HAUSMANN, ROMY: Verenpuna

Kustantaja: WSOY 2024

Alkuteos: Perfect Day (2022)

Suomennos: Veera Kaski

Ann menetti äitinsä jo pienenä, mutta hänellä on edelleen maailman paras isä! Berliinin yliopiston suosittu ja moninkertaisesti palkittu filosofisen antropologian professori Walter Lesniak on horjumatta tukenut tytärtään (lempinimeltään Leppäkerttu eli Leppis) tämän eri kehitysvaiheissa äitiään surevasta pikkutytöstä kapinalliseksi teini-ikäiseksi ja aikuiseksi saakka.

Alati hallittu ja luotettava. Kertaakaan, yhtä ainoa kertaa elämässäni isä ei ole huutanut minulle, ei yhtään edes korottanut ääntään tai menettänyt malttiaan, puhumattakaan mistään oikuttelevan murkkunaamani läpsimisestä tai muusta käsiksi käymisestä.

Muiden berliiniläisten tavoin myös Ann on tietoinen kaupunkia kuohuttavasta rikossarjasta, jossa rusettimurhaajaksi kutsuttu henkilö on siepannut ja surmannut lukuisia 6–10-vuotiaita-pikkutyttöjä. Kolmentoista vuoden aikana on muutamaa välivuotta lukuun ottamatta kuollut yksi tyttö joka vuosi. Lasten ruumiit on löydetty punaisesta nauhasta tehtyjen rusettien avulla, joita on sidottu puiden oksiin.

Joulukuussa 2017 poliisi pidättää Walter Lesniakin rusettimurhista epäiltynä. Ann on järkyttynyt: hänen lempeä isänsä, jolla itselläänkin on tytär, ei todellakaan aiheuta sellaista tuskaa muille vanhemmille! Todisteet ovat pelkkiä aihetodisteita, mutta isä pahentaa tilannettaan kieltäytymällä puhumasta ja hänen asianajajansa tuntuu tyytyvän pyörittelemään peukaloitaan.

Annille jää vain yksi mahdollisuus: hänen itsensä on löydettävä oikea syyllinen. Kohtalollakin on sormensa pelissä, kun Ann pääsee haastattelemaan joidenkin surmansa saaneiden tyttöjen omaisia ja löytää murhaajan profiiliin sopivia henkilöitä. Apuna hänellä on Jakob, joka haluaa kirjoittaa rusettimurhaajasta lehtiartikkelin tai peräti kirjan.

Verenpuna on ennen kaikkea psykologinen tutkielma ihmismielestä. Miten ihmiset käyttäytyvät kriisitilanteissa? Mihin huhut ja väärät tulkinnat voivat johtaa? Voiko kuka tahansa ajautua tilanteeseen, jossa katsoo väkivallan oikeutetuksi?  Kirjailija sirottelee tarinaan murhaajaan liittyviä pieniä vinkkejä, mutta onnistuu silti yllättämään.

Varsinaiseen kertomukseen limittyy myös erilaisia tekstejä, jotka lisäävät sen monipuolisuutta. On Annin seitsemänvuotiaana kirjoittamia lyhyitä määritelmiä tunteista ja on Me-otsikoituja lukuja, joissa joku aikuinen lepertelee pikkutytölle. Hyytävimpiä ovat haastattelut, joissa ylimielinen murhaaja paljastaa vähitellen syyt tekoihinsa.

Romy Hausmann syntyi vuonna 1981 entisessä Itä-Saksassa. Hän työskenteli elokuvayhtiössä ja lapsensa syntymän jälkeen freelance-toimittajana. Kirjailijanura ei auennut Hausmannille ihan helposti, sillä vasta 18. käsikirjoitus löysi kustantajan, mutta Lapsikulta-trilleri osoittautui ilmestyttyään myyntimenestykseksi. Nykyisin Hausmann on yksi Saksan suosituimmista jännityskirjailijoista.

ENORANTA, SIIRI: Keuhkopuiden uni

Kustantaja: Gummerus 2024

Tamperelaiskirjailija Siiri Enorannan (s. 1987) yhdestätoista romaanista monet on luokiteltu genreen nuoret aikuiset tai nuorten fantasia, mutta soveltuvat tosiasiassa yhtä hyvin aikuisten luettaviksi. Keuhkopuiden uni -romaani puolestaan sijoittuu aikuisten osastolle, mutta sopii aivan mainiosti myös nuorille lukijoille. Kirjailija voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2018 romaanillaan Tuhatkuolevan kirous.

Keuhkopuiden uni jakaantuu kahteentoista lyhyehköön lukuun. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu edestakaisin vuosien 1023–1025 välillä. Tämä ajanlasku perustuu kuulemma 300-luvulla eläneen trubaduurin laskelmaan, jonka hän takautuvasti aloitti ensimmäisen koskaan lauletun laulun syntymävuoden perusteella. Ihastuttavaa!

Kyseisen maailman asukkaat kuuluvat Homo arboris -heimoon. He ovat iholtaan vihreitä, heillä on siivet ja suonissaan mahlaa. Jokainen asukas elää symbioosissa oman keuhkopuunsa kanssa, johon kytkeytyy illalla imeäkseen siitä siipiensä rihmastolla voimaa ja saadakseen siiville kukkien siitepölyä. Samalla hän aistii puiden välittämää kollektiivista viestiä. Irrottautuminen puusta tapahtuu yhteisymmärryksessä, kun kumpikin on valmis.

Hän ei koskaan hereillä ollessaan saattanut täsmälleen tavoittaa sitä, millaista oli luopua minuudestaan ja tulla osaksi maailman keuhkoja, mutta kiistattomasti hän tiesi, että oli ollut turvassa.

Yhä on olemassa kaikkien keuhkopuiden vanha emopuu, mutta jo satoja vuosia sitten heimon enemmistö lähti sen luota laajentaakseen elinpiiriään. Lähtijöistä menestyneimmät ja vaikutusvaltaisimmat nimesivät itsensä aatelisiksi, ottivat itselleen hienoja titteleitä ja nimiä ja rakensivat palatseja. Emopuun luokse jäivät juurtuneet, jotka eristivät palvomansa puun tiukasti ympäröivästä maailmasta.

Koskenpuolen alueen merkkihenkilö on tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio, jonka dekadenttia hedonismia henkivien juhlien etikettiin kuuluvat niin naisilla kuin miehillä puuteroidut peruukit, korsetit ja vannehameet laajoine helmoineen. Berenicen kehittelemän siirapin avulla ihmiset jaksavat olla yötä myöten erossa puistaan, päihtyä, ahmia herkkuja (esimerkiksi torakkakeksejä), tanssia ja paritella kaiken muun unohtaen.

Tarinan päähenkilö on parikymppinen kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius eli Katica, eloisa ja kapinallinen neitokainen, joka halutessaan hurmaa sekä miehet että naiset ja saa nämä matkimaan itseään. Kun Katica kaksikymmentäkolmevuotiaana tapaa mesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen eli Seran, on kummallekin selvää, että heistä tulee rakastavaiset. Liitto sisältää kiihkoa ja hellyyttä, mutta myös kilpailua valta-asemasta.

Katican pikkuveli Aingeru puolestaan on aina ollut pakkomielteisen kiinnostunut lentämisestä. Esivanhemmat pystyivät vielä käyttämään siipiään, mutta nykyihmisten surkastuneet siivet on kahlittu tohtorimarkiisin suunnittelemilla valjailla suppuun selkää vasten. Aingurun unelmissa on rakentaa lihasvoimalla toimiva lehtokone, mistä Berenice ei ollenkaan innostu.

Jo kirjan toisessa luvussa paljastuu, ettei Katicalla ole enää siipiä, mutta selitystä niiden katoamiseen saa odottaa pitkään. Siivettömänä Katica ei ole enää riippuvainen keuhkopuustaan, mutta on toisaalta menettänyt syvällisen yhteyden luontoon. Enää hän ei näe pimeässä, ei kuule hyönteisten ja sienien elämää maan alla, ei haista puiden hengitystä. Hän on Aikaterina Siivetön, seurapiirien inhon ja hämmästelyn kohde.

Katkeroitunut Katica alkaa punoa monimutkaista juonta, jonka seurauksena Homo arboris -heimon maailma muuttuu peruuttamattomasti. Kosto kenties on yksi Katican vaikuttimista, mutta sitäkin suurempana halu avata yhteisöille tie uuteen aikakuteen. Onko hänellä kuitenkaan oikeutta pakottaa muita muutoksiin, joiden täysiä seuraamuksia kukaan ei pysty ennustamaan?

Keuhkopuiden uni kuvaa kauniisti luontoa, mutta on tunnelmaltaan jännittynyt, väkivaltaa enteilevä. Enoranta hyödyntää taitavasti kirjan rakennetta tarjoamalla uutta tietoa vähän kerrassaan ja pitämällä samalla lukijan uteliaisuutta yllä. Ajatuksia herää. Etääntyykö ihminen vapauden ja vallan kaipuussaan niin kauas luonnosta, ettei enää ymmärrä sen viestejä? Voiko luonto toipua, jos ihminen jättää sen rauhaan?

Vaikka Keuhkopuiden unessa eletäänkin fantasian maailmassa, löytyy sen käsittelemistä teemoista yhtymäkohtia omaan aikaamme ja ehkä uutta näkökulmaakin. Kannattaa lukea!

KARI, SALLI: Vedestä ja surusta

Kustantaja: Siltala 2024

Vedestä ja surusta -teoksen kertoja on 34-vuotias suomalainen nainen, jonka nimeä emme saa missään vaiheessa tietää. Hän on matkustanut kahdeksi kuukaudeksi Islantiin ja majoittunut Laugarvatnin pikkukylässä sijaitsevan  entisen hampurilaisravintolan tiloihin. Naisella on kaikkiaan kolme kämppistä, joista kukin ovat hakenut vuokralaiseksi Gullknistaniin työskennelläkseen jonkin projektin parissa. Naisen projektina on kirjoittaa kirja kokemuksistaan.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut rintasyöpään 27-vuotiaana eli epätavallisen nuorena. Erittäin yksityiskohtaisesti nainen kuvaa, miten syöpädiagnoosin jälkeen ”noitanaiset” eli kirurgit käyvät naisen ruumista läpi (mitkä osat saan pitää vielä ja mitkä osat sairaus vie) ja sopivat kahdeksan tuntia kestävän leikkauksen yksityiskohdista.

Yhtä tarkkaa on selostus hoidon eri vaiheista, kuntoutuksesta ja vertaistukiryhmän kokoontumisista. Nainen ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole suinkaan pahimmasta päästä, mutta tuntee silti surua ja paniikkia. Epäonnistumisen tunne vaivaa, oma minuus on hukassa ja ruumiskin vieras. Tavoittelepa siinä tavallisuuden illuusiota! Toki huumoriakin löytyy, esimerkiksi kuvauksessa omahoitajasta:

Hoitajasta tulee mieleen Disneyn Lumikki. Hänellä on musta polkkatukka, punainen panta ja niin lempeä luonne, että metsäkauriit luultavasti käpertyvät nokosille hänen terveyssandaaliensa juureen.

Naisen tärkeimpänä tukena on tyynen rauhallinen avopuoliso Johan, joka tarpeen mukaan saattaa olla myös kuivan asiallinen ja karski. On selvää, että nuorta naista askarruttavat syöpähoitojen vaikutukset hedelmällisyyteen ja myös mahdolliset perinnöllisyystekijät, sillä naisen äiti ja jotkut muutkin lähipiiristä ovat sairastaneet samaa tautia. Ajatus kuolemasta muuttuu näiden kokemusten myötä.

Matka Islantiin on ollut haave, jonka toteuttamista nainen ei uskalla enää lykätä pidemmälle. Hän on halunnut piiloutua kauas ja kokea totaalista tapahtumattomuutta. Toive toteutuu: kylä on syrjäinen, vain läpiajopaikka turistien suosimalla kierroksella. Luonto on lähellä käsittämättömän laajoine näkymineen, vuorineen, järvineen ja pilvineen. Äänineen ja tuoksuineen. Myrskyineen. Ja aina ovat läsnä korpit, ajatuksen ja muistin symbolit.

Nainen ei kovin nopeasti solahda kämppistensä kansainväliseen piiriin, vaan samoilee yksinään lähivuorella ja vierailee kylän uimalassa. Kirjoitustyö ei juurikaan etene, vaan paperille siirtyy vain irtonaisia katkelmia. Naisen tarkoituksena oli saada muistikuvat sairausajasta järjestykseen, mutta niihin palaaminen tuntuukin kutsuvan kaiken tapahtumaan uudelleen. Nainen on itkuherkkä ja levoton.

Minä olen terve ja sairas, kaikki samassa kehossa, kaikki samaa, vain eri olomuodot. Niin kuin pilvet ovat vettä, niin kuin usvat ja lähteet. Niin kuin sateet ovat, niin kuin kyyneleet ja purot. Niin kuin jäätiköt ja kuumat joet.

Vähitellen kämppikset lähenevät toisiaan ja yksittäisistä henkilöistä muodostuu kokonaisuus, lauma. Keskustelut kunkin kipeistä asioista ovat luontevia eikä kukaan häpeä itkuaan. Lohduttaminen on vähäeleistä, sanatonta ja lopulta suomalainenkin pystyy halaamaan ystäviään. Ehkä elämä sittenkin kantaa!

Vedestä ja surusta -teoksen sairauteen liittyvä osuus voisi toimia vertaistukena toisille samankaltaiseen tilanteeseen joutuneille, sillä se käsittelee asiaa monipuolisesti ja tunteikkuudesta huolimatta liikaa paisuttelematta. Kirjan kieli on  vähäeleistä ja kirkasta. Siinä on huumoria, runollisuutta ja oivaltavia vertauksia. Siinä on ilmaisuvoimaisia verbejä ja vauhtia. Joskus lauseet kiteytyvät aforismeiksi:

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.

Ruumis paljastaa pelon ja surun silloinkin, kun järki väittää kaiken olevan kunnossa. Kun luulee kulkevansa tukevalla maalla, kroppa väriseekin Richterin asteikolla viiden tai kuuden tienoilla

Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan kun jäädään henkiin… Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä?

Kuollut kuin kivi, sanotaan… Mutta eihän kivi ole kuollut, se ei vain elä ihmisyyden sykliä. Ei ihminen kelpaa kelloksi kaikelle. Ajattelen veden, tuulen ja kiven aikaa.

Salli Kari (s. 1986) on helsinkiläinen teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti, joka on valmistunut Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelu korkeakoulusta. Vedestä ja surusta on hänen esikoisteoksensa.