JOHNSON, THELLA: Rauha

Kustantaja: Johnny Kniga 2024

Alkuteos: Fred (2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Rauha-romaanin kertoja on Elina Kansa, joka syyskuun lopulla vuonna 2015 kertailee sukunsa tarinaa kemiläisen lähikaupan takahuoneessa. Kuulijoina ovat Elinan irakilaistaustainen isäpuoli Bodi ja Tornion vastaanottokeskuksen johtaja Lahtela, Elinan rakastaja. Ulkopuolella metelöivät pakolaisten saapumista vastustavat mielenosoittajat. Kolmen sukupolven mittainen tarina rinnastuu koko kansakunnan ja myös muun maailman tapahtumiin.

Minulla on yliluonnollinen ajan- ja tilantaju, jonka vuoksi näen sellaista mitä muut eivät näe. Minua on viety itään ja länteen. Olen nähnyt sekä menneeseen että tulevaan… Voitte halutessanne kutsua tätä vaikka pohjoismaiseksi kansansaduksi, tarinaksi siitä mitä sota ja rauha tekivät meille. Ja mitä me teimme rauhalle, kun se viimein koitti.

Keväällä 1942 kaksikymppinen Tapani Kansa (ei todellakaan se 1960-luvun lopulla tunnetuksi tullut laulaja!) viettää lakkiaisia Yyterin meriravintolassa hieman kitkerin mielin, sillä sodan vuoksi ylioppilaslakki ja -todistus on annettu ilman tutkintoa. Ravintolassa Tapani kuitenkin tutustuu hovimestarina toimivaan eloisaan, punasaappaiseen Helmiin.

Rauha-romaani jakaantuu neljään lukuun, joita kirjailija nimittää matkoiksi. Ensimmäinen matkantekijä on vuonna 1945 sodasta palannut tykkimies Tapani Kansa. Hän saapuu Poriin, saa Helmin vaimokseen ja muuttaa tämän kanssa Helsinkiin. Siellä Tapanin itsetunto kohentuu, kun hän suorittaa diplomi-insinöörin tutkinnon erinomaisin arvosanoin.

Kolmella tyttärellä kasvanut perhe muuttaa 1960-luvulla Raaheen, missä Tapani on Rautaruukin leivissä yksi idänkaupan hierojista eli ”kylmän sodan tykinruokaa”. Helmi puolestaan käpertyy itseensä näön ja kuulon huononnuttua ja alkaa harrastaa spiritismiä. Esikoistytär Minerva pakenee kotoa heti kun voi, mutta taiteellisesti lahjakas Senja viettää suuren osan elämästään Lapinlahden sairaalassa.

Romaanin toisen matkan tekee tyttäristä nuorin eli Marjatta, joka 1970-luvulla saapuu Ruotsiin työskenneltyään rahtilaivoilla kokkina. Hän ottaa puolisokseen ruotsalaisen Johan Vilhelm Snellmanin (ei sukua 1800-luvulla eläneelle suomalaiselle valtiomiehelle!). Johan ei ehkä ole Elinan biologinen isä, mutta pitää tytöstä huolta avioeronkin jälkeen.

Elinan ensirakkaus on Marko, joka luultavasti on Elinan velipuoli ja jonka äiti Kaarina on Marjatan paras ystävä. Poika ajautuu jo kouluaikoina huonoille teille, mistä saa lisänimen Kauhu-Marko. Helposti punasteleva ja ajoittain ennenäkyjä näkevä Elina puolestaan saa kutsumanimen Puna-Elina. Markosta tulee riesa, mutta koskaan Elina ei pysty häntä täysin torjumaan.

Lasten mielipidettä ei kysytä, kun Marjatta ja Kaarina päättävät 1990-luvun alussa yhtäkkiä palata takaisin Suomeen. Eivätkö he ole tietoisia Suomen syvästä lamasta, työttömyydestä, konkursseista ja leipäjonoista? Onko muuton takana se, että Marjatta on tässä vaiheessa jo tavannut Suomessa vuodesta 1968 asti asuneen Bodin?

Kirjan kolmas matka on merkitty Bodi Adnanin nimiin. Bodin työ hammaslääkärinä loppuu laman vuoksi, mutta hänen leipomistaitonsa pelastaa tilanteen: yhteen Kemin tyhjäksi jääneistä liiketiloista perustetaan leipomo! Sen leipä on edullista ja makea Pavlova Runeberg -leivos hurmaava. Bodin ja Marjatan hyväuskoisuutta käytetään monin tavoin hyväksi, mikä kenties saa Marjatan innostumaan New Age -yhteisöstä.

Neljännen matkan tekee Elina Kansa itse. Mahtaako hän kokea äitinsä yhtäkkisen kuoleman jälkeen muistinmenetyksen ja siksi päätyä vuonna 2003 Venäjälle siivoamaan Neuvostoliiton ajalta jäänyttä roinaa Monrepos’n puistosta? Hän palaa vasta yhdeksän vuoden päästä kotiin poikalapsen kanssa ja juuri ajoissa pelastamaan Bodin Markon kynsistä.

Vuonna 2015 Suomeen virtaa Ruotsista Tornion kautta pakolaisia, joita Bodi auttaa niin ruoan kuin neuvojen muodossa tutustuen samalla Lahtelaan. Kumpikin joutuu piileskelemään Isänmaalliset-ryhmittymän vihaa puodin takahuoneessa, missä Elina kertoo tarinaansa. Elina tuntee olonsa hauraaksi ja pelkää seuraavasta koettelemuksesta menevänsä palasiksi, mutta sitä ennen leivotaan leipää!

Elina on valitettavasti aika huono kertoja, joka tulee sitä epävarmemmaksi mitä lähemmäksi nykyaikaa saavutaan. Hän hyppii ajassa edestakaisin, eksyy sivupoluille, kommentoi ja tarkentaa omia puheitaan, kuvailee ja vertailee, mikä ajoittain tekee lukemisen hieman raskaaksi. Kokonaisuudessaan Rauha on kuitenkin hauska, tuore ja yllätyksellinen johdatus Suomen historiaan.

Toimittaja, kirjailija ja muusikko Thella Johnsonin (s. 1979) äiti on suomalainen ja isä ruotsalainen. Lapsuuden ja nuoruuden kesät Johnson vietti Suomessa isovanhempien luona sekä oli useamman vuoden Suomessa Svenska ylen toimittajana ja Ruotsin radion kirjeenvaihtajana. Hän halusi kirjoittaa kirjan rauhasta, mutta sodat häiritsivät tarinan kulkua: talvisota, jatkosota, Lapin sota, Irakin sota, Syyrian sota… Onko rauha niin vaikea koetinkivi ihmiskunnalle?

Sanon itselleni, että haluan kertoa meidän tarinamme, kirjoittaa rauhanajan kertomuksen, mutta mikä siinä panee vastaan? Vastakohta, tietenkin. Sota, kuolema, poikkeusolot. Tarinankulku pysähtelee jatkuvasti, kertomus ei pääse alkamaan, jatkumaan tai päättymään.

 

 

LEVY, DEBORAH: Mies joka näki kaiken

Kustantaja: Kustantamo S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything (2019)

Suomennos: Sari Karhulahti

Juutalaistaustainen Saul Adler on huomiota herättävän kaunis mies, jota oma isä kutsuu ”neitipojaksi”. Saulilla ei ole miellyttäviä muistoja sen paremmin isästään kuin veljestään Mattista, sillä kumpikin on kohdistanut häneen henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa. Ennen kuolemaansa äiti pystyi hieman hillitsemään tapahtumia, mutta nyt äidistä on muistona vain hänen helminauhansa Saulin kaulassa.

Syyskuussa 1988 kaksikymmentäkahdeksanvuotias Saul väistää Abbey Roadin suojatielle ajavaa autoa, kaatuu ja loukkaa lonkkansa ja kätensä. Autoa ajanut mies - Wolfgangiksi esittäytyvä, harmittelee Milanosta tilaamansa sivupeilin särkymistä, mutta tarjoaa kuitenkin apuaan. Saul kieltäytyy avusta ja muutaman omituisen kysymyksen jälkeen Wolfgang lähtee.

Hetken kuluttua Saulin tyttöystävä, valokuvausta opiskeleva Jennifer Moreau saapuu Abbey Roadille kuvatakseen ”muusaansa” samassa paikassa, missä aikoinaan kuvattiin The Beatles -yhtyeen levyn kansi. Onnistunutta kuvausta juhlistetaan rajunpuoleisella seksillä, mikä innoittaa Saulin ehdottamaan avioliittoa. Jennifer katkaisee välit välittömästi. Hän on joka tapauksessa lähdössä taiteilijaresidenssiin Massachusettsiin.

Hämmentynyt Saul lähtee itsekin matkalle. Hän on kommunistiseen Itä-Eurooppaan erikoistunut tukija ja saanut kahden viikon viisumin DDR:ään selvittääkseen, miten sivistyneistö oli vastustanut kansallissosialismin nousua 1930-luvulla. Toisena tehtävänään hänellä on viedä tulitikkurasiassa äskettäin kuolleen isänsä tuhkaa maahan, jota isä aina oli ihannoinut.

Saul puhuu kohtuullisen hyvin saksaa, mutta hänelle on joka tapauksessa määrätty tulkiksi (ja varjostajaksi) Walter Müller. Nuorilla miehillä synkkaa heti hyvin, ehkä paremmin kuin olisi hyväksikään. Saul on jostain syystä herkällä mielellä ja puhkeaa itkuun heti, jos joku on hänelle ystävällinen. Walter on läsnä suojelemassa möröiltä – Saul nimittäin uskoo näkevänsä Wolfgangin täälläkin.  

Kun näin sinut ensimmäisen kerran Friedrichstraßen asemalla, näytit enkeliltä – täyteläiset huulet, korkeat poskipäät, siniset silmät, vartalo kuin antiikin patsaalla – mutta sitten tajusin, että olit loukannut siipesi.

Walterin lisäksi Sauliin on iskenyt silmänsä tämän sisar Luna (oikeasti Katrin, mutta perheen mielestä lunaatikko), joka tahtoo ehdottomasti päästä Liverpooliin. Avioliitto Saulin kanssa olisi helpompi ratkaisu kuin siirtyä länteen salakuljetusta harrastavan Rainerin pakettiautossa. Käsistä karanneet suhteet saavat Saulin pakenemaan Englantiin jo ennen viisumin umpeutumista.

Tämä kirjan ensimmäinen osa tuntuu ensin tavalliselta kronologisesti etenevältä kertomukselta, mutta sitten muutamat asiat alkavat askarruttaa. Kuinka Saul osaa niin tarkkaan kertoa Walterille ja Lunalle runsaan vuoden päästä tapahtuvista asioista? Mitä ovat hänen häilyvät näkynsä aivan toisesta ajasta ja paikasta? Tunnelma on outo.

Ajankohdat ja paikat olivat aivan sekaisin. Nyt. Silloin. Siellä. Täällä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 2016. Se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinenkin: Saul joutuu Abbey Roadilla Wolfgang-nimisen miehen ajaman auton tönäisemäksi, mutta tällä kertaa hänet joudutaan viemään sairaalaan. Hänellä on sisäelimissä auton rikkoutuneesta sivupeilistä lähtöisin olevia lasinpalasia. On sepsis ja repeämä pernassa. Päähän osunut kolaus on sekoittanut todellisuudentajun.

Saul uskoo olevansa Itä-Saksassa vuonna 1988. Hoitava lääkäri on hänen mielestään Rainer, Stasin kätyri. Mutta kuinka hänestä on huolehtimassa aivan elävänä oma isä? Miksi Saulin luona yötä päivää viipyvällä Jenniferillä on harmaantuneet hiukset ja miksi joku potilas kohtelee Jenniferiä kuin julkkista? Miksi omat kädet ovat vanhan miehen? Missä ovat Walter ja Luna?

 Äärettömän lempeät miehet kohtelivat minua kuin lasta, vaikka olin melkein kuudenkymmenen. Mitä minulle oli tapahtunut kolmannenkymmenennen ja viidennenkymmenennenkuudennen syntymäpäiväni välissä?

Vähitellen palasia menneisyydestä palaa mieleen, joitakin tapahtumia ja joitakin ihmisiä. On ollut suurta surua ja suurta katkeruutta. Saulista paljastuu itse asiassa vähemmän mairittelevia puolia: itsekeskeisyyttä, keskittymistä omaan nautintoon, pitkävihaisuutta ja jopa pahansuopaisuutta. Kovin vainoharhainenkin hän on.

Kirjan viimeisessä kohtauksessa Saul on taas kerran ylittämässä Abbey Roadia, mutta kuka odottaa häntä kadun toisella puolella? Hetkessä on viehättävää herkkyyttä ja kauneutta.

Ilmassa oli äitini rakkautta, ja se kuljetti minua eteenpäin, vaikka äidin kuolema tuntui petokselta. Otin uuden askeleen. Kuulin raitiovaunujen kellojen kalkattavan Itä-Berliinissä, autojen torvien törähtelevän Lontoossa ja koirien murisevan kumeasti puistokaduilla Euroopassa, kuisteilla Yhdysvalloissa ja sohvilla Britanniassa.

Mies joka näki kaiken -romaania lukiessa kannattaa olla tarkkana, sillä tekstiin on kätketty erilaisia vinkkejä niin menneestä kuin tulevasta. Joitakin asioita mainitaan ohimennen erilaisissa yhteyksissä, esimerkiksi ruusut, jaguaari, pienoisjuna, veri…  Jo kirjan nimikin saa aprikoimaan: mitä kaikkea mies (Saul Adler) todella näki? Näkikö hän ympäröivästä maailmasta ja omasta elämästään pelkkiä sirpaleita? Näkikö hän missään vaiheessa kunnolla itseään?

Mikä oli totta? Olin kunnossa enkä kuitenkaan ollut. Vastaukset olivat rinnakkaisia kuten Abbey Roadin suojatien mustat ja valkoiset raidat.

Etelä-Afrikassa vuonna 1959 syntyneen ja Englannissa kasvaneen Deborah Levyn romaaneista kolme viimeisintä on ollut ehdolla arvostettuun Booker-palkintoon, niiden joukossa myös Mies joka näki kaiken. Suomessa Levy on tähän asti tunnettu erityisesti hänen elämäkertatrilogiastaan.

 

HADLEY, TESSA: Kun on ilta

Kustantaja: Gummerus 2024

Alkuteos: Late in the Day (2019)

Suomennos: Marianna Kurtto

Kun on ilta -romaani seuraa kahden keskiluokkaisen perheen vaiheita kriisin hetkenä. Eräänä kesäiltana Lydia soittaa ystävälleen Christinelle, että hänen miehensä Zachary on kuollut omistamassaan taidegalleriassa sydänkohtaukseen. Lähtiessään kertomaan uutista puolisolleen Alexille – Zacharyn parhaalle ystävälle – Christine lukitsee työhuoneensa oven eikä palaa maalaustensa pariin pitkään aikaan.

Meidän elämämme syöksyvät kaaokseen ilman Zacharya. Kaikista meistä juuri hän oli se, jota meillä ei ollut varaa menettää.

Christine tarjoutuu majoittamaan Lydian kotiinsa niin pitkäksi aikaa, kuin tämä haluaa. Alex puolestaan ajaa Lontoosta Glasgow’hun ilmoittamaan Lydian ja Zacharyn tyttärelle tapahtuneesta – eihän isäänsä rakastavalle Gracelle voi tietoa kuolemasta välittää puhelimitse. Parhaiten Gracea lohduttavat Christinen äidillinen Isobel-tytär ja poikapuoli Sandy, jota Grace on ihaillut lapsesta saakka.

Grace jaksaa kuitenkin osallistua muun lähipiirin mukana Zacharyn muistotilaisuuden ja hautajaisten suunnitteluun ja monien käytännön asioiden järjestelyyn, esimerkiksi Zachin vaatteiden lajitteluun. Varakkaan miehensä palvontaan ja huolenpitoon tottunut Lydia sen sijaan kieltäytyy ajattelemasta tulevaa ja tekemästä päätöksiä, mutta ottaa kaiken irti surevan lesken roolista.

.. hän oli viettänyt tuhoisan passiivista elämää ja luopunut vallastaan valita itse oma polkunsa… Ja mitä hänestä enää olisi jäljellä, jos hän jäisi aivan yksin?

Zacharyn kuolema vaikuttaa yllättävästi suremaan jääneisiin. Kuka lohduttaa ketä, kun Lydia ja Alex heittäytyvät toistensa syliin? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka jälkikäteen katuisikin – Lydia tosin saattaa pitää kaikkea kohtalon määräämänä. Siihen kuitenkin päättyy niin Christinen ja Alexin avioliitto kuin Christinen ja Lydian ystävyys.

En halua ”tehdä sopua”, niin kuin vanhemmat sanovat kinasteleville lapsille. Ja lapset muutenkin tietävät, ettei ystäviä saa sopua tekemällä vaan ne löydetään – tai kadotetaan jälleen.

Kriisin hetkellä ihmiset tutkivat uusin silmin itseäänkin. Nuoret hakevat yhä suuntaansa, mutta aikuisten kohdalla tapahtuu jotain hyvää. Jyrkkäluontoinen Alex tuntee raja-aitojen kaatuvan sisimmässään, kun häneen ei kohdistu vaatimuksia. Lydia alkaa opiskella ja saa lisää itseluottamusta. Palkittu kuvataiteilija Christine avaa työhuoneensa oven uudet ideat mielessään.

Takaumin kerrotaan, miten näiden kovin erilaisten ihmisten väliset suhteet aikoinaan muodostuivat ja kehittyivät. Joku joutui luopumaan intohimostaan ja tyytymään järkevään ratkaisuun. Joku huomasi jäävänsä lähimmässä ihmissuhteessaan vaille tunnustusta ja saavansa tukea aivan muualta. Missä oikein kulki kulloinkin ystävyyden ja rakkauden raja? Pinnan alle jäi muhimaan kaunaa, joka odotti purkautumista.

Kun on ilta -romaanin vaikutus jää jotenkin laimeaksi verrattuna vuonna 2023 suomeksi ilmestyneeseen teokseen Vapaa rakkaus, mutta sisältää kyllä tarkkoja huomioita ihmismielen hienovaraisista liikkeistä ja muutoksista. Tarinassa liikutaan eri aikatasojen välillä, on runsaasti yksityiskohtia ja henkeviä johtopäätöksiä. Ajoittain pilkahtaa kuiva huumorikin.

ANNOLA, ELINA: Luopuneet

Kustantaja: Teos 2024

Elina Annolan (s. 1985) romaanissa Luopuneet liikutaan vuorotellen kahdessa eri ajassa ja kahden eri naisen elämässä. Nämä naiset ovat joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä, mutta eivät silti ole luopuneet toivosta tai elämänhalusta. Aikanaan heidän tiensä johtavat yllätyksellisesti yhteen.

Vuonna 1929 yksitoistavuotias Vieno astuu ensi kertaa uuteen kotiinsa. Apteekkari-isä on muuttanut perheineen Pohjanmaalta Helsinkiin ja hankkinut juuri valmistuneesta kerrostalosta päivänpaisteen puolelta sen suurimman asunnon. Kotihengetär Hiljaa huvittaa, kun tyttö ”kollaa” joka paikkaa, mutta Vieno on jo mielistynyt lastenkamariin ja etenkin liinavaatekomeroon.

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Vain muutaman vuoden päästä isä kuolee keuhkotautiin ja äiti jää Vienon ja pienen Vilhon yksinhuoltajaksi. Lapsilla on silti mahdollisuus käydä koulua ja opettajan urasta haaveileva Vieno valmistuu ylioppilaaksi. Juuri ennen lakkiaisia hän kuitenkin tapaa Kallen, joka on ”vain” kirvesmies mutta jonka suupielissä leikkii hymynkare ja silmissä asuu vihreä meri. Vieno luopuu ainakin tässä vaiheessa urahaaveistaan.

Vuonna 1951 Vieno on sodassa murtuneen miehen vaimo ja kuusivuotiaan Liisan äiti. Vatsassa odottaa syntymäänsä Veikko-poika. Perhe asuu Vienon perimässä asunnossa, mutta tuloja tuovat vain Vienon ompelutyöt ja soitto-oppilaat. Liisa-tytärkin oppii pitkin hampain luopumaan monista haluamistaan asioista. Todellinen kriisi iskee, kun pankki ilmoittaa pakkolunastavansa asunnon jollei perintöveroa makseta.

Ammattitaitoiselle kirvesmiehelle olisi sodan jälkeisessä Suomessa kysyntää, mutta Kalle katsoo olevansa liian sairas pystyäkseen kokopäivätöihin. Hän haluaisi vain nukkua loputtomiin, juoda viinaa ja puida menneitä muiden sotaveteraanien kanssa. Vienon taitaisi olla helpompaa luopua puolisostaan kuin lapsuudenkodistaan?

Toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2013. Anniina on tullut miehensä Leevin kanssa katsomaan kerrostaloasuntoa, jonka on bongannut myynti-ilmoituksista. Vanha talo on kaunis ja asunnossa paljon vanhaa jäljellä, vaikka huonejärjestystä onkin jossain vaiheessa muutettu ja lisätty sauna. Pois puretun komeron kohdalla notkahteleva lattia kuitenkin huolettaa.

Isännöitsijä ja hänen tilaamansa asiantuntijat saavat Anniinan ja Leevin vakuuttuneiksi siitä, ettei asunnossa ole vikaa, joten kauppakirjat allekirjoitetaan, tehdään pieni pintaremontti ja muutetaan sisään. Perheeseen kuuluvat Anniinan ja Leevin lisäksi mäyräkoira Sisu ja Leevin nelivuotias Milja-tytär aiemmasta liitosta. Nyt olisi sopiva aika yrittää yhteistä lastakin.

Äkkiä halusin avata kaiken, laittaa kaiken niin kuin se oli ollut ja olla itsekin osa ketjua, kulkemassa keittiöstä saliin, kastelemassa pelargonioita ikkunalaudalla, astumassa askelia, jotka kerran oli jo astuttu.

Vuotta myöhemmin Anniina leikataan kuukausia jatkuneiden poskiontelotulehdusten takia, mutta oireet jatkuvat silti. Kun Sisu-koirallakin todetaan silmä- ja korvatulehdus, alkaa asunnon todellinen kunto epäilyttää Onko siellä kosteusvaurio? Hometta? Onko raskausongelmissakin takana jokin asunnossa piilevä haitta? Pitääkö unelmakodista luopua?

Luopuneet-romaanissa on surumielistä runollisuutta, mutta myös hieman särmää ”pohojanmaan” murteen muodossa. Kummassakin kirjan aikatasossa ihmisten arkisen elämän kuvaus on uskottavaa ja henkilöhahmot niin todentuntuisia. että etenkin Vienoon ja Anniinaan suorastaan kiintyy. Heidän kokemansa vaikeudet ovat aikakaudelleen valitettavan tyypillisiä, ehkä tuttuja lukijoillekin.

Kirjassa kaksi tarinaa kulkee rinnakkain, joten lukija voi matkan varrella poimia vihjeitä niin menneestä kuin tulevasta. Vauhdikkaan viihteen ystävää Luopuneet ei välttämättä puhuttele, mutta sopii kauniista kielestä ja hienovaraisesta realismista kiinnostuneelle. Vaikka ajoittain on synkkää, jää päällimmäiseksi toivo.

Vielä joskus olen jossakin toisessa kodissa, jonka seinissä asuu kaikki hyvä. Ikkunalla anopinkieli ja kliivia, viikunapuu ja onnenapila. Soitan mustia ja valkoisia koskettimia, sävelmää, joka kohoaa korkealle.