HAAHTELA, JOEL: Mistä maailmat alkavat
Kustantaja: Otava 2017
Mistä
maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut.
Joulukuussa 1957 poistuu 16-vuotias
Visa aivan huumaantuneena elokuvateatterista: hän on juuri nähnyt Vincent van
Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti
elämää. Heti kotiin päästyä Visa tarttuu kynään ja leivän kääreenä
olleeseen paperiin ja ryhtyy piirtämään äitinsä muotokuvaa. Tietenkin viiva
ensin vastustelee ja muoto tökkii, mutta sinnikäs poika ei anna periksi. Hän
tutkii taidekirjoja, osallistuu Vapaan Taidekoulun iltakursseille ja piirtää
piirtämistään. Vaikka leskiäidin onkin tehtävä ankarasti töitä perheen elannon
eteen, ei hän aseta esteitä lapsensa taideharrastukselle. Rahaa ja lempeää
tukea löytyy tarvittaessa. Ja Visa etenee. Kirja päättyy 2000-luvun alkuun.
Mistä
maailmat alkavat kertoo nuoren miehen määrätietoisesta pyrkimyksestä kutsumustaan
ja tehtäväänsä kohti, epävarmuuden hetkistä (jolloin tiukasti pään ympärille
kiedottu sideharso aina auttaa), onnistumisesta ja kasvamisesta. Helsingin
taidepiirien kuvaus on asiantuntevaa. Vapaan Taidekoulun opettaja Unto Pusa
lienee puhunut juuri noin lupsakkaasti ja värikkäästi ja opiskelijat lienevät
väitelleet juuri noin kiivaasti eri taidesuuntausten paremmuudesta. On yhteishenkeä, ystävyyttä ja rakkautta, häivähdys
myös homoseksuaalisuutta. Omaan aikaansa kertomusta sitovat maininnat musiikista,
elokuvista, taiteilijoista ja kuohuttavista maailmantapahtumista. Tosin Visa
tuntuu paljolti olevan ulkopuolinen tarkkailija, jota lähelle hyvin harva
ihminen pääsee. Hän ei sitoudu oppisuuntiin eikä yritä vaikuttaa yhteiskuntaan,
vaan etsii valon, värin ja muodon muodostaman palapelin alle kätkeytyvää
salaisuutta.
Aina
oli edessä kangas, pinta, johon sivellin töksähti. Vaikka asiaa pohtisi
vuositolkulla, kangas pysyisi siinä ja olisi materiaa, ei mitään muuta, Mutta
eikö maalaaminen ollut juuri kankaan voittamista, pyrkimistä pinnan läpi? Eikö
se ollut kamppailua kankaan takana olevan maailman kanssa, mahdollisen ja
mahdottoman rajalla? Oli osattava
katsoa kuin Don Quijote, joka näki edessään tuulimyllyn mutta syöksyi silti
jättiläistä vastaan.
Haahtelan hiljaisen rauhallinen kieli
sisältää hienoja oivalluksia elämästä ja ihmisistä. Mukana on herkullisia
kuvauksia Visan Italian-matkansa aikana näkemistä omalaatuisista henkilöistä ja
värikylläisistä maisemista, Bolognasta ja Venetsiasta. Venetsiasta löytyy myös
Haahtelan edelliseen romaaniin Tähtikirkas,
lumivalkea liittyvä Leo Halme. Visa
on päähenkilönä miellyttävä ja tuo etenkin määrätietoisuudessaan mieleen Hannu
Väisäsen alter egon Anteron. Mitähän mahtavatkaan symboloida kirjassa
toistuvasti mainitut portit?
VÄISÄNEN, HANNU: Elohopea
Kustantaja: Otava 2016
Kuvataiteilija ja
kirjailija Hannu Väisäsen alun perin trilogiaksi suunniteltu Antero-sarja on
päässyt jo viidenteen osaan. Antero havittelee nyt laulajanuraa, mutta opinnot
originellin laulunopettajan johdolla eivät suju. Rehtorikin kehottaa lopettamaan,
joten Antero pakkaa tavaransa ja suuntaa junalla Pariisiin, jossa on hänelle entisestään
tuttuja ihmisiä. On touhukas ja auttavainen kokotti, jonka elämä ylläpitäjien
armoilla saa Anteron sydämen särkymään. On suomalaista runoutta rakastava
Jean-Jacques, jonka öiset seikkailut Pariisin siltojen alla herättävät huolta
ja surua. Tuloja Antero saa maalamalla muotokuvia omalaatuisesta tohtorista,
tintamareskista, joka sessioiden aikana lukee nyyhkien ääneen H. C. Andersenin
satuja.
Tässä kirjassa näkyy
entistä selvemmin, miten musiikki ja kuvaamataide yhdistyvät Anteron mielessä
saumattomaksi kokonaisuudeksi. Miten kiehtovasti asiat assosioituvatkaan
toisiinsa:
Yllättävät aistimusten ja mielikuvien
yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön
tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään
musiikkikappaletta, väriä, ties mitä... Kirkon portaat, melkein minkä tahansa
kirkon portaat pakottavat minut heti ajattelemaan kengännauhoja. Ovatko ne
kenties ratkenneet? Kengännauhojen korjailu kirkon portailla tuottaa paikalle
linja-auton. Aurinko lankeaa sen ikkunoista sopivasta kulmasta ja heläyttää ne
kaikki loistamaan, ja samalla kuulen Kyrie eleison, Kyrie eleison
-kaanonin poikakuoron laulamana. Kaikilla pojilla on resuiset kengännauhat,
köyhiä kun ovat.
Antero löytää
juhlavuutta niin rautatieasemasta kuin kirkosta, lumoutuu niin metrossa
kuulemastaan harpunsoitosta kuin polkupyörän tuottamista äänistä öisillä
ajeluilla ympäri Pariisia:
Poljen pyörääni entistä innokkaammin
saadakseni siitä irti kaikki sen äänirekisterit. Poljen kiivaammin, hitaammin,
jarrutan, käyttelen kolmea vaihdetta ja samalla kuuntelen millaisia erilaisia
ääniä vuoroin sihisevä, vuoroin nakuttava, viheltävä, kilisevä pyöräni tuottaa.
Kirjan nimenä ei ole
Elohopea syyttä suotta. Jo kirjan
ensimmäisessä luvussa laulunopettaja kertoo makaaberin yksityiskohtaisesti, miten
Franz Schubertin kuppaa hoidettiin elohopealla, ja vertaa samalla D-duuria
elohopeaan. Kenties tästä tilanteesta lähti kehittymään Anteron idea yrittää
kuvata elohopean arvaamatonta liikettä maalaustaiteen keinoin. Elohopeahan on
tärkeä - ei taida olla sellaista tieteen tai taiteen alaa, johon se ei jotenkin
liittyisi. Sama pätee matematiikkaan, mutta se selviää Anterolle vasta
myöhemmin, rakastetun ja sielunkumppanin kertomana. Toinenkin juonne kulkee
kirjan halki. Alussa laulunopettaja havahduttaa yleisönsä huudahtamalla, että
Schubert on kuollut. Kirjan lopussa Antero sulkee aiheen toteamalla, ettei näin
suinkaan ole; Schubert elää!
Elohopea ei ole sopiva romaani vauhtia kaipaavalle, vaan sellaiselle joka nauttii
kielen kauneudesta, tuoreista oivalluksista ja myötäelävästä huumorista. Antero
tapaa aina ja kaikkialla varsin erikoisia henkilöitä, joita kuvaa terävän
tarkkanäköisesti ja hieman liioitellen, muttei koskaan pahantahtoisesti tai tuomiten.
Taiteilijan elämän kuvauksena Väisäsen Antero-sarja on ainutlaatuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti