20.8.2018

LINTUNEN, MARITTA: Stella


Kustantaja: WSOY 2018

Liisa on nuori ja epävarma maalaistyttö saapuessaan kesällä 1983 Helsinkiin kirjoittajakurssille. Hän on lehti-ilmoituksen avulla saanut vuokralle huoneen ja vuokraemännäkseen laulajatar Sylvi Indreniuksen, oikean diivan. Liisa joutuu heti Sylvin tutkivan katseen alle.

Sylvi Indrenius oli vaaniva hämähäkki, joka kietoi lukinhärmänsä äidin nilkkoihin. Millainen ihminen tarrautuu nuoreen tyttöön kuin saaliiseen ja saa tämän vakuuttumaan omasta lahjattomuudestaan? Ja miten yksinäinen ja vietävissä oma äitini lienee ollut parikymppisenä, juuri ennen syntymääni.

Kaiken takana on Sylvin oma tarina. Hän herätti 1930-luvulla huomiota ensikonsertistaan lähtien ja menestyi oopperalaulajana kansainvälisestikin. Sota-aikana rintamakiertueilla Sylvi kuitenkin ajautui esiintymään kehnohkossa Stella-revyyssä, mikä ainakin hänen omasta mielestään aiheutti oopperauran katkeamisen.

Leipänsä Sylvi on tienannut opettajana. Hän on päättänyt, että todellisen lahjakkuuden nähdessään tekee kaikkensa tämän tukemiseksi, kun taas vähemmän lahjakkaille järjestää parhaaksi katsomansa ”hyvän elämän”.

Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellaista virtaa, hän on jumalten oma eikä häntä sovi pilkata.

Kirjailijan urasta haaveilevan Liisan Sylvi luokittelee nopeasti vähemmän lahjakkaiden joukkoon ja päättää taata tälle sairaanhoitajan koulutuksen. Sylvi järjestää kaiken myös silloin, kun Liisa tulee lyhyen suhteen jälkeen raskaaksi ja synnyttää pojan, Jurin. Näin Sylvi hankkii itselleen perheen ja opetettavakseen tulevan neron – aistiihan hän välittömästi pienessä Jurissa piilevät mahdollisuudet.

Kirjan näkökulmat ovat menneen osalta Liisan ja Sylvin ja nykyhetkessä Jurin, kolmekymppisen lääkärin. Liisa taisteli itsensä eroon Sylvin vaikutuspiiristä, mutta pääsikö hän henkisesti irti? Miksi hän lopetti Jurin rakastamat musiikkiopinnot ja vieläpä myi pois pianon, jonka Juri oli saanut Sylviltä? Kostonhalustako? Vai haluten pojalleen turvallisen porvarillisen ammatin taiteilijapiirit läheltä nähtyään?

Kirjan nimeksi on valittu Stella. Revyy oli käännekohta, josta lähti liikkeelle monelle ihmiselle pahaa mieltä aiheuttanut tapahtumasarja. Sylvi itse koki haaveidensa romahduksen ja yrittäessään ilmeisen vilpittömästi estää muita kokemasta samanlaisia pettymyksiä ohjaa ihmisiä tilanteeseen, jossa nämä vuosien perästä onnettomina pohtivat menetettyjä mahdollisuuksiaan.

Musiikki on Stellassa läsnä monella tapaa. Taustalla soi yhä uudestaan Robert Schumannin laulusarja ”Frauenliebe und -leben”. Sitä Sylvi lauloi Juri-vauvalle, vaikka tämä muistaa sen enää alitajunnassaan. Sitä työstävät säestäjäksi pakotettu Juri ja tyttöystävänsä sopraano Jenni. Jurilla olisi mielipiteitä tulkinnan suhteen, mutta ylimielinen Jenni ei ota ehdotuksia kuuleviin korviinsa – hänhän on laulaja ja Juri vain taustavoima.

Jennille laulu on kuningaslaji. Ja laulajat ovat hänen mielestään työssään aina vaikeimman äärellä – me muut pääsemme helpommalla koska vain näppäilemme, hinkkaamme tai paukutamme ”puulaatikkojamme”.

Herkullisimpia kohtia on kuvaus siitä, miten Juri korjauttaa kovia kokeneen pianon uuteen loistoon. Siinäpä vilisee teknistä tietoa toisensa perään! Ehkä pianon kohtalo on merkki siitä, että särkyneestä saattaa tulla vielä eheä. Juristakin.

Stella on hienovarainen tulkinta ihmisistä, heidän tunteistaan ja heidän välisistä suhteistaan. Kaikista ihmisistä paljastuu erilaisia puolia, niin myös aluksi kovin voimakkaalta ja itsekeskeiseltä vaikuttavasta Sylvistä. Surumielinen kertomus, mutta ei vailla toivoa.

13.8.2018

ADÉBÁYÒ, AYÒBÁMI: Älä mene pois


Kustantaja: Atena 2018
Alkuteos: Stay with me
Suomennos: Heli Naski

Älä mene pois -romaanin ensimmäisessä luvussa menestyvä liikenainen – Yejide, kuten myöhemmin selviää – on lähdössä appensa hautajaisiin. Viiteentoista vuoteen hän ei ole ollut yhteydessä sukulaisiinsa eikä mieheensä Akiniin tai tämän perheeseen. Jatkossa Yejide ja Akin kertovat vuorotellen omat näkemyksensä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut ja mikä on johtanut näin täydelliseen eroon.

Yejide ja Akin näkevät toisensa ensimmäisen kerran opiskelija-aikoinaan 1980-luvulla elokuvateatterissa ja rakastuvat heti. Avioliitto seuraa pikaisesti ja onni kukoistaa, kunnes sukulaiset hermostuvat parin lapsettomuuteen. Tässä ovat yhteisessä rintamassa niin äitinsä jo syntymässä menettäneen Yejiden pahantahtoiset äitipuolet kuin Akinin lämminsydäminen äiti, jota miniäkin haluaa kutsua kunnianimellä Moomin. Vastahakoinen Akin pakotetaan ottamaan toinen vaimo, nuori ja kaunis Funmi.

Rakastin Yejideä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Yejide on kouluja käynyt moderni nainen, mutta ahdistava tilanne lapsettomana ensimmäisenä vaimona saa hänetkin turvautumaan tavallisten lapsettomuushoitojen ohella ihmeidentekijöihin. Mihin kaikkeen hän on valmis saadakseen lapsen – ei vain asemansa turvatakseen, vaan myös luodakseen ikioman ihmissuhteen? Mihin kaikkeen on valmis Akin?

Juuri sen valheen olin aluksi uskonut. Yejide saisi lapsen, ja me olisimme iän kaiken onnellisia. Maksoi mitä maksoi. Samantekevää, kuinka monta jokea meidän täytyisi ylittää. Kaikkien ponnistelujen jälkeen odotti onnen aika, jonka oli määrä alkaa vasta saatuamme lapsia, eikä minuuttiakaan aikaisemmin.

Yejiden ja Akinin tarinassa riittää riipaisevia käänteitä ja yllätyksiä, vaikka osa niistä on kyllä vähän kuin saippuasarjasta. Kepeä tyyli pitää lukijan hyvin otteessaan, muttei peitä henkilöiden kokemia surun, kiukun ja pettymyksen tunteita.

Nigeriassa eletään 1980- ja 1990-luvuilla vielä aikaa, jolloin vanhat perinteiset tavat ja uskomukset ovat ainakin vanhemman polven keskuudessa voimissaan. On luvallista ottaa useita vaimoja, on oikein luottaa taikavoimiin kristillisyydestä huolimatta. Sukuyhteys on vahva ja intiimeihinkin asioihin puuttuminen tavallista. Nainen on se, johon syyttävä sormi osoittaa ja jonka mielipidettä ei kysytä. Tähän on nuortenkin vain alistuttava.

Älä mene pois kuvaa nigerialaista elämänmenoa ja tutustuttaa esimerkiksi kohteliaisuustapoihin, ruokiin ja kauneudenhoitoon. Taustalla on Nigerian kuohuva ja väkivaltainen historia vallankumouksineen ja korruptoituine hallituksineen. Radiosta tulevasta musiikista kansalaiset tietävät, milloin ollaan taas ajauduttu sekasortoiseen tilanteeseen.

Esikoisromaanillaan Ayòbámi Adébáyò (s. 1988) astuu sellaisten nigerialaisten nykyirjailijoiden joukkoon kuin Chimamanda Ngozi Adichie ja Chigozie Obioma. Jatkoa odotellaan.




6.8.2018

BENGTS, MARIE: Murha maalaisidyllissä


Kustantaja: Bazar 2018
Alkuteos: En sax i hjärtat
Suomennos: Ulla Lempinen

Tapahtumasarja alkaa helteisenä keskiviikkona 24. heinäkuuta 1957, kun Hannah Lönn saapuu smoolantilaiseen Enebyn kylään auttamaan jalkavaivaista Lilly-tätiään. Ajatus kahdesta viikosta pienessä maalaiskylässä ei tukholmalaiseen elämänmenoon tottunutta Hannahia juuri houkuttele, mutta työtilanne on huono ja muodinluojan urasta haaveileva Hannah joutuu työskentelemään ompelijattarena. Kypsään ikään ehtineellä naimattomalla naisella ei ole elättäjää, mutta eipä ole ketään rajoittamassa tekemisiäkään. Ja tekemistä puuhakas ja utelias Hannah tulee Enebyssä saamaan ennakoitua enemmän!

Enebyläisille kauppa ja konditoria ovat oivia paikkoja juorujen vaihtamiseen ja levittämiseen. Eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Asta Grankvist on kuitenkin tietojen suhteen omavarainen, sillä monet lipsauttavat hänelle salaisuuksiaan miltei huomaamattaan. Asta tahtoo kaikille hyvää ja auttaa kanssaihmisiään joskus jopa vasten näiden tahtoa, mutta hänellä on myös hyvin voimakkaat periaatteet esimerkiksi abortin ja uhkapelien suhteen. Jos Asta saa vainun jostain laittomasta, odottaa syyllistä häpeällinen paljastus.

Ei liene yllättävää, että eräänä päivänä Asta löydetään kuolleena kodistaan räätälinsakset rinnassa törröttäen. Hannah on ruumiin löytäjä ja ensijärkytyksen jälkeen liikkeellä kuin vainukoira. Teorioita ja ideoita riittää, mistä poliisit eivät ole yksinomaan tyytyväisiä. Eikä ole tyytyväinen Lilly-tätikään, joka tuntee naapurinsa sielunsopukoita myöten ja haluaa suojella kaikkia syyttömiksi uskomiaan vääriltä epäilyiltä.

   ”Draamaa aamusta iltaan”, Lilly jatkoi. ”Ensin pajalla ja sitten omassa kodissani. Ja minä vielä valitin, ettei täällä tapahdu mitään.”

Vaikka enebyläiset kuinka yrittävät peitellä tekemisiään ja johdattaa niin poliiseja kuin Hannahia harhaan, alkaa asioita pikku hiljaa paljastua. Kuka kyläläisistä valehtelee häveliäisyyttään, kuka toista henkilöä suojellakseen, kuka tietämättömyyttään, kuka syyllisyyttään? Palapeli saadaan koottua ja keskiviikkona 14. elokuuta 1957 voidaan jo muistella tapahtunutta.

Murha maalaisidyllissä on oikea vanhan ajan dekkari, josta tulevat mieleen vaikkapa Maria Langin, Agatha Christien ja Dorothy Sayersin teokset. Ruumiita ei ruveta kuvailemaan turhan tarkasti, vaan lukija saa keskittyä lähinnä tunnelmaan. Sen verran Bengts poikkeaa vuosikymmenten takaisista kollegoistaan, että puhuu suoremmin sukupuoliasioista. Myös naisasia on tässä selvemmin esillä. Tukholmalainen Hannah aiheuttaa maalaiskylässä skandaalin savukkeita poltellessaan ja selittäessään asettavansa aina työn avioliiton edelle.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea 1950-luvun kuvaus. Ovat oikeaoppiset vaatteet ja kampaukset. Ovat tavat puhua ja puhutella kanssaihmisiä. Ovat ruuat ja leivonnaiset (etenkin Hannahin himoitsemat vaniljasydämet). Ovat aikakauden idolit. Ovat tietyt tavat ajatella.

Murha maalaisidyllissä on miellyttävä esikoisteos ja sen sankaritar Hannah Lönn raikas tuttavuus. Onneksi tiedossa on jo lisää tapauksia Hannahin ratkaistaviksi.

PS. Isoäidin vuonna 1951 muistiin kirjaama vaniljasydänten ohje

VANILJASYDÄMET

100 g voita
50 g sokeria
150 g vehnäjauhoja

Jauhot, voi ja sokeri hakataan leivinpöydällä ja sekoitetaan nopeasti taikinaksi. Taikinan annetaan jähmettyä kylmässä noin tunti. Sillä aikaa keitetään vaniljakiisseli.

1 muna
1 rkl sokeria
3/4 rkl perunajauhoja
2½ dl maitoa tai kermaa
2 rkl vaniljasokeria (Mami teki vaniljasokeria pitämällä vaniljatankoa tomusokeripurkissa)

Muna ja maito tai kerma vatkataan, sokeri ja perunajauhot lisätään. Seosta hämmennetään tulella, kunnes sakenee. Vatkataan kylmäksi ja maustetaan.

Taikina kaulitaan ja levystä otetaan muotilla sydämiä. Puolet sydämistä painellaan voideltuihin leivosvuokiin ja täytetään vaniljakiisselillä. Loput taikinasta painellaan kansiksi. Paistetaan kohtalaisessa lämmössä 10-15 min. Jäähdytetään. Kumotaan varovasti vuoista, etteivät rikkoonnu. Pinnalle sihdataan pölysokeria.




.

30.7.2018

SCHWEBLIN, SAMANTA: Houreuni


Kustantaja: Like 2018
Alkuteos: Distancia de rescate
Suomennos: Einari Aaltonen

Samanta Schweblin (s. 1978) on argentiinalaissyntyinen Berliinissä asuva kirjailija. Vuonna 2010 Granta-lehti valitsi hänet 22 parhaan espanjankielellä kirjoittavan alle 35-vuotiaan kirjailijan joukkoon. Schweblinin vuonna 2014 ilmestynyt romaani Distancia de rescate (Fever Dream) oli ehdolla Kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi 2017.

Houreuni on hämmentävä teos. Se on jännittävä ja vie mukanaan, mutta mitä siinä oikein tapahtui? On selattava kirjaa uudestaan, tehtävä salapoliisintyötä, etsittävä ja järjesteltävä pieniä tiedonmurusia.

Amanda on matkustanut pienen Nina-tyttärensä kanssa Buenos Airesista maaseudulla sijaitsevalle loma-asunnolle. Nyt hän makaa sairaalassa näkönsä menettäneenä ja ilmeisesti kuolemaisillaan. Vuoteen vieressä valvoo Clara-ystävän poika David. Kaikesta päätellen Amanda ja David ovat jo useampaan kertaan kelanneet läpi sairastumista edeltäviä tapahtumia pääsemättä kuitenkaan koskaan siihen tarkkaan hetkeen, mikä kiinnostaisi Davidia eniten. Amanda ei osaa keskittyä, vaan ajatukset harhailevat.

Etsimme matoja, jotain matoja muistuttavaa, ja tarkkaa hetkeä, jolloin ne koskettavat ruumistasi ensimmäisen kerran.

Keskustelusta käy ilmi, että kylässä syntyneistä lapsista useimmat ovat jollakin lailla epämuodostuneita. Vihjataan kylää ympäröiviin viljelmiin ja myrkyttyneeseen veteen. Pahempaa seuraa – tartunta, joka leviää niin ihmisiin kuin eläimiin ja tappaa muutamassa tunnissa, ehkä nopeamminkin. Kylän viisaalla parantajanaisella on vain yksi konsti: sairastuneen henki on siirrettävä ripeästi jonkun toisen ruumiiseen. Näin myrkytys jakaantuu kahteen ruumiiseen ja kuolema voidaan ehkä välttää. Siihen hän ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan, kenen ruumiiseen sairaan sielu päätyy. 

Yhä uudestaan Amanda kyselee Ninan perään. Häneen on iskostunut äitien ikiaikainen tarve olla lähellä pienokaistaan, jotta pystyisi vaaran uhatessa tämän pelastamaan. Tätä kuvaa Schweblinin teoksen alkuperäinen nimikin Distancia de rescate, pelastusetäisyys. Onko etäisyydellä kuitenkaan mitään merkitystä, jos uhka piilee itse maaperässä?

Äitini oli varma, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi jotain ikävää, ja nyt näen sen täysin selvästi, tunnen sen hivuttautuvan meitä kohti käsinkosketeltavan vääjäämättömästi, peruuttamattomasti. Pelastusetäisyys on kutistunut olemattomiin, Ninaa ja minua yhdistävä nuora on niin lyhyt, että pystyn tuskin liikkumaan…

Toisaalta kirjan suomenkielinen nimi on hyvä  - arveleehan Amanda itsekin aina välillä näkevänsä  kuumeen synnyttämää houreunta. Ehkä mitään matoja ei olekaan. Ehkä mikään kerrottu ei ole totta. Mutta missä on Nina?

24.7.2018

LINDGREN, MINNA: Vihainen leski


Kustantaja: Teos 2018

Terhakka 74-vuotias Ulla-Riitta Rauskio (Ulla, Ullis) iloitsee tuoreesta leskeydestään. Avioliitto ei alun perinkään ollut hyvä eivätkä viimeiset kaksitoista vuotta omaishoitajana lisänneet kiintymystä. Nyt on vihdoinkin koittanut vapauden aika!

Paitsi että Ullan keski-ikäiset lapset Marko ja Susanna saavat isän kuoleman jälkeen päähänsä, että myös äiti horjuu kuoleman partaalla. Seniili ja avuton vanhus, luultavasti puolikuurokin. Ainakin ÄITIKULLALLE puhutaan kuin lapselle, yksinkertaisin lausein ja suurin kirjaimin. Ullan mustan huumorin sävyttämät oivallukset ja tokaisut eivät aukea Markolle ja Susannalle ollenkaan, vaan lujittavat käsitystä vakavasta sekavuudesta. 

Ulla sietää aikansa lastensa käytöstä, vahtimista ja tenttaamista. Oikeastaan häntä jopa huvittaa jälkeläisten venkoilu, kun voi aina osoittaa voitonriemuisesti hallitsevansa sekä tietokoneen käytön että oikeaoppisen kiinteistökaupan. Raja tulee vastaan, kun Marko ja Susanna vievät hänet väkisin palvelutaloon tutustumaan. Kokemus on lähes painajaismainen ja Ullan palaute tulikivenkatkuinen.

   Vain minun omat lapseni eivät hyväksyneet sitä, että elämä jatkui. Heidän huolellinen suunnitelmansa minun hautaan saattamisekseni oli luhistunut pala palalta. Viisaampi olisi sanonut sen heille jo Ollin hautajaisissa, mutta minä en ollut viisas. Minä annoin heidän mennä liian pitkälle, koska ajattelin heidän tarvitsevan aikaa. Mutta eihän kenelläkään ollut aikaa, kaikkein vähiten meillä, jotka päätoimisesti ikäännyimme. Meidän aikamme karkasi käsistä, valui sormien välistä ja vain onnekkaimmat saivat jatkoaikaa, kuten Valtonen, ja siksi oli tartuttava jokaiseen hetkeen.

Ullan suunnittelema uusi elämä ei siis noin vain aukeakaan. Paluu kouluaikaisten ystävien pariin ei täytä odotuksia - liiaksi eri suuntiin on ajauduttu. Ikätoverien kohdalla pitää myös varautua siihen, että kuka tahansa saattaa sairastua vakavasti ja kuolla. Mitä Ullalle vapaa-ajan täytteeksi? Virkkausta? Sukututkimusta? Hedelmäpelejä? Vapaaehtoistyötä? Vai löytyykö sittenkin vielä hyvä ihmissuhde, ehkä rakkauskin...

Se, mikä eniten suututtaa Ullaa, on viranomaisten ja nuorten ihmisten suhtautuminen ikääntyneisiin ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen ryhmä nimikkeellä ”hoivattavat”. Välillä Ullan ajatukset muuttuvat raivoisaksi ärräpäiden ryydittämäksi huudoksi, kunnes usko omaan itseen taas palaa.

   Ikä ei totisesti ollut pelkkä numero, se oli kaikkea tätä, mitä peilistä näin. Joillekin samaa numeroa kuluttaville se oli muistisairauksia, syöpädiagnooseja ja parantumattomia tauteja, monille myös kihtiä, kulumia ja kaihileikkauksia. Mitä enemmän tuijottelin itseäni, sitä varmemmaksi tulin kuitenkin siitä, että olin iän myötä vain paremmaksi muuttuvaa sorttia. Olin terve ja elossa, seisoin omilla jaloillani ja muistin, kenen kylpyhuoneessa itseäni tarkkailin.

Lindgren tietenkin kärjistää, mutta asenteet ovat tunnistettavissa. Kevyttä ja hauskaa tekstiä, silti myös ajatuksia herättävää.

23.7.2018

STROUT, ELIZABETH: Nimeni on Lucy Barton


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton
Suomennos: Kristiina Rikman

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon kolmannella romaanillaan Olive Kitteridge. Sen pohjalta tehtiin Frances McDormandin tähdittämä tv-sarja, joka sekin keräsi lukuisia palkintoja.

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Lucy on sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeen nousseen kuumeen vuoksi. Kuluu viikkoja ja Lucy voi vain seurailla maailman menoa sairaalan ikkunasta. Aviomies ei käy eikä tuo pieniä tyttäriä vierailulle, mutta eräänä päivänä Lucyn äiti istuu vuoteen vieressä. Hän pysyy siinä viisi vuorokautta.

Mikä saa äidin tulemaan nyt, kun vuosikausiin ainoat kontaktit ovat olleet puhelinsoitot syntymäpäivinä ja juhlapyhinä? Koulutus ja avioliitto ovat nostaneet Lucyn muuhun perheeseen nähden eri yhteiskuntaluokkaan, mutta jokin muukin hiertää suhteessa vanahempiin. Jokin, jota ei kerrota.

Tunnelma on vaivaantunut ja jutun juurta syntyy lähinnä sukulaisten ja tuttavien epäonnistuneiden avioliittojen ja särkyneiden toiveiden ruodinnasta. Kertookohan tämä jotain niin äidin kuin Lucyn omasta tilanteesta? Äiti aavistaa tyttärensä elämästä ehkä enemmän kuin tämä arvaakaan, mutta pelkää kaikenlaista tunteilua.

Jutustelun lomassa Lucy muistelee ankeaa lapsuuttaan. Perhe oli köyhääkin köyhempi, lähes roskaväeksi luokiteltava. Asuntona oli pitkään isosedän omistama autotalli, jonne tuli vain kylmää vettä. Ruoaksi lapset saivat toisinaan pelkkää leipää ja melassia. Kunnollisten pesumahdollisuuksien puutteen vuoksi perhe haisi.

Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni – koko luokan kuullen – ettei köyhyys ollut mikään syy likaisille korvantaustoille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.

Vuosia myöhemmin Lucy voi todeta äidin vierailun sairaalassa vaikuttaneen merkittävästi elämäänsä. Avioliitto jää taakse ja löytyy rohkeutta tavoitella tosimielessä kirjailijan uraa, joka on ollut haaveissa kouluajoista lähtien. Löytyy armottomuutta lähteä paljastamaan oman elämänsä tarinaa sellaisena kuin sen itse on kokenut.

Mutta ihan oikeasti ajattelen, että armottomuus valtaa minut ja sanoo: tässä minä olen, enkä lähde minnekään vastoin tahtoani – en Illinoisin Amgashiin – enkä jää tähän avioliittoon, koska en halua, ja minä pidän pintani ja syöksyn päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksyn silti! Sitä armottomuus minusta on.

Ja niin lukija lukee kirjaa, jota Lucy kirjoittaa. Mitä hän muistaa asioista ja tapahtumista? Muistaako hän ne oikein? Lucy ei tunne saaneensa äidiltään rakkautta, mutta onko hän kenties sanoja odottaessaan ollut sokea pienille teoille? Entä millainen äiti Lucy itse on?

Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?

Kirjan tyyli on pinnalta pidättyvää, niukkaa ja jopa kovaa, mutta kätkee rivien väliin paljon herkkyyttä ja kauneutta. Tunnusomaista on hiljaisuus, tauot, hetket jolloin vain ollaan.

Elämä hämmästyttää minua.

21.7.2018

STRIDSBERG, SARA: Unelmien tiedekunta : lisäys seksuaaliteoriaan


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin (2006)
Suomennos: Outi Menna

Sara Stridsbergin teos Unelmien tiedekunta pohjautuu todellisen henkilön eli amerikkalaisen feministin Valerie Solanasin (1936-1988) elämään ja teoksiin. Elämäkerrasta ei ole kuitenkaan kyse, sillä Stridsberg on muokannut tiedossa olevia faktoja ja luonut oman fiktiivisen tulkintansa kirjan henkilöistä – myös Valeriesta. Tämä teos sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Teoksen rakenteen ja kerrontatavan hahmottaminen vie hieman aikaa. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joiden otsikoista selviää missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Kaksi ajankohtaa toistuu muita useammin. Toinen niistä on 3. kesäkuuta 1968, jolloin Valerie Solanas ampuu Andy Warholia ja joutuu mielisairaalaan odottelemaan oikeudenkäyntiä, ja toinen Valerien viimeinen vuosi ennen kuolemaa 25. huhtikuuta 1988.

Dialogia on kirjassa paljon ja useimmiten Valerie on siinä toisena osapuolena. Hän saattaa puhua oikeasti jonkun henkilön kanssa, mutta hyvin usein keskustelu on käynnissä pelkästään Valerien pään sisällä. Keskustelukumppani saattaa olla todellinen henkilö, mutta se voi olla myös kasvoton kokonaisuus kuten tuomioistuin tai valtio.

Kirjassa on joukko listoja eri asioista, esimerkiksi Kertojat, Psykoanalyytikot tai kuolemaan liittyvä Aakkosten tuolla puolen. Niiden lienee tarkoitus pitää Valerien pää ja arki jollakin lailla järjestyksessä. Kuulustelupöytäkirjat valottavat Valerien ylimielistä - tavallaan aika koomista - asennetta.

Valerien elämään liittyy paljon pahoja asioita ja rumuutta, vinoutumaa ja hukattua lahjakkuutta. Kaikki alkaa jo Valerien ollessa lapsi. Oma isä käyttää häntä seksuaalisesti hyväksi eikä alkoholiin ja miehiin kiintynyt äiti ymmärrä suojella lastaan. Viisitoistavuotiaana Valerie lähtee omille teilleen.

Hetken tulevaisuus näyttää lupaavalta. Valerie pääsee stipendin avulla opiskelemaan ja yliopiston tutkijaohjelmaan. Hän on hyvä oppilas, suorastaan nerokas. Uusi idea on kuitenkin jo muhimassa: olisiko mahdollista perustaa pelkästään naisista koostuva yhteiskunta ja tuhota kaikki miehet? Ajatuksensa Valerie julkistaa radikaalifeministisessä SCUM-manifestissaan. Siitä kiinnostuu myös poptaiteilija Andy Warhol, joka tarjoaa Valerielle monipuolista yhteistyötä.

Mies on kone. Kävelevä dildo. Emotionaalinen loinen. Biologinen katastrofi. Miehuus on puutostauti.

Mitä sitten oikein tapahtuu? Miksi kaikki alkaa mennä alamäkeä? Miksi Valerie ampuu Warholia? Onko syynä toivottomuus, kun kaikki läheisiltä tuntuneet ihmiset jättävät hänet kuka mistäkin syystä: äiti Dorothy miehen takia, veljeltä tuntunut miesprostituoitu Silkkipoika ja hengenheimolainen Cosmogirl kuolemalla, Andy Warhol pettämällä lupauksensa ja ymmärtäväinen psykiatri Ruth Cooper vaihtamalla työpaikkaa? Vai onko syynä pettymys amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jolla olisi muutoksen mahdollisuus, mutta joka ei mahdollisuutta käytä?

Valerie on ristiriitainen hahmo, uhmakas ja herkkä samalla kertaa. Hänen itseironinen päämääränsä on tulla professoriksi, kirjailijaksi, Amerikan presidentiksi ja Amerikan ensimmäiseksi intellektuelliksi huoraksi, mutta hauras mieli yhdistyneenä päihteisiin vie mahdollisuudet.

Haluan polttaa kaikki sillat. Olen polttanut kaikki sillat. Minua kaduttaa että poltin kaikki sillat. Katso minua nyt. Kaipaat minua sitten kun olen poissa. Kukaan ei kaipaa minua, kun katoan tarinasta.

Stridsbergin kirja on rakenteeltaan taidokas ja tuore, kunhan tottuu sen hajanaisuuteen ja hitauteen. Kieli on paikoin maalailevaa ja sykähdyttävän runollista ja paikoin taas miltei luotaantyöntävän karskia ja poukkoilevaa. Onneksi Stridsberg on ujuttanut mukaan myös keventävää sarkasmia ja surumielistä hellyyttä.

Nainen tietää vaistonvaraisesti, että on väärin satuttaa muita. On väärin satuttaa muita… muistatko, Valerie… ja että elämän tarkoitus on rakkaus…

20.7.2018

SHAFAK, ELIF: Eevan kolme tytärtä


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: Three Daughters of Eve
Suomennos: Sari Karhulahti

Elif Shafakin kirjan nimi on Eevan kolme tytärtä. Yksi näistä kolmesta tyttärestä on kirjan kertoja, turkkilainen Nazperi Nalbantoğlu eli Peri, 

Peri tottuu jo lapsena elämään erilaisten maailmankatsomusten puristuksessa. Äiti ja toinen veli ovat tiukasti muslimeja, isä uskoo vain tieteeseen ja vanhin veli kiinnostuu kommunismista. Heidän välillään Peri yrittää toimia sovittelijana, myötäillä kaikkia ja omaksua kaikilta jotakin. Yrittää sopeutua jyrkkään ja väsyttävään vastakkainasetteluun vuosisataisten perinteiden ja modernin maailman välillä.

Pystyikö Jumala näkemään ja kuulemaan vankilan muurien ja sellien ristikoiden läpi? Ellei pystynyt, Hän ei ollut kaikkivoipa. Jos pystyi mutta ei silti auttanut mitenkään hätää kärsiviä, Hän ei ollut armollinen. Niin tai näin, Hän ei ollut sitä, mitä väitti olevansa. Hän oli huijari.

Peristä kasvaa yksinäinen, pelokas ja itseään väheksyvä nuori nainen. Jonkinlaisena turvana hänellä on usvalapsi, kiperissä tilanteissa varoittamaan ja kannustamaan saapuva henkiolento. Peri itse ei tiedä, miksi hän tällaisen hahmon näkee, mutta takana on perhesalaisuus.

Perhe, koulu ja yhteisö olivat jauhaneet kaikki hänen omituisuutensa tavallisuuden pitkästyttäväksi pölyksi. Lukuun ottamatta usvalasta. Mutta hän oli aina tiennyt, että hänessä oli jotain poikkeuksellista. Outoutta, joka hänen täytyi kätkeä parhaansa mukaan, arpi, joka ei ikinä häviäisi ihosta. Hän oli niin kovasti yrittänyt olla normaali, että oli usein uupunut tyystin ja tuntenut itsensä arvottomaksi. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa yksinäisyys ei ollut enää hänen itsensä valitsema olotila vaan oli muuttunut kiroukseksi. Sisäiseksi tyhjyydeksi, joka oli niin pysyvää ja täydellistä, että hän arveli vain elämän ilman Jumalaa samankaltaiseksi.

Toisaalta Peri on myös älykäs, uuttera ja kunnianhimoinen. Isän unelma (ja äidin painajainen) toteutuu, kun Peri pääsee opiskelemaan Oxfordin yliopistoon Isoon-Britanniaan. Siellä hänen läheisimmiksi ystävikseen tulevat elämän nautintoja ilman tunnontuskia etsivä iranilainen Shirin ja egyptiläisamerikkalainen hartaasti uskovainen Mona eli Peri on jälleen kahden voimakkaan henkilön välissä sovittelijana. Näitä kolmea Eevan tytärtä jotkut tutut luonnehtivat määreillä Syntinen, Uskova ja Epävarma.

Monen muun tavoin haluaa Perikin palvotun professori Azurin pienryhmään, jossa puhutaan Jumalasta. Ei pelkästään uskonnon, vaan runouden, filosofian, mystiikan ja neurotieteiden kautta. Täällä Peri uskoo vihdoinkin löytävänsä vastauksen ongelmiinsa, mutta seurauksena onkin katastrofi.

Hypätään kaiken muuttavaan päivään vuonna 2016. Peri on ilmeisen onnistuneessa avioliitossa, varakas seurapiirirouva, teinitytön ja kaksospoikien äiti. Miksi hän tuntee sielunsa tyhjäksi? Väkivaltaiset ja ravistelevat tapahtumat saavat Perin viimeinkin katsomaan mennyttä rohkeasti ja kypsästi silmästä silmään ja pyrkimään sovintoon niiden ihmisten kanssa, joita kohtaan on toiminut väärin.

Shafakin teos on toisaalta sujuvuudessaan ja jännittävyydessään miltei viihteellinen, mutta toisaalta se sisältää paljon tärkeää asiaa. Tärkeimpänä on suhde uskontoon nykyhetkessä, jossa kaikki tuntuu muuttuvan yhä enemmän ääri-ilmiöksi. Ollaan ”tinkimättömästi uskonnollisia” tai ”tinkimättömästi maallisia”, muttei mitään siltä väliltä.

Toinen puhuttava asia on Turkin politiikka ja yhteiskunta. Yhä useampi turkkilainen luottaa vain toiseen turkkilaiseen, ei missään tapauksessa Eurooppaan eikä mihinkään etniseen ryhmään. Yhä useampi toivoo demokratian tilalle hyväntahtoista diktatuuria ja vahvaa johtoa.

Meidän naapurimme ovat Syyria, Iran ja Irak. Eivät Suomi, Norja ja Tanska. Lähi-itään ei milloinkaan synny samanlaista demokratiaa kuin Pohjoismaihin.

Entäpä naisen aseman Turkissa! Nuoren naisen on pysyttävä koskemattomana hääyöhön asti tai hän on pilaantunut ja hyljeksittävä hedelmä. Toisaalta kulissien takana tapahtuu koko ajan seksuaalista hyväksikäyttöä, jota vaietaan visusti. Perhepiirissä tapahtuvia alistamisia ei katsota raiskauksiksi olipa kohteena sitten lapsi, miniä, käly tai vaimo. Opettajat, sihteerit ja sairaanhoitajat saavat vain niellä hullaantuneiden ihailijoiden ahdistelut. Kaksinaismoraali elää. ja voi hyvin

19.7.2018

HONKASALO, LAURA: Vie minut jonnekin


Kustantaja: Otava 2018

Kolmekymppinen Nella on alakuloinen. Miksi? Onhan hänellä vakinainen työ ja mahdollisuus hankkia kaikenlaista pientä ylellisyyttä. On ystäviä, joiden kanssa naljailla ja puhua syvällisiä. Ovat ymmärtäväiset vanhemmat, jotka vaistoavat paljon, mutta eivät tuputa neuvoja. On koti kauniissa vanhassa kerrostalossa Töölössä. Ennen kaikkea on kiltti ja huomaavainen avomies Miska, joka nurisematta pitää kodin järjestyksessä, siivoaa ja tekee ruokaa.

Silti Nellan elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja väärältä. Työ kirjanpitäjänä tilitoimistossa ei suinkaan ole unelmien täyttymys, vaan jotakin johon Nella paremman puutteessa on ajautunut. Ongelmana on se, ettei Nella tiedä, mitä haluaisi tilalle. Vai tietääkö hän sittenkin pohjimmiltaan? Tuntuuko vain helpommalta pitää asiat muuttumattomina kuin hakea uutta ratkaisua?

Olin kuin artesaanileipä, joka oli päältä kullankeltainen, mutta kun siitä leikkasi viipaleen pois, sisältä paljastui suuri hiivan paisuttama kupla. Olin pelkkä kuori.

Suurimmaksi ongelmaksi tuntuu nousevan Nellan lapsettomuus. Hänestä itsestään on ihan hyvä olla PANK (professional aunt no kids) eikä häntä häiritse myöskään olla DINK (double income no kids). Avopuolisolla Miskalla sen sijaan on selvästi vauvakuume eikä hän noteeraa lainkaan Nellan vaivaantunutta väistelyä. Mitä tehdä? Auttaisiko kansalaisopiston jämäkkyyskurssi?

Vie minut jonnekin kuvaa hieman ironisesti hyvätuloisten nuorten kaupunkilaisten elämää, jossa tärkeintä tuntuu olevan pellavaiset pöytäliinat ja designvessapaperit. Tai laatuviinit ja fine dining -annokset. Tai tehosteripset ja geelikynnet. Mitä paineita tuleekaan, jos ei täytä lifestyle-blogien mittoja!

Nykyään kaikkialta tuli ohjeita siitä, miten piti elää. Piti syödä lehtikaalia ja smoothieta, ruveta vegaaniksi, luopua käsitellystä sokerista, välttää höttöhiilareita, syödä irtokarkkien sijaan siemeniä ja suklaan sijasta lanttua. Suolakin piti olla puhdasta tavaraa jostakin Nepalin vuorilta, eikä mitään tuikitavallista Jozoa. Avantouinti piristi kuulemma tehokkaammin kuin kahvi, ja paljasjalkajuoksu onnistui talvellakin.

Honkasalon teksti on kevyttä ja humoristista, mutta osuvaa. Henkilöt sanailevat vauhdikkaasti ja värikkäästi ja sekoittavat huolettomasti englantilaisperäisiä sanoja ja sanontoja suomenkieleen. Tämä on 2010-luvun nuorten elämää ja heidän eteensä tulevia valintoja, mutta vanhemman sukupolven elämänviisaudesta voi olla apua heillekin.

   ”Mä haluaisin, että te olette musta ylpeitä”, sanoin.
   ”Totta kai me ollaan susta ylpeitä”, isä sanoi ja rutisti. ”Sun pitäisi kuitenkin miettiä, miten voit itse olla ylpeä itsestäsi.”

18.7.2018

SWÄRD, ANNE: Vera


Kustantaja: Otava 2018
Alkuteos: Vera
Suomennos: Jaana Nikula

Eletään joulukuuta vuonna 1945. Ruotsissa on vuoden kylmin päivä, mutta Cederin hienostoperhe viettää häitä omistamassaan koleassa huvilassa Tukholman ulkosaaristossa. Sulhanen on perheen vanhin poika Ivan, jonka naimattomuus kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä aiheuttaa jo kuiskailua kaupungilla. Morsian on seitsemäntoistavuotias Sandrine, kieltä osaamaton pakolaistyttö. Kaikki tietävät, että hän on raskaana ja sen ettei lapsi ole Ivanin, mutta muuta he eivät tiedäkään.

Kuka on tuo lapsimorsian, tyttövaimo, joka on ilmaantunut kuin tyhjästä, sodan keskeltä tai ties mistä? Ivan kun olisi voinut saada kenet tahansa, aivan kenet tahansa. No, ”kenet tahansa” hän on näköjään saanutkin, valitettavasti.

Häävalssi on tuskin tanssittu, kun Sandrine jo synnyttää. Seuraavat viikot hän viettää omassa huoneessaan miltei jatkuvassa unenpöpperössä aviopuolison runsaskätisesti jakamien lääkkeiden ansiosta ja näkee Veraksi ristittyä pientä tytärtään vain satunnaisesti. Lapsi on taloudenhoitaja Vannan hellässä huomassa, Sandrine hyvässä turvassa ja koko perhe tyytyväinen.

Turruttavista lääkkeistä vierottauduttuaan Sandrine alkaa vähitellen ihmetellä. Miksi Ivan ei lähesty vaimoaan millään lailla? Millainen mies hän pohjimmaltaan on? Mitä salaisuuksia näennäisesti harmonisen perheen sisälle kätkeytyy? Sandrine itse pysyttelee varuillaan. Hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja hänen menneisyyteensä liittyy salaisuus. Muodostuuko turvapaikasta hänelle kultainen häkki?

Ongelma ei koskaan ole ollut siinä, etten olisi vahva, vaan siinä etten ole osannut olla heikko… tai ehkä en ole vain osannut pyytää apua, sehän vaatii kuitenkin edes hitusen luottamusta.

Nykyhetken kanssa vuorottelee kertomus Sandrinen aiemmasta elämästä lapsuusvuosista lähtien. Hän on varttunut ranskalaisen kaupungin satamakorttelissa ja saanut selviytymisen mallia omalta äidiltään. Kaikki oppi tulee tarpeeseen, kun toisen maailmansodan myllerrys aikanaan tavoittaa Sandrinenkin perheen.

Veraa lukee miltei ahmien. Swärdin tapa kirjoittaa on luontevan soljuvaa, mutta se ei peitä tarinan karuja piirteitä vaan tekee ne helpommiksi kestää. Kirja käsittelee naisen asemaa 1940-luvun Euroopassa monelta kantilta. Olipa yhteiskuntaluokka mikä tahansa, nainen on alistettu ja turvaton. Ruumiinsa joutuu elatusta vastaan myymään niin ylhäisönainen kuin satamakorttelin huora eikä tilannetta juuri muuta se, vallitseeko maailmassa rauha vai sotatila. Myös äitiyden kysymystä sivutaan. Voiko vastenmielisestä suhteesta alkunsa saanutta lasta rakastaa? Pitääkö äidin luopua omasta onnestaan lapsensa hyväksi?

Kirjan loppu tarjoilee yllätyksen toisensa perään ja loppu jää kutkuttavan avoimeksi. Mikä onkaan Sandrinen lopullinen ratkaisu avioliittonsa ja Vera-tyttärensä suhteen?

16.7.2018

HAIG, MATT: Kuinka aika pysäytetään


Kustantaja. Aula & Co 2018
Alkuteos: How to Stop Time
Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazardilla on poikkeuksellinen vaiva, anageria. Hän on pitkälti yli neljäsataa vuotta vanha, mutta näyttää nelikymppiseltä. Hän on tavannut Scott Fitzgeraldin ja Charles Chaplinin. Hän on esiintynyt yhdessä William Shakespearen ja Josephine Bakerin kanssa. Hän on ollut mukana kapteeni Cookin matkoilla.

Normaalia hitaammin vanheneva olemus on ongelma, jonka vuoksi Tom on joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja nimeä moneen otteeseen. Vanhempina aikoina hän ja hänen läheisensä olivat kuolemanvaarassa noituusepäilyjen vuoksi, uudempana aikana hän on vaarassa joutua koekaniiniksi ikuista nuoruutta etsivien tiedemiesten laboratorioon. Nyt Tom haluaa edes hetken kokea aivan tavallisen ihmisen huomaamatonta elämää, minkä luulisi hyvinkin onnistuvan peruskoulun historianopettajana. Kunhan ei rakastu.

Saat tietenkin rakastaa ruokaa, musiikkia, samppanjaa ja lokakuun harvoja aurinkoisia iltapäiviä. Saat rakastaa vesiputousten katselua ja vanhojen kirjojen tuoksua, mutta ihmisten rakastaminen on kiellettyä. Ymmärrätkö? Älä kiinny kehenkään ja yritä tuntea mahdollisimman vähän tapaamiasi ihmisiä kohtaan. Muuten menetät vähitellen järkesi…

Kirja seuraa Tomin elämää nykyhetkessä niin koulussa oppilaiden parissa kuin vapaa-ajalla Abraham-koiran kanssa. Menneisyys väijyy joka hetki taustalla. Milloin mikäkin tapahtuma, lause tai paikka voi tuoda jotakin kauan sitten koettua tuskallisen lähelle. Ovat ne ihmiset, joita ei ole pystynyt suojelemaan ja ne, jotka on menettänyt. Ajoittain käy mielessä ajatus kaiken lopettamisesta, mutta ei sittenkään ennen kuin on löytynyt se tärkein: oma tytär.

Tom ei suinkaan ole yksin, anageriasta kärsiviä eli albatrosseja on kokonaisen järjestön verran. Monet pakoilevat ja yrittävät olla herättämättä tavallisten ihmisten eli päivänkorentojen huomiota, mutta on niitäkin jotka haluavat elää avoimesti ja rohkeasti. Pystyisikö Tom muuttamaan ajattelutapaansa ja nauttimaan juuri siitä hetkestä, jossa parhaillaan elää? Uskaltaisiko rakastua, vaikka tietää yhteisen elämän lyhyyden?

Nyt tajuan sen. Niinä hetkinä, jotka pakahtuvat elämästä, nykyhetki kestää ikuisesti, ja tiedän, että minulla on vielä monta nykyisyyttä elettävänäni. Ymmärrän se. Ymmärrän, että aika pysäytetään siten, että lakataan antamasta sen määrätä.

Kuinka aika pysäytetään on jännittävä. Selviääkö Tom? Löytääkö hän tyttärensä? Onko albatrossien joukossa petturi? Kirja on myös eräänlainen historian oppitunti. Ollaan ruton vaivaamassa Lontoossa 1500-luvulla, Tyynellämerellä 1700-luvulla, Amerikan Villissä lännessä 1800-luvulla, iloisella 1920-luvulla Pariisissa, vankkaa johtajaa kaipaavan 1930-luvun Euroopassa. Tuntuu, että samoja virheitä toistetaan ajasta toiseen ja samat ennakkoluulot elävät ikuisesti.

Matt Haigin teos on nautinnollisen viihdyttävä, mutta se tarjoaa myös ajattelemisen aihetta. Ajatus lähes ikuisesta elämästä voi tuntua houkuttelevalta, mutta millaista se olisi todellisuudessa?

9.7.2018

HASHEMZADEH BONDE, GOLNAZ: Olimme kerran


Kustantaja: Otava 2018
Alkuteos: Det var vi
Suomennos: Jaana Nikula

Olimme kerran kertoo kolmen sukupolven naisista. Näkökulma on hieman päälle viisikymppisen Nahidin, joka on paennut miehensä ja tyttärensä kanssa Iranista Ruotsiin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jäänyt leskeksi. Tehnyt työtä. Kasvattanut tyttärensä. Katkeroitunut.

Kirjan alussa Nahid kuulee sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta tai ehkä vain muutama viikko, mutta parhaimmillaankin enintään pari vuotta. Nahidin ensimmäinen reaktio on kiukku: miksi juuri minulle käy näin! Toisaalta mielen perukoilla väijyy ajatus, että tässä saattaa olla oikeutettu rangaistus. Mistä?

Tarina etenee tästä lähtien kahdessa tasossa ja kahden erilaisen kipeän asian parissa. On nykyhetki, jota hallitsee Nahidin sairaus. Syöpä vaikuttaa asennoitumisessa arkeen ja muihin ihmisiin. Nahid ei liene kaikkein helpoimpia ihmisiä parhaimmillaankaan, mutta nyt hän on erityisen äksy. Sen saa kokea muita kipeämmin Aram-tytär, jota Nahid toki rakastaa, mutta jota kohtaan tuntee myös selittämätöntä kaunaa.

Toinen taso sijoittuu menneisyyteen ja kertoo Nahidin yksinhuoltajaäidistä ja seitsemästä sisaresta. Heidän epäitsekkään aherruksensa ansiosta Nahid pääsee opiskelemaan lääketiedettä ylipistoon, mutta tyttö liittyykin rakastamansa miehen vanavedessä vallankumousta ajavaan opiskelijaliikkeeseen. Väkivaltaisesti päättyneestä mielenosoituksesta tulee käänne, joka johtaa lopulta pakenemiseen pois kotimaasta ja sen myötä jatkuvaan juurettomuuteen ja suruun.

Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva? Vaatii voimaa pysyä lujana ja kieltäytyä hyväksymästä kurjuutta ja sortoa. Joskus ihmetyttää, kuvittelevatko he itse olevansa vahvoja. Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

Nahidin on kovin vaikea ilmaista tunteitaan. Aram on käsittämättömän kärsivällinen ja huolehtivainen tytär, mutta ei hänkään kuule äitinsä pyytävän ”älä jätä minua”, jos tämän suu huutaa ”lähde!”. Sairaus on tehnyt Nahidista itsekeskeisen, omasta mielestään hänen pitäisi olla aina ja kaikkialla etusijalla.

Toivoin, että hän olisi voinut suoda kaiken huomionsa minulle. Jospa hän vain voisi ymmärtää, että olin tehnyt hänet tähän maailmaan itseni vuoksi, jotta en olisi yksin, jotta minun ei tarvitsisi maata täällä yksin. Hänen olisi pitänyt suojella minua yksinäisyydeltä. Sen hän oli minulle velkaa.

Ajoittain Nahid epäilee Iranista pakenemisen viisautta. Avioliitto ei ollut lainkaan sitä, mitä hän odotti. Elämä Ruotsissa ei ollut sitä mitä hän odotti. Pelottavat muistot ovat koko ajan läsnä ja kaipuu äidin luo.

Kaikki on edelleen olemassa. Jopa kohtalo, jota te pelkäsitte ja pakenitte. Jopa tuskallinen verinen kuolema pysyy mukananne. Se tulee öisin painajaisiinne. Se liikkuu muistoissanne kaikesta mitä olette nähneet ja mitä olette menettäneet. Se mitä te pakenitte, on mukananne yhtä elävänä kuin se merkillinen elämä johon yritätte sopeutua. Ei se katoa. Teidät on tuomittu ja niin on lapsennekin. Kaikki on jäljellä ja kaikki siirtyy perintönä eteenpäin.

Tulee kuitenkin hyvä uutinen, joka saa Nahidin vielä hetken taistelemaa syöpää vastaan ja tuo hänen sydämeensä rauhan. Kirjan loppu on kaunis.

2.7.2018

VILKKO, MARJO: Vilpitön sydän : romanssi


Kustantaja: S&S 2018

Franka on 33-vuotias, varakkaan ja anteliaan miehen vaimo ja viisivuotiaan Leo-pojan äiti. Leo on ongelmalapsi, joka lopulta erotetaan päiväkodista häiriköinnin vuoksi. Tarjolla on kuitenkin hyvä vaihtoehto: päiväkodissa työskentelevä parikymppinen Alvar siirtyy Leon kokopäiväiseksi avustajaksi tämän kotiin. Kehitys on Leon kohdalla suotuisaa, mutta uutta eloa saa myös Franka-rouva.

En vieläkään tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa. En tiennyt, olivatko tunteeni aidosti omiani vai heijastusta siitä kiintymyksestä, jonka poikani oli kehittänyt Alvariin. En tiennyt, mikä oli synnyttänyt sen kivun, jonka olin tunnistanut hänen lähtöpäivänään.

Alvar on kaunis, hurmaava ja persoonallinen nuori mies, josta naiset helposti kiinnostuvat. Vastavuoroisesti Alvar itse ihastuu herkästi – onhan hän Patologinen Ihastuja. Kun Alvar saa päähänsä muuttaa Englantiin, on Frankan keksittävä syy yhteydenpitoon – hänestä tulee äidillinen neuvonantaja Miss Lonelyhearts.

Tieto rakastetun olemassaolosta valaisi yhtäkkiä yksinäisen hetken mutta yhtä hyvin kesken onnellisen päivän mieleen saattoi hiipiä muiden naisten kuvia ja avuton tunne: miksi me haluamme yhä uudelleen antautua rakkaudelle – vaikka tiedämme (tai meidän pitäisi tietää), että jokaisen rakkauden alku, jokainen antautuminen, pitää sisällään lopullisten jäähyväisten siemenen.

Ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut kymmenen vuotta, kun tilanne muuttuu. Frankan avioliitto on ohi ja kaipuu Alvaria kohtaan voimistunut. Myös Alvar tunnustaa olevansa rakastunut, mutta matkassa on yksi mutka: Alvar haluaa miltei pakkomielteisesti lapsia! Omia biologisia lapsia!

Franka on itse kokenut vanhemmuuden ja haluaa toki suoda kokemuksen rakastetulleenkin, mutta pystyykö hän enää itse tulemaan raskaaksi? Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Avoin avioliitto, jossa Franka olisi ”toinen äiti”? Kestäisikö rakkauden katedraali sortumatta Alvarin romanssia toisen naisen kanssa?

Olimme kumpikin luvanneet kärsiä rakkautemme takia. Tiesimme molemmat, miten paljon toinen uhrasi voidakseen jatkaa yhdessä. Tunsin suurta sympatiaa tätä vaikealta ja vanhanaikaiselta tuntuvaa lupausta kohtaan. Se tuntui käyvän niin vastaansanomattomasti meidän aikaamme vastaan, tätä aikaa jossa rakkautta ei enää odotettu eikä sen yllätykseen uskottu vaan se haluttiin suunnitella ja valmistaa seuranhakupalvelujen monivalintatehtävillä.

Vilpitön sydän -romaani kuvaa kahden ihmisen väkevää rakkautta kuin kyseessä olisi härkätaistelu – mutta kuka on matadori ja kuka härkä? Vai vaihtuvatko osat tarpeen mukaan? Toisaalta Frankan mielestä sekä rakkaus että härkätaistelu muistuttavat tangoa.

Aivan niin kuin matadorit, me otimme nyt askeleemme hyvin tietoisina jokaisesta. Mekin tanssimme ja tasapainottelimme hennolla rajalla, kutsuen ja kurottuen niin lähelle mustaa otusta kuin mahdollista… ja me yrittäisimme saada sen tanssimaan kanssamme, yhtä valmiina tuhoutumaan tai selviytymään hengissä.

Kirjan näkökulma on Frankan. Lukija saa seurata jokaista ajatusta, jokaista ristiriitaista tunnetta, jokaista muutosta mielialassa. Välillä tämä tunteissa vellominen on käydä ylivoimaiseksi: eikö vähempi jo riittäisi! Loppu enteilee jonkinlaista rauhaa, joskin myös epävarmuutta.

   Entä suuri taistelumme, etsikkoaikamme? Oliko se nyt ohi? Se tuntui nyt melkein vain hämärältä unelmalta, väärään aikaan eksyneiden romantikkojen harhailulta. Jatkuiko se vielä, vai olimmeko kuolleet jo viisi vuotta aikaisemmin – ja kaikki nämä vuodet, jolloin olin laskenut ruhjeita ja miekanpistoja, arvioinut väistöjä ja ohituksia, ja odottanut armahdusta, olimmekin olleet vain aaveita areenalla?
   En tiennyt, oliko härkä nyt kuollut vai armahdettu. En tiedä vieläkään. Tiedän vain, että joskus härkä armahdetaan.

Vilpitön sydän on Marjo Vilkon esikoisromaani ja perustuu paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Omakohtaisuuden huomaa, niin koskettavaa, pitkälle pohdittua ja monipuolista asian käsittely on. Teksti etenee viipyillen ja puntaroiden, luodaten kertojan tunteita viimeisintä vivahdetta myöten. Tämä ei ole vauhdikas toimintaromaani, vaan täynnä hiljaista filosofista pohdintaa. Upean omaääninen esikoisromaani!

25.6.2018

VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen


Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.

22.6.2018

TYLER, ANNE: Äkäpussi


Kustantaja: Johnny Kniga 2018
Alkuteos: Vinegar Girl
Suomennos: Tarja Lipponen

Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) kertoo inhoavansa William Shakespearen näytelmien juonia ja erityisesti Kuinka äkäpussi kesytetään - komedian tapaa tehdä viihdettä naisen halventamisesta ja alistamisesta. Niinpä Tyler halusi tehdä tästä nimenomaisesta näytelmästä oman proosamuotoisen versionsa, kun kustantaja pyysi häntä mukaan Shakespeare-sarjaan, jossa kahdeksan tunnettua kirjailijaa kirjoittaa omat tulkintansa Shakespearen keskeisistä näytelmistä. Tuloksena on lyhyt ja kepeä kirja, jonka kirjoittaminen kuulemma oli Tylerille ”ihan namia”.

Baltimoressa asuva Kate Battista on 29-vuotias lastentarhanopettajan apulainen. Mikään unelmatyö tämä ei hänelle ole, vaan vain jotain mihin tarttua, kun opiskelu yliopistossa katkeaa. Taisi olla tyhmää sanoa kasvitieteen professorille, että tämän selitys yhteyttämisestä oli ”puolittain perseestä”…

Kate ei piittaa lapsista. Kurinpitoon hänellä ei ole halua eikä auktoriteettiakaan. Sosiaaliset taidot puuttuvat myös; Kate töksäyttelee mielipiteensä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen suoraan ja viljellen turhankin mustaa huumoria. Puhuttelut johtajan luona vain hämmentävät, kun ei ymmärrä mikä on mennyt vikaan.

   ”Tarkoitan, että sinun on kehitettävä sosiaalisia taitojasi. Saatava avuksesi melkoisesti tahdikkuutta, melkoisesti itsehillintää, melkoisesti diplomatiaa.”
   ”Okei.”
   ”Mahdatko sinä edes ymmärtää, mistä puhun?”…
… Tahdikkuutta, itsehillintää, diplomatiaa. Mitä eroa tahdikkuudella ja diplomatialla oli? Ehkä tahdikkuus viittasi asioiden sanomiseen kohteliaasti, kun taas diplomatia tarkoitti, ettei mitään sanottu ääneen. Mutta eikö itsehillintä silloin kattanut myös diplomatian? Eikö itsehillintä oikeastaan kattanut kaikki kolme?

Koko suku on huolissaan: Katesta on tulossa vanhapiika! Kate on pitkä, romuluinen ja kömpelö, mutta pahinta on hänen äkeytensä ja kärsimättömyytensä. Isä on tähän asti kuitenkin ollut melko tyytyväinen. Hän on saanut paneutua autoimmuniteettisairauksien tutkimiseen ja viipyä yömyöhäiseen laboratoriossaan hiiriensä parissa, kun Kate on hoitanut kodin. Yksi Katen tärkeimmistä tehtävistä on ollut pitää silmällä 15-vuotiasta pikkusiskoa Pupua, jonka päähän ei mahdu juuri muuta kuin pojat ja ulkonäkö.

Eräänä päivänä isä alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Miksi hän raahaa joka paikkaan mukanaan tutkimusassistenttiaan, puolalaista Pjootor Tserbakovia (Pjotr Štšerbakovia)? Miksi isä on mielin kielin ja kehuskelee Katea taidoista, joita tällä ei ole?

Kyllähän isän suunnitelma lopulta selviää Katellekin. Pjotr on oikea unelma-assistentti, mutta hänen viisuminsa on pian menossa umpeen. Auttaa voisi Pjotrin statuksen muuttaminen muotoon ”naimisissa amerikkalaisen kanssa”. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: isä saisi pitää assistenttinsa ja Katen pelastuisi vanhanpiian osasta. Miksiköhän Katea suututtaa?

   ”Haloo!” hän halusi sanoa heille. ”Eikö minulla teidän mielestänne ole tämän enempää arvoa? Minun ei pitäisi joutua käymään tällaista läpi! Ansaitsen kokea oikean romanssin, kohdata jonkun joka rakastaa minua minun itseni takia ja pitää minua aarteenaan. Jonkun, joka hukuttaa minut kukkasiin ja runoihin ja unisieppareihin.”

Äkäpussi on kevyt ja hauska kirja. Ihmiset sanailevat reippaasti ja tapahtumat saavuttavat absurdeja mittasuhteita. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus Katen ja Pjotrin vauhdikkaista häistä. Henkilöhahmot ovat eloisia: nyreä ja samalla alemmuudentuntoinen Kate, hassusti puhuva simpanssimainen Pjotr, hupsu Pupu oikkuineen, tilanteessa kuin tilanteessa hermonsa ja käytöstapansa säilyttävä Thelma-täti.

Hyvin Äkäpussista löytyvät Shakespearen näytelmän keskeiset henkilöt ja tapahtumat, vaikka siinä ollaankin tanakasti nykyajassa ja nykyajan aatemaailmassa. Moderni Kate pysyy itsenäisenä avioiduttuaankin eikä hänen tarvitse vieläkään opetella laittamaan ruokaa.

On hauskaa odotella sarjan muita Shakespeare-tulkintoja. Jo syksyllä 2018 ilmestyy Jo Nesbøn versio Macbethistä, mielenkiintoista!

20.6.2018

LOHI, MIRJAM: Rouva Suominen välittää : valuneen taikinan tapaus


Kustantaja: Teos 2018

Psykologin koulutuksen saanut Sointu Suominen on nainen, jota aviomies Sampo kuvaa hellästi ”maailman sydämellisimmäksi pölvästiksi” ja jotkut muut määreellä ”ei penaalin terävin kynä”. Sointu innostuu helposti ja oikein kovasti innostuessaan käy ylikierroksilla, rupeaa höpöttämään ja hosumaan. Toisaalta hän saattaa helposti vajota omiin ajatuksiinsa, ruveta seuraamaan jotain oman logiikkansa mukaan polveilevaa ajatuskulkua ja hukata käsitteillä oleva asia kokonaan.

Nyt Sointu on kouluttautunut kiinteistönvälittäjäksi ja etsii asiakkaita DO-MI-SO-firmalleen maailmoita syleilevän bloginsa avulla. Blogitekstien ajatukset ovat varsin korkealentoisia ja koskevat enemmänkin ihmisten henkistä hyvinvointia kuin kiinteistökauppaa.

Pysähtykäämme aloillemme ja tunkekaamme jalkamme läpi kaiken sen mielipiteistä, ennakkokäsityksistä, perinteistä, harhakäsityksistä ja näennäisyyksistä koostuvan mudan ja moskan – jonka muodostajat ovat kirkko, valtio, runous, filosofia ja uskonto ja joka peittää koko maapallon Pariisista Lontooseen, New Yorkista Bostoniin ja Concordiin – kunnes jalkamme tapaavat kovan pohjan ja peruskallion, jota voimme kutsua todellisuudeksi ja josta voimme sanoa: ”Tässä se on, ei epäilystäkään.”

Toimeksiantoja ei tule satelemalla eikä myydyistä asunnoista saatu välityspalkkio ole missään suhteessa tehtyyn työmäärään – etenkään kun Sointu ei malta olla hoitelematta asiakkaidensa henkistä puolta samalla. Turkkiin muuttavan naisen yksiön nopean myymisen jälkeen ei tapahdu mitään, kunnes Soinnulle tarjotaan välitettäväksi kaksikerroksista ainutlaatuista rivitaloasuntoa. Asuntoon liittyy mysteeri:

Ester Rönnberg, kuollut epäselvissä olosuhteissa. Miksi ihmeessä äiti leipoi keskellä yötä juhlapuvussa? Eihän äiti melkein koskaan leiponut mitään. Työhönsä keskittynyt nainen, joka ei viihtynyt keittiössä.

Eihän Sointu voi vastustaa kiusausta ruveta taas rouva Etsiväksi. Oliko Ester Rönnbergin kuolemaan syynä kirje, jossa vihjataan aviomiehen petollisuuteen? Kuka vihjailija on? Onko vihjailuissa perää? Siinä sivussa tulee selviteltyä naapuruston outoja tapahtumia. Asuntomurtoa, jossa viedään kuluneet lenkkarit muttei kalliita viinaksia. Joka päivä kesken työpäivän kotiinsa ryntäilevää miestä. Juopotteleva miestä, jonka kotona tapahtuu vesivahinko kahteen otteeseen. Ja kuka on Anonymous, joka kirjoittelee ala-arvoisia kommentteja Soinnun blogiin?

Valuneen taikinan tapaus ei ole dekkari, vaikka siinä arvoituksia ratkotaankin. Se on ironisen hauska kertomus hieman omalaatuisista ihmisistä. Välillä teksti ryöppyää koskena eteenpäin ja asioita ladellaan perä perää kappalekaupalla. Mukana on hauskoja sanontoja: Sointu on ”ymmärtämisen höyrysauna” ja imee vaikutelmia ”silmäpilleillä”. Kokouksessa jotain asiaa vastustavat henkilöt ”mylläkkäjuoksevat” muita kumoon.

Tässä on juuri sopivaa luettavaa vaikka juhannukseksi! Kirja jossa pirteän ironian ohella on sydämen hyvyyttä.


18.6.2018

JACKSON, SHIRLEY: Linna on aina ollut kotimme


Kustantaja: Fabriikki Kustannus
Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle
Suomennos: Laura Vesanto

Kirjan kertoja on kahdeksantoistavuotias Mary Katherine Blackwood eli Merricat. Hän asuu Blackwoodien talossa yhdessä vanhemman sisarensa Constancen, setänsä Julianin ja Jonas-kissan kanssa – ”laskemassa rahojaan”, sanovat kyläläiset. Muut perheenjäsenet ovat kuolleet vuosia aiemmin, ja tapaukseen on liittynyt jotain hämärää. Miksiköhän kylän lapset rallattavat:

Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastasi Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Myös kylän aikuisväestö suhtautuu Blackwoodeihin avoimen vihamielisesti. Ainoastaan Merricat uskaltautuu enää kylälle tekemään ostoksia ja lainaamaan kirjastosta kirjoja. Connie piileskelee tilan lukittujen porttien takana ja keskittyy intohimoisesti puutarhan hoitamiseen sekä ruuanlaittoon. Pyörätuoliin joutunut hieman hassahtava Julian-setä taas kirjoittaa loputonta muistelmaa muut Blackwoodit surmanneesta tapahtumasta. Kolmikon elämä on heidän omasta mielestään verkkaisuudessaan hyvää.

Merricat yrittää omalla lapsellisella tavallaan varmistaa, että elämä jatkuisi muuttumattomana. Hän kätkee aarteita pitkin tiluksia ja etsii sopivia turvasanoja, jotka säilyttäisivät voimansa pitkään. Kiperässä tilanteessa hän torjuu pahaa rikkomalla esineitä. Sitten eräänä päivänä taloon saapuu mies, Charles-serkku.

Connie suhtautuu serkkuun oudon myötämielisesti. Charles saa hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että eristäytyminen linnaan on epätervettä, että Julian-setä kuuluisi hoitolaitokseen ja Merricat – niin, minne? Marricat ei ole hämättävissä: Charles on ainoastaan rahan perässä. Jokaista Merricatille ja Connielle rakasta perintökalua ja muistoa hän katselee myyntihinta silmissään. Charlie on saatava lähtemään, mutta nyt ei auta edes ison peilin rikkominen. Mikä neuvoksi?

Linna on aina ollut kotimme on viehättävällä tavalla vanhanaikainen goottiromaani. On vanha linna, on kauniita linnanneitoja, on eksentrisiä hahmoja. On myös erilaisuuden pelkoa ja joukkohysteriaa. Huhujen perusteella ihmiset tekevät tulkintoja, jotka vähitellen muuttuvat järkähtämättömäksi totuudeksi. Syntyy kateutta ja vihamielisyyttä. Ei tarvita kuin pieni kipinä, niin tuhoamisvimma pääsee valloilleen ja ihmiset tekevät tekoja, joita myöhemmin syvästi katuvat ja joita yrittävät sovittaa. Vastapainoksi kirja kuvaa myös kiintymystä ja rakkautta, pyyteetöntä ystävyyttä.

Merricatin unelma on aina ollut päästä perheineen kuuhun. Siellä toteutuisivat kaikki toiveet ja elämä olisi sopusointuista. Vai voisiko rauha löytyä kotonakin?

… illallisen jälkeen olisi ilta ja me istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Yhdysvaltalainen kirjailija Shirley Jackson (1916-1965) oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo elinaikanaan. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on kauhuromaani The Haunting of Hill House, josta on tehty useita elokuvasovituksia. Myös romaanista We Have Always Lived in the Castle on tekeillä elokuva. Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin Shirley Jacksonin nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ”ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille”.

16.6.2018

LEMAITRE, PIERRE: Verihäät


Kustantaja: Minerva 2018
Alkuteos: Robe de marié
Suomennos: Kaila Holma

Kolmekymppisellä Sophiella on kaikki hyvin. Hänellä on mieluisa työ huutokauppakamarin tiedotuspäällikkönä ja vapaa-aikana kiihkeää rakkautta ja turvallista elämää varakkaan aviomiehen kumppanina. Vähä vähältä alkaa kuitenkin esiintyä huolestuttavia oireita. Sophie hukkaa tavaroita: kellon, avaimet, e-pillerin, joulukoristeet, jopa autonsa. Sitten unohtuvat tai sotkeentuvat sovitut tapaamiset. Päivissä on aukkoja, joiden ajalta Sophie ei tiedä mitä on tehnyt ja missä käynyt. Myymälässä hänen laukustaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista ottaneensa tai sitten ruokaostoksissa on vääränmerkkisiä tuotteita. Hän saa raivonpuuskia.

Lopulta Sophie tekee töissä sellaisia mokia, että on pakotettu eroamaan. Alkaisiko uusi elämä maaseudulla? Ei, sielläkin Sophie herättää pahennusta ja jää piirien ulkopuolelle. Kaiken lisäksi aviopuoliso Vincent loukkaantuu vaikeasti liikenneonnettomuudessa ja lopulta menehtyy. Sophie menettää myös odottamansa lapsen.

Sophie ei enää tiennyt, miten kauan siitä oli, kun hän menetti järkensä. Niin kauan aikaa oli jo kulunut. Johtui kenties tuskasta, että sitä tuntui kuluneen kaksi kertaa todellista enemmän. Aluksi vain pieni sysäys, mutta sitten kuukausien saatossa hän alkoi luisua kuin kourussa ja kohta jo syöksyi kuin mikään ei olisi pidätellyt.

Jälleen Sophie vaihtaa ympäristöä, muuttaa Pariisiin ja ryhtyy pienen Léo-pojan lapsenvahdiksi. Hän on luottamusta herättävä, mutta niin vain eräänä päivänä lapsi löytyy kuolleena ja lastenhoitaja on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miten pitkään väärä henkilöllisyys, erilainen ulkonäkö ja jatkuva muuttaminen kaupungista toiseen auttavat Sophieta pakoilemaan poliisia?

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.

Seuraavaksi kirjassa vaihtuu kertoja. Frantz on nuorehko mies, vanhemmiltaan saamansa perinnön ansiosta hyvin varakas ja joutilas. Hän on tuntenut Sophien pitkään, joten hän on oikea henkilö kertomaan lisää Sophien taustoista ja elämästä. Kuvio selkiintyy.

Ranskalainen Pierra Lemaitre (s. 1956) on moneen kertaan palkittu kirjailija, joka hallitsee suvereenisti vetävän ja jännittävän dekkarin kirjoittamisen. Hänen ei tarvitse kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä raakuuksia, sillä kaikki pelottava tapahtuu lukijan päässä. Niin myös Verihäiden kohdalla. Lukija voi toki arvata tai arvuutella yhtä sun toista, mutta ihan varma  ei voi olla mistään. Lopussa saattaa piillä aikamoinen yllätys.


15.6.2018

REDONDO, DOLORES: Tämän kaiken minä sinulle annan


Kustantaja: Gummerus 2018
Alkuteos: Todo esto te daré
Suomennos: Sari Selander

Eräänä aamuna kaksi poliisia koputtaa menestyskirjailija Manuel Ortigosan ovelle. Heillä on suru-uutinen: Manuelin aviopuoliso Álvaro on kuollut auton suistuttua tieltä Lugon maalaiskunnassa Galiciassa. Manuel ei ole uskoa: Álvarohan sanoi kotoa lähtiessään menevänsä Barcelonaan neuvottelemaan asiakkaan kanssa markkinointikampanjasta – miksi hän siis olisi Lugossa?

Seuraa lisää järkytyksiä. Álvaro ei ole koskaan suostunut kertomaan perheestään, vaan sanonut katkaisseensa välit siihen kokonaan. Nyt käy ilmi, että hänen sukunsa on yksi Galician vanhimmista aatelissuvuista ja että hän itse on markiisi. Että hän on käynyt säännöllisesti seudulla hoitamassa velvollisuuksiaan suvun päämiehenä. Että hän on tavattoman rikas. Että hän on testamentannut omaisuutensa Manuelille.

Álvaro on siis salannut puolisoltaan taustansa ja perheensä. Mitä muuta hän on salannut? Onko Manuel lainkaan tuntenut rakastettuaan? Hän on keskittynyt täysin kirjailijantyöhönsä ja antanut Álvaron hoitaa kaikki sopimusneuvottelut ja markkinointisuunnitelmat kustantajan kanssa. Álvaro on ollut huolenpitäjä ja Manuel on luottanut häneen kuin vuoreen.

Nyt tiedonpalasten kertyessä Manuelin luottamus alkaa horjua. Onko Álvaro ollut uskoton – ja onko mahdollinen kumppani ollut nainen vai mies? Onko Álvaron menestys liike-elämässä johtunut muustakin kuin tarkkavainuisuudesta? Onko Álvaro syyllistynyt murhaan? Onko Álvaro itse murhattu?

Manuel tunsi jonkin ravistelevan häntä sisältä. Hän oli ollut jo yli kymmenen päivää paikkakunnalla, jossa hänet oli otettu vastaan vihamielisen torjuvasti. Siellä häntä olivat odottaneet kloorinvärinen taivas, liian pian päättyvä kesä ja epäilys siitä, että koko hänen elämänsä oli perustunut valheeseen. Tuon autiomaavaelluksen aikana hän oli tehnyt toinen toistaan häpeällisimpiä löytöjä, jotka eivät ainoastaan lisänneet hänen tuskaansa vaan olivat myös saaneet hänet vakuuttumaan petoksesta, jonka hän oli jo mielessään lähes hyväksynyt.

Manuel alkaa taustatyötä tekevän kirjailijan lailla penkoa asioita kumppaneinaan juuri eläkkeelle jäänyt poliisi Nogueira ja seudun pappi Lucas. Murheessa lohduttajana toimii koiranrumilus Kahvi. Työ on raskasta, kun päivänvaloon nousee yhä uusia salaisuuksia, joita suku on onnistunut viranomaisten ja palkollisten avulla kätkemään. Keskeinen henkilö tuntuu olevan voimakastahtoinen ja häijy vanha markiisitar, jota yleisesti kutsutaan Korpiksi. Onnistuuko hän myrkyttämään Manuelinkin mielen?

Tämän kaiken minä sinulle annan on hyvä salapoliisiromaani. Pienin vihjein lukijaa johdatetaan epäilemään vuorollaan kutakin keskeisistä henkilöistä, mutta petosta ei kuitenkaan harrasteta. Kaikki tiedot ovat saatavilla – on vain osattava yhdistää palaset oikein. Toki pientä salaperäisyyttä on mukana: mitä merkitsevät Manuelin takintaskuun vähän väliä ilmestyvät tuoreet gardeniankukat?

14.6.2018

BONNIER, JONAS: Helikopteriryöstö


Kustantaja: Tammi 2018
Alkuteos: Helikopterrånet
Suomennos: Kari Koski

Helikopteriryöstö-trilleri perustuu todelliseen tapahtumaan. Aamuhämärissä 23.9.2009 ryöstäjät iskivät Etelä-Tukholman Västbergassa sijaitsevaan rahavarastoon ja katosivat mukanaan 39 miljoonaa kruunua. Rahoja ei ole tähän päivään mennessä saatu takaisin. Kun Jonas Bonnieria pyydettiin kirjoittamaan aiheesta, hän ei kiinnostunut niinkään itse ryöstöstä vaan sen suunnitelleista ja toteuttaneista ihmisistä. Haastattelujen avulla Bonnier selvitteli neljän päätekijän taustoja, henkilökohtaisia suhteita ja tavoitteita. Kirja perustuu paljolti tosiasioihin, mutta on kuitenkin fiktiota.

Ryöstöä pohjustetaan jo joulukuussa 2008, mutta varsinainen suunnittelu alkaa pari kuukautta myöhemmin. Kyseessä on niin suuri juttu, etteivät osallistujat jaksa itsekään täysin uskoa sen toteutumiseen. Palat kuitenkin loksahtavat paikalleen pikkuhiljaa. Löytyy tekijöitä, löytyy tarvikkeita. Käytetään hyväksi suhteita ja rahaa. Välillisesti mukana on lopulta varsin iso joukko ihmisiä, joista suurin osa ei tiedä lainkaan, mihin osallistuu. Toki tulee mokia ja takapakkia, mutta suunnitelma kestää. Helikopterikin löytyy!

   ”Sinä siis sanot”, Sami yritti nopeasti tiivistää, ”että meidän täytyy löytää helikopteri. Ja lentäjä. Sitten meidän pitää räjäyttää reikä kattoon, mennä tikkaita alas ja ottaa rahat. Ja siihen saa kulua enintään kymmenen minuuttia. Ja samalla meidän pitää huolehtia siitä etteivät poliisihelikopterit pääse ilmaan.”
   ”Aivan, aivan”, Maloof nyökkäsi.
   Suunnilleen niin hän näki asian.
   ”Tuo kuulostaa… huomaat kai itsekin miltä se kuulostaa, vai mitä?” Sami kysyi. ”Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”
   Maloof nauroi mutta ylpeänä. Hänen mielestään suunnitelma oli täynnä mahdollisuuksia, haasteita, suuruutta.

Bonnier esittää dramaattiset tapahtumat totuudenmukaisesti. Varaskoplan kuvauksessa hän sen sijaan on käyttänyt mielikuvitustaan. Jokainen lähtee ryöstöön mukaan omista syistään ja kokee sen eri tavalla. Kertomuksen edetessä kaikista muodostuu elävä ja monipuolinen kuva.

Irakilainen muslimi Sami Farhan on entinen nyrkkeilijä ja näöltään miltei pelottava. Hän on kuitenkin hyväluontoinen perheenisä, joka saapuu neuvotteluihinkin vauva kainalossaan. Pikkurötöksistä vankilassa istuneen Samin pitäisi Karin-vaimon vaatimuksesta aloittaa kunniallinen elämä, mutta muutosvaiheessa tarvitaan rahaa. Lisäksi on kunniavelkaa sukulaisille.

Libanonista saapunut Michel Maloof luuli toimivansa järkevästi tuhotessaan passinsa heti Ruotsiin päästyään, mutta jäikin maahan jumiin. Maalof on mies, josta on vaikea saada otetta. Hän hymyilee, myötäilee muita ja pitää omat näkemyksensä salassa. Toisaalta hän ei provosoidu helposti. Hän keksii koko ajan uusia rikastumiskeinoja, mutta päätyy usein menestyksen sijasta vankilaan.

Entisestä Jugoslaviasta kotoisin oleva Zoran Petrovic lähtee hankkeeseen mukaan lähinnä jännityksen vuoksi. Huomattavan varallisuutensa aina optimistinen Zoran on hankkinut epäilyttävin keinoin, mutta niin taitavasti ettei ole koskaan jäänyt kiinni. Hän on oikea manipuloinnin mestari, joka nuoresta asti on osannut etsiä kustakin ihmisestä tämän heikon kohdan.

Ruotsalainen Niklas Nordgren taas rakastaa teknisiä haasteita ja tekee korjaamollakin ylitunteja pelkästä mielenkiinnosta. Nuorena hän oli maailmanmatkaaja ja seikkailija, mutta nyt lähes alistunut värittömään elämään. Ei ehkä kuitenkaan ihan? Hän ei menetä malttiaan vastoinkäymisten tullessa, koska odottaa aina pahinta.

Rikollisryhmän vastapainona on joukko poliiseja. Näistä kärkihahmoksi nousee Caroline Thurn, erikoisryhmän johtaja keskusrikospoliisin rikosyksikössä. Lähes anorektinen Caroline valvoo yöt töitä tehden, mutta pystyy päivän mittaan ottamaan mikrounia vaikka autoa ajaessaan. Hän on eristäytyvä, mutta yhteistyökykyinen ja lämminsydäminen.

Ruotsin poliisille tihkuu jo hyvissä ajoin tietoa suunnitellusta ryöstöstä, muttei tarkkaa kohdetta eikä päivää. Eri osastojen pitäisi tehdä nyt yhteistyötä, mutta keskinäisen kilpailun vuoksi tiedonkulku ontuu ja syntyy arviointivirheitä.

   ”Puhutaanko nyt koko iskuryhmästä?” Berggren kysyi.
   ”Täysin aseistettuna”, Olsson vastasi. ”Ja heillä on käsky ampua helikopteri alas, jos on tarpeen.”
   ”Tässä on nyt kyse suunnitellusta ryöstöstä”, Thurn huomautti. ”Se on näyttävä isku ja mahdollisesti paremmin suunniteltu kuin mikään mitä Ruotsin maaperällä on ennen nähty. Mutta se on yhä ryöstö, ei vallankaappaus. Rikospoliisilla on resurssit hoitaa tämä omin voimin. Me emme ole avun tarpeessa…”

Lopullisesti tilanne luisuu käsistä siinä vaiheessa, kun poliisin oma helikopteri on poissa pelistä ja lainsäädäntö estää kutsumasta muuten varsin halukasta armeijaa mukaan poliisioperaatioon.

Helikopteriryöstö pitää lukijan otteessaan yllättävän tehokkaasti, vaikka ryöstön vaiheet ja sen lopputulos ovat yleisessä tiedossa. On siellä kirjan lopussa sentään yllätyskin. Kiinnostava kirja!