Alkuteos: Tauben fliegen auf
Suomennos: Raija Nylander
Kirjailija ja muusikko Melinda Nadj Abonji (unkarilaisittain Nagy Abonyi Melinda) syntyi vuonna 1968 Vojvodinassa, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin, sodan jälkeen Jugoslaviaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen Serbiaan. Unkarilaistaustainen perhe muutti jo 1970-luvun alkupuolella Sveitsiin. Nadj Abonji on siis omakohtaisesti kokenut, millaista on kuulua vähemmistöön yhdessä maassa ja olla maahanmuuttaja toisessa. Näihin kokemuksiin pohjautuu romaani Kyyhkysten lähtö, joka sai sekä vuoden 2010 parhaan saksankielisen kaunokirjallisen teoksen palkinnon että Sveitsin kirjallisuuspalkinnon.
Kirjan kertoja on nuori Ildikó Kocsis, kirjailijan alter ego. Kocsisin perhe on kotoisin Vojvodinasta ja kuuluu unkarilaiseen vähemmistöön. Ensi silmäyksellä kotikylä vaikuttaa menneeseen aikaan ankkuroituneelta idylliltä, missä maminka (isoäiti) hyörii tekemässä ihania ruokia ja puutarhan kukat tuoksuvat huumaavasti. Vähitellen näkymä synkkenee. Poliittisen vallan vaihtelut vaikuttavat erityisesti vähemmistöryhmiin ja uhrinsa joutuvat antamaan myös Kocsisin perheen jäsenet. Ei ole ihme, että jotkut lähtevät etsimään parempaa tulevaisuutta muualta. Ildin isä katsoo turvallisimmaksi kohteeksi Sveitsin, mutta sielläkin kielitaidoton saa tyytyä hanttihommiin, hyväksikäyttöön ja syrjintään. Sveitsiläisille kaikki Balkanilta tulleet ovat yhtä ja samaa eikä kansalaisuuden saaminen ja oman ravintolan avaaminen vielä takaa hyväksyntää. Ildillä itsellään on selvittämistä: onko hän sveitsiläinen, unkarilainen vai jugoslavialainen? Rakkaus puolestaan voi tehdä kansallisuus- ja roturajoista epäolennaisia.
Kirja liikkuu eri aikatasoissa Vojvodinan ja Sveitsin välillä. Teksti vyöryy ja pulppuaa, välillä miltei hengästyneenä litaniana. Kertoja puhuu itsestään erikoisessa muodossa: ”minä, joka oli..”, ”minä, joka pitää…”. Näin hän tavallaan etääntyy tapahtumista ja on vain yksi henkilö muiden henkilöiden joukossa. Lauseet voivat olla varsin pitkiä ja polveilevia ja sisältää yhdellä kertaa sekä aisteihin vetoavia kuvauksia että omia mietteitä ja henkilöiden välillä käytyjä keskusteluja. Näennäisen vapaalla kädellä sirotetut välimerkit auttavat kuitenkin hahmottamaan kokonaisuutta. Huumori kätkeytyy tekstin sisään.
… ja minä, joka haluaisi laulaa laulun, mutta ei muista yhtäkään, kumarrun poimimaan lehden, olisiko jokin toisin, jos tämä lehti ei olisi tässä?, ja kävelen ripein askelin alikulkukäytävään, tenniskenkieni kuiva rahina, olenko minä koskaan mahtanut kuvitella, millaista olisi nyt asua Vojvodinassa, keskellä sotaa, miltä meidän arkemme näyttäisi, äiti kysyy minulta, hänen äänensä, joka kaikuu tunnelissa, kuulostaa juhlavalta ja suurelta, minun pääni joka kääntyy vaistomaisesti vasemmalle ja oikealle, mainoskaappeihin, jokuseen villalankakerään, neulepuikkoihin, villapuseroon, jonka ilmoitetaan olevan ”käsityötä”, pariin lamppuun jotka valaisevat tätä vaatimatonta näkymää, siellä me emme takuulla vaivaisi päätämme pikkuasioilla, kyse olisi elämästä ja kuolemasta, joka ikisenä päivänä! äiti joka tekee ristinmerkin…
Nadj Abonji käyttää kyyhkysiä vertauskuvana samaan tapaan kuin Sofi Oksanen käytti teoksessaan Kun kyyhkyset katosivat. Ensinnäkin on olemassa varsin arkinen kahtiajako: joissakin maissa kyyhkysiä pidetään herkkuruokana ja toisissa taas ei. Toisaalta kyyhkyseen liittyy ikivanhaa symboliikkaa eli se on rauhan vertauskuva. Sota on haukka, joka tuhoaa kyyhkyset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti