CUNNINGHAM, MICHAEL: Lumikuningatar

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Thew Snow Queen

Suomennos: Raimo Salminen

Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H. C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar, jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja arvuuttelemaan yhtymäkohtia.

Teos alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi. Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä toteuttamaan niitä käytännössä.

Samaan aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille. Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen innoitukseen.

Kirjan kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan. Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.

Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan ei usko.

Millä lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?

Cunninghamin kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä, jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.

PS. Kirjan kansi on todella tunnelmallinen ja kaunis.