Kustantaja: Tammi 2018
Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo
tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja
Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio
ja tyttärentytär Susanna.
Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän
tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään
hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu
kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on
menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.
Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä
aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin
hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa
ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet
rappuset kuin peltotyöt.
Lapsena Susanna oli
pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta
paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut
ilonpilaajalta.
Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea
silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja
nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä
pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi
aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa
huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.
Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti
hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja
valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa
väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.
Yhä teki mieli halata
tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä
astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität,
puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.
Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa
parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen
asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat
kohtalokkaat.
Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin
monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa,
raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä,
spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja
viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.
Suomessa oli 70 vuotta
selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta
traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja
kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?
Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut
etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko
oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa
paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä
sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.