18.7.2018

SWÄRD, ANNE: Vera


Kustantaja: Otava 2018
Alkuteos: Vera
Suomennos: Jaana Nikula

Eletään joulukuuta vuonna 1945. Ruotsissa on vuoden kylmin päivä, mutta Cederin hienostoperhe viettää häitä omistamassaan koleassa huvilassa Tukholman ulkosaaristossa. Sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, jonka naimattomuus kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä aiheuttaa jo kuiskailua kaupungilla. Morsian on seitsemäntoistavuotias Sandrine, kieltä osaamaton pakolaistyttö. Kaikki tietävät, että hän on raskaana ja sen ettei lapsi ole Ivanin, mutta muuta he eivät tiedäkään.

Kuka on tuo lapsimorsian, tyttövaimo, joka on ilmaantunut kuin tyhjästä, sodan keskeltä tai ties mistä? Ivan kun olisi voinut saada kenet tahansa, aivan kenet tahansa. No, ”kenet tahansa” hän on näköjään saanutkin, valitettavasti.

Häävalssi on tuskin tanssittu, kun Sandrine jo synnyttää. Seuraavat viikot hän viettää omassa huoneessaan miltei jatkuvassa unenpöpperössä aviopuolison runsaskätisesti jakamien lääkkeiden ansiosta ja näkee Veraksi ristittyä pientä tytärtään vain satunnaisesti. Lapsi on taloudenhoitaja Vannan hellässä huomassa, Sandrine hyvässä turvassa ja koko perhe tyytyväinen.

Turruttavista lääkkeistä vierottauduttuaan Sandrine alkaa vähitellen ihmetellä. Miksi Ivan ei lähesty vaimoaan millään lailla? Millainen mies hän pohjimmaltaan on? Mitä salaisuuksia näennäisesti harmonisen perheen sisälle kätkeytyy? Sandrine itse pysyttelee varuillaan. Hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja hänen menneisyyteensä liittyy salaisuus. Muodostuuko turvapaikasta hänelle kultainen häkki?

Ongelma ei koskaan ole ollut siinä, etten olisi vahva, vaan siinä etten ole osannut olla heikko… tai ehkä en ole vain osannut pyytää apua, sehän vaatii kuitenkin edes hitusen luottamusta.

Nykyhetken kanssa vuorottelee kertomus Sandrinen aiemmasta elämästä lapsuusvuosista lähtien. Hän on varttunut ranskalaisen kaupungin satamakorttelissa ja saanut selviytymisen mallia omalta äidiltään. Kaikki oppi tulee tarpeeseen, kun toisen maailmansodan myllerrys aikanaan tavoittaa Sandrinenkin perheen.

Veraa lukee miltei ahmien. Swärdin tapa kirjoittaa on luontevan soljuvaa, mutta se ei peitä tarinan karuja piirteitä vaan tekee ne helpommiksi kestää. Kirja käsittelee naisen asemaa 1940-luvun Euroopassa monelta kantilta. Olipa yhteiskuntaluokka mikä tahansa, nainen on alistettu ja turvaton. Ruumiinsa joutuu elatusta vastaan myymään niin ylhäisönainen kuin satamakorttelin huora eikä tilannetta juuri muuta se, vallitseeko maailmassa rauha vai sotatila. Myös äitiyden kysymystä sivutaan. Voiko vastenmielisestä suhteesta alkunsa saanutta lasta rakastaa? Pitääkö äidin luopua omasta onnestaan lapsensa hyväksi?

Kirjan loppu tarjoilee yllätyksen toisensa perään ja loppu jää kutkuttavan avoimeksi. Mikä onkaan Sandrinen lopullinen ratkaisu avioliittonsa ja Vera-tyttärensä suhteen?

16.7.2018

HAIG, MATT: Kuinka aika pysäytetään


Kustantaja. Aula & Co 2018
Alkuteos: How to Stop Time
Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazardilla on poikkeuksellinen vaiva, anageria. Hän on pitkälti yli neljäsataa vuotta vanha, mutta näyttää nelikymppiseltä. Hän on tavannut Scott Fitzgeraldin ja Charles Chaplinin. Hän on esiintynyt yhdessä William Shakespearen ja Josephine Bakerin kanssa. Hän on ollut mukana kapteeni Cookin matkoilla.

Normaalia hitaammin vanheneva olemus on ongelma, jonka vuoksi Tom on joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja nimeä moneen otteeseen. Vanhempina aikoina hän ja hänen läheisensä olivat kuolemanvaarassa noituusepäilyjen vuoksi, uudempana aikana hän on vaarassa joutua koekaniiniksi ikuista nuoruutta etsivien tiedemiesten laboratorioon. Nyt Tom haluaa edes hetken kokea aivan tavallisen ihmisen huomaamatonta elämää, minkä luulisi hyvinkin onnistuvan peruskoulun historianopettajana. Kunhan ei rakastu.

Saat tietenkin rakastaa ruokaa, musiikkia, samppanjaa ja lokakuun harvoja aurinkoisia iltapäiviä. Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamiasi ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi…

Kirja seuraa Tomin elämää nykyhetkessä niin koulussa oppilaiden parissa kuin vapaa-ajalla Abraham-koiran kanssa. Menneisyys väijyy joka hetki taustalla. Milloin mikäkin tapahtuma, lause tai paikka voi tuoda jotakin kauan sitten koettua tuskallisen lähelle. Ovat ne ihmiset, joita ei ole pystynyt suojelemaan ja ne, jotka on menettänyt. Ajoittain käy mielessä ajatus kaiken lopettamisesta, mutta ei sittenkään ennen kuin on löytynyt se tärkein: oma tytär.

Tom ei suinkaan ole yksin, anageriasta kärsiviä eli albatrosseja on kokonaisen järjestön verran. Monet pakoilevat ja yrittävät olla herättämättä tavallisten ihmisten eli päivänkorentojen huomiota, mutta on niitäkin jotka haluavat elää avoimesti ja rohkeasti. Pystyisikö Tom muuttamaan ajattelutapaansa ja nauttimaan juuri siitä hetkestä, jossa parhaillaan elää? Uskaltaisiko rakastua, vaikka tietää yhteisen elämän lyhyyden?

Nyt tajuan sen. Niinä hetkinä, jotka pakahtuvat elämästä, nykyhetki kestää ikuisesti, ja tiedän, että minulla on vielä monta nykyisyyttä elettävänäni. Ymmärrän se. Ymmärrän, että aika pysäytetään siten, että lakataan antamasta sen määrätä.

Kuinka aika pysäytetään on jännittävä. Selviääkö Tom? Löytääkö hän tyttärensä? Onko albatrossien joukossa petturi? Kirja on myös eräänlainen historian oppitunti. Ollaan ruton vaivaamassa Lontoossa 1500-luvulla, Tyynellämerellä 1700-luvulla, Amerikan Villissä lännessä 1800-luvulla, iloisella 1920-luvulla Pariisissa, vankkaa johtajaa kaipaavan 1930-luvun Euroopassa. Tuntuu, että samoja virheitä toistetaan ajasta toiseen ja samat ennakkoluulot elävät ikuisesti.

Matt Haigin teos on nautinnollisen viihdyttävä, mutta se tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Ajatus lähes ikuisesta elämästä voi tuntua houkuttelevalta, mutta millaista se olisi todellisuudessa?

9.7.2018

HASHEMZADEH BONDE, GOLNAZ: Olimme kerran


Kustantaja: Otava 2018
Alkuteos: Det var vi
Suomennos: Jaana Nikula

Olimme kerran kertoo kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin, joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä. Katkeroitunut.

Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko, mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus, että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?

Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan tuntee myös selittämätöntä kaunaa.

Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan juurettomuuteen ja suruun.

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja kaikkialla etusijalla.

Toivoin, että hän olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää, että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin, jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.

Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.

Kaikki on edelleen olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin. Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.

Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.

2.7.2018

VILKKO, MARJO: Vilpitön sydän : romanssi


Kustantaja: S&S 2018

Franka on 33-vuotias, varakkaan ja anteliaan miehen vaimo ja viisivuotiaan Leo-pojan äiti. Leo on ongelmalapsi, joka lopulta erotetaan päiväkodista häiriköinnin vuoksi. Tarjolla on kuitenkin hyvä vaihtoehto: päiväkodissa työskentelevä parikymppinen Alvar siirtyy Leon kokopäiväiseksi avustajaksi tämän kotiin. Kehitys on Leon kohdalla suotuisaa, mutta uutta eloa saa myös Franka-rouva.

En vieläkään tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa. En tiennyt, olivatko tunteeni aidosti omiani vai heijastusta siitä kiintymyksestä, jonka poikani oli kehittänyt Alvariin. En tiennyt, mikä oli synnyttänyt sen kivun, jonka olin tunnistanut hänen lähtöpäivänään.

Alvar on kaunis, hurmaava ja persoonallinen nuori mies, josta naiset helposti kiinnostuvat. Vastavuoroisesti Alvar itse ihastuu herkästi – onhan hän Patologinen Ihastuja. Kun Alvar saa päähänsä muuttaa Englantiin, on Frankan keksittävä syy yhteydenpitoon – hänestä tulee äidillinen neuvonantaja Miss Lonelyhearts.

Tieto rakastetun olemassaolosta valaisi yhtäkkiä yksinäisen hetken mutta yhtä hyvin kesken onnellisen päivän mieleen saattoi hiipiä muiden naisten kuvia ja avuton tunne: miksi me haluamme yhä uudelleen antautua rakkaudelle – vaikka tiedämme (tai meidän pitäisi tietää), että jokaisen rakkauden alku, jokainen antautuminen, pitää sisällään lopullisten jäähyväisten siemenen.

Ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, kun tilanne muuttuu. Frankan avioliitto on ohi ja kaipuu Alvaria kohtaan voimistunut. Myös Alvar tunnustaa olevansa rakastunut, mutta matkassa on yksi mutka: Alvar haluaa miltei pakkomielteisesti lapsia! Omia biologisia lapsia!

Franka on itse kokenut vanhemmuuden ja haluaa toki suoda kokemuksen rakastetulleenkin, mutta pystyykö hän enää itse tulemaan raskaaksi? Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Avoin avioliitto, jossa Franka olisi ”toinen äiti”? Kestäisikö rakkauden katedraali sortumatta Alvarin romanssia toisen naisen kanssa?

Olimme kumpikin luvanneet kärsiä rakkautemme takia. Tiesimme molemmat, miten paljon toinen uhrasi voidakseen jatkaa yhdessä. Tunsin suurta sympatiaa tätä vaikealta ja vanhanaikaiselta tuntuvaa lupausta kohtaan. Se tuntui käyvän niin vastaansanomattomasti meidän aikaamme vastaan, tätä aikaa jossa rakkautta ei enää odotettu eikä sen yllätykseen uskottu vaan se haluttiin suunnitella ja valmistaa seuranhakupalvelujen monivalintatehtävillä.

Vilpitön sydän -romaani kuvaa kahden ihmisen väkevää rakkautta kuin kyseessä olisi härkätaistelu – mutta kuka on matadori ja kuka härkä? Vai vaihtuvatko osat tarpeen mukaan? Toisaalta Frankan mielestä sekä rakkaus että härkätaistelu muistuttavat tangoa.

Aivan niin kuin matadorit, me otimme nyt askeleemme hyvin tietoisina jokaisesta. Mekin tanssimme ja tasapainottelimme hennolla rajalla, kutsuen ja kurottuen niin lähelle mustaa otusta kuin mahdollista… ja me yrittäisimme saada sen tanssimaan kanssamme, yhtä valmiina tuhoutumaan tai selviytymään hengissä.

Kirjan näkökulma on Frankan. Lukija saa seurata jokaista ajatusta, jokaista ristiriitaista tunnetta, jokaista muutosta mielialassa. Välillä tämä tunteissa vellominen on käydä ylivoimaiseksi: eikö vähempi jo riittäisi! Loppu enteilee jonkinlaista rauhaa, joskin myös epävarmuutta.

   Entä suuri taistelumme, etsikkoaikamme? Oliko se nyt ohi? Se tuntui nyt melkein vain hämärältä unelmalta, väärään aikaan eksyneiden romantikkojen harhailulta. Jatkuiko se vielä, vai olimmeko kuolleet jo viisi vuotta aikaisemmin – ja kaikki nämä vuodet, jolloin olin laskenut ruhjeita ja miekanpistoja, arvioinut väistöjä ja ohituksia, ja odottanut armahdusta, olimmekin olleet vain aaveita areenalla?
   En tiennyt, oliko härkä nyt kuollut vai armahdettu. En tiedä vieläkään. Tiedän vain, että joskus härkä armahdetaan.

Vilpitön sydän on Marjo Vilkon esikoisromaani ja perustuu paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Omakohtaisuuden huomaa, niin koskettavaa, pitkälle pohdittua ja monipuolista asian käsittely on. Teksti etenee viipyillen ja puntaroiden, luodaten kertojan tunteita viimeisintä vivahdetta myöten. Tämä ei ole vauhdikas toimintaromaani, vaan täynnä hiljaista filosofista pohdintaa. Upean omaääninen esikoisromaani!

25.6.2018

VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen


Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.

22.6.2018

TYLER, ANNE: Äkäpussi


Kustantaja: Johnny Kniga 2018
Alkuteos: Vinegar Girl
Suomennos: Tarja Lipponen

Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) kertoo inhoavansa William Shakespearen näytelmien juonia ja erityisesti Kuinka äkäpussi kesytetään - komedian tapaa tehdä viihdettä naisen halventamisesta ja alistamisesta. Niinpä Tyler halusi tehdä tästä nimenomaisesta näytelmästä oman proosamuotoisen versionsa, kun kustantaja pyysi häntä mukaan Shakespeare-sarjaan, jossa kahdeksan tunnettua kirjailijaa kirjoittaa omat tulkintansa Shakespearen keskeisistä näytelmistä. Tuloksena on lyhyt ja kepeä kirja, jonka kirjoittaminen kuulemma oli Tylerille ”ihan namia”.

Baltimoressa asuva Kate Battista on 29-vuotias lastentarhanopettajan apulainen. Mikään unelmatyö tämä ei hänelle ole, vaan vain jotain mihin tarttua, kun opiskelu yliopistossa katkeaa. Taisi olla tyhmää sanoa kasvitieteen professorille, että tämän selitys yhteyttämisestä oli ”puolittain perseestä”…

Kate ei piittaa lapsista. Kurinpitoon hänellä ei ole halua eikä auktoriteettiakaan. Sosiaaliset taidot puuttuvat myös; Kate töksäyttelee mielipiteensä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen suoraan ja viljellen turhankin mustaa huumoria. Puhuttelut johtajan luona vain hämmentävät, kun ei ymmärrä mikä on mennyt vikaan.

   ”Tarkoitan, että sinun on kehitettävä sosiaalisia taitojasi. Saatava avuksesi melkoisesti tahdikkuutta, melkoisesti itsehillintää, melkoisesti diplomatiaa.”
   ”Okei.”
   ”Mahdatko sinä edes ymmärtää, mistä puhun?”…
… Tahdikkuutta, itsehillintää, diplomatiaa. Mitä eroa tahdikkuudella ja diplomatialla oli? Ehkä tahdikkuus viittasi asioiden sanomiseen kohteliaasti, kun taas diplomatia tarkoitti, ettei mitään sanottu ääneen. Mutta eikö itsehillintä silloin kattanut myös diplomatian? Eikö itsehillintä oikeastaan kattanut kaikki kolme?

Koko suku on huolissaan: Katesta on tulossa vanhapiika! Kate on pitkä, romuluinen ja kömpelö, mutta pahinta on hänen äkeytensä ja kärsimättömyytensä. Isä on tähän asti kuitenkin ollut melko tyytyväinen. Hän on saanut paneutua autoimmuniteettisairauksien tutkimiseen ja viipyä yömyöhäiseen laboratoriossaan hiiriensä parissa, kun Kate on hoitanut kodin. Yksi Katen tärkeimmistä tehtävistä on ollut pitää silmällä 15-vuotiasta pikkusiskoa Pupua, jonka päähän ei mahdu juuri muuta kuin pojat ja ulkonäkö.

Eräänä päivänä isä alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Miksi hän raahaa joka paikkaan mukanaan tutkimusassistenttiaan, puolalaista Pjootor Tserbakovia (Pjotr Štšerbakovia)? Miksi isä on mielin kielin ja kehuskelee Katea taidoista, joita tällä ei ole?

Kyllähän isän suunnitelma lopulta selviää Katellekin. Pjotr on oikea unelma-assistentti, mutta hänen viisuminsa on pian menossa umpeen. Auttaa voisi Pjotrin statuksen muuttaminen muotoon ”naimisissa amerikkalaisen kanssa”. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: isä saisi pitää assistenttinsa ja Katen pelastuisi vanhanpiian osasta. Miksiköhän Katea suututtaa?

   ”Haloo!” hän halusi sanoa heille. ”Eikö minulla teidän mielestänne ole tämän enempää arvoa? Minun ei pitäisi joutua käymään tällaista läpi! Ansaitsen kokea oikean romanssin, kohdata jonkun joka rakastaa minua minun itseni takia ja pitää minua aarteenaan. Jonkun, joka hukuttaa minut kukkasiin ja runoihin ja unisieppareihin.”

Äkäpussi on kevyt ja hauska kirja. Ihmiset sanailevat reippaasti ja tapahtumat saavuttavat absurdeja mittasuhteita. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus Katen ja Pjotrin vauhdikkaista häistä. Henkilöhahmot ovat eloisia: nyreä ja samalla alemmuudentuntoinen Kate, hassusti puhuva simpanssimainen Pjotr, hupsu Pupu oikkuineen, tilanteessa kuin tilanteessa hermonsa ja käytöstapansa säilyttävä Thelma-täti.

Hyvin Äkäpussista löytyvät Shakespearen näytelmän keskeiset henkilöt ja tapahtumat, vaikka siinä ollaankin tanakasti nykyajassa ja nykyajan aatemaailmassa. Moderni Kate pysyy itsenäisenä avioiduttuaankin eikä hänen tarvitse vieläkään opetella laittamaan ruokaa.

On hauskaa odotella sarjan muita Shakespeare-tulkintoja. Jo syksyllä 2018 ilmestyy Jo Nesbøn versio Macbethistä, mielenkiintoista!

20.6.2018

LOHI, MIRJAM: Rouva Suominen välittää : valuneen taikinan tapaus


Kustantaja: Teos 2018

Psykologin koulutuksen saanut Sointu Suominen on nainen, jota aviomies Sampo kuvaa hellästi ”maailman sydämellisimmäksi pölvästiksi” ja jotkut muut määreellä ”ei penaalin terävin kynä”. Sointu innostuu helposti ja oikein kovasti innostuessaan käy ylikierroksilla, rupeaa höpöttämään ja hosumaan. Toisaalta hän saattaa helposti vajota omiin ajatuksiinsa, ruveta seuraamaan jotain oman logiikkansa mukaan polveilevaa ajatuskulkua ja hukata käsitteillä oleva asia kokonaan.

Nyt Sointu on kouluttautunut kiinteistönvälittäjäksi ja etsii asiakkaita DO-MI-SO-firmalleen maailmoita syleilevän bloginsa avulla. Blogitekstien ajatukset ovat varsin korkealentoisia ja koskevat enemmänkin ihmisten henkistä hyvinvointia kuin kiinteistökauppaa.

Pysähtykäämme aloillemme ja tunkekaamme jalkamme läpi kaiken sen mielipiteistä, ennakkokäsityksistä, perinteistä, harhakäsityksistä ja näennäisyyksistä koostuvan mudan ja moskan – jonka muodostajat ovat kirkko, valtio, runous, filosofia ja uskonto ja joka peittää koko maapallon Pariisista Lontooseen, New Yorkista Bostoniin ja Concordiin – kunnes jalkamme tapaavat kovan pohjan ja peruskallion, jota voimme kutsua todellisuudeksi ja josta voimme sanoa: ”Tässä se on, ei epäilystäkään.”

Toimeksiantoja ei tule satelemalla eikä myydyistä asunnoista saatu välityspalkkio ole missään suhteessa tehtyyn työmäärään – etenkään kun Sointu ei malta olla hoitelematta asiakkaidensa henkistä puolta samalla. Turkkiin muuttavan naisen yksiön nopean myymisen jälkeen ei tapahdu mitään, kunnes Soinnulle tarjotaan välitettäväksi kaksikerroksista ainutlaatuista rivitaloasuntoa. Asuntoon liittyy mysteeri:

Ester Rönnberg, kuollut epäselvissä olosuhteissa. Miksi ihmeessä äiti leipoi keskellä yötä juhlapuvussa? Eihän äiti melkein koskaan leiponut mitään. Työhönsä keskittynyt nainen, joka ei viihtynyt keittiössä.

Eihän Sointu voi vastustaa kiusausta ruveta taas rouva Etsiväksi. Oliko Ester Rönnbergin kuolemaan syynä kirje, jossa vihjataan aviomiehen petollisuuteen? Kuka vihjailija on? Onko vihjailuissa perää? Siinä sivussa tulee selviteltyä naapuruston outoja tapahtumia. Asuntomurtoa, jossa viedään kuluneet lenkkarit muttei kalliita viinaksia. Joka päivä kesken työpäivän kotiinsa ryntäilevää miestä. Juopotteleva miestä, jonka kotona tapahtuu vesivahinko kahteen otteeseen. Ja kuka on Anonymous, joka kirjoittelee ala-arvoisia kommentteja Soinnun blogiin?

Valuneen taikinan tapaus ei ole dekkari, vaikka siinä arvoituksia ratkotaankin. Se on ironisen hauska kertomus hieman omalaatuisista ihmisistä. Välillä teksti ryöppyää koskena eteenpäin ja asioita ladellaan perä perää kappalekaupalla. Mukana on hauskoja sanontoja: Sointu on ”ymmärtämisen höyrysauna” ja imee vaikutelmia ”silmäpilleillä”. Kokouksessa jotain asiaa vastustavat henkilöt ”mylläkkäjuoksevat” muita kumoon.

Tässä on juuri sopivaa luettavaa vaikka juhannukseksi! Kirja jossa pirteän ironian ohella on sydämen hyvyyttä.


18.6.2018

JACKSON, SHIRLEY: Linna on aina ollut kotimme


Kustantaja: Fabriikki Kustannus
Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle
Suomennos: Laura Vesanto

Kirjan kertoja on kahdeksantoistavuotias Mary Katherine Blackwood eli Merricat. Hän asuu Blackwoodien talossa yhdessä vanhemman sisarensa Constancen, setänsä Julianin ja Jonas-kissan kanssa – ”laskemassa rahojaan”, sanovat kyläläiset. Muut perheenjäsenet ovat kuolleet vuosia aiemmin, ja tapaukseen on liittynyt jotain hämärää. Miksiköhän kylän lapset rallattavat:

Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastasi Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Myös kylän aikuisväestö suhtautuu Blackwoodeihin avoimen vihamielisesti. Ainoastaan Merricat uskaltautuu enää kylälle tekemään ostoksia ja lainaamaan kirjastosta kirjoja. Connie piileskelee tilan lukittujen porttien takana ja keskittyy intohimoisesti puutarhan hoitamiseen sekä ruuanlaittoon. Pyörätuoliin joutunut hieman hassahtava Julian-setä taas kirjoittaa loputonta muistelmaa muut Blackwoodit surmanneesta tapahtumasta. Kolmikon elämä on heidän omasta mielestään verkkaisuudessaan hyvää.

Merricat yrittää omalla lapsellisella tavallaan varmistaa, että elämä jatkuisi muuttumattomana. Hän kätkee aarteita pitkin tiluksia ja etsii sopivia turvasanoja, jotka säilyttäisivät voimansa pitkään. Kiperässä tilanteessa hän torjuu pahaa rikkomalla esineitä. Sitten eräänä päivänä taloon saapuu mies, Charles-serkku.

Connie suhtautuu serkkuun oudon myötämielisesti. Charles saa hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että eristäytyminen linnaan on epätervettä, että Julian-setä kuuluisi hoitolaitokseen ja Merricat – niin, minne? Marricat ei ole hämättävissä: Charles on ainoastaan rahan perässä. Jokaista Merricatille ja Connielle rakasta perintökalua ja muistoa hän katselee myyntihinta silmissään. Charlie on saatava lähtemään, mutta nyt ei auta edes ison peilin rikkominen. Mikä neuvoksi?

Linna on aina ollut kotimme on viehättävällä tavalla vanhanaikainen goottiromaani. On vanha linna, on kauniita linnanneitoja, on eksentrisiä hahmoja. On myös erilaisuuden pelkoa ja joukkohysteriaa. Huhujen perusteella ihmiset tekevät tulkintoja, jotka vähitellen muuttuvat järkähtämättömäksi totuudeksi. Syntyy kateutta ja vihamielisyyttä. Ei tarvita kuin pieni kipinä, niin tuhoamisvimma pääsee valloilleen ja ihmiset tekevät tekoja, joita myöhemmin syvästi katuvat ja joita yrittävät sovittaa. Vastapainoksi kirja kuvaa myös kiintymystä ja rakkautta, pyyteetöntä ystävyyttä.

Merricatin unelma on aina ollut päästä perheineen kuuhun. Siellä toteutuisivat kaikki toiveet ja elämä olisi sopusointuista. Vai voisiko rauha löytyä kotonakin?

… illallisen jälkeen olisi ilta ja me istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Yhdysvaltalainen kirjailija Shirley Jackson (1916-1965) oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo elinaikanaan. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on kauhuromaani The Haunting of Hill House, josta on tehty useita elokuvasovituksia. Myös romaanista We Have Always Lived in the Castle on tekeillä elokuva. Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin Shirley Jacksonin nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ”ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille”.

16.6.2018

LEMAITRE, PIERRE: Verihäät


Kustantaja: Minerva 2018
Alkuteos: Robe de marié
Suomennos: Kaila Holma

Kolmekymppisellä Sophiella on kaikki hyvin. Hänellä on mieluisa työ huutokauppakamarin tiedotuspäällikkönä ja vapaa-aikana kiihkeää rakkautta ja turvallista elämää varakkaan aviomiehen kumppanina. Vähä vähältä alkaa kuitenkin esiintyä huolestuttavia oireita. Sophie hukkaa tavaroita: kellon, avaimet, e-pillerin, joulukoristeet, jopa autonsa. Sitten unohtuvat tai sotkeentuvat sovitut tapaamiset. Päivissä on aukkoja, joiden ajalta Sophie ei tiedä mitä on tehnyt ja missä käynyt. Myymälässä hänen laukustaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista ottaneensa tai sitten ruokaostoksissa on vääränmerkkisiä tuotteita. Hän saa raivonpuuskia.

Lopulta Sophie tekee töissä sellaisia mokia, että on pakotettu eroamaan. Alkaisiko uusi elämä maaseudulla? Ei, sielläkin Sophie herättää pahennusta ja jää piirien ulkopuolelle. Kaiken lisäksi aviopuoliso Vincent loukkaantuu vaikeasti liikenneonnettomuudessa ja lopulta menehtyy. Sophie menettää myös odottamansa lapsen.

Sophie ei enää tiennyt, miten kauan siitä oli, kun hän menetti järkensä. Niin kauan aikaa oli jo kulunut. Johtui kenties tuskasta, että sitä tuntui kuluneen kaksi kertaa todellista enemmän. Aluksi vain pieni sysäys, mutta sitten kuukausien saatossa hän alkoi luisua kuin kourussa ja kohta jo syöksyi kuin mikään ei olisi pidätellyt.

Jälleen Sophie vaihtaa ympäristöä, muuttaa Pariisiin ja ryhtyy pienen Léo-pojan lapsenvahdiksi. Hän on luottamusta herättävä, mutta niin vain eräänä päivänä lapsi löytyy kuolleena ja lastenhoitaja on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miten pitkään väärä henkilöllisyys, erilainen ulkonäkö ja jatkuva muuttaminen kaupungista toiseen auttavat Sophieta pakoilemaan poliisia?

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.

Seuraavaksi kirjassa vaihtuu kertoja. Frantz on nuorehko mies, vanhemmiltaan saamansa perinnön ansiosta hyvin varakas ja joutilas. Hän on tuntenut Sophien pitkään, joten hän on oikea henkilö kertomaan lisää Sophien taustoista ja elämästä. Kuvio selkiintyy.

Ranskalainen Pierra Lemaitre (s. 1956) on moneen kertaan palkittu kirjailija, joka hallitsee suvereenisti vetävän ja jännittävän dekkarin kirjoittamisen. Hänen ei tarvitse kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä raakuuksia, sillä kaikki pelottava tapahtuu lukijan päässä. Niin myös Verihäiden kohdalla. Lukija voi toki arvata tai arvuutella yhtä sun toista, mutta ihan varma  ei voi olla mistään. Lopussa saattaa piillä aikamoinen yllätys.


15.6.2018

REDONDO, DOLORES: Tämän kaiken minä sinulle annan


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: Todo esto te daré
Suomennos: Sari Selander

Eräänä aamuna kaksi poliisia koputtaa menestyskirjailija Manuel Ortigosan ovelle. Heillä on suru-uutinen: Manuelin aviopuoliso Álvaro on kuollut auton suistuttua tieltä Lugon maalaiskunnassa Galiciassa. Manuel ei ole uskoa: Álvarohan sanoi kotoa lähtiessään menevänsä Barcelonaan neuvottelemaan asiakkaan kanssa markkinointikampanjasta – miksi hän siis olisi Lugossa?

Seuraa lisää järkytyksiä. Álvaro ei ole koskaan suostunut kertomaan perheestään, vaan sanonut katkaisseensa välit siihen kokonaan. Nyt käy ilmi, että hänen sukunsa on yksi Galician vanhimmista aatelissuvuista ja että hän itse on markiisi. Että hän on käynyt säännöllisesti seudulla hoitamassa velvollisuuksiaan suvun päämiehenä. Että hän on tavattoman rikas. Että hän on testamentannut omaisuutensa Manuelille.

Álvaro on siis salannut puolisoltaan taustansa ja perheensä. Mitä muuta hän on salannut? Onko Manuel lainkaan tuntenut rakastettuaan? Hän on keskittynyt täysin kirjailijantyöhönsä ja antanut Álvaron hoitaa kaikki sopimusneuvottelut ja markkinointisuunnitelmat kustantajan kanssa. Álvaro on ollut huolenpitäjä ja Manuel on luottanut häneen kuin vuoreen.

Nyt tiedonpalasten kertyessä Manuelin luottamus alkaa horjua. Onko Álvaro ollut uskoton – ja onko mahdollinen kumppani ollut nainen vai mies? Onko Álvaron menestys liike-elämässä johtunut muustakin kuin tarkkavainuisuudesta? Onko Álvaro syyllistynyt murhaan? Onko Álvaro itse murhattu?

Manuel tunsi jonkin ravistelevan häntä sisältä. Hän oli ollut jo yli kymmenen päivää paikkakunnalla, jossa hänet oli otettu vastaan vihamielisen torjuvasti. Siellä häntä olivat odottaneet kloorinvärinen taivas, liian pian päättyvä kesä ja epäilys siitä, että koko hänen elämänsä oli perustunut valheeseen. Tuon autiomaavaelluksen aikana hän oli tehnyt toinen toistaan häpeällisimpiä löytöjä, jotka eivät ainoastaan lisänneet hänen tuskaansa vaan olivat myös saaneet hänet vakuuttumaan petoksesta, jonka hän oli jo mielessään lähes hyväksynyt.

Manuel alkaa taustatyötä tekevän kirjailijan lailla penkoa asioita kumppaneinaan juuri eläkkeelle jäänyt poliisi Nogueira ja seudun pappi Lucas. Murheessa lohduttajana toimii koiranrumilus Kahvi. Työ on raskasta, kun päivänvaloon nousee yhä uusia salaisuuksia, joita suku on onnistunut viranomaisten ja palkollisten avulla kätkemään. Keskeinen henkilö tuntuu olevan voimakastahtoinen ja häijy vanha markiisitar, jota yleisesti kutsutaan Korpiksi. Onnistuuko hän myrkyttämään Manuelinkin mielen?

Tämän kaiken minä sinulle annan on hyvä salapoliisiromaani. Pienin vihjein lukijaa johdatetaan epäilemään vuorollaan kutakin keskeisistä henkilöistä, mutta petosta ei kuitenkaan harrasteta. Kaikki tiedot ovat saatavilla – on vain osattava yhdistää palaset oikein. Toki pientä salaperäisyyttä on mukana: mitä merkitsevät Manuelin takintaskuun vähän väliä ilmestyvät tuoreet gardeniankukat?