27.7.2020

MANTEL, HILARY: Kuningashuone


Kustantaja: Teos 2020
Alkuteos: The Mirror & The Light
Suomennos: Kaisa Sivenius

Hilary Mantelin upea trilogia Thomas Cromwellista päättyy osaan Kuningashuone. Sekä sarjan ensimmäinen osa Susipalatsi (2011) että toinen osa Syytettyjen sali (2012) voittivat Man Booker-palkinnon, joten Mantelista tuli kolmas henkilö (ja ensimmäinen nainen), joka on voittanut kyseisen palkinnon kahdesti. Tähän mennessä kukaan ei ole voittanut Man Booker -palkintoa kolmasti, mutta nyt se saattaa tapahtua.

Thomas Cromwell (1485–1540) on Mantelin teossarjan päähenkilö ja kertoja. Kyläsepän kaltoin kohdellusta pojasta kehkeytyy sisukuuden ja hyvän onnen ansiosta sivistynyt hovimies, joka nousee arvoasteikossa yhä korkeammalle ja viimein kuningas Henrik VIII:n (1491–1547) luottohenkilöksi. Asemassa pysyäkseen Cromwellin on oltava kova ja laskelmoiva, sillä kaikki on kiinni Henrikin mielialoista ja oikuista. Ehkä imertelu auttaa:

Mitä minä keisarista, vaikka hän olisi koko maailman keisari? Teidän majesteettinne on ainoa ruhtinas. Te olette muille kuningashuoneille peili ja valo.

Kuningashuone jatkaa kertomusta täsmälleen samasta hetkestä, johon Syytettyjen sali päättyi eli Anne Boleynin mestauksesta. Kuningas on vapaa menemään naimisiin neitseellisen Jane Seymourin kanssa ja yrittämään jälleen miespuolista perijää. Edward-poika syntyy, mutta Jane kuolee pian synnytyksen jälkeen. Taas on alettava etsiä kuninkaalle puolisoa, joka vahvistaisi Englantia Euroopan poliittisella kartalla ja tyydyttäisi Henrikin nirsoa makua.

Viisikymppinen Cromwell on tässä vaiheessa Englannin toiseksi vaikutusvaltaisin mies, joka jopa aateloidaan. Menestys herättää kateutta ja huolta monella taholla. Aatelisia harmittaa, että heidän puhtaan verensä joukkoon nousee alhaissyntyinen mies Putneystä. Tavallinen kansa taas näkee Kromussa suurimman syyllisen kaikkiin heihin kohdistuviin uskonnollisiin, taloudellisiin ja poliittisiin vääryyksiin.

Jossakin, tai kukaties ei missään, on yhteiskunta, jota filosofit hallitsevat. Heillä on puhtaat kädet ja tahraton sydän. Mutta jopa valon metropolissa on kärpäsiä kuhisevia tunkioita ja lantakasoja. Jopa hyveen tasavallassa tarvitaan miestä lapioimaan paska pois, ja jossakin on kirjoitettu, että miehen nimi on Cromwell.

Samaan aikaan ilmaantuvat jo tuhon enteet. Cromwell painostaa Henrikin naimaan Clevesin prinsessa Annan, jotta Englannilla olisi protestanttisen Saksan tuki Ranskaa ja Espanjaa vastaan, mutta avioliitto puretaan nopeasti. Henrikistä Anna on ruma ja vanha – ja Anna ajattelee varmasti samaa itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta Henrikistä. Nuoresta Katariina Howardista tulee Henrikin itsensä valitsema uusi kuningatar.

Myöskään katolisen uskon tukahduttaminen Englannissa ei suju Cromwellin laskelmien mukaan. Lakkautettujen luostarien varallisuuden siirtämisen valtion kassaan Henrik hyväksyy, mutta ei kaikkien tuttujen sakramenttien poispyyhkimistä. Cromwellin suuren unelman eli englanninkielisen Raamatun julkaiseminen siirtyy siirtymistään.

Henrikin vainoharhaisuus herää. Onko Cromwellista tullut suurempi kuin kuninkaastaan? Tuntuuhan siltä, että juuri hän ohjaa ja kontrolloi kaikkea ja saa kaikki tiedot ensimmäisenä. Suunnitteleeko Cromwell ehkä tietä seuraavaksi kuninkaaksi naimalla Henrikin vanhimman lapsen Maryn?

Hän pelkää sinua, mestari. Olet kasvanut hänen ohitseen. Olet edennyt pidemmälle kuin kenenkään palvelijan tai alamaisen kuuluu.

Thomas Cromwellin ja kaikkien muidenkin kirjassa esiintyvien henkilöiden kohtalot ovat tietenkin tiedossa, mutta silti yli yhdeksänsataasivuinen järkäle pitää otteessaan. Teksti etenee joustavasti ja henkilöiden nokkela sanailu tuo siihen mustahkoa huumoria. Samalla voi tarkkailla, mikä varomaton lausahdus todennäköisesti vielä käännetään Cromwellia vastaan.

Mantelin luoma Thomas Cromwell on hyvin todentuntuinen hahmo. Vanheneminen tuo mukanaan surumielisyyden ja itsetutkiskelun, tuttujen ihmisten haamut ja monenlaiset muistot. Silti Cromwell jää jonkinlaiseksi arvoitukseksi: millainen hän oikeasti oli, mikä häntä ajoi eteenpäin?

Mikä olen, se olen ja se oleva olen
Mutta millainen olen, ei tiedä kukaan
Pahako vai hyvä, vankiko vai vapaa
Mikä ole, se olen ja se oleva olen…

…Kumpi ja kuinka, sen päättäkööt muut
Todeksi tuomitkoot tai valheen omaksi
Enempää ette tiedä kuin tietää saitte
Sillä olen mikä olen, mitä seuraakaan…

24.7.2020

HIETALA, NELLI: Varotoimia



Kustantaja: Karisto 2020

Vakuutuksia työkseen kaupitteleva Taimi on kolmekymppinen nainen, joka näkee uhkia kaikkialla. Jopa bussimatka ystävän luota kotiin sisältää monta potentiaalista vaaratilannetta: vesiliirron, tielle hyppäävän hirven, ojaanajon, kanssamatkustajien turvavyöttömyyden ja siitä seuraavan sinkoilun onnettomuuden tapahtuessa. Lisäksi Taimin viereen istahtaa ulkomaalaisen näköinen komea mies ja Taimia harmittaa: mies rupeaa tietenkin tekemään tuttavuutta. Sitten Taimia harmittaa, kun mies ei tee elettäkään siihen suuntaan. 

Bussin pysähtyessä kymmeneksi minuutiksi linja-autoasemalle Taimi ryntää aseman vessaan, mutta sieltä palatessaan näkee vain poistuvan auton takavalot. Saman kohtalon näyttää kokeneen Taimin vieressä bussissa istunut komea mies, joka esittäytyy Samiriksi ja tarjoaa Taimille kahvit aseman kuppilassa.

Mikä nyt eteen? Seuraava bussi lähtee vasta kuudelta aamulla eikä paikkakunnalla ole hotellia. Onneksi linja-autoaseman kahvilassa jutustelevat tädit muistavat läheisen mökkikylän ja toinen heistä jopa tarjoutuu viemään Taimin ja Samirin sinne. Taimi nimittäin ei aio jättää ymmärtämätöntä miesparkaa maahanmuuttajiin vihamielisesti suhtautuvien junttien armoille, vaan pelastaa tämän mukaansa.

hän oli se, joka pelasti miehen hankaluuksilta. Hän uhrasi oman mukavuutensa ja järjesti vaivojaan säästämättä majoituksen, jotta pahaa-aavistamaton Samir ei joutuisi täkäläisten petojen raadeltavaksi.

Eivät Taimin koettelemukset tietenkään tähän lopu, vaan edessä on holtitonta ajoa liukkaalla tiellä metsässä, lumihankia, verenhimoisia petoja ja uhkaavia metsästäjiä. Mökkiin asettuminenkin tarjoaa omat huolenaiheensa ja Samir alkaa jo ihmetellä Taimin pelkojen määrää.

- Enkä pelkää. Minä varaudun, Taimi selittää kärsivällisesti. – Ne ovat eri asioita. Pelko on hallitsematonta. Varautuminen ehkäisee pelkoa.

Varotoimia on kevyttä kesälukemista. Päähenkilö Taimi on kyllä huolekkuudessaan omaa luokkaansa, mutta silti häneen voi jollakin lailla samaistua. Lisäväriä Taimiin antavat riehakkuuden ja nasevuuden pilkahdukset sekä hetkittäiset lapsellisuuskohtaukset. Tuntuu siltä, että yhden yön seikkailu loppujen lopuksi vaikuttaa Taimiin myönteisesti ja hän alkaa etsiä hieman väriä ja runsautta elämäänsä.

Onhan kirjassa myös vakavaa sanomaa: ihmisen ulkonäöstä ei kannata ruveta päättelemään yhtään mitään.

Kuvittele, että sulta jatkuvasti tivattaisiin, mistä oikein tulet. Harva tuntuu tajuavan, ettei mulla mitään muuta kotimaata ole kuin Suomi ja että niistä irakilaisista juurista on pakko toitottaa koko ajan lähinnä siksi, että kysyjät itse eivät pysty pitämään mun näköistä tyyppiä suomalaisena… Taimi tunsi olonsa syylliseksi. Jos hänen viereensä olisi bussissa istunut reisitaskuhousuihin ja kumisaappaisiin pukeutunut valkoinen mies, olisiko hän katsonut tarpeelliseksi tietää, onko tämä kristitty?







23.7.2020

ULITSKAJA, LJUDMILA: Köyhiä sukulaisia


Kustantaja: Siltala 2019
Alkuteokset: Bednyje rodstvenniki 1993 ja Sonetška 1995
Suomennos: Arja Pikkupeura

Vuonna 2019 saatiin suomeksi Ljudmila Ulitskajan ensimmäinen teos eli Köyhiä sukulaisia, joka ilmestyi Ranskassa jo vuonna 1993 ja hieman myöhemmin myös Venäjällä. Suomenkieliseen laitokseen on liitetty vuonna 1995 ilmestynyt pienoisromaani Sonetška.

Köyhiä sukulaisia -teoksen tarinat ajoittuvat toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta 1990-luvun alkuun. Päähenkilöistä useimmat ovat naisia. Osa heistä on suhteellisen hyvin toimeentulevia - lääkäreitä, sairaanhoitajia ja sivistysalojen edustajia, mutta mukana on myös köyhiä ja vammaisia. Monet ovat joutuneet kokemaan karkotuksen tai vankileirin karuuden, mutta samalla he ovat karaistuneet ja oppineet selviytymiskeinoja.

Naisia tuntuu eniten erottavan toisistaan se, ovatko he kaunottaria vai mitättömän näköisiä, vaikkakaan kamppailussa miesten suosiosta voittaja ei aina ole itsestään selvä. Kiihkeällä seksillä ja hienostuneella erotiikalla on tärkeä osa ihmisten elämässä ja yllättäviä kohtaamisia tapahtuu. Uskonnolla ei tässä teoksessa ole kovin merkittävää sijaa eikä juutalaisuus tai ortodoksisuus erota ihmisiä toisistaan.

Simka asettui taloksi keittiön viereiseen varastokopperoon, jonne kertyneen roinan kuten rikkinäiset pesuvadit ja -kaukalot entiset asukkaat joutuivat harmikseen raahaamaan omiin huoneisiinsa, eivätkä tämän sokkeloisen pihan huterimpiin kuuluvan rakennuksen muut asukit näin ollen suhtautuneet häneen kovin myötämielisesti. Kaikki pitivät kuitenkin suunsa kiinni, sillä majoitusoperaation päällikkönä hääri taloushallinnon Kuzmitšev, yksikätinen kelmi ja ilmiantaja. Kenellekään ei selvinnyt, mitä etua Kuzmitševille koitui Simkan majoittamisesta kopperoon, mutta ainakaan se ei liittynyt Simkan viehätysvoimaan. (Bronka)

Kirjan henkilöille on yhteistä se, että he koettelemuksistaan huolimatta ovat hämmästyttävän tyytyväisiä. Vanha aviopari käy sunnuntaisin leppoisasti hoitamassa pienenä kuolleen poikansa hautaa. Erään pariskunnan hartaasti odotettu lapsi osoittautuu kehitysvammaiseksi ja hänen tulevaisuuttaan järjestellään vanhempien kuoleman varalta. Orvoksi jäänyt sairas tyttö saa kanssasisarelta suojelua ja opastusta kerjäämisen taidossa. Nuori nainen tulee raskaaksi ensimmäisen kerran koululaisena ja on parikymppisenä jo neljän aviottoman pojan äiti, mutta pärjää yhteisön avulla. 

Joissakin kertomuksissa on aimo ripaus ironiaa. Köyhä sukulainen hakee kuukausittain avustusta varakkaammalta, liehakoi ja kertoo juoruja kiitokseksi paikatuista alushousuista ja rahalahjasta. Joku toinen taas katsoo tekevänsä sukulaisilleen palveluksen kiertämällä vierailemassa vuoronperään kunkin luona. Hän ei liehakoi, vaan jakelee kohteliaisuuksiin piilotettuja piikkejä.

Voimakkaimmin kirjailijan kritiikki kohdistuu neuvostoajan viranomaisiin. Mielivaltaisiin toimiin ja korruptioon. Järjenvastaisiin säädöksiin, joista nimenomaan köyhät ja avuttomat joutuvat kärsimään. Kirjan henkilöistä kukaan ei kuitenkaan protestoi, vaan kaikkeen valvontaan, ahtauteen ja kurjuuteen suhtaudutaan normaalina elämänmuotona. Kurjia tarvitaan osoittamaan muille, etteivät heidän asiansa sittenkään ole ihan huonosti.

Kuten missä tahansa laitoksessa, tässäkin hoitokodissa arkea pyöritettiin tavattoman rutiininomaiseen ja älyttömään tyyliin. Kaikki asiakkaat kutsuttiin kerran vuodessa invaliditeettitodistuksen edellyttämiin tutkimuksiin, mikä olikin hoitokodin keskeisin tehtävä. Jalattomatkin jouduttiin tosin vuosittain kuskaamaan naapurissa toimivalle tavalliselle kaupunginterveysasemalla saman todistuksen saamiseksi. Ilman todistusta ei saanut eläkettä, joka oli merkittävä rahamäärä, joidenkin kohdalla melkein neljäkymmentä ruplaa. (Buharan tytär)

Pienoisromaani Sonetška on viehättävä kertomus naisesta, joka on lapsesta asti paennut elämän realiteetteja kirjallisuuden maailmaan. Hän ei huomaa karkotusajan hankaluutta, ei aviomiehen etääntymistä, ei tyttären arveluttavia seikkailuja. Hän ottaa siipiensä suojaan henkilön, jota joku muu pitäisi kilpailijanaan. Yhä uudestaan hän autuaana huokaa: ”Luoja, Luoja, mistä hyvästä minulle on suotu tämä kaikki…”  

Jo tässä esikoisteoksessaan Ulitskaja hallitsee eloisan ja polveilevan kuvaustavan ja Arja Pikkupeura puolestaan hallitsee suvereenisti niiden kääntämisen suomen kielelle. On hienoja yksityiskohtia ja kaunista kuvailua, teräviä piikkejä ja lempeää ymmärtämystä, hiljaista huumoria ja verevää erotiikkaa. Ulitskajan tekstejä on aina ilo lukea.







22.7.2020

STROUT, ELIZABETH: Olive Kitteridge


Kustantaja: Tammi 2020
Alkuteos: Olive Kitteridge (2008)
Suomennos: Kristiina Rikman

Elizabeth Stroutin teos koostuu kolmestatoista kertomuksesta, joiden yhdistävänä tekijänä on yrmy matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Joissakin kertomuksissa Olive toimii näkijänä ja tekijänä, mutta toisissa hän on vain taustalla vilahtava hahmo. Eläkkeellä oleva opettaja, vanha nainen.

Olive Kitteridge on pitkä ja miesmäinen, vanhemmiten hieman lihavakin. Häpeääkö hän ulkonäköään ja käyttää siksi piikikkyyttä jonkinlaisena suojakeinona? Olive on kieltämättä kärsimätön ja paha suustaan, mutta toisaalta yllättävän myötätuntoinen, avulias ja ymmärtäväinen. Hänen ansiostaan saattaa joku itsemurha jäädä tekemättä ja sairas päästä hoitoon. Yksinäisyyskin saattaa olla syynä Oliven äksyyteen.

Hän tietää että yksinäisyys voi tappaa – monet asiat voivat tappaa. Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija, joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Oliven aviopuoliso Henry on mies, josta kaikki pitävät, mutta pyhimys ei toki ole hänkään. Ulkopuoliset eivät sitä ymmärrä, mutta aviopuolisoiden välillä vallitsee aito yhteisymmärrys ja kiintymys. Ainoa lapsi, Christopher, sen sijaan kärsii äitinsä omalaatuisuudesta ja vetäytyy aikuisena tästä kauas. Se haavoittaa Olivea syvästi, mutta eihän hän osaa tunteitaan ilmaista.

… minun sisimmässäni asuu synkkyys, joka nousee joskus pintaan kuin mustekalan pää ja sylkee mustuutta lävitseni. En minä ole halunnut olla tällainen, mutta jumala auttakoon, minä olen rakastanut poikaani.

Kirja kuvaa Crosbyn pikkukaupungin arkea niin taidokkaasti, että miltei tuntee itsekin kulkevansa sen kaduilla. Mitään kovin ihmeellistä siellä ei tapahdu eivätkä ihmiset ole mitenkään tavallisuudesta poikkeavia, mutta silti Strout löytää kaikesta yllättäviä syvyyksiä. On vanhempien ja lasten välistä valtatapeliä ja tuhottuja haaveita. On uskottomuutta ja petollisuutta. On pikkumaisuutta ja katkeruutta. On yhteisymmärrystä ja rakkautta. Kirjailija ei henkilöitään arvostele, vaikka heitä tarkkaan katsookin. Esimerkiksi Olivessa on ikäviä piirteitä, mutta myös hyviä – kummatkin käyvät ilmi niitä mitenkään korostamatta.

Olive Kitterigde on tunteita herättävä hahmo kaikessa ärsyttävyydessään. Turhautumisen keskellä toivoo kuitenkin, että hänelle tapahtuisi vielä jotain hyvää. Olisi jotain, mikä saisi hänet laskemaan suojauksensa ja nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä. Tämä kai osoittaa, että kirjailija on onnistunut tehtävässään?

21.7.2020

NELSON, MAGGIE: Sinelmiä


Kustantaja: S & S 2019
Alkuteos: Bluets
Suomennos: Kaijamari Sivill

Amerikkalainen kirjailija Maggie Nelson rakastui siniseen väriin kuin olisi langennut lumoukseen. Jokainen sininen esine tuntui salaiselta koodilta, Jumalan sormenjäljeltä. Sininen värijauhekasa herätti pakottavaa (vaikkakin epämääräistä) halua. Tarve kirjoittaa sinisestä väristä oli niin palava, että vuosien ajan Nelson kertoi kirjan olevan jo tekeillä, vaikkei ainuttakaan sanaa vielä ollut kirjoitettu. Miksi?

16. Tästä kaikesta tulee puhuttua hilpeästi, vaikka tosiasiassa tuntee olleensa kuolemansairas, ja kirjeenvaihtajat lähettävät sinisiä uutisia kuin vihoviimeisenä toivona tepsivästä hoidosta.

17. Mutta mitä mielessä liikkuu, kun puhuu väristä hoitokeinona vaikka tautiakaan ei ole vielä määritelty?

Sinelmiä-teos on ohut ja koostuu 240 lyhyestä fragmentista, joissa kirjailija pohtii värin merkitystä itselleen ja yhteiskunnalle yleensä. Liikkeelle hän lähtee siitä peruskysymyksestä, mitä väri oikeastaan on, missä se on, tai onko sitä ylipäätään. Onko värien näkeminen vain valetietoisuutta?

Sinisen värin on todettu olevan kaikkialla maailmassa väreistä suosituin. Suomalaistenkin mielimaisema on sininen, mutta värihän onkin ympärillämme kaiken aikaa: taivas, järvet, meri. Toki sininen väri voi joissakin yhteyksissä olla vastenmielinen, ainakin ruuan kohdalla se voi merkitä hometta tai myrkyllisyyttä. (Mustikkapiirakan kohdalla ei tietenkään ole näin, mutta sen väri ei olekaan kirkas sininen.) Sininen valokaan ei tunnu hyvältä.

Mahtaako kirjailijalla olla mielessään jokin tietty sävy, joka tuntuu oikeimmalta siniseltä? Violettiin vivahtava se ainakaan ole, mutta väärältä voi tuntua puhdas sininenkin. Nelson matkusti kerran vartavasten Lontooseen nähdäkseen Yves Kleinin maalaukset, joihin taiteilija oli keksinyt ja patentoinut oman ultmariininsinisen sävynsä. Hän ei kuitenkaan pystynyt katsomaan maalauksia kuin hetken, sillä sininen säteili niin kuumana, että se tuntui kipuna silmämunissa.

Kirjailija pohdiskelee myös, näyttääkö maailma erilaiselta sinisten silmien välityksellä nähtynä (ja päättää uskoa niin). Entä sinisten silmien merkitys siellä, missä ne ovat harvinaisuus? Tästä päädytäänkin sellaisten naispyhimysten pariin, jotka mieluummin ovat kaivaneet siniset silmät päästään kuin antautuneet himokkaiden miesten kähminnälle. Jeesus puolestaan seisoo maalauksessa toisensa perään taustanaan hehkuvan sininen mandorla – sininen mantelinmuoto (joka taas tuo mieleen jotain ihan muuta).

Sinelmiä-teoksessa kirjailija siteeraa monen eri alan asiantuntijoita. On filosofeja antiikin ajoista asti, on kirjailijoita, kuvaamataiteilijoita ja lauluntekijöitä. Eniten nousevat esiin Väriopin laatija Goethe, abstrakti taidemaalari Joan Mitchell ja laulaja Billie Holiday.

Väriin liittyvien pohdintojen lomassa Nelson kuvailee varsin suorapuheisesti viehtymystään seksiin, erotiikkaan ja pornoon. Mieleen tulee ranskalainen Catherine Millet, kun Nelson kertoo halustaan katsoa, kokea, koskea ja maistaa. Kirjailija puhuu myös onnettomuudessa vakavasti vammautuneesta ystävästään, jonka sinistyneitä jalkoja raastaa ankara kipu ja joka kuitenkin on surussaan antelias. Usein kirjailija suuntaa sanansa petolliselle rakastetulleen, jota rakasti palavasti sokeana tämän todelliselle olemukselle. 

…sanon, että jos se mitä tunsin ei ollut rakkautta, minun on pakko myöntää etten tiedä, mitä rakkaus on, tai että minä yksinkertaisesti rakastin pahaa miestä. Puhun siitä, miten nämä muotoilut tyhjentävät rakkauteni kaikesta sinisestä ja jättävät ruman värittömän kalan sätkimään leikkuulaudalle keittiöön.

Englanninkielessä on siniseen liittyvillä sanoilla helpompi leikkiä kuin suomenkielessä. Sana ”blue” tuo värin lisäksi mieleen alakulon ja ”blues” musiikinsuunnan. ”Bluets” taas muistuttaa ruiskaunokeista, mutta myös itkemisen ja valvomisen aiheuttamista renkaista silmien ympärillä. Kaijamari Sivill onnistuu suomennoksessaan erinomaisesti.

Ehkä Sinelmiä-teos on Maggie Nelsonin farmakon, kirjoitettu sana joka toimii lääkkeen lailla?  Mutta mikä olikaan tauti?

Sillä sinisellä ei ole mieltä. Se ei ole viisas eikä lupaile viisautta. Se on kaunis, ja huolimatta siitä, mitä filosofit ja teologit ovat sanoneet, kauneus ei minun mielestäni sen kummemmin hämärrä eikä paljasta totuutta. Eikä se myöskään vie kohti oikeutta tai siitä poispäin. Se on farmakon. Se säteilee.

20.7.2020

MAGGA, INGA: Varjonyrkkeilijä


Kustantaja: Like 2020

Lola on 14-vuotias hento tyttönen, joka rikkinäisestä perheestä ja äidin alkoholiongelmasta huolimatta pärjää koulussa ilman suurempia ponnisteluja. Haaveena Lolalla on menestyminen nyrkkeilijänä, joten hän etsiytyy määrätietoisesti kunnan urheilutoiminnan uudistajan Roman Barren tietoisuuteen ja onnistuukin saamaan tämän henkilökohtaiseksi valmentajakseen. Nyrkkeily tosiaan sopii Lolalle:

Parhaina hetkinä keskittymiseni oli niin täydellistä ja intohimoni nyrkkeillä niin valtavaa, että se tuntui luonnonvoimalta. Lyönnit iskeytyivät kuin tsunami vasten kivikkoa, vasten häntä, joka oli jaksanut olla luonani. Joka oli rajoittanut, vastustanut, mukautunut vastavoimaksi jokaiseen myrskyyni.

Roman Barre voi olla hyvä valmentaja, mutta miehenä hän on mätä. Lola ei taatusti ole ainoa nuori urheilijatyttö, jonka mies raiskaa, mutta vain Barren apuvalmentajan toimiva poika tuntuu tietävän tilanteesta ja yrittävän suojella tyttöjä. Kaikki asianomaiset vaikenevat.

Raiskauskaan ei saa Lolaa vielä menettämään luottamustaan Barreen, mutta huipputasoiseksi mainostetulla valmennusleirillä tapahtuu jotain, joka saa hänet lopettamaan rakastamansa harrastuksen kuin seinään. Jotain, joka liittyy Lolan ystävään ja harjoittelukumppaniin Annaan. Jotain, joka kalvaa häntä vielä vuosia myöhemminkin. Lolan nuoruudesta kertova osuus päättyy kuitenkin paljastamatta syytä.

   Oikeassa valossa nähdyt asiat ovat puoliksi kuviteltuja, aavistettuja. Mielikuvitus jatkaa sen mikä peittyy varjoon. Se että osaa kuvata varjon ei vielä lupaa, että varjon alla piilee jotakin. Jotakin todellista tai olematonta. Jotakin.
   Kaikki voi olla valhetta. Sana sanaa vastaan.

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan nykyhetkessä lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Keskeisenä henkilönä tässä on Roman Barren tytär, kaksikymppinen kaunis Rebekka. Rebekka on lahjakas nyrkkeilijä ja isäänsä palvova tytär. Pientä kitkaa aiheuttaa vain se, että isä pyrkii valvomaan ja hallitsemaan Rebekkaa liikaa, lähes tunkeillen. Toisaalta vain isä tarjoaa Rebekalle turvallista vanhemmuutta, sillä mielenterveytensä kanssa kipuileva äiti ei siihen pysty.

Rebekka harrastaa nyrkkeilyn ohella myös kuvataiteita. Työväenopiston grafiikankurssilla Lola ja Rebekka kohtaavat, Lola opettajana ja Rebekka tiedonhaluisena oppilaana. Lolan tunteet kuohuvat, vanhat muistot palaavat mieleen sekasortoisina ja ristiriitaisina. Jos hän kertoo tietonsa Rebekalle, tapahtuuko se halusta suojella tyttöä vai halusta kostaa tämän isälle?

Rebekan läsnäolo sai minut voimaan pahoin. Kuinka hän oli niin tasapainoinen? Hän vaikutti onnelliselta ja menestyneeltä, ja se tuntui väärältä. Oli ristiriitaista, että joku niin hyvä ammensi elinvoimansa jostain niin pahasta, että se, mikä oli kuihduttanut minut, oli hänen onnensa juuri.

#metoo-hengessä kirjoitettu Varjonyrkkeilijä kertoo luottamuksesta ja luottamuksen pettämisestä, syyllisyydentunteesta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta. Kirja on hienosti rakennettu ja juoni kuin sotkuinen vyyhti, josta löytyy aina uusia langanpäitä. Yksityiskohdat löytävät toisensa ja tapahtumat kulkevat kohti ratkaisevia päätöksiä ja kipeitä käänteitä.

Rajun juonen lisäksi Varjonyrkkeilijä-teoksessa on kiinnostavaa myös tutustuminen kahteen hyvin erilaiseen harrastukseen. Ensinnäkin nyrkkeilyn maailmaan: monipuoliseen harjoitteluun, otteluihin valmistautumiseen ja tunteisiin ottelun aikana. Miten panna parastaan, jos vastaottelijana on hyvä ystävä? Miten kestää kipua? Miten hyväksyä häviäminen? Aika kaukana nyrkkeilystä luulisi kirjan toisen harrastuksen eli grafiikan olevan, mutta onko sittenkään? Teos antaa lyhyen katsauksen grafiikan eri lajeista ja käy läpi metalligrafiikan tekemisen eri vaiheita.

Inga Magga (s. 1983) on koulutukseltaan sekä taiteen maisteri että kirjallisuustieteen maisteri. Hän on myös suomenmestaruustasolla otellut thainyrkkeilijä. Esikoisromaanissa Varjonyrkkeilijä Maggan tiedot ja kokemukset yhdistyvät onnistuneella tavalla.

19.7.2020

SINERVO, HELENA: Tytön huone


Kustantaja: WSOY 2020

Vielä yksi vuorokausi ja sitten Saaran tytär Sofia lähtee opiskelemaan Montréalin yliopistoon. Tiukkana luonnonsuojelijana Sofia ei suinkaan lennä Kanadaan, vaan aikoo kierrellä bussilla pitkin Eurooppaa tapaamassa tuttuja ja jatkaa sitten Ranskasta rahtilaivalla määränpäähänsä. Saara kokee suorastaan fyysisenä kipuna sen, että joutuu eroon lapsestaan.

   Lapsen lähtö on kuin tietoisuuteen tehty leikkaus, ja siihen on ilmestynyt haamusärkyä, tuskan aihioita. Lapsi, minun sisälläni kasvanut, kaikkoaa pois, minun kahden rintani maitoa imenyt uusi parien olento lähtee luotani. Minä olen ollut pari lapseni kanssa. Äiti ja sen lapsi. Madonnankuva, ikoni. Lapsen tietoisuus on ollut minun tietoisuuteni pari.
   Nyt ne erkanevat toisistaan. Olo on kuin tapetulla ja nyljetyllä kaupunkikanilla, jota paloitellaan provencelaista pataa varten. Siis turta ja tunnoton, koska kuollut.

Tuntien huvetessa Saara muistelee omaa elämäänsä. Ensimmäistä ulkomaanmatkaa ja oleskelua Pariisissa. Uhkaavaa tilannetta, johon joutui hyväuskoisuutensa ja seikkailunnälkänsä vuoksi, ja josta selviytyi nipin napin. Niinpä Saara nyt varoittelee vaaroista kaiken aikaa, mutta rempseä ja itsevarma tytär tuskin kuuntelee.

Nuori aikuinen = henkilö, jonka hallitsevimmat ominaisuudet ovat viattomuus ja luottamus. Hän on muotoutuvassa tilassa. Tytön huone: seinät muotoiluvahaa.

Nuori aikuinen = henkilö, joka uskoo, että voimme kuvitella maailman uudeksi ja paremmin toimivaksi ja muuttaa maailman, jos vain tahdomme.

Kuusikymppisen Saaran ajatukset palaavat yhä uudestaan myös lyhyeksi jääneeseen avioliittoon ihanan Timon kanssa. Suurimman osan elämästään Saara on ollut vetäytyvä ja ulkopuolinen, mutta olisiko hänellä vielä mahdollisuus uuteen onneen? Rohkeutta repäistä ja ruveta rikkomaan rajoja? Olisiko Abrahamin Saarassa hänelle esikuva – uskalsihan tämä nauraa Jumalallekin päin naamaa.

Saaran tarinan pitäisi olla harmaiden panttereiden huoneentaulu ja opas vanhenemiseen. Älkää jääkö tuijottamaan ryppyjä ja hupenevaa lihasmassaa vaan huomatkaa tahtotila. Täältä tullaan elämä ja harmaat aivosolut harmaan tukan alla! Itse asiassa Saara korjasi: vaaleanpunaiset aivosolut. Ne ovat harmaita vain kuolleelle ruumiilla.

Kirjan nimi on Tytön huone. Puhetta on itse asiassa kahdesta erilaisesta tytön huoneesta. Ensimmäinen on Saaran opiskeluaikaisen kimppakämpän huone, jonka vuokraisäntä on sisustanut romanttiseksi ja somaksi omaa tytärtään varten. Sen suojissa Saara elää elämänsä pahimmat pelot ja painajaiset Pariisin kokemusten jälkeen. Toinen on tietenkin Sofialta vapautuva huone, jolle pitäisi keksiä uusi tarkoitus. Mitään pyhäkköä Saara ei aio siitä tehdä.

Saara tunsi olonsa levottomaksi ja ajatteli taas tytön huonetta. Mitä tehdä tyhjäksi jäävälle tilalle, jos asiaa katsoo merkitysten näkökulmasta? … Mikä on elämän tarkoitus nyt, kun en ole enää olemassa toista varten vaan ainoastaan itselleni? Mikä ja kuka tämä itse on, tämä rypistyvä hiilijalanjälki, joka pitää oikeutenaan elää mukavaa elämää, shoppailla netissä ja käydä konserteissa?

Monenlaisia muitakin ajatuksia tulee ja menee. Pianonsoiton opettajan päässä soi tietenkin musiikki ja etenkin Schubertin kohtalokas ja julma laulu Forelli, joka jollakin lailla yhdistyy niin omiin nuoruudenkokemuksiin kuin tyttären puolesta koettuun pelkoon. Samoihin tuntoihin liittyvät myös monet muut luontoon ja etenkin lintuihin liittyvät ajatukset ja huomiot. Tytön huone on hieno teos, josta löytää kerrostumia ja symboleja toinen toisensa jälkeen.

18.7.2020

CANTELL, SAARA: Kesken jääneet hetket


Kustantaja: Tammi 2020

Lapsi nostaa laatikosta valokuvan toisensa jälkeen ja Virva kertoo kuviin liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä. Näin tarina etenee yhtä sattumanvaraisesti kuin kuvat laatikosta nousevat ja kattaa viidenkymmenen vuoden matkan kaikkine iloineen ja suruineen. Ovatko Virvan muistot kuitenkaan luotettavia? Sukulaiset ja ystävät nimittäin antavat joistakin tapahtumista hieman toisenlaisen kuvan kuin Virva.

Jos ei voi luottaa siihen mitä muistaa, ei voi luottaa myöskään siihen tarinaan, jonka on itsestään vuosien aikana rakentanut. Kaikki se, mitä on uskonut olevansa, muuttuu sumuiseksi. Lopulta ei voi luottaa edes omaan kehoonsa ja siihen, millaisin ääriviivoin se piirtyy ympäröivään tilaan. Omakuva on äkkiä pelkkä Naurutalon vääristävän peilin heijastus, irvokas ja epätodellinen.

Monet hetkistä liittyvät Saareen, jossa suvun satavuotias jugendhuvila kerää kesä toisensa jälkeen suojiinsa eri sukupolvien edustajia. Siellä aika ei kulje jatkumona, vaan kaikki sukupolvet ovat yhä läsnä limittäin tai kiertävät spiraalina päällekkäin. Jopa isomummin askelet narahtelevat vielä rappusissa.

Isosisko Salla on pikkuisen Virvan elämän tärkein hahmo. Salla osaa selittää asioita eikä koskaan naura, vaikka Virva luulisi presidentti Kekkosta sammakoksi.  Boheemi äiti ei taida edes ymmärtää, miten paljon pientä lasta voi loukata se, että hänen viattomia erehdyksiään pidetään koko suvulle levitettävien kaskujen aiheena. Myöhemmin viisaasta Sallasta tulee kuitenkin väsynyt ja apea eronnut nainen ja kahden pienen lapsen yksinhuoltaja. Hetket jäävät hänen kohdallaan pahasti kesken, mutta mitä oikein tapahtui? Miksi Salla kuoli?

Entä muita kesken jääneitä hetkiä? On ihana ja kuvankaunis poika, jonka elämä lähtee jo varhain väärille urille ja jota kukaan ei osaa pelastaa häneltä itseltään. Hän on läsnä ja kuitenkin poissa. Virvan elämään sisältyy myös upea rakkaussuhde, jossa osapuolet ovat kuin luotuja toisilleen. Silti se tarina jää kesken.

Että he sattuivat olemaan samassa alkumuotissa valetun, sittemmin vahingossa murtuneen yksikön erilliset osaset? Kahden palasen palapeli, jossa jokaista kaulan- ja kainalonkuoppaa kohden on juuri oikeanmuotoinen leuan ja olkapään kaari. Kristianin kanssa pelkkä sylikkäin oleminen tuntuu Virvasta siltä kuin olisi viimein päässyt kotiin.

Ihan kaikki tarinat eivät sentään Virvankaan elämässä lopu kesken, vaan koulussa muodostunut ystäväkolmikko pitää yhtä vielä keski-ikään ehdittyäänkin. Joku menee naimisiin ja joku toinen ei, mutta apua ja lohdutusta tarvitsevan luo muut rientävät aina välittömästi.

Saara Cantell (s. 1968) on palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Myös esikoisromaanissa Kesken jääneet hetket on elokuvallisuutta; kohtauksia joita näkee silmiensä edessä ja lopussa paljastuva viimeinen totuuden palanen. Kieli on kaunista, herkkää ja oivaltavaa. Luettuaan teoksen jää miettimään sitä, miten erilaista Virvan, Sallan ja Danin elämä olisi ollut, jos he joinakin tiettyinä hetkinä olisivat valinneet toisin, mutta sitähän elämä taitaa olla – sattuman kauppaa.

15.7.2020

RANTSI, NIKO: Sinun puolestasi vuodatettu


Kustantaja: Tammi 2020

Niko Rantsi työskentelee rikosylikonstaapelina keskusrikospoliisissa. Uransa aikana hän on toiminut niin Turun terrori-iskun päätutkijana kuin tsunamin uhrien tunnistajana. Asiantuntemustaan hän voi nyt hyödyntää esikoisdekkarissaan Sinun puolestasi vuodatettu.

Tapahtumaketju alkaa 25. toukokuuta 2019., jolloin Porkkalanniemeltä löytyy vanhasta vajasta miehen ruumis. Sormienjälkien perusteella mies tunnistetaan Toni Pajuseksi, pikkurikolliseksi jonka kontolla on lähinnä petoksia ja huumausainerikoksia. Pajusta on ammuttu reiteen, mutta varsinainen kuolinsyy on päähän osunut voimakas isku.

Samaan aikaan ylikonstaapeli Veli-Matti Suojanen pelkää perheensä puolesta. Hän on joutunut erään kiinniottamansa rikollisen silmätikuksi. Miehen lähettämät viestit ovat luokkaa ”Terve vaan, apina!”, mutta kodin lähellä pyörivä auto todistaa hänen tarkkailevan perhettä. Vaimolleen Veli-Matti kertoo asiasta vasta, kun tämä suuttuu toden teolla miehensä poissaolevuudesta ja yrmeydestä. Tässä vaiheessa uhkailija on jo haastettu oikeuteen.

Huolenaiheena Veli-Matilla on myös Jussi-ystävä. Miehet ovat tunteneet toisensa jo kouluajoista lähtien ja Veltsu on kerran pelastanut toverinsa uhkaavasta tilanteesta. Nyt vaikuttaa siltä, että Jussi on taas pulassa. Avioliitto on ohi, firma rahavaikeuksissa ja luottaminen höveliin lainanantajaan paha virhe. Jussi vajoaa hämäräpuuhiin yhä syvemmälle ja oma henkikin saattaa olla vaarassa, mutta onko Veltsusta tällä kertaa auttajaksi?

Ongelmana on se, että Jussi ei vaikuta uskottavalta eikä Veli-Matin ole vaikea huomata sitä. Sen näkee ystävän silmistä. Vaikka kysymykset raivostuttavat Jussia, Veli-Matti tietää, että hän on tiukan paikan tullen se, jolta Jussi pyytäisi apua. Ellei poliisilta, niin ensisijaisesti ystävältä, joka nyt sattuu olemaan poliisi.

Rantsi kuvaa monipuolisesti henkilöidensä tunteita. On pelkoa omaisten puolesta, on sairauksien pelkoa, on pelkoa omasta mielenterveydestä, on riittämättömyydentunnetta, on syyllisyydentunnetta. On myös vihaa ja turhautumista, vaikka etenkin poliisin pitäisi säilyttää malttinsa provokaationkin edessä.

Viha. Tunteen kanssa on opeteltava elämään. Hyvän on voitettava, vaikka paha yrittää pilata kaiken kauniin ja tärkeän.

Sinun puolestasi vuodatettu -teos kuvaa tarkasti poliisin työtä eri vaiheissaan. Aina tieto ei kulje osastolta toiselle, mutta kaikkitietävän kertojan ansiosta lukija on hyvin perillä yksityiskohdista ja risteävistä suhteista. Joitakin asioita jää vielä auki, kun kertomus päättyy vuoden 2020 tammikuuhun. Ehkäpä jatkoa on tulossa.

PS. Kirjan nimi Sinun puolestasi vuodatettu on hieman turhan melodramaattinen. 

13.7.2020

BAUER, BELINDA: Katkeamispiste


Kustantaja: Karisto 2020
Alkuteos: Snap
Suomennos: Annukka Kolehmainen

Yksitoistavuotias Jack, yhdeksänvuotias Joy ja kaksivuotias Merry ovat äitinsä mukana kauppareissulla, kun auto hajoaa kaukana asutuksesta. Raskaana oleva äiti lähtee soittamaan tiepuhelimesta apua paikalle ja jättää Jackille vastuun pienemmistä lapsista, mutta tunnit kuluvat eikä äitiä kuulu. Vasta päivien päästä hänet löydetään murhattuna lähimaastosta.

Unelmat kuolivat, mutta painajaismainen todellisuus jatkui. Toisinaan niitä oli vaikea erottaa toisistaan, sillä menneisyys muunnelmineen vainosi häntä niin unessa kuin valveillakin. Toisinaan muistot olivat niin synkkiä, ettei niitä edes erottanut – ei sillä, että Jack olisi halunnutkaan.

Murheen murtama isä ei lopulta kestä yksinhuoltajan arkea, vaan lähtee ja jättää lapset oman onnensa nojaan. Jack yrittää kantaa hänelle sälytetyn vastuun ja taata sen, ettei sisaruksista kukaan joutuisi lastenkotiin. Hän pitää pihan siistinä ja ikkunat pestyinä, mutta sisäpuolella talossa vallitsee kaaos. Kukin lapsista on pahasti traumatisoitunut ja yrittää selvitä surustaan omalla tavallaan. Jack näkee yhä uudestaan unta äidistä, joka on miltei käden ulottuvilla elävänä ja nauravana, kunnes katoaa.

   He eivät tehneet mitään erityistä. He vain nauroivat yhdessä myrskyisellä kalliolla, tukka silmillä, autuaan tietämättöminä tulevasta. Isä piti Merryä isoilla, vahvoilla käsivarsillaan, Joylla oli se villapata, jota hän ei koskaan riisunut, ja Jack oli levittänyt sormensa pupunkorviksi Joyn pään taakse. Äidillä oli käsi Jackin olkapäällä, mutta hän seisoi hieman kumarassa kuin olisi juuri sanomassa jotakin.
   Jack ei muistanut, mitä äiti oli sanonut, mutta tiesi sen tämän ilmeestä; Rakastan sinua.

Kolme vuotta ratkaisemattomana pysyneen murhan jälkeen kaupungin poliisilaitoksella aloittaa rikosylikomisariona John Marvel, ylimielisen ja töykeän oloinen mies. Marvel oli Lontoossa varsin arvostettu murhatutkija, mutta mokasi viimeisimmässä jutussaan, joten murhien sijasta hän tutkii nyt asuntomurtojen sarjaa maaseutukaupungissa. Rikollinen, jota poliisit kutsuvat Kultakutriksi, murtautuu taloihin, löytää kaiken viemisen arvoisen ja lopulta lepää rasituksista makuuhuoneen sängyssä.

Junttimaisesta olemuksestaan huolimatta Marvel osoittautuu hyväksi tutkijaksi. Häneltä ei mene pieninkään yksityiskohta ohi silmien tai korvien eikä hänen logiikkansa petä, kun asioita pitää yhdistellä toisiinsa. Kultakutrin arvoitus alkaa ratketa ja samalla Marvel saa kaipaamansa: murhatutkimuksen!

Katkeamispiste on juoneltaan monimutkainen ja jännittävä. Poliisin työ on yhtä onnistumisten ja pettymysten vuoristorataa, mutta jokainen tiedonmuru vie lähemmäksi ratkaisua. Henkilögalleria on kiinnostava alkaen liian raskaaseen vastuuseen joutuneesta urheasta Jack-pojasta ja päätyen ylikomisario Marveliin, jolla kaiken meuhkaamisen alla on sydän paikallaan ja tarkka käsitys hyötynäkökohdista. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt ovat kovasti mukavia – murhaajaa myöten.

Bauerin teos on saanut paljon huomiota, sillä se pääsi Man Booker 2018 -listalle, jolle ei juuri dekkareita ole hyväksytty. Bauerin esikoisteos Hautanummi (suomeksi 2011) voitti CWA golden dagger -palkinnon.

8.7.2020

BOMANN, ANNE CATHRINE: Agathe


Kustantaja: Gummerus 2020
Alkuteos: Agathe
Suomennos: Sanna Manninen

Tanskalainen Anne Cathrine Bomann on psykologi ja kirjailija sekä pöytätenniksessä moninkertainen maansa mestari. Nuoruudessaan hän asui jonkin aikaa Ranskassa seudulla, jonne sijoitti myös esikoisteoksensa Agathen. Rakastettava ja lämminhenkinen romaani voitti italialaisen Scrivere per Amore -palkinnon vuonna 2019.

Ollaan Pariisin lähistöllä Fontenay-sous-Bois’n pikkukaupungissa vuonna 1948 ja seurataan käännekohtaa erään psykiatrin elämässä. Mies on 71-vuotias ja laskeskelee jo viimeisiä työtehtäviään ennen eläkkeelle jäämistä: 22 työviikkoa ja 800 keskustelua. Luotettava ja tehokas sihteeri madame Surrugue haluaa kuitenkin ehdottomasti ottaa tohtorille vielä yhden uuden potilaan. Kyseessä on vakavasti masentunut ja itsemurhayrityksiin taipuvainen keski-ikäinen saksalainen nainen nimeltään Agathe Zimmermann.

Oudosti Agathe herättelee tohtorissa uusia tunteita. Nainen on suora ja rehellinen, välillä ahdistunut ja välillä suorastaan ilkikurinen. Hän sanoo menettäneensä elämänhalunsa. Hän sanoo olevansa uupunut ja vihainen. Miksi?  Koska jätti nuorena huomattavan lahjakkuutensa hyödyntämättä ja jättäytyi mitättömyydeksi. Koska tilannetta on nyt jo myöhäistä korjata.

Luulen, että elämä on yhtä aikaa aivan liian lyhyt ja aivan liian pitkä. Liian lyhyt, jotta ehtisi oppia elämään. Liian pitkä, koska rappio muuttuu päivä päivältä näkyvämmäksi.

Agathe ei kuitenkaan pelkästään puhu itsestään, vaan tarttuu myös suorasukaisesti tohtorissa vaistoamaansa alakuloon. Miten mies pystyy auttamaan potilaitaan, jos ei ole itsekään kunnossa? Asiaa miettiessään psykiatri joutuu tunnustamaan, että hänen otteensa on tosiaan livennyt ja uran alkuaikojen kiihkeä halu auttaa ja ymmärtää kadonnut.

Tämä paikka oli minulle hyvin rakas. Täällä olin ensimmäisen kerran löytänyt jotain, mikä oli minun omaani ja minkä ehkä jopa osasin hyvin. Miksi olin antanut sen lipua käsistäni? Johtuiko se vain laiskuudesta, vai olinko todella niin ylimielinen, että minua oli alkanut tympiä muiden ihmisten onnettomuus?

Lisää ravistelua psykiatri saa vierailullaan kuolemansairaan tuttavansa luona. Puhe ohjautuu luontevasti ihmistä vaivaaviin pelkoihin. Tohtorikin pelkää, mutta mitä? Lähestyviä eläkepäiviä, tyhjän päälle jäämistä!

Tajusin olleeni siinä käsityksessä, että oikea elämä, palkinto kaikesta raatamisesta, odottaisi minua eläkepäivinä. Nyt en pystynyt kuolemaksenikaan ymmärtämään, mitä sellaista se elämä voisi pitää sisällään, mistä kannattaisi iloita. Eikö ollutkin niin, että täysin varmasti tiedossa oli vain pelkoa ja yksinäisyyttä?

Tohtori on ollut yksineläjä ja haluton sekaantumaan mihinkään henkilökohtaiseen työelämänsä ulkopuolella, ollut ehkä hieman itsetuhoinenkin. Agathella on suuri osuus siihen, että nyt tapahtuu muutos. Tohtori uskaltaa etsiä ystäviä, auttaa apua tarvitsevia, iloita elämästä. Ehkäpä rakastuakin.

Pienestä koostaan (122 sivua) huolimatta Agathe sisältää monia kerrostumia ja mietiskelyyn johdattavia yksityiskohtia. Esimerkiksi: ahdistunutta voi auttaa jo sekin, että häntä kuunnellaan ja hänen annetaan puhua rauhassa tarjoamatta heti ratkaisuvaihtoehtoja. Tai: pelkojen syyn tunnistaa, kun tietää mistä elämässä pitää eniten.

6.7.2020

SINISALO, JOHANNA: Vieraat


Kustantaja: Karisto 2020

Essi ja Siiri ovat naimisissa ja kahden lapsen äitejä. Essin tytär Sissi on kuusivuotias tomera esikoululainen, mutta Siirin kaksivuotias poika Luukas aiheuttaa huolta puhumattomuudellaan. Kumpikin äideistä näyttää asettavan etusijalle aina sen lapsen, jonka on itse synnyttänyt ja unohtavan käsitteen ”meidän yhteiset lapsemme”. Melko normaalia lapsiperheen elämää silti eletään.

Sissi ja Luukas eivät kuitenkaan ole tavallisia lapsia! Sissiä vaivaa hermonpäissä tuntuva hurina, jota vain kova kipu tuntuu lievittävän. Kivulla on myös toinen yllättävä vaikutus: pikkuveli Luukas osoittaa tuntevansa omassa ruumiissaan kipua aina samassa kohtaa missä Sissikin tuntee. Nämä ovat asioita, joita Sissi haluaisi testata, mutta tutkijan tie on kivikkoinen.

Eskarissa henkilökunta joutuu paniikkiin tavatessaan Sissin teräaseen kanssa itseään viiltelemästä. Onko tytöllä mielenterveydellisiä ongelmia? Onko kotona vaikeuksia? Onko tehtävä ilmoitus lastensuojeluun? Essi ja Siiri pelkäävät joutuvansa viranomaisten silmätikuiksi.

Koko perhe tullaan tutkimaan läpikotaisin, meistä tullaan etsimään tiheällä kammalla epäilyttäviä merkkejä, ja silloin sosiaali-ihmiset kiinnittävät väistämättä huomiota myös Luukkaaseen. Miltä näyttävät heidän silmissään sateenkaariparin kasvattamat lapset, itseään viiltelevä kuusivuotias ja hänen mykkä pikkuveljensä?

Hämmästyttävän ovelasti Sissi keksii kuitenkin aikuisia tyydyttävän selityksen viiltelylleen ja jatkaa testejään. Voisiko kipua käyttää Luukkaan puhekyvyn kehittämiseen? Jokaisen kokeen jälkeen Sissi näkee jonkin häilyvän hahmon sisällään muuttuvan selkeämmäksi ja kuulee paremmin sen jakamia ohjeita. Myös pikkuveljen sisällä hahmo kiinteytyy eli Sissi näyttää olevan oikeilla jäljillä.

   Mun päähän humahtaa kirkas lämpö ja mä olen jossakin.
   Kaikki on ruskeeta ja punertavaa ja käytävikästä, ja mun hermonpäät hurisee ja sirittää kiihtyneesti ku kokonainen heinäsirkkalauma asuis mun ihon alla niissä käytävissä ja se tuntuu hyvältä ja keinuttavalta, sydän ei enää hakkaa miljoonaa, ja ihan ku joku kurkistais minuun sisältä päin…

Sissin tapana on etsiä vanhempiensa hyllystä tietokirjoja, joista kuusivuotiaan ei olettaisi ymmärtävän mitään. Näin hän perehtyy muun muassa suoliston toimintaan ja alkaa kutsua näkemiään hahmoja suolistoasukeiksi, joita pitää ruokkia oikealla tavalla ja suojella kaikilta häiriöiltä. Aikuisten mieliksi Sissi kuitenkin teeskentelee, että kyseessä on tuiki tavallinen mielikuvitusystävä nimeltään Floora.

Kirjassa vaihtelevat kertojina Essi, Siiri ja Sissi sekä sähköpostien välityksellä Sissin ja Luukkaan yhteinen isä Ville. Kommentit paljastavat, miten perheen ilmapiiri alkaa Sissin kokeilujen seurauksena vähitellen muuttua. Aikuiset eivät oikein tiedä, mikä on vialla, mutta vaisto hälyttää. Sissi taas on varhaiskypsyydestään huolimatta vielä liian pieni osatakseen selittää aikuisille päätelmiään.

Vieraat valittiin Kariston kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019, mutta erityisen pelottava se ei ole. Jännittäväksi tarinan tekee viime kädessä se, ettei sen käänteitä ja loppua pysty mitenkään ennakoimaan. Saadaanko esimerkiksi järkiperäinen selitys yliluonnollisilta vaikuttaville asioille? Suoliston ja aivojen välinen yhteys sen sijaan on täyttä faktaa ja tällä hetkellä biotieteiden kuumimpia tutkimusaiheita.

Sujuvasti kirjoitettu tarina vie mukanaan – suositus niillekin, jotka eivät kauhukirjallisuudesta piittaa.


1.7.2020

MPOYI, KAYO: Virtaavan veden sukua


Kustantaja: Atena 2020
Alkuteos: Mai betyder vatten
Suomennos: Ulla Lempinen

Virtaavan veden sukua -romaanin kertoja Adi asuu 1980- ja 1990-lukujen taitteessa vanhempiensa ja siskonsa Dinan kanssa Tansaniassa Dar es-Salaamissa, missä isä työskentelee neuvonantajana Zairen suurlähetystössä. Isän ansiosta perhe kuuluu niihin mustiin, joita belgialaiset siirtomaaisännät kutsuivat kehittyneiksi kongolaisiksi ja joita rasistiset lait eivät koskeneet. Perheen seitsemästä lapsesta neljä vanhinta asuu Kinshasassa Zairessa.

Kirjan varsinaisen tarinan alkaessa vuonna 1989 Adi on viisivuotias kuriton ja utelias tyttönen. Hän on kaiken aikaa silmät ja korvat tarkkoina seuraamassa elämää ympärillään, mutta pientä tyttöä on myös helppo juksata. Niinpä seitsemän vuotta vanhempi Dina saa siskonsa uskomaan, että äidin vatsassa on pähkinä, joka kasvaa ja josta aikanaan tulee vauva.

Adi ei ole ilahtunut uudesta tulokkaasta, joka heiveröisenä ja sairastelevana vie äidin huomion. Lisäksi Adi on vakuuttunut siitä, että tyttö on henki eikä oikea lapsi. Kirkkoon kuulumisesta huolimatta taikausko on osa perheen elämään; noituus, enteet, pahat talot ja kirotut lapset. Nyt toivotaan, että perheen kokema huono onni loppuisi, kun uusi pienokainen ristitään isänpuoleisen isomummon mukaan Maiksi.

Perheen ilmapiiriin vaikuttaa eniten ahkerasti rukoileva, ankara ja jopa fyysistä kuritusta harrastava isä. Hän on omalla tavallaan pyrkinyt suojelemaan lapsiaan, mutta nämä pettävät odotukset ja pakenevat kotoa yksi toisensa perään päämääränään Etelä-Afrikka, Eurooppa tai Amerikka. Myös teini-ikäinen Dina lähtee kotoa salaa. Adi on kyllä sisukas, mutta silti vastuu Main ainoana vanhempana siskona on hänelle raskas.

Olet mitättömin olento maailmassa.
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Et ole mitään.
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.
Olet vain tyttö
Tytöllä ei ollut rohkeutta, ei rohkeutta.

Adilla ei ole oikein ketään, keneltä kysyä apua ongelmiinsa. Yksi ongelmista on naapurin kaksikymmentäviisivuotias Monsieur Éléphant, joka viekoittelee mairitteluilla ja makeisilla Adin mukaansa harrastamaan jotain, joka selvästikin on kiellettyä ja silti kiehtovaa. Syyllisyydentunne saa Adin kuvittelemaan rinnallaan kulkevan ja vihkoonsa syntejä kirjaavan jumalan, mutta onko tämä arkinen hahmo kovinkaan pelottava?

Olenko minä paha? En pitänyt häntä kädestä ja hän katosi.
Jumala on vaiti.
Minne hän meni, kun hän katosi?
Toiselle puolelle, jumala sanoo.
Kuoleeko Mai?
Jumala puristaa märän puvuntakkinsa hihasta vettä mutta ei vastaa.
Voiko joku pelastaa hänet?
Sinä voit, jumala vastaa.
Adin ajatusmaailmaa muokkaavat myös perheessä kerrotut tarinat, joissa toistuvat perheen siirtomaa-aikaiset kipeät kokemukset ja niistä saadut opetukset. Hyvin usein tarinat liittyvät veteen ja etenkin veden ja naisen väliseen yhteyteen. Naiseuteen ja naisena olemiseen. Jopa nimi Mai, joka annetaan suvun tytöille polvesta toiseen, merkitsee vettä. Naiseuteen liittyvät myös spiraalimaiseksi muotoillut kampaukset, sillä ne symboloivat historiaa, jatkuvuutta ja jopa ihmisen sisintä.

Äidinäiti oli puhunut äidin koko elämän ajan naisen ja veden yhteydestä. Siitä että vesi kuuntelee aina. Että nainen on luotu vedestä ja mies maasta. Että nainen on juokseva, muotoutuva ja ikuinen, mies kiinteä, muuttumaton ja murtuva.

Kymmenvuotiaana Tansaniasta Tukholmaan muuttanut Kayo Mpoyi (s. 1986) hyödyntää esikoisteoksessaan omaa taustaansa ja oman sukunsa tarinoita. Kirjassa ollaan toisaalta tavallisessa arkipäivässä ja toisaalta maagisessa ulottuvuudessa. Toisaalta ollaan suvun jatkumossa ja toisaalta nuoren tytön kehityskertomuksessa. Kiehtova teos!

PS. Sukutarinoissa on viljalti yksityiskohtia ja nimiä, mutta kirjan avussa oleva sukupuu auttaa.