5.4.2021

HUTTUNEN, KATRIINA: Mustaa valoa : muistiinpanoja hautausmaalta

Kustantaja: S & S 2020

Päivä on pimeä, mustaa valoa / Vanhan naisen silmät näkevät yksinäisyyden, surun, / kuin esineet, / ainoat esineet maailmassa. / Hänen ovat suru ja yksinäisyys, / viimeiset pukimet, sydämen viimeiset vaatteet. (Helvi Hämäläinen)

Kirjailija Katriina Huttunen suuntaa päivittäin askeleensa Hietaniemen hautausmaalle, missä hänen tyttärensä hauta sijaitsee. Muistikirjaansa hän tallentaa mietteitä surusta, mutta myös tietoja hautaustapojen ja erityisesti Hietaniemen hautausmaan historiasta, kuvauksia yksittäisistä haudoista ja puistomaisen alueen eläimistä ja kasveista.

Mustaa valoa -teoksen ensimmäinen osa on nimeltään ”Meno”. Hautausmaan portista astuttuaan nainen suuntaa kohti 26-vuotiaana itsemurhan tehneen lapsensa viimeistä leposijaa ja katselee matkalla hautakiviä. Presidenttien, taiteilijoiden ja muiden suomalaisten merkkihenkilöiden komeita ja ympäristöstä erottuvia hautoja. Vanhoja hautoja, joihin on merkitty oppiarvo, asema tai ammatti: senatorn, sjömanshustrun, skalden, metsänhoitaja, mummi äiti ja puoliso, urkuinpolkija. Pienenä kuolleiden lasten koskettavia hautoja.

Nainen näkee myös hautausmaan kasvit ja eläimet. Isomaksaruoho on hänen kummikasvinsa ja surunsa symboli, jonka avulla seurata vuodenaikojen vääjäämätöntä vaihtelua. Entä sitten sammalet ja jäkälät! Entä hautausmaalla liikuskelevat eläimet ja siellä pesivät linnut! Entä kunnianarvoisat puut!

Täällä ovat kaikki: sammal, saniainen, isomaksaruoho, mustarastas, tilhiparvi, hauta, hauta, hauta, tuhka, jäkälä, kääpä, orava, päästäinen. Käpytikka! Hauta. Uusi hauta, vanha hauta. Pyökki. Angervo, apila, hautojen välissä pieniä kaupunkiniittyjä. Kolmen hautausmaakasvin, tammen, plataanin ja muratin, samanmuotoiset kolmiolehdet. Lapinlahden vedenpinnan korkeus. Mustarastas. Kärppä. Kuolemansurun keskittynyt, häiriintymätön vaitonaisuus.

Kirjan toinen osa: ”Perillä”. Nainen on saapunut Hietaniemen sisähautausmaalle, kolumbaarioon, jonka yhdessä lokerossa hänen tyttärensä tuhkat ovat. Hän tarkistaa kukat ja kynttilät, juttelee lapselleen. Istuu syrjäiselle penkille katselemaan muita kävijöitä, tekemään muistiinpanoja tai lueskelemaan. Tuntee, miten lapsen ennen kuolemaa kokema kipu on nyt siirtynyt hänelle. Tuntee vihaa ja pettymystä. Itkee, mutta kerää myös onnen pipanoita.

Enemmän kuin itseäni suren lastani, sitä että juuri hän on tappanut itsensä. Sitä että juuri hän luopui ainoasta elämästään…Suren sitä että kuolema oli hänelle parempi vaihtoehto kuin elämä. Että se vaihtoehto oli hänelle ainoa.

Sureminen on muistamista. Kuollut sanoo, hauta sanoo: Niin kauan kuin muistat, olen jossakin, olen olemassa, olen ollut. Tämän hauta sanoo.

Istuskellessa naisella on aikaa pohtia menetyksen eri muotoja. Lapsensa menettäneen vanhemman siviilisääty ei muutu, kuten ei myöskään siskonsa tai veljensä menettäneiden. Entä suhtautuminen itsemurhaan? Omaisille itsemurhaan päätynyt jättää perinnöksi valtavan syyllisyydentunteen, vaikka siihen ei olisi aihettakaan, mutta voiko vainajaa tuomita? Eikö hänellä ole oikeus tähän viimeiseen vapauden- ja itsenäisyydenosoitukseen?

Kolmas osa: ”Paluu”. Nainen lähtee kolumbaariosta kiertelemään hautausmaata. Häntä kiinnostavat unohdetut haudat, uudet haudat ja uudet hautaustavat. Etenkin hän ihastuu ajatukseen anonyymistä muistolehdosta, jossa ei mainita erikseen ketään, vaan muistetaan kaikkia. Hän ihailee Hietaniemen hautausmaan moninaisia merkityksiä – onhan se helsinkiläisten olohuone, vaellusreitti, hiilinielu ja patsaspuisto, mutta myös osa historiaa kaikille suomalaisille.

Olen täällä, jotta muistaisin sen mitä en saa unohtaa. Hyvän surun ylläpitäminen on minulle hautausmaan tärkein yksittäinen henkinen tehtävä.

Huttunen osaa käyttää sanoja. Kirjan kieli on kaunista, tunteellista ja runollista, välillä vyöryvää ja välillä aforismiksi tiivistyvää. Huttunen siteeraa kirjassaan monia kirjailijoita, jotka ovat menettäneet lapsensa tai perehtyneet surun olemukseen. Tiedot näistä löytyvät kirjan loppuun liitetystä listasta, kuten myös lista hautausmaakirjallisuudesta. Tässä on tarjolla vertaistukea surun kokeneille.

En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti