WALLIN, KRISTIINA: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kustantaja: S & S 2021

Unohtaminen on helppoa, kyllä minä sen tiedän. Vaikeampaa on olla näkemättä unia.

Oli Johannes-isä. Oli Ursula-äiti. Oli pieni tytär Veera. Oli onnen ja naurun aikoja, mutta yhä harvemmin. Alkoi olla päiviä, jolloin Ursula vajosi horteeseen ja päiviä, jolloin hänen kuumeisella kiihkollaan ei ollut rajaa.  Oli aikoja, jolloin vastustamaton voima pakotti Ursulan juoksemaan lähikuusikkoon pitämään vahtia ja odottamaan, milloin meri nousisi ja upottaisi kaiken. Meri, jossa äiti ja tytär sukeltelisivat puhaltamassa kuplia toistensa suuhun.

Vuonna 1975 Ursula lähti. Pakatessaan hän puheli Veeralle palmupuista ja hotelliaamiaisista, kuvaili hiekkarantoja ja merta, toisteli opettelemiaan englanninkielisiä fraaseja. Määränpäänä oli tosiasiassa psykiatrinen hoitolaitos, josta Ursula jossain vaiheessa onnistui karkaamaan ja katoamaan jäljettömiin. Johannes riippui vuosikymmeniä kiinni toivossa, että vaimo palaisi kotiin takaisin.

Kun Johannes joutuu hoivakotiin vuonna 2015 masennuksen vuoksi, lähtee Veera meren yli vieraaseen kaupunkiin kirjoittamaan äidilleen ja äidistään. Hän kaipaa yhä Ursulaa ja on usein näkevinään tämän hahmon ihmisten joukossa, mutta toisaalta Veera on myös vihainen: äiti on pettänyt miehensä ja lapsensa.

Kirjoittamalla Veera yrittää tavoittaa muistojaan; häilyviä ja epämääräisiä, ehkä jopa vääriä. Pystyvätkö sanat kuitenkaan asettamaan mennyttä järjestykseen? Löytyvätkö sanojen avulla vastaukset kysymyksiin, joita ei oikein osaa edes kysyä? Onko mikään tarinan variaatio oikea vai ainoastaan unien, muistojen ja jääräpäisten kuvitelmien pirstaleista rakentuva kudelma?

Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuudenmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräisiksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin: ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva.

Veeran tarinan lomassa käydään Ursulan luona sairaalassa vuonna 1975. Ursula tuntee usein elävänsä toisessa todellisuudessa, jossa näkee ja kuulee asioita, jotka muiden mielestä ovat pelkkää harhaa. Siellä on ymmärtäväinen vanhus, salaperäinen huvila ja ennen kaikkea kutsuva meri. Joskus myös väkivaltaa, pelottavia lintuja, kuolleita lintuja, tapettavia lintuja.

Ajatellessaan Veeraa Ursula tuntee häpeää. Hänellä oli kiltti tytär, joka joutui liian pienenä seurailemaan ja hoivaamaan kuvitelmiin kadonnutta äitiään. Tyttö, jota koulussa nimiteltiin hullun naisen – ehkä peräti sudenmorsiamen – tyttäreksi. Sairaalassa Ursula ei tahdo tavata Veeraa, vaan lähettää vain kortteja odotellen aikaa, jolloin paluu kotiin olisi mahdollista. Rak. terv. Äiti.

Nyt mietin, kuinka kauas taaksepäin pitää kurottaa, jotta mennyttä voi kutsua muistoksi? Onko tytär muisto? Koti? Voiko kuvitteellinen tapahtuma tai paikka olla muisto? Entä meri, joka on vasta syntymässä, tulevaisuudessa?

Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilijana tunnetun Kristiina Wallin (s. 1971) ensimmäinen romaani; kaipauksen ja etsinnän täyttämä runollinen ja monikerroksinen teos. Ursulan kohdalla toistuu ajatus merestä yhä uudestaan symboloiden vapautta ja unohdusta. Veeralle puolestaan jäkäläkasvustot näyttäytyvät äidin ja tyttären välisen läheisyyden ihanteellisena ja konkreettisena esikuvana. Entä keltaista villalankaa neulova kuiskaaja – alitajunta vai äidin ääni?

Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan.