22.5.2017

MUNRO, ALICE: Jupiterin kuut

Kustantaja: Tammi 2017
Alkuteos: The Moons of Jupiter (1982)
Suomennos: Kristiina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tämän seurauksena suomeksi on saatu myös Munron varhaisempia novellikokoelmia – viimeisimpänä Jupiterin kuut, joka alun perin ilmestyi jo vuonna 1982.

Jupiterin kuut koostuu yhdestätoista novellista. Kertojina on tavallisia eri ikäisiä naisia eri aikakausilta, eri yhteiskuntaluokista ja erilaisissa elämänvaiheissa. Osa tarttuu kohdalle osuneeseen tilaisuuteen ja saa ”rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa” kuten Onnettomuus-novellin Frances. Osa odottaa, että jokin käänne jossain tulevaisuudessa avaisi ovet uuteen tyydyttävämpään elämään. Kaikkien ajatukset kiertävät paljolti miesten ympärillä. Nuori neito unelmoi etäällä arasti ja palvovasti sankaristaan. Aikuisena moni takertuu epätyydyttävään suhteeseen, kun parempaakaan ei ole tarjolla, ja sietää väheksyviä huomautuksia taustastaan, tavoistaan, älystään ja etenkin ulkonäöstään. Naisen pitäisi näyttää aina nuorelta, todetaan Kesän loppu -novellissa.

Hän lääpii voidetta kiihkeästi ryppyihinsä ja iho reagoi finneillä, kuin teini-ikäisenä. Hän laihduttaa kunnes on mielestään kyllin hoikka, mutta saa samalla lommoposket ja kalkkunankaulan. Veltot käsivarret – miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä?

Munron tässä novellikokoelmassa miehet ovat etupäässä epäluotettavia, petollisia, sydämettömiä, itsekeskeisiä ja turhamaisia. Jo oletusarvona on se, että miehet eivät tule suhteeseen sitoutumaan, vaan kyllästyvät pian ja alkavat etsiä uusia valloituksia. Näin on miehistä parhaimpienkin kohdalla, kuten novellissa Levää pohditaan:

Hän olisi kiitollinen, epäitsekäs rakastaja, hän osoittaisi naisilleen sellaista hellyyttä, etteivät he hänen lähdettyään ryhtyisi rettelöimään. He eivät yrittäisi saada häntä nalkkiin; he eivät itkeneet hänen peräänsä. Naiset tekivät niin miehille jotka empivät, puhuivat itsensä pussiin, jotka lupasivat, valehtelivat, pilkkasivat. Sellaisille miehille naiset tulivat raskaaksi, heille he lähettivät epätoivoisia kirjeitä julistaakseen omaa autuaaksi tekevää rakkauttaan, heille he kostivat.

Eivät naiset välttämättä saa tukea toisistaankaan. Ystävien ja sukulaisten välillä vallitsee hiljainen kilpailu paremmasta sosiaalisesta statuksesta, varallisuudesta, menestyksestä miesrintamalla ja ainakin sitten lapsista ja lastenlapsista. Pitkäkin ystävyys voi hiipua, kun mies astuu kuvioihin.

Munro kirjoittaa rauhallisesti ja eleettömästi. Hän ei arvostele, tuomitse tai puolustele henkilöitään, mutta kuvaa kyllä näitä varsin paljastavasti ja terävästi. Vähän päästä hätkähtää kirjailijan tarkkanäköisyyden edessä: juuri tällaisia me ihmiset olemme, juuri näin me käyttäydymme. Kaikki suomeksi ilmestyneet Munron teokset kääntänyt Kristiina Rikmanin hallitsee suvereenisti tekstin moninaiset vivahteet.

PS. Novelli Onnettomuus on erityisen kiinnostava siksi, että sen henkilöistä Gerda ja Ted Makkavala ovat Pohjois-Ontarion suomalaisia. Tediin rakastunut Frances opiskelee Suomeen liittyviä asioita vanhasta Encyclopedia Britannicasta, mikä saa kyllä hymyn nousemaan nykysuomalaisen suupieleen.

15.5.2017

KALLIO, KATJA: Yön kantaja

Kustantaja: Otava 2017

Katja Kallion (s. 1968) kuudes romaani Yön kantaja perustuu tositapahtumiin. Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918) oli omana aikanaan liian itsenäinen ja kapinoiva eikä sopeutunut perinteiseen naisen rooliin. Siksipä hänet suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Amanda on jo lapsena ongelmallinen: joissakin asioissa yliherkkä ja yleensä ainakin levoton, vaativa ja uhmakas. Aikuisikään päästyään hän haluaa seikkailla, kokea jotain jännittävää ja erilaista. Hän pitää itseään muita älykkäämpänä eikä kestä määräilyä ollenkaan, mistä seuraa toistuva töistä erottaminen. Amanda elää irtolaisena ja prostituoituna ja joutuu ajoittain Hämeenlinnan naisvankilaan. Rettelöi ja saa silmittömiä kiukunpuuskia. Ja lisää rangaistuksia.

Laiska hän ei ollut, vaikka häntä siitä aina syytettiin. Kun hän halusi jotakin, hän ei laskenut vaivojaan eikä koskaan väsynyt. Nöyryyttä kyllä puuttui eikä hän ollut työpaikoista kiitollinen kuten maalta virtaavat tytöt. Elanto ei ollut asia jota hän etupäässä ajatteli, vaikka olisi kai pitänyt olla. Häntä ajoi eteenpäin tunne, joka muistutti pelkoa mutta myös palavaa halua. Oli kuin hän olisi koko ajan ollut täpärällä myöhästyä, vaikka hän ei tiennyt mistä.

Vuonna 1890 Amanda onnistuu ujuttautumaan ranskalaisen kuumailmapallolentäjän Duplessisin seuralaiseksi ja saa lentää! Hampuriin! Lontooseen! Pariisiin! Pitkään ei kuitenkaan onni jatku. Paluu kotiin, Turun lääninsairaalaan tutkittavaksi ja passitus Seilin saaren hospitaaliin. Amandalle uskotellaan hoidon kestävän vain kesän yli, mutta syksyllä hirvittävä totuus paljastuu: parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna hän tulee viettämään saarella koko loppuelämänsä.

Unet laukkasivat villeinä koko yön ja jättivät joka askeleella peräänsä painavan rautajäljen kuin hevosenkengän. Aamulla kun hän koetti avata silmänsä, luomilla painoivat hevosenkengät. Suu oli teljetty hevosenkengällä, joka hiuksessa roikkui hevosenkenkä. Hauraan lasipään kuljettamiseen harjaantunut niska oli sortua tällaisen taakan alla.

Tästä ei ole helppo toipua, mutta ajan myötä sekin onnistuu. Amanda pystyy suurimman osan aikaa esittämään kuuliaista ja nöyrää ja kohoaa ”vapaakävelijäksi”, luotetuksi potilaaksi, joka pääsee liikkumaan ja työskentelemään laitoksen ulkopuolella. Hän saa ystäviä, joihin hellyydenkipeyttään ja turvattomuuttaan takertuu ehkä liiankin tiukasti. On lyhyt, hiljaisen kaunis rakkaustarina. Viimein lohduksi löytyvät kirjat.

Olot Seilin saarella olivat karut. Naisia määrättiin saarelle monista erilaisista syistä eivätkä kaikki olleet potilaiksi luokiteltavia ollenkaan. Ammattitaitoista henkilökuntaa ei eristyneelle saarelle ja sen melko alkeellisiin oloihin ollut helppo saada. Kuri oli kovaa ja lisäksi jotkut hoitajat saattoivat vallantunnossaan sortua pikkumaiseen kiusaamiseen. Naisten yksilöllisyys murrettiin, vaikka Amanda yritti kyllä ainakin jonkin aikaa pitää yllä naisellisuuttaan kauniisti pukeutumalla ja koristautumalla. Kaikki tämä kerrotaan Amandan ajatusten kautta, joten mukana on melkoista myrskyä ja myllerrystä. Kieli mukailee tilanteita ja tunnelmia oivaltavasti ja värikkäästi. Mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

8.5.2017

MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv
Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.  

7.5.2017

KAAJA, ANU: Leda

Kustantaja: Teos 2017

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Kaajan surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuonna 2015. Hänen toinen teoksensa, romaani Leda, sijoittuu 1700-luvulle Marie Antoinetten aikakauteen.

Ledassa hykerryttää jo se, ettei sen kertojasta pääse perille. Onko hän entinen kurtisaani, jolle joku suojelija on säälistä tarjonnut huvilinnaansa asuinsijaksi? Onko hän yksi oman kertomuksensa henkilöistä? Joka tapauksessa kertoja vaikuttaa olevan tottunut hienostuneeseen elämään eikä nykytilanne syrjässä seurapiireistä vastaa hänen odotuksiaan. Aikansa kuluksi (tai muistutuksena olemassaolostaan) hän päättää ilahduttaa erästä ystäväänsä uudella versiolla kauniista Leda-neidosta, jonka Jupiter viettelee joutsenen hahmossa. Tästä kuvaelmasta on tuleva parempi, hienostuneempi ja nykyaikaisempi kuin koskaan. Ja sen hahmojen esikuvina taitaa olla kertojalle ja hänen lukijalleen varsin tuttuja henkilöitä.

Ledan tilalla kuvaelmassa on Adèle, seitsemäntoistavuotias tyttö. Jotta hän olisi niin puhdas ja viaton kuin tarina edellyttää, kertoja sijoittaa hänet luostariin. Sieltä neidon nappaa mukaansa seurapiirien kaunistus, julkea ja luultavasti turmeltunut markiisitar. Adèle palvoo markiisitarta koko sydämestään, mutta tämä aikoo tarjota tyttöä rakastajalleen, tunnetulle viettelijälle Monsieur de Signelle…

Leda koostuu kirjeistä, jotka sisältävät toisaalta hapahkoja kuvauksia kertojan omasta elämäntilanteesta ja toisaalta hitaasti etenevää tarinaa Adèlen kohtalosta. Monesti teksti muuttuu keskusteluksi, jossa kevytmieliset sukkeluudet lentelevät ja jota värittävät enemmän tai vähemmän suorat viittaukset ruumiillisiin toimintoihin. Lukijalle lupaillaan pitkin matkaa kuvausta neidon häpäisystä ja kärsimyksestä, mutta asiaan ei tunnuta lainkaan pääsevän. Sen sijaan pohditaan vaikkapa joutsenen jalkojen väriä ja välillä henkilöillä tuntuvat vielä hanhet ja joutsenet menevän sekaisin.

Kirjeiden koukeroinen tyyli tuo mieleen vaikkapa Madame de Sévignén kirjeet tyttärelleen. Siron kielen takana kuohahtelee monenlaisia tunteita eikä elämän kammottavuuksiakaan vältellä. Huumoria syntyy pienistä letkautuksista, liioitteluista ja sanaväännöksistä. Teksti suorastaan pursuaa aistillisuutta ja monimielistä symboliikkaa, jota löytyy vaikkapa kirsikoiden syönnissä.

Astia! Erillinen astia! Yritin huutaa palvelustyttöäni, mutta siementen sisälläpidättely esti minua saamasta aikaan kelvollista huudahdusta, ja aiheutti epäselvää lotinaa. Ja voi! Miten kivet pakottivatkaan poskiani syljen seassa! Miten ne odottivatkaan eteensä aukeavaa astiaa, johon purkautua!


Tuskinpa Kaaja on tarkoittanut kirjaansa pelkäksi kevyeksi kuvaelmaksi 1700-luvun seurapiirielämästä. Olisiko takana ajatus, että nainen yhä vieläkin (tai eritoten juuri nyt) nähdään pelkkänä seksiobjektina? Että hänen häpäisemisensä on pelkkää miehistä huvia, hauska pieni ohjelmanumero?

1.5.2017

KANTO, ANNELI: Lahtarit

Kustantaja: Gummerus 2017

Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta, sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen. Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.

Lahtarit-romaani koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia. Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit, kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus hirtehishuumoria.

Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä ampuaan.

Kirjassa tehdään matkaa samaan aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää. Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti suorittavansa välttämätöntä tehtävää.

Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä, kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.

Sisällissodan koko kaari kiteytyy Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan, Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta sillä on hintansa.  Eliaksen puheenvuoro, joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.

Lahtarit-romaani kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät. Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta. 

24.4.2017

KAUKANA TULEVAISUUDESSA: ERIKA VIK / JUHA-PEKKA KOSKINEN


VIK, ERIKA: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kustantaja: Gummerus 2017

Erika Vik (s. 1982) on taiteen maisteri, graafinen suunnittelija, kuvittaja, yrittäjä ja kirjailija. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisromaani, joka aloittaa Kaksoisauringot-fantasiatrilogian.

Eletään ihmisten ajanlaskun mukaan vuotta 2865 ja vuotta 524 jt (= jälkeen tulilintujen karkottamisen) seleesien ajanlaskussa. Myrskyisässä talviyössä ponnisteleva nuori nainen onnistuu vainoavista susistakin huolimatta pääsemään päämääräänsä, seleesien Seuran omistamalle talolle. Talon asukki, seuran monitaitoinen kartogarafi Corildon Ma’Bathae, ottaa naisen hoiviinsa, vaikka tässä onkin jotain omituista. Ensinnäkin hän näyttää menettäneen muistinsa tyystin. Nimekseen hän sanoo Aleia, mutta on epävarmaa onko nimi oikea. Toisekseen naisessa pilkahtelee ominaisuuksia, joita kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla. Huolestunut Corildon päättää viedä suojattinsa kotimaahansa Seleesiaan, mutta eipä hän arvaakaan, miten haasteellinen matkasta tulee! Joku on Aleian kannoilla pahoissa aikeissa, ainakin siltä vaikuttaa. Vaaraan joutuvat myös kaikki Aleiaa auttaneet ja suojelleet. 

Kirjan maailma on kuin viktoriaanisen kauden villistä lännestä. Matkustusvälineitä ovat höyryjunat, höyrylaivat ja hevospelit. Viestejä lähetetään sähköttämällä ja kirjeitse. Iltaa vietetään kabareissa ja savuisissa kapakoissa. Revolverien ja kiväärien kanssa riehuvat miesryhmät pitävät muita pelossa ja korruptoitunut virkamieskunta kääntää katseensa. Katupojat tekevät henkensä pitimiksi roistoille palveluksia Dickensin romaanien mallin mukaan. Tällaisen elämän rinnalla kukoistaa seleesien yliluonnollinen maailma. Seleesit tarkkailevat luontoa ja muutoksia sen lainalaisuuksissa ja vetävät luonnosta itselleen maagista voimaa. Tämä nostattaa ihmisissä pelkoa ja vihaa, villejä huhuja ja vaarallisia ennakkoluuloja. Erilaisuuden pelko ja muukalaisviha ovat kirjan kantavia teemoja ja hienosti kuvattuja. Sen sijaan rakkaustarina on kuin velvollisuudesta kirjoitettu, melko kliseinen ja väkinäinen. Se ei sovi kirjaan, jossa muuten on ilahduttavaa tuoreutta ja kansainvälistä meininkiä.

Kirjassa sivutaan niin topakan Aleian kuin surumielisen Corildonin menneisyyttä, mutta kovin ylimalkaisesti. Siksipä päällimmäiseksi jääkin kutkuttava uteliaisuus, jonka vuoksi jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Ehkä tulee selvitys muihinkin asioihin kuten kaksoisauringot-käsitteeseen ja tulilintujen merkitykseen

PS. Lisää tietoa Kaksoisauringot-trilogiasta löytyy osoitteesta seleesia.com. Erika Vikin itsensä maalaamia kuvia henkilöistä (Corildon on kuin oopperalaulaja Dmitri Hvorostovski!) ja taustatietoa kirjan maailmoista.


KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Luciferin oppipojat


Kustantaja: WSOY 2016

JP Koskinen on kunnostautunut monilla kirjallisuudenaloilla kuvakirjoista historiallisiin romaaneihin ja fantasianovelleista tietokirjoihin. Luciferin oppipojat on tieteisromaani, jossa jännittävän seikkailun varjolla käsitellään sellaisia suuria kysymyksiä kuin usko, petturuus ja ihmisyys.

Ollaan 2100-luvun puolivälissä. Ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan Olympos-planeetalle, mutta sota kapinallisia kyborgeja vastaan on ajanut siirtokunnan ahtaalle. Avuksi lähetetään Gabriel Bonhomme XIV:n johtama kuuden ihmisen ja kahdentoista kyborgin joukko. Kapteeni Bonhomme on todellinen sankari ja ihmemies, joka on tutkinut avaruuden salaisuuksia, mullistanut käsityksen ihmiskunnan historiasta ja samalla surmannut Jumalan. Matkalla Olympokselle hänen miehistönään ovat pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, aseteknikko John Smith, kyborgivastaava Anastasia Arpova ja kokki Jens Torvald. Heti alkuunsa miehistö vaikuttaa omituisen uhmailevalta ja näsäviisaalta eivätkä huolet lopu siihen. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, jossa varoitetaan petturista. Varusteita tarkistettaessa löytyykin ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Ruokaa kuluu enemmän kuin pitäisi. Mitä on tekeillä? Onko joku miehistöstä muuta kuin esittää?

Kirjan minäkertoja on kapteeni Bonhomme. Ensi alkuun hän vaikuttaa yksinäiseltä ja väärinymmärretyltä taistelijalta, jolle isänmaan etu on kaikki kaikessa. Hän itse uskookin järkähtämättä tekojensa oikeellisuuteen, vaikka kärsimään joutuisivat niin perhe kuin poikkipuolin asettuvat sivulliset. Vaimo hoitaa kotia ja vanhenee yksinään, kun isäänsä ihannoivat pojat kohtaavat loppunsa avaruudessa. Mikä voima Bonhommea ajaa? Onko hän itse jollakin tapaa petturi? Ainakin hänen näkemyksensä ihmisestä (ja jumalistakin) on aika synkeä:

-          … vapaa tahto ei ole pyrkimystä hyvään vaan mahdollisuus tehdä pahaa, yllättää tavalla, jota kukaan ei ole älynnyt edes kuvitella.

-          Mitä järkeä siinä olisi?

-          Missä? Pahanteossa? Ei välttämättä mitään, mutta sekin on vapaan ihmisen yksi mahdollisuus.

Koskinen kuljettaa tarinaa jouhevasti ja matkan varrella sopivasti yllätyksiä tarjoten. Hänen tapansa kirjoittaa on ilahduttava – kaunista ja hyvää suomen kieltä ilman turhia täytesanoja ja koukeroita. Tämä kirja saattaisi kiinnostaa nuoriakin.

17.4.2017

WILLIAMS, JOHN: Augustus

Kustantaja: Bazar 2017
Alkuteos: Augustus
Suomennos: Ilkka Rekiaro

John Williams (1922-1994) nousi vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen 2010-luvulla romaaneillaan Stoner ja Butcher’s Creek. Kumpikin teos ilmestyi jo 1960-luvulla, mutta kriitikkojen kiitoksista huolimatta ne unohtuivat pian. Williamsin viimeinen -  ja ainoa jo hänen elinaikanaan palkittu teos - oli historiallinen romaani Rooman keisari Augustuksesta (63 eaa-14). Kirja kertoo elämänkaaren nuoresta kunnianhimoisesta Octavius Caesarista korkean iän saavuttaneeksi ja jumalan asemaan korotetuksi Augustukseksi, joka odottaa kuolemaansa rauha sydämessään.

Antiikin Roomassa politiikka oli peliä, jossa kannattajia ja seuraajia yritettiin hankkia avioliittojen ja adoptioiden avulla. Julius Caesar adoptoi ja nimitti perijäkseen sisarentyttärensä pojan Gaius Octavius Thurinuksen ja tämä myös otti perinnön vastaan Caesarin tultua murhatuksi vuonna 44 eaa, vaikka jopa oma äiti kehotti kieltäytymään. Sairaalloisesta nuorukaisesta ei kuitenkaan katsottu olevan uhkaa muille valtaa tavoitteleville. Muun muassa yksi salaliittolaisista, Cicero, kirjoitti Brutukselle näin:

Hän on poikanen ja vieläpä varsin hupsu sellainen; hänellä ei ole poliittista ymmärrystä eikä ole todennäköistä, että hän sellaista saavuttaisikaan. Häntä ei motivoi kunnia eikä kunnianhimo vaan varsin hellä kiintymys muistoon miehestä, jota oli toivonut isäkseen. Hänen ystävänsä taas tavoittelevat ainoastaan sitä hyötyä, joka on hänen mielisuosiollaan saavutettavissa. Näin ollen en katso hänen olevan meille vaaraksi.

Octavius Caesar kuitenkin kukisti kilpailijansa osin älynsä ansiosta, osin taidokkaiden ystäviensä avulla ja osin puhtaalla onnella. Hänen hallitusaikanaan Rooma koki pitkähkön rauhan jakson, jolloin lainsäädäntö ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen edistyivät huikeasti. Henkilökohtaista onnea ei silti paljon ollut. Lupaava avioliitto muuttui ennen pitkää kalseaksi, tytär Julia joutui maanpakoon epäsiveellisen käytöksensä vuoksi ja ystävät kuolivat yksi kerrallaan. Julian kysymys isälleen oli ihan aiheellinen:

”Isä”, minä kysyin, ”onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?”
   Isä katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. ”Minun täytyy uskoa, että se on ollut”, hän vastasi.

Williamsin kirja koostuu osin aidoista ja osin kirjailijan keksimistä kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, muistelmankatkelmista ja asiakirjateksteistä. Tällainen romaanimuoto ei ole lukijalle helppo, mutta ihmeen selkeästi kirjan edetessä tarina aukeaa ja pysyy koossa. Vaikeutena on henkilöiden suuri määrä, mutta toisaalta eri kirjoittajien mielipiteet samasta tapahtumasta tai henkilöstä tuovat monipuolisuutta. Pitkään tuntuu, että nimihenkilö jää etäiseksi hahmoksi taustalla ja äänessä ovat aivan muut, mutta kirjan viimeinen osa on hänen tilintekonsa, katsaus elettyyn elämään ja arvio omasta merkityksestä historian näkökulmasta. Kuolevalla miehellä ei ole asian suhteen harhakuvitelmia. Elämä on näytelmä ja ihmiset näyttelijöitä erilaisissa rooleissaan.

Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut joku etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä.

Kirjassa välittyy roomalainen elämänmeno kaikkine sekavine sukulaisuussuhteineen, nautiskeluineen ja juonitteluineen. Se käy varsin selväksi, ettei naisella ole juuri sananvaltaa elämänsä suhteen. Jopa keisarin tytär joutuu alistumaan poliittisen pelin nappulaksi; menemään naimisiin kun käsketään, eroamaan kun käsketään, ottamaan lapsikseen tai luovuttamaan toiselle ne lapset jotka käsketään. Suomalainen kirjailija Asko Sahlberg on käsitellyt samaa aikakautta ja samoja henkilöitä romaaneissaan Herodes ja Pilatus – eikä häviä vertailussa. Tyyli on toinen, mutta henki sama.

10.4.2017

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.

3.4.2017

JAMES, PETER: Kirottu talo

Kustantaja: Minerva 2017
Alkuteos: The House on Cold Hill
Suomennos: Sirpa Parviainen

Brittiläinen kirjailija, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja Peter James tunnetaan jännittävästä Roy Grace -dekkarisarjastaan, mutta nytpä James onkin kirjoittanut kauhuromaanin Kirottu talo. Innoitus tuli kirjailijan omassa kotitalossa sattuneista oudoista tapahtumista.

Nettisivustojen suunnittelija Ollie Harcourt on toteuttanut unelmansa ja hankkinut perheelleen asunnoksi komean Cold Hillin kartanon. Talo on ollut tyhjillään kolmekymmentä vuotta ja pahasti rapistunut, mutta Ollien mielestä täynnä mahdollisuuksia. Ison talon omistaminen kohottaa kummasti itsetuntoa eikä Olliella ole mitään sitä vastaan, että työmiehet kutsuvat häntä lordi Harcourtiksi.

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostakin vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca-elokuvan Manderleyltä.

Vähitellen talosta muodostuu kuitenkin painajainen: lisääntyviä remontoimista ja korjausta vaativia kohtia, kalliiksi tulevia vahinkoja, selittämättömiä tapahtumia ja näköpiirin laidoilla vilahtelevia ihmisiä. Caro-vaimo alkaa puhua talosta luopumisesta, mutta Ollieta huolettaa rahanmenetys. Ainoa olostaan jossain määrin nauttiva on 12-vuotias tytär Jade.

Kirottu talo edustaa perinteistä kauhukirjallisuutta. Sen jännittävyys perustuu mielikuvien luomiseen eikä kauhistuttavien tapahtumien liian tarkkaan kuvaamiseen. Tapahtuu siirtymiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä sekä yllättäviä pilkahduksia tulevaisuudesta. Talon haamut saattavat olla peräisin satojen vuosien takaa, mutta kyllä he silti hallitsevat suvereenisti nykyajan tietotekniikkaa ja hakkerointia. Onnistuuko Ollie selvittämään, kuka talossa kummittelee ja miksi? Vai onko kuoleman jälkeiseen välitilaan jääneitä levottomia sieluja useampiakin?

27.3.2017

TAITEILIJAROMAANEJA OSA 2: VENLA HIIDENSALO / MILA TERÄS

HIIDENSALO, VENLA: Sinun tähtesi

Kustantaja: Otava 2017

Venla Hiidensalo (s. 1975) herätti vuonna 2012 huomiota romaanillaan Mediahuora, joka käsitteli freelancetoimittajan asemaa skandaalinnälkäisessä mediamaailmassa. Hiidensalon toinen romaani Karhunpesä (2014) kuvasi kirjailijan oman suvun vaiheita sisällissodasta nykypäivään ja etenkin suvun vahvoja naisia. Suvun salaisuuksia liittyy myös romaaniin Sinun tähtesi, sillä perimätiedon mukaan taidemaalari Albert Edelfelt (1854-1905) oli kirjailijan isoisän isoisä.

Hiidensalo kuvaama Albert Edelfelt on taiteelleen omistautunut mies, joka ei jaksa kovin paljon ottaa muiden tunteita huomioon. Äiti lienee hänen elämänsä tärkein ihminen, jykevä ja määrätietoinen nainen, jonka toiveita ja vaatimuksia Albert vielä aikuisenakin noudattaa. Toki äiti ihailee ja kannustaa poikaansa, mutta asettaa myös paineita – Albertin kuuluisi perheen ainoana miehenä pystyä elättämään kaikki sen jäsenet. 
   
Albertin naisseikkailusta kirjassa kerrotaan kiertelemättä. Kiihkeät rakastumiset ja aistinautinnot ovat hänellä edellytys taiteen tekemiselle, este melankolialle ja väsähtämiselle. Tosin Albert on hyvin harvoin tyytyväinen saavutuksiinsa muutenkaan, vaan tuntee maalanneensa lähinnä muiden vaatimia aiheita ja noudattaneensa muiden makua. Ansaitseehan hän tällä tavoin kansallistaiteilijan tittelin, mutta entä sitten?

 Elämässä kaikki jäi kesken. Ehkä ihmiset rakastivat taidetta juuri siksi. Hänkin oli kuvitellut, että elämässä tulisi käänne, joka selittäisi kaiken siihen asti tapahtuneen. Että ratkaisu oli jotenkin itsestä kiinni. Hän oli jäänyt kiinni samaan luonnokseen. Kaikki toistui yhä uudestaan. Mallit, hymyt, hetkelliset ihastukset ja niitä seuraava melankolia. Hän oli maalannut koko elämänsä, hänen taulujaan oli suurruhtinaan hovissa, Luxenburgin museossa ja Louvressa. Niitä roikkui silmäätekevien seinillä. Hänen nimensä tunnettiin Espanjaa myöten. Hän ei kuitenkaan koskaan maalaisi työtä, johon voisi olla täysin tyytyväinen. Voitot olivat sen toisen Albertin, kansallistaiteilijan, eivät hänen. Mikään kunnia ei korvaisi hänen elämänsä tyhjyyttä.

Sinun tähtesi on hyvä oppikirja Albert Edelfeltin elämänvaiheiden ja teosten tuntemukseen. Historialliset tosiasiat ovat kohdillaan ja ajankuva hyvää. Mukana vilahtelee Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä tuttavallisesti etunimeltä mainiten, joten lukija voi testata tietämystään: kuka Ville, kuka Axel, kuka Juhani, kuka Aino… Enimmäkseen näkökulma on Albertin itsensä, mutta paljon tilaa saa myös Albertin pikkusisko Berta, jonka toiveet kirjailijanurasta ja avioliitosta tuntuvat katkerasti haihtuvan ilmaan, koska jonkun on pidettävä huolta vanhenevasta äidistä. Hiidensalo antaa Albertin kuoleman jälkeen puheenvuoron vielä tämän aviottomalle pojalle Aarnelle. Sukuhistorian takia varmaankin, mutta tämä osuus tuntuu hieman irralliselta. Tai ehkä kirjailija haluaa juhlavuoden kunniaksi lopettaa romaanin Suomen itsenäistymiseen ja kansalaissodan loppumiseen?

TERÄS, MILA: Jäljet : romaani Helene Schjerfbeckistä

Kustantaja: Karisto 2017

Olen pyydystänyt kuvia kuin hämärässä lepattavia yöperhosia. Olen etsinyt hetkiä, näennäisen merkityksettömiä, mutta sellaisia, joissa häivähtää laimentamaton elämä.

Ollaan vuodessa 1945, hienostohotellissa Ruotsin Saltsjöbadenissa. Helene Schjerfbeck on siellä ollut turvassa, kun Suomessa on käyty sotaa. Koti-ikävä on kova, mutta enää ei ole voimia palata takaisin. Vielä viimeisen omakuvan hän kuitenkin haluaa piirtää.

Omakuvani on jatkuvassa liikkeessä, se tapahtuu ja muuttaa muotoaan joka hetki. Olen kalju pääkallo, maatuneena käärinliinoissa, päivä päivältä yhä paljaampi, alastomampi. Olen yhtä silmää, kysymykseen avattua suuta: Kuka on Helene Schjerfbeck?

Päivän kuluessa Helene käy mielikuvituksessaan keskustelua jo edesmenneen maalarisiskonsa Helena Westermarckin kanssa. Yhdessä palataan Helenen elämän eri vaiheisiin, alkaen köyhästä ja murheellisesta lapsuudesta. Lonkan murtumisesta, jonka hoitamiseen äiti ei halunnut tuhlata perheen vähiä varoja ja josta jäi ikuinen kipu ja vaiva. Pääsystä piirustuskouluun ja lopulta unelmien Pariisiin. Elämän ehkä onnellisimmista ja keveimmistä vuosista, jotka täytyvät valosta ja väreistä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Vuosista Hyvinkäällä, kun maalaamisen sijasta aika kuluu siivoamiseen, ruuanlaittoon ja naapureiden kanssa seurusteluun. Äidistä, joka roikkuu koko ajan perässä ja puhuu puhumistaan. Yksinäisyydenkaipuusta. Omasta tyylistä, jota edes taiteilijasiskot Helena Westermarck ja Maria Wiik eivät tunnu ymmärtävän ja hyväksyvän. Vihdoin kahdesta ihanasta miehestä, jotka ymmärtävät, tukevat ja omalla kustannuksellaan nostavat Helenen taidepiirien tietoisuuteen jopa maan rajojen ulkopuolella.

Koska näkökulma on koko ajan Helenen, on selvää, että se on täynnä huomioita ympäristöstä. Valo ja väri yhdistyvät ääneen, hajuun ja makuun. Tavalliset asiat herättävät tuoreita mielleyhtymiä. Teksti on kuin runoa.

Meri lepää rajattomassa valossa.
Tuuli soittaa sen säkkipilliä.

   Värit kantavat kesää. Kaupunki on pelkkää levottomuuttatta, läikehdintää: vihreän lisäksi juon vaaleaa sinistä, hopeaa, punaista ja kultaa.
   Meri on niin pehmeänvärinen, ettei taivaanrantaa erota. Ilma on silkkiä ja suolaa.

Jäljet-romaani käy läpi Helenen elämänvaiheet tosiasioihin perustuen ja ajankuvaa tuovat esimerkiksi maininnat nälkävuosista, sortokaudesta ja Suomen käymistä sodista. Ne ovat kuitenkin vain pohjaa. Päälle aukeavat elävän naisen ajatukset ja tunteet. Toiveet onnesta ja katkerat pettymykset. Varmuus omasta suunnasta ja ainainen kamppailu näkemysten toteuttamisessa. Milloin tarvitaan vielä veto? Milloin työ jätetään hengittämään? 

Töihin syntyy henki siitä, että jotakin jää mielikuvituksen täydennettäväksi.
Täydellinen on kuollutta, täysin valmis teos tyhjä, se, että kaikki on sanottu.
Viimeinen veto jää uupumaan.

Mila Teräs (s. 1975) on tunnettu lasten- ja nuortenkirjailija, joka kahdesti on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Jäljet on Teräksen toinen aikuisille suunnattu romaani; ensimmäinen oli vuonna 2014 ilmestynyt Harmaat enkelit, joka kertoi elämänsä eri vaiheissa olevista naisista ja ruuan merkityksestä heidän elämässään.

20.3.2017

HIETAMIES, EVE: Hammaskeiju

Kustantaja: Otava 2017

Eve Hietamies ilahduttaa jatkamalla yksinhuoltajaksi joutuneen Antin ja Paavo-pojan tarinaa romaanissaan Hammaskeiju. Aiemmat osat olivat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012).

Antti ja Paavo ovat selvinneet kunnialla niin pitkälle, että Paavo on seitsemänvuotias ja aloittaa koulunkäynnin. Yhtäkkiä Paavon katsotaan olevan iso poika, joka selviää itsenäisesti aamupuuhista ja kouluunlähdöstä (koska Antti on jo lähtenyt töihin), iltikseen menosta ja kotiinpaluusta (koska Antin työpäivä jatkuu vielä). Kovin hyvin ei mene, vaan Paavo unohtelee, hukkaa tavaroita, teloo itseään, pelkää ja ikävöi. Antti on täynnä huolta:

Jos koulu- tai kotimatkalla tapahtuu jotain? Auto ajaa päälle, Sipoon metsistä tulee susilauma, Paavo astuu kadulla irtonaisen kaivonkannen päälle ja putoaa viemäriin, joku varastaa Paavon kadulta? Mitä tahansa kamalaa voi tapahtua, kun ekaluokkalainen kulkee koulumatkojaan yksin, päässään koulun lahjoittama ”Keltanokka liikenteessä” -lippis. Esimerkiksi meteoriitti voi pudota päähän.

Antti näkee herkästi lapsessaan vain epäonnistumisia, koska ei luota itseensä kelvollisena isänä. Lisäksi hänen harteilleen kasaantuu yhtäkkiä muutakin kuormaa. Lehtijuttujen tekeminen tuntuu vanhan kertaukselta ja haasteettomalta, rakkaan Ennin kanssa on hankausta ja kehitysvammainen pikkuveli Janne on palavasti rakastunut. Tässä yhteydessä kirjailija pääsee pohtimaan kehitysvammaisten oikeutta seksiin ja perhe-elämään, oikeutta itse päättää elämästään huolimatta ulkopuolisten asenteista, odotuksista tai luottamuspulasta.

Vaikeuksia siis on, mutta luottamus selviytymiseen läheisten avulla kantaa. Paavo on paljon muutakin kuin tumpelo ja Janne muuta kuin velipuolikuu. Naapurinrouvakin jaksaa kello seitsemältä sunnuntaiaamuna ruveta selittämään Paavolle, miten vauvoja tehdään.

Hammaskeijun tapahtumat ovat varsin uskottavia - tällaista kaaoksen partaalla keikkumista yksinhuoltajaperheen arki varmaankin on. Myös kirjan hauskuus on sen elämänmakuisuudessa: lapsen lausahduksissa, väärinkäsityksissä ja kommelluksissa sekä isän ja pojan keskusteluissa.  Monta kertaa tulee naurettua ääneen, mutta myös hieman kuivattua kyyneltä. Ennen kaikkea tarinan kuvatessa läheisyyttä, luottamusta ja sisimmästä kumpuavaa ehdotonta rakkautta. Eihän tämä ole viimeinen osa Antin ja Paavon tarinasta, eihän?

13.3.2017

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kustantaja WSOY 2017

Tamperelainen psykologi ja kirjailija Marisha Rasi-Koskinen (s. 1975) kuvaa teoksissaan elämän monikerroksisuutta ja ajan risteilyä menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.  Myös Eksymisen ja unohtamisen kirja paljastaa kuvaamistaan ihmisistä ja tapahtumista palan kerrallaan ja vaatii hieman rivienkin välistä lukemista, jotta lopussa olisi valmiina kokonainen kuva.

… jokaisessa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset… ehkä jokaisessa ihmisessä oli kaikki tulevatkin kerrokset, jokainen tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus ja jokaisessa vanhuksessa lapsi.

Julialla, Janilla ja Martinalla on yhteys keskenään, mutta sen luonne selviää vasta kirjan lopussa. Kertomuksen kiinnostavin hahmo on Julia, terhakka pieni tyttö, jolla on kovin vastuuttomat vanhemmat. Kun perheen rahat väärien ratkaisujen myötä loppuvat, lähdetään pakoon ja turvaudutaan rötöksiin. Vanhemmat käyttäytyvät kuin koko maailma olisi heille jotain velkaa ja he vain ottaisivat omiaan takaisin ryöstellessään ja huijatessaan. Julia tuntuu hienokseltaan paheksuvan vanhempiaan, mutta syynä saattavat olla myös hänen näkemänsä unet. Ne enteilevät pahoja asioita, joihin liittyy tulta.

Jan puolestaan on jo lapsena joutunut kokemaan, miten kaikki tuttuna ja turvallisena pidetty pettää ja haihtuu pois. Enää hän ei halua tunnesidettä kehenkään, ei vanhempiin, ei ystäviin. Ainoastaan numerot ovat pysyviä ja muuttumattomia ja etenkin eräs tietty lukusarja tuo lohtua aina uusissa ja vaikeissa olosuhteissa. Kuten leiritapahtumassa pohjoisessa, jossa poikaryhmän vaellusretki erämaassa muuttuu täydeksi painajaiseksi. Lukijaa jännittää: selviääkö Jan, selviävätkö muut ryhmäläiset…

Martinan tarinaan sisältyy nuorena saatu ja kadotettu lapsi, lähtö pois kotimaasta ja uuden elämän aloittaminen Suomessa vieraan kielen ja vieraiden ihmisten parissa.  Menneisyys ei kuitenkaan unohdu niin helposti.

 Jos asiat olisivat toisin, hän pitäisi päiväkirjaa, laulaisi lauluja, yrittäisi henkensä kaupalla pitää yllä kieltä johon on syntynyt ja jossa hän on hän. Mutta hän ei halua sillä muistamisella ja unohtamisella on lakinsa, hän ei voi ottaa parhaita päältä, on otettava kaikki tai ei saa mitään ja sama kääntäen… Vaihtamalla kielen ja vaihtamalla nimensä hän luulee voivansa vaihtaa ruumiinsa muiston.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo nimensä mukaisesti muistamisesta ja unohtamisesta. Jotkut asiat säilyvät kirkkaina ikuisesti, mutta monet asiat alkavat piankin hämärtyä ja muuttua. Miltä joku rakas ihminen oikein näytti? Mitä itse asiassa tapahtui – vai tapahtuiko mitään? Se kertoo myös eksymisestä, joko konkreettisesti tai sitten kuvaannollisesti. Jotkut kirjan henkilöistä tuntuvat olevan pahasti eksyksissä omassa elämässään eivätkä ehkä löydäkään oikeaa tietä. Tai jos löytävät, liian myöhään. Tämä on kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukeminen kannattaa!

6.3.2017

MACKINTOSH, CLARE: Annoin sinun mennä

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: I Let You Go
Suomennos: Päivi Pouttu-Dèliere

Nainen irrottaa sekunniksi otteen viisivuotiaan poikansa kädestä. Kuin tyhjästä ilmestyy auto. Tömähdys. Rusahdus. Verinen ruumis kadulla. Polvillaan kirkuva äiti. Pakeneva auto.

Jenna Gray ei tapauksen jälkeen jaksa enää olla Bristolissa, vaan lähtee pakoon. Suuntaa hän ei valitse, mutta päätyy Walesiin. Syrjäiseen paikkaan, mahdollisimman kolkkoon asumukseen. Voiko hän mitenkään toipua tuntemastaan syyllisyydestä ja surusta?

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.

Samaan aikaan Bristolissa Ray Stevensin johtama rikostutkintayksikkö yrittää kiihkeästi selvittää yliajoon ja liikennepakoon syyllistyneen henkilöllisyyden. Viralliset tutkimukset lopetetaan aikanaan tuloksettomina, mutta Ray ja alaisensa Kate Evans ovat ottaneet pienen Jacobin kuoleman niin sydämelleen, että jatkavat töitä vapaa-ajallaan. Miltei perhe-elämän kustannuksella.

Tähän asti kaikki on edennyt jotenkin tavanomaisesti, hyvin kirjoitetusti kyllä. Puolessavälissä kirjaa tapahtuu kuitenkin käänne, joka mullistaa ennakkokäsitykset ja odotukset täysin. Mukaan tulee myös uusi kertoja, joka selvittää lukijalle kaiken lähtökohdan, sen hetken josta alkoi tie nykyistä tilannetta kohti. Vähitellen voi alkaa rakennella omaa käsitystä ratkaisusta, mutta kirjailijalla on vielä pari yllätystä hihassaan. Loppuunkin jää kauhunsekaista kutkuttavaa arvoituksellisuutta.

Annoin sinun mennä on malliesimerkki hyvästä juonenrakentelusta. Itse tapahtumissa ja henkilöiden välisissä kuvioissa ei ole varsinaisesti mitään uutta, mutta tapa kertoa on erilainen. Henkilökuvaus on hyvää. Mitä erilaisimpia tunteita koetaan surusta vihaan, luottamuksesta pelkoon ja ahdistuksesta toivoon. Eikä jää huomiotta sekään, miten nopeasti ihmiset tuomitsevat.

Clare Mackintosh työskenteli ennen päätoimiseksi kirjailijaksi jättäytymistään kaksitoista vuotta ensin järjestyspoliisina ja sitten rikostutkijana. Annoin sinun mennä -teokseen innoittanut tapaus sattui hänen uransa alkuvaiheissa, kun varastetulla autolla kaahanneet hurjastelijat ajoivat yhdeksänvuotiaan pojan yli, pakenivat paikalta ja tarjotusta palkkiosta ja syytesuojasta huolimatta vaikenivat kuljettajan henkilöllisyydestä. Ketään ei voitu asettaa syytteeseen. Myöhemmin oman lapsen kuolema sai Mackintoshin pohtimaan asian sitä puolta, miten tunteet voivat hämärtää arvostelukyvyn ja vaikuttaa ihmisen käytökseen. Näistä aineksista syntyi varsin vakuuttava esikoistrilleri. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

PS. Kauniin kannen osuvuuden ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

27.2.2017

KAMULA, MIKKO: Ikimetsien sydänmailla

Kustantaja: Gummerus 2017

Mikko Kamula (s. 1982) päätti vuosia sitten, lukiolaispoikana, kirjoittaa eepoksen, jonka suuret lukijajoukot kokisivat yhtä merkitykselliseksi kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Teos perustuisi tarkkoihin tietoihin Suomen muinaisesta historiasta, uskonnosta ja elämän eri osa-alueisiin liittyvistä asioista, mutta niiden rinnalla kulkisi yhtä todellisena kansansatujen ja -runojen maailma. Tätä päämäärää kohti suuntautui päätöksen jälkeen Kamulan koko elämä. Valtavasti tutkimustyötä, tuhansia sivuja muistiinpanoja ja lopulta lähes 700-sivuinen romaani Ikimetsien sydänmailla. Ja se on vasta ensimmäinen osa kuusiosaiseksi suunnitellusta Metsän kansa -sarjasta.

Ollaan 1400-luvun Savossa. Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta verottajaa pakoon kauas asumattomille seuduille. Elanto erämaassa on niukkaa, mutta eteenpäin ponnistellaan; muokataan huhtamaita, kasvatetaan karjaa, metsästetään, kalastetaan. Perheen lapsista jo lähes aikuinen Heiska osoittaa lahjansa puutöiden tekijänä ja jousiampujana ja Varpu-tytär persoonallisten käsitöiden suunnittelijana. Kymmenvuotias Tenho onkin sitten tapaus sinänsä – hän on uppoutunut taikojen ja tarinoiden maailmaan ja osoittaa selviä taipumuksia tietäjän uralle.

Rautaparran perheelle tuntuu koko ajan sattuvan ja tapahtuvan, joskus onnekkaita asioita ja joskus pelottavia ja traagisia. Karhu vie pienen Mielo-vauvan, mutta vastineeksi saadaan karhunpeijaiset. Kiivasluontoinen Heiska ei osaa vaieta, kun viisainta olisi olla hiljaa, ja niin tulee suututettua alueen metsästysoikeuksista kilpailevia lappalaisia ja karjalaisia. Suuriin kansanjuhliin haikaileva 15-vuotias Varpu puolestaan yllyttää silkkaa ikävystyneisyyttään veljiään uhkarohkeisiin tempauksiin. Toki kotonakin vietetään köyriä ja juhannusta, käydään muistelemassa vainajia hiisilehdossa ja tavataan naapureita. Naiset perustavat oman käsityöpiirin, jonka yhteydessä saunotaan ja nautitaan kuppauksesta. Miehet taas intoutuvat kokoontumisissaan jauhokaljan ansiosta riehakkaisiin painiotteluihin ja kilpalaulantaan.

Ikimetsien sydänmailla -teoksessa haltijoita ja metsänväkeä on todella olemassa ja niitä pitää jatkuvasti lepytellä uhrilahjoin ja nöyrin puhein. Kiukustunut haltija voi nimittäin aiheuttaa ihmiselle monenlaista harmia ja jopa kuolemanvaaraa. Kotona pahoilta voimilta asukkaita vartioivat erilaiset kotihaltijat (ja jopa nauris!) ja tarvittaessa myös voimakkaat tietäjät.

Karhu heilautti etukäpäläänsä täydellä voimalla kohti vanhaa Mökköä. Isku, joka oli lennättänyt täysikasvuisen härän ilman halki, ei kuitenkaan saanut haltijaa edes horjahtamaan – ainoastaan sen yläruumis huojahti hieman lyönnin voimasta. Vanha Mökkö ärisi kuin eläin ja tarttui karhun rintakarvoista kiinni. Näky oli uskomaton. Kolmen jalan pituinen pieni ukko piteli itseään moninkertaisesti suuremmasta karhusta kiinni, eikä otso päässyt irti sen otteesta, vaikka miten yritti rimpuuilla.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa 1400-luvun taioista, uskomuksista ja tavoista. Kristinusko on jo ottamassa sijaa asutuskeskuksissa, mutta muuten kansa noudattaa vielä vanhoja perinteitä. Mikko Kamula kertoo kirjan loppusanoissa saaneensa suurimman osan aiheistostaan suomalaisista kansanrunoista, mytologiasta ja kansanperinteestä ja väittää kertomuksesta vain vähäisen osan olevan omaa tuotostaan. Ehkä niin, mutta ainakin hän itse on luonut vauhdikkaan ja viihdyttävän seikkailukertomuksen, jolle odottelee kiinnostuneena jatkoa. Lukijan kannalta lienee onnekasta, ettei Kamula ole edes yrittänyt istuttaa henkilöidensä suuhun mitään 1400-luvun puheenpartta, mutta jotkut sanat kyllä hieman töksähtävät. Olisikohan silloin käytetty esimerkiksi sellaista sanaa kuin ”ajantaju”?

20.2.2017

TAITEILIJAROMAANEJA: JOEL HAAHTELA / HANNU VÄISÄNEN

HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat


Kustantaja: Otava 2017

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.

Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta.  On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista, elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan, vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää salaisuutta.

Aina oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja mahdottoman rajalla?  Oli osattava katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti jättiläistä vastaan.

Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa toistuvasti mainitut portit?


VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea


Kustantaja: Otava 2016

Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan, joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista, tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin satuja.

Tässä kirjassa näkyy entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan toisiinsa:

Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison -kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat, köyhiä kun ovat.

Antero löytää juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä ajeluilla ympäri Pariisia:

Poljen pyörääni entistä innokkaammin saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin, jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.

Kirjan nimenä ei ole Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin suinkaan ole; Schubert elää!

Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten. Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.

13.2.2017

LAPENA, SHARI: Hyvä naapuri

Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Couple Next Door
Suomennos: Oona Nyström

Paritalossa asuva kolmekymppinen aviopari on saanut kutsun seinänaapurin 40-vuotissynttäreille.Lapsenvahti valitettavasti peruu tulonsa viime hetkellä eikä kutsujen emäntä halua koliikkivauvaa aikuisten kutsuja häiritsemään, mutta Anne ja Marco päättävät silti mennä. Hehän ovat aivan lähellä lasta, pitävät itkuhälytintä mukanaan ja puolen tunnin välein piipahtavat pikkuista Coraa katsomassa ja tarpeen mukaan syöttämässä tai vaihtamassa vaippaa. Mitä pahaa voisi hiljaisella omakotialueella tapahtua? Kutsut jatkuvat yli puolenyön ja viini virtaa. Annea alkaa vähitellen kyllästyttää ja suututtaa, etenkin kun naapurin upea Cynthia-rouva lähentelee kovin silmiinpistävästi Marcoa ja Marco puolestaan vaikuttaa haluttomalta lähtemään pois. Anne ja Marco palaavat kotiin kireän tunnelman vallassa, mutta harmi muuttuu kauhuksi, kun Coran vuode onkin tyhjä. Lapsi on kidnapattu!

Poliisin epäilyt kohdistuvat vanhempiin. Ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivä Anne on vahingoittanut lasta ja Marco on auttanut hävittämään jäljet? Ehkä Marco on halunnut päästä lapsesta eroon? Rikostutkija Rasbach on varsin kyyninen mies, joka tutkii tapahtumia kylmän analyyttisesti, empatiaa tuntematta. Ilmeisimpään vaihtoehtoon hän ei kuitenkaan lukkiudu, vaan pitää yllättäviäkin vaihtoehtoja mahdollisina. Suurennuslasin alle joutuvat niin naapurit kuin Annen varakkaat vanhemmat, niin tutut kuin satunnaiset vierailijat.

Rasbach on tietoinen myös siitä, että lapsi on saattanut kadota jo ennen illalliskutsuja. Hän ei ole vielä kysellyt vanhemmilta tarkemmin edellisen päivän kulusta, ei ole vielä ottanut selville, kuka muu on nähnyt lapsen viimeksi elossa. Mutta hän ottaa sen selville. Ehkä perheellä on joku, joka auttaa silloin tällöin lastenhoidossa, tai sitten löytyy siivooja, tai naapuri – joku, joka on nähnyt lapsen elossa ja hyvissä voimissa aiemmin päivällä.

Ennen kaikkea Hyvä naapuri  keskittyy Annen ja Marcon tunteisiin ja niiden vaihteluihin epätietoisuuden jatkuessa päivästä toiseen. Ensijärkytykseen liittyy etenkin Annella voimakkaita häpeän tunteita ja katumusta tehdyistä ratkaisuista.

Ihmiset varmasti tuomitsevat heidät. Poliisi ja kaikki muut. Ihan oikein niille, mitäs jättivät lapsensa yksin kotiin. Hänkin ajattelisi niin, jos tämä olisi tapahtunut jollekulle toiselle.

Anne onkin oikeassa: vihapostia alkaa sadella. Puolisot tarvitsisivat kipeästi toistensa tukea, mutta tosiasiassa he lipuvat koko ajan kauemmaksi toisistaan. Löytyy aihetta syytöksiin, mutta vielä enemmän lohduttomiin itsesyytöksiin. Luottamus läheisiä kohtaan horjuu, mutta samalla epäilee omaa itseään. Alkaa yhä enemmän vaikuttaa myös siltä, että lähes kaikilla tapaukseen liittyvillä on jotain salattavaa. Salaisuus ei välttämättä liity Coran katoamiseen, mutta voi liittyäkin…

Hyvän naapurin juoni etenee rauhallisesti ja pakottomasti. Merkillisiä sattumia ja yhteensattumia on, mutta ne selitetään taitavasti. Henkilöiden käyttäytyminen paineen alla tuntuu myös psykologisesti uskottavalta: piiloutuminen kunniallisen ulkokuoren taakse, tarrautuminen mihin tahansa ja kenen tahansa tarjoamaan oljenkorteen, hätääntyminen, lamaantuminen ja joskus kylmä laskelmointi. Käsitykset henkilöistä ja heidän motiiveistaan muuttuvat koko ajan. Joitakin asioita uskoo arvaavansa etukäteen, mutta on eri asia menevätkö arvaukset oikeaan. Viimeisimmät käänteet tulevat kyllä melko varmasti yllätyksinä. syyllinen voi olla monella tapaa.

6.2.2017

CLEAVE, CHRIS: Sodassa ja rakkaudessa

Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Everyone Brave is Forgiven
Suomennos: Irmeli Ruuska

Sota julistettiin kello 11.15, ja Mary North värväytyi puoliltapäivin. Hän teki sen lounasaikaan ennen sähkeiden tuloa, siltä varalta, että hänen äitinsä kieltäisi.

Maryn innostunut suhtautuminen sodan alkamiseen on tietenkin varsin lapsellista, mutta eihän hemmoteltu 18-vuotias seurapiirityttö voi aavistaa, mitä sota todellisuudessa on. Maryn kunniaksi on sanottava, että vakoojanuran vaihtuminen opettajan pestiin ei häntä lannista. Hän välittää aidosti opetettavistaan eikä hänellä ole ennakkoluuloja esimerkiksi värillisiä lapsia kohtaan.  Useimmat lapset evakuoidaan pian maalle, mutta Lontooseen jää vielä köyhiä, kehitysvammaisia, liikuntarajoitteisia, psyykkisesti sairaita – ja värillisiä. Mary saa oman koulun kovan painostuksen jälkeen ja samalla esimiehestään Tom Shawista rakastetun. Tom on sekä omasta halustaan että vastuullisen asemansa vuoksi vapautettu armeijasta. Hänen paras ystävänsä Alistair kuitenkin lähtee vapaaehtoisena sotimaan, Tomin lahjoittama karhunvatukkahillopurkki talismaaninaan.

Sota näyttää pian kasvonsa. Pommit jauhavat Lontoota, talot raunioituvat, ihmisiä kuolee ja loukkaantuu, ruoka loppuu. Vielä hirvittävämpi on tilanne vihollisten piirittämällä Maltan saarella, jota Alistair miehistöineen yrittää puolustaa. Marynkin on aikuistuttava ja taisteltava vakaumuksensa puolesta, vaikka se erottaisi hänet perheestään. Hänen on myös tehtävä valinta rakkautensa ja ystävyytensä suhteen. Onko luovuttava mukavasta yläluokkaisesta elämästä, johon sotakaan ei juuri tee vaikutusta?

 Cleave kirjoittaa vetävää ja nopealukuista tekstiä. Paikoin hän lankeaa liialliseen sentimentaalisuuteen, mikä ei ihan sovi yhteen varsin uskottavien sotakuvausten kanssa. Kuvaukset Maltan saarelta perustuvatkin Cleaven äidinisän kokemuksiin, joista kerrotaan kirjailijan saatesanoissa kirjan lopussa. Mary puolestaan on saanut vaikutteita Cleaven kummastakin isoäidistä. Kevennystä tuovat niin lukijalle kuin kirjan uupuneille henkilöillekin mustan huumorin sävyttämät puheet ja hassut tempaukset. Toivoa ei heitetä, vaikka kuinka synkältä näyttäisi! 

30.1.2017

OLSSON, LINDA: Sisar talossani

Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

”Haluaisitko sinä tulla käymään, Emma? Vierailemaan luonani Espanjassa?”

Maria esittää vierailukutsun pikkusiskolleen Emmalle äidin hautajaisissa, mutta katuu miltei välittömästi. Ei hän oikeasti halua ketään kotiinsa, leppoisaan turvapaikkaansa Espanjan Cadaquésissa. Ei ketään vaikuttamaan talon ilmapiiriin ja jakamaan vähäistä tuttavapiiriä. Emmahan ei edes ole erityisen läheinen eikä ole koskaan ollutkaan. Kuusi vuotta nuorempi sisarpuoli, eri isän lapsi. Kestääkin lähes kaksi vuotta ennen kuin Emma itse tarttuu asiaan ja tosiaan saapuu sisarensa luo.

Sisarukset ovat jo keski-iän ohittaneita, mutta kärsivät yhä lapsuuden ja nuoruuden aikana koetuista traumoista. Yksi suurimmista kipupisteistä on äiti, vastuuton uusien kokemusten perässä liihotellut päiväperhonen. Äidin kiinnostus niin lapsiinsa kuin miehiin kesti hetken ja sitten nämä jo olivat hänelle tarpeettomia. Silti Maria ja Emma pohtivat edelleen, kuka oli eniten äidille mieleen, ketä hän vuosien mittaan eniten ajatteli… Toinen kipeä kohta on Amanda, kolmas sisarus. Hän on poissa ja silti kaiken aikaa läsnä niin Marian kuin Emmankin mielessä. Mitä Amandalle tapahtui? Miksi hän jätti jälkeensä niin tavattoman syyllisyyden ja murheen taakan?

Sisar talossani on kielellisesti yhtä lempeän kaunis kuin Olssonin aiemmat teokset, mutta tunnelmaltaan jollakin tapaa vakavampi ja syvempi, todentuntuisempi. Siinä ei tapahdu paljoakaan: sisarukset kävelevät katselemassa maisemia, juovat paljon viiniä ja syövät maukkaita yksinkertaisia aterioita. Ennen kaikkea he keskustelevat. Luottamuksen vahvistuessa he uskaltavat avoimemmin kosketella menneisyyttä ja kertoa omista tunteistaan ja muistoistaan. Kuinka paljon samojen tapahtumien keskellä eläneiden muistikuvat ja tulkinnat voivatkaan erota toisistaan! Kuinka tällaisessa tilanteessa voi päästä samalle aaltopituudelle? Jäävätkö onnelliset muistot surullisten jalkoihin?

On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdoton palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Romaanin ydinajatus on, että ihmisen sisimmässä on aina tavoittamattomia alueita. Asioita, joita ihminen peittelee itseltäänkin. Syyllisyydentunnetta, josta alkaa miltei pitää. Pelkoa, että jakamalla omastaan menettää enemmän kuin saa.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusi tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat.

Kirjan loppu on varovaisen toiveikas. On aika lakata tuhlaamasta elinpäiviä vanhojen asioiden vatvomiseen ja omien tunteiden pelkäämiseen. On aika ainakin yrittää antaa anteeksi niin toiselle kuin itselle. On aika antaa uudelle alulle mahdollisuus.

23.1.2017

MURAKAMI, HARUKI: Miehiä ilman naisia

Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi
Suomennos: Juha Mylläri

Miehiä ilman naisia on ensimmäinen Haruki Murakamilta (s. 1949) suomennettu novellikokoelma. Teoksessa on seitsemän novellia, joissa kaikissa mies jää syystä tai toisesta ilman naista. Nainen saattaa kuolla tai lähteä toisen matkaan. Nainen voi olla pelkkä haave tai satunnainen seuralainen. Yksinäisyys saattaa olla miehelle hiljaisen kaipauksen täyteistä tai sitten suoranaista tuskaa. Tarinoissa eletään tavallista arkea tai sitten arkeen sekoittuu hämmentäviä fantasian piirteitä. Murakami kirjoittaa hyvin asialliseen ja viileään sävyyn hyvin ihmeellisistä ja hyvin intiimeistä asioista. Seksikohtauksetkin ovat näin kerrottuina hienovaraisia ja vain osa yleistä kudelmaa – sisältäähän suhde naiseen muitakin elementtejä. Siihen liittyvät maininnat musiikista, etenkin Murakamin rakastamat Beatles ja vanha jazz.

Drive my car -kertomuksessa ikääntyvä tähtinäyttelijä purkaa tuntojaan autonkuljettajaksi palkkaamalleen nuorelle naiselle. Miehen vaimo oli ennen kuolemaansa ollut uskoton ulkopuolisen silmin katsottuna varsin vähäpätöisen miehen kanssa. Mitä sellaista tämä pystyi antamaan, ettei vaimo saanut sitä puolisoltaan?

Yesterdayssä nuori taiteilijasielu Kitaru ei pysty seksiin lapsuudestaan asti tuntemansa naisen kanssa, vaan rakastaa tätä kuin ystävää. Lopputulos on, että nainen alkaa tapailla toista miestä.

Eilinen
on toissapäivän huominen
tästä taaksepäin yks’ päivänen

Itsenäinen elin -novellissa menestyvä kauneuskirurgi elää hulivilielämää, kunnes 52-vuotiaana rakastuu palavasti naimisissa olevaan naiseen. Hän kestäisi eron, jos nainen palaisi aviopuolisonsa luo, muttei tämän suhdetta toiseen mieheen. Loppupäätelmä on, että naiset valehtelevat

koska heidän sisällään oleva itsenäinen elin tuottaa valheen omasta tahdostaan. Sen takia valhe – joitakin harvinaislaatuisia tapauksia lukuun ottamatta – ei tahraa naisen kauniin puhdasta omaatuntoa tai pilaa hänen uniaan.

Šeherazade-tarinassa nuori mies joutuu jostain salaperäisestä syystä piileskelemään eristyksissä kaikesta. Hänen luonaan käy ainoastaan keski-ikäinen nainen, joka tarjoaa viihdykkeeksi seksiä ja aktin jälkeen omituisia tarinoita omasta elämästään, nuoruuden pakkomielteistään ja tihutöistään. Tarinaa leimaa epämääräinen ajattomuus ja juurettomuus.

Kinossa vallitsee uhan ja kauhun tunnelma. Päähenkilön luonaan vierailevat salaperäinen muukalainen ja savukkeenpolttama nainen, näkyy käärmeitä ja pihapuu vaikuttaa oudolta. Mies pakenee kauas, mutta muistot seuraavat perässä.

Rakastunut Samsa on humoristinen tarina Samsasta, joka eräänä aamuna herää ihmisenä ja yrittää hämillään ja uteliaana sopeutua kehoonsa. Hän rakastuu suin päin talossa työskentelevään kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen – ehkäpä tämän kipakan käytöksen vuoksi. Viittaus Franz Kafkan romaaniin Muodonmuutos.

Kokoelman päättävä niminovelli Miehiä ilman naisia on tavattoman kauniisti kirjoitettu kertomus iäksi menetetystä rakkaudesta ja rakastetusta.

Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois... Siten sinusta tulee siis yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi.