VASANTOLA, SATU: En palaa takaisin koskaan, luulen

Kustantaja: Tammi 2018

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen on erään suvun tarina neljän sukupolven ajalta vuosina 1939-2017. Kirjan viimeinen luku ennustaakin sitten jo tulevaisuutta eli vuotta 2029. Tapahtumien taustana ovat Peräseinäjoki ja Helsinki (hieman Ruotsikin) ja äänessä ovat eri sukupolvien edustajina Martta-mumma, Martan poika Tapio ja tyttärentytär Susanna.

Martta-matriarkka on kirjan alussa lähes 93-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian maksasyöpään ja odottelee rauhallisesti lähtöään. Mitään hoitoja hän ei enää halua käydä läpi. Ennen omaa kuolemaansa hän joutuu kuitenkin vielä hautaamaan rakkaimman lapsistaan, Tapion. Yhden lapsen hän on menettänyt jo aikaisemmin, lapsen jolle ei ollut edes nimeä.

Martan on pitänyt olla vahva nuoruudestaan lähtien. Sodan tiimellyksessä aviomies Topi katoaa ja palaa kotiin vasta rauhansopimuksen jälkeen. Silloinkin hän useimmiten karkaa kaveriporukoihin muistelemaan menneitä ja juomaan viinaa ja jättää mumman vastuulle kotitöiden ja lastenhoidon lisäksi niin rikkoutuneet rappuset kuin peltotyöt.

Lapsena Susanna oli pitänyt paapasta enemmän kuin mummasta. Laulavasta, pelaavasta, hassuttelevasta paapasta, jonka rinnalla huokaileva ja mulkoileva mumma oli tuntunut ilonpilaajalta.

Martta on luonnostaan hienotunteinen, mutta ei voi sulkea silmiään jälkeläistensä ongelmilta. Luottolapsi Tapio on kyllä hyväsydäminen ja nokkela, mutta tuntuu aina joutuvan vaikeuksiin. Tytär Marja-Terttu on miehensä pahoinpitelemä, mutta kehuu tätä silti aina ja kaikkialla hyväksi aviopuolisoksi ja isäksi. Tyttärentytär Johanna sortuu viinaan eikä jaksa huolehtia lapsistaan. Mumman apua ei oteta vastaan.

Ihan eri maata tyttärentyttäristä on Susanna, joka määrätietoisesti hankkii hyvän ylioppilastodistuksen, lähtee Helsinkiin opiskelemaan ja valmistuu asianajajaksi. Ehkä omasta taustastaan johtuen Susanna haluaa auttaa väkivallan uhreiksi joutuneita naisia.

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.

Myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita Susanna auttaa parhaansa mukaan. Irakilaisen Fatiman ja tämän kolme lasta hän ottaa luokseen asumaan ja auttaa Fatiman veljeä pakoilemaan käännytyspäätöstä. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sukutarinan ohella Vasantola ennättää sivuta kirjassaan varsin monia (ehkä liiankin monia?) asioita: koulukiusaamista, perheväkivaltaa, naisasiaa, raiskausta, syömishäiriötä, hyvä-veli-systeemiä, pimeästi tehtyä työtä, spermanluovutusta, luomusynnytystä ja henkimaailmaa. Pakolaisasiasta ja viranomaisten toiminnasta hänellä on paljon sanottavaa.

Suomessa oli 70 vuotta selitetty, että miehet joivat ja löivät, koska ne olivat saaneet sodasta traumoja. Jos muutaman vuoden sota sai hakkaamaan vaimoja vielä toisessa ja kolmannessa polvessa, mitä teki elämänmittainen sota ja väkivalta?

Hieman hämmentää se, etteivät menneisyyteen liittyvät luvut etene selkeästi kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjassa hypellään melko oikukkaasti vuodesta toiseen. Tähän lienee syynä se, että kirjailija haluaa paljastaa tiettyjä sukuun liittyviä asioita hieman säännöstellen. Pienestä sekavuudesta huolimatta tarina on hyvä, jopa jännittävä.

TYLER, ANNE: Äkäpussi

Kustantaja: Johnny Kniga 2018

Alkuteos: Vinegar Girl

Suomennos: Tarja Lipponen

Yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler (s. 1941) kertoo inhoavansa William Shakespearen näytelmien juonia ja erityisesti Kuinka äkäpussi kesytetään - komedian tapaa tehdä viihdettä naisen halventamisesta ja alistamisesta. Niinpä Tyler halusi tehdä tästä nimenomaisesta näytelmästä oman proosamuotoisen versionsa, kun kustantaja pyysi häntä mukaan Shakespeare-sarjaan, jossa kahdeksan tunnettua kirjailijaa kirjoittaa omat tulkintansa Shakespearen keskeisistä näytelmistä. Tuloksena on lyhyt ja kepeä kirja, jonka kirjoittaminen kuulemma oli Tylerille ”ihan namia”.

Baltimoressa asuva Kate Battista on 29-vuotias lastentarhanopettajan apulainen. Mikään unelmatyö tämä ei hänelle ole, vaan vain jotain mihin tarttua, kun opiskelu yliopistossa katkeaa. Taisi olla tyhmää sanoa kasvitieteen professorille, että tämän selitys yhteyttämisestä oli ”puolittain perseestä”…

Kate ei piittaa lapsista. Kurinpitoon hänellä ei ole halua eikä auktoriteettiakaan. Sosiaaliset taidot puuttuvat myös; Kate töksäyttelee mielipiteensä niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen suoraan ja viljellen turhankin mustaa huumoria. Puhuttelut johtajan luona vain hämmentävät, kun ei ymmärrä mikä on mennyt vikaan.

   ”Tarkoitan, että sinun on kehitettävä sosiaalisia taitojasi. Saatava avuksesi melkoisesti tahdikkuutta, melkoisesti itsehillintää, melkoisesti diplomatiaa.”

   ”Okei.”

   ”Mahdatko sinä edes ymmärtää, mistä puhun?”…

… Tahdikkuutta, itsehillintää, diplomatiaa. Mitä eroa tahdikkuudella ja diplomatialla oli? Ehkä tahdikkuus viittasi asioiden sanomiseen kohteliaasti, kun taas diplomatia tarkoitti, ettei mitään sanottu ääneen. Mutta eikö itsehillintä silloin kattanut myös diplomatian? Eikö itsehillintä oikeastaan kattanut kaikki kolme?

Koko suku on huolissaan: Katesta on tulossa vanhapiika! Kate on pitkä, romuluinen ja kömpelö, mutta pahinta on hänen äkeytensä ja kärsimättömyytensä. Isä on tähän asti kuitenkin ollut melko tyytyväinen. Hän on saanut paneutua autoimmuniteettisairauksien tutkimiseen ja viipyä yömyöhäiseen laboratoriossaan hiiriensä parissa, kun Kate on hoitanut kodin. Yksi Katen tärkeimmistä tehtävistä on ollut pitää silmällä 15-vuotiasta pikkusiskoa Pupua, jonka päähän ei mahdu juuri muuta kuin pojat ja ulkonäkö.

Eräänä päivänä isä alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Miksi hän raahaa joka paikkaan mukanaan tutkimusassistenttiaan, puolalaista Pjootor Tserbakovia (Pjotr Štšerbakovia)? Miksi isä on mielin kielin ja kehuskelee Katea taidoista, joita tällä ei ole?

Kyllähän isän suunnitelma lopulta selviää Katellekin. Pjotr on oikea unelma-assistentti, mutta hänen viisuminsa on pian menossa umpeen. Auttaa voisi Pjotrin statuksen muuttaminen muotoon ”naimisissa amerikkalaisen kanssa”. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: isä saisi pitää assistenttinsa ja Katen pelastuisi vanhanpiian osasta. Miksiköhän Katea suututtaa?

   ”Haloo!” hän halusi sanoa heille. ”Eikö minulla teidän mielestänne ole tämän enempää arvoa? Minun ei pitäisi joutua käymään tällaista läpi! Ansaitsen kokea oikean romanssin, kohdata jonkun joka rakastaa minua minun itseni takia ja pitää minua aarteenaan. Jonkun, joka hukuttaa minut kukkasiin ja runoihin ja unisieppareihin.”

Äkäpussi on kevyt ja hauska kirja. Ihmiset sanailevat reippaasti ja tapahtumat saavuttavat absurdeja mittasuhteita. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus Katen ja Pjotrin vauhdikkaista häistä. Henkilöhahmot ovat eloisia: nyreä ja samalla alemmuudentuntoinen Kate, hassusti puhuva simpanssimainen Pjotr, hupsu Pupu oikkuineen, tilanteessa kuin tilanteessa hermonsa ja käytöstapansa säilyttävä Thelma-täti.

Hyvin Äkäpussista löytyvät Shakespearen näytelmän keskeiset henkilöt ja tapahtumat, vaikka siinä ollaankin tanakasti nykyajassa ja nykyajan aatemaailmassa. Moderni Kate pysyy itsenäisenä avioiduttuaankin eikä hänen tarvitse vieläkään opetella laittamaan ruokaa.

On hauskaa odotella sarjan muita Shakespeare-tulkintoja. Jo syksyllä 2018 ilmestyy Jo Nesbøn versio Macbethistä, mielenkiintoista!

LOHI, MIRJAM: Rouva Suominen välittää : valuneen taikinan tapaus

Kustantaja: Teos 2018

Psykologin koulutuksen saanut Sointu Suominen on nainen, jota aviomies Sampo kuvaa hellästi ”maailman sydämellisimmäksi pölvästiksi” ja jotkut muut määreellä ”ei penaalin terävin kynä”. Sointu innostuu helposti ja oikein kovasti innostuessaan käy ylikierroksilla, rupeaa höpöttämään ja hosumaan. Toisaalta hän saattaa helposti vajota omiin ajatuksiinsa, ruveta seuraamaan jotain oman logiikkansa mukaan polveilevaa ajatuskulkua ja hukata käsitteillä oleva asia kokonaan.

Nyt Sointu on kouluttautunut kiinteistönvälittäjäksi ja etsii asiakkaita DO-MI-SO-firmalleen maailmoita syleilevän bloginsa avulla. Blogitekstien ajatukset ovat varsin korkealentoisia ja koskevat enemmänkin ihmisten henkistä hyvinvointia kuin kiinteistökauppaa.

Pysähtykäämme aloillemme ja tunkekaamme jalkamme läpi kaiken sen mielipiteistä, ennakkokäsityksistä, perinteistä, harhakäsityksistä ja näennäisyyksistä koostuvan mudan ja moskan – jonka muodostajat ovat kirkko, valtio, runous, filosofia ja uskonto ja joka peittää koko maapallon Pariisista Lontooseen, New Yorkista Bostoniin ja Concordiin – kunnes jalkamme tapaavat kovan pohjan ja peruskallion, jota voimme kutsua todellisuudeksi ja josta voimme sanoa: ”Tässä se on, ei epäilystäkään.”

Toimeksiantoja ei tule satelemalla eikä myydyistä asunnoista saatu välityspalkkio ole missään suhteessa tehtyyn työmäärään – etenkään kun Sointu ei malta olla hoitelematta asiakkaidensa henkistä puolta samalla. Turkkiin muuttavan naisen yksiön nopean myymisen jälkeen ei tapahdu mitään, kunnes Soinnulle tarjotaan välitettäväksi kaksikerroksista ainutlaatuista rivitaloasuntoa. Asuntoon liittyy mysteeri:

Ester Rönnberg, kuollut epäselvissä olosuhteissa. Miksi ihmeessä äiti leipoi keskellä yötä juhlapuvussa? Eihän äiti melkein koskaan leiponut mitään. Työhönsä keskittynyt nainen, joka ei viihtynyt keittiössä.

Eihän Sointu voi vastustaa kiusausta ruveta taas rouva Etsiväksi. Oliko Ester Rönnbergin kuolemaan syynä kirje, jossa vihjataan aviomiehen petollisuuteen? Kuka vihjailija on? Onko vihjailuissa perää? Siinä sivussa tulee selviteltyä naapuruston outoja tapahtumia. Asuntomurtoa, jossa viedään kuluneet lenkkarit muttei kalliita viinaksia. Joka päivä kesken työpäivän kotiinsa ryntäilevää miestä. Juopotteleva miestä, jonka kotona tapahtuu vesivahinko kahteen otteeseen. Ja kuka on Anonymous, joka kirjoittelee ala-arvoisia kommentteja Soinnun blogiin?

Valuneen taikinan tapaus ei ole dekkari, vaikka siinä arvoituksia ratkotaankin. Se on ironisen hauska kertomus hieman omalaatuisista ihmisistä. Välillä teksti ryöppyää koskena eteenpäin ja asioita ladellaan perä perää kappalekaupalla. Mukana on hauskoja sanontoja: Sointu on ”ymmärtämisen höyrysauna” ja imee vaikutelmia ”silmäpilleillä”. Kokouksessa jotain asiaa vastustavat henkilöt ”mylläkkäjuoksevat” muita kumoon.

Tässä on juuri sopivaa luettavaa vaikka juhannukseksi! Kirja jossa pirteän ironian ohella on sydämen hyvyyttä.

JACKSON, SHIRLEY: Linna on aina ollut kotimme

Kustantaja: Fabriikki Kustannus

Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle

Suomennos: Laura Vesanto

Kirjan kertoja on kahdeksantoistavuotias Mary Katherine Blackwood eli Merricat. Hän asuu Blackwoodien talossa yhdessä vanhemman sisarensa Constancen, setänsä Julianin ja Jonas-kissan kanssa – ”laskemassa rahojaan”, sanovat kyläläiset. Muut perheenjäsenet ovat kuolleet vuosia aiemmin, ja tapaukseen on liittynyt jotain hämärää. Miksiköhän kylän lapset rallattavat:

Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?

Voi ei, vastasi Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.

Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.

Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Myös kylän aikuisväestö suhtautuu Blackwoodeihin avoimen vihamielisesti. Ainoastaan Merricat uskaltautuu enää kylälle tekemään ostoksia ja lainaamaan kirjastosta kirjoja. Connie piileskelee tilan lukittujen porttien takana ja keskittyy intohimoisesti puutarhan hoitamiseen sekä ruuanlaittoon. Pyörätuoliin joutunut hieman hassahtava Julian-setä taas kirjoittaa loputonta muistelmaa muut Blackwoodit surmanneesta tapahtumasta. Kolmikon elämä on heidän omasta mielestään verkkaisuudessaan hyvää.

Merricat yrittää omalla lapsellisella tavallaan varmistaa, että elämä jatkuisi muuttumattomana. Hän kätkee aarteita pitkin tiluksia ja etsii sopivia turvasanoja, jotka säilyttäisivät voimansa pitkään. Kiperässä tilanteessa hän torjuu pahaa rikkomalla esineitä. Sitten eräänä päivänä taloon saapuu mies, Charles-serkku.

Connie suhtautuu serkkuun oudon myötämielisesti. Charles saa hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että eristäytyminen linnaan on epätervettä, että Julian-setä kuuluisi hoitolaitokseen ja Merricat – niin, minne? Marricat ei ole hämättävissä: Charles on ainoastaan rahan perässä. Jokaista Merricatille ja Connielle rakasta perintökalua ja muistoa hän katselee myyntihinta silmissään. Charlie on saatava lähtemään, mutta nyt ei auta edes ison peilin rikkominen. Mikä neuvoksi?

Linna on aina ollut kotimme on viehättävällä tavalla vanhanaikainen goottiromaani. On vanha linna, on kauniita linnanneitoja, on eksentrisiä hahmoja. On myös erilaisuuden pelkoa ja joukkohysteriaa. Huhujen perusteella ihmiset tekevät tulkintoja, jotka vähitellen muuttuvat järkähtämättömäksi totuudeksi. Syntyy kateutta ja vihamielisyyttä. Ei tarvita kuin pieni kipinä, niin tuhoamisvimma pääsee valloilleen ja ihmiset tekevät tekoja, joita myöhemmin syvästi katuvat ja joita yrittävät sovittaa. Vastapainoksi kirja kuvaa myös kiintymystä ja rakkautta, pyyteetöntä ystävyyttä.

Merricatin unelma on aina ollut päästä perheineen kuuhun. Siellä toteutuisivat kaikki toiveet ja elämä olisi sopusointuista. Vai voisiko rauha löytyä kotonakin?

… illallisen jälkeen olisi ilta ja me istuisimme yhdessä keittiön lämmössä ja talo vartioisi meitä eikä ulkopuolelle näkyisi meistä valonpilkahdustakaan.

Yhdysvaltalainen kirjailija Shirley Jackson (1916-1965) oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo elinaikanaan. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on kauhuromaani The Haunting of Hill House, josta on tehty useita elokuvasovituksia. Myös romaanista We Have Always Lived in the Castle on tekeillä elokuva. Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin Shirley Jacksonin nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ”ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille”.

LEMAITRE, PIERRE: Verihäät

Kustantaja: Minerva 2018

Alkuteos: Robe de marié

Suomennos: Kaila Holma

Kolmekymppisellä Sophiella on kaikki hyvin. Hänellä on mieluisa työ huutokauppakamarin tiedotuspäällikkönä ja vapaa-aikana kiihkeää rakkautta ja turvallista elämää varakkaan aviomiehen kumppanina. Vähä vähältä alkaa kuitenkin esiintyä huolestuttavia oireita. Sophie hukkaa tavaroita: kellon, avaimet, e-pillerin, joulukoristeet, jopa autonsa. Sitten unohtuvat tai sotkeentuvat sovitut tapaamiset. Päivissä on aukkoja, joiden ajalta Sophie ei tiedä mitä on tehnyt ja missä käynyt. Myymälässä hänen laukustaan löytyy tavaroita, joita hän ei muista ottaneensa tai sitten ruokaostoksissa on vääränmerkkisiä tuotteita. Hän saa raivonpuuskia.

Lopulta Sophie tekee töissä sellaisia mokia, että on pakotettu eroamaan. Alkaisiko uusi elämä maaseudulla? Ei, sielläkin Sophie herättää pahennusta ja jää piirien ulkopuolelle. Kaiken lisäksi aviopuoliso Vincent loukkaantuu vaikeasti liikenneonnettomuudessa ja lopulta menehtyy. Sophie menettää myös odottamansa lapsen.

Sophie ei enää tiennyt, miten kauan siitä oli, kun hän menetti järkensä. Niin kauan aikaa oli jo kulunut. Johtui kenties tuskasta, että sitä tuntui kuluneen kaksi kertaa todellista enemmän. Aluksi vain pieni sysäys, mutta sitten kuukausien saatossa hän alkoi luisua kuin kourussa ja kohta jo syöksyi kuin mikään ei olisi pidätellyt.

Jälleen Sophie vaihtaa ympäristöä, muuttaa Pariisiin ja ryhtyy pienen Léo-pojan lapsenvahdiksi. Hän on luottamusta herättävä, mutta niin vain eräänä päivänä lapsi löytyy kuolleena ja lastenhoitaja on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Miten pitkään väärä henkilöllisyys, erilainen ulkonäkö ja jatkuva muuttaminen kaupungista toiseen auttavat Sophieta pakoilemaan poliisia?

Olen peloissani. Kuolleet nousevat pintaan. Keskellä yötä. Saatan laskea ne yksi kerrallaan. Näen ne keskellä yötä istumassa pöydän ääressä, kylki kyljessä. Keskellä yötä.

Seuraavaksi kirjassa vaihtuu kertoja. Frantz on nuorehko mies, vanhemmiltaan saamansa perinnön ansiosta hyvin varakas ja joutilas. Hän on tuntenut Sophien pitkään, joten hän on oikea henkilö kertomaan lisää Sophien taustoista ja elämästä. Kuvio selkiintyy.

Ranskalainen Pierra Lemaitre (s. 1956) on moneen kertaan palkittu kirjailija, joka hallitsee suvereenisti vetävän ja jännittävän dekkarin kirjoittamisen. Hänen ei tarvitse kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä raakuuksia, sillä kaikki pelottava tapahtuu lukijan päässä. Niin myös Verihäiden kohdalla. Lukija voi toki arvata tai arvuutella yhtä sun toista, mutta ihan varma  ei voi olla mistään. Lopussa saattaa piillä aikamoinen yllätys.

REDONDO, DOLORES: Tämän kaiken minä sinulle annan

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: Todo esto te daré

Suomennos: Sari Selander

Eräänä aamuna kaksi poliisia koputtaa menestyskirjailija Manuel Ortigosan ovelle. Heillä on suru-uutinen: Manuelin aviopuoliso Álvaro on kuollut auton suistuttua tieltä Lugon maalaiskunnassa Galiciassa. Manuel ei ole uskoa: Álvarohan sanoi kotoa lähtiessään menevänsä Barcelonaan neuvottelemaan asiakkaan kanssa markkinointikampanjasta – miksi hän siis olisi Lugossa?

Seuraa lisää järkytyksiä. Álvaro ei ole koskaan suostunut kertomaan perheestään, vaan sanonut katkaisseensa välit siihen kokonaan. Nyt käy ilmi, että hänen sukunsa on yksi Galician vanhimmista aatelissuvuista ja että hän itse on markiisi. Että hän on käynyt säännöllisesti seudulla hoitamassa velvollisuuksiaan suvun päämiehenä. Että hän on tavattoman rikas. Että hän on testamentannut omaisuutensa Manuelille.

Álvaro on siis salannut puolisoltaan taustansa ja perheensä. Mitä muuta hän on salannut? Onko Manuel lainkaan tuntenut rakastettuaan? Hän on keskittynyt täysin kirjailijantyöhönsä ja antanut Álvaron hoitaa kaikki sopimusneuvottelut ja markkinointisuunnitelmat kustantajan kanssa. Álvaro on ollut huolenpitäjä ja Manuel on luottanut häneen kuin vuoreen.

Nyt tiedonpalasten kertyessä Manuelin luottamus alkaa horjua. Onko Álvaro ollut uskoton – ja onko mahdollinen kumppani ollut nainen vai mies? Onko Álvaron menestys liike-elämässä johtunut muustakin kuin tarkkavainuisuudesta? Onko Álvaro syyllistynyt murhaan? Onko Álvaro itse murhattu?

Manuel tunsi jonkin ravistelevan häntä sisältä. Hän oli ollut jo yli kymmenen päivää paikkakunnalla, jossa hänet oli otettu vastaan vihamielisen torjuvasti. Siellä häntä olivat odottaneet kloorinvärinen taivas, liian pian päättyvä kesä ja epäilys siitä, että koko hänen elämänsä oli perustunut valheeseen. Tuon autiomaavaelluksen aikana hän oli tehnyt toinen toistaan häpeällisimpiä löytöjä, jotka eivät ainoastaan lisänneet hänen tuskaansa vaan olivat myös saaneet hänet vakuuttumaan petoksesta, jonka hän oli jo mielessään lähes hyväksynyt.

Manuel alkaa taustatyötä tekevän kirjailijan lailla penkoa asioita kumppaneinaan juuri eläkkeelle jäänyt poliisi Nogueira ja seudun pappi Lucas. Murheessa lohduttajana toimii koiranrumilus Kahvi. Työ on raskasta, kun päivänvaloon nousee yhä uusia salaisuuksia, joita suku on onnistunut viranomaisten ja palkollisten avulla kätkemään. Keskeinen henkilö tuntuu olevan voimakastahtoinen ja häijy vanha markiisitar, jota yleisesti kutsutaan Korpiksi. Onnistuuko hän myrkyttämään Manuelinkin mielen?

Tämän kaiken minä sinulle annan on hyvä salapoliisiromaani. Pienin vihjein lukijaa johdatetaan epäilemään vuorollaan kutakin keskeisistä henkilöistä, mutta petosta ei kuitenkaan harrasteta. Kaikki tiedot ovat saatavilla – on vain osattava yhdistää palaset oikein. Toki pientä salaperäisyyttä on mukana: mitä merkitsevät Manuelin takintaskuun vähän väliä ilmestyvät tuoreet gardeniankukat?

BONNIER, JONAS: Helikopteriryöstö

Kustantaja: Tammi 2018

Alkuteos: Helikopterrånet

Suomennos: Kari Koski

Helikopteriryöstö-trilleri perustuu todelliseen tapahtumaan. Aamuhämärissä 23.9.2009 ryöstäjät iskivät Etelä-Tukholman Västbergassa sijaitsevaan rahavarastoon ja katosivat mukanaan 39 miljoonaa kruunua. Rahoja ei ole tähän päivään mennessä saatu takaisin. Kun Jonas Bonnieria pyydettiin kirjoittamaan aiheesta, hän ei kiinnostunut niinkään itse ryöstöstä vaan sen suunnitelleista ja toteuttaneista ihmisistä. Haastattelujen avulla Bonnier selvitteli neljän päätekijän taustoja, henkilökohtaisia suhteita ja tavoitteita. Kirja perustuu paljolti tosiasioihin, mutta on kuitenkin fiktiota.

Ryöstöä pohjustetaan jo joulukuussa 2008, mutta varsinainen suunnittelu alkaa pari kuukautta myöhemmin. Kyseessä on niin suuri juttu, etteivät osallistujat jaksa itsekään täysin uskoa sen toteutumiseen. Palat kuitenkin loksahtavat paikalleen pikkuhiljaa. Löytyy tekijöitä, löytyy tarvikkeita. Käytetään hyväksi suhteita ja rahaa. Välillisesti mukana on lopulta varsin iso joukko ihmisiä, joista suurin osa ei tiedä lainkaan, mihin osallistuu. Toki tulee mokia ja takapakkia, mutta suunnitelma kestää. Helikopterikin löytyy!

   ”Sinä siis sanot”, Sami yritti nopeasti tiivistää, ”että meidän täytyy löytää helikopteri. Ja lentäjä. Sitten meidän pitää räjäyttää reikä kattoon, mennä tikkaita alas ja ottaa rahat. Ja siihen saa kulua enintään kymmenen minuuttia. Ja samalla meidän pitää huolehtia siitä etteivät poliisihelikopterit pääse ilmaan.”

   ”Aivan, aivan”, Maloof nyökkäsi.

   Suunnilleen niin hän näki asian.

   ”Tuo kuulostaa… huomaat kai itsekin miltä se kuulostaa, vai mitä?” Sami kysyi. ”Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

   Maloof nauroi mutta ylpeänä. Hänen mielestään suunnitelma oli täynnä mahdollisuuksia, haasteita, suuruutta.

Bonnier esittää dramaattiset tapahtumat totuudenmukaisesti. Varaskoplan kuvauksessa hän sen sijaan on käyttänyt mielikuvitustaan. Jokainen lähtee ryöstöön mukaan omista syistään ja kokee sen eri tavalla. Kertomuksen edetessä kaikista muodostuu elävä ja monipuolinen kuva.

Irakilainen muslimi Sami Farhan on entinen nyrkkeilijä ja näöltään miltei pelottava. Hän on kuitenkin hyväluontoinen perheenisä, joka saapuu neuvotteluihinkin vauva kainalossaan. Pikkurötöksistä vankilassa istuneen Samin pitäisi Karin-vaimon vaatimuksesta aloittaa kunniallinen elämä, mutta muutosvaiheessa tarvitaan rahaa. Lisäksi on kunniavelkaa sukulaisille.

Libanonista saapunut Michel Maloof luuli toimivansa järkevästi tuhotessaan passinsa heti Ruotsiin päästyään, mutta jäikin maahan jumiin. Maalof on mies, josta on vaikea saada otetta. Hän hymyilee, myötäilee muita ja pitää omat näkemyksensä salassa. Toisaalta hän ei provosoidu helposti. Hän keksii koko ajan uusia rikastumiskeinoja, mutta päätyy usein menestyksen sijasta vankilaan.

Entisestä Jugoslaviasta kotoisin oleva Zoran Petrovic lähtee hankkeeseen mukaan lähinnä jännityksen vuoksi. Huomattavan varallisuutensa aina optimistinen Zoran on hankkinut epäilyttävin keinoin, mutta niin taitavasti ettei ole koskaan jäänyt kiinni. Hän on oikea manipuloinnin mestari, joka nuoresta asti on osannut etsiä kustakin ihmisestä tämän heikon kohdan.

Ruotsalainen Niklas Nordgren taas rakastaa teknisiä haasteita ja tekee korjaamollakin ylitunteja pelkästä mielenkiinnosta. Nuorena hän oli maailmanmatkaaja ja seikkailija, mutta nyt lähes alistunut värittömään elämään. Ei ehkä kuitenkaan ihan? Hän ei menetä malttiaan vastoinkäymisten tullessa, koska odottaa aina pahinta.

Rikollisryhmän vastapainona on joukko poliiseja. Näistä kärkihahmoksi nousee Caroline Thurn, erikoisryhmän johtaja keskusrikospoliisin rikosyksikössä. Lähes anorektinen Caroline valvoo yöt töitä tehden, mutta pystyy päivän mittaan ottamaan mikrounia vaikka autoa ajaessaan. Hän on eristäytyvä, mutta yhteistyökykyinen ja lämminsydäminen.

Ruotsin poliisille tihkuu jo hyvissä ajoin tietoa suunnitellusta ryöstöstä, muttei tarkkaa kohdetta eikä päivää. Eri osastojen pitäisi tehdä nyt yhteistyötä, mutta keskinäisen kilpailun vuoksi tiedonkulku ontuu ja syntyy arviointivirheitä.

   ”Puhutaanko nyt koko iskuryhmästä?” Berggren kysyi.

   ”Täysin aseistettuna”, Olsson vastasi. ”Ja heillä on käsky ampua helikopteri alas, jos on tarpeen.”

   ”Tässä on nyt kyse suunnitellusta ryöstöstä”, Thurn huomautti. ”Se on näyttävä isku ja mahdollisesti paremmin suunniteltu kuin mikään mitä Ruotsin maaperällä on ennen nähty. Mutta se on yhä ryöstö, ei vallankaappaus. Rikospoliisilla on resurssit hoitaa tämä omin voimin. Me emme ole avun tarpeessa…”

Lopullisesti tilanne luisuu käsistä siinä vaiheessa, kun poliisin oma helikopteri on poissa pelistä ja lainsäädäntö estää kutsumasta muuten varsin halukasta armeijaa mukaan poliisioperaatioon.

Helikopteriryöstö pitää lukijan otteessaan yllättävän tehokkaasti, vaikka ryöstön vaiheet ja sen lopputulos ovat yleisessä tiedossa. On siellä kirjan lopussa sentään yllätyskin. Kiinnostava kirja!

BARTON, FIONA: Leski

Kustantaja: Bazar 2018

Alkuteos: The Widow

Suomennos: Pirkko Biström

Kertomus alkaa keskiviikosta 9. kesäkuuta 2010. Glen Taylor -niminen mies on jäänyt bussin alle ja kuollut. Miksi se herättää poliisissa ja lehdistössä niin suurta kiinnostusta?

Palataan menneeseen, lokakuuhun vuoteen 2006. Kodin etupihalla kissan kanssa leikkinyt kaksivuotias Bella Elliott on siepattu. Talon takaosassa puuhailleen äidin mukaan lapsi oli valvomatta vain pari minuuttia, mutta siinä ajassako äiti ehti tehdä ruokaa ja laskostaa pyykitkin kuivausrummusta? Poissa Bella ainakin on ja ainoa johtolanka on puoliksi imeskelty Skittles-karamelli (jollaisia Dawn-äiti ei koskaan osta).

Poliisi Bob Sparkes joukkoineen etsii Bellaa ja tämän sieppaajaa yhä turhautuneempana. Suloisen pikkutytön on saattanut siepata yhtä hyvin pedofiili kuin ihminen, joka ei ole pystynyt saamaan omaa lasta. Tyttö voi yhtä hyvin olla jo kuollut kuin jonkun hoivissa hyvissä voimissa.

Viimein löydetään todisteita, jotka viittaavat selkeästi yhteen henkilöön: kuljetusfirman kuskiin Glen Tayloriin. Hän oli kyseisenä päivänä lähellä Bellan kotia, hänen käyttämästään autosta löytyy Skittles-karamellin käärepaperia ja oikeanlaista kissankarvasta – ja mikä raskauttavinta – hän on internetin lapsipornosivujen suurkuluttaja. Oikeus kuitenkin katsoo todisteet riittämättömiksi. Glen vapautetaan ja hänelle maksetaan suuret vahingonkorvaukset.

Kaiken aikaa Glenin vierellä seisoo hänen hiljainen ja huomaamaton vaimonsa Jean. Nainen vakuuttaa järkähtämättä uskovansa miehensä syyttömyyteen, mutta mitä hän oikeasti ajattelee? Luvuissa, joissa päästään Jeanin ajatuksiin, syntyy vaikutelma, että jotain salattavaa on. Glenillä on ”höpsötyksensä”, joista Jean ei halua tietää yhtään enempää, mutta piiloteltavaa on hänellä itselläänkin. Päällepäsmäri-Glen ei suinkaan pysty kaikkia vaimonsa tekoja ja ajatuksia valvomaan ja määräämään.

Minulla on Bellan kuvia sanomalehdistä ja hienoja värikuvia aikakauslehdistä. Päätin etten liimaa häntä leikekirjoihin, koska hän on todellinen ja ainutlaatuinen ja toivon, että jonain päivänä tapaan hänet. Kun hän tulee kotiin.

Leski on psykologinen trilleri, jossa kaikki jännitys rakentuu lukijan päässä. Raakuuksia ei kuvata missään vaiheessa. Kertojina vuorottelevat leski Jean Taylor, poliisi Bob Sparkes, Bella-tyttösen äiti Dawn Elliott ja toimittaja Kate Waters, mutta yksi puheenvuoro on myös Glen Taylorilta.

Henkilöistä Jean on kiinnostavin, eräänlainen epäluotettava todistaja. Tavallaan hän tietää asioista, mutta sulkee päättäväisesti silmänsä, korvansa ja ajatuksensa totuudelta viimeiseen asti. Myös sureva äiti Dawn saa vähitellen ulottuvuuksia. Tietenkin hän tekee kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin, mutta rakastaakohan hän julkisuutta hieman liikaa? 

Fiona Barton (s. 1957) on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Ison-Britannian suurimmissa sanomalehdissä. Nykyisin hän toimii kouluttajana. Esikoisromaani Leski syntyi toimittajantyön aikana heränneestä mielenkiinnosta: mitä tuntee syytettynä olevan miehen vaimo?

Suurissa oikeudenkäynneissä – kun rikos on ollut niin kuohuttavan kauhea, että on päässyt uutisotsikkoihin – olen huomannut tarkkailevani syytetyn aitioon joutuneen miehen vaimoa ja miettiväni, mitä hän on todella tiennyt tai suostunut tietämään…

   Halusin tietää, minun oli pakko tietää, kuinka tämä suhtautuu ajatukseen, että aviomies, hänen itse valitsemansa mies, saattaa olla hirviö.

Taustansa vuoksi Barton pystyy kuvaamaan lehtien välistä häikäilemätöntä kilpailua kohu-uutisista ja yksinoikeuksista haastatteluihin. Säälimätön ahdistelu kohdistuu niin syytettyyn kuin tämän omaisiin ja luhistaa täysin näiden normaalin elämän – joskus mielenterveydenkin. Leski on monipuolinen ja uskottava trilleri ja oikeussalidraama, joten Bartonin syksyllä ilmestyväksi ilmoitettua uutta romaania jää odottamaan kiinnostuneena.

FINN, A. J.: Nainen ikkunassa

Kustantaja: Otava 2018

Alkuteos: The Woman in the Window

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Nainen ikkunassa tuo jo nimensäkin puolesta mieleen Paula Hawkinsin menestysteoksen Nainen junassa. Jotain yhteistä saattaa löytyäkin juonen kehittelyssä ja ilmapiirissä, mutta Finnin teoksessa on silti omaleimaisuutta ja uusia ideoita.

New Yorkin Harlemissa asuva Anna Fox on linnoittautunut kotiinsa. Jonkin hirveän tapahtuman jälkeen hänelle on puhjennut avoimen paikan kammo eikä hän pysty astumaan ovesta ulos paria askelta pidemmälle edes avatun sateenvarjon suojissa. Siitäkin on tajunta mennä.

Voi kuinka toivoisinkaan, että voisin seistä sillalla. Tai helvetti sentään jonossa.

Kotiaan tai itseään Anna ei jaksa hoitaa jo siitäkin syystä, että on Merlot-viinin ja voimakkaiden psyykelääkkeiden holtittoman käytön vuoksi jatkuvasti enemmän tai vähemmän tokkurassa. Hän asuu yksin, mutta keskustelee säännöllisesti miehensä ja tyttärensä kanssa. Nämä ovat ”lähteneet pois”, mikä saattaa tarkoittaa montaakin asiaa.

Anna oli ennen sairastumistaan kunnioitettu ja menestyksekäs lastenpsykologi. Nyt hän tarjoaa apuaan internetissä agorafobiasta kärsiville. Tämän lisäksi Annan päivät kuluvat lähinnä mustavalkoisten trilleriklassikkojen katselussa ja naapureiden tarkkailussa. Ikkunasta on hyvä seurata omin silmin ja tarvittaessa kameran zoomin välityksellä, mitä lähiympäristössä tapahtuu. Naapureiden mielestä Anna on lähinnä harmiton hullu, jota lapset toisinaan käyvät pilkkaamassa oven takana.

Eräänä päivänä kadun vastakkaiselle puolelle numeroon 207 muuttaa Russellin perhe: konsulttifirmassa työskentelevä Alistair, vaimo Jane ja teini-ikäinen poika Ethan. Alkaa tapahtua. Ensin Annan luona vierailee 16-vuotias mukava ja aika herkältä vaikuttava Ethan. Seuraavana päivänä rouva Russell osuu paikalle, kun lapset pommittavat Annan taloa raaoilla kananmunilla. Hän ajaa lapset pois ja hoivailee pihalle pyörtynyttä Annaa. Tässä olisi mahdollisuus ystävyyteen, mutta jo paria päivää myöhemmin Anna todistaa ikkunastaan murhaa.

Janen käsivarsi painuu ikkunaan. Hänen silmänsä ovat suuret, anovat. Hänen suunsa sanoo jotakin, mitä en kuule, en ymmärrä. Ja sitten, ajan hidastuessa, lähes pysähtyessä, hän painaa kätensä ikkunaan ja kaatuu sivulle niin että ruutuun jää kädestä suuri leveä veritahra.

Tosin osoittautuu, että Alistairin vaimo Jane Russell on ihan eri nainen ja erittäin vahvasti elossa. Kuka siis oli murhattu nainen? Vai tapahtuiko edes mitään murhaa? Poliisit ainakin arvelevat, että Anna kuvitteli kaiken lääketokkurassaan tai että hän haki yksinäisyydessään huomiota ja seuraa.

Nainen ikkunassa on juoneltaan johdonmukainen ja pysyy jännittävänä loppuun saakka, vieläpä ilman raakuutta ja verisiä yksityiskohtia. Annan menneisyys avautuu pikku hiljaa ja syyt sairauteen saavat selityksensä. Hän on tavanomaisesta poikkeava sankaritar, jonka puheisiin ja havaintoihin ei aina pysty luottamaan - epäileehän hän itsekin itseään tilanteen kääntyessä yhä kummallisemmaksi ja uhkaavammaksi. Samalla hämääntyy lukijakin. Joitakin asioita saattaa arvata, mutta kyllä yllätyksiäkin tulee. Hyvää viihdettä kesään!

A. J. Finn on pseudonyymi, jonka takaa löytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory (s. 1979). Nainen ikkunassa on hänen esikoisteoksensa.

MACKINTOSH, CLARE: Minä näen sinut

Kustantaja: Gummerus 2018

Alkuteos: I see you

Suomennos: Päivi Pouttu-Delère

Lontoolainen Zoe Walker noudattaa joka arkipäivä samoja rutiineja. Hän kulkee aina samaa reittiä juna-asemalle, antaa aina lantin katusoittajalle, nousee aina junan ensimmäiseen vaunuun, yrittää aina päästä suosikkipaikalleen istumaan. Vaihtaa metroon, kulkee aina samaa reittiä työpaikalle. Pukeutuminenkin on paljolti samanlaista päivästä toiseen.

Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

Rutiini tappaa sinut.

Eräänä päivänä Zoe silmäilee puolihuolimattomasti sanomalehteä kotimatkansa aikana ja sydän miltei pysähtyy. Seksilinjojen ja seuralaispalveluiden mainosten joukossa on hänen oma kuvansa. Rakeinen ja huonolaatuinen kylläkin, mutta Zoen silmin aivan tunnistettava. Perheenjäsenet ja ystävät eivät suostu yhtäläisyyttä näkemään.

Zoe on ensin vain ihmeissään, mutta säikähtää kohta. Nainen, jonka kuvan hän on löytänyt aiemmasta lehdestä ja täsmälleen samanlaisesta mainoksesta, on löydetty murhattuna. Mitä oikein on tekeillä? Onko Zoe vaarassa?

   Sitä luulee tapaavansa jonkun sattumalta. Voit kuvitella, että joku nyt vain sattui pitelemään ovea auki juuri sinulle, että hän poimi huivisi maasta vahingossa tai ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, että kävelisit sitä kautta.

   Ehkä niin olikin, ehkä ei.

Zoen kertomus limittyy poliisikonstaapeli Kelly Swiftin kertomukseen. Kelly on erotettu rikospoliisista virkavirheen takia ja määrätty määräaikaisesti työskentelemään maanalaisen taskuvarkausryhmässä. Eräs varkaustapaus linkittää lopulta hänet Zoeen ja seuralaispalvelumainoksiin. Omista henkilökohtaisista syistään Kelly paneutuu asiaan koko sydämestään.

Juoni on taitavasti rakennettu. Zoen pakokauhu kasvaa koko ajan ja tarttuu lukijaankin. Tuleeko joku tungoksessa liian lähelle? Katsooko joku junassa liian pitkään ja liian usein? Seuraako joku tunnelissa tai hiljaisella katuosuudella?

   Voisin olla muutakin kuin parittaja. Voisin auttaa asiakkaitani toteuttamaan himoja, jotka ovat ihmisessä niin syvällä, että niiden olemassaoloa tuskin tunnustetaan. Kuka meistä voi rehellisesti väittää, ettei ole koskaan kuvitellut, miltä tuntuisi satuttaa jotakuta? Miltä tuntuisi mennä pidemmälle kuin on soveliasta ja tuntea toisen pakottamisen aiheuttama tunnekuohu?

  Kuka meistä ei tarttuisi tilaisuuteen, jos se ojennettaisiin meille?

  Tilaisuuteen tappaa joku?

Monesta henkilöstä paljastuu kertomuksen edetessä epäilyttäviä piirteitä, joten ehdokkaita syylliseksi kyllä löytyy. Loppuratkaisu on yllätys, vaikka ajatusten laitamilla on puolittainen epäilys jossain vaiheessa häilähtänytkin. Jotenkin jää paha mieli: millaisia ovat nämä ihmiset, jotka pystyvät näin sydämettömiin tekoihin läheisiään kohtaan?

Kirjan lukeminen saa myös mietiskelemään omia tapojaan ja omaa turvallisuuttaan. Mitä tietoja minusta löytyy Facebookissa? Pitäisikö minun tiukentaa yksityisyysasetuksiani? 

ANYURU, JOHANNES: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kustantaja: S&S 2018

Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin lapsi Johannes Anyuru (1979) on kirjailija ja runoilija, jolta on julkaistu kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Anyurun romaani Myrsky nousee paratiisista oli ehdolla August-palkintoon vuonna 2012 ja vuonna 2013 Ruotsin ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon. August-palkinto Anyurulle tuli vuonna 2017 teoksesta He hukkuvat äitinsä kyyneliin.

Helmikuun seitsemännentoista päivän ilta Göteborgissa. Kirjakaupassa yleisötilaisuus, jossa on tarkoitus keskustella kiistellyn sarjakuvataiteilijan satiirisista profeetta Muhammed -karikatyyreistä ja sananvapaudesta. Kolme Daesh-jihadistijärjestön kannattajaa: kaksi nuorta miestä aseineen ja tyttö videoimassa kännykällä tapahtumia. Panttivankeja. Laukauksia.

Kirjan minäkertoja, islaminuskoinen kirjailija, saa kaksi vuotta kirjakauppaiskun jälkeen kutsun oikeuspsykiatriseen sairaalaan. Siellä on hoidossa terroristikolmikon ainoa elossa oleva jäsen, joka on tunnistettu belgialaiseksi Annika Isegeliksi, mutta jota kirjailija alkaa kutsua Tundra-tytöksi. Tyttö antaa kirjailijalle luettavaksi muistiinpanot, jotka on laatinut elämästään.

Tundra-tyttö uskoo todellisuudessa eläneensä Göteborgissa viidentoista vuoden päässä nykyhetkestä. Jostain syystä hänen sielunsa kuitenkin poistui sieltä, matkusti ajassa taaksepäin, asettui belgialaisen Annikan ruumiiseen ja sekaantui siten helmikuun seitsemännentoista päivän tapahtumiin.

   Sairaalassa hänen väitettiin, että hän oli joku muu. Häntä kutsuttiin nimellä, joka ei ollut hänen, ja hänelle puhuttiin kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.

   Hän oli yksi tuhansista syyskuun yhdennentoista jälkeisistä sieppausten ja kidutusten uhreista. Sen verran hän tietää.

   Sen verran hän arvelee tietävänsä.

Tulevaisuuden maailmassaan tytön elämä oli melko huoletonta, kunnes vanhemmat alkoivat suunnitella pakoa pois Ruotsista. Maahanmuuttajilta oli viety asema ja turvallisuus, koska heidät ruotsalaisten arvojen valossa nähtiin pelkästään uhkatekijöinä, ei ihmisinä. Kaduilla partioivat täysillä valtuuksilla ritarisydämiksi kutsutut kiihkoisänmaalliset joukkiot. Valtion virallisen kansalaissopimuksen allekirjoittamatta jättäneet joutuivat Kaningårdenin rangaistusleirille, jossa nääntyivät nälkään elleivät suostuneet syömään sianlihaa. Teloituksiakin tapahtui. 

  

Tämä tulevaisuuden uhkakuva nousee tytön mieleen kesken terrori-iskun. Hän muistaa nähneensä tuhansia kertoja videon, jossa sarjakuvataiteilija murhataan ja iskuun osallistunut nainen laukaisee räjähdeliivin. Paljon kuolleita. Viha-aalto muslimeja kohtaan. Sitä tyttö ei voi sallia, vaan muuttaa tapahtumien kulun ampumalla Aminin, rakastettunsa ja puolisonsa.

Hän sulkee silmänsä ja tuntee jomottavan päänsäryn kohoavan pintaan ohuina säikeinä ja painuvan takaisin. Hän on jättänyt kertomatta Aminille että sen jälkeen, kun Hamad kertoi mitä he tekisivät, hän on nähnyt mielessään otsikoita. Ikään kuin hän muistaisi mitä tapauksesta tullaan kirjoittamaan jälkeenpäin.

Mitä ajatella tytön tarinasta? Hän on oikeuspsykiatrisessa sairaalassa, koska hänellä on diagnosoitu monimuotoinen skitsofrenia, johon liittyy psykoottisia jaksoja ja hallusinaatioita. Koko tarina voisi siis olla sairaiden aivojen tuotosta. Toisaalta Annika Isagelin tiedetään joutuneen Belgian tiedustelupalvelun sieppaamana pahamaineiseen al-Miiman vankilaan Jordaniaan. Jotain hirveää siellä varmasti tapahtui, koska tyttö oli kuukausikaupalla täysin katatonisessa tilassa vapautumisensa jälkeen. Kolmas mahdollisuus on sitten se, että tyttö todellakin tuli meidän maailmaamme tulevaisuudesta.

Monella kirjan tapahtumista on esikuvansa nykytodellisuudessa. Terrori-isku kirjakauppaan tuo mieleen Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdyn hyökkäyksen vuonna 2015. Al-Miiman kuvaukseen kirjailija on varmasti saanut vaikutteita niin Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalista kuin Guantanamon vankileiristä. Kammoksuttu Kaningårdenin alue puolestaan viittaa Ruotsissa 1960-luvulla rakennettuihin lähiöihin, joista on tullut maahanmuuttajien asuttamia slummeja. Kirjan tarkoitus onkin varoittaa siitä, millaiseen maailmaan saatamme ajautua, jollemme ole varuillamme. Oikea tie löytyy, jos emme sulje silmiämme emmekä pakene vastuutamme.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko, että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään niistä koskaan lopu.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kieleltään kaunista ja hyvää, paikoin suorastaan runollista. Nuorten puheessa esiintyy sellaisia arabiankielisiä sanoja kuin yani, wallah ja balagan muistutuksena heidän muslimitaustastaan.

Kertomus muistuttaa jännittävyydessään trilleriä ja vie mukanaan niin, että uskomattomimmatkin asiat on valmis hyväksymään. Monet kuvaukset ovat päällekäyvän realistisia, mutta mukana on myös ripaus mystiikkaa. Mitä symboloivat tytön kaikkialla näkemät yöperhoset? Mikä merkitys on lumisateella? Anyuru kieputtaa tarinaa kiehtovasti niin, ettei lopultakaan tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Ajatuksia jää kytemään.