FRANZEN, JONATHAN:Purity

Kustantaja: Siltala 2015

Alkuteos: Purity

Suomennos: Raimo Salminen

Pip on nokkela, älykäs ja hauska 24-vuotias nainen, mutta taipumus kuohahteluun johtaa hänet usein noloihin tilanteisiin ja huonoihin valintoihin. Erään kuohahduksen jälkeen Pip lähtee omatoimisesti etsimään isäänsä, jonka henkilöllisyyden äiti on pitänyt visusti salassa. Hänen seikkailujensa myötä kirjaan saadaan muita tärkeitä henkilöitä: itäsaksalaissyntyinen karismaattinen Andreas ja tämän surumielinen ystävätär Annagret, sympaattinen lehtimies Tom ja tämän neuroottinen ex-vaimo Anabel. Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan vaikea lapsi-vanhempi-suhde. Pip rakastaa äitiään, mutta tuskastuu toisaalta tämän takertuvuuteen ja toisaalta kohtuuttomalta tuntuvaan salaperäisyyteen. Andreas vihaa äitiään ja Annagret isäpuoltaan. Tomin äiti on hankala. Anabel halveksii isäänsä.

Kirjan nimi Purity on monitulkintainen. Pip-neiti on oikeasti nimeltään Purity (mitähän äiti on oikein ajatellut?), mutta tottunut jo lapsesta helpompaan Pip-versioon. Se puolestaan tuo mieleen Dickensin teoksen Suuria odotuksia, jossa sankari uskoo saaneensa rahat opiskeluun äveriäältä ikäneidolta, mutta saakin ne tosiasiassa rangaistusvangilta. Rahat eivät siis ole puhtaat. Franzenin kirjassa kaikki yrittävät olla puhtaita, pestä pois hairahduksiaan tai ainakin vaikuttaa puhtailta muiden silmissä. Anabel ei halua liikemiesisänsä rahoja, koska ne ovat hänen mielestään verisiä. Annagret työskentelee hyväntekeväisyysyhdistyksissä hyvittääkseen nuoruutensa tapahtumia. Andreas kaivelee esiin muiden syntejä voidakseen peittää omansa.

Yksi Franzenin kantavista teemoista on velvollisuudentunne ja velvollisuuden täyttämisen vaikeus. Toisten asettamat odotukset voivat olla joskus kohtuuttoman suuret, mutta ihminen voi itsekin vaatia itseltään liian paljon. Kaiken aikaa myös menneisyyden painolasti mutkistaa tilannetta. Siksi kertomus liikkuu ajassa edestakaisin, koska vain siten pystytään paljastamaan vähän kerrassaan syyt henkilöiden käyttäytymiseen ja myös heidän välillään risteävät yllättävätkin yhteydet.

Ajankohtaisuuttakin Purity-romaanissa on, sillä Franzen pohdiskelee tiedonkulkua ja tiedottajien moraalia. Onko lehtien pengottava skandaaleja menestyäkseen kilpailussa? Miten suhtautua internetin paljastuksiin?

Uudessa Järjestelmässä oli iso joukko mahdollisia snowdoneita, työntekijöitä joilla oli pääsy algoritmeihin joiden avulla Facebook teki rahaa käyttäjien yksityisyydellä ja Twitter muokkasi omaehtoisiksi kuviteltuja meemejä. Älykkäät ihmiset kuitenkin pelkäsivät todellisuudessa paljon enemmän Uutta Järjestelmää kuin sitä, mitä järjestelmä oli saanut vähemmän älykkäät ihmiset pelkäämään: NSA:ta, CIA:ta – kaikkihan oli kuin suoraan totalitarismin taktiikkakirjasta: kiistä omat sortomenetelmäsi väittämällä vihollisesi käyttävän niitä ja tarjoavasi ainoana suojan niitä vastaa – ja useimmat mahdollisista snowdoneista pitivät suunsa kiinni.

Purity-romaani on jotenkin hämmentävä. Juoni on varsin viihteellinen monimutkaisine ihmissuhdekoukeroineen ja sattumuksineen, mutta toisaalta tarina etenee verkkaisesti ja paikoin lähes saarnaavasti. Kerronta on pelkistetyn eleetöntä, kunnes Franzen läväyttää ilkeän osuvia luonnehdintoja henkilöistään, joista jokaisen uuden yksityiskohdan myötä kasvaa entistä inhimillisempiä ja todempia. Kaiken kaikkiaan kyllä lukemisen arvoinen teos.

LANDER, LEENA: Kuka vartijoita vartioi

Kustantaja: Siltala 2015

Leena Landerin teos Kuka vartijoita vartioi perustuu tositapahtumaan: myrskyisänä jouluaattoyönä 1895 suomalainen fregatti Palme haaksirikkoutuu irlantilaisen Kingstownin kaupungin edustalla. Auttamaan lähtee viidentoista vapaaehtoisen soutama pelastusvene, joka kuitenkin kaatuu kovassa aallokossa. Kaikki miehet hukkuvat. Höyrykäyttöinen rannikkopelastusalus kuljettaa vasta tapaninpäivänä Palmelta kaikki turvaan laivakissaa ja koiranpentua myöten mediakohun saattelemana, jolloin erityistä huomiota herättää aluksen kapteenin kaunis vaimo Elin pienen vauvansa kera. Myötätunnon aalto pyyhkii yli Britannian.

Tragediasta kirjoitettiin seuraavina päivinä ja viikkoina palstametreittäin kuvauksia Ison-Britannian sanomalehdissä. Siitä sepitettiin lauluja ja näytelmiä. Turman uhrien perheitä varten perustettiin rahastoja, jotka keräsivät muutamissa viikoissa nykymiljoonia vastaavia summia. Hänen Majesteettinsa kuningatar Viktoria esitti omaisille sähkeitse syvän osanottonsa. Lady Cadogan, Irlannin korkeimman käskynhaltijan puoliso, kävi henkilökohtaisesti välittämässä sen jokaiseen surutaloon. Myös kuningatar avasi kukkaronsa nyörejä 30 punnan edestä.

Sitten tilanne mutkistuu. Käynnistyy tutkimus syistä, miksi Kuninkaallisen Meripelastusseuran alus ei oiennut kaatumisen jälkeen. Oliko itse aluksessa vikaa vai oliko miehistö toiminut kiireessä huolimattomasti? Haluavatko kaikki edes totuutta esiin, jos se merkitsee rahan tai maineen menetystä? Jännitettävää riittää!

Kingstownin tapahtumia jouluaatosta loppiaiseen seurataan useammasta näkökulmasta. Irlantilainen lehtimies Daniel Ford kuvaa tunteikkaasti tilanteita artikkeleissaan, mutta etsii samalla totuutta kulissien takaa kaikista estely-yrityksistä huolimatta. Eliniä raastavat eri suuntiin niin lojaalisuus ja oikeudentaju kuin rakkaus ja vastuuntunne eikä hän voi puuttua tilanteeseen kuin epäsuorasti. Palmen 12-vuotias laivapoika Matias taas omaa muutaman tiedonmurusen ja mitä siitä seuraakaan?

Näihin menneisyyden tapahtumiin limittyy Eeva ja Mikko Rafaelssonin matka Dún Laoghairein (entiseen Kingstowniin) jouluna 2012. Eeva on tunnettu kirjailija ja keräämässä aineistoa isovaaristaan Matiaksesta eli fregatti Palmen laivapojasta. Mikko on eläkkeelle jäänyt kommodori, joka vaikuttaa naljailuineen ja opettajaneleineen todella ärsyttävältä. Syy paljastuu lopulta uran traumaattisista kokemuksista, Estonian onnettomuudesta ja entisen Jugoslavian sotatilanteista. Kirjan jännite rakentuu paljolti sille, miten monin tavoin menneisyys ja nykyisyys rinnastuvat toisiinsa.

Kuka vartijoita vartioi -romaanissa henkilöiden välillä risteilevät monenlaiset siteet ja jännitteet. On salaista rakkautta, uskollista ystävyyttä, anteliaisuutta ja luottamusta mutta myös kyllästymistä, epäluottamusta ja vihaa. Liikuttavin hahmo on Sarah-tyttönen, joka uskollisesti odottaa aallonmurtajan päässä isänsä paluuta.

Ties kuinka monesti isukki oli saanut nauraa makeasti niille hölmöille, jotka jo luulivat hänen rääkkäävän säkkipilliä Pyhän Pietarin soittokunnassa… Lapsi oli järkkymättömän varma asiastaan: heti kun myrsky laantuisi, isä tulisi rantaan, ja he menisivät yhdessä veljien kanssa junalla Dubliniin katsomaan nukketeatteria.

Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin! 

NEUMAN, ANDRÉS: Vuosisadan matkustaja

Kustantaja: Tammi 2015

Alkuteos: El viajero del siglo

Suomennos: Tarja Härkönen

Vuonna 1977 syntynyt Andrés Neuman on nykyisin Espanjassa asuva argentiinalaissyntyinen kirjailija, joka on jo herättänyt maailmanlaajuista huomiota ja saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Vuosisadan matkustaja ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle, jolloin teollistuminen on alkamassa, aatemaailma muuttumassa ja työväestö nousemassa. Tapahtumapaikkana on jossain Saksin ja Preussin rajamaastossa sijaitseva Wandernburgin kaupunki. Kartoista Wandernburgia ei löydy, sillä se siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen. Myös Wandernburgin sisällä kadut ja paikat tuntuvat vaihtavan koko ajan sijaintiaan. Tänne pysähtyy yöpymään salaperäinen Hans, intohimoinen matkustelija.

En mahda sille mitään, Hans jatkoi, että kun olen pitkään samassa paikassa, huomaan että alan nähdä huonommin, aivan kuin olisin sokeutumassa. Asiat alkavat muistuttaa toisiaan, muuttuvat sameiksi, eikä mikään tunnu enää ihmeelliseltä

Tällä kertaa Hansin lähtö kaupungista lykkääntyy päivä ja viikko kerrallaan, kunnes miltei unohtuu. Hän nimittäin pääsee nopeasti sisälle kahteen hyvin erilaiseen ryhmään. Toisaalta on luolassa asuva vanha posetiivari työläistovereineen ja toisaalta porvarispiiri hienostuneessa salongissaan. Kummassakin keskustellaan ja väitellään vuolaasti - posetiivarin luona työläisen asemasta ja unista, Gottliebin salongissa filosofiasta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Näin asiaan perehtymätön lukijakin tutustuu 1800-luvun suuntauksiin ja merkkihenkilöihin. Keskustelu pysyy sen verran kansantajuisena, ettei ihan putoa kärryiltä.

Minulle jumalallista on se että meillä on jalat maan pinnalla, ymmärrättekö? (mielenkiintoinen näkökohta, sanoi herra Levin, mutta entäs ylevät tunteet? emmekö tutki maallista nimenomaan niiden avulla? mihin valtakuntaa harras rukous kuuluu? tai esimerkiksi Bachin kantaatti? onko Bachin kantaateilla jalat maassa? tai.)

Keskustelujen lomassa myös tunteet leiskuvat. Hansin ja väittelysalonkia emännöivän Sophien välille syttyvä rakkaus on kuumaa mutta kiellettyä, sillä Sophie on jo kihloissa. Jättäisikö Sophie rikkaan ja palvovan kihlattunsa, vaikka Hans kuinka tuntuisi sukulaissielulta vapaamielisyydessään ja kapinoinnissaan? Hans ja Sophie nousevat eloisuudessaan keskeisiksi hahmoiksi, mutta esimerkiksi vanhaa, viisasta posetiivaria on miltei pakko rakastaa.

Kirja on niin taidokkaasti rakennettu, ettei se kuudestasadasta sivustaan huolimatta juurikaan tunnu raskaalta. Joskus tapahtumia rinnastetaan aika hurjalla tavalla toisiinsa – seurataan esimerkiksi vuoron perään lampaan keritsemistä ja naisen raiskausta. Kaikkiaan Neumanin teksti on kaunista ja vaihtelevaa. Toisinaan se soljuu pitkinä lauseina hypnoottisesti eteenpäin ja toisinaan tarjoaa nopeita impressioita.

Nulte oli vaisu joki, liian matala laivojen mennä. Sen vesi tuntui vanhalta, alistuneelta. Poppelirivistöjen vartioimana se kynti laaksoa kuin apua anoen. Kun sitä katsoi ylhäältä kukkuloilta se oli tuulessa taipuva vesikihara. Ei niinkään joki kuin joen muisto. Wandernburgin joki.

Vuosisadan matkustaja on mielenkiintoinen kirja, joka yhdistää ystävyyden ja rakkauden kuvaukseen monenlaista aatteellista ja kulturellia pohdintaa. Rikosmysteerikin kirjassa on, joskaan ei kovin suuressa osassa. Kohtalo kyllä tuntuu leikittelevän ihmisten kustannuksella. 

KAKSI EPÄTAVALLISTA DEKKARIA

HALL, TARQUIN: Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus

Kustantaja: Gummerus 2015

Alkuteos: The Case of the Love Commandos

Suomennos: Tero Valkonen

Vish Puri on delhiläinen yksityisetsivä, palkittu kotimaassa useaan otteeseen ja kerran kansainvälisestikin. Työtehtäviin kuuluu sulhas- ja morsianehdokkaiden taustojen tarkistusta, mutta aina välillä murto- ja murhatutkimustakin. Puri ei ulkopuolisen silmin vaikuta kovin terävältä, mutta silti tulosta syntyy – paljolti sellaisten taitavien apulaisten kuin Kasvovoiteen, Pöntön ja Loisteputken ansiosta. Apua tulee myös terävänäköiseltä ja juonikkaalta äidiltä, mitä arvostaan aran Purin on hieman vaikea sulattaa.

Vish Puri & lemmenkommandojen tapaus on Vish Puri -sarjan neljäs osa, mutta juonessa pysyy, vaikkei aiempia osia olisi lukenutkaan. Kirjassa pohditaan Intiassa hyvin todellista ja kipeää ongelmaa: voivatko eri kasteihin kuuluvat nuoret mennä naimisiin keskenään? Voivatko nuoret ylipäätään seurata sydämensä ääntä vai tyytyä vanhempiensa valitsemaan puolisoon? Vish Puri joutuu tutkimaan tapausta, jossa sulhanen kaapataan juuri ennen hääseremoniaa ja sulhasen äiti löytyy kuolleena läheisestä kanavasta. Poliisi päättelee pikaisesti syylliseksi morsiamen isän, varakkaan ”lordin”, joka on kiihkeästi vastustanut tyttärensä avioitumista kastittoman kanssa. Mitä enemmän Puri tapausta tutkii, sitä enemmän mädännäisyyttä nousee pintaan: räikeää korruptiota, köyhien ja oppimattomien hyväksikäyttöä ja naisten alistamista. Toinen juonenhaara seuraa puolestaan Purin äidin pyhiinvaellusmatkaa, joka kääntyy temppelin almurahojen anastajan metsästykseksi.

Kirjan monimutkainen juoni ja suuri henkilömäärä voivat aiheuttaa hieman hahmotusvaikeuksia. Eniten nauttiikin siitä, miten värikkäästi ja eloisasti Hall kuvaa kuohuvaa Intiaa. Miltei voi itsekin haistaa erilaiset hajut ja tuoksut, nähdä väkijoukkojen kuhinan ja tuntea viileän marmorin tai karhean tekstiilin. Maut nousevat erityisasemaan, sillä Puri rakastaa syömistä (mistä johtunee perheen käyttämä lempinimi Pullukka). Kirjan lopussa on ohjeet joihinkin Purin lempiruokiin sekä tuiki tarpeellinen sanasto.

PS. Vish Puri -sarjan kansikuvat ovat todella onnistuneesti Intia-henkiset!

CHURCH, JAMES: Korealainen kuurupiilo

Kustantaja: Atena 2015

Alkuteos: A corpse in the Koryo

Suomennos: Aura Nurmi

James Church on pseudonyymi, jonka takana piilee Kaukoidässä vuosikymmeniä työskennellyt ja Pohjois-Koreassakin yli 30 kertaa vieraillut tiedustelualan ammattilainen. Todennäköisesti hän siis sijoittaessaan dekkarisarjansa Tarkastaja O:n tutkimuksia Pohjois-Koreaan tietää, mistä kirjoittaa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt viisi osaa, joista Korealainen kuurupiilo on ensimmäinen.

Tarkastaja O:lle tulee määräys: mene aamunkoitteessa Pjongjangin moottoritien varteen ottamaan valokuva ’autosta’. Ei vähäisintäkään ohjeistusta auton suunnasta, merkistä tai väristä. Aikanaan musta Mercedes syöksyy torvet soiden ohi, mutta valokuva jää ottamatta, koska kameran paristo on tyhjä. Ei ilmeisesti mitenkään epätavallinen tilanne O:n elämässä, mutta tällä kertaa se ei haittaa, sillä Mercedeksestä puuttuvat rekisterikilvet. Tästä alkaa kuitenkin tapahtumaketju, josta ainakaan tarkastaja O ei ymmärrä mitään. Hänet lähetetään milloin millekin puolelle maata syytä tai päämäärää kertomatta. Kaikki tuntuvat tietävän, kuka hän on, ja jakelevat salaperäisiä vihjeitä. Kaikkialla putkahtavat jossain vaiheessa esiin joko kapteeni Kim päämajasta tai varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä, mutta heidän tarkoitusperistään ei O saa selvää. Kaikkialla tapahtuu jotain dramaattista, ihmisiä katoaa ja ruumiita syntyy. Kehenkään tarkastaja O ei uskalla luottaa, paitsi esimieheensä Pakiin, joka äksystä esiintymisestään huolimatta on hyväsydäminen ihminen.

Korealainen kuurupiilo on mustan huumorin sävyttämä dekkari, jonka juoni vaikuttaa miltei loppuun saakka todella monimutkaiselta ja mystiseltä. Onneksi tapahtumien syyt ja merkitykset sentään lopulta selviävät niin lukijalle kuin tarkastaja O:llekin, vaikka mikään ei oikeasti kai olekaan sitä miltä näyttää.

Liika tieto aiheuttaa vain ikävyyksiä. Sitä tietää sen verran mitä täytyy. Tässä ei ole kyse vaistoista. Minun vaistoni ovat kunnossa. Joskus ne liikkuvat sivuttain, kuten mutaisella pellolla kompuroiva härkä, ja minä annan niiden liikkua oikkujensa mukaan. Ihmisten mielestä vaistojen pitäisi olla teräviä ja kiitää nuolen lailla. Minä en sitä usko. Minusta vaistojen pitäisi harhailla ja mutkitella vuoripurojen tavoin. Nuoli saattaa lentää kohteestaan ohi. Puro tietää aina, mikä sen lopullinen määränpää on.

Kirjan parasta antia on katsaus suljettuna pysyneeseen Pohjois-Koreaan. Siellä tavalliset kansalaiset kokevat puutetta ja turvattomuutta, kun taas jotkut harvat nauttivat korruption ja laittomuuden tuomasta luksuksesta. Poliittisella rintamalla kilpaillaan vallasta. Valvonta on tiukkaa. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että tarkastaja O:n kaltainen niskoittelija selviää vahingoittumattomana ja vapaana tilanteesta toiseen. Hän ei suostu käyttämään Suuria Johtajia esittävää rintanappia, uhittelee ja leukailee ylemmilleen ja rikkoo sääntöjä. Toisaalta hän suostuu tekemään työtä ilman palkkaa ja ilmeisesti myös ilman teetä.

PS. Suomella ja suomalaisilla on kirjassa tärkeä osa eikä mitenkään pahassa mielessä. Mielenkiintoista!

AHAVA, SILJA: Taivaalta tippuvat asiat

Gummerus 2015

Selja Ahava (s. 1974) on dramaturgi, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Eksyneen muistikirja oli vuonna 2010 ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon. Toinen teos Taivaalta tippuvat asiat on yksi vuoden 2015 Finlandia-palkintoehdokkaista.

Taivaalta voi tippua monenlaisia asioita ja jotkut niistä osuvat Saara-tytön perheen kohdalle. Lentokoneesta irronnut jalkapallon kokoinen jääkimpale murskaa puutarhassa mansikkapyramidia rakentelevan äidin pään ja silloin isäkin särkyy. Hänestä tulee pakkomielteinen tutkija, joka etsii tietoa taivaasta tipahtelevista asioista.

     Kalat. Kun lämmin ja kylmä ilmamassa kohtaavat, saattaa syntyä pikkutornadoja, jotka imevät kaloja ja muita mereneläviä vedestä ja kuljettavat ne sitten mantereelle. Rupikonnat. Vuonna 1794 ranskalaisten sotilaiden niskaan satoi satoja hännällisiä rupikonnia. Golf-pallot. Vuonna 1969 Floridassa satoi satoja golf-palloja. Mutta tässä sanotaan kanssa, että on tapauksia, joissa tornadoteoria ei oikein toimi. Pohjois-Kreikassa satoi vuonna 2002 pelkkiä sardelleja.

Isän isosisko Annu puolestaan saa kahdesti päävoiton lotossa ja särkyy hetkeksi hänkin. Hän alkaa etsiä tietoa oudoista sattumuksista, joissa uskomaton onni tai epäonni on osunut yllättäen ihmisen kohdalle ja jättänyt hänet avuttomana ihmettelemään: ”Miksi juuri minä?”. Erikoisin tapaus lienee skotlantilainen kalastaja Hamish MacKay, joka selviää hengissä neljästä salamaniskusta suhteellisen pienin ruumiillisin vaurioin. Annu alkaa käydä hänen kanssaan kirjeenvaihtoa ja etsiä asioille selitystä, ikään kuin kyseessä olisi kohtalotoveri. Toiselle vain on osunut normaalia enemmän onnea ja toiselle epäonnea.

Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, joista ensimmäinen on pisin ja ehkä mielenkiintoisinkin. Siinä Saara mietiskelee tapahtumia lapsen näkökulmasta. Hän on jäänyt kovin yksin selviämään kipeästä surustaan ja kaipuustaan. Äiti on poissa ja vain muistot jäljellä: äiti tavallisesti, äiti hienona, äiti omenapuussa, äiti elossa. Äiti kertomassa satuja ikiomalla tavallaan, muuttamassa tarinoita aivan toiseksi. Äiti piirtämässä Saaran ääriviivoja olohuoneen seinään. Äiti katsomassa Hercule Poirot –televisiosarjaa ja ehdottelemassa oikeaa murhaajaa.

     Minä olen miettinyt paljon aikaa. Minulla on aivoissa harmaita aivosoluja, niin kuin Hercule Poirotilla. Niillä minä ajattelen sitä, miten aika kulkee eteenpäin ja parantaa. Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.
     Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. 

Elämä kuitenkin jatkuu. Annu-täti löytää uuden suunnan uusissa maisemissä, isä saa koottua itsensä taas suurin piirtein kokoon ja Saara taistelee itsensä painajaisten läpi. Äidin muisto on muuttumassa kummitustarinaksi, mutta uudet tapahtumat ja uudet murheet häivyttävät sen kauemmaksi.

     Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.

Taivaalta tippuvat asiat edustaa lajityyppinä maagista realismia. Sen tapahtumat ovat epätodennäköisiä, mutta voivat silti oikeastikin jonkun kohdalle osua. Kokonaisuus on hyvin hallittu ja (takatekstin paljastuksista huolimatta) kiinnostava loppuun saakka. Erityisen kiehtova on ympäristön vaihtelu. Ensin ollaan Sahanpurutalossa, jossa monet remonttiprojektit jäävät äidin kuoltua kesken, ja sitten siirrytään Kartanoon, jossa kaiken avaruuden ohella on ikioma salahuone. Kieleltään kirja on kaunis ja sujuva, mukaansa tempaava. Henkilöistä kiintyy ennen kaikkea Saaraan, jonka lapselle ominaisen ajattelutavan Ahava tavoittaa todella hyvin. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, joka toivottavasti tavoittaa Finlandia-ehdokkuutensa ansiosta hieman laajempiakin lukijapiirejä!

LINDSTEDT, LAURA: Oneiron

Kustantaja: Teos 2015

Laura Lindstedt (s. 1976) oli vuonna 2007 Finlandia-ehdokkaana esikoisteoksellaan Sakset, jota oli kirjoittanut kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta kesti valmistella myös tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana olevaa romaaniaOneiron. Sitä varten Lindstedtin oli tehtävä runsaasti tutkimustyötä mm. kuolemankäsityksistä, taivaaseen ja etenkin helvettiin liittyvistä teorioista sekä juutalaisuudesta.

Äärettömässä, aineettomassa valkeudessa seitsemän naista tapaa toisensa. He ovat eri maista ja eri-ikäisiä, mutta he kaikki ovat juuri ennen valkeuteen saapumistaan kuolleet joko sairauteen, tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena. Tämä selviää naisten keskustelussa, mutta missä he ovat nyt? Helvetissäkö? Ruotsalaisen mystikon Emmanuel Swedenborgin (1688-1772) oppeihin perehtyneen venäläisnaisen päätelmän mukaan he ovat kuolemanjälkeisessä välitilassa, jolloin ihmisellä on vielä jäljellä muistoja ja tuntemuksia. Aistimukset haihtuvat vähitellen, mutta tarvitaanko lopulliseen vapautumiseen tietoinen päätös ja pyrkimys? Ovatko nämä naiset joutuneet yhteen, koska heidän mielensä ei ole ollut vielä valmis kuolemaan? Miten tästä eteenpäin?  Ajalla ei välitilassa ole mitään merkitystä. Vaikka naiset tuntuvat keskustelevan tuntikausia, on todellisuudessa kyse vain muutamista sekunneista, kunnes jonkun suusta pääsee sana ”oneiron”.

Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia.

Nämä ovat tarinaansa kertovat naiset: amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen kurkkusyöpää sairastava Wlbgis, senegalilainen malli Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike. Jokaisesta löytyvät omat luonteenpiirteensä, kuten esimerkiksi Rosa Imaculadasta naiivi hyväntahtoisuus, Wlbgisistä jöröys, Ninasta käytännöllinen järkevyys ja Ulrikesta nuoren tytön hupsahtaneisuus. Jokaisen elämään on sukupuoli eli naiseus vaikuttanut hyvin paljon, mutta onko se heijastunut myös kuolintapaan? Ainakin näin voisi olla Shlomithin, anorektikon, kohdalla. Hän tekee taidetta omasta riutuneesta ruumiistaan ja tuo samalla esille juutalaisuuden nurjia puolia kuten vääristyneen suhteen ruokaan, naisten esineellistämisen ja kibbutseilla tapahtuvan aivopesun.

Oneironia on vaikea sijoittaa mihinkään luokkaan. Siinä on fantasian aineksia, mutta onko se siltikään fantasiaa? Se luotaa kuolemaa ja sen sattumanvaraisuutta monelta kantilta ja monella tavalla. Suoran kerronnan lomassa on niin runoa ja näytelmää kuin lehtiartikkelia, luentomonistetta ja kirjettä. Alkuhämmennyksen jälkeen naisten tarinat alkavat kiehtoa ja loppuratkaisua odottaa vallan jännittyneenä. Kevyttä luettavaa Oneiron ei ole, mutta sen lukeminen kannattaa!

KILTTIIN TYTTÖÖN TYKÄSTYNEILLE

KUBICA, MARY: Good Girl : kunpa tietäisit

Kustantaja: HarperCollins 2015

Alkuteos: The Good Girl

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Mia Dennett on menestyvän ja vauraan chicagolaistuomarin tytär, joka kapinoi seurapiirielämää vastaan ja opettaa kuvaamataitoa vaihtoehtokoulussa. Eräänä iltana 24-vuotias Mia katoaa, ilmeisesti kidnapattuna lunnasrahojen toivossa. Sieppauksesta ja sen jälkeisistä tapahtumista kerrotaan kirjan AIEMMIИ -aikatasossa, kun taas MYÖHEMMIИ-aikataso kuvaa Mian paluuta kotiin kolmen kuukauden kuluttua. Mia on menettänyt muistinsa ja ilmeisesti identiteettinsäkin, koska väittää sinnikkäästi olevansa nimeltään Chloe.

Mia on tyttäreni, eikä kuitenkaan ole. Hän on Mia, eikä hän ole tämä. Hän näyttää Mialta, mutta hän pitää villasukkia ja juo kahvia ja herää nyyhkyttämään keskellä yötä. Jos kutsun häntä Chloeksi, hän reagoi nopeammin kuin ristimänimeensä. Hän näyttää tyhjältä ja vaikuttaa olevan unessa ollessaan valveilla, ja makaa valveilla, kun hänen pitäisi olla unessa.

Tapahtumista kertovat vuoronperään eri aikatasoissa liikkuen Mian äiti Eve, tutkimuksia johtava etsivä Gabe Hoffman ja tapahtumiin sekaantunut Colin Thatcher. Mia itse astuu esiin vasta epilogissa paljastaen silloin palapelin viimeisen ja aika yllätyksellisen osan. Kertomuksen aikana käyvät ilmi Dennettin perheen sisäiset jännitteet. Isä James käyttää valtaa pienimmissäkin asioissa, vaikka toisaalta on varsin välinpitämätön perheensä suhteen. Hänelle maineesta ja menestyksestä on tullut kaikkea muuta tärkeämpää. Äiti Eve täyttää osansa seurapiirirouvana, mutta on henkisesti täysin nujerrettu eikä enää osaa ilmaista tunteitaan sanoilla, vain teoilla. Isosisko on kylmä ja tehokas, isän toiveiden täyttäjä ja siksi huomion keskipiste. Taiteelliselle Mialle ei heru hyväksyntää. Hän on yksinäinen lapsi, uhmakas teini ja kaunainen aikuinen. Tarinan edetessä alkaa kuitenkin toivo uudesta elämästä herätä.

Tapahtumat etenevät pitkälti lukijan odotusten mukaan, mutta osittain tämä on hämäystä. Loppuratkaisun jälkeen monia pieniä yksityiskohtia miettii ihan uudesta näkökulmasta ja uusin painotuksin. Good Girl ei ole suurta kirjallisuutta, mutta ihan viihdyttävää luettavaa kuitenkin.

HAWKINS, PAULA: Nainen junassa

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: The Girl on the Train

Suomennos: Oona Timonen

Aviomies löytää uuden kumppanin ja Rachel jää tyhjän päälle. Hän alkaa juoda ja menettää niin asuntonsa ja työpaikkansa kuin ulkomuotonsakin. Pitkämielinen ystävätär sallii Rachelin asua luonaan ja antaa anteeksi humalaiset törttöilyt, mutta hän ei tiedäkään kumppaninsa olevan työtön. Rachel nimittäin lähtee joka aamu junalla Lontooseen ja palaa illalla takaisin. Junan ikkunasta Rachel seuraa kiinteästi entisen kotikatunsa varrella asuvan pariskunnan elämää. Hän ristii pariskunnan Jasoniksi ja Jessiksi ja keksii näille kokonaisen elämäntarinan harrastuksia myöten. Ennen kaikkea upean ja onnellisen avioliiton! Kerran Rachel kuitenkin näkee jotain, mikä romuttaa hänen kuvitelmansa. Kun ”Jess” katoaa, Rachel uskoo olevansa tärkeä todistaja ja sotkeutuu samalla yhä syvemmälle tapahtumiin. Mutta onko hän tulkinnut oikein näkemäänsä? Onko humalainen nainen ylipäätään luotettava todistaja?

Mielenkiintoisinta kirjassa on luotettavan tuntuinen kuvaus alkoholismista. Rachelin raitistumisyritykset tahtovat katketa lyhyeen, kun elimistö vaatii alkoholin suomaa hetkellistä hyvää tunnetta ja lämpöä – ja ainahan löytyy hyviä selityksiä ja puolusteluja. Nousuhumalan aikana hän heittäytyy innoissaan tekoihin, joita myöhemmin katuu (esimerkiksi entisen aviomiehen pommittamiseen puhelinsoitoin ja tekstiviestein). Vielä enemmän hävettävät tietenkin sammumiset, joiden jäljiltä muistoissa tuntuu olevan pahoja aukkoja. Rachel ei ole siis mikään rakastettava hahmo, mutta turhautumisen ohella hän herättää myötätuntoakin.

Dekkarina Hawkinsin esikoisteos ei ole kovin kiinnostava, sillä monet juonenkäänteet pystyy arvaamaan ennakolta. Toisaalta kirjan hyvänä puolena voi pitää sitä, ettei se mässäile raakuuksilla eikä verisillä yksityiskohdilla. Se tarjoaa kevyttä ja harmitonta luettavaa syysiltoihin

KAKSI EHDOKASTA FINLANDIA-PALKINTOON

PÄÄSKYNEN, MARKKU: Sielut

Kustantaja: Tammi 2015

Markku Pääskynen (s. 1973) oli vuonna 2006 Finlandia-ehdokkaana romaanillaan Vihan päivä. Se käsitteli tositapahtumaan perustuvaa rankkaa aihetta eli perhesurmia. Aika kova on aihe myös Pääskysen kahdeksannessa romaanissa Sielut, jossa pienen kaupungin asukkaat etsivät koulumatkalla kadonnutta Maija-tyttöä tietämättä, että kaupunkia lähestyy pankkiryöstäjä panttivankeineen räjähteillä lastatussa autossaan. Tämä romaani on vuoden 2015 Finlandia-ehdokkaana.

Sielut-romaani sijoittuu Mikkelin näköiseen kaupunkiin ja vuoteen 1986, mutta historian kertausta tämä ei ole. Lukija tietää, miten pankkiryöstäjän pakomatka tulee päättymään, joten tapauksen limittäminen Maijan etsintöihin toisaalta lisää kohtalontuntua ja toisaalta asettaa asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Vaikka kirjan juoni on kuvattavissa yhdellä lauseella, ei niin ole kirjan sisällön suhteen. Pääskynen näyttää ihmisten tunteiden heittelemisen toivosta epätoivoon yhdistäen sitä taitavasti runsaaseen luonnonkuvaukseen. Maijan vanhemmat hätääntyvät yhä enemmän ja epäilevät lopulta naapureitaankin pahoista aikeista. Toki naapureiden joukossa on erikoislaatuisia ja salaperäisen auran omaavia henkilöitä, joiden yhteistyökyky ei taida olla parhaasta päästä, mutta toisaalta juuri syrjäpuolen kulkijat ovat ensimmäisenä auliisti auttamassa etsinnöissä. Kaiken taustalla kevään hyönteiset pörräävät, linnut laulavat ja kukat kukkivat häiriintymättä. Tehokeinona taitavaa, mutta aluksi hieman hämmentävää.

Sielut-romaanin kiinnostavimmiksi ja tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Maijan koulutoverit Taisto ja Ilari, jotka hekin ovat etsinnöissä mukana. He tosin johkaantuvat välillä ihan muihin puuhiin, milloin kolttosiin, milloin aarteen etsintään, milloin ruokailuun kotona. Väittelevät ja hieman nahistelevat. Menevät vaiston varassa ja täynnä uskoa, ilman ahdistusta ja kauhukuvia. Tässä on siis tehokas rinnastus aikuisiin.

Pääskysen kieli on runollisen kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti muuttuu miltei hengästyneeksi sanarimpsuksi ja välillä filosofiseksi tuumailuksi. Kirjan henkilöt ennättävät etsintöjen lomassa mietiskellä elämän tarkoitusta (tai tarkoituksettomuutta).

Niin se on, sitä syntyy tähän maailmaan ja katsoo kuinka muut elävät, ja sen jälkeen matkii toisia ja elää itsekin tietämättä miksi ja minkä tähden.

Kenties kissa tahtoo olla kissa ja kivi tahtoo olla kivi mutta ihminen harvoin tahtoo olla ihminen ja haaskata elämäänsä hipaisematta tuonpuoleista, jumaluutta ja viisautta.

Monet mietelmistä liittyvät kirjoitetun sanan merkitykseen ja voimaan. Sanat säilövät ja selittävät menneisyyttä ja pukevat alitajunnan tuotteita ymmärrettävään muotoon. Kirjassa viitataan satuihin, myytteihin, raamattuun ja kaunokirjallisuudesta erityisesti Goethen runoon Keijujen kuningas. Tämä lisää huolta Maijan kohtalosta – päättyyhän Goethen runo lapsen kuolemaan. Toisaalta unilla on kirjassa suuri ja tärkeä osa; niitä nähdään, selitetään ja liitetään nykyhetkeen.

Eikö ole niin että kirjoitetut sanat ovat väkevämpiä kuin lausutut, ne ovat taikasanoja, taika-avaimia lumottuihin lukkoihin, joiden takana on elämän salaisuus, sen toinen puoli, ei kuolema, ei varjopuoli vaan ajaton sisarmaailma? Sieltä tulevat unet, ennustukset, ilmestykset ja näyt, ja sen asujaimistosta haaveillessamme olemme luoneet lohduksemme keijukaiset, kerubit, serafit, hyvät ja pahat enkelit…

Pääskysen kirja on moniulotteinen kirja, jossa riittää pohdittavaa. Mitä kaikkia rinnastuksia ja symbolisia tulkintoja siitä lopulta löytääkään?

PS. Kirjan alussa on käytetty tehokeinona sitä, että teksti alkaa himmeänä lauseen keskeltä ja voimistuu sitten. Kirjan lopussa vastaavasti teksti himmenee vähitellen pois. 

HOTAKAINEN, KARI: Henkireikä

Kustantaja: Siltala 2015

Kari Hotakainen (s. 1957) on Finlandia-ehdokkuuksien konkari. Hän voitti vuonna 2002 romaanillaan Juoksuhaudantie, joka on yksi suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimpia teoksia. Vuonna 1997 hän oli ehdokkaana sekä Finlandia-palkintoon romaanillaan Klassikko että Finlandia Junior –palkintoon nuortenkirjallaan Ritva. Ja ehdokkuuksia on lisääkin: Huolimattomat (2006), Ihmisen osa (2009) ja Henkireikä (2015).

 Henkireikä on eräänlainen rikostarina. Nimettömäksi jäävä rikosylikomisario liittyy sekakuoroon, koska tarvitsee rankan työnsä lomaan jotain henkireikää. Laulunlahjoja poliisilla ei paljon ole, mutta hän sekoittuu sentään yleiseen äänten huminaan. Kuorona tähtilaulaja on Suntio, joka pian ottaa Rikoskomisarion uskotukseen. Rahapula on saanut Suntion turvautumaan varsin kyseenalaiseen keinoon: hän vie vainajilta vaatteet ja antaa vaimonsa ommella niistä kaste- ja juhlamekkoja, joskus hääpuvunkin. Tunnontuskiin Suntio etsii helpotusta uskoutumalla ensin Rikoskomisariolle ja sitten toiselle (yhtä huonosti laulavalle) kuorolaiselle, Parturikampaajalle. Parturikampaaja osoittautuu kiristäjäksi. Hän uhkaa paljastaa Suntion, jollei tämä tapa Parturikampaajan invalidisoitunutta aviopuolisoa, ärsyttäväksi kiviriipaksi muuttunutta rakastettua. Löytyykö Rikoskomisariolta ratkaisu tilanteeseen? Jännitys säilyy loppuun saakka.

Henkireikä kertoo siitä, miten arkiset syyt saattavat sysätä muuten lainkuuliaiset ihmiset rikollisiin tekoihin. Huoli, kauna ja viha vievät heitä outoihin ratkaisuihin, vaikka he kuinka uskoisivat toimivansa järkevästi. Suntio ja Parturikampaaja suunnittelevat rikosta pitkään, mutta silti toteutuksesta syntyy melkoinen farssi ja hässäkkä. Hotakainen tarjoilee varsinaisen tarinan sisällä muitakin anekdootteja esimerkiksi siitä, miten maakellarista löytyy kaksi vain kravatteihin verhoutunutta miestä.

Vaikkei Henkireikä olekaan Hotakaisen parhaita teoksia, niin on se kuitenkin miellyttävää luettavaa. Huumori on aika mustaa, mutta hän ei irvaile henkilöidensä kustannuksella eikä arvostele heitä. Tyylissä yhdistyvät lakonisuus ja ilkikurisuus. Tekstiin kätkeytyy oivalluksia, jotka voisi irrottaa aforismeiksi ihan sellaisinaan.

Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielien lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Ihminen on sisäkkäisten luonteenpiirteiden rakennelma. Päällimmäinen ei tunne alimmaista eikä alimmainen näe ylimmäistä.

ITÄRANTA, EMMI: Kudottujen kujien kaupunki

Kustantaja: Teos 2015

Ison-Britannian Canterburyssa asuva Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoittaa kirjansa samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Teemestarin kirja sai Suomessa Kalevi Jäntin palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon. Muualla maailmassa se on ollut ehdolla useisiin merkittäviin scifi- ja fantasiakirjallisuuspalkintoihin. Itärannan toinen teos Kudottujen kujien kaupunki on sekin scifiin luokittuva ja saattaa puhutella myös nuoria aikuisia sekä seikkailukertomuksena että rakkaustarinana.

Tässä kaupungissa vain valitut saavat asua saaren korkeimmalla kohdalla turvassa ja katsella alakaupungin peittymistä yhä pahenevien tulvien alle. Nuori Eliana on yksi armoitetuista Seittien Talon asukkaista, joiden tehtävänä on kutoa talon rapistuneiden ja romahtaneiden seinien paikalle uusi rakennelma seiteistä.

Saarella sanotaan, että Seittien Talon kaupunginosa on kartaton, muodonmuuttaja: varomattomat matkalaiset eivät koskaan löydä tietään ulos, jos vaeltavat liian syvälle…Täällä seinät puretaan, kun ne ovat valmistuneet, ja kudotaan udelleen toisiin paikkoihin, kun ne ovat lakanneet olemasta. Kaikki seuraa ennalta sovittua järjestystä, jonka avaimet on kuitenkin tunnettava tarkoin, jotta sen pystyy hahmottamaan.

Eräänä päivänä Eliana löytää pihalta julmasti pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen ja huomaa kohtalonsa liittyvän erottamattomasti tämän kohtaloon. Kuka kävi Valerian kimppuun ja miksi? Rohkea ja omatoiminen Eliana etenee yhä pitemmälle salaisuuksien labyrinttiin tapausta selvitellessään. Kehen hän voi luottaa? Onko hän itsekin vaarassa?

Saarella vallitsee kova kuri ja tiukka hierarkia. Jokaisen asukkaan on käytävä vuosittain saamassa uusi mustemerkintä käsivarteensa. Unien näkeminen on kiellettyä, sillä se levittää vaarallista tautia. Sairastuneet suljetaan Tahrattujen Taloon ja merkitään näkyvällä tavalla. Mutta ovatko nämä uskomukset totta? Samaan aikaan tavallisesta kansasta Seittien Taloon erotetut naiset kutovat ja purkavat rakennelmiaan ja Sanojen Taloon valitut miehet kopioivat koodekseja, jotka sitten poltetaan kansanjuhlassa. Mihin tällä turhan tuntuisella työllä pyritään?

Kudottujen kujien kaupunki on surumielinen ja viipyilevätunnelmainen kertomus maailmasta, jota ihmiset ovat tuhoamassa. Paljon kauneutta on jo menetetty ja ennen hallitut taidot unohdettu. Mihinkään tiettyyn aikaan se ei sijoitu eikä paikkaankaan, vaan leijuu unenomaisesti maan, meren ja ilman yhtymäkohdassa.

Itäranna kieli on hyvin runollista ja herkkää. Koska kertoja on Eliana, kutoja, on yksityiskohdissakin lankoihin ja seitteihin liittyvää sanastoa.

On seuraava ilta, tai päivän rispaantunut reuna, joka lakaisee viimeisiä lankojaan taivaan poikki

Tältä pohjalta on täysin ymmärrettävää, että saaren ihmiset uskovat maailmansa olevan Kutojaneidon käsialaa; kudottu silkistä ja loimilangoista sekä unista. Unista, seiteistä ja salaperäisestä ääriviivattomuudesta rakentuu myös Itärannan kirja. Taidokas kuvakudos, muttei aina ihan helppo hahmottaa.

ŠIŠKIN, MIHAIL: Neidonhius

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Venerin volos

Suomennos: Vappu Orlov

Mihail Šiškin (s. 1961) on erittäin arvostettu venäläinen nykykirjailija, joka on voittanut Vuoden esikoisen palkinnon vuonna 1993, Venäjän Booker-palkinnon 2000, Venäjän Kansallisen bestseller-palkinnon 2005 ja Suuri kirja -palkinnon 2011. Hän on perhesyistä asunut Sveitsissä vuodesta 1995 lähtien, työskennellyt maahanmuuttovirastossa tulkkina ja toiminut opettajana ja lehtimiehenä. Vuonna 2005 ilmestyi venäjäksi Šiškinin kansainvälinen läpimurtoteos Neidonhius. Kirjan ilmestyminen merkitsi potkuja tulkintyöstä ja vihapostia Venäjältä.

Neidonhius pelottaa jo paksuudellaan, sillä sivuja on yli 560. Kirja ei sovi sellaiselle, joka kaipaa selkeää juonta ja rakennetta, sillä se rönsyilee, hypähtelee ja liitelee ihan omia teitään. Todella hyvä yleissivistys pitäisi olla, jotta ymmärtäisi kaikki hienovaraiset viittaukset uskontoon, historiaan ja kirjallisuuden eri muotoihin aina kansansaduista antiikin myytteihin ja klassikkoromaaneista Agatha Christien dekkareihin. Onneksi kirjan lopussa on hyvä selitysten ja huomautusten osio.

Romaanin epävirallinen päähenkilö on venäläinen tulkki, joka avustaa Sveitsiin pyrkivien pakolaisten haastatteluissa. Ensimmäisissä tapauksissa ihmisten moninaisia surullisia kohtaloita käydään läpi hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mutta myöhemmin alkavat niin kysymykset kuin vastaukset paisua laajoiksi oudoiksi tarinoiksi. Välillä tulkki kirjoittaa riehakkaita kirjeitä Nebukadnosaurus-nimiselle vastaanottajalle, jonka myöhemmin oivaltaa miehen omaksi lapseksi. Avioeron seurauksena poika on muualla, erossa isästään. Mukaan limitetään vielä vanhan laulajattaren päiväkirjoja, joissa kertoillaan varsin paljastavasti kouluajoista, rakastumisista, kutsumuksesta, myötä- ja vastoinkäymisistä. Tässä Šiškin on hyödyntänyt ukrainalaissyntyisen äitinsä aitoja päiväkirjoja. Paloista muodostuu lopulta värikäs kuva Venäjän kansan vaiheista ja sen kovista kohtaloista.

Olisiko Šiškinin perusajatus se, että kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan? Aikakaudet liukuvat toisiinsa ja aina uudet ihmiset astuvat näyttelemään samoja rooleja. Sodat eivät lopu, kuolema on aina lähellä ja onnen hetket lyhyitä. Ihminen on muukalainen, olipa sitten vieraalla maalla tai kotimaassa.

… me tässä olemme vain jonkun varjoja, jonkun jota emme pysty näkemään, emme kuulemaan, emme tajuamaan. Meidän ruumiimme on vain meidän toisen, oikean olemassaolomme varjo…

Loppujen lopuksi tärkeintä elämässä on rakkaus, vaikka rakastaminen voi olla vaikeaa ja luottamus haihtuvaista.

… vain matka pisteestä A pisteeseen B kuljetaan kilometreittäin, mutta elämän läpi kuljetaan ihmisestä toiseen; on otettava ihmiset sisäänsä, ja ne joita olet rakastanut eivät katoa mihinkään, he elävät sinussa, sinä koostut heistä. Sitä juuri on elämän kulku.

Šiškiniä on verrattu sellaisiin suuriin klassikoihin kuin Anton Tšehov ja F. M. Dostojevski, mutta myös oman aikamme kertojin kuten Orhan Pamuk ja J. M. Coetzee. Kääntäjälle tekstin on täytynyt olla melkoinen haaste, sillä tyylilajit vaihtuvat äänessä olevan henkilön mukaan slangista kirjakieleen ja muodot haastatteluista kirjeisiin, kertomuksista runoihin, päiväkirjoista sananlaskuihin. Vappu Orlov on selvinnyt urakasta upeasti. Neidonhius vaatii lukijalta paljon, mutta palkitsee hänet kyllä lopussa.

ALAMEDDINE, RABIH: Hakawati, tarinankertoja

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: The Hakawati

Suomennos: Pirkko Biström

Rabih Alameddine (s. 1959) on libanonilais-amerikkalainen taidemaalari ja kirjailija. Hän syntyi Jordaniassa ja kasvoi Kuwaitissa ja Libanonissa, kunnes muutti vuonna 1976 Libanonin sisällissotaa pakoon Englantiin ja sieltä edelleen Kaliforniaan. Hän saavutti kansainvälistä huomiota neljännellä romaanillaan Hakawati, joka ilmestyi englanniksi vuonna 2008. Sitä on luonnehdittu nykyaikaiseksi versioksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mitä tukee romaanin nimikin. ”Hakawati” tarkoittaa ammattilaista, joka kiertää toreilla ja turuilla kertomassa yleisölle satuja, taruja ja faabeleita.

 Kuuntele. Salli minun olla jumalasi. Anna minun viedä sinut matkalle, jollaista et ole osannut kuvitella. Anna minun kertoa tarina.

Kirjan kehyskertomus ajoittuu vuoteen 2003. Yhdysvalloissa vuosikausia työskennellyt Osama, tarinan kertoja, saapuu Beirutiin isänsä kuolinvuoteen ääreen. Meno sairaalahuoneessa on värikästä, kun koko suku kokoontuu itkemään ja nauramaan, juoruamaan ja muistelemaan, kertomaan nykyhetken tunnelmiin enemmän tai vähemmän istuvia tarinoita. Tarinointi on suvun jäsenillä veressä, sillä Osaman isänisä oli kyläpäällikön hakawati. Hän sai ansioistaan lisänimekseen al-Kharrat, mikä merkitsee ”liioittelijaa”, ”suurisuuta” tai ”valehtelijaa”. Nimi vakiintui perheen sukunimeksi eikä ilmeisesti haitannut mitenkään autokauppiaaksi ryhtynyttä Osaman isää liiketoimissaan.

Osaman isoisä on kirjassa paljon esillä. Hän on vahva ja värikäs hahmo, jonka vaikutus pojanpojan ajatusmaailmaan on kiistaton. Osama kertoo isänsä vuoteen ääressä tarinan, joka kuvaa isoisää oivallisesti. Syntyessään tämä oli pieni rääpäle, jonka kuitenkin toivottiin kehittyvän jättimäiseksi, hienostuneeksi, kestäväksi ja viisaaksi mieheksi. Äiti haki neuvoa ennustajalta, joka kehotti kylvettämään lasta tulikuumalla hevosenkengällä lämmitetyssä viinissä ja sen jälkeen viilentämään kypsymättömän vesimelonin kuoressa. Äiti kuitenkin korvasi aineet sillä mitä kotona oli eli viinin etikalla ja vesimelonin kylmällä jogurtilla. No, kuinka kävi?

Hän ei perinyt viinin hienostuneisuutta, vaan etikan epävakaisuuden. Jogurtti ei antanut hänelle kitkerää viisautta, vaan happamen luonteen. Ja kävi ilmi, ettei hevosenkenkä kuulunut hevoselle vaan muulille… Joten poika sai kyllä raudan kestävyyden, mutta myös muulin itsepäisyyden.

Suvun jäseniä ja heidän menneisyyttään käydään läpi melko mielivaltaisessa järjestyksessä, joten sukupuusta olisi ollut kovasti apua henkilöiden välisten suhteiden hahmottamisessa. Merkille pantavaa on naisten vahvuus ja itsenäisyys, joka nykyhetkeä koti tultaessa vain terävöityy. Kaiken taustana on Beirut, joka rauhan aikana henkii kansainvälistä luksusta ja jossa kyyhkyslaumojen omistajat kisaavat tiukasti keskenään. Sitten Lähi-idän sota koskettaa Libanonia ja muuttaa Beirutin kasvot kokonaan. Osama ei palattuaan enää kotikaupunkiaan tunnista.

Hakawati sisältää monenlaisia kertomuksia alkaen Abrahamista, Iisakista ja arabien kantaisästä Ismaelista. Halki kirjan seurataan toisaalta Fatima-orjattaren seikkailuja jinnien mailla ja toisaalta Baibars-sankarin tietä löytölapsesta sulttaaniksi. Lisänä on muistumia eri maiden kansantaruista, antiikin klassikoista ja Shakespearen näytelmistä, joita Alameddine käsittelee tuoreella tavalla. Vanhoihin, sensuroimattomiin kansantarinoihin sisältyy usein karmivan väkivaltaisia kohtauksia eikä niitä Hakawatistakaan puutu, mutta pehmennyksenä on huumoria monessa eri muodossa liikkuen lempeästä hymystä ironiseen virnistykseen. Missään vaiheessa langat eivät katoa Alameddinen käsistä, vaan hän tarjoaa lukijalle kiehtovan kuvakudoksen jossa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi. 

OKSANEN, SOFI: Norma

Kustantaja: Like 2015

Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija monella mittarilla mitattuna. Hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja, joista merkittävimmät ovat Finlandia-palkinto vuodelta 2008 ja Ruotsin akatemian pohjoismainen kirjallisuuspalkinto vuodelta 2013. Oksasen teoksia on käännetty 48 kielialueelle.

Norma on uudenlaista Oksasta. Nyt ei olla maailmanhistorian kuohuissa, vaan nykyajassa ja Helsingin Kalliossa. Kirja alkaa kirjan nimihenkilön eli Norman äidin hautajaisista. Anita on tehnyt itsemurhan heittäytymällä Sörnäisissä metrojunan eteen, mutta miksi? Onko Anita sekaantunut rikollisjärjestön toimintaan ja siksi kuollut? Tätä pohditaan kirjan loppuun saakka. Normassa on siis trillerin aineksia.

Vähitellen tutustutaan Norman kiharaiseen lähipiiriin ja sukuun. Henkilöitä on aika paljon ja heidän välistensä suhteiden hahmottaminen vaatii hieman aivovoimistelua. Pienestä Naakan kylästä ovat lähtöisin niin Anita kuin hänen paras ystävättärensä Helena ja naakkalaisia ovat ystävysten aviopuolisotkin. Petolliset miehet lähtevät rikollisille teille ja hylkäävät perheensä ja Helenasta tulee Hullu-Helena. Hänen ex-miehensä Max Lambert onnistuu toisen vaimonsa, venäläisen Allan, avustuksella nousemaan rikollisliigan johtajaksi ja rupeaa lastensa kanssa pyörittämään monelle eri alalle haarautuvaa bisnestä. Tuottoisinta on köyhien maiden naisten käyttäminen hyväksi kohdunvuokrauksessa, kun räätälöidään lapsia varakkaille homopareille, yksineläjille, menopaussin ohittaneille ja pedofiileille. Peitetoimintana käytetään hiuspidennyksiin tarvittavan materiaalin hankintaa eri puolilta maailmaa, mikä ei ole pikkurahalla pelaamista sekään. Tämä osuus edustaa realismia.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä.

Norma itse paljastuu nykyajan Tähkäpääksi. Hänen tukkansa kasvaa metrin vuorokaudessa ja vaatii jatkuvaa leikkaamista pysyäkseen kurissa – kutreilla nimittäin on oma tahtonsa ja käyttäytymistapansa. Tukkaan liittyy muutakin outoa, sillä sen avulla Norma pystyy tunnistamaan ihmisten tunteita, sairauksia ja jopa ruokavalioita. Hiuksien käyttäminen pössyttelyyn on luku sinänsä. Näin kirjassa on myös hulppeaa fantasiaa ja sadunomaisuutta.

Norma on kokonaisuutena aika hämmentävä fantasian ja realismin yhdistelmä. Sofi Oksanen on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että onnistuu pitämään juonen kasassa ja jännitystä yllä. Henkilöistä useimmat jäävät aika etäisiksi, pikemminkin tyypeiksi kuin eläviksi ihmisiksi, mutta kaikilla on palapelissä paikkansa. Mikä sitten mahtaa olla kirjan sanoma? Naisen asema? Kohdunvuokrauksessa käytetään häikäilemättä hyväksi naisia niin Nigeriassa ja Romaniassa kuin Ukrainassa. Hiusbisneksessä pelataan naisten ulkonäköpaineilla. Köyhiltä naisilta Intiassa, Thaimaassa, Kiinassa ja Venäjällä viedään hiukset pikkurahalla ja hyvinvointivaltioissa naiset käyttävät suunnattomia summia oman tukkansa kohentamiseen.

Ne asiakkaat, jotka osoittivat jonkinlaista mielenkiintoa uuden tukkansa alkuperää kohtaan, olivat nähneet temppelihiuksista kertovan dokumentin tai lukeneet siitä lehdessä. Siksi he olivat valmiita maksamaan Great Lenghts -pidennyksistään suolaisen hinnan ja he kuvittelivat tekevänsä samalla hyvän teon. Firma perusteli hintatasoaan eettisellä strategiallaan, johon kuului se, että hiukset hankittiin vain Tirupatista, korvauksetta hiuksensa uhraavilta pyhiinvaeltajilta.

KOIVUKARI, TAPIO: Unissasaarnaaja

Kustantaja: Johnny Kniga 2015

Tapio Koivukari on antanut sodan lieveilmiöitä tutkivalle kolmiosaiselle kirjasarjalleen epäviralliseksi nimeksi Sodan varjot. Ensimmäinen osa Meren yli, kiven sisään (2007) käsitteli inkeriläisten pakolaisten salakuljetusta Suomesta Ruotsiin 1940-luvulla ja toinen osa Käpykaartilaiset (2013) puolestaan kertoi jatkosodan aikaisesta rintamakarkuruudesta. Elokuussa ilmestynyt kolmas osa Unissasaarnaaja sijoittuu vuoteen 1949, jolloin ollaan toipumassa sodasta ja samalla pelätään jo uusia mullistuksia.

Unissasaarnaaja perustuu löyhästi tositapahtumiin, joista Koivukari kuuli ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kirjan tapahtumapaikkana on sama kuvitteellinen Nihtamon kylä, joka esiintyi jo Käpykaartilaiset-romaanissa. Heinosen Jussia kutsutaan Tuuri-Heinoseksi, sillä hänellä tuntuu olleen onnea niin sodassa kuin rakkaudessa. Tosin tuosta onnesta paljastuu pian hieman kitkerä sivumaku. Köyhässä pientilallisperheessä tapahtuu suuri käänne, kun sairaalloinen Tuulikki-tytär 13-vuotiaana alkaa horrosmaisessa tilassa saarnata ja ennustaa. Veera-äiti huomaa nopeasti tässä tilaisuuden ansaita rahaa, mutta osingoille alkaa pyrkiä muitakin. Eikä hyväksikäyttö jää pelkästään rahalliseen puoleen.

Unissasaarnaaja kuvaa hienovaraisella huumorilla tapahtumien vähittäistä paisumista ja ihmisten reagointia muuttuvaan tilanteeseen. Etenkin uneksuvan Tuulikin hahmo on mielenkiintoinen; hänhän saa viestinsä yhtä hyvin metsänemäntä Mielikiltä kuin taivaan enkeliltä.

Hän tiesi ja tunsi, missä oli, hän tiesi että häntä kuultiin, mutta sanat tulivat vain jostain hänen sisältään, hänen suustaan ja ne olivat aina hänelle itselleenkin yllätys. Eikä hän kaikkia edes muistanut saarnansa jälkeen, mitä oli kulloinkin tullut sanotuksi.

Koivukari ei ota kirjassaan kantaa horrossaarnaajien puolesta eikä heitä vastaan, vaan pyrkii etsimään syitä heidän vetovoimaansa. Ennustukset (etenkin jos ne näyttävät toteutuvan) levittävät saarnaajan mainetta nopeasti laajalle alueelle. Osa kuulijoista saa vahvistusta uskolleen, osa tempautuu joukon mukana hurmokseen. Osa nauttii pelonsekaisista väristyksistä etenkin kun ennustetaan maailmanlopun pikaista tuloa, osa saa hupia arjen keskelle. Onhan tilanne aika erikoinen: nuori tyttö puhumassa juhlavaa ja voimallista sanaa.

Herran seuraajat ovat oikeita puhtaaksi riivattuja, riivaajien riivaamia ja Jeesuksen Kristuksen puhtauteen kutsumia, he ovat oikea Israel, sillä he ovat Isältä raadeltuja ja raastettuja, kuten on nyt Israelin kansa ja niin on myös Suomen kansa ja varsinkin sen Karjala heimo, joka valkeana perunajauhona on siroteltu muun kansan joukkoon.

Unissasaarnaaja on ajankuvauksena hieno ja uskottava kuvatessaan sodanjälkeisten vuosien tulevaisuudenuskoa ja innostusta, mutta myös syvään juurtunutta pelkoa. Pienen kylän nurkkakuntaisuuteen tuovat värikkään tuulahduksen toisaalta Suomesta siirtolaisiksi lähteneet tutut ja toisaalta Karjalasta saapuneet evakot. Loppujen lopuksi juuri avosydämisten karjalaisten joukosta löytää Tuulikkikin ymmärtäjiä ja auttajia. Koivukarin kirja löytää varmasti paikkansa Suomen lähihistoriaa valottavien kirjojen joukossa.

PETTERSEN, SIRI: Odininlapsi

Kustantaja: Jalava 2015

Alkuteos: Odinsbarn

Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist

Graafisena suunnittelijana kirjailijantyönsä ohella työskentelevä norjalainen Siri Pettersen (s. 1971) osui todelliseen kultasuoneen Korpinkehät-fantasiasarjallaan. Kuuleman mukaan fanit maalaavat kirjojen päähenkilöistä muotokuvia, suunnittelevat Korpinkehät-aiheisia koruja ja astioita, leipovat Korpinkehät-kuppikakkuja, ottavat Korpinkehät-tatuointeja ja ovat kehittäneet kirjan logoa muistuttavan jooga-asennonkin. Pettersenin kirjat ovat saaneet hyvän vastaanoton myös kriitikoilta, palkintojakin on tullut. Trilogian ensimmäinen osa Odinsbarn voitti vuonna 2014 Fabel-palkinnon, joka myönnetään parhaalle norjalaiselle fantasiateokselle, ja toinen osa Råta sai äskettäin Bokhandler-palkinnon.

Odininlapsen alkuomistus kertoo sen tarkoitusperistä paljon:

..sinulle, joka aina luit kirjoja, joista muut eivät olleet kuulleetkaan. Sinulle, kummajaiselle, joka aina istuit luokan perällä. Sinulle, joka kasvoit pimeässä kellarissa, jossa nopanheitto määräsi kohtalot. Sinulle, joka yhä naamioidut. Sinulle, joka et koskaan sopinut joukkoon, sinulle, joka usein tunsit olevasi väärässä ajassa ja paikassa.

Kaikilla Yminmaan asukkailla on häntä ja kyky syleillä eli vetää maasta Mahtia itseensä. Hirka-tyttö on hännätön ja maasokea, mutta vasta 15-vuotiaana hänelle selviää syy: hän on toisesta maailmasta saapunut ihminen, odininlapsi, jonka koskettaminen saattaa tartuttaa muihin tautia ja mätää. Kiellettyjen yrttien kaupustelija löysi hänet parin päivän ikäisenä muinaisesta kivikehästä ja piti siitä lähtien turvassa. Nyt 15-vuotiaan Hirkan pitäisi osallistua Mahtia testaavaan Riittiin, mutta onko hänellä onnistumisen mahdollisuuksia?  Mitä tapahtuu, jos hän paljastuu? Mitä merkitystä korpeilla, pyhillä linnuilla, on Hirkan tarinassa? Entä nuorella sankarilla Rimellä, jota kohtaan Hirka tuntee suurta mielenkiintoa?

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja monet varmaan kasvavat vielä tarinan edetessä. Keskeisin hahmo on Hirka, joka joutuu erilaisuutensa vuoksi jatkuvasti uhkaaviin tilanteisiin. Ajoittain hän on tyypillinen teini, joka uskoo olevansa syynä kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, vaikka taustalla vaikuttaisivat ihan muut tekijät. Toisaalta Hirka on totuutta etsiessään neuvokas ja rämäpäisyyteen asti rohkea. Mielenkiintoisia ovat kuvaukset Hirkan tavoista käyttää yrttejä sairaiden ja loukkaantuneiden parantamisessa – magiaa ja loitsuja hän ei tarvitse.

Korpinkehät-sarjan maailma muistuttaa vanhojen pohjoismaisten myyttien ja saagojen maailmaa, mutta on silti siitä kaukana. Fantasian muodossa se käsittelee monia nykyajassa tärkeitä ja kipeitä asioita. Erilaisuus herättää silmitöntä pelkoa ja kaikkeen tuntemattomaan liitetään miltei naurettavia kauhukuvia. Valtaan pyritään ja vallasta pidetään kiinni keinolla millä hyvällä, oma minä nostetaan muita tärkeämmäksi. Ihmisille (ja ihmisenkaltaisille olennoille) ominaista tarvetta uskoa johonkin omaa itseä suurempaan käytetään kyynisesti hyväksi.

Kirjassa tulee vastaan paljon yminmaalaisia sanoja käsitteitä, joita ei mitenkään selitellä tai tulkita. Ne avautuvat lukijalle vähitellen – jos avautuvat. Harmittavinta on kirjoitusvirheiden luvattoman suuri määrä, vaikka eipä sekään vie Odininlapsen viehätystä ja imua. Vauhdikas seikkailukertomus sopii yläasteikäiselle (joka jaksaa lukea yli 600-sivuista opusta), mutta kiinnostaa fantasiasta pitävää aikuistakin. Tekstistä voi löytää syvällistä elämänfilosofiaa:

Kaikki kuolevat. Sillä ei ole väliä. Kaikki kuolee yhtä varmasti kuin elää. Se ei ole tärkeää, Hirka. Meidät hajotetaan osiin ja kootaan uudelleen kuin uusiksi. Sinä olet taivas, maa, vesi ja tuli. Elävä ja kuollut.

PS. Kirjan kansi on oudon kiehtova, yhtä aikaa hienostunut ja vastenmielinen. Herättää huomiota.

MODIANO, PATRICK: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Kustantaja: WSOY 2015

Alkuteos: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier

Suomennos: Lotta Toivanen

Ranskalainen Patrick Modiano (s. 1945) on voittanut monia merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joista huomattavin tietenkin Nobelin palkinto vuodelta 2014. Palkinnon myöntänyt Ruotsin akatemia luonnehti Modianoa muistamisen mestariksi, sillä hänen keskeisimpiä aiheitaan ovat muistot, juurien etsintä ja syyllisyys. Usein tarinoissa on omaelämäkerrallisia aineksia, mutta onko näin myös Modianon uusimmassa teoksessa Jotta et eksyisi näillä kulmilla?

Modianon kirjan mottona on Stendhalin ajatus: En voi tarjota tapahtumien todellisuutta, voin vain näyttää niiden varjon. Vaikka kirjassa on sivuja vain 136, se vaatii melko tavalla paneutumista. Tunnelma on oudon salaperäinen ja uhkaava, vaikka syytä ei oikein ymmärräkään – tuntuu kuin liikkuisi sumussa, jonka takaa erottaa epäselviä hahmoja ja kasvoja. Kirjan loputtuakaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi. Paljon jää kokonaan auki ja kertojan tarjoamat muistikuvat saattavat olla epäluotettavia.

Nykyhetki alkaa kirjailija Jean Daraganen saamasta puhelusta. Epämääräisen uhkaavasti esiintyvä mies haluaa tuoda Daraganelle tämän vanhan osoitekirjan, jonka on löytänyt asemaravintolan penkin alta. Paljastuu, että mies kerää tietoja vuosikymmeniä aikaisemmin tapahtuneesta murhasta, johon eräs osoitekirjassa mainituista henkilöistä jollakin lailla on liittynyt. Daragane ei ensin muista henkilöistä tai tapahtumista mitään, mutta vähitellen muistikuvia alkaa pulpahdella. Ensin hetkiä neljänkymmenenviiden vuoden takaa, jolloin hän näki todella paljon vaivaa selvittääkseen vielä varhaisempia tapahtumia: omaa lapsuuttaan viisitoista vuotta aiemmin. Hän jopa kirjoitti tuolloin kirjan, johon kätki viittauksia ja nimiä, pääasiallisena tavoitteenaan saada yhteys erääseen lapsuutensa tukipilariin. Jotain kipeää oli tapahtunut, mutta mitä? Jälkikäteen Daragane voi vain ihmetellä, miksi niin tärkeät asiat unohtuivat niin täydellisesti. Oliko unohtaminen tietoista?

Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia. Riittää kun ummistaa silmänsä ja kelluu ja antautuu ajelehtimaan syvien vesien päälle.  

PS. Hauskasti tästä kirjasta tulee mieleen Antoine Laurainin romanttinen rakkaustarina Punaisen muistikirjan nainen, jossa etsitään jäteastian päältä löytyneen käsilaukun omistajaa. Johtolankoina on mm. punainen muistikirja ja Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle omistama romaani. Modianolta itseltään käydäänkin pyytämässä apua ja varsin uskottavasti hän esiintyy ja puhuu – toki Laurain ranskalaisten rakastaman kirjailijan tavat tuntee.

LEMAITRE, PIERRE: Alex

Kustantaja: Minerva 2015

Alkuteos: Alex

Suomennos: Sirkka Aulanko

Pierre Lemaitre (s. 1956) on Ranskan suosituimpia kirjailijoita. Vuonna 2013 hän sai sekä arvostetun Goncourt-palkinnon historiallisesta romaanistaan Näkemiin taivaassa että The International Dagger -palkinnon trilleristään Alex, jonka brittiläinen Crime Writers’ Association valitsi vuoden parhaaksi ulkomaiseksi rikosromaaniksi.

Alex on upea kaunotar, joka luottaa itseensä vain kätkeytyessään peruukkien ja rooliasujen taakse. Silloin hän on kuin näyttelijä, joka hallitsee pienintäkin vivahdetta myöten keinot niin naisten kuin miesten viekoitteluun. Eräänä päivänä hänet kidnapataan, pahoinpidellään ja ripustetaan ahtaassa häkissä roikkumaan tyhjän teollisuushallin katosta. Poliisi saa tiedon sieppauksesta erään koiranulkoiluttajan ansiosta, mutta miten edetä siitä? Kuka on uhri? Kuka on kidnappaaja? Motiivi? Olinpaikka? Kertomus seuraa vuoronperään siepatun nuoren naisen, Alexin, kamppailua ja rikospoliisin tuskallisen hidasta selvitystyötä. Kun asiat lopulta näyttävät selkiintyvän, ollaankin vasta varsinaisen kertomuksen alussa. Kuka ja millainen on Alex? Sen selvittäminen vie aina vain synkempiin ja raastavampiin paljastuksiin.

Kirja on vetävä alusta alkaen ja yllätykselliset käänteet takaavat jännityksen säilymisen loppuun saakka. Kuka lopultakin on uhri ja kuka syyllinen? Joissakin kohdissa on painajaismaista tunnelmaa.

Punamusta rotta, joka on kiivennyt köydelle ylhäisessä yksinäisyydessään, hyppää häkin kannelle ja hetken kipitettyään pysähtyy ja nousee hyvin korkealle takajaloilleen. Se on varmaan antanut merkin lauman muille jäsenille, sillä seuraavassa hetkessä melkein kaikki rotat kiipeävät takaisin ylös, niitä on kaikkialla, häkin kannella, oikealla, vasemmalla ja korissa joka keikkuu villisti.

Miltei hypnoottisen kiehtova Alex nousee henkilöistä etusijalle, mutta muitakin mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on. Esimerkiksi ylikomisario Camille Verhoeven, joka on vain 145-senttinen mutta oikea pieni terrieri miehekseen. Hän ottaa tapauksen vastuulleen hyvin vastentahtoisesti, sillä se tuo mieleen hänen oman vaimonsa kidnappauksen ja murhan, mutta taistelee sitten teräksenlujasti näkemyksensä puolesta. Apunaan hänellä on merkkivaatteita rakastava varakas Louis ja äärimmilleen pihi Armand, joiden mukana tarinaan tulee myös huumoria. Alex on taidokas dekkari, joka jollakin tapaa tuo mieleen ruotsalaisen Varistyttö-trilogian. Se vetää lukijan synkkiin ja pelottaviin syövereihin, sairaan ihmismielen pahuutta pohtimaan.

BACKMAN, FREDRIK: Britt-Marie kävi täällä

Kustantaja: Otava 2015

Alkuteos: Britt-Marie var här

Suomennos: Riie Heikkilä

Ruotsalainen Fredrik Backman (s. 1981) on toimittaja ja hyvin suosittu bloggaaja. Backmanin esikoisromaanista Mies, joka rakasti järjestystä on tehty elokuva ja elokuvan aineksia olisi myös neljännessä teoksessa Britt-Marie kävi täällä.

 Britt-Marie on 63-vuotias ja hakemassa töitä vuosien kotonaolon jälkeen. Hän on jättänyt öykkäröivän ja petollisen aviomiehensä eikä halua kuolla yksinään kenenkään huomaamatta asiaa viikko- tai kuukausikausiin. Työpaikalla sentään ruvettaisiin poissaoloa ihmettelemään aika pian! Ensi alkuun Britt-Marien olisi valmis sijoittamaan jonkin tautiluokituksen alle, niin ärsyttävästi hän käyttäytyy: takertuu keskustelukumppanin jokaiseen sanaan, jankuttaa jankuttamistaan epäolennaisista asioista ja laukoo suorasukaisia kommentteja kuvitellen niitä rohkaiseviksi. Jo kirjan ensimmäiset lauseet paljastavat hänen ajatustyylinsä:

Haarukat. Veitset. Lusikat.

Tässä järjestyksessä.

Britt-Marie ei tosiaankaan ole niitä jotka arvostelevat toisia, ei todellakaan, mutta ei kai yksikään sivistynyt ihminen tulisi järjestäneeksi keittiölaatikossa olevia ruokailuvälineitä millään muulla tavalla. Britt-Marie ei tuomitse ketään, ei todellakaan, mutta emme kai me nyt sentään mitään eläimiä ole?

Myöhemmin Britt-Marien taustasta paljastuu asioita, joiden vuoksi on suopeampi hänen siivous- ja kontrollimaniaansa kohtaan ja ymmärtää hieman jääräpäisyyttä ja ennakkoluuloisuuttakin. Loppujen lopuksi näistä asioista on hyötyä, kun Britt-Marie saa paikan Borgin nuorisotalon kiinteistönhoitajana. Borg on pikkukaupunki, josta työpaikat ovat kadonneet ja kaikki palvelut lakkautettu monitoimipizzeriaa ja nuorisotaloa lukuun ottamatta. Jalkapallo on siellä elintärkeä asia, joka yhdistää niin nuoret kuin vanhat, niin miehet kuin naiset, niin köyhät kuin varakkaat – ja pian myös Britt-Marien ja kaupungin nuorisojoukon. Niin Britt-Mariesta tulee hyväksytty ja rakastettu ja hän löytää itsestään ihan uusia voimavaroja, mutta entä jatko? Kaikkia asioita ei edes ruokasooda pysty ratkaisemaan.

Britt-Marie kävi täällä on hyvän mielen kirja. Henkilöhahmoista tietenkin Britt-Marie nousee etualalle. Kirjan etukannessa häntä luonnehditaan ”naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi”, mutta ei hän varsinaisesti kärttyisä ole vaan hieman elämästä hukassa, mikä aiheuttaa koomisia tilanteita. Melkoisia persoonallisuuksia ovat monet muutkin kirjan henkilöistä, mutta niin vain karhean pinnan alla sykkii lämmin ja myötätuntoinen sydän. Huumoria löytyy siis henkilöhahmoista, mutta myös tapahtumista ja eritoten kirjan tyylistä, jossa liioitellaan ja lyödään yli oikein reippaasti. Pohjalla on surumieltä ruotsalaisen yhteiskunnan nykysuuntauksesta, jossa taloudellisuuden varjolla viedään ihmisiltä turvaverkot, mutta toivo elää. Yhteen hiileen puhaltaminen ja peräänantamattomuus saattavat auttaa yllättävän paljon.

 PS. Kirjan nimi viittaa varmaan lentävään lauseeseen: Kilroy kävi täällä. Amerikkalaiset sotilaat raapustivat sitä toisen maailmansodan aikana jokaiseen uuteen paikkaan, johon saapuivat.

KETTU, KATJA: Yöperhonen

Kustantaja: WSOY 2015

Katja Kettu (s. 1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen kolmannella romaanillaan Kätilö, joka sai vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2012 sekä Runeberg-palkinnon että Kiitos kirjasta -mitalin. Uutuusromaani Yöperhonen oli itse asiassa tekeillä jo ennen Kätilöä, mutta jäi hautumaan, kun Kätilö alkoi vyöryä Ketun tajuntaan valtavalla voimalla. Nyt Kettu tyytyväinen; ajan kuluessa on tullut uskallusta vetää laajempia linjoja venäläisestä yhteiskunnasta ja taitoa tiivistää ajatuksia.

Yöperhonen liikkuu kahdessa aikatasossa, mutta lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä mennään. Toisaalta ollaan 1930-luvulla, jolloin valkokenraalin tytär Irga hiihtää sisupäissään Suomen Petsamosta Neuvostoliittoon. Irga odottaa lasta venäläiselle akiteeraaja Suenhampaalle ja uskoo rakkauden olevan rajan takana odottamassa. Toisin käy. Tie vie Siperiaan Vorkutan vankileirille, missä ”Poliittiset” ovat pohjasakkaa. Irga selviää lähes 20 vuoden nälästä ja piinasta toisaalta oman sisunsa ja toisaalta muutaman tärkeän ihmisen avulla. On siskoksi löytynyt marilainen Elna, on juutalainen lääkäri Olga, on rakastettu Aleksei.

Toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa eli vuotta 2015. Suomalainen Verna saapuu Volgan mutkassa sijaitsevaan Lavran kylään isänsä hälyttämänä. Isä Henrik, hullunpuoleinen kansatieteilijä, uskoi löytäneensä uutta tietoa siperialaisella vankileirillä kuolleesta äidistään, mutta Vernan saapuessa kylään isä onkin kuollut. Verna joutuu siis selvittelemään sekä isänsä että isoäitinsä kohtaloita, mutta vaikealta tietojen kerääminen tuntuu. Ihmiset vaikenevat, pelkäävät. Koko Lavran marilaiskylään tuntuu kohdistuvan selittämätön uhka. Silti Verna löytää sieltä suurenmoisen, kuuman rakkauden.

Kettu kirjoittaa Yöperhosessakin tunnusomaisella tyylillään, pohjoisen murretta viljellen. Välillä erikoisten sanojen käyttö tuntuu liialliselta ja tarkoitushakuiselta, mutta sitten teksti imaisee taas mukaansa. Verevää ja suorasukaista on toiminta, kiima kiehuu ja vetää ihmisiä toistensa puoleen.

Kaksi vierasta olentoa sulaa yhdeksi liikkeeksi. Minun mahlani sulaa maan mahlaan, tulivanat pakenevat jossain laskevan auringon tieltä, illansyntyneet liskot hierovat pergamentinohuita vatsojaan toisiaan vasten, vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, työntää joutsenenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa kellokukan suppilomaiseen umpuun.

Kirjassa tapahtuu kuvottavia asioita, kun kamppaillaan vallasta tai pelkästään mahdollisuudesta elää. Etenkin naisten osa on hirveä silloin, kun mielivalta pääsee valloilleen ja inhimillisyys karisee pois. Tämä kärjistyy vankileirillä, mutta onko nykyhetki paljonkaan parempi? Kirjassa kuvattu Vova, valtaa juuri nyt pitävä Tsaari, on hyytävä esimerkki tästä.

Kettu on tehnyt kirjaansa varten paljon pohjatyötä, mistä todistaa mittava lähdeluettelo. Historialliset faktat ovat kohdallaan, mutta lisänä on vielä mytologinen ulottuvuus: marilainen kulttuuri uhrilehtoineen ja taikoineen. Se tuo kirjaan kiehtovan epätodellisen tunnelman, joka lähentelee painajaista. Entä selviääkö Yöperhosen eli Motyljokin arvoitus? Onko se ört, jonkun sielu?

PS. Eemil Karilan maalaus kirjan kannessa on kerrassaan upea, kiehtovan surrealistinen.