Kustantaja: Otava 2026
Kansi: Päivi Puustinen
Maalaan aina kotia itselleni, maalaan ympärilleni seiniä,
rakennan niistä taloa. Uusi seinä on kuin toive, joka ei voi koskaan toteutua,
vaikka tuleekin valmiiksi.
Italiassa riehui 1300-luvulla ensin kolera ja sitten musta
surma eli rutto, joka tappoi tuhansittain ihmisiä. Sekasortoa lisäsivät
itsenäisten kaupunkivaltioiden väliset poliittiset taistelut ja monarkkien juonittelut.
Satamia suljettiin, kaupankäynti kuihtui, ihmiset köyhtyivät ja ruoasta oli
puutetta. Lopulta viha purkautui juutalaisiin.
Tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja vietti lapsuutensa
köyhässä maalaiskylässä ja piirteli kepillä kuvia hiekkaan kiinnittämättä
mitään huomiota saamaansa pilkkaan. Kerran sitten kylän läpi kulki tunnettu
mestari Filippo, joka vaikuttui hiekkapiirrosten tekijän taidoista ja otti
tämän mukaansa. Kirkkoja riitti koristeltavaksi ja Filippo oli hyvä opettaja.
Pojasta kehittyi ehkä mestariaankin taitavampi.
Talvella 1348 mestariksi noussut kertoja saapuu
Pohjois-Italiaan maalaamaan villa- ja asekaupoilla rikastuneen mantovalaisen
ruhtinaan rakennuttamaan maalaiskappeliin kuvia Kristuksen viimeisistä
päivistä. Freskoissa pitää näkyä fyysinen kärsimys ja petoksen tuoma tuska,
mutta myös ylösnousemuksen ihme. Tällä tavalla ruhtinas toivoo saavansa
anteeksi tekemänsä synnit.
Freskomaalari paneutuu tehtäväänsä koko sydämensä hartaudella,
sillä jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta
aikaan mitään pysyvää. Mies käyttää teoksiin kaiken vuosien mittaan
keräämänsä tietämyksen, mutta varoen sitä, että hänen tekninen taituruutensa
peittäisi taakseen maalausten sanoman.
Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta
samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja
kuvattavan hetken tärkeys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on
kirkas ja selkeä.
Työ etenee päivä kerrallaan. Seiniä rapataan, luonnostellaan
kuvia hiilellä, sekoitetaan värejä. Ennen pitkää kappeliin ilmaantuu hiljainen
katselija, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta. Nainen ei ole ottopoikansa kaksi
vuotta aiemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen puhunut sanaakaan, aivan kuin
rangaistakseen itseään. Uskooko hän olevansa kirottu ja armahduksen tarpeessa?
Armoa ja anteeksiantoa tietää tarvitsevansa freskomaalari
itsekin. Hän on elämänsä aikana antautunut halukkaasti maallisille
nautinnoille, mutta pahinta tekoaan hän ei ole koskaan tunnustanut: rakkaan
ihmisen luottamuksen pettämistä. Yhtenä sovituksen merkkinä maalari antaa
freskon Juudakselle omat kasvonsa. Muuhunkin hyvään hänellä on vielä
mahdollisuus.
Tuttuun tapaan Haahtelan teksti on täynnä kauneutta. Pyhyys tulee lähelle ja koskettaa vastaanottavaista sielua, mutta on toki pilkahdus huumoriakin. Maalarille liika ajattelu ei kuulemma ole hyväksi, vaan parasta on lievä tyhmyys. Ideoita työhön taas voi poimia vaikkapa varkaudesta ruoskitun miehen ryövärille sopivasta ilmeestä: irvistäköön nyt kunnolla ja Jumalan kunniaksi.
Symboliikkaa tarinassa on paljon. Puista mainitaan etenkin
sypressi, jota pidetään sekä surun että ikuisuuden vertauskuvana. Linnut puolestaan
ovat luoduista lähimpänä Jumalaa ja kyyhkynen jopa Pyhän Hengen symboli. Kappelissa
kujertavat kyyhkyset kertovat siis, että maalaustyöllä on siunaus taivaalta.
Jopa freskomaalarin pelastamat juutalaiset veljekset yhdistyvät lintuihin.
Talvikappeli-teos on pieni kooltaan ja sen luvut
lyhyet, mutta sisältö silti huikea. Talvinen tunnelma on kuvattu kauniisti niin
luonnossa kuin ihmisten mielissä. Haahtela toistaa tietyllä tavalla itseään
teoksesta toiseen, mutta luo silti aina jotain uutta.
Esimerkkejä hivelevän maalauksellisista lauseista:
Suomailta nousee kosteaa höyryä, ja pilvet ovat taivaalla
ajelehtivia luurankoja, joiden kylkien läpi linnut lentävät.
Sypressin latva katoaa varjoihin ja taivaanrantaan on
ilmestynyt talvinen kuu kuin Juudaksen hopearaha.
Tänä yönä taivas näyttää ylösalaisin käännetyltä
kulholta. Ja kuu näyttää omenalta, joka vierii hitaasti pitkin kulhon reunaa,
valmiina kopsahtamaan seuraavan päivän koriin.
Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee
lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä
talvihämärässä.
On varhainen aamu, kevyt ja viileä, itseään vielä
uneksiva. Jotain tällaista Luojalla täytyi olla mielessään, kun hän alkoi
työstää ajatustaan maailmasta.
