ANNOLA, ELINA: Luopuneet

Kustantaja: Teos 2024

Elina Annolan (s. 1985) romaanissa Luopuneet liikutaan vuorotellen kahdessa eri ajassa ja kahden eri naisen elämässä. Nämä naiset ovat joutuneet luopumaan jostain itselleen tärkeästä, mutta eivät silti ole luopuneet toivosta tai elämänhalusta. Aikanaan heidän tiensä johtavat yllätyksellisesti yhteen.

Vuonna 1929 yksitoistavuotias Vieno astuu ensi kertaa uuteen kotiinsa. Apteekkari-isä on muuttanut perheineen Pohjanmaalta Helsinkiin ja hankkinut juuri valmistuneesta kerrostalosta päivänpaisteen puolelta sen suurimman asunnon. Kotihengetär Hiljaa huvittaa, kun tyttö ”kollaa” joka paikkaa, mutta Vieno on jo mielistynyt lastenkamariin ja etenkin liinavaatekomeroon.

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Vain muutaman vuoden päästä isä kuolee keuhkotautiin ja äiti jää Vienon ja pienen Vilhon yksinhuoltajaksi. Lapsilla on silti mahdollisuus käydä koulua ja opettajan urasta haaveileva Vieno valmistuu ylioppilaaksi. Juuri ennen lakkiaisia hän kuitenkin tapaa Kallen, joka on ”vain” kirvesmies mutta jonka suupielissä leikkii hymynkare ja silmissä asuu vihreä meri. Vieno luopuu ainakin tässä vaiheessa urahaaveistaan.

Vuonna 1951 Vieno on sodassa murtuneen miehen vaimo ja kuusivuotiaan Liisan äiti. Vatsassa odottaa syntymäänsä Veikko-poika. Perhe asuu Vienon perimässä asunnossa, mutta tuloja tuovat vain Vienon ompelutyöt ja soitto-oppilaat. Liisa-tytärkin oppii pitkin hampain luopumaan monista haluamistaan asioista. Todellinen kriisi iskee, kun pankki ilmoittaa pakkolunastavansa asunnon jollei perintöveroa makseta.

Ammattitaitoiselle kirvesmiehelle olisi sodan jälkeisessä Suomessa kysyntää, mutta Kalle katsoo olevansa liian sairas pystyäkseen kokopäivätöihin. Hän haluaisi vain nukkua loputtomiin, juoda viinaa ja puida menneitä muiden sotaveteraanien kanssa. Vienon taitaisi olla helpompaa luopua puolisostaan kuin lapsuudenkodistaan?

Toisessa aikatasossa ollaan vuodessa 2013. Anniina on tullut miehensä Leevin kanssa katsomaan kerrostaloasuntoa, jonka on bongannut myynti-ilmoituksista. Vanha talo on kaunis ja asunnossa paljon vanhaa jäljellä, vaikka huonejärjestystä onkin jossain vaiheessa muutettu ja lisätty sauna. Pois puretun komeron kohdalla notkahteleva lattia kuitenkin huolettaa.

Isännöitsijä ja hänen tilaamansa asiantuntijat saavat Anniinan ja Leevin vakuuttuneiksi siitä, ettei asunnossa ole vikaa, joten kauppakirjat allekirjoitetaan, tehdään pieni pintaremontti ja muutetaan sisään. Perheeseen kuuluvat Anniinan ja Leevin lisäksi mäyräkoira Sisu ja Leevin nelivuotias Milja-tytär aiemmasta liitosta. Nyt olisi sopiva aika yrittää yhteistä lastakin.

Äkkiä halusin avata kaiken, laittaa kaiken niin kuin se oli ollut ja olla itsekin osa ketjua, kulkemassa keittiöstä saliin, kastelemassa pelargonioita ikkunalaudalla, astumassa askelia, jotka kerran oli jo astuttu.

Vuotta myöhemmin Anniina leikataan kuukausia jatkuneiden poskiontelotulehdusten takia, mutta oireet jatkuvat silti. Kun Sisu-koirallakin todetaan silmä- ja korvatulehdus, alkaa asunnon todellinen kunto epäilyttää Onko siellä kosteusvaurio? Hometta? Onko raskausongelmissakin takana jokin asunnossa piilevä haitta? Pitääkö unelmakodista luopua?

Luopuneet-romaanissa on surumielistä runollisuutta, mutta myös hieman särmää ”pohojanmaan” murteen muodossa. Kummassakin kirjan aikatasossa ihmisten arkisen elämän kuvaus on uskottavaa ja henkilöhahmot niin todentuntuisia. että etenkin Vienoon ja Anniinaan suorastaan kiintyy. Heidän kokemansa vaikeudet ovat aikakaudelleen valitettavan tyypillisiä, ehkä tuttuja lukijoillekin.

Kirjassa kaksi tarinaa kulkee rinnakkain, joten lukija voi matkan varrella poimia vihjeitä niin menneestä kuin tulevasta. Vauhdikkaan viihteen ystävää Luopuneet ei välttämättä puhuttele, mutta sopii kauniista kielestä ja hienovaraisesta realismista kiinnostuneelle. Vaikka ajoittain on synkkää, jää päällimmäiseksi toivo.

Vielä joskus olen jossakin toisessa kodissa, jonka seinissä asuu kaikki hyvä. Ikkunalla anopinkieli ja kliivia, viikunapuu ja onnenapila. Soitan mustia ja valkoisia koskettimia, sävelmää, joka kohoaa korkealle.