27.4.2015

MUNRO, ALICE: Nuoruudenystävä

Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: Friend of my Youth
Suomennos: Kristiina Rikman

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013 voittaneen kanadalaisen Alice Munron neljästätoista novellikokoelmasta on nyt suomennettu kymmenen. Viimeisimpänä suomeksi saatiin Nuoruudenystävä, joka englanniksi ilmestyi jo vuonna 1990.

Nuoruudenystävä -kokoelman novellit kuvaavat sitä, miten ajan myötä sekä ihmiset että heidän tunteensa muuttuvat. Palava intohimo laimistuu, ystävyys kuolee ja elämänhalu vähenee tai sitten ihminen heittäytyy hetken mielijohteesta kiihkeänä kohti uutta ja tuntematonta.  Munro ei mitenkään arvostele kuvaamiaan henkilöitä, mutta paljastaa kyllä heidän vahvuutensa ja heikkoutensa. Jotkut ovat rohkeita ja sitkeitä toteuttaessaan unelmiaan, jotkut pelkurimaisia ja uskaliaampia ihmisiä kohtaan pahansuopia.  Jotkut ovat sokeita niin lähimmäistensä kuin oman itsensä suhteen, jotkut toistavat samaa käyttäytymismallia kerta toisensa jälkeen vaikka tietävät sen seuraukset. Etenkin novellien naiset taistelevat ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä he haluavat avioliiton ja kodin suoman turvan, mutta kaipaavat myös itsenäisyyttä ja vapautta.

Joissakin novelleissa henkilöt ovat itse tarinankertojia, jotka esittävät mahdollisia versioita tapahtumille ja yrittävät järkeillä todennäköisintä vaihtoehtoa. Lopullista totuutta ei välttämättä löydy, mutta kertoja tulee huomaamattaan paljastaneeksi jotain omasta itsestään. Joidenkin novellien kohdalla taas jää ihmettelemään, kenen tarinasta tässä oikeastaan on kyse. Onko esimerkiksi kokoelman niminovellissa todellinen kohde kertojan äiti vai äidin nuoruuteen liittyvä nainen, josta hän kertoo tyttärelleen. Näkökulma vaihtuu useampaan otteeseen ja ajallisesti siirtyillään edestakaisin. Näin menneisyyden kerros toisensa jälkeen kuoriutuu pois ja päästään mahdollisimman lähelle todellista ihmistä.

Ihmiset ovat uteliaita. Jotkut ovat. He haluavat löytää asioita, jopa yhdentekeviä asioita. He yhdistelevät asioita. Heitä näkee liikkeellä muistikirjoineen, raaputtamassa likaa hautakivistä, lukemassa mikrofilmejä, siinä toivossa että näkisivät pienen ajan virran, löytäisivät yhteyden, pelastaisivat jotain roskiksesta… Mutta he saattavat silti erehtyä.

Munron kieli on säästeliästä, mutta monikerroksista. Tekstiin sisältyy paljon tarkkoja psykologisia oivalluksia ja hienovaraista huumoria.

Mies saattaa pitää talonsa siistinä, mutta ei hän ikinä – jos on kunnon mies – suuremmin koristele sitä. Avioliitto pakottaa hänet elämään niin koristeiden kuin tunteidenkin kanssa, se suojelee häntä myös hänen oman luonteensa ääripiirteiltä – tiukalta nuukuudelta tai ylettömältä tuhlaavaisuudelta, kurjuudelta ja liialliselta nukkumiselta tai lukemiselta, ryyppäämiseltä, tupakoinnilta tai vapaa-ajattelulta.

20.4.2015

KROHN, LEENA: Erehdys

Kustantaja: Teos 2015

Leena Krohn (s. 1947) on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Finlandia-palkinnon vuonna 1992. Krohn on myös kansainvälisesti tunnettu, sillä hänen teoksiaan on käännetty parillekymmenelle kielelle.

Erehdys on tragikoominen tarina kirjailija E:stä ja hänen vierailustaan ankean pikkukaupungin kirjastoon järjestetyssä yleisötilaisuudessa. Jo pitkällä ajomatkalla kohti esiintymispaikkaa kirjailija (jonka myöhemmin ymmärtää miespuoliseksi) tekee itseluottamusta pahasti horjuttavan erehdyksen eikä itse tilaisuus paranna tilannetta. Kirjailija lukee ääneen tekstejään ja odottaa kuulijoilta rakentavia kommentteja, mutta suurin osa yleisöstä ei kuuntele häntä lainkaan askarrellessaan kännyköidensä ja tablettiensa parissa tai sitten suhtautuu häneen pahantahtoisesti ja hyökkäävästi. Ne muutamat kysymykset, joita kirjailijalle esitetään, menevät paljolti asian vierestä. Kirjailija kokee lukuhetken aikana monenlaisia tunteita: epävarmuutta, häpeää, väsymystä ja lopulta kiukkua. Paluumatka sulkee tarinan kaaren, sillä kirjailija erehtyy vielä kerran.

Kirjastovierailu on kehyskertomus, jonka sisällä E:n lukemat tekstit muodostavat oman kokonaisuutensa. Näistä osa on novelleja ja osa otteita laajemmista kertomuksista, mutta jotain yhteistä niillä kuitenkin on. Jokainen käsittelee jotain ongelmaa, henkistä tai ruumiillista sairautta tai erilaisuuden kokemusta. Ihmiset pelkäävät, tuntevat itsensä vainotuiksi tai kirotuiksi, epäilevät muistojaan ja aistejaan. Ilmaantuu outoja yhteensattumia, tapahtumat paisuvat hallitsemattomasti ja tempaavat ihmiset mukanaan. Toki apuakin on saatavilla: retroterapeutti tarjoutuu muokkaamaan menneisyyden uusiksi (historiaahan ei ole!) ja Digitaalisen kuolemattomuuden instituutti taas opettaa tapoja oman elämän säilömiseen, jotta ihmisen mieli voitaisiin kuoleman jälkeen kloonata.

Tunnelma ei kuitenkaan ole aina toivoton, vaan kertomusten ihmiset kokevat yllättäviä mielihyvän ja oivalluksen hetkiä. Kauneutta on kaikkialla, etenkin luonnossa, ja kauneus myös säilyy. Mielenrauhan ihminen saavuttaa ymmärtäessään, että ainutkertaisiksi luulemistaan kokemuksista ja käsityksistä huolimatta jokainen minuus on siltikin vain osa yhtä ja samaa ihmisyyttä. Onhan jokainen lumihiutalekin toisesta poikkeava, mutta langetessaan hankeen se on pelkkää lunta.

Ajan kuluminen on armoa, E. ajatteli, ja se, mikä on unohdettu, on saatu anteeksi. Vierähtää sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa ja ylpeyden aihetta, sitä kukaan ei muista. Kukaan ei enää kutsu meitä nimillämme, ja se, mitä kerran saimme aikaan, on yhdentekevää kuin lahonneet lehdet. Jos niiden ravitsemasta maasta nousee jotain uutta, niin se ei enää kuulu meille. Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kukaan muista, että kerran olimme olemassa, ei kukaan tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia, niin turhaan.

Krohnin tekstiä on luettava tarkkaan, sillä pienilläkin yksityiskohdilla on merkityksensä ja vaikutuksensa. Samaten aforismimaisen nasevat lauseet ja filosofisia viisauksia sisältävät laajemmat mietteet liittyvät itse tarinaan eivätkä nouse itsetarkoituksellisiksi – kauniisti soljuvan kielen ansiosta ne tuntuvat myös ymmärrettäviltä. Lukunautintoa vahvistaa vielä kirjan kiehtovan epätodellinen tunnelma, jonka luomisessa Krohn on mestari. 

13.4.2015

ZANDER, JOAKIM: Uimari

Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: Simmaren
Suomennos: Katriina Huttunen

Joakim Zander syntyi vuonna 1975 Tukholmassa, varttui Söderköpingin pikkukaupungissa, asui Syyriassa ja Israelissa, oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, opiskeli lakia Uppsalan yliopistossa, suoritti oikeustieteen tohtorin tutkinnon Maastrichin yliopistossa ja työskenteli Euroopan parlamentissa ja Euroopan komissiossa Brysselissä. Nykyisin hän asuu Lundissa suomalaisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kaikista näistä aineksista on syntynyt Zanderin esikoisteos Uimari, hyytävä trilleri vakoilusta ja kulissien takaisesta häikäilemättömästä koneistosta.

Uimari liikkuu eri aikatasoissa, eri paikkakunnilla ja eri henkilöiden elämässä, mutta lukujen otsikoita seuraamalla pysyy kyllä mukana. Tarina alkaa Damaskoksesta heinäkuussa 1980. Nimetön mies, jonka myöhemmin tajuaa amerikkalaiseksi vakoojaksi, hylkää vastasyntyneen vauvansa työnsä vaarallisuuteen vedoten. Hän ei kuitenkaan pysty antamaan itselleen anteeksi, vaikka etsiikin unohdusta vaarallisilla retkillään maailman sota-alueilla. Ainoastaan uiminen uupumukseen asti auttaa ainakin hetkeksi.

Se on epätodellista. Huimaavaa. Se että joutuu vastatusten itsepetoksen kanssa. Se että seisoo vihdoin alastomana itsensä edessä. Se että leijuu korkealla oman ruumiinsa, oman teennäisen maailmansa yläpuolella.

Uimari alkaa myös epäillä tehtäviensä mielekkyyttä ja oikeutusta. Näyttää siltä, että Yhdysvaltojen oma toiminta on usein ollut se tekijä, joka on sysännyt liikkeelle koston ja terrorin kierteen.

Me niitämme sitä, mitä olemme kylväneet. Sotaa, verta, valheita valheiden perään. Me kylvämme kaaosta ja niitämme status quota.

Edetään vuoteen 2013. Ruotsalainen tutkija Mahmoud Shammosh huomaa olevansa hengenvaarassa saatuaan sattumalta käsiinsä salaista aineistoa amerikkalaisten Afganistanissa suorittamista erittäin raaoista kidutuksista. Hän etsii apua entiseltä tyttöystävältään Klara Walldéenilta, joka toimii Brysselissä EU-avustajana ja on sekä sisukas että nokkela nainen. Seuraa hurja pakomatka pitkin Eurooppaa aina Ruotsin ulkosaaristoa myöten. Uhkaajat tuntuvat kaikkivoipaisilta, mutta liittyykö Uimari tapahtumiin jollakin lailla?

Uimarin juonikuviot ovat paljolti entuudestaan tuttuja, mutta uutta on esimerkiksi EU-lobbaajien kyyninen kaupallinen toiminta. Vauhtia kirjassa riittää ja yllättäviä käänteitä, on kuin elokuvaa seuraisi. Lauseet myötäilevät tapahtumia oivallisesti: kiihkeimmissä tunnekuohuissa lyhyiden lauseiden rummutusta kunnes taas siirrytään rauhallisempaan kuvailuun. Yllättävän runollistakin teksti on ja paikoin pilkahtaa huumori:

Häneltä meni melkein puoli tuntia laatia viesti, joka ei lopulta ollut kuin viisi riviä pitkä. Sen jälkeen kesti neljännestunnin poistaa siitä kaikki, mikä voitaisiin tulkita kaksimielisyyksiksi, epätoivoksi, menneisyyteen viittaamiseksi.

6.4.2015

OLSSON, LINDA: Kun mustarastas laulaa

Kustantaja: Gummerus 2015
Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Linda Olsson (s. 1948) toimi pitkään juristina Ruotsissa, kunnes aviomiehen työ vei perheen Uuteen Seelantiin vuonna 1986 ja sieltä edelleen Japaniin. Siellä päivien höysteeksi löytyi luova kirjoittaminen. Jo esikoisteos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (alkuteos 2005, suomennos 2009) osoittautui kansainväliseksi menestykseksi.  Myös kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Sonaatti Miriamille saavutti menestystä, sillä se nimettiin ehdolle maailman suurimman kirjallisuuspalkinnon, Impact Dublinin, saajaksi.

Olsson käsittelee teoksissaan ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä ovat kokeneet niin suurta tuskaa, että ovat vetäytyneet maailmasta eroon. Usein nämä henkilöt ovat taiteilijoita, joilla luomisvoima on sammunut. Näin on Kun mustarastas laulaa -teoksessakin.

Talvikylmällä tukholmalaiseen kerrostaloon muuttaa nainen. Naapuri näkee hänet muuttopäivänä vilaukselta, mutta sen jälkeen viikot vierivät ilman elonmerkkiä. Nainen on Elisabeth, jolla kerran oli ura, onni ja menestys, mutta joka menetti kaiken – elämänhalua ja kirjoittamisen lahjaa myöten. Naapuri on Elias, nuori lahjakas sarjakuvapiirtäjä, joka kärsii pahasta lukihäiriöstä. Onneksi Elias on saanut ystäväkseen yläkerran Oton, seitsemänkymppisen leskimiehen, joka tarjoaa sekä herkkuruokia että vapaamuotoisia tarinoita maailmankirjallisuuden klassikoista. Kirjojen avulla myös Elisabeth saadaan houkuteltua pois näännyttävästä, harhojen täyttämästä eristäytyneisyydestään. Kevään ja kesän mittaan jokainen kolmikon jäsenistä hyötyy kanssakäymisestä jollakin tapaa: Elias saa aiheen sarjakuviinsa, Elisabeth löytää uudelleen sanat ja Otto kokee ensimmäistä kertaa elämässään rakkauden. Yhdistävänä tekijänä on mustarastas ja sen laulu.

 Mustarastaan haavoittuvaisen mutta silti voitokkaan laulun ensimmäiset sävelet. Ääni oli vaimeahko, saattoi tulla puutarhasta talon toiselta puolen. Mutta se oli täysin puhdas ja kirkas, riemullinen laulu.
Ja niin täynnä elämäniloa.

Kestääkö hauras onni kuitenkaan syksyn kylmyyttä? Päättyykö kaikki mustarastaan viimeiseen lauluun? Kirjan loppu jää sopivan avoimeksi, vaikka merkit viittaavatkin tiettyyn suuntaan. Kun mustarastas laulaa on kaihoisa tarina kolmesta erilaisesta ja eri-ikäisestä ihmisestä ja heidän keskinäisistä suhteistaan, ystävyydestään ja rakkaudestaan kirjoihin. Viihdettä toki, mutta sydäntä lämmittävää.