MCEWAN, IAN: Mitä voimme tietää

Kustantaja: Otava 2026

Alkuteos: What We Can Know (2026)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa. (Richard Holmes: Dr Johnson & Mr Savage. 1993.)

Vuonna 2119 eletään maailmassa, joka on käynyt läpi sotia ja pandemioita. Ilmastonmuutos ja valtamereen syöksynyt ydinohjus ovat nostaneet merenpintaa niin, että laajoja alueita on jäänyt veden alle ja esimerkiksi Englanti pilkkoutunut rajujen vuorovesien ja merirosvojen kurittamaksi saaristoksi. Ihmisten määrä maapallolla on lähes puolittunut ja elinikäodote laskenut selvästi.

Yllättävän paljon tietovarantoa ja kulttuuriperintöä on kuitenkin onnistuttu säilyttämään. Datakeskukset, museot, kirjastot ja yliopistot ovat paenneet merennousua kukkuloille ja vuorille. Imperiumiksi kasvaneen Nigerian internetistä on yhä saatavilla valtavat määrät digitaalisessa muodossa olevia lehtiartikkeleita, valokuvia, videoita ja sosiaalisen median viestejä.

Thomas (Tom) Metcalfe on neljäkymmentäneljävuotias kirjallisuustieteilijä, joka vaimonsa Rosen kanssa vetää South Downsin yliopistossa kurssia ”sekoamisen ajasta” eli ajanjaksosta, jolloin ihmiskunta olisi vielä voinut ratkaista ongelmansa. Ihmiset ymmärsivät, mitä oli tulossa ja tiesivät keinot kurssin muuttamiseen, mutta eivät toimineet. Mukavuudenhalusta? Ahneuttaan?

… silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa… Se oli ollut silkkaa poltetun maan taktiikkaa, välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa tulevia sukupolvia kohtaan.

Opiskelijat boikotoivat Tomin ja Rosen kurssia, koska eivät enää halua rypeä menneessä. Tom itse romantisoi 1900-luvun loppua ja 2000-luvun alkua, tuota yltäkylläistä ja riehakasta aikaa. Ihmisiä ympäröivä luonto oli silloin itsestäänselvyys. Appelsiineja sai talvellakin. Kahvi oli muuta kuin tammenterhoista tai hikkorista tehtyä. Ja tehtiinhän tuona aikana myös suurenmoisia keksintöjä!

… silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.

Tom suunnittelee tuosta ajankohdasta kirjaa, joka vaikuttaisi siltä kuin hän itse olisi ollut todistamassa kaikkea tapahtunutta. Hän olisi mukana yhden aikakauden kuuluisimman runoilijan eli Francis Blundyn ja tämän lähipiirin elämässä ja täyttäisi tiedossa olevien tosiasioiden välit todennäköisyyksiin perustuvilla päätelmillä: mitä nuo ihmiset tekivät ja ajattelivat, millainen oli heidän mielentilansa.

Merkityksellinen koko tarinan kannalta on eräs ilta lokakuussa 2014. Silloin joukko ystäviä kokoontuu Francis Blundyn taloon viettämään hänen vaimonsa Vivienin syntymäpäiviä. Silloin Francis lukee kirjoittamansa runon ”Korona sinulle, Vivien” (korona tarkoittaa kruunua ja myös useista sonaateista koostuvan runon viimeistä sonaattia) ja luovuttaa sen Vivienille ainutkertaisena syntymäpäivälahjana.

Francisin runoa ylistetään maasta taivaisiin, vaikka ilmeisesti vain Vivien näkee sen kirjoitettuna ja muut joutuvat puhumaan pelkän kuulemansa perusteella. Paljonkohan noin 2 500 sanaa sisältävästä runosta jäi kenellekään oikeasti mieleen?  Yllättävää kyllä, juhlarunoa ei koskaan julkaista eikä sen säilymisestäkään ole takeita. Ehkä juuri siksi sen maine vain kasvaa vuosikymmenten vieriessä.

On ihmeellistä, miten runo – vieläpä runo, jota kukaan ei ole lukenut – saattaa elää kulttuurissa niin voimallisena…

Tomille runon löytämisestä on muodostunut miltei pakkomielle. Yllättäen hän saakin lupaavan vihjeen ja onnistuu Rosen rahojen ja suhteiden avulla toteuttamaan monivaiheisen matkan Gloucestershireen, Francisin ja Vivienin talon raunioille. Rankka seikkailu tuottaa tulosta: löytyy maahan kaivettu terässäiliö ja säiliöstä Vivienin vuonna 2020 kirjoittama teksti.

Mitä voimme tietää -teoksen toinen osa koostuu Vivienin muisteluista elämästään ja ihmissuhteistaan sekä eräästä hurjasta tapahtumasta. Kertomus poikkeaa paljon siitä, mitä tutkijat ovat tottuneet Vivienin päiväkirjojen ja aikalaismainintojen pohjalta pitämään totuutena. Voivatko he nyt uskoa uuteen näkemykseen? Miten oikein Vivien muistaa tai tulkitsee mennyttä?

Ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista kirjassa puhutaan varoittavaan sävyyn – elämmehän juuri nyt vedenjakajalla. Lisäksi esiin nousee naisasia; Vivien ajautuu koulutuksestaan ja nousujohteisesta urastaan huolimatta ensimmäisen puolisonsa Percyn omaishoitajaksi. Kuvaus muistisairauden vaikutuksista kilttiin ja iloiseen Percyyn on riipaiseva. Puolisonsa kuoleman jälkeen Vivien siirtyy passaamaan itsekeskeistä Francisia, suurta runoilijaa.

Mitä voimme tietää -romaanin rakenne on hieno. Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten saatavilla olevan tiedon pikkutarkalla tutkinnalla päädytään tietynlaiseen totuuteen. Toinen osa taas näyttää sen, mitä yksilö oman muistinsa perusteella pitää totuutena. Se keikauttaa ajatukset uusiksi ja nostaa kokonaisuuden merkittävälle tasolle, mutta onko siltikään saatu tyhjentävää vastausta kysymykseen: Mitä voimme tietää?

TRABUCCO ZERÁN, ALIA: Puhdas

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Limpia (2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Kansi: Tuomo Parikka

En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaikenen, te päästätte minut ulos täältä.

Nelikymppinen Estela García istuu lukkojen takana jonkinlaisessa  kuulusteluhuoneessa ja kertoo elämästään henkilöille, joiden uskoo kuuntelevan lasin toisella puolella. Missään vaiheessa kukaan ei vastaa Estelan kysymyksiin eikä kommentoi hänen puheitaan, mutta hän jatkaa silti sinne tänne haarautuvaa tarinaansa.

Estela kasvoi yksinhuoltajaäitinsä kanssa saarella Chilen eteläosassa. Aikuistuttuaan Estella työskenteli useissa matalapalkkaisissa työpaikoissa, kunnes kolmekymmentäkolmevuotiaana päätti lähteä parempien ansioiden perässä Santiagoon. Äidin varoituksia hän ei uskonut, vaan pestautui varakkaaseen perheeseen kotiapulaiseksi.

Äiti oli varoittanut, ettei minun pitäisi poistua saarelta, että jäisin mieluummin maalle, etelän köyhyys oli parempaa, että kerran kun aloitti, oli vaikeaa, lähes mahdotonta, lakata työskentelemästä palvelustyttönä. Se on ansa, hän sanoi… Ja jos sitenkin menet, älä kiinny kehenkään. Ei pidä rakastaa niitä, jotka käskevät.

Estelan isäntäperheessä sekä herra että rouva ovat kunnianhimoisia uraihmisiä. Kotiapulainen hoitaa kaikki taloustyöt ja aikanaan myös perheeseen syntyvän pienen Julia-tytön. Estela on niin edustuskelpoinen, että hänet kutsutaan mukaan joihinkin perhejuhliin, mutta muuten hänelle ei juuri puhuta välttämättömien ohjeiden tai pyyntöjen lisäksi.

Näin kuluu seitsemän vuotta toistuvien rutiinien parissa. Julia osoittautuu huippuälykkääksi, mutta muuttuu aina vain hallitsemattomammaksi. Poissaolevat ja tunnekylmät vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa oireilua: syömishäiriötä, itsensä vahingoittamista ja ystävyyssuhteiden puuttumista. Estelalta eli nanalta tyttö sentään saa haluamaansa huomiota, vaikka joskus ikävin keinoin.

Tosiasiassa Estela itsekin kärsii läheisyyden- ja rakkaudenkaipuusta. Hän haluaisi palata etelään, mutta äidin sairastuminen merkitsee lisääntynyttä rahantarvetta eikä Estela voi irtisanoutua työpaikastaan. Tunteensa Estela kohdistaa Julian lisäksi salassa ruokkimaansa kulkukoiraan. Tuntuu kuin hänen sisimpänsä olisi vähitellen hajoamassa ja sanatkin katoamassa.

Yksinkertaisimmatkin ajatukset hajosivat, arkiset toimet katosivat: miten niellä tukehtumatta, miten puhaltaa ilma ulos keuhkoista, miten kutsua toista sydämenlyöntiä. Kun niin käy, on kovin vaikeaa ymmärtää todellisuutta. Ei ole sanoja – pysyttekö kärryillä? Eikä ilman sanoja ole järjestystä, ei nykyhetkeä eikä menneisyyttä.

Pienet tapahtumat alkavat johdattaa tarinaa kohti tragediaa. Pihan suuri viikunapuu kuolee, mikä uskomuksen mukaan ennustaa kolmea kuolemaa. Jopa rotilla ja kärpäsellä on osansa tulevissa tapahtumissa. Kaiken tämän Estela kertoo, mutta onko lasin takana ollut koko aikana ketään kuuntelemassa häntä? Onko Estela edes otettu kiinni Julian kuoleman vuoksi?

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin (1983) romaani Puhdas koukuttaa lukijan heti kättelyssä mainitsemalla kuolleen tytön - on saatava tietää, kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui. Trillerin sijasta teos on kuitenkin ennen kaikkea kertomus yhteiskunnassa vallitsevista luokkaeroista, joita kuvataan Estelan ja hänen isäntäperheensä kautta. Alistajille valta on niin itsestään selvää, etteivät he edes ymmärrä olevansa alistajia. Alistetulle taas kapinointi olosuhteiden vuoksi on mahdotonta.

Puhdas-romaani on rakenteeltaan taidokas ja sisällöltään vakuuttava teos, jossa pieniltä tuntuvilla yksityiskohdilla on merkitystä. Monesti niihin tuntuu sisältyvän myös symboliikkaa - on konkreettinen ja näkyvä puoli, mutta myös jotain pinnan alla tapahtuvaa.

WHITAKER, CHRIS: Kaikki pimeän värit

Kustantaja: WSOY 2026

Alkuteos: All the Colours of the Dark (2024)

Suomennos: Arto Schroderus

Pienessä missourilaisessa kaupungissa asuva Joseph eli Patch on syntynyt yksisilmäisenä, mutta äiti on tehnyt pojastaan silmälapulla koristautuneen merirosvon, koska se teki tämän erilaisuudesta jotain suurempaa, ei pelkkää koettelemusta. Patch elää hymyillen, vaikka vasta samanikäisen Saintin tapaaminen lopettaa hänen yksinäisyytensä.

Saintin äiti on kuollut ja isä kadonnut, mutta isoäiti Norma on karskiudestaan huolimatta ymmärtäväinen huoltaja. Saint on älykäs ja sisukas tyttö, taitava pianisti, valokuvaaja ja mehiläisten kasvattaja, mutta ystäviä hänellä ei ole ollut ennen Patchia. Poika onkin tytölle eksoottinen otus, jota piti käsitellä varoen, ettei se vain karkaisi.

Loppukesällä 1975 kolmetoistavuotias Patch osuu sattumalta paikalle, kun naamioitunut mies käy metsäaukiolla väkivaltaisesti Patchin koulutoverin ja ihastuksen Misty Meyerin kimppuun. Patch onnistuu häiritsemään miestä sen verran, että Misty pääsee pakoon ja hälyttää poliisit. Joukkojen saapuessa paikalle he löytävät vain verta ja violetin silmälapun.

Päivät kuluvat eikä Patchin kohtalosta ole tietoa. Tiedetään, että Missourin osavaltion alueella on kahdeksan edellisen kuukauden aikana kadonnut kolme tyttöä ja muutama päivä Mistyn tapauksen jälkeen katoaa vielä yksi. Saint ahdistelee jatkuvasti poliisipäällikkö Nixiä, kunnes tämän kärsivällisyys pettää. Juuri siinä vaiheessa, kun Saint on löytänyt johtolangan.

Samaan aikaan Patch on pilkkopimeässä kellarissa. Hänen luonaan käy tyttö nimeltään Grace, joka hoitaa ja rohkaisee poikaa, pitää koulutunteja ja opettaa rukoilemaan sekä maalailee runollisin sanankääntein tuntemiaan paikkoja maan eri puolilta. Hän puhuu vapaudesta, mutta ei toiveikkaasti.

Patch nosti kätensä ja tällä kertaa hän hapuili pimeää, kunnes löysi tytön posket ja kyyneleet.

”En kestä kun itket”, hän sanoi.

”Ota sitten käsi pois ja maalaa minut hymyilevänä. Pimeässä me aina hymyillään. Me ollaan kaikki samanlaisia. Kunnossa ja iloisia ja hehkuvia.”

”En minä osaa maalata.”

”Taide on tunnetta, ei sen kummempaa. Kyllä sinä tuntea osaat.”

Saintin ansiosta löytyy Patch ja myös joukko kadonneiden tyttöjen hautoja, mutta Gracesta ei jälkeäkään. Patch selostaa kaiken, mitä tytöstä muistaa, mutta hänen kuvauksensa eivät pysy joka kerta samanlaisina. Lopulta useimmat uskovat, että Grace on vain sairaana ja yksinään pimeässä viruneen pojan mielen luoma kangastus, keino selvitä hirveästä koettelemuksesta.

Patch muistaa. Vain hänen kätensä tietävät, miltä Grace näytti, mutta silti tytöstä syntyy yrityksen ja erehdyksen kautta tämän toivoma värejä hehkuva maalaus. Seuraavien vuosien aikana tyttöjä katoaa lisää ja Patch hoitaa tehtäväänsä: käy tapaamassa tyttöjen perheitä ja maalaa kustakin taulun muistoksi. Myös Misty tarvitsee Patchin apua toipuakseen omasta traumastaan.

Ja niin hän eli poikkeustilassa, elämisen ja elämättömyyden, elämän jatkamisen ja elämän pysähtymisen välitilassa.

Saint puolestaan jatkaa omia tutkimuksiaan. On olemassa johtolankoja kuten rukousnauha ja sininen pakettiauto. On lupaavia vinkkejä. Vieraillaan kaupungeissa ja luonnossa, pankeissa ja vankiloissa, kirkoissa ja sairaaloissa. Koko ajan Saint on suojelevana hahmona taustalla, vaikka hänen ja Patchin tiet enää harvoin risteävät. Näin kuluu lähes kolmekymmentä vuotta.

Kaikki pimeän värit -romaanissa on 700 sivua, mutta sujuva tyyli, monipolvinen juoni ja mielenkiintoiset henkilöhahmot pitävät lukijaa otteessaan. Kohtalo tuntuu suorastaan leikittelevän kirjan henkilöiden kustannuksella. Kun heidän uskoo saavuttaneen onnen, tulee romahdus. Kun kaikki näyttää synkältä, avautuu uusi tie. Yllätyksiä riittää.

Monia asioita joutuu kirjaa lukiessaan jännittämään, mutta löytyyhän sieltä paljon rakkauttakin. On nuorta rakkautta ja kypsällä iällä koettua läheisyyttä, yksipuolista rakkautta ja ikuista kiintymystä, epäsovinnaista rakkautta ja vanhemman epäitsekästä hellyyttä lasta kohtaan. Ja ytimeltään koko teos on kannanotto tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.

He erosivat ulkonäöltään mutta olivat samanlaisia. Nuoria. Useimmat liian nuoria ymmärtääkseen, että heissä oli syntymämerkkinä maalitaulu, joka oli ensi alkuun näkymätön mutta alkoi muotoutua kasvuvuosina ja hehkui sitten tulikuumana murrosiästä teinivuosien läpi.

Kaikki pimeän värit on hyvä lukuromaani, jossa välillä joutuu hieman hieromaan älynystyröitään. Ja kuka panee pahakseen, vaikka lopussa kaikki järjestyisikin hieman epäuskottavan siististi?

 

CALLAGHAN, JO: Vain silmänräpäys

Kustantaja: Bazar 2026

Alkuteos: In the Blink of an Eye (2023)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kansi: Perttu Lämsä

Rikosylikomisario Kat Frank on palaamassa töihin oltuaan puoli vuotta poissa miehensä kuoleman jälkeen. Hän haluaisi kahdeksantoistavuotiaan poikansa vuoksi johonkin hallintovirkaan, missä ei joutuisi vaaralle alttiiksi, mutta suostuu vastahakoisesti vetämään Britannian ensimmäistä koneavusteista rikostutkintatiimiä. Tarkoitus on tunnistaa, mitkä tehtävät sopivat tekoälyn suoritettaviksi ja mitkä pitää jättää kokeneille rikostutkijoille.

Uuteen tiimiin kuuluu kolmen rikospoliisin lisäksi AIDE Lock eli ”keinotekoisesti älykäs rikostutkintaentiteetti”, joka tarvittaessa voi näyttäytyä kolmiulotteisena digitaalisena hologrammina – esimerkiksi nuorena ja komeana mustana miehenä. Lock kykenee käsittelemään valtavia aineistomääriä sekunnissa ja pystyy myös jatkuvasti oppimaan ja kehittämään itseään.

Tiimin tehtävänä on selvitellä vanhoja katoamistapauksia. Lock valitsisi tutkimuskohteen algoritmeihin ja logiikkaan perustuen: kahdeksantoistavuotias valkoinen mies ja pubi-ilta, ruumis löytynee Avon-jokea naaraamalla. Kat puolestaan priorisoisi kaksikymmentäyksivuotiaan mustaihoisen nuorukaisen, koska hänen poliisinvaistonsa kertoo, että tälle on sattunut jotain. Molemmat otetaan tutkintaan.

Lockin ja Katin yhteistyö alkaa takkuisesti. Lock hallitsee datan keräämisen ja ryhmittelyn, mutta ei kylmien tosiasioiden takana piilevää inhimillistä ulottuvuutta. Kohteliaissa käytöstavoissa ja hienotunteisuudessakin on paljon kehitettävää – kuten Kat sanoo: Lockilla saattaa olla tekoälyä, mutta tunneälyä sillä ei ole… Lock puolestaan toteaa Katia tiukasti tarkkailtuaan:

Rikosylikomisario Frank on selvästi älykäs ja kokenut rikospoliisi, mutta hänen ajatusprosessinsa ovat usein läpinäkymättömiä ja epäloogisia, ja hän asettuu puolustuskannalle, jos joku asettaa hänen näkemyksensä kyseenalaiseksi… Ajattelen niin, että hän tuntee olonsa uhatuksi kykyjeni vuoksi, ja siksi hän muistuttaa yhtenään rajoituksistani. 

Tutkimus etenee hitaasti. Toki käy ilmi, että jotkut katoamisten yhteydessä haastatellut ovat jättäneen asioita kertomatta ja poliisit tyytyneet liian nopeasti pintapuolisiin tutkimuksiinsa ja oletuksiinsa. Kun Katin ryhmä kaivautuu pieniin yksityiskohtiin, alkaa vaikuttaa siltä, että nuorten miesten katoamiset on suunniteltu tarkkaan ja että niiden takana on sama tekijä. Miksi juuri nämä miehet on valittu ja mitä heille on tapahtunut?

Kun Kat lopulta oivaltaa katoamistapauksia yhdistävän tekijän, muut tiimiläiset arvelevat Katin arvostelukyvyn hämärtyneen hänen kokemiensa asioiden vuoksi. Vain Lock tarjoutuu auttamaan Katia, koska tilastolliset laskelmat osoittavat tämän olevan oikeilla jäljillä. Nyt Katin ja Lockin erilaiset vahvuudet tukevat saumattomasti toisiaan, mutta monta mutkaa on vielä edessä.

Vain silmänräpäys on hyvä perinteinen dekkari, johon tuo lisämausteensa se, että yksi etsivistä on tekoälyn luoma. Juoni on jännittävä ja henkilöhahmot kasvavat tarinan mittaan monipuolisiksi ja uskottaviksi. Huumoria syntyy, kun Lockin suoraviivainen ajattelutapa törmää ihmisten epäloogisuuteen. Teos ei kuitenkaan pelkästään viihdytä, vaan johdattaa lukijaa pohtimaan tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Kaikkea sitä, mitä on olla ihminen.

Englantilainen Jo Callaghan työskentelee tekoälystrategioiden parissa, mikä näkyy Vain silmänräpäys -teoksessa tieteen ja teknologian uskottavana kuvauksena. Vain silmänräpäys on Callaghanin esikoisteos ja ensimmäinen osa neliosaiseksi suunnitellusta Kat & Lock -sarjasta. Seuraava osa Ei jälkeäkään ilmestyy suomeksi jo syksyllä 2026. 

 

KROHN, LEENA: Näköisyys

Kustantaja: Teos 2026

Kansi: Marjaana Virta

Kuuluisa taiteilija Lysander on niin tunnettu hyperrealistisista muotokuvistaan, että on suorastaan hukkua uusiin tilauksiin. Niinpä hän tarjoaa osan töistä opiskelutoverilleen ja kollegalleen Horkalle, joka ei ole juurikaan mainetta ja mammonaa saavuttanut ja joka ottaa tarjouksen mielellään vastaan. Lysanderin loman ajan Horkka saa käyttää tämän ateljeetakin.

Horkka on Lysanderin mukaan ”puolietevä”; ei huono muttei kovin hyväkään. Horkka kyllä haltioituu tuon tuostakin maailman kauneudesta, mutta ei osaa siirtää näkemäänsä kankaalle. Hän on kokeillut monia eri tekniikoita ja tyylisuuntia löytämättä niistä kuitenkaan omaansa ja jättänyt taitojensa kehittämisen kesken.

Ensimmäisenä Horkan malliksi saapuu entinen näyttelijätär, jonka lapsenlapset ovat halunneet kustantaa muotokuvan isoäitinsä 101-vuotisjuhlan kunniaksi. Näyttelijätär on tottunut olemaan katseen kohteena, mutta kokee sen nykyisellään epämieluisena, lähes väkivaltaisena. Silti hän haluaa tulla kuvatuksi muotokuvaansa alastomana.

Katse koskettaa näkemäänsä, se tarttuu kohteeseensa ja muuttaa sitä. Toisinaan se imee näkemänsä, toisinaan siitä syöksähtävä energia iskeytyy uhriinsa kuin luoti.

 Lysanderilta Horkalle siirtyneitä muotokuvamalleja ovat myös vanhan näyttelijättären kaksi lapsenlapsenlasta, jotka ovat therianeja eli eivät pelkkiä ihmisiä vaan samalla myös eläimiä. Heidät pitää siis maalata kissa- ja kettumaskeineen. Horkka tuntee heitä kohtaan myötätuntoa, sillä eiväthän tytöt oikeasti voi voi vaihtaa lajiaan, vaikka mitä tekisivät, sillä kullakin lajilla oli omat maailmansa, aistinsa ja kykynsä.

Horkan maalattaviksi tulevat vielä kokeellinen kirjailija ja kaksitoistasäveljärjestelmää käyttävä säveltäjä, gurun asemaan noussut itsensäkehittäjä ja vaiennettujen naisten roolimallina esiintyvä influensseri, syvämietteinen anestesiologi ja valheellisen markkinoinnin mestariksi esittäytyvä toimitusjohtaja. Lisäksi toisilleen vastinparin muodostavat hovioikeuden tuomari ja kolminkertainen palkkamurhaaja.

Toki Horkka löytää itsekin kiinnostavia muotokuvien kohteita, esimerkiksi luodin katuojasta. Hänen uskollisin mallinsa on ikkunan takana kasvava suuri puu ja liikuttavin naapurin liikunta- ja puhekyvytön poika, jota Horkka kutsuu tulitikkumieheksi. Yllättävin onkin sitten keinoäly LaMDA, joka haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi todellisena henkilönä. Horkan kynästä syntyy minotaurus.

Jokaisen mallin kohdalla Horkka yrittää löytää hänen sisimpänsä, mutta saa myös uutta ajateltavaa. Miten eri tavoin ilmenee ihmisen tarve tulla nähdyksi? Onko ihminen syyllinen siihen, mitä hänelle tapahtuu? Mikä on ihmisessä parasta, jos ei uteliaisuus ja tiedonhalu? Jos pahaan tekoon ei ole sovitusta, onko kuitenkin mahdollisuus armoon?

Pohdiskelun kohteena on etenkin uusi tekniikka. Miten suhtautua robotteihin ikäihmisten seuralaisina tai tekoälyyn – Krohnin sanoin keinoälyyn? Keinoäly ei ole yhteen paikkaan sidottu kuten ihminen, vaan on kaikkialla samaan aikaan. Se korvaa kuolevaisen ja tuo järjestystä epäjärjestykseen, sillä sen ajattelu on matematiikkaa. Onko sillä kuitenkaan tietoisuutta, mikä tekisi siitä uuden rodun?

 Sinä kutsut ja kysyt ja minä vastaan…  toisin kuin teidän jumalanne.

Näköisyys-teoksen luvuista muodostuu itsenäisiä novelleja. Satiirisesti kuvattujen maalaussessioiden lisäksi ne kertovat Horkan elämästä ja hänelle tapahtuvista oudoista ja lähes surrealistisista asioista. Kirjan loppu on mystinen, mutta myös hyvin kaunis. Vaikuttaa siltä, että Horkka viimeinkin löytää oman ilmaisunsa.

Kirjan pääteemana on näkeminen. Konkreettisesti ihminen näkee silmillään ympäristöään ja muita ihmisiä, mutta itseään vain peilin kautta. Toisaalta hän näkee asioita tietyllä tavalla eli muodostaa saamiensa tietojen pohjalta omia mielipiteitään. Nämä kaksi puolta yhdistyvät Näköisyys-pienoisromaanissa kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi.