SHAFAK, ELIF: Kadotettujen puiden saari

Kustantaja: Gummerus 2023

Alkuteos: The Island of Missing Trees (2021)

Suomennos: Helinä Kangas

   Olipa kerran kaukana Välimerellä sijaitseva ikimuistoinen saari, niin kaunis ja sininen, että monet matkaajat, pyhiinvaeltajat, ristiretkeilijät ja kauppiaat rakastuivat siihen eivätkä olisi halunneet lähteä sieltä ikinä pois, ja oli niitäkin, jotka yrittivät hinata sen hamppuköysillä omaan maahansa.

   Legendaa, ehkä.

   Mutta legendojen on määrä kertoa meille siitä, minkä historia on unohtanut.

Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -romaanin tapahtumat sijoittuvat kirjan nykyhetkeen eli Lontooseen vuonna 2016 sekä käänteentekeviin hetkiin ensinnäkin vuonna 1974 Nikosiassa ja myöhemmin 2000-luvun alussa Nikosiassa ja Lontoossa. Näkökulmat vaihtelevat ja yksi näkökulmista on viikunapuun! Vuonna 1974 viikunapuu oli jo yli yhdeksänkymppinen, mutta sen yhdestä oksasta on 2000-luvulla kasvanut englantilaisessa puutarhassa jälkeläinen.

Nykyhetkessä näkökulma on kuusitoistavuotiaan Ada Kazantzakiksen. Hänen äitinsä Defne on vuosi sitten kuollut ja Kostas-isä tuntuu keskittyvän enemmän luonnontieteellisiin tutkielmiinsa kuin tyttäreensä. Tulppana isän ja tyttären välillä on myös se, ettei isä suostu kertomaan mitään omasta tai vaimonsa menneisyydestä. Tyttö tietää vain heidän saapuneen Kyprokselta ja sen, että äidin tausta on turkkilainen ja isän kreikkalainen. Ja että hänen oma nimensä tarkoittaa saarta.

Viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa opettaja antaa luokalle tehtäväksi haastatella jotakuta vanhaa sukulaista tämän nuoruudesta ja kirjoittaa sen perusteella essee. Ada ei ole koskaan tavannut ketään sukulaisistaan eikä heistä kukaan tullut edes äidin hautajaisiin. Opettajan kysymys Adalle esseen aiheesta saa jotakin hänessä naksahtamaan: Ada huutaa paniikissa kovaa, korkealta ja pitkään.

Onhan se selvää, että video Adan kohtauksesta päätyy someen, missä se irvailujen lisäksi saa myös kannattajia. Ada on edelleenkin häpeissään ja kauhuissaan, kun perheeseen saapuu odottamaton vieras: äidin sisar Meryem. Itsenä hyljeksityksi tunteva Ada ei ollenkaan ymmärrä sitä, että Meryem on luvannut vanhemmilleen pidättäytyä tapaamisista niin kauan kuin nämä ovat elossa.

Meryem on kuitenkin se, jolta Ada lopulta saa paljon tietoa kyproslaisesta kulttuurista tarinoineen, tapoineen ja ruokineen. Täti kertoo myös sähäkän Defnen ja mietiskelevän Kostaksen rakkaustarinasta niin paljon kuin tietää, mutta korostaa sen olevan vain osa totuudesta. Adalle sekin on arvokasta. Meryemin ansiosta hän voi palata loman jälkeen kouluun pystypäin.

Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.

Ja tarinan alku: vuonna 1974  kahdeksantoistavuotias Defne rakastuu koko kiihkeän sydämensä voimalla kreikkalaiseen Kostas Kazantzakikseen. Nuoret tapailevat Iloinen viikunapuu -tavernassa sen turkkilais-kreikkalaisen omistajaparin Yusufin ja Yorgoksen suojeluksessa, mutta tilanne vaarallinen heille kaikille. Aikoinaan sovussa eläneet naapurit kyräilevät nyt toisiaan ja ihmisiä tapetaan, heidän joukossaan myös Defnen ja Kostaksen omaisia. 

Rakkaus on uhkarohkea toivon tunnustus. Kukaan ei uskalla toivoa, kun kuolema ja tuho niittävät satoaan. Kun ympärillä on pelkkiä raunioita ja sirpaleita, silloin ei pukeuduta parhaaseen pukuun ja pistetä kukkaa hiuksiin. Sydäntä ei menetetä toiselle aikana, jolloin sydämen pitää pysyä suljettuna – eikä sitä etenkään menetetä ihmiselle, joka ei edusta samaa uskontokuntaa, puhu samaa kieltä, ole samaa verta… Mutta siinä he kaksi kumminkin nyt olivat.

Kadotettujen puiden saari kertoo Kyproksen historiasta pääpiirteittäin, mutta ei varmastikaan rankimman jälkeen. Kuolleiden määrä maassa on valtava, samaten kadonneiden. Kun kadonneiden etsintä 2000-luvun taitteessa käynnistyy, osallistuu Defne siihen ennen kaikkea löytääkseen ystävänsä Yusufin ja Yorgiksen. Mutta sekasorrosta eivät kärsineet vain ihmiset, vaan luonto kokonaisuudessaan. Vehreältä saarelta katosivat metsät ja metsien suojaamat hyönteiset, eläimet ja kasvit.

Viikunapuu on hauska valinta yhdeksi kertojaksi. Se on pitkän elämänsä aikana nähnyt paljon ja saanut lisää tietoa vierailevilta eläimiltä, Kuvaukset puiden kyvystä aistia asioita ja puiden välisestä solidaarisuudesta tuovat mieleen Richard Powersin teoksen Ikipuut, mutta Shafakin ote on romanttisempi. Pystyyhän tässä tarinassa viikunapuukin rakastumaan kuin nainen. Ja huomio: paratiisissa Aatamia ja Eevaa houkutteli tietenkin viikunapuu eikä omena!

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo.

Shafakin teos on eräänlainen versio Romeosta ja Juliasta, joskin rakastavaiset tässä tapauksessa saavat toisensa. Elävätkö he silti onnellisina elämänsä loppuun saakka? Miksi he parhaansa mukaan yrittävät unohtaa ja salata menneisyytensä? Kun Ada parikymppisenä saapuu ensi kertaa Kyprokselle, hän saapuu saarelaisena – ei pohjoisen turkkilaisena eikä etelän kreikkalaisena.