ANYURU, JOHANNES: Ixelles

Kustantaja: S&S 2024

Alkuteos: Ixelles (2022)

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin poika Johannes Anyuru (s. 1979) on romaani- ja näytelmäkirjailija sekä runoilija. Hän on ollut ehdolla arvostetun August-palkinnon saajaksi neljä kertaa ja voitti palkinnon vuonna 2017 dystopiallaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani Ixelles on kolmas Anyurulta suomennettu teos.

Ruth asuu kymmenvuotiaan poikansa Emin kanssa merenrantatalossa Ixellesin hienostokaupunginosassa Belgiassa. Hän työskentelee agentuurissa, jolta asiakkaat saavat apua yleisen mielipiteen muokkaamisessa haluttuun suuntaan tai mediassa julkaistavien uutisten sisältöön vaikuttamisessa. Ruthin työnä on laatia tarinoita, luoda valehenkilöitä ja etsiä niihin sopivat näyttelijät. Hän on taitava, mistä kertoo kova palkkakin.

Vuosien varrella hän on luonut ääniä jotka ovat vakuuttaneet poliitikkoja lakimuutoksista ja investoinneista, ääniä jotka ovat saaneet taidemarkkinat hullaantumaan uusista tähdistä…

Lapsuutensa ja nuoruutensa Ruth kuitenkin vietti aivan toisenlaisessa ympäristössä. Antwerpenin lähiössä, jota postinumeron mukaan kutsutaan 2070:ksi ja jota asuttavat maahanmuuttajat, köyhät ja rikolliset. Siellä asuu edelleen Ruthin äiti; Kongosta saapunut pakolainen, alkoholisti ja uhkapeluri. Nyt 2070:n alueelta aiotaan purkaa rakennuksia uusien liikennejärjestelyjen tieltä ja Ruthin tehtävänä on muokata asukkaiden mielipiteitä niin, etteivät he vastustaisi purkusuunnitelmaa.

Äitinsä luona käydessään Ruth kuulee huhuja kultaisesta cd-levystä, jolla kuvataan väkivallan ulkopuolella olevaa paikkaa nimeltä ei-minkään osasto ja jonne 2070:n nuoretkin olisivat tervetulleita.  Ruth saa levyn käsiinsä ja tunnistaa puhujan äänen: Mion, joka oli Ruthin rakastettu ja Emin isä. Mion, joka puukotettiin kävelytunnelissa kuoliaaksi kymmenen vuotta sitten. Mutta puhuja ei voi olla Mio, sillä hän ei ikinä olisi jättänyt Ruthia selviytymään yksinään!

Aallot vyöryy halkeilleiden katujen yli. Pärskyy ovista sisään. Ja kun ne kääntyy ja vetäytyy takaisin, tuntuu kuin niiden mukana menisi kokonainen ihmiselämä – lastensuojeluilmoitukset ja tapaamiset sossun työntekijöiden kanssa, hasis- ja pilleripussit, ahdistuksen vallassa valvotut yöt. Kaikki katoaa aaltoihin… Mä odotan sua täällä. Veli.

Muiden 2070:n nuorukaisten tavoin myös arabipoika Mio (Muhammed) häiriköi ja tappeli, sillä väkivalta oli aina kuulunut hänen elämäänsä. Muiden tavoin hänkin ryösteli, toimi huumediilerinä ja käytti huumeita. Miossa oli kuitenkin myös jotain muuta, hellyyttä tai ehkä sisäistä valoa. Tai vapaudenkaipuuta – uneksihan hän joskus muuttuvansa linnuksi.

Mustaihoinen Ruth puolestaan oli palkittu runotyttö. Monen muun nuoren tavoin kirjasto oli Ruthin turvakeidas ja siellä hän myös tutustui 17-vuotiaana Mioon. Ruth uskaltautui seikkailemaan ja Mio unelmoimaan elämästä Ruthin kanssa jossain muualla kuin 2070:ssä, mutta Ruthista tulikin yksinhuoltajaäiti ja Miosta marttyyri, jonka kuva maalattiin kirjaston ulkoseinälle.

Ruth ei ole halunnut kertoa pojalleen totuutta Mion elämästä ja kuolemasta, mutta Em on alkanut kysellä. Oliko isä hyväntekijä, kuten jotkut sanovat? Vai oliko hän paha? Em on yksinäinen poika, joka purkaa tunteitaan roolipeleihin ja näkee öisin painajaisia ikkunan takaa tuijottavasta hahmosta. Ja nyt Em on tavannut miehen, joka on antanut hänelle lahjaksi linnunsulkakokoelman. Mio keräili ja osteli itselleen sulkia, mutta ei tuo mies voi olla Mio!

Ixelles kertoo lähiöstä, jonka asukkaat tuntevat jääneensä jumiin paikkaan, jossa ei ole tulevaisuudennäkymiä eikä toivoa ja jossa liian moni nuori poika kuolee jengien välienselvittelyissä. Nuo pojat esittävät kovaa ja uhmakasta, mutta sisimmässään he haluaisivat tulla hyväksytyiksi ja saada tukea. Onneksi on ihmisiä, jotka yrittävät nostattaa alueen ihmisten yhteishenkeä. Onneksi on kirjasto ja islaminuskoisilla myös viisaan imaamin johtama moskeija.

Ixelles-romaanissa on keskeisissä rooleissa kaksi henkilöä, jotka yrittävät vaikuttaa muihin ihmisiin kertomusten voimalla. Ruthin asiakkaat ovat varakkaita ja heidän päämääränään on useimmiten saavuttaa hänen avullaan kaupallista- tai poliittista menestystä. Kuinka eettisesti oikeaa se sitten aina onkaan? Kultaisella cd-levyllä puhuva henkilö taas haluaa tuoda tulevaisuudenuskoa ja toivoa kaikkein huonoimmassa asemassa oleville.

Mies sanoo, ettei järjestelmän ulkopuolella ole mitään vaan kaikki on osa järjestelmää, jopa kapinointi sitä vastaan, mutta että täkäläisillä nuorilla, varastetuilla mopoilla ajavilla nuorilla ja vanhemmilla vanhanaikaisine uskontoineen on ainoastaan juuri se - ei mitään. Meillä ei ole mitään. Ja ei-mitään on ainoa, joka voi kaataa järjestelmän – sanaleikki, jonka varaan on rakennettu kokonainen maailmankuva.

Anyurun kaunis ja runollinen kieli luo tarinaan haikean pohjavireen. Toisiinsa sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys, tosi ja kuvitelmat. Näkökulmia on useita, mutta lukujen otsikot kertovat, kenestä on kulloinkin kyse. Kultaa-otsikon alta löytyy kultaiselle cd-levylle tallennettu teksti ja lisäksi on lukuja, jotka kuvaavat vanhemman eli Ruthin ja pelintekijän eli Emin suhdetta. Outi Menna on suomennoksessaan tavoittanut kaikki vivahteet.

Vaikka Ixelles sijoittuukin jonnekin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, ovat sen käsittelemät asiat jo nyt olemassa yhteiskunnassamme: ihmisryhmien välinen eriytyminen, maahanmuuttajat, sopeutumattomuus, rasismi, väkivalta ja huumeet. Pelottavaa on se, mihin päädytään, jos mitään ei tehdä. Tämä kirja kannattaa lukea!

TEIR, PHILIP: Elokuun varjot

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Eftermiddag i augusti (2024)

Suomennos käsikirjoituksesta: Jaana Nikula

Ehkä kirjailijalla ei kerta kaikkiaan ole valinnanvaraa, vaan hänen on kaiken aikaa oltava uskollinen totuudelle ja juuri se – pyrkimys kuvailla maailmaa sellaisena kuin miltä se hänestä näyttää – ajaa häntä eteenpäin.

Elokuun varjot -teoksen alkuluvussa ajatuksia omasta työstään selvittelee kirjailija, joka hyvinkin saattaisi olla Philip Teir itse. Hän on matkalla Suomeen ja hautajaisiin, mutta lukija tietää vasta koko kirjan luettuaan, mikä tilanteeseen on johtanut ja keitä tarinaan liittyy. Kirjailija pohtii, millaisen näkökulman monien mahdollisten joukosta kertomukseen valitsisi, ja pohdiskelun tulos selviää nyt.

Ollaan Pietarsaaressa 1990-luvun alkupuolella. Keski-ikää lähentelevät Mona ja Mick ovat asuneet omakotitalossaan muutaman vuoden ja järjestävät nyt grilli-illan naapureilleen, vaikka se ei alueella ole ollut tapana. Mick työskentelee laivalla ja on paljon poissa kotoa, mutta Mona hoitaa kodin ja lapset, tekee päivätyötä ala-asteen luokanopettajana ja toimii vapaa-aikanaan vielä kirjallisuuslehden päätoimittajanakin.

Mickin parannellessa krapulaansa Mona syventyy täysillä juhlien valmisteluun. Pikkutarkasti ja hitaasti valmistuu hänen elämänsä upein kermavaahdolla kuorrutettu mansikkatäytekakku, joka lumoaa yhdeksänvuotiaan Josefin-tyttären niin, ettei hän malta syödä mitään muuta herkkupalaa odotellessaan. Ja sitten koirat hotkivat koko komeuden ja vieraat joutuvat tyytymään kaupasta otettuihin kekseihin!

… hän oli nauttinut tietäessään, ettei ollut nalkuttava vaimo, joka purnaa heti kun mies pitää hauskaa kavereineen, hän ei ollut niitä, jotka kitisevät koko ajan, hän oli sitä vastoin moderni nainen joka luki moderneja feministikirjailijoita ja osasi keskittyä omaan päiväänsä antamatta muiden pilata sitä, hänellä oli ylpeytensä, oma sisäinen onnensa…Mutta nyt hän ei saanutkaan olla se nainen, joka on päättänyt nauttia ja myös osoittaa sen, sitä roolia hänelle ei oltu suotu.

Perheen kaksitoistavuotias poika Robert on ystävystynyt luokkatoverinsa Jacobin kanssa, jonka äiti on jättänyt perheensä ja muuttanut Kööpenhaminaan. Ehkäpä siksi Jacob on rakastunut kauniiseen Monaan ja käyttää eri tekosyitä voidakseen olla tämän lähellä. Jotain tuntee Monakin, mutta onko se pelkkää sääliä? Ainakin Robert alkaa miettiä, olisiko Jacob Monalle parempi poika kuin hän itse.

Minusta tuntuu, että sinä havaitsit perheessämme jotain mikä minulta jäi huomaamatta. Viihdyit meillä niin hyvin, että ajattelin joskus, pitäisikö meidän vaihtaa perhettä.

Jossain vaiheessa Jacob muuttaa fammunsa ja paapansa luokse. Robert ihailee Jacobin fammua, joka hänen mielestään on cool. Fammu esimerkiksi taistelee Kosovosta Suomeen paenneen albaaniperheen puolesta ja jopa piilottaa perheen lapset viranomaisilta. Yksi noista lapsista on Besim, Robertin ja Jacobin ikätoveri, joka osaa jo puhaltaa täydellisiä savurenkaita – iso meriitti! 

Josefin on kurinalainen opinnoissaan, mutta poikakolmikko keskittyy lähinnä rock-musiikkiin, päihteisiin ja runkkaamiseen. Heistä kenelläkään ei ole ihannekotia: Jacobin perhe on hajonnut, Robertin ja Josefinin vanhemmat ovat kykenemättömiä tukemaan lapsiaan, ja Besimin perheelle on jäänyt pakolaisen status. Silti jotkut heistä menestyvät jopa kansainvälisesti, kun taas joku luopuu leikistä kokonaan.

Elokuun varjot -romaani päättyy Jacobin ja Monan tapaamiseen hautajaisten jälkeen. Ilmassa on haikeutta. Jokin aikakausi on juuri päättynyt ja varhaisvuosista mieleen rakkaana jäänyt paikka jäämässä taakse.

”Minulla oli varmaan niin kiire kasvaa aikuiseksi, että kaikki sai silloin valtavan merkityksen. Aikuisena olen sitten muistellut tätä puutarhaa jonkinlaisena alkupisteenä.”

Mona oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Usko minua, sellaisia paikkoja tulee lisää.”

Teir kuvaa asialliseen sävyyn pienen kaupungin ilmapiiriä ja ihmisiä: mitä kaikkea näennäisesti tasaisen arjen keskellä tapahtuukaan! Pienistä yksityiskohdista paljastuu koko elämään liittyvää symboliikkaa kuten esimerkiksi Monan huolella hoitamaa puutarhaa varjostavasta kuivuneesta puusta, jota Mick ei saa kaadettua.

Elokuun varjot ei sovi vauhdikkaista tapahtumista ja ilotulitusmaisesta tekstistä pitäville, mutta sen hillityssä tyylissä on oma viehätyksensä. Sitä voi myös verrata toisen pietarsaarelaisen kirjailijan eli Lars Sundin romaaniin Vaasan prinsessa.