Kustantaja: Atena 2024
Ollaan Ljuban kaupungissa Valko-Venäjällä. On vuosi
1995 ja kymmenvuotias Andréi
on saanut pikkusiskon, Svetan, jonka ottaa heti vastuulleen. Perheen isä nimittäin
joutuu pian tyttärensä syntymän jälkeen vankilaan ja pysyy vapautumisensa
jälkeenkin perheen ulkopuolella. Äiti ja Stepanída-mummo puolestaan etsivät
unohdusta viinasta ja päihteistä.
Oman onnensa varaan jääneet Andréi ja
Sveta ovat likaisia, räsyisiä ja nälkäisiä. Heillä on kuitenkin toisensa ja
isän tuoma kultaturkkinen Malánka-koira. Ilonaihe on myös sydämellinen Margaríta
Serafímovna, joka ystävystyy ensin Andréin ja myöhemmin myös Svetan kanssa. Valkovenäjän kielen ja historian opettajaa murehduttaa se, miten ihmiset halveksivat omaa äidinkieltään.
Onko sellainen enää itsenäinen kansakunta?
Vaikka kaikki täällä osaavat omaa kieltään, movaansa,
harva käyttää sitä. On jotenkin soveliaampaa, arvokkaampaa puhua venäjää ja
sekoittaa siihen joitain valkovenäläisiä sanoja.
Vuonna 2001 perheen elämä mullistuu. Kuusivuotias Sveta luovutetaan Minskiin Sergéi-enon perheeseen, missä hänellä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sitten kuolee Stepanída-mummo. Muistotilaisuudessa Andréi kuulee ensi kertaa mummonsa sodanaikaisista uroteoista ja kunniamerkeistä. Mummo, joka on karsinut valkovenäläisyyden elämästään? Joka suhtautuu välinpitämättömästi maan tapahtumiin?
Koulusta päästyään Andréi keskittyy
tienaamaan niin paljon rahaa, että pystyy lähtemään kotimaastaan, johon on pettynyt ja turhautunut. Matkassa on vaikeuksia, mutta lopulta Andréi
päätyy vuonna 2004 Suomeen, missä rakentaa itselleen uuden elämän.
Valko-Venäjälle Andréi ei enää halua eikä uskalla palata,
vaikka Sveta häntä siihen taivutteleekin. Erilaiset näkökannat uhkaavat
sisarusten välistä yhteyttä.
Sveta on enoltaan omaksunut ajatukset movan
palauttamisesta Valko-Venäjän käyttökieleksi ja opposition edustajan
valitsemisesta vuosikymmeniä hallinneen presidentin tilalle. Laajamittaisista mielenosoituksista
huolimatta mikään ei vuosien mittaan muutu, mutta Svetalle rakas
ihminen kuolee, muita tuomitaan vankilaan ja Sveta itsekin pidätetään hetkeksi.
Vuonna 2020 hän poistuu kotimaastaan ja heittää hyvästit myös sen symbolille,
haikaralle.
…sadat suuret linnut liitävät korkealla sinisellä
taivaalla, tekevät suuria ympyröitä levittäen pitkät, mustareunaiset siipensä,
suoristaen valkoiset kaulana. Linnuilla ei ole kiire, ne pyörivät maansa
yläpuolella kaikessa hiljaisuudessa. Sveta levittää takkinsa nurmikolle ja
menee makuulle. Seuraa maasta haikaroiden liitoa ja antaa niiden mukaan
rakkaidensa sielut. Näin hän lähettää matkaan haikaroita rakastaneen opettajan
äidin, baba Hristínan. Sitten Stepanída-mummonsa, jonka pitkien harmaiden
hiusten pehmeä sileys tuntuu edelleen sormenpäissä. Hänen jälkeensä Sveta
päästää hilpeän Marjána-mummon. Hän lähettää
matkaan myös isän, joka ei koskaan oppinut rakastamaan häntä eikä elämää.
Viimeiseksi lentoon lähtee hänen Dima-ystävänsä, joka ei ollut saanut elää kuin
lyhyen aikaa.
Andréi ja Sveta ovat Haikara levittää siipensä -romaanin
pääasialliset kertojat, mutta syvyyttä tarinaan lisäävät tiedot heidän isänsä
taustasta ja 1940-luvun alkupuoliskolle sijoittuvat luvut, joissa kerrotaan
saksalaisten miehitysajasta Valko-Venäjällä. Mitä nuori Stepanída koki? Oliko
hänellä joskus Marjána-niminen pikkusisko? Miten opettaja Margaríta
Serafímovnan äiti Hristína liittyy tarinaan?
Soudakovan tyyli on sujuvaa, kieli kaunista ja vivahteikasta
ja kirjan rakenne tarkkaan harkittu. Eri aikakausina ihmisille tapahtuu
samankaltaisia asioita ja historia toistaa itseään. Aina on asioita, joista
vaietaan. Aina on vallanpitäjiä ja alistettuja, mutta myös vapauden puolesta
taistelevia. Haikara levittää siipensä -teos elävöittää Valko-Venäjän kulttuuria, historiaa ja nykyhetkeä aivan eri tavalla kuin uutisotsikot ja tuo
keskiöön tavalliset ihmiset. Siksi se on tärkeä teos.
Ja muista aina: sinä jaksat enemmän kuin uskot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti