Kustantaja:
Siltala 2016
Alkuteos: Daniel Štain, perevodtšik
Suomennos:
Arja Pikkupeura
Tunnettu ja tunnustettu venäläinen nykykirjailija Ljudmila
Ulitskaja on usein käsitellyt teoksissaan juutalaisuutta ainakin jonkinlaisena sivujuonteena. Romaanissa Daniel Stein
juutalaisten vaiheet ja juutalaisuus ovat pääosassa. Päähenkilön, Daniel Steinin,
tarina alkaa vuodesta 1939 Emskin gettosta ja jatkuu halki maailmansodan
sisältäen mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja mitä täpärimpiä pelastumisia.
Tapahtuu myös kääntyminen kristityksi ja vuonna 1959 matka Israeliin, missä Stein
toimii katolisena pappina aina 1990-luvulle saakka. Hahmolla on todellinen
esikuva, puolanjuutalainen Oswald Daniel Rufeizen, johon Ulitskaja tutustui ja
joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Halu kirjoittaa tästä
palavahenkisestä miehestä oli suuri, mutta oikea muoto ei löytynyt helposti.
Vasta fiktiivisiä aineksia sisältävä dokumenttiromaani tuntui oikealta. Ei ole
tärkeää tietää, mikä on tarkalleen totta ja mikä kuvitelmaa, sillä henki on
juuri oikea.
Daniel Stein -teos
on kuin palapeli, joka koostuu toisaalta puhtaasti kaunokirjallisista
aineksista ja toisaalta kirjeistä, artikkeleista, asiakirjoista,
haastatteluista ja muistelmista. Tapahtumia ei esitetä kronologisessa
järjestyksessä, vaan seikkaillaan menneisyyden ja nykyhetken välillä. Äänessä on
lukuisia henkilöitä, joilla kaikilla on jokin yhteys Daniel Steiniin. Toisinaan
mielipiteet ovat kiitollisuudentäyteisiä ja lähes palvovia, toisinaan kaunaisia
ja tuomitsevia. Tämä kaikki laajentaa käsitystä Danielista, hänen ajatuksistaan
ja toiminnastaan. Valitettavasti eri henkilöt saattavat päästä ääneen hyvin
harvakseltaan, joten kirjaa joutuu välillä selailemaan taaksepäin päästäkseen
uudelleen perille siitä, kenestä ja mistä oikein on kysymys. Tärkeimpinä ja
liikuttavimpina lähteinä ovat vanhan Daniel Steinin kertomukset kokemuksistaan
saksalaiselle koululaisryhmälle.
Daniel Steinin ihanne on dogmeista ja jäykistä riiteistä
vapaa seurakunta. Hän ei näe raja-aitoja uskontojen välillä eikä syntyperää
esteenä seurakuntaan kuulumiselle. Kaikille asia ei ole yhtä helppoa:
Saksalaisena on hyvä olla – saksalaiset elävät häpeän ja katumuksen
tunnossa. Juutalaisenakaan ei ole hirveän kehnot oltavat – koko maailma vihaa
heitä, mutta kaikki tietävät, että he ovat valittu kansa. Lisäksi he
ällistyttävät maailmaa kivien ja raunioiden keskelle pystytetyllä Israelillaan,
nokkelilla aivoillaan ja monilla lahjoillaan, joilla saavat kaikki muut kansat
nyreiksi…
Millaista sitten on olla arabi?... Millaista
on kuulua kansaan, joka on aina loukattu ja aina oikeassa? Islaminuskosta
arabit saavat varmuutta ja paremmuudentuntoa. Muslimiarabit eivät saa
ulkomaailmalta riittävästi arvostusta ja ylistävät itse itseään. Kristitty
arabi on onneton tapaus: juutalaiset eivät juuri tee eroa muslimiarabin ja
kristityn arabin välillä. Molemmat ovat heille historiallisia verivihollisia.
Vihollisena muslimi on kuitenkin uskollisempi.
Kirjassa on kirpeää kritiikkiä etenkin Venäjän kirkkoa
kohtaan (…lännessä kirkko on sulautunut
osaksi sivistystä, Venäjällä taas osaksi sivistymättömyyttä…), mutta myös
muiden kirkkokuntien jäykkyyttä ja vanhoillisuutta kohtaan. Uskonto ei saisi
kahlita uskoa. Vakavia ja suuria aiheita Daniel
Steinissa siis käsitellään, mutta se on silti yllättävän vetävä. Keventävää
huumoriakin löytyy.
Historian kulku ei juuri rohkaise uskomaan suvaitsevaisuuden
ja lempeyden voittoon, mutta silti kannattaa mietiskellä Daneil Steinin
viimeisiä ajatuksia:
Kun kuluneeksi käynyt
maamme kerran kääritään kokoon kuin vanha matto ja kuivuneet luut nousevat
haudoistaan, meitä ei tuomita sen nojalla, millä kielellä olemme rukoilleet,
vaan sen, onko sydämistämme löytynyt myötätuntoa ja lempeyttä.
PS. Arja Pikkupeura on tehnyt suurenmoista työtä; tämä kirja
ei varmaankaan ole ollut suomentajalle helpoimmasta päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti