NESBØ, JO: Isänsä poika

Kustantaja: Johnny Kniga 2014

Alkuteos: Sønnen

Suomennos: Outi Menna

Norjalainen menestyskirjailija Jo Nesbø (s. 1960) valmistui ekonomiksi ja talousanalyytikoksi ja työskenteli pörssimeklarina Norjan suurimmassa meklariyhtiössä DnB Marketsissa. Rockyhtyeensä Di Derren kanssa hän kiersi yli kaksisataa päivää vuodessa, kunnes päätti ottaa aikalisän ja keskittyä rikosromaanien kirjoittamiseen. Oslolaisesta poliisista Harry Holesta kertova sarja käsittää jo kymmenen osaa ja lisäksi Nesbø on julkaissut rikosromaanit Kukkulan kuningas ja Isänsä poika. Jälkimmäisessä teoksessa päähenkilönä on Sonny Lofthus, joka ryhtyy kostamaan isänsä kuolemaa.

Nuoren painijalupauksen Sonnyn elämä menee raiteiltaan, kun hänen poliisi-isänsä tekee itsemurhan välttyäkseen tulemasta tuomituksi myyränä. Sonny jää huumekoukkuun, joutuu vankilaan ja huomaa tuntevansa olonsa siellä paremmaksi kuin ulkomaailmassa. Voidakseen jäädä vankilaan pidemmäksi aikaa, Sonny ryhtyy ottamaan kontolleen muiden tekemiä rikoksia. Toimiessaan vankien epävirallisena rippi-isänä hän saa kuitenkin kuulla, että isän kuolema on tosiasiassa itsemurhaksi lavastettu murha. Sonny alkaa määrätietoisesti valmistella pakoa vankilasta ja kostoretkeä syyllisiä vastaan. Miten onnistuu tehtävä, kun perässä on sekä virkavalta että rikollisjärjestö?

Sonny ei ole mikään viaton pulmunen, mutta jostain syystä häntä ei pidä rikollisena vaan sankarina. Hän on miltei liian täydellinen ollakseen totta! Hän on oikeudenmukainen, älykäs ja ovela. Hän on huumevuosista huolimatta hyväkuntoinen ja hänen tahdonvoimansa on huikea. Hänen katseensa on viaton ja lempeä. Hän on rakastettava ystävä ja armelias katuvia kohtaan. Hänelle toivoo kaikkea hyvää, rakkauttakin.

Mielenkiintoisia hahmoja löytyy myös sivuhenkilöistä, niin poliisien kuin rikollisten ja kodittomien joukosta. Etenkin ylikonstaapeli Simon Kefas: onko hän hyvien vai pahojen puolella? Tämä on vain yksi jännitystekijä muiden joukossa.

Eihän Isänsä poika hirveän realistinen ole, mutta onko sillä väliä? Pääasia, että on vauhtia ja tapahtumia, jännittävä juoni ja yllätyksiä, hyviä henkilöhahmoja ja kauniita lauseita.

Me olemme inhimillisiä silloin kun teemme syntiä. Mutta jumalallisia silloin kun me annamme anteeksi.

BOYNE, JOHN: Leijuva poika

Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers

Irlantilainen John Boyne (s. 1971) tuli tunnetuksi romaanillaan Poika raidallisessa pyjamassa. Tämän lisäksi hän on julkaissut seitsemän aikuistenromaania ja neljä lastenkirjaa. Viimeisin teos Leijuva poika on hieman hankalasti määriteltävissä, sillä se on tyyliltään lastenromaani mutta sisältönsä puolesta sopiva aikuisillekin.

Brocketin perheen isä ja äiti ovat nuorina kokeneet asioita, jotka ovat saaneet heidät etsimään äärimmilleen viedyn tavallisuuden tarjoamaa näkymättömyyttä. Kaikki tuntuukin sujuvan suunnitelmien mukaan: on normaali koti ja normaalit askareet, kaksi normaalia lasta ja normaali koira. Sitten syntyy perheen kuopus Billy. Billy ei ole normaali; Billy uhmaa painovoimaa ja leijuu.

"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Billyn pesutilojen käyttöön liittyi monenmoisia hankaluuksia, mutta olisi ehkä epähienoa puuttua niihin lähemmin tässä. Riittäköön kun kerron, että suihkussa käynti oli vaikeaa, kylpeminen poissa laskuista ja vessassa käynti asetti sellaisia haasteita, ettei sirkuksen etevin käärmemieskään olisi pystynyt suoriutumaan niistä kunnialla.

Vanhemmat pitävät vuosikausia Billyn sisällä talossa piilossa naapureiden katseilta, mutta pehmustavat sentään katot patjoilla jotta pojan olisi mukavampi olla. Entäpä kun Billy tulee kouluikää – silloinhan hänen on poistuttava kotoa? Ratkaisu on hiekalla täytetty selkäreppu, joka ankkuroi pojan maahan ja näyttää tarpeeksi normaalilta.  Silti vanhemmat pitävät Billyä kiusankappaleena, jota ilman voisi hyvin tulla toimeen (sisko ja veli eivät ole samaa mieltä). Tapahtuu kauhistuttava ja sydäntäsärkevä asia, jonka seurauksena Billy saa leijua enemmän kuin tarpeekseen. Samalla hän näkee, miten paljon maailmassa on normaalista poikkeavia ihmisiä ja oppii hyväksymään oman erikoislaatuisuutensa.

John Boyne on kirjailija, joka rakentaa juonen niin taitavasti että se pitää mielenkiinnon yllä loppuun saakka ja tarjoaa yllätyksiä. Samalla hän ujuttaa hienovaraisesti mukaan varsin syvällisiä ja kipeitä asioita. Lopputulos ei ole naiivi, vaan mukana on sopivasti särmää.

PS. Miksi päähenkilön nimi Barnaby on muutettu suomennoksessa Billyksi? Toki Billy on lapsille helpompi, mutta eikö silloin olisi yhtenäisyyden vuoksi pitänyt muuttaa muidenkin henkilöiden nimet?

LEMAITRE, PIERRE: Näkemiin taivaassa

Kustantaja: Minerva 2014

Alkuteos: Au revoir là-haut

Suomennos: Sirkka Aulanko

Ranskalainen psykologi ja kirjailija Pierre Lemaitre (s. 1956) on tunnettu rikosromaaneistaan, mutta vuoden 2013 Goncourt-palkinnon saavuttanut Näkemiin taivaassa on hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Siinä yhdistyy historialliseen ainekseen sekä dekkarin että veijariromaanin piirteitä.

Ensimmäinen maailmansota on päättymässä. Ranskalaisten puolella luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle yrittää vielä viime tingassa suorittaa sellaisen maineteon, että ylennys kapteeniksi olisi paikallaan. Nuori sotilas Albert Maillard on vaarana suunnitelman onnistumiselle ja on siksi vähällä menettää henkensä. Apuun rientänyt joukkuetoveri Édouard Péricourt loukkaantuu pahasti. Sodan jälkeen Albert tuntee velvollisuudekseen pitää huolta toveristaan, vaikka olot ovat ahtaat ja rahasta pulaa; yhteiskunta ei suurista puheista huolimatta pidä sankareistaan huolta. Édouardin perhe on toki upporikas, mutta tuntemattomaksi ruhjoutunut nuorukainen ei enää halua sen piiriin. Samaan aikaan Henri etenee yhteiskunnassa häikäilemättä ja hankkii varallisuutta kyseenalaisin keinoin.

Näkemiin taivaassa on terävä katsaus sodanjälkeiseen Ranskaan. Yhteiskuntaluokat ovat yhä olemassa: köyhtyneet ja silti ylpeät aateliset, rikkaat ja mahdikkaat keinottelijat, pienipalkkaiset virkamiehet ja nälkärajalla kitkuttelevat työttömät. Palveluksia voi ostaa ja etuoikeuksia myydä lainsäädännöstä piittaamatta – ainakin jonkin aikaa. Rehellisyys ja vastuuntunto eivät tunnu kannattavan – tai ehkä sittenkin.

Romaanissa on sivuja 546, mutta vauhdikkaat tapahtumat ja hyvä henkilökuvaus pitävät otteessaan. Sodan raakuuksia ei millään tavoin kaunistella, joten paikoin joutuu kohtaamaan rankkoja asioita, hajuja ja näkyjä. Ihmisten itsekkyys, vallantavoittelu ja rahanhimo ovat kauhistuttavia ja sodan jälkeinen sekasorto tarjoaa huijareille mitä otollisimmat mahdollisuudet. Onneksi kirjassa on myös paljon huumoria ja toiveikkuutta. Etenkin arka ja hidasjärkinen Albert on hellyttävä hahmo, jolle toivoisi onnea kaikkien koettelemusten jälkeen. Ja surun keskellä kukoistaa myös ystävyys ja kasvaa rakkaus.

JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita. 

VALTONEN, JUSSI: He eivät tiedä mitä tekevät

Kustantaja: Tammi 2014

Jussi Valtonen (s. 1974) on opiskellut psykologiaa, teoreettista filosofiaa ja englantilaista filologiaa Helsingin yliopistossa ja kognitiivista neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä käsikirjoittamista. Esikoisromaani Tasapainoilua ilmestyi 2003 ja seuraava teos Vesiseinä 2006. Valtosen kolmas romaani Siipien kantamat sijoittui toiseksi Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa vuonna 2007 ja lähitulevaisuuteen sijoittuva He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Viimeistelyn alla on myös neuropsykologian alaan kuuluva väitöskirja. Vapaa-aikanaan Valtonen soittaa kitaraa rock-yhtyeissä Kuha ja Maunula.

Suomalaisen Alinan ja amerikkalaisen Joen avioliitto 1990-luvulla päättyy lyhyeen, Joe palaa Yhdysvaltoihin ja Alina jää pariskunnan pojan Samuelin kanssa Suomeen. Samuelin taipumukset viittaavat tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta vierailu koe-eläinlaboratoriossa muuttaa ajatusmaailman. Samuelista tulee aktivistiryhmän jäsen, joka ponnistelee eläinkokeiden lopettamisen puolesta. Mutta millä keinoin?

Neurotieteen professori Joe puolestaan on saavuttanut mainetta eläinkokeisiin perustuvilla käänteentekevillä oivalluksillaan. Yhtäkkiä häntä vastaan aletaan hyökkäillä, työhuone tuhotaan, kotia tahritaan ja hänen nykyistä perhettään uhkaillaan. Mediassa aletaan epäillä tutkimustulosten aitoutta. Syylliseksi kiusantekoon arvellaan isänsä välinpitämättömyyteen suivaantunutta Samuelia. Toisaalta Joe on juuri ryhtynyt keräämään boikottiryhmää suurta kustannusyhtiötä vastaan.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa pohditaan toisaalta sitä, onko koe-eläinten käyttö tutkimuksissa oikeutettua tai edes välttämätöntä, ja toisaalta sitä, millaisin keinoin eläinkokeita voisi vastustaa menemättä terroriin asti. Toinen suuri teema on se, miten monin tavoin ihmisille syötetään vääriä tietoja ja muokataan käsityksiä asioista kulissien takaa. Pörssiyhtiöille raha on tärkeintä, ei lain tai moraalin noudattaminen. Esimerkkinä häikäilemätön Children Are The Future -kampanja, jossa lapsille ja nuorille jaellaan avokätisesti pillereitä, joiden väitetään auttavan vuorovaikutustaitojen ongelmissa. Eli näiden pillerien avulla yksinäisistä ja epävarmoista pitäisi tulla nokkelia, suosittuja ja ihailtuja huomion keskipisteitä. Samalla kaupitellaan uudenlaista iAm-laitetta, joka vaikuttaa sähköimpulssien avulla aivokuoreen, tunnistaa ajatuksia ja tuo mielessä vilahtavia asioita tutkittavaksi kuvina ilmaan silmien eteen. Pelottavan uskottavasti kuvattu!

Tämän lisäksi He eivät tiedä mitä tekevät ennättää vertailla sekä Suomen että Yhdysvaltojen kohdalla uskontoihin ja kansallisuuteen liittyviä erikoispiirteitä ja ennakkoluuloja, akateemisen maailman nurkkakuntaisuutta ja vanhoillisuutta, perhe-elämää kaikkine kriiseineen ja jännitteineen sekä nuorten itsenäistymiseen liittyvää kapinointia. Valtosen psykologinen silmä on tarkka yksityiskohdille, joten henkilöistä rakentuu varsin uskottavia. Parhaiten jää mieleen Joen teini-ikäinen tytär Rebecca, yhdistelmä huomion- ja hellyydenkaipuuta, uhmaa ja kiukkua. Vaikka kirjassa on yli 500 sivua, se jaksaa kantaa ja kiihtyä suorastaan trillerimäiseksi loppua kohden.

JÄRVELÄ, JARI: Tyttö ja pommi

Kustantaja: Crime Time 2014

Jari Järvelä (s. 1966) on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja toiminut peruskoulun opettajana, Pekkas-Akatemian kirjoittajakouluttajana ja Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Kustantaja tiedusteli syksyllä 2012 Jari Järvelältä, olisiko tällä halua kokeilla kynsiään myös dekkarin alalla. Järvelä ei pitkään miettinyt. Graffitintekijöiden maailmaan liittyvä aihe oli ollut mielessä jo pitkään ja nyt se löysi muotonsa. Dekkari oli vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Tyttö ja pommi -teoksessa on vuoronperään äänessä kaksi henkilöä. Toinen on Metro, 19-vuotias tyttö joka maalaa graffiteja kiinnijäämisen uhallakin. Toinen on Jere, nuori vartija joka yrittää ottaa töhrijät kiinni. Niin hyvin Järvelä paneutuu henkilöidensä ajatuksiin, että myötätunto heilahtelee puolelta toiselle. Graffarit tekevät työtään tosissaan, halusta herätellä ajatuksia ja muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla. (Tyttö ja pommi, s. 223)

Graffititaiteilijoiden mielestä vartiointiliikkeen työntekijät ovat Rottia, järjestelmän aivottomia edustajia. Vartijat taas kutsuvat graffareita Bakteereiksi, lainrikkojiksi ja töhrijöiksi, joiden jälkien siivoaminen vie yhteiskunnan varoja. Kummatkin ryhmät vaanivat tilaisuutta yön pimeydessä, valmiina kilpajuoksuun. Graffarille kiinnijääminen merkitsee hakkaamista, vankilaa tai ainakin valtavia sakkoja. Vartijalle kiinniotto tarkoittaa kiitosta ja bonusta palkkaan.

Tyttö ja pommi -dekkarin tapahtumat alkavat graffareille viritetystä ansasta, jonka seuraukset ovat julmat. Alkaa koston kierre, joka kiihtyy yhä hurjemmaksi ja tuhoavammaksi. Voi vain pelätä, kuinka pahasti osapuolten tässä pelissä käy. Taustana on Kotka ja sen satama, ratapiha ja tyhjentyneet tehdasrakennukset. Lopuksi siirrytään Prypjatiin, Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen hylättyyn kylään. Sielläkö löytyy graffarin koti?

Graffittitaiteilijoiden maailmasta on kirjoittanut myös espanjalainen Arturo Perez-Reverte teoksessaan Kärsivällinen tarkka-ampuja. Hän pohtii asiaa ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Ovatko graffitit taidetta? Onko graffari menettänyt uskottavuutensa, jos suostuu luovuttamaan taiteensa kaupallisiin näyttelyihin? Silti varsin monet ajatukset ovat yhteneväisiä Järvelän kanssa.

Ja on kohtalokas sana. Kaikissa maailman kielissä. Ja kertoo mitä seuraa, kun ihmisparka tekee yhden virheen. Yskähdyksen väärällä hetkellä. Minimalistisen horjahduksen, joka käynnistää ikiliikkujamaisen jonon seuraamuksia. Seuraamuksia, joita kymmenet ja-sanat yhdistävät. (Tyttö ja pommi, s. 198)

STATOVCI, PAJTIM: Kissani Jugoslavia

Kustantaja: Otava 2014

Pajtim Statovci (s. 1990) oli kaksivuotias saapuessaan perheen mukana Kosovosta Suomeen. Nyt hän opiskelee loppusuoralla yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja alkusuoralla elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto-yliopistossa. Hän voitti Helsingin Sanomien myöntämän vuoden 2014 kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia.

Kirjassa on kaksi erilaista puolta. Toisaalta on realistinen kuvaus eräästä avioliitosta, joka alkaa yhdestä silmäyksestä vuonna 1980 Kosovossa. Emine on kaunotar, mutta vailla itseluottamusta. Bajram on komea, varakas ja ailahtelevainen perheen pää, joka vie tahtonsa läpi vaikka väkivalloin. Hän on myös albaani, joka joutuu luopumaan urastaan ja omaisuudestaan ja pakenemaan henkensä edestä serbien vyöryessä Pristinaan. Maailman kaikista maista Bajram valitsee turvapaikakseen Suomen, koska sattuu pitämään maan nimestä ja uskoo Pohjoismaiseen hyvinvointiin. Uusi kotimaa on kuitenkin pettymys, sillä Bajramilla ei ole siellä mitään asemaa eikä hänen auktoriteettinsa enää päde. Vaimo uhmaa häntä hiljaisesti ja Bekim-poika niin voimallisesti, että välit katkeavat täysin. Tässä tulevat hyvin esille maiden väliset kulttuurierot vaikkapa tasa-arvokysymyksessä.

Kirjan toinen puoli on salaperäisen kutkuttava ja tulkinnanvarainen. Kaikki pyörii kahden eläimen eli kissan ja käärmeen ympärillä. Balkanin alueella kissaa vihataan pahan edustajana, missä roolissa se Statovcin teoksessakin esiintyy. Bajramin ja Eminen hääjuhlallisuuksissa kissan naukaisu ennustaa tulevaa kurjuutta ja Bekimin vieraillessa Pristinassa kissan hellittely on merkkinä vieraantuneisuudesta. Statovci lisää kuitenkin kierroksen lisää. Bekim hurmaantuu homobaarissa hyvin omalaatuiseen kissaan:

Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut… Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa… Sitten kissa huomasi minut, ja se alkoi hymyillä minulle ja minä aloin hymyillä sille, ja sitten se nostikin kätensä kauluspaitansa ylimmälle napille, avasi sen ja lähti kävelemään minua kohti.

Tämä kissa on valloittava, oikukas, itsekeskeinen ja ilkeä. Se muuttaa Bekimin luo, määräilee, vaatii ja omii kaiken. Voisiko tätä tulkita kirjan nimen avulla? Serbit valtaamassa Jugoslaviaa? Entäpä kuningasboa, jonka Bekim ottaa lemmikikseen? Bekim on nähnyt lapsena käärmeisiin liittyviä painajaisia ja lemmikki on ehkä siedätyshoitoa pelkojen voittamiseksi. Itse asiassa käärme tuntuu vastoin yleistä mielikuvaa edustavan kirjassa ainakin aluksi hellyyttä ja uskollisuutta - sehän puolustaa oman henkensä uhalla hoitajaansa väkivaltaiseksi muuttunutta kissaa vastaan. Mutta sitten käärmeen ote käy liian tukalaksi ja omistavaksi ja siitä on päästävä eroon. Niin kuin Bekimin on erottava isästään.

Kissani Jugoslavia kertoo siitä, mistä kaikesta voi selvitä: juurettomuudesta, huonosta ihmissuhteesta, kadoksissa olevasta identiteetistä. Bekim ja äitinsä Emine voittavat pelkonsa, luopuvat taikauskoisista tavoista ja asenteista ja hyväksyvät itsensä. Nämä kaksi tulevat erityisen lähelle, mutta mielenkiintoisia hahmoja on muitakin - ennen kaikkea mystinen kissa. Homo-eroottista teemaa Statovci käsittelee taitavasti ja hienovaraisesti, hieman samassa hengessä kuin Johanna Sinisalo Finlandia-palkitussa romaanissaan Ennen päivänlasku ei voi.

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja, joka monisäikeisyydestään huolimatta pysyy hyvin koossa. On ansainnut palkintonsa ja saa odottamaan lisää!

LESBRE, MICHÈLE: Punainen sohva

Kustantaja: Lurra Editions 2014

Alkuteos: Le Canape Rouge

Suomennos: Timo Torikka

Ranskalainen Michèle Lesbre ryhtyi opettajanuran jälkeen kirjailijaksi – ensin noir-kirjallisuuden ja myöhemmin hienostuneen ja pohdiskelevan tyylilajin edustajaksi. Kaikkiaan Lesbreltä on ilmestynyt viisitoista teosta, joista yksi yhdessä Sylvie Granotierin kanssa. Ensimmäinen Lesbreltä suomennettu teos Punainen sohva oli vuonna 2008 ehdokkaana arvostetun ranskalaisen Goncourt -kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta pitää sisällään paljon. Se on sarja toisiinsa näennäisen sattumanvaraisesti kietoutuneita tarinoita, jotka kerrotaan näennäisen eleettömällä tavalla. Anne-niminen ranskalaisnainen matkustaa junalla Moskovasta Irkutskiin etsimään vuosien takaista rakastettuaan, mutta ehkä vielä enemmän etsimään itseään. Maisemat ja kanssamatkustajat ovat olemassa lähinnä tarjotakseen hänelle jotain merkityksekästä (ei aina ihan todellistakaan) kokemusta. Hän liikkuu kuin unessa, Dostojevskia lukien. Miksi hän ylipäätänsä haluaa löytää Gylin uudelleen:

En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

Annen matkakertomuksen rinnalla kulkee tarina hänen naapuristaan, Clémence-nimisestä vanhuksesta, jolle Anne käy lukemassa ja kertomassa tarinoita poikkeuksellisen voimakkaasti ja rohkeasti eläneistä naisista. Kummankin suosikki lienee Kafkan kirjeenvaihtotoveri Milena, joka ui joen yli kun ei muuten ehdi ajoissa rakastettuaan tapaamaan. Clémence itse oli vain yhdeksäntoistavuotias menettäessään sodan aikana kihlattunsa. Toki hän senkin jälkeen jatkoi elämäänsä ja koki uusia iloja ja uusia rakkauksia, mutta kaipuu Paulia kohtaan ei silti vähentynyt. Konkreettisena muistona rakastetusta on enää vain punaisen sohvan rakoon piilotettu valokuva, kun kaikki mennyt alkaa pikkuhiljaa unohtua. Unohtuuko myös Paul?

Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Lesbren lauseet ovat loppuun asti hiottuja ja ranskalaisen elegantteja, mikä synnyttää miltei mystisen tunnelman. Kirjailija vetää yhtymäkohtia tarinoiden ja tapahtumien välille niin hienovaraisesti, ettei niitä lukuhetkellä välttämättä oivallakaan. Jollakin lailla hahmottomaksi jäävät kuitenkin niin itse teos kuin sen kertoja. Se on impressionistinen näkymä ja häivähdys elämästä. Miten erilainen onkaan Annen junamatka verrattuna Rosa Liksomin teokseen Hytti nro 6!

CUNNINGHAM, MICHAEL: Lumikuningatar

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Thew Snow Queen

Suomennos: Raimo Salminen

Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H. C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar, jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja arvuuttelemaan yhtymäkohtia.

Teos alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi. Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä toteuttamaan niitä käytännössä.

Samaan aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille. Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen innoitukseen.

Kirjan kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan. Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.

Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan ei usko.

Millä lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?

Cunninghamin kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä, jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.

PS. Kirjan kansi on todella tunnelmallinen ja kaunis.

SUND, ERIK AXL: Varjojen huone

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Pythias anvisningar

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund  on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset monitoimimiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist. Ruotsin Dekkariakatemia palkitsi heidät vuonna 2012 erikoispalkinnolla Victoria Bergman -trilogiasta, josta on nyt ilmestynyt suomeksi päätösosa Varjojen huone. Kirja vetää yhteen aikaisemmissa osissa esitettyjä juonenhaaroja ja taustoittaa tapahtumia, mutta kaikkea ei taida vieläkään selvitä.

Kirja koostuu lyhyistä kohtauksista, joissa näkökulma siirtyy niin nopeasti henkilöstä toiseen, että tahti voi ensi alkuun tuntua liiankin huimalta. Vie myös kotvasen päästä tapahtumiin sisälle ja hahmottaa henkilöiden välisiä suhteita, jos edellisten osien lukemisesta on kulunut jonkin verran aikaa. Varjojen huoneessa ei enää kuvata raakoja rikoksia, mutta ei lukija silti pääse helpolla. Nyt selviää kaikessa kauheudessaan, miten uskomattoman laajamittaisesti ja järjestelmällisesti pedofiilit ovat toimineet (ja toimivat yhä). Mukana on kansakunnan silmäätekeviä aina poliiseja myöten ja joukossa on myös naisia joko myötäilijöinä tai aktiivisina toimijoina. Lapsia hankitaan köyhistä maista, esimerkiksi Ukrainasta ja Venäjältä, mutta myös omat tai tuttujen lapset kelpaavat. Ei ihme, että parkkiintuneetkin rikostutkijat ahdistuvat:

Näköjään meille on tärkeämpää, laskeeko viitekorko, nousevatko omakotitalojen hinnat tai käytetäänkö taulutelevisiossa plasma- vai LCD-tekniikkaa. Grillataan vain kinkkupihvejä ja huuhdotaan ne alas kolmen litran laatikkoviinillä. Näistä jutuista luetaan mieluummin huonosti kirjoitettuja dekkareita kuin tehdään oikeasti mitään asian hyväksi.

Keskeiseen asemaan nousee Madeleine Silfverberg, jonka lapsuusvuosiin kasvatusperheessä on sisältynyt toisaalta isän tekemät toistuvat raiskaukset ja toisaalta äidin osoittama avoin halveksunta ja viha. Lapsesta on kehittynyt itsetuhoinen ja hillitön aikuinen, jonka arvelee löytävänsä rauhan vain kostosta. Kostosta, jossa käydään vihollista vastaan, laitetaan pahoille asioille piste ja koetaan sisäinen puhdistuminen. Silti hänestäkin löytyy viime hetkillä armeliaisuutta.

Varjojen huone onnistuu yllättämään. Sen loppuratkaisu on jotain ihan muuta kuin edellisten osien perusteella oli tuudittautunut odottamaan, mutta loppujen lopuksi ihan johdonmukainen. Kaikessa kauheudessaan Victoria Bergman -sarja pysäyttää ja pakottaa miettimään, millaisessa maailmassa me elämme ja millaisia asioita me siinä kieltäydymme näkemästä.

JALONEN, OLLI: Miehiä ja ihmisiä

Kustantaja: Otava 2014

Olli Jalonen (s. 1954) voitti vuonna 1990 Finlandia-palkinnon romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi. Hän oli ehdokkaana palkintoon myös vuonna 2008 teoksella 14 solmua Greenwichiin. Kokenut kirjailija siis, mutta niinpä vain Miehiä ja ihmisiä -romaani yllätti hänet alkaessaan väkisin puskea esiin, vaikka tekeillä oli aivan toinen käsikirjoitus. Omien muistikuvien ohella innoittajana tuntuu olleen John Steinbeckin romaani Hiiriä ja ihmisiä, mihin viittaa Jalosen kirjan nimikin. Samanlaisia suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden teemoja käsittelevät kummatkin teokset.

Kyseessä on kesä 1972. Münchenin olympialaiset ja suomalaisjuoksijoiden riemuvoitot. Kekkosen mahdollinen uudelleenvalinta ja SMP:n hajoaminen. Olavi Virran kuolema. Musiikkia Joan Baezista Led Zeppeliin ja Muskasta Tapani Kansaan. Ja 17-vuotiaan hämeenlinnalaisen lukiolaispojan kasvu miehuuteen ja vastuuntuntoon.

Poika menestyy koulussa, mutta empii lukiossa jatkamista. Hän tuntee velvollisuudekseen auttaa isää, joka on jäänyt sairastelun vuoksi työttömäksi eikä pysty maksamaan autoa varten ottamaansa lainaa. Pääsy paikalliseen pelti- ja putkifirmaan takaa pojalle elämän ensimmäisen palkan ja tutustuttaa hänet raavaiden työmiesten arkipäivään. Siihen kuuluvat niin härskit vitsit ja räkäiset kännit kuin poliittiset mielipide-erot ja palopuheet, mutta myös yhteishenki ja leikillisyys. Poika oppii luovimaan henkilöiden välillä ja saavuttaa luottamusta tukalien tilanteiden sovittelijana. Yksi ongelmista on kehitysvammainen Rekku, jota kiusataan kotona ja joka tarvitsisi jonkun muun turvapaikan kuin levottoman laitoksen. Poika keksii ratkaisun ja saa siinä yhteydessä sopivan tilaisuuden ensimmäisiin seksikokeiluihin. Niinpä vanha toveripiiri alkaa pojasta tuntua jo lapselliselta, vaikka hän vielä auttaakin ystäväänsä toteuttamaan unelmaansa: merirosvoradion perustamisen. Vanhempiinsa nähden poika katsoo olevansa tasavertainen eikä enää kysele lupaa tekemisilleen. 

Niin tuntuu hienommalta ja aikuisemmalta että itse ei sano koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin kuin velan maksu jotka ovat itsestään selvyyksiä.

Poika on todella sympaattinen ja ikäisekseen kypsä. Hän on hiljainen tarkkailija, joka ajattelee syvällisiä ja joskus varsin monimutkaisia ajatuksia. Vanheneminen on yksi asia, johon hän palaa aina uudelleen:

Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista.

Kirjassa on runsaasti huumoria. Firman työntekijöiden touhut menevät joskus uskomattomasti poskelleen, mutta puheet pysyvät aina suurina. Pojalle annetaan ammattimiehen töitä, vaikkei ole koulutusta eikä kokemusta – ja jälki on sen mukainen. Autojen rattiin häntä istutetaan alaikäisyydestä huolimatta yhtenään, koska ”autoa ei kortilla ajeta”.  Ystävän kanssa perustettu merirosvoradio (nimeltään Radio Saatana) saa lähetyksensä ihan oikeasti toimimaan ja lähettää musiikin ohella Kekkosen ja Vennamon puheista muokattuja ”haastatteluja”. Niissä riittääkin kuulijoilla ihmettelemistä ja mediakohu leviää ulkomaille asti.

Ajatus on jotakin mikä ei näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee.

MATHIS, AYANA: Huonetta ja sukua

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The twelve Tribes of Hattie

Suomennos: Helene Bützow

Nelikymppinen Ayana Mathis on Iowan yliopiston kirjoittajakoulun kasvatti, jota ovat erityisesti innoittaneet sellaiset merkittävät amerikkalaiskirjailijat kuin Marilynne Robinson ja Toni Morrison. Mathisin esikoisteos Huonetta ja sukua oli Yhdysvalloissa vuonna 2013 suuri menestys, etenkin kun TV-kasvo Oprah Winfrey valitsi sen listalleen.

Romaani kertoo Hattie Shepherdistä, joka vuonna 1923 pakenee äitinsä ja siskojensa (ja kuuden miljoonan muun afroamerikkalaisen) kanssa etelävaltioiden rotuvihaa  Philadelphiaan. Parin vuoden kuluttua Hattie on 17-vuotias aviovaimo ja kaksosten äiti. Kaikki vaikuttaa lupaavalta.

Kesäkuun lopussa punarinnat kansoittivat Wayne Streetin puut ja katot. Alueella kiiri linnunlaulu. Sirkutus tuuditti kaksoset uneen ja sai Hattien niin hyvälle tuulelle, että hän kikatti koko ajan.

Tämän jälkeen ei elämässä iloa paljon ole. Kaksoset kuolevat seitsemän kuukauden iässä keuhkokuumeeseen. Aviomies osoittautuu uhkapeluriksi ja naistenmieheksi. Syntyy vielä yhdeksän lasta, joista huolehtiminen jää Hattien vastuulle ja vie hänen voimansa, tekee umpimieliseksi, katkeraksi ja arvaamattomaksi. Hattie tietää tilanteen:

Hattie oli ollut monessa tärkeässä suhteessa pettymys lapsilleen, mutta olisiko kannattanut viettää aikansa halaillen ja suukotellen, jos ei olisi pystynyt ruokkimaan heitä? Lapset eivät ymmärtäneet, että Hattien kaikki rakkaus oli mennyt heidän vaatettamiseensa ja ruokkimiseensa, siihen että hän valmensi heitä elämään tässä maailmassa. Maailma ei rakastaisi heitä, maailma ei olisi ystävällinen.

Kirjan luvuista jokainen on omistettu yhdelle Hattien lapsista (viimeinen luku lapsenlapselle). Kukin on omalla tavallaan turvattoman lapsuuden haavoittama eikä saa otetta elämästä. On mielisairautta ja epävakaata käytöstä, itsetuhoisuutta. Kirja päättyy 1980-luvun alkuun ja Hattien tyttärentyttären tarinaan, mutta jatkuuko suvun tarina yhtään onnellisempana?

Huonetta ja sukua on taidokkaasti rakennettu ja kirjoitettu, mutta sävyltään kovin lohduton. Ajankuva välittyy kertojien kautta: jazzmusiikki ja huumeet, uhkapeliluolat, voodoojuhlat, herätyskokoukset, Vietnamin sota. Rasismi: jos valkoiset kyykyttävät värillisiä täysin avoimesti etelässä, niin onko rikkaiden suhtautuminen köyhiin yhtään sen parempaa pohjoisessa? Pieni toivon häivähdys lopussa on – ehkä…

KYTÖMÄKI, ANNI: Kultarinta

Kustantaja: Gummerus 2014

Anni Kytömäki (s. 1980) on valmistunut luontokartoittajaksi eli hänellä on jo koulutuksenkin puolesta vankka luonnon eliöiden ja elinympäristöjen tuntemus. Tämä näkyy Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jossa kuljetaan Suomen metsissä etelästä pohjoiseen ja havainnoidaan kaikilla aisteilla pienimpiäkin yksityiskohtia. Puista sammaliin, karhuista ötököihin, soista vuorenhuippuihin. Ennen kaikkea lintuja: joutsenia, palokärkiä, kuukkeleita… Kaikki tämä ammennetaan lukijalle runollisen kauniilla kielellä.

Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten.

Kultarinta jakaantuu kahteen osaan. Vuosiluvut lukujen otsikossa kertovat missä mennään, mutta etupäässä edetään ihan ajanmukaisessa järjestyksessä. Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuodesta 1903 vuoteen 1926 ja kerrotaan Erik Stenforsin lapsuus- ja nuoruusvuosista pääosin hänen omasta näkökulmastaan. Erikin isä on suurten metsien omistaja, oikea patruuna, jonka unelmana on metsäteollisuuden kehittäminen. Puut merkitsevät hänelle raaka-ainetta ja rahaa. Erik puolestaan viehättyy metsien tutkimisesta ja suojelusta ja kouluttautuu biologiksi. Isä ei ihan poikansa haihattelua ymmärrä, mutta sallii kuitenkin vapautta järkiintymisen toivossa. Mutta entäpä kun Erik nai torpan tyttären, joka on toiminut aktiivisesti punaisten joukossa?  Rakkaussuhteesta syntyy Malla, joka toimii ankkurina, kun Erikin elämä alkaa hajota käsiin.

Kirjan toinen osa ajoittuu vuosiin 1926–1937 ja nyt näkökulma on Mallan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut sijaisperheeseen, kauaksi eroon tutuista ihmisistä ja tutuista seuduista. Kasvattivanhemmat tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä hiljaisen lapsen kaipuuta ja vastarintaa, vaan toimivat taitamattomasti. Tai paremminkin: ajan kasvatusmenetelmien mukaisesti. Isän poissaoloa ei selitetä Mallalle mitenkään, joten ainoa keino löytää tähän jokin yhteys on hakeutua kummallekin rakkaaseen ympäristöön eli metsään. Malla ei voi myöskään välttyä maata puistelevilta poliittisilta tapahtumilta, sisällissodan jälkivaikutuksilta ja lapualaisliikkeen nousulta.

Kirja on paksuhko, sivuja 644. Ensimmäiset parisataa sivua lukee ihastuksen vallassa, nauttien osuvista luontokuvauksista ja moniulotteisista henkilöhahmoista. Sitten teksti alkaa tuntua toisaalta itseään toistavalta ja junnaavalta ja toisaalta hieman sirpaleiselta. Ratkaiseva käänne pamahtaa eteen ihan yhtäkkiä, ilman pohjustusta, mutta tämä saattaa olla tehokeinokin. Tässä kohtaa nimittäin kertoja vaihtuu Erikistä Mallaksi, joka ei tietenkään isänsä toimista paljon tiedä. Onneksi juonen imu palaa ja vie kirjan loppuun saakka, missä odottaa yllätys. Yksi kirjan henkilöistä on karhu, joka tarinan päätteeksi saa suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia. Onko karhun inhimillistäminen kuitenkaan tarpeen muuten realistisessa kertomuksessa?  Eihän tämä toki vähennä Kultarinnan vaikuttavuutta, sillä kokonaisuutena se on todella hieno ja mieliinpainuva lukuelämys.

HÄRKÖNEN, ANNA-LEENA: Kaikki oikein

Kustantaja: Otava 2014

Anna-Leena Härkönen osaa kirjoittaa tavalla, joka vie mukanaan ja tarjoaa samalla mietiskelyyn kannustavia oivalluksia. Viimeisin romaani Kaikki oikein sisältää pohdintaa lottovoittajan arjesta.

Kirjassa näkökulma on Eevin, lapsettomassa avioliitossa elävän nuorehkon kosmetologin. Työtoverit ja työtehtävät ovat alkaneet tympiä. Parkinsonin tautia sairastava äiti on hoitokodissa ja loittonee yhä kauemmaksi. Aviomies Kari on tusinabändissä soittava muusikko, jonka tie töistä kotiin johtaa turhan usein kapakan kautta. Raha riittää juuri ja juuri vaatimattomaan asuntoon ja ruokaan. Eräänä päivän Eevi pelkästä mielenjohteesta ottaa koneen arpoman lottorivin ja voittaa seitsemän miljoonaa euroa.

 Ei ollut muuta kuin hän ja kädessä hiestyvä lottokuponki. Sen kokoiseksi maailma pieneni. Ja paisui.

  Kellot lakkasivat käymästä. Linnut jähmettyivät puihin. Kukaan koko kerrostalossa ei hengittänyt.

Miten näin suuria rahoja osaa käyttää, jos on koko elämänsä joutunut pihistelemään? Pientä ylellisyyttä pitää heti saada: Eeville merkkivaatteita, arvokoruja, minkkistoola, lomamatka viiden tähden hotelliin Thaimaahan. Vähän suurempaakin: luksusasunto Helsingin keskustasta, Karille punainen Lexus-auto, Eeville lelukauppa (jotta hän voi irtisanoa kaupassa työskentelevän entisen luokkatoverinsa, koulukiusaajan). Kaiken kaikkiaan pariskunta kyllä toimii raha-asioissa melko järkevästi, mutta muulla taholla ongelmia alkaa esiintyä. Karin päivät muuttuvat viinanhuuruiseksi oleiluksi, käytös käy arvaamattomaksi, puheet ilkeiksi. Työpaikasta tulee potkut. Ystävät ja sukulaiset eivät iloitse Eevin onnesta, vaan vaikuttavat kateellisilta ja pahansuovilta. Kalliita lahjoja ja ilmaisia ravintola-aterioita he pitävät itsestään selvinä, onhan Eevillä varaa. Lainaakin pyydellään.

Sitähän sanottiin että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta se piti paikkansa vain silloin kun kyse ei ollut rahasta. 

Kaikki oikein on paikoitellen oikein hauska, mutta kokonaisuudessaan aika alakuloinen. Eevin lapsuuteen ja nuoruuteen on sisältynyt paljon ankeutta eikä äkillinen rikastuminen voi traumoja heti parantaa. Kestääkö avioliitto? Kestääkö ystävyys? Voiko rahoilla tehdä jotain hyvää?

KAKSI ROMAANIA VAIETUISTA ASIOISTA

KÄHKÖNEN, SIRPA: Graniittimies

Kustantaja: Otava 2014

Kiitetyn ja palkitun kirjailijan Sirpa Kähkösen (s. 1964) teoksista sekä Kuopio-romaanisarja että tietoteos Vihan ja rakkauden liekit (2010) liittyvät paljolti hänen oman sukunsa vaiheisiin. Ne syntyivät halusta ymmärtää isoisän menneisyyteen liittyvää hiljaisuutta ja tarpeesta avata edellisiä sukupolvia traumatisoineita asioita tämän päivän lukijoille. Graniittimies-romaanin punaupseerioppilas Lavr eli Lassi Tuomi oli todellisuudessa Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka myöhempiä elämänvaiheita kuvataan Kuopio-sarjassa. Graniittimiehen päähenkilö on kuitenkin Lavrin käly Klara, jonka muistokirjoitus on luettavissa Mustat morsiamet -romaanissa.

Graniittimies-romaanin alkupuolisko on Klaran minämuodossa kirjoittama selostus tapahtumista alkaen siitä, miten hän aviopuolisonsa Iljan kanssa saapui hiihtäen Petrogradiin kevättalvella 1922. Aineellisesta niukkuudesta huolimatta tekemisen halu oli kaikilla vahva ja usko uuteen parempaan yhteiskuntaan horjumaton. Paljon oli opittavaa: uusi ympäristö, uusi kieli, uusi kulttuuri.

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui.

Se pieni asia löytyi katulapsia auttamaan perustetusta ”Ilon sepät” -yhteisöstä. Lisäksi Klaralle tarjoutui vielä mahdollisuus adoptoida kaksi lasta, orvot sisarukset. Ystäväpiirikin kasvoi. Suomesta saapui Iljan pikkuveli Lavr ihailemansa veljen perässä. Uhkea ja elämänjanoinen Jelena tuli sukupuolten välistä tasa-arvoa etsimään. Ydinjoukkoon kuului lisäksi sirkuksen nuori tähtiballerina, tietä yhteiskunnan huipulle tavoitteleva klovni, varakas liikemies ja idearikas kuvataiteilija. Ilon aikaa ei kuitenkaan jkestänyt kauan. Kun Klara allekirjoittaa raporttinsa vuonna 1935, on Stalinin vainojen aika jo alkanut. Lavr on karannut idealismin romahdettua takaisin Suomeen ja vankileiri uhkaa taustaltaan epäilyttäviä henkilöitä.

Kirjan loppupuolella ollaan datshalla Pietarin lähellä, vuosi on edelleen 1935. Ystäväpiiristä ovat jo erkaantumassa ne, jotka oman selviytymisensä vuoksi ovat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Muiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen alistuneisuus: mahdollisuudet parempaan on menetetty ja tehtävänä on enää jälkien siivoaminen. Tässä osiossa käydään vuoronperään kaikkien ajatuksissa, joten näkökulmia ja tyylilajeja on monta.

Ja toveruusliittoja solmiessaan ihmisen tuli olla tarkka ja laskelmoiva: uskollinen sai olla vain niille, jotka olivat uskollisia valtiolle. Niin että loppujen lopuksi ihmisen ainut toveri oli suuri valtio.

Kähkösen tekstiä on mukava lukea, se on niin hallittua ja sujuvaa. Graniittimiehessä myös kirjan rakenne on kiinnostava ja taidokas. Tietyt asiat toistuvat ja ne voi nähdä sekä konkreettisina että symbolisina, esimerkiksi tulvavedestä pelastumistietä etsivä sirkuskarhu. Henkilögalleria on sopivan kokoinen; ihmisten väliset suhteet hahmotuvat ja henkilöt tuntuvat todellisilta ihmisiltä hyveineen ja paheineen. Jopa ne nimettömät, joita luonnehditaan vain muutamalla määreellä. Yhdeksi päähenkilöksi voi lukea myös kaupungin, joka nimeltään muuttuu joustavasti Petrogradista Leningradiksi, mutta pysyy sielultaan samana. Katulasten mielessä se elää myyttisenä Piter-hahmona, jonka nimeä he kantavat ikuisesti käsivarteensa tatuoituna.

Mikä sitten on graniittimies, jonka mukaan kirja on nimetty? Se on kattoa kannatteleva jättipatsas, joka korkealta paikaltaan seuraa tyynenä vuosien ja ihmisten lipumista ohi. Sitten eräänä päivänä pieni tyttö menettää henkensä keisarin ratsukkosaattueen jaloissa ja graniittimies laskeutuu maahan kostamaan hänen puolestaan. Keisari heitetään pois, tyrmien ovet avataan ja jätin johtama kulkue hulmuttaa valtavaa lippua, jossa lukee ”Svoboda”. Vapaus.

TERVO, KATI: Sukupuu

 Kustantaja: WSOY 2014

Kati Tervolta (s. 1954) on aiemmin ilmestynyt pakinakokoelmat Kesäpäiväkirja (2008) ja Jääkaapin henki (2011). Nyt Tervo on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa Sukupuu, jossa seitsemän naisen kautta kuvataan historian tapahtumia neljän sukupolven aikana niin Suomessa kuin Saksassa.

Kirja alkaa kuusivuotiaan Heidin kuvauksella mummunsa viimeisistä päivistä vuonna 1959. Muistisairas Adele on lapsen näkökulmasta toisaalta pelottavan susimainen rähisijä ja toisaalta leppoisa leivoksista nautiskeleva hahmo. Teoksen seuraavassa luvussa palataan menneisyyteen ja tilanteeseen, jossa nuori ja toiveikas Adele-morsian on saapunut tulevan anoppinsa luokse Tampereelle odottelemaan sulhasen toipumista sotavammoista. Poikaansa palvova Liisa-anoppi ei saksalaissyntyisestä miniästä ilahdu:

Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Olisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli. Olisi pysyny Saksanmaalla. Ei puhu kiältä. Palvoo kuvastinta, keimailee ja suipistelee suutaan. Kihartaa hiuksiaan raudalla, jota kuumentaa liärelläni. Haisee viaraalta. Kulkee kukkahattu päässä kaupunkilla. Soittaa soittopeliä, että hävettää naapurien takia.

Adele on lopun ikäänsä vieras uudessa kotimaassaan ja sivullinen perheessään. Hänen hermojaan suojellaan, häntä kohdellaan kuin lasta. Aviosuhde ei vastaa unelmia, anoppi omii salakavalasti lapset ja side sukulaisiin katkeaa sodan vuoksi. Myöhemmissä luvuissa Saksaan jääneet sukulaiset kertovat omat tarinansa, jolloin valottuu myös Adelen lapsuus ja nuoruus: miten hän rakastui Johannekseen, miten torjui muiden huolenpidon ja lähti rakastettunsa perään kauas vieraaseen maahan. Oliko Adelen osa siltikään muiden osaa huonompi?  Kirjan viimeisessä luvussa keski-ikäinen Heidi matkustaa Dresdeniin etsimään juuriaan ja rakentamaan sukupuutaan.

Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kati Tervo käyttää lyhyitä ja keveitä lauseita, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden rakentaa kokonaisuuksia omassa mielikuvituksessaan. Kukin naisista kertoo tarinansa omalla tavallaan ja painottaa tiettyjä itselleen tärkeitä asioita, kenties kaunisteleekin omaa toimintaansa. Toisen henkilön näkökulma kyseiseen henkilöön ja tämän toimintaan saattaa muuttaa käsitystä ratkaisevasti. Taustalla ovat maailmaa myllertäneet suuret historialliset tapahtumat, sodat ja luonnonmullistukset, jotka ovat muovanneet yksittäisten ihmisten kohtaloita ja tunteita. Erityisesti korostuu äidinrakkaus:

Äiti on lapsen majakka. Näyttää tiät kotia karien ohi. 

EKMAN, KERSTIN: Huijareiden paraati

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Grand final i skojarbranschen

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ruotsalainen Kerstin Ekman (s. 1933) aloitti uransa dekkaristina, mutta siirtyi myöhemmin yhteiskunnallisiin ja psykologisiin teemoihin. Psykologinen dekkari Tapahtui veden äärellä toi hänelle August-palkinnon vuonna 1993 ja seuraavana vuonna Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Pohjois-Ruotsin historiaa käsittelevällä Sudentalja-trilogian päätösosalla Raaputusarvat Ekman voitti toisen August-palkintonsa vuonna 2003 (toistaiseksi ensimmäisenä ja ainoana kirjailijana palkinnon historiassa). Ekmanista tuli Ruotsin Akatemian jäsen vuonna 1978, mutta hän lopetti  toimintaan osallistumisen vuonna 1989, koska akatemia ei hänen mielestään tukenut fatwa-kuolemantuomion saanutta Salman Rushdieta tarpeeksi voimakkaasti. Sääntöjen mukaan Ekman on kuitenkin akatemian nimellisjäsen elämänsä loppuun saakka.

Romaani Huijareiden paraati alkaa nykyhetkestä: arvostettu kirjailija Lillemor Troj saa kustantajaltaan mystisen käsikirjoituksen, jossa hän itse näyttää olevan tarinan päähenkilönä. Teksti antaa ymmärtää, että kaikki Lillemorin teokset on tosiasiassa luonut hänen ystävättärensä Babba Anderson ja Lillemorin kirjallinen osuus on rajoittunut puhtaaksikirjoittamiseen ja pieneen stilisointiin. Viehättävä ja sanavalmis Lillemor on ollut julkisuuden hahmo, kun taas roteva ja rääväsuinen Babba on vetäytynyt taustalle. Kaikki maine on koitunut Lillemorille, mutta vain Ruotsin akatemian jäsenyys on tuntunut hänestä hyvältä ja turvalliselta. Syyllisyydentunne on ollut ajoittain niin voimakas, että Lillemor yrittänyt irrottautua yhteistyöstä ja uhannut jopa paljastaa huijauksen. Hän on etsinyt lohtua feminismistä, vasemmistolaisuudesta ja ympäristönsuojelusta. Samaan aikaan Babba on nauttinut omasta nerokkuudestaan ja luomisvoimastaan, kokenut upeita ihmissuhteita, ottanut ja jättänyt huolettomasti aina tilanteen mukaan.

 He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Käsikirjoitusta lukiessaan Lillemor alkaa muistella mennyttä ja vie samalla lukijan matkalle halki Ruotsin kulttuuri-ilmaston aina 1950-luvulta nykypäivään. Miten ja miksi yhteistyö Babban kanssa alkoi? Millaisia kirjoja vuosien mittaan kirjoitettiin ja millaisin tarkoitusperin? Miten suuren yleisön ja kriitikkojen mielipide muuttui tuona aikana? Samalla Lillemor taistelee helpotuksen ja ahdistuksen välimaastossa. Mitä hänelle jää, jos huijaus nyt paljastuu? Meneekö koko identiteetti?

Kirja noudattaa paljolti Ekmanin oman kirjailijauran kulkua. Haluaako hän ilmaista, että kirjailijassa pitäisi yhdistyä sekä Lillemorin että Babban ominaisuudet, jotta menestystä tulisi? Kirjailijan olisi pystyttävä käyttämään hyväkseen omasta elämästä saamiaan kokemuksia, mutta myös lukemastaan, kuulemastaan ja näkemästään saatuja vaikutteita. Hänen olisi myös osattava edustaa ja myydä itseään. Ja silti edessä on luultavasti unohdus ja päätyminen kirjakaupan alelaatikkoon.

Ekman on maineensa ja palkintojensa arvoinen. Hän kuljettaa monikerroksista tarinaa taitavasti ja tuo henkilöt hyvin lähelle lukijaa. Kieli on kaunista ja oivaltavaa, mistä tietenkin kiitos lankeaa myös suomentajalle Pirkko Talvio-Jaatiselle. 

KYRÖ, TUOMAS: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kustantaja: WSOY 2014

”Sattui onnellinen vahinko”, sanoo Tuomas Kyrö. Vuonna 2009 Yleisradion Radioteatteri tilasi häneltä kaksikymmentä ”hieman humoristista tekstinpätkää” eli tarjosi vaatimattomasti palkittua kirjailijan perustyötä – näin Kyrö tuolloin luuli. Tällä hetkellä kuunnelmasarja on poikinut neljä huippusuosittua kirjaa, useita teatterisovituksia ja elokuvan, jossa Antti Litja narisee Mielensäpahoittajana. Viimeisin teos Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja poikkeaa aiemmista osista siinä, että se on juonellinen romaani eikä pakinakokoelma. Vire on kuitenkin sama.

Tällä kertaa Mielensäpahoittaja tekee syyssiivousta omassa elämässään. Ei hän toki aio lähiaikoina kuolla, mutta haluaa silti rakentaa hyvissä ajoin ruumisarkun sekä emännälle että itselleen, hankkia sopivan puvun viimeiselle matkalleen, tehdä testamentin ja kirjoittaa muistosanat. Emännän arkun tekijämies höylää ja lakkaa ja koristelee hellästi puupitsein. Oman arkkunsa hän jättää karummaksi, koska yhden päivän esilläoloa varten on turha enempiä vaivautua. Pukunsa vanha jääräpää saa naapurista ja lyö samalla sovinnon kättä pitkän kaunan päätteeksi (naapuri ei ole palauttanut lainaamiaan tarvekaluja). Testamentissa hän jakaa niin aineellisen omaisuutensa kuin henkisen perintönsä monien juurevien viisauksien höystämänä. Ja muistosanat hän tietenkin kirjoittaa itse, koska kukaan muu ei kuitenkaan osaisi.

Kyllä menee näin: asiat laitetaan kuntoon eikä niitä mietitä ennen kuin se on ajankohtaista.

Projektissa koetaan kyllä hankaluuksia. Testamentti pitää kirjoittaa oikealla musteella, jota joudutaan hakemaan parinsadan kilometrin päässä sijaitsevasta kodinkonetarvikeliikkeestä. Arkun toimivuuden testaus johtaa eskimokäännöksen kautta sairaalareissuun ja kuntoutukseen. Kaikessa on silti hyvätkin puolensa. Ensinnäkin Mielensäpahoittaja tutustuu nuoreen sivistyneeseen lättähattuun ja pääsee tämän avulla sinuiksi sylitelevision eli tablettitietokoneen kanssa. Toisekseen hän saa vihdoinkin yhteyden poikaansa ja osallistuu perhesuunnitteluun.

Kirjaan on ehkä kiireestä johtuen päässyt pari kömmähdystä, joissa yksityiskohdat eivät ihan stemmaa keskenään. Voipi tietysti ihmetellä sitäkin, että onnistuuko vanhalta ukolta tällainen (sinällään tosi herkullinen) lause:

Aina pitää sanoilla leikkiä ja tehdä vaikeaksi. Kun on kerran keksitty hyvä ja selvä sana niin kuin siivooja niin eikö se muuteta puhtaanapitotyöntekijäksi. Pian ei ole ihminen ihminen vaan taidoiltaan ja tahdoiltaan muuttuva kommunikointikykyinen organismi, jonka etuna on peukalo-sormiote.

Kaiken kaikkiaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on osuvaa sanailua ja hyvää henkilökuvausta ja saavuttaa näin juuri sen, mihin on pyrkinytkin. Asennekasvatustakin on: sallittakoon sodassa taistelleelle ja Suomea hiki otsalla rakentaneelle vanhukselle oikeus päättää omasta elämästään niin kauan kuin se käy päinsä! Kirjan loppu on lämmin ja ihana kädenojennus sukupolvien yli. 

KUMMU, ESSI: Lasteni tarina

Kustantaja: Tammi 2014

Eräänä päivänä kahdeksanvuotias Aino kysäisee äidiltään, oliko hän vauvana ihana. Äiti menee täysin lukkoon eikä pysty vastaamaan. Vasta pari vuotta myöhemmin hän on valmis kertomaan lastensa tarinan.

Vuonna 2002 Essi Kummun elämä on mallillaan. Hän odottaa kaksosia, rientää korkokengät jalassa paikasta toiseen ja harrastaa riehakasta seksiä. Sitten lapset syntyvät runsaat kaksi kuukautta etuajassa ja tuskallinen odottelu alkaa – selviävätkö pikkuiset oravanpoikaset vai onko edessä viimeinen hyvästely sairaalan siunaushuoneessa? Tyttären kohdalla kehitys etenee hyvin, mutta pikkuveli tarvitsee hengitykseen koneen apua, saa aivoverenvuodon, joutuu sydänleikkaukseen, vaatii elvytystä kerran ja toisenkin. Äiti ei uskalla edes pitää lapsia ominaan, vaan kutsuu näitä syntymättömiksi. Hän olisi valmis luopumaan talosta, avioliitosta ja urasta, jos vain vastineena olisi pulska ja terve vauva.

Tilanne ei helpotu, kun lapset lopulta pääsevät kotiin. Essi kyllä ponnistelee ja hoitaa käytännön asiat, mutta uupuu uupumistaan. Hän pelkää joka hetki. Kovia ääniä, julkisia paikkoja, perhetapahtumia ja eteisiä – eteinenhän merkitsee sitä, että joku lähtee. Joskus sisimmässä nousee silmitön viha, halu lyödä ja tuhota.

Arjen rytmi oli huumaava, ja totuin hyvin pian myös hakkaavaan tunteeseen sisälläni. Totuin myös kausiin, joina ahdistuksen ja lamaannuksen tunteet valtasivat minut täydellisesti, ja se tuntui vähän samalta kuin jos joku tai jokin olisi nostanut molemmat kädet korvilleen sisälläni ja päästänyt suu auki siellä täyttä huutoa. Tuo huuto oli täynnä kauhua. Se oli sietämätöntä kauhua, tai jotakin nimeämätöntä pahaa, ja kokemus oli omituinen, sillä tuollaisina hetkinä mikään ulkopuolisessa maailmassa ei tuntunut vastaavan tunnetilani kanssa.

Sukulaiset kehottavat ottamaan rennosti, kaikkihan on hyvin. Se lisää Essin paniikkia: ehkäpä hän on viallinen ja äidiksi sopimaton? Vasta myöhemmin Essi lukee posttraumaattisesta stressireaktiosta ja tunnistaa omat oireensa. Hän on työntänyt epämukavat tunteet väkisin pois, vaiennut ja kestänyt, aivan kuten vanhempansa ja näiden vanhemmat. Suvun traditioon on kuulunut hyssyttää murheellista ja tarjota lohduksi pullaa, mutta nyt Essi haluaa katkaista kierteen. Surullisen on annettava surra, tunteista on puhuttava.

Lasteni tarina on rohkea teos, sillä Kummu paljastaa siinä itsensä ja sukunsa ytimiä myöten. Se on avartavaa luettavaa kenelle tahansa, mutta saattaa tarjota todellista apua niille, jotka ovat joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen ja kokeneet vastaavanlaisia tunteita.

PHILLIPS, JAYNE ANNE: Murhenäytelmä

Kustantaja: Tammi 2014

Alkuteos: Quiet Dell

Suomennos: Kersti Juva

Yhdysvaltalainen Jayne Anne Phillips (s. 1952) nousi yleiseen tietoisuuteen novellikokoelmallaan Mustat kuviot (1979, suomeksi 1982) ja vakiinnutti sen jälkeen teos teokselta asemansa amerikkalaisen proosakirjallisuuden kärjessä. Hän toimii Rutgers-Newarkin yliopistossa New Jerseyssä englannin kielen professorina ja johtaa luovan kirjoittamisen opetusohjelmaa.

Murhenäytelmä pohjautuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui vuonna 1931 Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa. Phillips kuuli tästä tapauksesta ensimmäisen kerran omalta äidiltään, joka oli kahdeksanvuotiaana viety kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi. Kirjassa henkilöistä käytetään heidän oikeita nimiään ja todellisuuden tuntua lisätään vielä aidoilla valokuvilla, dokumenteilla ja lehtileikkeillä. Vain neljä kirjan henkilöistä on täysin keksittyjä. Näistä sovinnaissäännöksiä vieroksuva mummi Lavinia Eicher ja tarmokas lehtinainen Emily Thornhill ovat kunnianosoituksia Phillipsin omalle äidille, kun taas Emilyn älykäs suojatti Mason on isän muistoksi. Emilyn huumorintajuinen kollega Eric Lindstrom on saanut innoituksen Phillipsin ystävistä.

Kirja alkaa vuoden 1930 jouluaatosta, jota vietetään vastikään leskeksi jääneen Asta Eicherin ja hänen kolmen lapsensa kodissa Park Ridgessä Illinoisissa. Huolellisesti valmisteltuun juhlaan osallistuu myös perheen ystävä ja entinen vuokralainen Charles O’Boyle, joka elättelee toiveita Astan suhteen. Astalla on kuitenkin jo omia suunnitelmia: avioliitto kirjeenvaihtokerhon avulla löydetyn varakkaan ja sielukkaan Cornelius Piersonin kanssa takaisi hänelle itselleen luotettavan aviomiehen ja lapsille turvallisen elämän. Unelma muuttuu hirveäksi murhenäytelmäksi. Koko perhe katoaa.

Uhrien löytymistä ja Harry Powersin (alias Cornelius Piersonin, alias Joe Gildawin, alias Harm Drenthin) oikeudenkäyntiä seurataan Chicago Tribunen toimittajan Emily Thornhillin silmin. Emily onnistuu saamaan tutkimuksia johtavan poliisin puolelleen ja pääsee seuraamaan tapahtumia muita median edustajia läheisemmin. Hän liikuttuu Eicherin perheen kohtalosta kenties liikaakin ja eläytyy taiteellisesti lahjakkaan Annabelin ajatusmaailmaan. Annabel edustaa muuten realistisessa romaanissa mystiikkaa, sillä hän jää vielä kuolemansa jälkeen seuraamaan ja osittain ohjaamaan tapahtumia.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi niin moni järkevänä pidetty nainen lankesi Harry Powersin kaltaisen liukaskielisen ”auervaaran” uhriksi. Ainakin Astan kohdalla syy oli suurimmaksi osaksi taloudellinen, sillä aviomiehen äkillinen kuolema oli jättänyt perheen tyhjän päälle. Toisaalta Harry Powersissa tuntui olevan hypnoottista säteilyä.

Murhenäytelmä alkaa synkän pahaenteisesti ja jatkuu voimakkaita vihan ja murheen tunteita herätellen. Murhajutun vastapainona kertomus lempeästä ja epäitsekkäästä rakkaudesta ja suuresta ystävyydestä helpottaa hieman. Phillipsin teksti vetoaa kaikkiin aisteihin ja osoittaa suurta tietämystä vaikkapa musiikista:

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soittaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.

BARREAU, NICOLAS: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Eines Abends in Paris
Suomennos: Veera Kaski

Nicolas Barreau on syntynyt vuonna 1980 Pariisissa ja opiskellut Sorbonnen yliopistossa historiaa ja romaanisia kieliä. Hän työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja kertoo olevansa muissa maailmoissa viihtyvä lukutoukka. Jollakin tavalla muissa lempeämmissä maailmoissa leijuvat hänen romaaninsakin, vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Rakkausromaanin resepti ja 2014 suomennettu Pieni elokuvateatteri Pariisissa.

Alain Bonnard työskentelee Lyonissa isossa yrityksessä, joka on erikoistunut kylpyammeiden ja korkealuokkaisten kylpyhuonekalusteiden vientiin. Hyväpalkkainen työ saa kuitenkin jäädä, kun Alain perii sedältään vetovastuun elokuvateatteri Cinema Paradis’sta. Tämä pieni teatteri panostaa laatuun, tarjoaa unelmia ilman moderneja lisävarusteita.

Suurin osa ihmisistä on kokonaan unohtanut, miten katsotaan keskittyneesti, antaudutaan pariksi tunniksi elämän olennaisimman vietäväksi, olipa se sitten vakavaa tai hilpeämielistä. Heittäydytään vain, syömättä, juomatta, pureksimatta tai ryystämättä pillillä.

Keskiviikkoiltaisin esitetään ylimääräisenä myöhäisnäytöksenä vanhoja rakkauselokuvia. Joka viikko istuu samalla paikalla rivillä 17 kaunis punatakkinen nainen, jota kohtaan Alain alkaa tuntea kasvavaa mielenkiintoa. Kontakti syntyy, suudelmiin asti päästään – ja sitten Mélanie katoaa jälkiä jättämättä. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että juhlittu ranskalainen näyttelijätär Solène on valinnut Cinéma Paradis’n yhdeksi uusimman filminsä kuvauspaikoista? Alain ei pysty nauttimaan yllättävästä kuuluisuudestaan, koska etsii kuumeisesti rakastettuaan. Johtolankoja on vähän ja nekin tuntuvat vievän harhaan. Yllättäviä käänteitä riittää.

Pieni elokuvateatteri Pariisissa hehkuttaa laatuelokuvien puolesta. Tarinan lomassa on viittauksia moneen tunnettuun elokuvaan ja kirjan lopussa on vielä rakkauselokuvien lista. Kirja on puhdasta romantiikkaa eli juonessa sallitaan satumaisuus ja epäuskottavat käänteet. Se kannustaa unelmoimaan ja uskomaan unelmien toteutumiseen.

Ei tätä maailmaa ole tarkoitettu vain hurjapäille ja pelottomille, äänekkäille ja voimalla puoliaan pitävälle, ei, aroilla ja hiljaisilla, haaveilijoilla ja omalaatuisillakin on täällä paikkansa. Ilman heitä ei olisi värien eri sävyjä, hennonsinisiä akvarelleja, ei ääneen lausumattomia sanoja, jotka vasta antavatkin mielikuvitukselle tilaa. Ja eivätkö juuri uneksijat tiedä, että todelliset, suurimmat seikkailut tapahtuvat sydämessä?