27.5.2013

BJÖRK, MARJA: Poika

Kustantaja: Like 2013

Marja Björk (s. 1958) on helsinkiläinen vapaa kirjailija. Björkin teemoja ovat sukupuolisuus, salailu ja häpeä – niin myös teoksessa Poika, joka perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin.

Marion on lapsesta asti tuntenut olevansa poika poikien joukossa. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin poika. Tokaluokkalaisena hän rökittää kuudesluokkalaisen pojan ja on rakastunut Heidiin. Viidesluokkalaisena hän rukoilee muuttuvansa pojaksi myös ulkoisesti ja on ahdistunut kun kroppa muuttuukin aina vain enemmän naisen kropaksi. Seiskalla hänestä tulee Makke ja hän pääsee jengin jäseneksi. On yllättävää, miten positiivisesti luokkatoverit suhtautuvat Makken poikkeavuuteen. Asia on tiedossa, mutta ei herätä sen kummempaa keskustelua eikä kiusantekoa. Lisätukea saa joiltakin ymmärtäväisiltä opettajilta ja vaikkapa rintaliivien myyjältä. Silti joskus ajatus leikittelee itsemurhallakin.

Kosketin ison tammen runkoa ja katselin latvoja. Runko tuntui kuhmuraiselta. Ylhäällä sillä oli tissit ja käsivarret, jotka kurkottivat kohti taivasta, se suhisi ja kahisi kevyesti kuin kaunis tyttö kulkiessaan ohi. Alhaalta se oli vankka ja paksureitinen niin kuin mies. Tuntui, että se puu oli ainoa ihminen, joka ymmärsi minua.

Makke opiskelee metallialaa, on putkimiehenä ja vartijana ja lopulta asfalttimiehenä. Tyttöystäviä on ja seksikokemuksia. Omaiset ihmettelevät, raivoavat ja yrittävät pakottaa Makkea oikeana pitämäänsä muottiin. Tietenkin he haluavat suojella toista loukkauksilta ja pettymyksiltä, mutta toisaalta he myös häpeävät erilaisuutta. Etenkin äiti heittelehtii tunneskaalan laidasta laitaan, mikä taas hämmentää Makkea. Välillä äidiltä saa asiallista tukea ja ymmärrystä ja välillä taas hysteeristä herjausta ja uhkailua. Jollakin lailla kaikki muuttuu käsitettävämmäksi kun löytyy sellainen määritelmä kuin transsukupuolisuus. Tie mieheksi käy Makken kohdalla vaikeimman kautta, mutta ehkä se vahvistaa.

Björk kirjoittaa asiallisesti ja paisuttelematta. Kertoja on Makke itse, joten kielikin on nuoren suuhun sopivaa. Lisää ulottuvuutta kirjaan tuo sen omakohtaisuus, joka näkyy Makken kohdalla, mutta myös äidin tunteissa ja reaktioissa.



20.5.2013

HARBACH, CHAD: Pelin henki

Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The art of fielding
Suomennos: Tero Valkonen

Chad Harbach (s. 1975) kypsytteli yhdeksän vuotta esikoisteostaan Pelin henki. Kirja on herättänyt myönteistä huomiota ympäri maailmaa ja nimetty Yhdysvalloissa yhdeksi vuoden 2011 parhaista teoksista. Ylpeämpi Harbach on kuitenkin ystäviensä kanssa perustamastaan n+1-kirjallisuuslehdestä.

Harbachin teoksessa pelataan baseballia, mutta kirjaa ymmärtääkseen ei tarvitse välttämättä tuntea baseballin sääntöjä tai tekniikkaa. Todellinen sisältö on yleisinhimillinen: aikuiseksi kasvaminen, ystävyys, rakkaus ja kohtalon oikullisuus.

… juuri tämä oli olennainen paradoksi baseballin, jalkapallon tai minkä tahansa urheilulajin ytimessä. Sitä rakasti, koska sitä piti taiteena: erityisen soveliaiden ihmisten harjoittamana näennäisen merkityksettömänä touhuna, joka ei antautunut yrityksille selittää sen arvoa mutta joka tuntui silti kertovan jotain todellista tai jopa olennaista ihmisenä olemisesta.

Pikkukaupunkilainen 17-vuotias Henry pääsee vapaaoppilaaksi collegeen, koska osaa ennakoida pelipallon lentorataa tavalla, jota harva on osannut. Westishin collegen joukkue ei ole koskaan menestynyt eikä usko koskaan menestyvänsäkään, mutta Henryn taianomainen kyky tuo ryhtiä koko joukkueeseen. Edetään mestaruustaistoihin asti. Henry nousee legendojen rinnalle ja ammattilaisuran tuntumaan. Sitten yksi epäonnistunut heitto muuttaa kaiken.

Henryn lisäksi kirjassa on neljä keskeistä henkilöä. Owen on Henryn huonetoveri ja ystävä, baseball-joukkueen sielu ja julkihomo. Hänen rakkaussuhteensa collegen rehtoriin on aikapommi,sillä paljastuminen merkitsisi rehtorille eroamista tai erottamista. Rehtorin tytär Pella puolestaan pakenee epäonnistunutta avioliittoaan isän hoiviin ja löytää miltei heti kumppanin baseball-joukkueen johtohahmosta Michael Schwartzista. Onko Schwartz kuitenkin liiaksi keskittynyt Henryn uran edistämiseen? Peitteleekö hän uhrautumisellaan tulevaisuudenpelkoaan?

Pelin henki tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen elämäntapaan ja ajattelumaailmaan. Kieleltään ja tyyliltään se on sujuva ja viimeistelty ja pitää suurimman osan aikaa mielenkiinnon vireillä, vaikka pelikuvauksia onkin hieman liikaa. Kirjan henkilöt herättävät pikemminkin ärtymystä kuin sääliä: Henry on pakkomielteinen, Pella itsekeskeinen, Owen omahyväinen, rehtori Affenlight naiivi ja Schwartz marttyyri. Silti kirjaa ei voi jättää kesken, vaan henkilöiden kohtaloista täytyy saada selvyys. Puutteistaan huolimatta Pelin henki on miellyttävä tuttavuus.



13.5.2013

CARRÈRE, EMMANUEL: Limonov

Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Limonov
Suomennos: Kristina Haataja

Ranskalainen Emmanuel Carrère (s. 1957) on venäläistä emigranttisukua oleva kirjailija, joka romaaneissaan käsittelee identiteetin haurautta ja häilyvyyttä. Häneltä on aiemmin suomennettu romaanit Valhe (2000), Huviretki painajaisiin (2001) ja Viikset (2002), joista kaikista on tehty myös elokuva. Dokumenttiromaanillaan Limonov Carrère voitti vuonna 2011 yhden Ranskan arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista eli Renaudot-palkinnon.

Eduard Limonov (alkuperäiseltä nimeltään Eduard Savenko) syntyi vuonna 1943 sodan raunioiden keskelle. Jo varhain hän päätti tulla ihailluksi ja pelätyksi tavalla tai toisella – rikollisena, kirjailijana tai poliittisena vaikuttajana. Kaikkea hän elämänsä aikana myös on ollut: rikollisjengin jäsen ja avantgarderunoilija Neuvostoliitossa, miljonäärin hovimestari ja koditon pummi Yhdysvalloissa, kulttikirjailija Pariisissa, sissisotilas Serbiassa, kansallisbolševistisen puolueen perustaja ja poliittinen vanki Venäjällä. Entä tulevaisuus?

Eduard kertoi, ettei ole missään maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Keski-Aasiassa, Samarkandin tai Barnaulin kaltaisissa, auringon murskaamissa, pölyisissä, hitaissa, väkivaltaisissa kaupungeissa. Siellä sakarapiikkisten muurien kupeessa, moskeijan varjossa on kerjäläisiä, suuria määriä kerjäläisiä… Heidän elämästään ei voi tietää mitään, mutta varmaa on, että he päätyvät kunnan joukkohautaan. Heillä ei ole ikää, he eivät omista enää mitään, jos ylipäätään ovat joskus omistaneet – hädin tuskin heillä on nimi. He ovat katkaisseet kaikki yhteydet kaikkeen, he ovat raunioita, he ovat kuninkaita.

Kyllä, se hänelle sopii.

Limonovilla ei tunnu olevan mitään vankkumatonta aatemaailmaa, vaan hän liittoutuu tilanteen mukaan milloin kenenkin kanssa. Hänelle on tärkeintä olla vallankumouksellinen ja muista poikkeava. Silti Limonov ei ole pelkästään kylmäverinen opportunisti, vaan ystävilleen ja seuraajilleen viimeiseen asti lojaali mies. Elämänsä naisia hän rakastaa ja auttaa uskollisesti näiden tempauksista huolimatta.

Carrére on asettanut oman elämäntarinansa Limonovin tarinan rinnalle. Eikö olisi kannattanut keskittyä vain Limonoviin, jonka seikkailuissa olisi ollut ihan kylliksi kerrottavaa? Siksikö, että niitä kaikkia ei voi hyväksyä? Kiitosta siitä, että Carrère selvittelee Neuvostoliiton ja Venäjän poliittisen elämän sekavia kiemuroita kansantajuisella ja varsin suorasukaisella tavalla!

6.5.2013

RIDPATH, MICHAEL: Varjojen saartama

Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Where the shadows lie
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Brittiläinen Michael Ridpath (s. 1961) on opiskellut yliopistossa historiaa ja työskennellyt pankissa arvopaperi- ja riskisijoituskauppiaana. Monet hänen trillereistään ovatkin liittyneet jollakin lailla rahamaailmaan. Varjojen saartama –teos on ensimmäinen osa Islantiin sijoittuvasta Fire & Ice –dekkarisarjasta, josta alkukielellä on ilmestynyt tähän mennessä neljä osaa.

Kirjan päähenkilö on Magnus Jonson tai islantilaisittain Magnús Ragnarsson. Hän on syntynyt Islannissa, mutta asunut Yhdysvalloissa Bostonissa lapsuudestaan asti. Hänen menneisyyteensä liittyy joukko traumaattisia asioita ja pelottava on nykyisyyskin. Rikospoliisina työskentelevän Magnuksen pitäisi todistaa oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä on huumekauppiaiden lisäksi kolme korruptoitunutta poliisia. Kuin ihmeen kaupalla Magnus selviää kahdesta murhayrityksestä, minkä jälkeen esimies lähettää hänet turvaan Islantiin. Tilannetta on tarkoitus hyödyntää niin, että Magnus tutustuttaa Islannin poliisia suurkaupungeille tyypillisiin rikoksiin ja toimintatapoihin – Islannissa kun henkirikokset ja huumeongelmat ovat vielä varsin harvinaisia. Juuri sopivasti paljastuukin epäilyttävä kuolemantapaus, jota Magnus rupeaa innokkaasti selvittelemään. Sankariroolia hän ei kuitenkaan saa, koska tunaroi sekä yksityiselämässä että työtehtävissä – omasta mielestään kyllä perustelluista syistä. Joka tapauksessa uskottavuus on paikallisen poliisin silmissä mennyttä.

Omavaltaisissa tutkimuksissaan Magnus huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle myyttien maailmaan. Kuollut mies on kaupitellut ennen julkaisemattoman saagan käsikirjoitusta, johon kuitenkin J.R.R. Tolkienin kerrotaan tutustuneen. Saagan juoni on lähes identtinen Taru sormusten herrasta –suurteoksen kanssa. Mikä omituisinta: saagan uskotaan perustuvan erään suvun todellisiin vaiheisiin. Onko siis myös valtasormus ollut olemassa? Onko se yhä tallessa? Onko se yhtä paha kuin Tolkienin kuvaama sormus?

Varjojen saartama on harvinaisen mielenkiintoinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Gaukrin saagasta on merkintöjä vanhoissa asiakirjoissa, mutta itse käsikirjoitus lienee tuhoutunut tulipalossa jo vuosisatoja sitten. Tolkienin taas tiedetään jo koulupoikana perehtyneen muinaisrunoudesta etenkin islantilaisiin saagoihin ja suomalaisten kansalliseepokseen Kalevalaan. Hän jopa opetteli suomen kieltä ja kehitti sen pohjalta suurhaltiakielen. Tämä käy ilmi Varjojen saartama -teoksessakin.

Kirjassa on vahva paikallistunnelma, osuvaa luonnonkuvausta ja persoonallisia henkilöhahmoja. Välillä se imee mukaansa vastustamattomasti, mutta ihan koko aikaa jännite ei kestä. Keskivertodekkarista se kuitenkin poikkeaa myönteisesti.