Kustantaja: WSOY 2022
Elinan ja Markuksen määränpäänä on majakkasaari. Markus osallistuu
siellä saaristoluonnon kartoitusprojektiin ja Elina yrittää toipua pakahduttavasta
surusta: hänen poikansa kuoli vain yhdeksän päivän ikäisenä synnynnäiseen
sydänvikaan. Tämän nimenomaisen saaren Elina valitsi majapaikakseen, koska
siellä ei ole enää lapsia.
Minussa asuu koditon viha. Se kiertää ja hyökkii, etsii
kohdetta: minua, kehoani, Markusta, avuttomia lohduttajia, neuvojia, patistajia
ja hyysääjiä, joille ei itselleen ole koskaan tapahtunut mitään tällaista.
Ikinä. ”Aika parantaa”, ne sanovat, kun eivät tiedä mitä muuta sanoa, mutta
eivät sentään sano ”elämä jatkuu” niin kuin toiset.
Vaan kyllä saarella on kuin onkin yksi lapsi: kymmenvuotias
Milja. Miljan äiti Stella on boheemi taiteilija, joka ei juuri perusta muiden
mielipiteistä, vaan nauttii elämästä täysin siemauksin. Raittiina hän on ihana,
leikkisä ja rakastava äiti, mutta alkoholia nautittuaan holtiton. Milja on
tottunut selviämään omillaan ja pitämään huolta äidistäänkin.
Milja on omatoiminen mutta myös yksinäinen, sillä hänen
ystävänsä Okko joutui lähtemään saarelta varsin äkkinäisesti isänsä kanssa. Kesken
jäi Miljan ja Okon tutkimus aikamatkailuun tarvittavista keinoista ja
mahdollisuudesta päästä takaisin erääseen tärkeään hetkeen. Kaavan he kyllä
tiesivät (kaipaus plus ohut paikka plus oikea hetki), mutta puuttumaan
jäi Merkkejä, joiden avulla he olisivat voineet rakentaa kartan ajassa matkustamista
varten.
Elina on saarelle saapuessaan aivan lamaantunut. Vuoteesta
nouseminenkin tuntuu mahdottomalta, kun tuntee olevansa hajoamassa pirstaleiksi
tai vuotamassa kuiviin. Miljalle Elina on kuitenkin yksi Merkeistä ja siksi hän
lyöttäytyy määrätietoisesti tämän seuraan. Vastoin järkeään Elinakin haluaisi
uskoa Merkkeihin ja aikamatkan mahdollisuuteen. Voisiko hän palata hetkeen,
jolloin vauva oli vielä hänen rinnoillaan?
Niin kuin osuisi meteoriitti. Ja kaikki mihin on uskonut
on poissa. Sitä sinkoutuu toiselle planeetalle, eri kiertoradalle. Ja kaikki
muu jatkaa maapallolla elämäänsä niin kuin ei mitään. Eikä ne ymmärrä, että se
toinen planeetta on ihan yhtä totta.
Markus seuraa sivusta vaimonsa touhuja. Hän yrittää pysyä
vahvana ja pitää Elinaakin kiinni normaalissa arjessa, mutta odottaa aikaa
jolloin saisi itsekin luvan surra. Elina vain on niin omassa kuplassaan, ettei huomaa
myös Markuksen menettäneen lapsensa ja tarvitsevan tukea. Puolisot eivät saa
puheyhteyttä avatuksi: Markus ei löydä sanoja ja Elina ei halua luopua
tuskastaan.
Minä makaan valveilla ja yritän muistaa, miksi olen
tullut tänne, keskelle ei mitään, missä on vain kylmää ja tyhjää ja vierasta.
Ei yhtäkään asiaa muistuttamassa siitä, miksi minua sattuu. Mitä jos unohdan?
Mitä jos kivun mukana katoaa kaikki? Kipu on kuin kirjanmerkki. Siksi en voi
päästää siitä irti.
Loppujen lopuksi Elinan vetävät lukkiintuneesta tilanteesta
ulos Milja ja Stella. Pikkuvanhan Miljan suorasukaiset ja vilpittömät kysymykset
pakottavat Elinan pukemaan tunteitaan sanoiksi ja Stella puolestaan tarjoaa
aivan konkreettisia työskentelytapoja luopumisprosessin työstämiseen. Kun Elina
empii ratkaisevaa askelta, Stella pistää tuulemaan.
Pimeässä syttyy majakka kertoo ihmisten erilaisista
tavoista surra ja selvitä menetyksistä. Se puhuu myös äitiydestä: kuka täyttää
hyvän äidin rajat, kuka on hyväksi lapselleen. Ihmisten kokemaa ahdistusta
alleviivaa tapahtumien sijoittuminen karulle, tuulen pyyhkimälle ja tyrskyjen
ympäröimälle saarelle, mutta sielläkin pimeyttä valaisee majakan valokeila.
Myös henkilöiden kohdalla alkaa lopussa kajastaa toivo tulevaisuuden suhteen.
Vasta yöllä paljastuu valo, joka pitää meidät reitillä.
Ajatus lohduttaa minua. Ensin pitää olla pimeää.
Veera Ikonen (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja,
ohjaaja, tuottaja ja Gutsy Go ry:n toiminnanjohtaja. Esikoisteos Pimeässä
syttyy majakka perustuu kirjailijan omaan kokemukseen lapsen menettämisestä,
mutta ei ole ollenkaan niin ahdistavaa luettavaa kuin etukäteen luulisi. Murhe
on jalostunut kuulakkaan kauniiksi tekstiksi.
Tuosta aiheesta ja varsinkin kommentista "Elämä jatkuu" tulee väistämättä mieleen kesällä lukemani Katriina Huttusen ja Mari Pulkkisen kirja Suremisen taito. Kumpikin on menettänyt lapsen. Mukana on lakoninen toteamus "Elämä jatkuu. Joo. Minun elämäni jatkuu, tyttäreni elämä ei jatku. Kuolleella jatkuu kuolema."
VastaaPoistaNiin, tuo kommentti on helppo laukaista, kun ei muuta keksi. Surevaa se ei todellakaan lohduta!
Poista