Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child
Suomennos: Jaana Iso-Markku

David ja Rachel eivät kumpikaan ole
alistujia, vaan taistelijoita miltei häikäilemättömyyteen saakka. Kummankin
menneisyydessä on salaisuuksia, jotka alkavat vähitellen paljastua kaikista
peittely-yrityksistä ja uusiutuvista valheista huolimatta. Vainoharhaisuus
kasvaa kasvamistaan uhaten viedä terveen järjen mennessään. Mikä on totta ja
mikä valhetta? Entä onko valhe oikeutettu, jos sen avulla saavutetaan hyvää? Ja kenen kannalta hyvää?
Tulilapsi
on goottilaista kauhua parhaimmillaan. On rappeutuva kartano, jyrkkiä kallioita
vasten jymähtelevät aallot, salakuljettajien luolat, kuolemansakin jälkeen
itsestään muistuttava nainen, enneunia näkevä lapsi. Ovat myös hylätyt
kaivokset ja synkät kuilut, jotka kertovat siitä, miten mahtisukujen rikkaudet
ansaittiin köyhien työläisten terveyden ja hengen kustannuksella.
Jopa
pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot
näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne
yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis
kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista,
jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.
Aluksi voi uumoilla jonkinlaisia
muistumia vaikkapa Daphne du Maurierin Rebekasta,
mutta Tremayne kuljettaa tarinaansa sittenkin aivan omia teitään. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hällä väliä! Tunnelma on käsinkosketeltavan tiivis ja ja juoni kuin kiemurteleva polku Cornwallin sumussa. Jos hetken luuleekin
olevansa vakaalla maaperällä, niin seuraava käänne jo suistaa lukijan hetteikköön. Hyvää viihdettä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti