkuori ei ole pelkästään nokkelasti ajoitettu kuvaus murhan suunnittelusta ja toteutuksesta, vaan myös kriittinen kannanotto nyky-yhteiskuntaan. Vaikka pieni poika ei voikaan estää oman perheensä tragediaa, haluaa hän silti kiihkeästi syntyä maailmaan nähdäkseen sen tulevaisuuden. Hän päättää vihdoinkin astua näyttämölle ja samalla vaikuttaa lopputulokseen – syyllisten rankaisemiseen.

KUMMU, ESSI: Hyvästi pojat

Kustantaja: Tammi 2017

Essi Kummu kirjoittaa knausgårdilaisessa hengessä pikkutarkkoja tunnustuksia elämänsä miehistä, suhteesta tyttäriinsä ja rakastumisesta naiseen. Eihän kirjan ”minä” tietenkään ole yksi yhteen kirjailija Kummun kanssa, mutta paljon omakohtaisuutta Hyvästi pojat -teoksessa saattaa silti olla.

Kertojan elämän marssijärjestys:

Pojat, älkää ymmärtäkö väärin, te olette merkittäviä monellakin tavoin ja jotkut teistä saattavat tuoksua melko hyviltä. Toiset teistä ovat tanssittavia, toiset eroottisia, toiset tekevät vain iloiseksi, varsinkin parrakkaat pojat (aijai, parrakkaat, mmh). Tämä on siis ollut elämäni läheisyyksien marssijärjestys 1) hevoset, 2) pojat ja 39 miehet ja lopulta 4) nainen, minkä kuulemisesta tyttäreni eivät ollenkaan ilahtuneet.

Miehiä on kertojan elämässä ollut monenlaisia. Oli virolainen kirjailija Ahto, joka osoittautui seksuaaliseksi pihtariksi. Oli oululainen Eino, joka riippui kiinni ja halusi enemmän kuin sai. Oli Viimeinen. Kaikkia miehiä tärkeämpi on kuitenkin eräs kuusipuu, jota kirjailija kosii ja jonka kanssa solmii avioliiton – kunnes tulee Seela.

Miessuhteiden ohella tärkeänä aiheena on äidin suhde itsenäistyviin tyttäriin. Etenkin tyttäristä vanhempi, 14-vuotias Alma, on ottanut perheessä johtajan aseman. Alma torjuu äidin lähestymisyritykset etovina, on kuuro puheille ja pyynnöille, määräilee, nolaa ja joskus täysin ennakoimatta ratkeaa hallitsemattomaan raivonhuutoon. Nuorempi tyttäristä, Tilda, näyttää hänkin luisuvan irti äidin otteesta. Äiti taas selvästi pelkää lapsiaan, ei uskalla vastustella kohtausten pelossa, ei jaksa viedä vaatimuksiaan loppuun saakka. Onhan tässä jotakin pahasti vialla?  

Kolmantena aiheena on teatteriesityksen valmistelu. Kirjan kertojan pitäisi kehitellä performanssin käsikirjoitusta samalla kun esitykseen valitut ihmiset harjoittelevat liikehtimään ja näyttelemään alastomina. Kirjailijaa ei vaadita riisuuntumaan (eikä hän siihen uskaltaudukaan), mutta muiden mutkattomuutta hän seuraa noloudensekaisen ihailun vallassa. Vaikka kertojan seksin kaipuu vaikuttaa ajoittain ylikorostetulta, hän taitaa kuitenkin kaivata enemmän toisen ihmisen turvallista läheisyyttä kuin itse aktia.

Essi Kummu (s. 1977) kertoo kirjoittavansa vain tosia asioita. Paljon keskustelua äitiyden ongelmista synnytti vuonna 2014 ilmestynyt teos Lasteni tarina, jossa Kummu kuvaa keskoskaksostensa syntymän jälkeen iskenyttä uupumusta, pelkoa ja vihaa. Hyvästi pojat -romaanissa rakastuminen naiseen herättänee eniten huomiota, vaikka kiinnostavampia olisivat hirtehiset kuvaukset miehistä ja ne raastavat tunteet, joita lasten itsenäistyminen äidissä herättää. Suorasukaista ja hauskaa tekstiä.

HAWKINS, PAULA: Tummiin vesiin

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Into the Water

Suomennos: Antti Autio

Paula Hawkinsin esikoistrilleri Nainen junassa oli todellinen maailmanmenestys, ehkä pitkälti erikoislaatuisen sankarittarensa ansiosta. Hawkinsin toinen teos Tummiin vesiin osoittaa Hawkinsin kehittyneen kirjailijana ja saaneen lisää itseluottamusta, sillä se on edeltäjäänsä selvästi kunnianhimoisempi ja monikerroksisempi.

Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsommerin murhissa, sillä erotuksella etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyynä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaan naisvihamieliset hukuttamiset.

Tapahtumat alkavat vyöryä kuuluisan kirjailijan Nel Abbottin kuolemasta. Nel oli aina ollut miltei pakkomielteisen kiinnostunut pikkukaupunkia halkovasta joesta ja etenkin Hukkuneiden mutkaksi kutsutusta paikasta, johon hukuttautuneista tai hukutetuista naisista hän oli ennen kuolemaansa keräämässä aineistoa. Nel kutsui näitä uhreja hankaliksi naisiksi, joista väkivaltainen aviomies, petollinen rakastaja tai paljastumista pelkäävä kumppani näin pääsi eroon. Mikä sitten johti Nelin itsensä kuolemaan? Lipesikö hän humalapäissään kalliolta? Heittäytyikö vapaaehtoisesti alas jyrkänteeltä? Vai osoittautuiko jonkun mielestä aivan liian hankalaksi? Poliisien virallisissa ja yksityisten kansalaisten epävirallisissa selvittelyissä alkaa vähitellen paljastua menneisyyden synkkiä salaisuuksia. Kovin monella tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa Nelin kuolemaa tutkivilla poliiseilla. Asioita on vuosikausia salailtu ja tärkeistä yksityiskohdista vaiettu joko syyllisyyden, väärinkäsitysten tai väärän lojaalisuuden vuoksi.

Tummiin vesiin -trilleri koostuu eri henkilöiden puheenvuoroista. Eniten äänessä on Nelin pikkusisko Jules (Julia), joka on pitänyt etäisyyttä siskoonsa nuoruudesta lähtien. Nyt hän tuntee Nelin läsnäolon joka hetki ja käy sisimmässään riipaisevaa keskustelua tämän kanssa. Aikoinaan tapahtui ikäviä asioita, mutta syyttikö Jules sisartaan niistä aiheetta? Muina näkijöinä ja kokijoina on poliiseja, Nelin omaisia, naapureita ja tuttavia, jotka puhuvat joko minämuodossa tai kaikkitietävän kertojan välityksellä. Heidän äänensä eivät juuri poikkea toisistaan, joten kunkin luvun alussa mainittu kertojanimi on paikallaan. Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat otteita Nelin käsikirjoituksesta, jossa hän esittelee Hukkuneiden mutkan naisuhreja alkaen vuonna 1679 noitana hukutetusta Libbystä ja päättyen 2015 itsemurhan tehneeseen 15-vuotiaaseen Katieen, Nelin tyttären ystävättäreen. Monen eri kertojan avulla tapahtumiin saadaan erilaisia näkökulmia, mutta ainakin ensi alkuun on vaikea hahmottaa ihmisten välillä risteäviä suhteita.

Tummiin vesiin -teos pitää otteessaan loppuun saakka, vaatii miltei ahmimaan. Tässä siis sopivaa viihdettä vaikkapa juhannukseksi!

MORIARTY, LIANE: Tavalliset pikku pihajuhlat

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Truly madly guilty

Suomennos: Helene Bützov

Kolme avioparia lapsineen kokoontuu grillikutsuille. Pariskunnat ovat varsin erilaisia. Clementine ja Sam kaksine tyttärineen edustavat ainakin ulkonaisesti jonkinlaista keskivertoperhettä. Lapsettomat Erika ja Oliver ovat pidättyväisiä, säntillisiä ja melkein turhankainoja. Teini-ikäisen tyttären vanhemmat Tiffany ja Vid puolestaan ovat spontaaneja, eläväisiä ja hieman räävittömiä. Kaikilla on salaisuuksia, joista he eivät halua puhua tai joita he eivät kestä edes ajatella. Salaisuus saattaa liittyä lapsuusajan huonoon lapsi-vanhempi-suhteeseen, mikä puolestaan on heijastunut omaan avioliittoon jonkinlaisena varovaisuutena ja huolekkuutena. Salaisuus saattaa liittyä itse avioliittoon. Salaisuus saattaa liittyä suhteeseen, jota kutsutaan ystävyydeksi, mutta joka ei olekaan aitoa ystävyyttä. Toistuvia pettymyksiä on saattanut olla.

Hän sanoi itselleen joka kerta, että hänellä ei ollut odotuksia, mutta jokainen uusi pettymys teki niin kipeää, että hän ymmärsi sittenkin elätelleensä toivoa, joka oli liihotellut viettelevästi jossakin alitajunnassa. Asia ei tuntunut muuttuneen helpommaksi. Se paheni. Kasaantumisilmiö.

Kirjassa mainitaan tasaisin väliajoin se, että pihajuhlissa tapahtui jotain hirveää. Mikä se tapahtuma on – siitä saa tietoja vähitellen kertomuksen edetessä ja viimeiset yksityiskohdat aivan lopussa. Joka tapauksessa kaikki kutsuille osallistuneet kantavat siitä vielä viikkojen perästä syyllisyyttä (mistä lukijaa muistutetaan useasti). Kaiken tekee entistä raskaammaksi, kun asianomaiset eivät pysty puhumaan keskenään tapahtumasta eivätkä siis helpottamaan sen paremmin omaansa kuin toistenkaan oloa. Ainoa, joka haluaisi puhua, on Erika. Hänellä nimittäin on ärsyttävä musta aukko kriittisten hetkien kohdalla. Kirja osoittaa, miten paljon ahdistusta vaikenemisesta voi koitua kaikille, perheen lapset mukaan luettuina. Ja kuinka väärät käsitykset ja oletukset toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista muuttuvat totuuksiksi ja lopulta kaunankin aiheiksi.

Tavalliset pikku pihajuhlat -romaani on sujuvasti etenevää ja mukaansa tempaavaa viihdettä. Kepeän pintansa alla se käsittelee rankkoja asioita lapsettomuudesta vanhusten yksinäisyyteen ja pakko-oireista läheisriippuvuuteen. Lapsettomuus on ollut Moriartyn teoksissa esillä ennenkin: lapsettomuus omasta tahdosta, lapsettomuus toisen osapuolen painostuksesta tai lapsettomuus fysiologisista syistä. Asian kipeys käy hyvin ilmi myös tässä teoksessa. Kirjan loppu on hieman liian seesteinen ollakseen uskottava, mutta hyvä mielihän siitä jää.

COLE, DANIEL: Räsynukke

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: Ragdoll

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Lontoolaisesta asunnosta löytyy jotain järkyttävää. Kuuden eri uhrin ruumiinosista on kursittu kokoon räsynukke: yhdeltä ihmiseltä pää, toiselta torso, kahdelta kädet ja kahdelta muulta jalat. Vain pää tunnistetaan välittömästi, muiden vainajien henkilöllisyys selviää vähitellen joko sattumalta tai piinallisen pitkän tutkimustyön jälkeen. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, vaan poliisin käsiin saapuu lista kuudesta muusta henkilöstä, jotka tulevat kuolemaan tietyssä järjestyksessä ja tiettyinä päivinä. Viimeisenä tällä listalla on rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes eli Wolf. Hänet tunnistetaan kaikkialla poliisina, joka yritti keskellä oikeussalia tappaa valamiehistön syyttömäksi julistaman miehen. Seurauksena Wolfille pitkällinen mielisairaalareissu ja tuhoutunut maine, sarjamurhaajalle uusi mahdollisuus tehdä vielä yksi lapsenmurha. Nyt Wolf on tervehtymisen ja maineen palauttamisen jälkeen taas mukana sarjamurhaajaa jäljittämässä, tuttuun pakkomielteiseen tyyliinsä. Kylmäverinen ja älykäs murhaaja tuntuu kuitenkin olevan koko ajan vähintäänkin askeleen verran edellä, kun Wolf itse joutuu yhä suurempaan ahdinkoon epäonnistumisien ja omavaltaisten tempausten myötä. Haastaako murhaaja Wolfin? Onko jo murhatuilla ja murhauhan alla olevilla henkilöillä jokin yhteys ”Polttomurhaajan” surullisen kuuluisaan oikeudenkäyntiin?

Nykyisin tuntuu rikoskirjallisuudessa olevan tavoitteena keksiä yhä uusia ja yhä karmeampia murhatapoja. Räsynukessa niitä riittää. Kirja on synkähkö, mutta on siinä onneksi keventävää mustaa huumoria etenkin repliikeissä. Henkilöasetelmat ovat dekkareista entisestään tuttuja: mainettaan vaaliva ylin johto, alaisiaan suojeleva väliportaan johtaja, rämäpää tähtipoliisi, kaunis naispoliisi ja aloittelija, joka arastelevan alun jälkeen yllättää kaikki. Kiinnostavin hahmoista on kiihkeä ja äänekäs Emily Baxter, jonka lojaalisuus joutuu Wolfin kanssa välillä varsin koville. Nykytapaan mediaan kohdistetaan kovaa arvostelua. Toimittajat kuvataan kyynisinä ja vastuuttomina hyeenoina, joille mikään ei ole pyhää taikka myötätuntoa herättävää. Tärkeintä on kaapata sensaatiouutinen, vaikka samalla tuhoaisi jonkun ihmisen elämän.

Kirja pohtii sitä, kuinka määritellä joku hyväksi ja joku toinen pahaksi. Voiko pahaa tekoa puolustella, jos sen tarkoitus on estää jotain vielä pahempaa?

    ”…olen vuosien mittaan saanut nähdä, kun monet muuten ’hyvät’ ihmiset tekevät toisilleen vaikka mitä kauheaa – mies kuristaa pettävän vaimon, veli suojelee sisarta väkivaltaiselta mieheltä. Lopulta sitä tajuaa…”

   ”Tajuaa mitä?”

   ”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Daniel Cole on esikoisteoksessaan Räsynukessa halunnut yhdistää brittiläisten tv-rikossarjojen realistisuuden ja amerikkalaisten sarjojen värikkyyden, mutta päätynyt kuitenkin melko tavanomaiseen dekkariin. Rikosromaaneja harrastavalle se on joka tapauksessa takaa jännittäviä hetkiä ja jatko-osien odottelua.

PERSSON GIOLITO, MALIN: Suurin kaikista

Kustantaja: Johnny Kniga 2017

Alkuteos: Störst av allt

Suomennos Tarja Lipponen

Malin Persson Giolito (s.1969) on ruotsalainen juristi ja kirjailija. Hänen vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaaninsa Molemmille poskille perustui omiin kokemuksiin: Persson Giolito työskenteli suuressa asianajotoimistossa tullessaan raskauden vuoksi irtisanotuksi. Hän on myöhemmin työskennellyt EU-komissiossa Brysselissä. Persson Gioliton romaani Suurin kaikista palkittiin Ruotsissa vuoden 2016 parhaana rikosromaanina. Hän on ensimmäinen toisen polven palkittu, sillä isänsä Leif G. W. Persson oli vuodesta 1982 jaetun palkinnon ensimmäinen saaja.

Djurholmin lukion luokkahuoneessa on viisi nuorta ja opettaja. Oppilaista Dennisillä ja Samirilla on maahanmuuttajatausta, koti arveluttavalla asuinalueella ja käytettävissään hyvin vähän rahaa. Amanda ja Maja ovat varakkaista perheistä – ja Sebastian suorastaan sikarikkaasta suvusta. Sebastianille huvijahdit, yksityislentokoneet ja suuren luokan bileet esiintyjineen ovat arkipäivää. Nyt kaikki lojuvat kuolleina tai kuolevina luokkahuoneen lattialla, paitsi Maja. Hänessä ei ole naarmuakaan. Mitä on tapahtunut?

Suurin kaikista -romaani etenee rinnakkain kolmessa tasossa. Ensinnäkin ollaan Majan mukana hänen eristyssellissään, jossa hän on odotellut oikeudenkäyntiä jo yhdeksän kuukautta. Häntä tarkkaillaan kaiken aikaa, mutta mitään ylimääräisiä mukavuuksia tai virikkeitä hänelle ei järjestetä. Läheisiäänkään hän ei saa tavata.

En vihaa vankilaa. Se on täydellistä yksinäisyyttä. Täällä ei saa olla joku toinen, mutta joskus välttyy olemasta yhtään kukaan.

Toisessa tasossa ollaan oikeudenkäynnissä, jossa Majaa syytetään murhasta, murhan yrityksestä, avunannosta murhaan ja yllytyksestä. Kuunnellaan syyttäjää, puolustajaa ja todistajia. Käydään läpi todistusaineistoa. Etsitään lausuntojen heikkoja kohtia. Samalla seurataan Majan sisäisiä kommentteja ja ajatuksia. Kolmannessa tasossa kerrotaan Majan aiemmasta elämästä. Omista vanhemmista, joista Maja löytää paljon kritisoitavaa, ja suloisesta pikkusiskosta Linasta, johon Majan suurin rakkaus kohdistuu. Ystävyydestä hupsun, itsekeskeisen ja silti rakkaan Amandan kanssa. Suhteesta hurmaavaan Sebastianiin.

Suurin kaikista -teoksessa tartutaan välillä maahanmuuttajien elämään, köyhien ja rikkaiden välisiin tuloeroihin ja naisen asemaan. Hieman sivalletaan ruotsalaisten omahyväisyyttä ja teeskenneltyä suvaitsevaisuutta. Toisaalta mennään teini-ikäisten huoletonta pintaliitoa, jossa ainoat ajatukset liittyvät muodinmukaiseen pukeutumiseen, bileisiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Tätä taustaa vasten hahmottuu kuva Majasta ja hänen kasvustaan huolettomasta ja itsevarmasta tytöstä surumieliseksi nuoreksi naiseksi, joka yrittää tukea luhistuvaa lähimmäistään ja kantaa syyllisyyttä epäonnistumisistaan.

Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Hieman teosta olisi voinut tiivistää sekä vankilakuvauksen että oikeussalitapahtumien osalta, mutta sujuvasti ja vetävästi Persson Giolito kyllä tarinaa kuljettaa. Kouluampumiset kirjan aiheena on kipeä, mutta valitettavan ajankohtainen. Suurin kaikista on yritys selittää, miksi myös turvalliseksi katsotussa kansankodissa jotain niin kauheaa saattaa tapahtua.