Kustantaja: Nemo 2025
Alkuteos: 17 juni (2025)
Suomennos: Jaana Nikula
Kansi: Sara R. Acedo
Neljäkymmentäviisivuotiaan opettajan Vidar Åkebyn muistisairas
äiti on hoivakodissa ja isä kuollut jo vuosia sitten. Lähestyvän remontin
vuoksi Vidar tutkii viimeinkin laatikoita, joihin isän kuoleman jälkeen
talletettiin tälle kuuluneita tavaroita. Yhdestä laatikosta hän löytää isänsä
puhelinmuistion ja muistiosta lapsuutensa kesämökin puhelinnumeron. Se palauttaa
mieleen jotain noiden kesien tunnelmasta.
…oli kuolleita kärpäsiä ikkunalaudalla, kaloja verkossa,
rannassa huojuvia puita, ikävystymistä, kahvikupin jättämiä renkaita
vahakankaalla, aurinkoa, sadetta, yksinäisyyttä, tuulenpuuskien taittelemia
sanomalehtiä, niskaan pyrkiviä hyttysiä läimäytettiin hengiltä, radio soi ja
kaltevalla kentällä pelattiin jalkapalloa.
Nostalgia saa Vidarin kokeilemaan tuttua numeroa ja
yllättäen puhelin soi kuin soikin linjan toisessa päässä. Sitten isä vastaa
puheluun. Häkeltynyt Vidar ei pysty sanomaan mitään ja isä sulkee puhelimen.
Onko Vidar tullut hulluksi? Uteliaisuus saa hänet kuitenkin soittamaan
myöhemmin uudestaan. Ja uudestaan. Ja kerran vastaajana on poika, Vidarin
nuori versio.
Vidar on jo ymmärtänyt, että kello puhelimen toisessa päässä
on minuutilleen samassa ajassa kuin hänellä itselläänkin, mutta jonkin verran vaivaa
vaatii sen selvittäminen, mikä päivä kesämökillä on menossa. Käy ilmi, että
perhe elää yhä uudestaan tiettyä päivää, jonka kulussa ei tapahdu pienintäkään
muutosta. Tuo päivä on 17. kesäkuuta 1986.
Miksi juuri tuo päivä? Vidar muistaa lapsuudestaan ylipäätään
hyvin vähän ja 17. kesäkuuta tuntuu olleen yksi tavallinen kesäpäivä muiden
joukossa. Isosisko sanoo samaa, äiti taas ei halua puhua asiasta. Kuitenkin kahdeksanvuotias Vidar on aina todella hädissään, kun aikuinen Vidar tavoittaa hänet
iltakahdeksan jälkeen.
Tästä lähtien soitan pojalle joka päivä samaan aikaan,
valmistelen häntä aina samalla tavalla, yritän lievittää hänen tuskaansa
etukäteen. Tämä on minun osani elämässä ja näin on oltava. Minä olen
ruutusolttu, kesäkuun seitsemännentoista päivän vartiomies ja lohduntuoja.
Aikuisellakin Vidarilla on vaikeuksia. Hän on ollut koulussa
erottamassa kahta tappelevaa poikaa toisistaan ja omasta mielestään aivan
ohjeiden mukaan. Todisteet kuitenkin osoittavat hänen hieman myöhemmin käyneen
väkivaltaisesti toisen pojan kimppuun ja aiheuttaneen tälle pahoja vammoja. Vidarilla
ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi hän käyttäytyi niin.
Schulmanin romaani kietoo Vidarin menneisyyden ja
nykyisyyden toisiinsa jännittävällä tavalla. Miten ihmisen muisti käsittelee
traumaattista tilannetta? Miten vanha trauma voi vaikuttaa ihmisen
käyttäytymiseen vuosia myöhemmin? Kirjan viimeisessä luvussa tapahtumaketjun
alkusyy lopulta selviää ja - ilahduttavaa kyllä - Vidar uskoo oppivansa elämään
sen tiedon kanssa.
Mutta sitten kaikki muuttui. Ei niin että olisin löytänyt
jotakin vaan koska mitään ei löytynyt – vähän kuin jos laittaisi paperisydämen
ohukaisen päälle ja ripottelisi kaiken ylle tomusokeria, ja kun poistaa
paperin, ohukaisen päällä näkyy sydän, mutta sitä ei muodosta tomusokeri vaan
sen puute.
Vidarin tarina on romaanin keskiössä, mutta hänen
välityksellään lukija saa näkökulmaa muuhunkin yhteiskuntaan. Millaisia ovat
opettajan työtehtävät ja oikeudet nykypäivän koulumaailmassa? Miten panostetaan
vanhustenhoitoon? Lisäksi osuvia huomioita on työtoveruudesta, ihmisten
vieraantumisesta toisistaan ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista vaikutuksista.
Schulmanin teksti on harkitun asiallista, mutta vahva
tunnelataus puskee silti läpi. 17. kesäkuuta -teoksessa toistuvat samat
asiat, joita kirjailija on kuvannut aiemmissakin romaaneissaan: yksinäinen poika vailla turvallista aikuista, äkkiväärä isä ja juopottelun jo aamusta aloittava
äiti. Synkistä piirteistä huolimatta tarinoihin ujuttautuu aina myös
vapauttavaa lämpöä ja toivoa.
Jälleen hieno kirja Alex Schulmanilta! Se ei ole vanhan
kertausta, vaan oma, hyvin koskettava kokonaisuutensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti