Kustantaja: WSOY 2022
Ollaan Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa. Kuusikymmenvuotias
opettajatar Elna Suorajärvi on saanut paikan lukuvuodeksi 1947–1948 syrjäiseltä
Niemen koululta, mikä seminaarin käyneelle ja opetustyössä ansioituneelle Elnalle
on aikamoinen alennus. Sota on nyt kuitenkin ohi ja työelämään palaava mies kuntien
päättäjille ilman muuta ykkösvaihtoehto - vaikka olisi sodan jäljiltä
hermoheikko ja ilman tarvittavaa koulutustakin.
Toisekseen Elna on työpaikkahakemuksissaan rehellisesti ilmoittanut
olevansa puolikuntoinen. Hän kärsii epämääräisestä taudista: välillä pettävät
jalat ja välillä menee puristusvoima käsistä, toisinaan silmät eivät toimi ja
etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joskus kielikin jähmettyy. Taudin ei kuitenkaan
katsota nopeuttavan mitenkään täydelle eläkkeelle pääsyä, koska työvuosia
puuttuu. Elnan on vain jaksettava.
Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi
yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.
Kirkonkylältä koululle Elna ja tavarat siirtyvät nuoren
pojan soutamalla veneellä. Olo on turta, sillä juuri ennen lähtöä kärjistyi riita
raha-asioista sisarpuolen kanssa niin, että Salli kirjaimellisesti heitti Elnan
pois kotoa. Perillä odottaa uusi järkytys, sillä koulu osoittautuu saksalaisten
unohtamaksi puolilahoksi parakiksi. Luokkahuone on pieni ja karu ja opettajalle
luontaisetuna luvattu asunto sen vieressä oleva mädänhajuinen koppero.
Niemen koulu on ns. supistettu kansakoulu, kunnan varoja
mukavasti säästävä koulutyyppi. Yksi ja sama opettaja opettaa kaikkia luokkia
ensimmäisestä kuudenteen. Kaksi alinta luokkaa käy koulua eri aikaan kuin
ylemmät luokat, jotka puolestaan joutuvat työskentelemään vierekkäin samassa
pienessä tilassa koko koulupäivän. Opettaja opettaa kutakin luokkaa vuorollaan ääneen
ja yrittää siinä sivussa ohjata muiden hiljaista työskentelyä. Voiko näin mitenkään
täyttää opetussuunnitelman vaatimuksia? Odotetaanko sitä edes?
Miten suunnitellaan vuoden opetus niin, että osa lapsista
on koulussa puoli päivää ja osa viisi? Saan aina vain yhden päivän
suunniteltua, jos teen töitä iltamyöhään, ja koetan keksiä työt ja materiaalit
jokaiselle lapselle oman ikävaiheensa mukaan.
Ammattiylpeys saa Elnan sinnittelemään ja hoitamaan
opetuksen vaikka hetekalla maaten. Koska mitään opetusmateriaalia ei ole
hankittu, käynnistyy koulu Elnan tietojen ja taitojen varassa. Luovuudesta
hyvänä esimerkkinä käy se, että poronlihan leikkaaminen, kuivaaminen ja ruoaksi
valmistaminen täyttää opetussuunnitelmasta monta kohtaa: käden taidot,
mittaaminen, luonnontieto ja kotitalous. Talven pimeimpinä hetkinä uupunut Elna
epäilee silti omaa osaamistaan.
Elnan toiminta on aina perustunut enemmän järkeen kuin
tunteeseen; mitkään ihmissuhteet eivät ole pystyneet häntä sitomaan. Oppilaillekaan
Elna ei halua olla mikään emohahmo, vaan tiedonhalun herättäjä, oivalluksiin
johdattaja ja oppimisen esteiden poistaja. Toki hän ymmärtää sen, että seudun
lapset ovat sodan jäljiltä ihan yhtä rikki kuin aikuisetkin ja kantavat vielä
pitkään sisimmässään turvattomuutta ja pelkoa.
Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan
viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejä ja siskojaan.
Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin
teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja
hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin
tutut pihat ja metsät viholliselle.
Johtokunnan kanssa Elna on alusta asti napit vastakkain.
Hänen odotetaan esimerkiksi siivoavan vapaa-ajallaan koulun ulkohuussin, pitävän
koululaisille harrastuskerhoja ja vahtivan parakin viereen nousevan uuden
koulurakennuksen työmaata. Elna kieltäytyy jyrkästi kaikesta ylimääräisestä,
koska voimat riittävät hädin tuskin opetustyöhönkään. Hänen puolestaan miehet voivat
vapaasti valittaa ylemmälle taholle, jos niin haluavat! Tosin tämä uhmakkuus
saattaa vielä kostautua.
Työssäni tahdon olla miesten kaltainen: teen vain sen,
minkä asetukset vaativat ja mistä kunta minulle maksaa, en yhtään enempää.
Kaiken muun vaatiminen on liioittelua tai kiristystä. Turha puhua
kutsumustöistä, sillä eivätkö kaikki työt ole sellaisia?
Tommi Kinnunen on taitava luomaan ajankuvaa. Elnan elämä
kaikkine särmineen avautuu lukijan eteen, mutta samalla piirtyy esiin myös
suurempi kokonaisuus: sodan jäljiltä jälleenrakennettava Lappi, köyhyys,
henkinen ilmapiiri, traumatisoituneet miehet, arvoa vailla olevat naiset,
aikuisten vastuuta kantavat lapset. Mutta myös toiveikkuus ja
päättäväisyys.
Elnan hahmo on ilmeisesti saanut vaikutteita Kinnusen omasta
isotädistä, jonka oppilaat kantoivat 1940-luvulla opettajan
asunnosta luokkahuoneeseen pyörätuoliin istumaan. Jotain teokseen on siirtynyt
varmasti myös kirjailijan omista kokemuksista opettajantyöstä; kohtuuttomista
odotuksista, hupenevista resursseista, työuupumuksesta. Elna eli aikana, jolloin koulun ja kulttuurin arvostus oli vasta nousemassa – mihin suuntaan ollaan
menossa nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti