WILLIAMS, JOHN: Stoner

Kustantaja: Bazar 2015

Alkuteos: Stoner

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Amerikkalainen John Williams (1922-1994) toimi kirjailijantyönsä ohella Denverin yliopiston apulaisprofessorina ja tuli tunnetuksi yhtenä luovan kirjoittamisen uranuurtajista. Hänen kolmas romaaninsa Stoner ilmestyi alun perin vuonna 1965, mutta jäi hyvistä kritiikeistä huolimatta pian unohduksiin. Vuonna 2006 siitä otettiin uusi painos ja vuonna 2013 se sai Waterstone Book of the Year -palkinnon. Englanninkielisen maailman ulkopuolella kiinnostus syttyi siinä vaiheessa, kun bestseller-kirjailija Anna Gavalda käänsi Stonerin ranskaksi ja alkoi kampanjoida sen puolesta.

Tarina William Stonerista ajoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle. Vaatimattoman maatilan poika lähtee yhdeksäntoistavuotiaana korkeakouluun opiskelemaan maataloustiedettä tarkoituksenaan nostaa kotitila uuteen kukoistukseen, mutta löytääkin yllättäen elämäntehtävänsä kirjallisuuden parista. Eleettömän rakastavasti vanhemmat suovat hänelle täyden vapauden. Yliopistosta tulee Stonerin koti ja turvapaikka, vaikka siellä koko ajan on käynnissä raadollinen valtataistelu ja juonittelu, joista lukeminen on ajoittain todella piinallista. Apulaisprofessuuria korkeampaan asemaan Stoner ei milloinkaan nouse, muttei välttämättä haluakaan. Hän on juro jääräpää, jota työtoverit pitävät pahansisuisena äksyilijänä, mutta opiskelijat eksentrisenä legendana. Stoner rakastaa puurtamista kirjojen ja kirjallisuuden parissa ja paneutuu antaumuksellisesti välittämään opiskelijoille löytöretkiensä tulokset.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.

Lukijan silmin katsottuna Stonerin elämä on sydäntä raastavan ankeaa. Vilpittömin mielin ja toiveikkaasti solmittu avioliitto pankkiirin tyttären kanssa osoittautuu muotoaan muuttelevaksi painajaiseksi. Edith-vaimo on tunne-elämältään estynyt ja turhautunut nainen, jota jäytävä sanaton viha purkautuu pikkumaiseksi kiusanteoksi Stoneria kohtaan. Pahinta on se, että hän ottaa vihansa välikappaleeksi perheen lempeäluontoisen tyttären ja tuhoaa tämän mahdollisuuden normaaliin elämään. Stoner näkee ja ymmärtää kaiken, mutta ei löydä keinoja eikä sanoja puolustaakseen itseään tai tytärtään.

Lyhyt onnen kausi sentään Stonerinkin elämään sisältyy. Rakkaussuhde nuoren opiskelijan kanssa saavuttaa sekä henkisen että ruumiillisen täyttymyksen ja toimii kontrastina surkealle avioliitolle: tällainenkin olisi ollut mahdollista.

William Stoner oli oikein nuorena luullut rakkauden täydelliseksi olemassaolon tilaksi, jonka ihminen saattoi saavuttaa, jos hänellä oli onnea. Kypsemmällä iällä hän oli tullut siihen käsitykseen, että rakkaus oli valeuskonnon taivas, jota kohti kuului tähystää epäillen, lempeän tuttavallisesti halveksien ja nolostuneesti haikaillen. Nyt keski-iässä hänelle alkoi selvitä, että rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta. Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.

Eipä Stoner elämäänsä mitenkään valittele, vaan tyytyy vaatimattomiin ystävyyden, rauhan ja onnistumisen hetkiin. Hän katsoo kaikkea ymmärtäväisesti, jotenkin välinpitämättömästi ja etäältä eikä mikään tuota hänelle kovin suurta tuskaa.

Eräänlainen riemu valtasi hänet kuin kesätuulen henkäys. Hän muisti hämärästi miettineensä epäonnistumisia – ihan kuin niillä olisi ollut merkitystä. Nyt hänestä tuntui, että moiset ajatukset olivat ilkeämielisiä, arvoltaan sen alapuolella, millainen hänen elämänsä oli ollut.

Stoner on hieno romaani, vaikka syytä sen vaikuttavuuteen on vaikea määritellä. Välillä suorastaan unohtaa, että kyseessä on fiktiivinen elämäntarina, niin todentuntuinen se on. Williamsin tapa kertoa on vähäeleinen ja rauhallinen, vailla tunteenpurkauksia, mutta tavattoman syvälle henkilöidensä sisimpään pureutuva. Stonerin elämä on yksinäistä ja epäonnista, mutta siltikään kirjasta ei jää päällimmäiseksi ahdistus. Hiljainen surumieli kylläkin.

PS. John McGahernin saateteksti on ansiokas, mutta olisi saanut olla kirjan lopussa. Nyt se paljastaa juonen jo etukäteen.