Kustantaja: Otava 2014
Olli Jalonen (s. 1954) voitti
vuonna 1990 Finlandia-palkinnon romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi. Hän oli ehdokkaana palkintoon myös vuonna
2008 teoksella 14 solmua Greenwichiin. Kokenut
kirjailija siis, mutta niinpä vain Miehiä
ja ihmisiä -romaani yllätti hänet alkaessaan väkisin puskea esiin, vaikka
tekeillä oli aivan toinen käsikirjoitus. Omien muistikuvien ohella innoittajana
tuntuu olleen John Steinbeckin romaani Hiiriä
ja ihmisiä, mihin viittaa Jalosen kirjan nimikin. Samanlaisia
suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden teemoja käsittelevät kummatkin teokset.
Kyseessä on kesä 1972.
Münchenin olympialaiset ja suomalaisjuoksijoiden riemuvoitot. Kekkosen
mahdollinen uudelleenvalinta ja SMP:n hajoaminen. Olavi Virran kuolema.
Musiikkia Joan Baezista Led Zeppeliin ja Muskasta Tapani Kansaan. Ja 17-vuotiaan
hämeenlinnalaisen lukiolaispojan kasvu miehuuteen ja vastuuntuntoon.
Poika menestyy koulussa,
mutta empii lukiossa jatkamista. Hän tuntee velvollisuudekseen auttaa isää,
joka on jäänyt sairastelun vuoksi työttömäksi eikä pysty maksamaan autoa varten
ottamaansa lainaa. Pääsy paikalliseen pelti- ja putkifirmaan takaa pojalle
elämän ensimmäisen palkan ja tutustuttaa hänet raavaiden työmiesten arkipäivään.
Siihen kuuluvat niin härskit vitsit ja räkäiset kännit kuin poliittiset mielipide-erot
ja palopuheet, mutta myös yhteishenki ja leikillisyys. Poika oppii luovimaan
henkilöiden välillä ja saavuttaa luottamusta tukalien tilanteiden
sovittelijana. Yksi ongelmista on kehitysvammainen Rekku, jota kiusataan kotona
ja joka tarvitsisi jonkun muun turvapaikan kuin levottoman laitoksen. Poika
keksii ratkaisun ja saa siinä yhteydessä sopivan tilaisuuden ensimmäisiin
seksikokeiluihin. Niinpä vanha toveripiiri alkaa pojasta tuntua jo
lapselliselta, vaikka hän vielä auttaakin ystäväänsä toteuttamaan unelmaansa:
merirosvoradion perustamisen. Vanhempiinsa nähden poika katsoo olevansa
tasavertainen eikä enää kysele lupaa tekemisilleen.
Niin tuntuu hienommalta ja
aikuisemmalta että itse ei sano koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin
kuin velan maksu jotka ovat itsestään selvyyksiä.
Poika on todella sympaattinen
ja ikäisekseen kypsä. Hän on hiljainen tarkkailija, joka ajattelee syvällisiä ja
joskus varsin monimutkaisia ajatuksia. Vanheneminen on yksi asia, johon hän
palaa aina uudelleen:
Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia
enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin
entisten aikojen pinoamista.
Kirjassa on runsaasti
huumoria. Firman työntekijöiden touhut menevät joskus uskomattomasti poskelleen,
mutta puheet pysyvät aina suurina. Pojalle annetaan ammattimiehen töitä, vaikkei
ole koulutusta eikä kokemusta – ja jälki on sen mukainen. Autojen rattiin häntä
istutetaan alaikäisyydestä huolimatta yhtenään, koska ”autoa ei kortilla ajeta”.
Ystävän kanssa perustettu merirosvoradio
(nimeltään Radio Saatana) saa lähetyksensä ihan oikeasti toimimaan ja lähettää musiikin
ohella Kekkosen ja Vennamon puheista muokattuja ”haastatteluja”. Niissä
riittääkin kuulijoilla ihmettelemistä ja mediakohu leviää ulkomaille asti.
Ajatus on jotakin mikä ei
näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja
toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti