Kustantaja: WSOY 2015
Katja Kettu (s. 1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen kolmannella romaanillaan
Kätilö, joka sai vuonna 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja vuonna 2012 sekä Runeberg-palkinnon että Kiitos kirjasta -mitalin. Uutuusromaani Yöperhonen oli
itse asiassa tekeillä jo ennen Kätilöä, mutta jäi hautumaan, kun Kätilö
alkoi vyöryä Ketun tajuntaan valtavalla voimalla. Nyt Kettu tyytyväinen; ajan
kuluessa on tullut uskallusta vetää laajempia linjoja venäläisestä
yhteiskunnasta ja taitoa tiivistää ajatuksia.
Yöperhonen liikkuu kahdessa
aikatasossa, mutta lukujen otsikot kertovat selkeästi, missä mennään. Toisaalta
ollaan 1930-luvulla, jolloin valkokenraalin tytär Irga hiihtää sisupäissään
Suomen Petsamosta Neuvostoliittoon. Irga odottaa lasta venäläiselle akiteeraaja
Suenhampaalle ja uskoo rakkauden olevan rajan takana odottamassa. Toisin käy.
Tie vie Siperiaan Vorkutan vankileirille, missä ”Poliittiset” ovat pohjasakkaa.
Irga selviää lähes 20 vuoden nälästä ja piinasta toisaalta oman sisunsa ja
toisaalta muutaman tärkeän ihmisen avulla. On siskoksi löytynyt marilainen
Elna, on juutalainen lääkäri Olga, on rakastettu Aleksei.
Toisessa aikatasossa eletään nykyaikaa eli vuotta 2015. Suomalainen
Verna saapuu Volgan mutkassa sijaitsevaan Lavran kylään isänsä hälyttämänä. Isä
Henrik, hullunpuoleinen kansatieteilijä, uskoi löytäneensä uutta tietoa
siperialaisella vankileirillä kuolleesta äidistään, mutta Vernan saapuessa
kylään isä onkin kuollut. Verna joutuu siis selvittelemään sekä isänsä että
isoäitinsä kohtaloita, mutta vaikealta tietojen kerääminen tuntuu. Ihmiset
vaikenevat, pelkäävät. Koko Lavran marilaiskylään tuntuu kohdistuvan
selittämätön uhka. Silti Verna löytää sieltä suurenmoisen, kuuman rakkauden.
Kettu kirjoittaa Yöperhosessakin tunnusomaisella tyylillään,
pohjoisen murretta viljellen. Välillä erikoisten sanojen käyttö tuntuu
liialliselta ja tarkoitushakuiselta, mutta sitten teksti imaisee taas mukaansa.
Verevää ja suorasukaista on toiminta, kiima kiehuu ja vetää ihmisiä toistensa
puoleen.
Kaksi vierasta
olentoa sulaa yhdeksi liikkeeksi. Minun mahlani sulaa maan mahlaan, tulivanat
pakenevat jossain laskevan auringon tieltä, illansyntyneet liskot hierovat
pergamentinohuita vatsojaan toisiaan vasten, vastakuoriutunut liekkiperhonen
terhentää siipiään, työntää joutsenenvalkoisen kärsänsä ensimmäistä kertaa
kellokukan suppilomaiseen umpuun.
Kirjassa tapahtuu kuvottavia asioita, kun kamppaillaan vallasta tai
pelkästään mahdollisuudesta elää. Etenkin naisten osa on hirveä silloin, kun
mielivalta pääsee valloilleen ja inhimillisyys karisee pois. Tämä kärjistyy
vankileirillä, mutta onko nykyhetki paljonkaan parempi? Kirjassa kuvattu Vova,
valtaa juuri nyt pitävä Tsaari, on hyytävä esimerkki tästä.
Kettu on tehnyt kirjaansa varten paljon pohjatyötä, mistä todistaa mittava
lähdeluettelo. Historialliset faktat ovat kohdallaan, mutta lisänä on vielä
mytologinen ulottuvuus: marilainen kulttuuri uhrilehtoineen ja taikoineen. Se
tuo kirjaan kiehtovan epätodellisen tunnelman, joka lähentelee painajaista.
Entä selviääkö Yöperhosen eli Motyljokin arvoitus? Onko se ört, jonkun
sielu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti