MÄKI, MERJA: Itki toisenkin

Kustantaja: Gummerus 2024

Merja Mäen teos Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa suuren suosion saavuttaneelle esikoisteokselle Ennen lintuja (2022). Nyt ollaan Suomen jatkosodassa valtaamalla alueella, missä suomalaiset – tai karjalaisittain ruotsit – ovat vihollisia, joihin asukkaat pitävät etäisyyttä samalla kun odottavat omien joukkojen saapumista ja Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palauttamista.

Opettajaleirille Kainuussa osallistunut Larja matkustaa kesällä 1942 Aunuksen Karjalaan viettääkseen kuukauden loman kotonaan Suurmäessä. Vaikka vanhaa rajaa alueiden välillä ei enää olekaan, vaaditaan suomalaisten miehittämälle alueelle pääsemiseksi kulkulupa ja saattaja. Kyydin kotikylään Larja saa postia Viteleestä Äänislinnaan kuljettavalta Tuomas Alavalta.

Suurmäessä Larja kohtaa monia ahdistavia asioita. Äiti ja isä on viety neuvostovallan viime hetkillä syvälle itään syytettyinä vakoilusta Suomen hyväksi. Heidän kohtalostaan ei ole tietoa sen paremmin kuin Larjan elämänkumppanista, neuvostoarmeijaan pakotetusta Misastakaan. Larjan sisko Pola puolestaan on raskaana suomalaiselle sotilaalle, eikä ainoana kylän nuorista naisista.

Raskainta Larjalle on kuitenkin se, että rakas Matja-buabo on hiljalleen hiipumassa pois. Larja ei voi ajatellakaan lähtevänsä tässä tilanteessa jatkamaan opintojaan, vaan anoo lupaa saadakseen jäädä hoitamaan isoäitiään. Lupa järjestyy ja lisäksi työpaikka suomalaisen johtajaopettajan apulaisena kyläkoulussa. Larjan läsnäolo tuo turvaa lapsille, joita yritetään kovalla vauhdilla suomalaistaa.

Matja on Suurmetsän arvostetuin itkijä ja ”pohjoistuulen puhaltelema” Larja hänen valintansa perinteen jatkajaksi. Buabo ennättää tutustua myös kylässä entistä useammin viipyilevään Tuomakseen ja ennustaa, että Larjalla ja Tuomaksella tulee olemaan vielä yhteinen tehtävä kuolevien parissa: lääkintämies saattaa ihmiset kuoleman kynnykselle ja itkijä siitä eteenpäin tuonilmaisiin.

 Laatokan saaren pojassa pärskyi vesi, mutta minussa leyhähteli ja ryskyi puhuri. Tuuli työnteli vedenvirran liikkeelle, tai vesi työnsi tuulta, ei sillä ollut merkitystä. Vesi ja tuuli olivat yhdessä tehtävässään.

Vesi kuljetti vainajat tuonilmaisiin, mutta tuuli välitti viestit. Molempia tarvittiin sillaksi tämän- ja tuonilmaisten välille.

Matja-buabon arkun äärellä Larja virsittelee ensi kertaa julkisesti. Häntä aletaan arvostaa kylällä aivan uudella tavalla, mutta hän on silti ahdistunut. Joistakin kyläläisistä paljastuu ikäviä asioita ja jotkut suomalaiset sotilaat osoittautuvat epäluotettaviksi. Tuomas vetää Larjaa puoleensa, mutta voiko häneenkään luottaa? Entä suhde Misaan, vaikka tunteet häntä kohtaan ovatkin jo haalistuneet?

Kun sitten käy selväksi, että Suomi joutuu vetäytymään valtaamiltaan alueilta, on Larja uusien valintojen edessä. Jos hän jää Polan ja tämän lapsen tueksi, säästyykö hän rangaistukselta oltuaan niin paljon tekemisissä suomalaisten kanssa? Selviääkö Pola yksinään, jos Larja pakenee kanta-Suomeen? Miten Larja itse pärjäisi vieraassa ympäristössä?

Merja Mäen kieli on aistivoimaista ja kaunista, mutta muuttuu myös rajuksi esimerkiksi kuvatessaan venäläisten lentokoneiden hyökkäystä Elisenvaaran ratapihalle, missä ihmisjoukot vellovat päästäkseen täyteen ahdettuihin evakuointijuniin. Karjalaisia sanoja kirjassa on paljon, mutta niiden merkityksen kyllä useimmiten ymmärtää asiayhteydestä.

Itki toisenkin -romaanissa kuvaillaan myös aunukselaisia tapoja ja uskomuksia sekä ruokia ja käsitöitä. Erityisen mielenkiintoista on tutustua syvällisemmin itkuvirsiperinteeseen: miten itkuvirret rakentuvat, mitä niissä kuuluu olla ja miten itkijä itse kokee tilanteen.

Aloin apeutumaan sillä tavalla kuin itku vaati, ja pohjoistuuli ujelsi minut tyhjäksi sanojen tulla. Tarina tekeytyi sanoiksi jossain silmieni takana, ja syvä henkäys nosti niitä huulilleni.

Jälleen tunteisiin vetoava ja samalla Suomen historian tuntemusta lisäävä teos Merja Mäeltä!