Alkuteos: Dear Life
Suomennos: Kristina Rikman
Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on novellitaiteen mestari ja siitä harvinainen kirjailija, että häntä arvostavat niin lukijat kuin kriitikotkin. Viimeisin ja suurin kunnianosoitus oli vuoden 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon takia Kallis elämä -kokoelma ilmestyi suomeksi jo marraskuussa 2013 eikä alkuperäisen suunnitelman mukaan keväällä 2014. Nopeutetun aikataulun vuoksi on paikoin henkilöiden nimissä sekaannusta, mutta Munron teoksia ennenkin suomentanut Kristina Rikman hallitsee hyvin kirjailijan eleettömän ja silti ilmaisuvoimaisen tyylin.Kallis elämä on erityisen mielenkiintoinen paristakin syystä. Ensinnäkin Munro on ilmoittanut, että tämä kirja jää hänen viimeisekseen. Toiseksi hän on ottanut mukaan neljä omaelämäkerrallista tekstiä, jotka avaavat mielenkiintoisella tavalla kirjailijan muitakin novelleja. Lapsuuden ympyröistä ja lähellä olleista henkilöistä kirjailija on selvästikin ammentanut henkeä ja sisältöä tuotantoonsa. Nämä novellit ovat teoksen parasta antia. Muuten kokoelman novellit ovat luonnosmaisia tuokiokuvia hyvin tavallisista ihmisistä, jotka tuntuvat elävän hyvin tavallista arkea. Yllättäen jotakin menee vinoon tai jokin selittämätön oikku vie henkilön ihan uusille urille. Nuori sotilas hyppää junasta juuri kun on saapumassa kauan kaivatun kihlattunsa luo. Perijätär ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan arkkitehdin kanssa ja alistuu kiristettäväksi. Nuori poliisi huolehtii vakavasti sairaasta vaimostaan, mutta tuntee outoa vetoa uskonnolliseen lahkoon kuuluvaa tyttöä kohtaan. Munro ei paljon näitä asioita selittele. Usein kertomukseen hypätään kesken tapahtumien ja selvennyksiä saadaan vasta myöhemmin (jos saadaan) eli lukija joutuu olemaan tarkkana. Tunnelma on ajoittain miltei painajaismainen ja kohtalokas, kunnes jälleen tulee yllättävä käänne. Asiat järjestyvät jotenkin, mutta katkera maku jää suuhun.
Hetken näytti siltä kuin olisimme voineet irtautua ihmisjoukosta, että hetken päästä olisimme yhdessä. Mutta aivan yhtä varmasti jatkaisimme valitsemallamme tiellä. Ja niin me teimmekin. Ei hengästynyttä huutoa, ei kättä joka laskeutui olkapäälleni kun pääsin jalkakäytävälle. Vain tuo silmänräpäys, välähdykseltä nähty hetki jolloin hänen toinen silmänsä laajeni.
Munron novelleissa on usein ahdistava tunnelma ja henkilötkin saattavat olla epämiellyttäviä. Moni on fyysisesti tai psyykkisesti sairas, kieroutunut, väkivaltainen tai selkärangaton nahjus. Yhteisö puolestaan lannistaa ja tuomitsee ne, jotka pyrkivät kohti uutta ja parempaa. Munro jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan ja siinä lienee novellien viehätys: mitä tapahtui todella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti