11.11.2013

STEDMAN, M. L.: Valo valtameren yllä

Kustantaja: Karisto 2013
Alkuteos: The Light Between Oceans
Suomennos: Leena Perttula

Karisto on parin vuoden ajan julkaissut Lupaus-sarjaa, johon on valittu ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Australialaissyntyinen Margot L. Stedman valloitti kriitikot ja lukijat ympäri maailmaa esikoisromaanillaan Valo valtameren yllä, joten hän luontuu hyvin tähän sarjaan. Teos on hyvin elokuvallinen – ei siis ihme, että elokuvaoikeudet on jo myyty.

Tom Sherbournella ei ole ollut helppoa. Lapsuus äidittömänä, suhteettoman ankaran isän kanssa. Värväytyminen nuorena vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan, helvetilliset olosuhteet ja kuoleman läsnäolo. Syyllisyydentunne siitä, että on itse selviytynyt vahingoittumattomana ja jopa palkittuna sankarina. Määräys majakanvartijaksi Lounais-Australian rannikolla sijaitsevalle kaukaiselle Janus Rockin saarelle, jonne yhteysalus saapuu kolmen kuukauden välein.

Myrskyjen tuivertamasta saaresta tulee paratiisi, kun nauravainen ja eloisa Isabel suostuu Tomin vaimoksi. Isabelille ei kuitenkaan pitemmän päälle riitä pelkkä aviomies, vaan hän kaipaa pakkomielteisesti lasta. Toistuvat keskenmenot murtavat hänet itsemurhan partaalle, kunnes Jumala näyttää armahtavan. Meri tuo rantaan soutuveneen, jossa on kuollut mies ja elävä tyttövauva. Tomin velvollisuuksiin kuuluisi tehdä tapahtumasta heti virallinen ilmoitus, mutta Isabel taivuttaa hänet odottamaan ja lopulta esittelemään lapsen pariskunnan omana. Tomia kaihertaa jatkuva syyllisyydentunne, mutta hän ei voi tuhota sitä onnea ja rauhaa jonka Isabel on viimeinkin saavuttanut. Jossain kuitenkin harhailee surun riuduttama nainen odottaen edes jotain tietoa merelle kadonneesta aviomiehestään ja vauvastaan. Saako hän milloinkaan lastaan takaisin? Miten käy Isabelin, jos hän joutuu luopumaan tytöstä? Loppuratkaisun odottaminen suorastaan jännittää!

Valo valtameren yllä on kauniisti kirjoitettu lukuromaani, lempeä ja liikuttava. Siinä on odottamatonta sanallista huumoria myös vakavista asioista puhuttaessa, mikä toisaalta saattaa vaikuttaa hieman pinnalliselta. Henkilökuvaus on suurimmalta osalta uskottavaa eikä uskomatontakaan voi tuomita; ihminen on aika ristiriitainen tapaus kun tunteet ottavat vallan. Luonnon kuvaajana Stedman on erinomainen, etenkin meren voima on selkeästi aistittavissa:

On hetkiä, jolloin meri ei ole meri - ei sineä, ei edes vettä vaan väkivaltainen räjähdys energiaa ja vaaraa: verenhimoa sellaisessa mittakaavassa, johon vain jumalat kykenevät. Meri paiskaa itsensä saarta vasten, lennättää pärskeitä majakkatornin huipun yli, puree paloja rantakalliosta. Ja meren ääni on petoeläimen karjuntaa, pedon, jonka raivo ei tunne rajoja. Sellaisina öinä majakkaa tarvitaan eniten.

Majakka ja meri ovat mielikuvitusta kiehtovia asioita, mutta niitä käytetään myös symboleina. Janus Rockin majakka ohjaa laivoja turvalliselle reitille kahden valtameren välissä, mutta ei valaise allaan olevaa saarta, jossa oikeaa tietä etsii kaksi kovin erilaista ihmistä. Mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin? Miten toimia tilanteessa, jossa jokainen ratkaisu haavoittaa jotakuta? Miten tehdä ratkaisu, kun tunteet vellovat ja raastavat ihmistä eri suuntiin? Kirjailija kuvaa kaikkia osapuolia ymmärtäväisesti eikä lukijakaan pysty asettumaan ehdottomasti kenenkään puolelle. Vaikka Valo valtameren yllä ei olekaan täydellinen, on se silti mukava lukukokemus. Muistiin painuu aforisminomaisia lauseita:

Täysikuu hivuttautuu taivaalle kuin vastapaino, jota laskeva aurinko hilaa ylös. Jokainen loppu on jonkin alku.

…miestä, joka matkaa tekee, ovat muovanneet jokainen päivä ja jokainen kohdattu ihminen. Arvet ovat vain yhdenlaista muistia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti