22.5.2017

MUNRO, ALICE: Jupiterin kuut

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: The Moons of Jupiter (1982)
Suomennos: Kristiina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tämän seurauksena suomeksi on saatu myös Munron varhaisempia novellikokoelmia – viimeisimpänä Jupiterin kuut, joka alun perin ilmestyi jo vuonna 1982.

Jupiterin kuut koostuu yhdestätoista novellista. Kertojina on tavallisia eri ikäisiä naisia eri aikakausilta, eri yhteiskuntaluokista ja erilaisissa elämänvaiheissa. Osa tarttuu kohdalle osuneeseen tilaisuuteen ja saa ”rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa” kuten Onnettomuus-novellin Frances. Osa odottaa, että jokin käänne jossain tulevaisuudessa avaisi ovet uuteen tyydyttävämpään elämään. Kaikkien ajatukset kiertävät paljolti miesten ympärillä. Nuori neito unelmoi etäällä arasti ja palvovasti sankaristaan. Aikuisena moni takertuu epätyydyttävään suhteeseen, kun parempaakaan ei ole tarjolla, ja sietää väheksyviä huomautuksia taustastaan, tavoistaan, älystään ja etenkin ulkonäöstään. Naisen pitäisi näyttää aina nuorelta, todetaan Kesän loppu -novellissa.

Hän lääpii voidetta kiihkeästi ryppyihinsä ja iho reagoi finneillä, kuin teini-ikäisenä. Hän laihduttaa kunnes on mielestään kyllin hoikka, mutta saa samalla lommoposket ja kalkkunankaulan. Veltot käsivarret – miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä?

Munron tässä novellikokoelmassa miehet ovat etupäässä epäluotettavia, petollisia, sydämettömiä, itsekeskeisiä ja turhamaisia. Jo oletusarvona on se, että miehet eivät tule suhteeseen sitoutumaan, vaan kyllästyvät pian ja alkavat etsiä uusia valloituksia. Näin on miehistä parhaimpienkin kohdalla, kuten novellissa Levää pohditaan:

Hän olisi kiitollinen, epäitsekäs rakastaja, hän osoittaisi naisilleen sellaista hellyyttä, etteivät he hänen lähdettyään ryhtyisi rettelöimään. He eivät yrittäisi saada häntä nalkkiin; he eivät itkeneet hänen peräänsä. Naiset tekivät niin miehille jotka empivät, puhuivat itsensä pussiin, jotka lupasivat, valehtelivat, pilkkasivat. Sellaisille miehille naiset tulivat raskaaksi, heille he lähettivät epätoivoisia kirjeitä julistaakseen omaa autuaaksi tekevää rakkauttaan, heille he kostivat.

Eivät naiset välttämättä saa tukea toisistaankaan. Ystävien ja sukulaisten välillä vallitsee hiljainen kilpailu paremmasta sosiaalisesta statuksesta, varallisuudesta, menestyksestä miesrintamalla ja ainakin sitten lapsista ja lastenlapsista. Pitkäkin ystävyys voi hiipua, kun mies astuu kuvioihin.

Munro kirjoittaa rauhallisesti ja eleettömästi. Hän ei arvostele, tuomitse tai puolustele henkilöitään, mutta kuvaa kyllä näitä varsin paljastavasti ja terävästi. Vähän päästä hätkähtää kirjailijan tarkkanäköisyyden edessä: juuri tällaisia me ihmiset olemme, juuri näin me käyttäydymme. Kaikki suomeksi ilmestyneet Munron teokset kääntänyt Kristiina Rikmanin hallitsee suvereenisti tekstin moninaiset vivahteet.

PS. Novelli Onnettomuus on erityisen kiinnostava siksi, että sen henkilöistä Gerda ja Ted Makkavala ovat Pohjois-Ontarion suomalaisia. Tediin rakastunut Frances opiskelee Suomeen liittyviä asioita vanhasta Encyclopedia Britannicasta, mikä saa kyllä hymyn nousemaan nykysuomalaisen suupieleen.

15.5.2017

KALLIO, KATJA: Yön kantaja

Kustantaja: Otava 2017

Katja Kallion (s. 1968) kuudes romaani Yön kantaja perustuu tositapahtumiin. Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918) oli omana aikanaan liian itsenäinen ja kapinoiva eikä sopeutunut perinteiseen naisen rooliin. Siksipä hänet suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Amanda on jo lapsena ongelmallinen: joissakin asioissa yliherkkä ja yleensä ainakin levoton, vaativa ja uhmakas. Aikuisikään päästyään hän haluaa seikkailla, kokea jotain jännittävää ja erilaista. Hän pitää itseään muita älykkäämpänä eikä kestä määräilyä ollenkaan, mistä seuraa toistuva töistä erottaminen. Amanda elää irtolaisena ja prostituoituna ja joutuu ajoittain Hämeenlinnan naisvankilaan. Rettelöi ja saa silmittömiä kiukunpuuskia. Ja lisää rangaistuksia.

Laiska hän ei ollut, vaikka häntä siitä aina syytettiin. Kun hän halusi jotakin, hän ei laskenut vaivojaan eikä koskaan väsynyt. Nöyryyttä kyllä puuttui eikä hän ollut työpaikoista kiitollinen kuten maalta virtaavat tytöt. Elanto ei ollut asia jota hän etupäässä ajatteli, vaikka olisi kai pitänyt olla. Häntä ajoi eteenpäin tunne, joka muistutti pelkoa mutta myös palavaa halua. Oli kuin hän olisi koko ajan ollut täpärällä myöhästyä, vaikka hän ei tiennyt mistä.

Vuonna 1890 Amanda onnistuu ujuttautumaan ranskalaisen kuumailmapallolentäjän Duplessisin seuralaiseksi ja saa lentää! Hampuriin! Lontooseen! Pariisiin! Pitkään ei kuitenkaan onni jatku. Paluu kotiin, Turun lääninsairaalaan tutkittavaksi ja passitus Seilin saaren hospitaaliin. Amandalle uskotellaan hoidon kestävän vain kesän yli, mutta syksyllä hirvittävä totuus paljastuu: parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna hän tulee viettämään saarella koko loppuelämänsä.

Unet laukkasivat villeinä koko yön ja jättivät joka askeleella peräänsä painavan rautajäljen kuin hevosenkengän. Aamulla kun hän koetti avata silmänsä, luomilla painoivat hevosenkengät. Suu oli teljetty hevosenkengällä, joka hiuksessa roikkui hevosenkenkä. Hauraan lasipään kuljettamiseen harjaantunut niska oli sortua tällaisen taakan alla.

Tästä ei ole helppo toipua, mutta ajan myötä sekin onnistuu. Amanda pystyy suurimman osan aikaa esittämään kuuliaista ja nöyrää ja kohoaa ”vapaakävelijäksi”, luotetuksi potilaaksi, joka pääsee liikkumaan ja työskentelemään laitoksen ulkopuolella. Hän saa ystäviä, joihin hellyydenkipeyttään ja turvattomuuttaan takertuu ehkä liiankin tiukasti. On lyhyt, hiljaisen kaunis rakkaustarina. Viimein lohduksi löytyvät kirjat.

Olot Seilin saarella olivat karut. Naisia määrättiin saarelle monista erilaisista syistä eivätkä kaikki olleet potilaiksi luokiteltavia ollenkaan. Ammattitaitoista henkilökuntaa ei eristyneelle saarelle ja sen melko alkeellisiin oloihin ollut helppo saada. Kuri oli kovaa ja lisäksi jotkut hoitajat saattoivat vallantunnossaan sortua pikkumaiseen kiusaamiseen. Naisten yksilöllisyys murrettiin, vaikka Amanda yritti kyllä ainakin jonkin aikaa pitää yllä naisellisuuttaan kauniisti pukeutumalla ja koristautumalla. Kaikki tämä kerrotaan Amandan ajatusten kautta, joten mukana on melkoista myrskyä ja myllerrystä. Kieli mukailee tilanteita ja tunnelmia oivaltavasti ja värikkäästi. Mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

8.5.2017

MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv
Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.  

7.5.2017

KAAJA, ANU: Leda

Kustantaja: Teos 2017

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Kaajan surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuonna 2015. Hänen toinen teoksensa, romaani Leda, sijoittuu 1700-luvulle Marie Antoinetten aikakauteen.

Ledassa hykerryttää jo se, ettei sen kertojasta pääse perille. Onko hän entinen kurtisaani, jolle joku suojelija on säälistä tarjonnut huvilinnaansa asuinsijaksi? Onko hän yksi oman kertomuksensa henkilöistä? Joka tapauksessa kertoja vaikuttaa olevan tottunut hienostuneeseen elämään eikä nykytilanne syrjässä seurapiireistä vastaa hänen odotuksiaan. Aikansa kuluksi (tai muistutuksena olemassaolostaan) hän päättää ilahduttaa erästä ystäväänsä uudella versiolla kauniista Leda-neidosta, jonka Jupiter viettelee joutsenen hahmossa. Tästä kuvaelmasta on tuleva parempi, hienostuneempi ja nykyaikaisempi kuin koskaan. Ja sen hahmojen esikuvina taitaa olla kertojalle ja hänen lukijalleen varsin tuttuja henkilöitä.

Ledan tilalla kuvaelmassa on Adèle, seitsemäntoistavuotias tyttö. Jotta hän olisi niin puhdas ja viaton kuin tarina edellyttää, kertoja sijoittaa hänet luostariin. Sieltä neidon nappaa mukaansa seurapiirien kaunistus, julkea ja luultavasti turmeltunut markiisitar. Adèle palvoo markiisitarta koko sydämestään, mutta tämä aikoo tarjota tyttöä rakastajalleen, tunnetulle viettelijälle Monsieur de Signelle…

Leda koostuu kirjeistä, jotka sisältävät toisaalta hapahkoja kuvauksia kertojan omasta elämäntilanteesta ja toisaalta hitaasti etenevää tarinaa Adèlen kohtalosta. Monesti teksti muuttuu keskusteluksi, jossa kevytmieliset sukkeluudet lentelevät ja jota värittävät enemmän tai vähemmän suorat viittaukset ruumiillisiin toimintoihin. Lukijalle lupaillaan pitkin matkaa kuvausta neidon häpäisystä ja kärsimyksestä, mutta asiaan ei tunnuta lainkaan pääsevän. Sen sijaan pohditaan vaikkapa joutsenen jalkojen väriä ja välillä henkilöillä tuntuvat vielä hanhet ja joutsenet menevän sekaisin.

Kirjeiden koukeroinen tyyli tuo mieleen vaikkapa Madame de Sévignén kirjeet tyttärelleen. Siron kielen takana kuohahtelee monenlaisia tunteita eikä elämän kammottavuuksiakaan vältellä. Huumoria syntyy pienistä letkautuksista, liioitteluista ja sanaväännöksistä. Teksti suorastaan pursuaa aistillisuutta ja monimielistä symboliikkaa, jota löytyy vaikkapa kirsikoiden syönnissä.

Astia! Erillinen astia! Yritin huutaa palvelustyttöäni, mutta siementen sisälläpidättely esti minua saamasta aikaan kelvollista huudahdusta, ja aiheutti epäselvää lotinaa. Ja voi! Miten kivet pakottivatkaan poskiani syljen seassa! Miten ne odottivatkaan eteensä aukeavaa astiaa, johon purkautua!


Tuskinpa Kaaja on tarkoittanut kirjaansa pelkäksi kevyeksi kuvaelmaksi 1700-luvun seurapiirielämästä. Olisiko takana ajatus, että nainen yhä vieläkin (tai eritoten juuri nyt) nähdään pelkkänä seksiobjektina? Että hänen häpäisemisensä on pelkkää miehistä huvia, hauska pieni ohjelmanumero?

1.5.2017

KANTO, ANNELI: Lahtarit

Kustantaja: Gummerus 2017

Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta, sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen. Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.

Lahtarit-romaani koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia. Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit, kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus hirtehishuumoria.

Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä ampuaan.

Kirjassa tehdään matkaa samaan aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää. Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti suorittavansa välttämätöntä tehtävää.

Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä, kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.

Sisällissodan koko kaari kiteytyy Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan, Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta sillä on hintansa.  Eliaksen puheenvuoro, joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.

Lahtarit-romaani kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät. Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta.